Dale suoristautui katsoessaan häneen. Hänen katseensa oli tarkkaavainen ja terävä. Hän näytti suhtautuvan Helenin sanoihin kuin johonkin outoon tahi tavattomaan enteeseen. Hänen ei tarvinnut ollenkaan ilmoittaa, ettei hänelle oltu milloinkaan puhuttu siten.
"Teidän on ehkä oltava täällä luonani viikkokausia, — ehkäpä kuukausiakin, jos onnenne on niin huono, että lumi sulkee meidät tänne", sanoi hän hitaasti kuin säpsähtäen tällaista olettamusta. "Olette turvassa täällä. Ei ainoakaan lampaidenvaras voi milloinkaan löytää tätä paikkaa. Haluan viedä teidät turvallisesti Alin luo ja olen melkein varma aikeeni onnistumisesta. Muuten on tässä kauniissa paikassa paljon ruokaa."
"Kauniissako? Tämähän on vallan suurenmoinen!" huudahti Bo. "Olen nimittänyt tätä paratiisiksi."
"Paratiisiksiko?" toisti Dale punniten sanaa. "Olette antanut sille oikean nimen samoin kuin purollekin. Paratiisin joki! Olen ollut täällä kaksitoista vuotta löytämättä sopivaa nimeä kodilleni, ennenkuin te sen sanoitte."
"Ah, miten se minua ilahduttaakaan!" vastasi Bo loistavin silmin.
"Syökää nyt", sanoi Dale. "Tulette varmasti pitämään tuosta kalkkunasta."
Puhtaalle tervavaatteelle oli asetettu höyryäviä ja hyvältä tuoksuavia astioita — paistettua kalkkunaa, kuumia keksiä ja kastiketta, perunamuhennosta, joka oli yhtä valkoista kuin kotona, muhennettuja kuivattuja omenoita, voita ja kahvia. Tämä runsas ateria hämmästytti ja ilahdutti tyttöjä. Maistettuaan paistettua villiä kalkkunaa puhkesivat he sellaisiin ylistyksiin, että Milt Dale punastui.
"Toivottavasti ei eno Al tule tänne vielä kuukauteen", sanoi Bo koettaessaan saada henkeään takaisin. Hänen nenässään ja kummassakin poskessa hyvin lähellä suuta oli ruskeita pilkkuja.
Dale nauroi. Oli miellyttävää kuunnella sitä, sillä hänen naurunsa kuulosti niin harvinaiselta ja syvältä kuin se olisi pulpunnut tyynistä syvyyksistä.
"Ettekö halua syödä kanssamme?" kysyi Helen.
"Kyllä. Siten säästyy aikaa ja kuuma ruoka maistuu paremmalta."
Seurasi lyhyt vaitiolo, jonka Dale äkkiä rikkoi.
"Tuolta tulee Tom."
Helen huomasi väristen, että puuma oli komea seisoessaan kaikilla neljällä jalalla yhtaikaa. Se lähestyi hitaasti miellyttävästi kaartaen. Sen turkki oli kastanjanruskea vaaleanharmaine pilkkuineen. Sen jalat olivat väärät, pitkät, pyöreät ja karvaiset, ja suuressa päässä oli suuret kastanjanruskeat silmät. Se näytti hirveän villiltä, vaikka sitä oli sanottukin kesyksi. Se tuli suoraan kuin koira heidän luo ja sattui niin, että se oli juuri Bon takana käden ulottuvilla, kun Bo kääntyi.
"Herra Jumala!" huusi Bo nostaen molemmat kätensä korkealle ilmaan huomaamatta, että toisessa oli suuri palanen paistettua kalkkunaa. Tom sieppasi sen suuhunsa, ei pahantapaisesti, mutta kumminkin puraisten siten, että Helen hypähti kauhusta. Palanen katosi kuin taikavoimasta, ja Tom astui vielä askeleen lähemmäksi Bota. Hänen pelkonsa muuttui hämmästykseksi.
"Se varasti minun paistini!"
"Tom, tule tänne", sanoi Dale tiukasti. Puuma pyörähti ympäri melko alistuvaisesti. "Pane nyt siihen kiltisti makaamaan."
Se paneutui pitkäkseen nojaten päätään etukäpäliinsä ja katsoen metsästäjään kauniilla kastanjanruskeilla silmillään tutkivasti.
"Älä sieppaa", sanoi Dale ojentaen sille palasen kalkkunaa. Tom totteli ja otti palasen suuhunsa melko sievästi ahnehtimatta.
Sattui, että tuo pieni karhunpoikanen huomasi tämän kaiken, ja se osoitti selvästi, mitä mieltä se oli tästä Tomin suosimisesta.
"Voi, sitä raukkaa!" huudahti Bo. "Sen mielestä emme menettele tasapuolisesti. Bud, kuule, tule nyt tänne."
Mutta Bud ei halunnut lähestyä ryhmää, ennenkuin Dale kutsui sitä. Sitten se laahusti heidän luokseen näyttäen olevan hyvin iloissaan. Bo unohti melkein omat tarpeensa syöttäessään sitä ja tutustuessaan siihen. Tom osoitti selvästi kateutensa Budia kohtaan, ja Bud näytti pelkäävän tuota suurta petoa.
Helen ei tahtonut oikein uskoa silmiään, että hän oli metsässä tyynesti ja nälkäisesti syömässä hyvältä maistuvaa villiltä tuoksuvaa lihaa täysikasvuisen vuoristoleijonan maatessa hänen toisella puolellaan ja ruskean karhunpenikan istuessa toisella. Hän oli ihmeissään, että tuo vieras metsästäjä, tuo metsien mies, oleskellessaan täällä yksinäisessä ja eristetyssä linnassaan, vetosi hänessä olevaan romanttisuuteen ja kiinnitti hänen mieltään enemmän kuin kukaan muu ennen.
Kun tämä ihmeellinen ateria vihdoinkin loppui, houkutteli Bo karhunpenikan omaan majaansa ja tuli siellä sen kanssa hyvin hyväksi ystäväksi. Huomatessaan Bon leikkivän kadehti Helen melkein häntä. Sillä ei ollut mitään väliä, missä Bo milloinkin oleskeli, koska hän aina löysi jotakin tehtävää. Hän mukautui kaikkeen niin helposti. Hänestä, joka voi saada olonsa mukavaksi melkein vaikka missä ja kenen kanssa tahansa, kuluisivat varmaankin tunnit suloisesti ja pian tässä villien ihmeitten muodostamassa kauniissa puistossa.
Mutta pelkkä ulkonainen puuhailu, pelkät ruumiilliset liikkeet eivät olleet milloinkaan tarpeeksi tyydyttäneet Heleniä. Hän voi juosta, kiivetä, ratsastaa ja leikkiä sydämensä pohjasta, mutta sellainen ei tyydyttänyt häntä ajan oloon, sillä hänen henkensäkin kaipasi ravintoa. Helen oli ajattelija. Muudan syy, miksi hän oli halunnut muuttaa kotinsa Länteen, oli se, että hänellä aloittaessaan siellä elämänsä uudestaan toimintahaluisena oli silloin vähemmän aikaa ajattelemiseen, haaveilemiseen ja mietiskelemiseen. Ja nyt hän oli täällä villissä Lännessä kolmen mitä vaivalloisimman ja ankarimman päivän jälkeen, jollaisia hän ei ennen milloinkaan ollut kokenut, ja kumminkin tuo sama vanha halu kiusasi hänen mieltään kääntäen sen pois todellisuudesta ja kaikesta, mitä hän näki.
"Mitä minä tekisin?" kysyi hän Bolta melkein avuttomasti.
"Mitäkö? Levähdä, veikkonen!" vastasi Bo. "Kävelet kuin vanha raajarikkoinen nainen vain toisella jalallasi."
Helen toivoi, että vertaus oli ansaitsematon, mutta neuvo oli kumminkin hyvä. Ruoholle levitetyt huopapeitteet näyttivät viekoittelevilta ja ne tuntuivat mukavan lämpimiltä auringon paisteessa. Tuuli oli heikko, herpaiseva ja tuoksuva. Sen mukana kantautui tuon kohisevan putouksen hiljainen kohina hänen korviinsa kuin mehiläisten surina. Helen käänsi toisen huovan pielukseksi ja paneutui pitkäkseen lepäämään. Viheriät kuusen neulaset näkyivät selvästi sinistä taivasta vasten huolimatta niiden muodostamasta ristiin rastiin kulkevasta verkkokudoksesta. Hän etsi katseellaan turhaan lintuja. Sitten hän käänsi silmänsä ihmetellen suuren amfiteatterin ilmavaan rosoiseen laitaan, ja sitä katsellessaan alkoi hän ymmärtää sen suuruutta ja käsittää miten kaukana sen laidat olivat tässä ohuessa kirkkaassa ilmassa. Musta liitelevä kotka näytti hyvin pieneltä, ja kumminkin oli se paljon matalammalla ylempiä kukkuloita. Kuinka tuolla ylhäällä mahtoikaan olla hauskaa! Uninen mielikuva tuuditti hänet vihdoin uneen.
Helen nukkui koko iltapäivän ja herätessään melkein auringonlaskun aikana huomasi hän Bon nukkuvan vieressään. Dale oli huomaavasti peittänyt heidät huopapeitteellä ja sitten sytyttänyt nuotion palamaan. Ilma alkoikin muuttua pistäväksi ja kylmäksi.
Myöhemmin, kun he olivat vetäneet nutut ylleen ja istuutuneet mukavasti tulen viereen, tuli Dale nähtävästi vieraisille heidän luokseen.
"Ette voi luullakseni nukkuakaan koko aikaa", sanoi hän. "Ja koska olette kaupunkilaistyttöjä, tulee teistä pian tuntumaan täällä yksinäiseltä."
"Yksinäiseltäkö", toisti Helen. Ajatus, että täällä tulisi tuntumaan yksinäiseltä, ei ollut juolahtanut hänen mieleensäkään.
"Olen ajatellut sitä perinpohjin", jatkoi Dale istuutuessaan intiaanein tapaan tulen ääreen. "Ja luonnollista onkin, että teistä tulee aika tuntumaan täällä pitkältä, tottuneet kun olette ihmisten seuraan, rientoihin, työhön ja kaikkeen tuollaiseen, josta tytöt pitävät."
"Minulle ei tule milloinkaan ikävä täällä", vastasi Helen kiihkeällä tavallaan.
Dale ei näyttänyt hämmästyvän, mutta hän oli sen näköinen kuin hänen erehdystään olisi kumminkin kannattanut miettiä.
"Suokaa minulle anteeksi", sanoi hän katsoen harmailla silmillään Heleniin. "Muistan vain omat kokemukseni. Sellaisena kuin tytöt muistuvat mieleeni, eikä siitä tunnu niin pitkä aika olevankaan kuin poistuin kotoa, niin useimmat heistä kuolisivat ikävään täällä." Sitten hän sanoi Bolle: "Mitä mieltä te olette? Olen ollut nimittäin siinä luulossa, että te tulette viihtymään täällä sisarenne ikävystyessä näihin oloihin."
"Ei minulle tule ikävä ainakaan pitkään aikaan", vastasi Bo.
"Olen iloinen kuullessani sen. Olin hieman huolissani, koska en milloinkaan ennen ole seurustellut tyttöjen kanssa. Ja päivän tahi parin kuluttua, kun olette tarpeeksi levänneet, opetan teitä kuluttamaan aikaa."
Bon silmät näyttivät hyvin uteliailta ja Helen kysyi Dalelta: "Miten sitten?"
Kysymys oli hänen vilpittömän uteliaisuutensa ilmaus eikä mikään sivistyneen naisen epäilevä tai ivallinen haaste metsien miehelle. Mutta Dale suhtautui siihen kumminkin kuin haasteeseen.
"Mitenkö?" hän toisti ja omituinen hymy kirkasti hänen kasvojaan. "Sallimalla teidän ratsastaa ja kiivetä kauniille paikoille. Ja sitten, jos teitä sellainen miellyttää, näyttämällä teille, miten vähän nuo niin sanotut sivistyneet ihmiset tietävät luonnosta."
Helen totesi silloin, että olipa Dale mikä tahansa, metsästäjä, kulkija tahi erakko, ei hän ollut tietämätön, vaikka hän ei tuntunutkaan lukeneelta.
"Olen iloinen saadessani oppia teiltä", sanoi hän.
"Niin minäkin!" yhtyi Bo häneen. "Ette voi kertoa liikaa kenellekäänMissourista kotoisin olevalle."
Dale hymyili ja se kiinnitti Helenin mieltä lämpimästi häneen, sillä silloin ei Dale tuntunut niin muista ihmisistä eroavalta. Helen alkoi nähdä tuossa metsästäjässä jotakin tuosta samasta luonnosta, josta hän puhui, jotakin hiljaista, kaukaista ja rikkomatonta tyyneyttä, jotakin tuollaista kylmää ja kirkasta kuin vuoristoilma, jotakin samanlaista kuin hänen lemmikkiensä kesytetty viileys tahi suurten kuusten voimakkuus.
"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että voin kertoa teille enemmän kuin jaksatte muistaa", sanoi hän.
"Mitä panette vetomme pantiksi?" kysyi Bo.
"Enemmän paistettua kalkkunaa esimerkiksi jotakin kaunista vastaan sitten kuin olette päässeet turvallisesti enonne luo ja hoidatte hänen maatilaansa."
"No olkoon menneeksi. Nell, kuulitko?"
Helen nyökäytti päätään.
"Hyvä. Luovuttakaamme päätösvalta Nellille", aloitti Dale melkein vakavasti. "Nyt ilmoitan teille, että saadaksemme aikamme kulumaan harjoitamme aluksi hevosia ja ratsastamme niillä puistossa. Sitten kalastamme puroista ja metsästämme. Täällä on muudan vanha harmaakarhu jossakin ja saatte katsella, miten minä sen tapan. Joskus kiipeämme vuorille katselemaan ihmeellisiä näköaloja. Se siitä. Nyt, jos todellakin haluatte oppia jotakin tahi jos vain tahdotte minut saada kertomaan, on se minulle aivan yhdentekevää. Haluan vain voittaa tuon vedon. Saatte nähdä, miten tämä puisto sijaitsee muutaman sammuneen tulivuoren aukossa, joka on ollut kerran aivan täynnä vettä, ja kuinka lunta keräytyy talvisin sadan jalan paksuudelta toiselle puolelle silloin kun toisella puolella ei ole mitään. Sitten kerron teille puista, miten ne kasvavat, taistelevat toisiaan vastaan, miten ne ovat riippuvaisia toinen toisistaan ja miten ne suojelevat metsiä myrskyiltä. Saatte tietää, miten ne kokoavat vettä muodostaen niistä suurten jokien lähteitä, miten niissä elävät eläimet ja kasvit hyödyttävät niitä, niiden kumpienkaan tulematta toimeen toisittaan. Sitten näytän teille lemmikkini, sekä kesyt että kesyttämättömät, kerron teille, miksi ne ovat villejä, kuinka helppo niitä on kesyttää ja kuinka pian ne oppivat rakastamaan hoitajaansa. Metsässä vallitseva elämä ja siellä tapahtuvat taistelut ovat myöskin keskustelemisen arvoiset. Saatte kuulla miten karhut, puumat, sudet ja hirvet elävät. Ymmärrätte pian, kuinka julma luonto on, kuinka hurjasti ja säälimättömästi susi tahi puuma hyökkää hirven kimppuun, kuinka susi rakastaa höyryävää kuumaa verta ja kuinka puuma nylkee nahan tappamansa hirven selästä, Ja te tulette pian käsittämään, että tämä luonnon julmuus, tuo suden ja puuman suorittama työ, juuri muodostaakin hirven niin kauniiksi, terveeksi, nopeaksi ja taiteelliseksi. Ellei hirvellä olisi tuollaisia verivihollisia, huonontuisi se ja kuolisi pian sukupuuttoon. Näette, miten tämä periaate soveltautuu kaikkiin metsän eläimiin. Taistelu on kaiken luomisen ja vapautumisen tarkoitus. Jos olette nopeat huomaamaan, opitte pian näkemään, että näiden erämaiden luonto on aivan samanlainen kuin ihmisten, eivätkä ihmiset ole enää mitään raakalaisia. Puut taistelevat saadakseen elää, samoin linnut, eläimet ja ihmisetkin. Kaikki elävät he toistensa kustannuksella. Ja tuo taistelu kehittää niitä yhä täydellisemmiksi. Lopullista täydellisyyttä ei kumminkaan milloinkaan saavuteta."
"Entä uskonto sitten?" keskeytti Helen innokkaasti.
"Luonnolla on oma uskontonsa, nimittäin elää, kasvaa, ja lisätä kukin omaa lajiaan."
"Mutta se ei ole jumalallista eikä sielun kuolemattomuutta", selittiHelen.
"Se on kumminkin niin lähellä Jumalaa ja kuolemattomuutta kuin luonto ikinä voi päästä."
"Ah, haluatteko riistää minulta uskontoni?"
"En, vaan puhun sen mukaan, millaiseksi olen elämän huomannut", vastasi Dale miettiväisesti heittäessään puukalikan nuotion punaisille kekäleille. "Ehkä minullakin on uskontoni. En kumminkaan tiedä. Se ei ole ainakaan samanlainen kuin teidän, ei tuollainen raamatun mukainen, joka ei voi estää Pinessä, Snowdropissa eikä muuallakaan asuvia miehiä — lampaiden- ja karjankasvattajia, maanviljelijöitä ja kulkureita, ainakaan sellaisia kuin minä tunnen — valehtelemasta, pettämästä, varastamasta ja tappamasta. Vannon, ettei kukaan minun tavallani elävä mies — jollainen elämä kenties onkin uskontoni — halua valehdella, pettää, varastaa tai tappaa, ellei hän tapa puolustaakseen itseään tahi kuten minä nyt tekisin, jos Snake Anson ratsastaisi tänne. Uskontoni en ehkä rakkautta elämään — villiin elämään, sellaista kuin se oli aikojen alussa — ja tuuleen, joka huokuu salaisuuksia joka paikkaan, ja veteen, joka laulaa päivät ja yöt, ja tähtiin, jotka tuikkivat alituisesti, ja puihin, jotka puhuvat jotenkin, ja kallioihin, jotka ovat elottomia. En ole milloinkaan yksinäni täällä enkä matkoillani. Kanssani on aina jotakin näkymätöntä. Ja sellainen on juuri tuota tarkoittamaanne. Sanokaa sitä Jumalaksi, jos haluatte. Mutta minua ihmetyttää, missä tuo henki oli silloin kun tämä maa oli tulinen kaasupallo? Mihin tuo henki siiloin joutuu, kun kaikki elämä on jäätynyt tahi palanut tältä pallolta ja se kulkee elottomana rataansa kuin kuu? Tuo aika on vielä koittava. Luonnossa ei mitään huku. Ei pieninkään atomi häviä olemattomiin, vaan muuttuu joksikin toiseksi aineeksi, kuten näette noiden halkojen muuttuvan savuksi ja tunnette jotakin, jota sanotaan kuumuudeksi. Mihin tuo kaikki menee? Se ei katoa. Ei mikään katoa. Kaunein ja ymmärrettävin ajatus on, että ehkä kaikki kalliot ja puut, vesi, veri ja liha hajautuvat vain alkuaineiksi tullakseen jälleen jolloinkin elämään jonnekin."
"Sanomanne kuulostaa ihmeelliseltä, mutta se on kauhistuttavaa!" huudahti Helen. Dale oli järkyttänyt häntä syvästi.
"Niin, kauhistuttavaa todellakin!" vastasi Dale surullisesti.
Nyt vaikenivat kaikki hetkeksi.
"Milt Dale, myönnän hävinneeni tuon vedon", selitti Bo leikillisesti, mutta kumminkin vakavasti.
"Unhotin sen kokonaan. Puhuin varmasti paljon", sanoi Dale anteeksipyytävästi. "Minulla on niin harvoin tilaisuutta puhua, paitsi itsekseni ja Tomille. Vuosia sitten kun huomasin tottuvani täydelliseen vaitioloon, rupesin ajattelemaan ääneen ja puhumaan olemattomille ihmisille."
"Voisin kuunnella teitä koko yön", vastasi Bo haaveilevasta
"Luetteko — onko teillä kirjoja?" kysyi Helen nopeasti.
"Kyllä. Luen melko hyvin, paljon paremmin kuin puhun tahi kirjoitan", vastasi Dale. "Kävin koulua viidenteentoista ikävuoteeni asti. Olen aina vihannut läksyjä, mutta, pitänyt lukemisesta. Vuosia sitten muudan Pinessä asuvaa vanha ystäväni — leski Cass — lahjoitti minulle paljon vanhoja kirjoja. Toin ne tänne. Luen tavallisesti talvisin."
Keskustelu taukosi nyt vähitellen lukuunottamatta hajanaisia huomautuksia. Dale sanoi pian tytöille hyvää yötä ja poistui.
Helen katsoi hänen pitkän vartalonsa katoamista puiden varjoon, ja vielä sittenkin kuin hän jo oli hävinnyt näkyvistä hän yhä tuijotti sinnepäin.
"Nell!" huudahti Bo kimeästi. "Olen jo kolmasti maininnut nimeäsi.Haluan mennä nukkumaan."
"Ah, olin niin ajatuksissani", vastasi Helen hämmästyneenä ja ihmetellen itseään. "En kuullut sinun sanovan mitään."
"Minua naurattikin, kun et kuullut", vastasi Bo. "Toivon vain, että olisit nähnyt omat silmäsi. Nell, haluatko, että sanon sinulle jotakin!"
"Miksi?" kysyi Helen melko heikosti. Hän ei voinut olla aivan tyyni, kun Bo puhui tuolla tavoin.
"Olet rakastumaisillasi tuohon villiin metsästäjään", selitti Bo tiukukirkkain äänin.
Helen ei ainoastaan hämmästynyt, vaan raivostuikin. Hän huokaili syvään valmistautuen antamaan parantumattomalle sisarelleen vakavat nuhteet. Mutta Bo jatkoi vain tyynesti:
"Tunnen sen luissani."
"Bo, olet pieni houkka — hentomielinen, romanttinen ja hellätuntoinen houkka!" vastasi Helen. "Sinulla ei nykyään näytä olevan mielessäsi muuta kuin jotakin roskaa rakkaudesta. Kun kuulee sinun puhuvan, ei voisi luulla maailmassa muuta olevankaan kuin rakkautta."
Bon silmät olivat kirkkaat, omituiset, hellät ja nauravat, kun hän kiinnitti ne vakavasti Heleniin.
"Nell, arvasit oikein. Maailmassa ei olekaan muuta."
Tuon yön uni oli niin lyhyt, että Helenin oli vaikea uskoa tuntien kuluneen. Bokin oli vilkkaampi eikä puhunut enää niin paljon tuskistaan.
"Nell, olet saanut väriä poskiisi!" huudahti hän. "Ja silmäsi loistavat. Eikö tämä aamu olekin äärettömän kaunis? Kukat tuoksuvat, ja ah, minulla on niin hirveän nälkä."
"Bo, isäntämme on pian näytettävä metsästystaitoaan, jos vain ruokahalusi pysyy muuttumattomana", sanoi Helen koettaen estää tukkaansa valumasta silmilleen nauhoittaessaan kenkiään.
"Katsohan, tuolla on muudan suuri koira."
Helen katsoi Bon viittaamaan suuntaan ja huomasi erään tavattoman suuren, mustan ja ruskean kirjavan, pitkä- ja riippuvakorvaisen koiran. Se juoksi uteliaana heidän majansa ovelle ja katsoi sitten heihin. Sen pää oli jalomuotoinen, silmät tummat ja surulliset, eikä se näyttänyt ystävälliseltä paremmin kuin vihamieliseltäkään.
"Vieraan koira, se! Tule vain sisään, sillä emme aio tehdä sinulle mitään pahaa!" houkutteli Bo innostuksetta.
Kuullessaan sen nauroi Helen. "Bo, olet yksinkertaisesti suloinen, kun pelkäät tuota koiraa."
"Varmasti. Onkohan se Dalen? Niin, tietysti se on."
Koira juoksi kumminkin pian tiehensä. Kun tytöt ilmestyivät nuotion ääreen, huomasivat he omituisen koiravieraansa makaavan sen läheisyydessä. Sen korvat olivat niin pitkä, että puolet niistä oli maassa.
"Lähetin Pedron herättämään teitä", sanoi Dale tervehdittyään heitä ensin. "Säikähdyttikö se teitä?"
"Pedro. Vai sellainen sillä on nimi. Ei se minua oikeastaan säikähdyttänytkään eikä Nelliäkään. Se liikkuu niin hirveän varovaisesti", vastasi Bo.
"Miten komeannäköinen koira se onkaan!" sanoi Helen välittämättä sisarensa pilasta. "Pidän koirista. Voiko siitä saada ystävän itselleen?"
"Se on ujo ja villi. Kun poistun leiriltä, ei sekään mielellään jää tänne. Se ja Tom ovat hyvin mustasukkaisia toisilleen. Minulla oli täällä muitakin koiria, mutta minä menetin kaikki muut, paitsi Pedron, Tomin vuoksi. Luullakseni suostuu se rupeamaan ystäväksenne. Koettakaa."
Helen ryhtyi nyt houkuttelemaan Pedroa eikä aivan turhaan. Koira oli tottunut yksinäisyyteen eikä nähtävästi ollut ollenkaan tottunut ihmisten seuraan. Sen syvät ja tummat silmät tuntuivat hakevan Helenin sielua. Ne olivat rehelliset ja viisaat ja kummallisesti surulliset.
"Se näyttää hyvin viisaalta", huomautti Helen silitellessään sen pitkiä tummia korvia.
"Sillä onkin melkein ihmisen järki", vastasi Dale. "Ruvetkaa nyt syömään ja syödessänne kerron teille hieman Pedrosta."
Dale oli saanut koiran penikkana eräältä meksikolaiselta lampaidenpaimenelta, joka oli vannonut siinä olevan kalifornialaisen verikoiran verta. Kasvaessaan oli se kiintynyt kovasti Daleen. Nuorena ollessaan ei se ollut sopinut oikein hyvin Dalen muiden lemmikkien kanssa, minkävuoksi Dale oli antanut sen eräälle laaksossa asuvalle maanviljelijälle. Mutta Pedro oli tullut takaisin Dalen asuntoon seuraavana päivänä. Siitä päivästä alkaen oli Dale ruvennut pitämään enemmän koirasta, mutta ei ollut kumminkaan halunnut pitää sitä luonaan erikoisista syistä, joista pääasiallisin oli ollut se, että Pedro oli liian hieno koira ollakseen yksinään puolet ajasta omissa hoteissaan. Dalella oli silloin ollut asiaa etäisimpään kylään, Snowdropiin ja hän oli jättänyt Pedron sinne muutamalle ystävälleen. Sitten oli Dale ratsastanut Show Downiin ja Pineen ja lopulta Beemanien leiriin. Saatuaan ystävänsä mukaansa olivat he ajaneet takaa erästä villiä hevoslaumaa noin sadan peninkulman matkan Uuteen Meksikoon. "Sateli lunta, kun palasin asuntooni vuoristoon", jatkoi Dale kertomustaan. "Pedro oli siellä minua vastassa, nääntyneenä ja laihtuneena, mutta äärettömästi iloissaan saadessaan toivottaa minut tervetulleeksi kotiin. Roy Beeman tuli luokseni sitten lokakuussa ja kertoi minulle, ettei Snowdropissa asuva ystäväni ollut voinut pitää Pedroa luonaan. Se oli katkaissut ketjunsa ja hypännyt kymmenen jalkaa korkean aidan yli päästäkseen pakoon. Se oli tullut jälkiäni pitkin Show Downiin, missä muudan ystäväni tunnettuaan sen oli ottanut sen kiinni ja aikonut pitää sitä luonaan, kunnes minä olisin tullut takaisin. Mutta Pedro oli kieltäytynyt syömästä. Sattui, että eräs rahtimies läksi juuri silloin Beemanien leiriin ja ystäväni sulki Pedron laatikkoon ja sijoitti laatikon vaunuihin muiden tavaroiden joukkoon. Mutta Pedro oli murtautunut ulos laatikosta, palannut Show Downiin, seurannut jälkiäni Pineen ja sitten Beemanien luo. Muut Pedron liikkeet ovat minulle tuntemattomat. Mutta Roy luuli, kuten minäkin, että Pedro oli seurannut meitä tuolla villien hevosten takaa-ajomatkallammekin. Seuraavana keväänä kuulin enemmän muutamalta lampaidenpaimenelta, jonka nuotion ääressä kerran lepäsimme matkallamme Uuteen Meksikoon. Pedro oli tullut sinne lähtömme jälkeen ja toinen meksikolainen paimen oli varastanut koiran. Mutta Pedro oli paennut."
"Ja se oli täällä tullessani kotiin", sanoi Dale hymyillen. "En ole sitten enää halunnut milloinkaan luopua siitä. Se osoittautuikin sitten olevan paras koira mitä minulla milloinkaan on ollut. Se ymmärtää sanani ja osaa melkein puhua. Ja vannon sen osaavan itkeä. Kun lähden jonnekin ottamatta sitä mukaani, itkee se."
"Miten ihmeelliseltä tuo kuulostaakaan!" huudahti Bo. "Eivätkö eläimet olekin suurenmoisia? Mutta minä pidän kumminkin hevosista enimmän."
Helenistä näytti, että Pedro ymmärsi heidän keskustelevan siitä, sillä se tuntui häpeävän, nieleskeli kovasti ja katsoi maahan. Helen oli kuullut jotakin koirien osoittamasta rakkaudesta isäntiään kohtaan. Tämä Dalen kertoma juttu oli kumminkin omituisin, mitä hän milloinkaan oli kuullut.
Nyt ilmestyi Tom näkyviin ja sen Pedroon kiinnittämissä kastanjanruskeissa silmissä oli tuskin rakkautta. Mutta koira ei ollut sitä kumminkaan näkevinäänkään. Tom kaarsi Bon luo, joka istui tervavaatteen tuonnimmaisella laidalla, ja halusi nähtävästi päästä osalliseksi Bon aamiaisesta.
"Katselen niin mielelläni sitä", sanoi Bo, "mutta kun se tulee noin lähelle, kulkevat kylmät väreet selkääni pitkin."
"Eläimet ovat yhtä omituisia kuin ihmisetkin", huomautti Dale. "Ne joko pitävät tahi eivät pidä jostakin. Luullakseni alkaa Tom kiintyä teihin ja Pedro näyttää alkavan tuntea mielenkiintoa sisartanne kohtaan. Voisin kertoa teille —"
"Missä Bud on?" keskeytti Bo.
"Se nukkuu tahi on maleksinut jonnekin. Kun saan työni tehdyksi, niin mihin te, tytöt, haluaisitte sitten ryhtyä?"
"Haluan ratsastaa!" huudahti Bo innoissaan.
"Eikö ruumiinne ole vielä kipeä ja kankea?"
"On kyllä, mutta välipä nyt tällä. Sitäpaitsi, kun oleskelin enoni maatilalla lähellä St. Joea, huomasin ratsastamisen aina parantavan pakotuksen."
"Varmasti, jos vain voitte sen kestää. Entä sisarenne, mitä hän haluaa tehdä?" vastasi Dale kääntyen Heleniin päin.
"Levähdellä, katsella teitä muita ja haaveilla", sanoi Helen.
"Mutta levähdettyänne on teidän ryhdyttävä johonkin", sanoi Dale vakavasti. "Teidän on tehtävä jotakin, mitä vain, kunhan ette ole joutilaana."
"Miksi?" kysyi Helen hämmästyneenä. "Miksi en saa laiskoitella ollessani tässä kauniissa villissä paikassa? Haluaisin vain kuluttaa tunnit ja päivät unelmoiden. Voisin tehdä sen."
"Mutta te ette saa. Kului vuosia, ennenkuin opin huomaamaan, miten vaarallista se oli minulle. Enkä nytkään pitäisi vielä mistään niin paljon kuin siitä. Haluaisin unhottaa työni, lemmikkini, hevoseni ja kaiken muunkin saadakseni vain katsella ja unelmoida."
"Katsella ja unelmoida. Tarkoitan kai juuri sellaista. Mutta miksi en saa antautua sellaiseen? Miksi en saa ihailla rajattomasti tämän seudun kauneutta ja väriloistoa, noita villejä varjoisia rinteitä, harmaita kallioita, humisevaa tuulta, veden tuudittavaa kohinaa, noita pilviä ja tuota taivasta? Miksi tämä hiljaisuus, yksinäisyys ja kaiken tämän suloisuus ovat minulle vaaralliset?"
"Senvuoksi, että se on taantumusta. Haluan antautua sellaiseen kaikista mieluimmin, mutta pelkään sitä kumminkin enimmän. Sellainen muuttaa juuri miehen yksinäiseksi metsästäjäksi. Ja tuo intohimo voi kasvaa niin voimakkaaksi, että se sitoo ihmisen metsiin."
"Kuinka omituista", mumisi Helen. "Mutta se ei voi kuitenkaan milloinkaan sitoa minua. Minunhan on elettävä ja täytettävä velvollisuuteni ja työni sivistyneessä maailmassa."
Helenistä tuntui, että Dale melkein huomaamattomasti säpsähti kuullessaan hänen vakavat sanansa.
"Luonnon tiet ovat omituiset", sanoi hän. "Suhtaudun siihen eri tavalla kuin te. Luonto on yhtä voimakas muuttamaan teidät jälleen villiksi kuin teillä muissa olosuhteissa on halu tulla sivistyneeksi. Ja jos luonto voittaa, näkyvät sen merkit teissä sitä paremmin."
Tämä metsästäjän puhe järkytti Heleniä, mutta virkisti kumminkin samalla hänen mieltään.
"Minutko villiksi? Ah ei!" hän huudahti. "Mutta jos sellainen nyt olisi mahdollista, niin miten nuo luonnon merkit esiintyisivät?"
"Puhuitte elämäntehtävästänne", vastasi Dale. "Naisen tehtävä on synnyttää lapsia. Jokaisen eläinlajin naarailla on ainoastaan yksi tehtävä — jatkaa sukuaan. Ja luonnolla on ainoastaan yksi tehtävä — nimittäin enentää voimaa, miehuutta, käyttökelpoisuutta lopullista täydellisyyttä kohti, jota ei voida saavuttaa."
"Entä sitten miehen ja naisen sielullinen ja henkinen kehitys, mitä ne ovat?" kysyi Helen.
"Molemmat ovat suoranaisia esteitä luonnon tarkoitukselle. Luonto on aineellinen. Se tahtoo luoda sellaista, minkä pysyväisyydellä ei ole rajoja, mikä elää iankaikkisesti. Se on varmasti luonnon tutkimaton tarkoitus."
"Entä sielu sitten?" kuiskasi Helen.
"Ah! Kun puhutte sielusta ja minä puhun elämästä, tarkoitamme kumpikin samaa. Ollessanne täällä voimme keskustella asiasta vielä lähemmin. Teidän on elvytettävä tietojani."
"Näyttää ainakin siltä kuin minun pitäisi", sanoi Helen hymähtäen. Keskustelu oli muuttanut hänet vakavaksi ja miettiväiseksi. "Mutta luullakseni uskallan kumminkin ruveta unelmoimaan puiden varjossa."
Bo oli katsellut heitä terävillä sinisillä silmillään.
"Nell, kuluu ainakin tuhat vuotta, ennenkuin sinusta tulee villi", sanoi hän. "Mutta minulle riittää viikko."
"Bo, olit jo sellainen ennen lähtöäsi Saint Joesta. Muistat kai vielä tuon opettajan, Barnesin, joka sanoi sinua villikissan ja intiaanin sekasikiöksi? Hän löi sinua viivoittimella."
"Ei milloinkaan, sillä hypähdin syrjään", sanoi Bo punastunein poskin."Nell, haluan, ettet kerro minun lapsuuden aikojeni tyhmyyksistä."
"Eihän siitä ole vielä kulunut kuin pari vuotta", huomautti Helen hämmästyneenä.
"Ehkä ei, mutta olin silloin kumminkin lapsi. Lyön vaikka vetoa —" Bo keskeytti äkkiä ja nyökäyttäen päätään taputti hän Tomia selkään ja juoksi sitten tiehensä kallion niemekkeen toiselle puolelle. Helen seurasi häntä hitaasti.
"Kuulehan, Nell", sanoi Bo, kun Helen saapui heidän pieneen viheriään majaansa, "tiedätkö, että tuo metsästäjä kumoo vielä jonkun noista sinun teorioistasi?"
"Ehkä. Myönnän hänen hämmästyttävän, ehkäpä loukkaavankin minua", vastasi Helen. "Mutta ihmettelen, että hän huolimatta selvästä kouluutuksen puutteestaan ei ole raaka eikä karkea. Hän on hyvin alkuperäinen."
"Sisko kulta, herää jo! Mies on aivan ihmeellinen. Voit oppia enemmän häneltä kuin milloinkaan ennen elämässäsi. Minä ainakin tunnen sen. Olen aina vihannutkin kirjoja."
Kun Dale hetkistä myöhemmin ilmestyi näkyviin kantaen muutamia suitsia, juoksi Pedro hänen kintereillään.
"Teidän on mielestäni parasta ratsastaa tuolla entisellä hevosellanne", sanoi hän Bolle.
"Kuten haluatte. Mutta toivoakseni sallitte minun ratsastaa niillä kaikilla vuorotellen."
"Varmasti. Minulla on siellä eräs mustangi, josta varmasti tulette pitämään. Mutta se potkii hieman", vastasi Dale poistuen puistoon päin. Koira katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.
"Kuule, Pedro, jää tänne minun luokseni", sanoi Helen.
Kuultuaan hänen sanansa käski Dale koiran palata takaisin. Pedro tuli kuuliaisesti Helenin luo, mutta arasti ja niin varuillaan kuin se ei olisi ollut vielä oikein varma Helenin tarkoituksista. Se oli kumminkin ystävällisempi kuin äsken. Helen löysi pehmeän ja mukavan paikan auringonpaisteesta juuri puistoa vastapäätä ja sijoittautui siihen moneksi toimettomaksi tunniksi. Pedro kiertyi hänen viereensä. Dalen pitkä vartalo etäytyi puistoon päin laitumella käyviä hevosia kohti. Jälleen hän huomasi peuran niiden joukossa. Kuinka valppaana ja liikkumattomana se seisoikaan katsellessaan Dalea! Äkkiä se läksi laukkaamaan metsän laitaa kohti. Muutamat hevoset hirnuivat ja juoksivat potkien korkealle ilmaan. Kimeät hirnumiset kaikuivat selvästi hiljaisuudessa.
"Voi, katsohan toki niitä!" huudahti Bo iloisesti tullen Helenin luo. Hän heittäytyi pitkäkseen tuoksuville havunneulasille ojentautuen veltosti suoraksi kuin laiska kissa. Hänen joustavassa ja miellyttävässä vartalossaan olikin jotakin kissamaista. Hän makasi selällään ja katseli puiden oksien välitse.
"Eikö olisikin suurenmoista nyt", mumisi hän haaveillen itsekseen, "jos tuo las vegasilainen paimeneni sattuisi jotenkin tulemaan tänne ja maanjäristys sulkisi meidät tänne Paratiisiin niin, ettemme ikinä pääsisi täältä pois?"
"Bo, mitähän äiti mahtaisikaan sanoa, jos hän vain voisi kuulla nuo puheesi?" kysyi Helen hämmästyneenä.
"Mutta, Nell, eikö se olisikin suurenmoista?"
"Kauheatahan sellainen olisi."
"Sinussa ei ole milloinkaan ollut minkäänlaista romanttisuutta, Nell Rayner", vastasi Bo. "Tuollaista on kuulemma joskus tapahtunut tässä villien paikkojen muodostamassa ihmeellisessä maassa. Sinun ei tarvitse väittää vastaan, sillä varmasti on sellaista tapahtunut. Ensiksi luolaihmisille, sitten intiaaneille ja viimeiseksi valkoisille. Jokainen näkemäni paikka sanoo minulle sen. Nell, saat ehkä katsella kuussa asuvia ihmisiä kiikarilla, ennenkuin osaat sellaista odottaakaan."
"Olen, Jumalalle kiitos, käytännöllinen ja järkevä."
"Mutta juuri todistelun vuoksi", vastusti Bo leimuavin silmin, "otaksukaamme, että sellaista tapahtuisi. Tehdäksesi minulle vain mieliksi voit kuvitella, että meidät teljetään tänne Dalen ja tuon junasta näkemämme paimenen kanssa. Luovu kaikista toiveista milloinkaan päästä täältä pois. Mitä silloin tekisit? Luopuisitko ponnisteluista vain riutuaksesi ja kuollaksesi? Vai rupeaisitko taistelemaan elämän ja siihen mahdollisesti sisältyvien ilojen vuoksi?"
"Itsensä puolustaminen on ensimmäinen vaisto", vastasi Helen hämmästyen vieraita sydämensä sisimmässä liikkuvia tunteita. "Tietysti ryhtyisin taistelemaan elämäni puolesta."
"Aivan niin. Mutta todellisuudessa, kun ajattelen asiaa tarkemmin, en halua kumminkaan ollenkaan, että sellaista tapahtuisi. Mutta jos kumminkin sellaista sattuisi tapahtumaan, kerskailisin siitä."
Heidän keskustellessaan palasi Dale hevosten kanssa.
"Osaatteko panna suitset hevosenne suuhun ja satulan sen selkään?" kysyi hän Bolta.
"En. Taitamattomuuteni tunnustaminen hävettää minua."
"Silloin on teidän opittava tuo taito. Tulkaa tänne ja katsokaa, miten minä satuloin omani."
Bo katsoi hyvin tarkkaavaisesti, miten Dale irroitti suitset hevoseltaan ja sitten hitaasti ja selvästi asetti ne paikoilleen. Sitten hän silitteli hevosensa selkää, levitti huopapeitteen ja käännettyään sen kaksinkerroin sijoitti hän sen paikoilleen selittäen samalla perusteellisesti, millainen sen oikea asento oli. Hän nosti satulan maasta erikoisella tavalla pannessaan sen selkään, ja kiinnitti vihdoin remmit.
"Koettakaa nyt tekin", sanoi hän.
Helenin arvostelusta päättäen olisi voitu luulla, että Bo oli asunut Lännessä koko ikänsä. Mutta Dale pudisti päätään ja pani hänet tekemään sen uudestaan.
"No, tuo onnistui jo paremmin. Satula on tietysti teille liian raskas saadaksenne sen kunnollisesti paikoilleen. Voitte opetella temppua kevyemmällä. Kiinnittäkää suitset nyt sen päähän uudestaan. Älkää pelätkö käsiänne. Ei se pure. Pujottakaa kuolaimet sivultapäin. Kas niin. Näyttäkää nyt, miten nousette satulaan."
Kun Bo oli päässyt satulaan, lisäsi Dale: "Nousitte nopeasti ja kevyesti, mutta sittenkin aivan väärin. Katsokaa minua."
Bon oli uudistettava temppu monta kertaa, ennenkuin Dale oli tyytyväinen. Sitten hän käski Bon ratsastaa vähän matkaa. Kun hän oli poistunut niin kauaksi, ettei hän voinut kuulla heidän sanojaan, sanoi Dale Helenille: "Hänestä tulee pian niin hyvä ratsastaja kuin ankka on uija." Sitten noustuaan satulaan ratsasti hän Bon jälkeen.
Kun Helen katseli, miten he ratsastivat, milloin juoksua, milloin laukkaa ajaessaan hevosia puiston ympäri, oli hän melko pahoillaan, ettei ollut mennyt heidän mukaansa. Vihdoin Bo ratsasti takaisin laskeutuakseen satulasta ja heittäytyäkseen pitkäkseen punaisin poskin ja loistaen ilosta, epäjärjestykseen mennein hiuksin ja ohimoilta kostein kiharoin. Kuinka reippaalta hän näyttikään! Helenin tunteet kuohahtelivat nähdessään tämän hämmästyttävän sisarensa sulon, notkeuden ja elämänhalun, ja hän tunsi todellista ruumiillista iloa hänen läsnäolostaan. Bo lepäsi, mutta hän ei levännyt kauan. Hän nousi pian pois leikkimään Budin kanssa. Sitten hän houkutteli kesyn poron syömään kädestään. Hän vei Helenin kanssaan poimimaan villejä kukkia välittämättä ollenkaan okaiden pistoksista. Sitten lopulta hän nukahti niin nopeasti, että se muistutti Heleniä lapsuudesta, tuosta nyt ainaiseksi menneestä.
Dale huusi heidät päivälliselle noin neljän korvissa, kun aurinko punasi puiston läntistä reunaa. Helen ihmetteli, mihin päivä oli mennyt. Tunnit olivat kuluneet nopeasti ja tyynesti tuoden tuskin hänen mieleensä ajatustakaan enosta tahi pelkoa pakollisesta olostaan täällä tahi otaksumista noiden roistojen mahdollisesta ilmestymisestä tänne, joiden luultiin etsivän häntä. Kun hän oli todennut näiden tuntien kulun, oli hänellä koskematon ja kuvaamaton tunne siitä, mitä Dale oli tarkoittanut tuntien poisunelmoimisella. Tämän paratiisin luonto oli vihamielinen hänen tavallisille ajatuksilleen. Hänestä tuntuivat nämä uudet ajatukset valtaavilta, mutta kun hän koetti nimittää niitä, tiesi hän ainoastaan tunteneensa. Syödessä oli hän tavattoman hiljainen. Hän näki Dalen huomaavan sen ja koettavan huvittaa häntä ja kiinnittää hänen tarkkaavaisuutensa johonkin. Hän onnistuikin, mutta Helen ei halunnut näyttää sitä hänelle. Hän harhaili yksinään kuusten juurella olevalle paikalleen. Bo meni kerran hänen ohitseen ja huudahti kiusoittavasti:
"Mutta, Nell, sinähän olet muuttua romanttiseksi!"
Ei milloinkaan Helenin elämässä ollut iltatähden kauneus tuntunut niin viehättävältä, hämärä niin liikkuvalta ja varjoisalta ja pimeys niin yksinäisyydellä ladatulta. Siihen oli syynä tämä ympäristö — villien susien surullinen ulvonta, putouksen kohina, tämä metsien mies ja nämä tavattoman alkuperäiset olot, joihin hän oli laatinut kotinsa.
Seuraavana aamuna, kun hänen tarmonsa oli jo palautunut, oli Helen mukana, kun Bota opetettiin suitsittamaan ja satuloimaan hevosia ja ratsastamaan. Bo ratsasti kumminkin niin nopeasti ja kovasti, ettei Helen voinut pysyä hänen mukanaan. Ja Dale, ollen innostunut ja huvitettu, mutta kumminkin levoton, kulutti suurimman osan ajastaan Bon seurassa. Senvuoksi joutuikin Helen ratsastelemaan kaikkialla laaksossa yksinään. Hän hämmästyi sen suuruutta, koska se melkein miltä suunnalta tahansa katsottuna näytti hyvin pieneltä. Ilma petti hänet. Kuinka selvästi hän voi nähdäkään! Ja hän alkoi arvostella etäisyyksiä telttojen esineiden perusteella. Puiston toisessa päässä laitumella oleva hevonen näytti todellakin hyvin pieneltä. Siellä ja täällä kohtasi hän pieniä, tummia ja vuolaita puroja, joiden vesi oli hyvin kirkasta ja merenpihkan väristä ja jotka olivat melkein piilossa korkeassa ruohossa. Ne virtasivat kaikki samalle suunnalle yhtyen lopulta suuremmaksi puroksi, joka nähtävästi katosi läntisessä päässä olevien kallioiden alle ja pursusi sitten jälleen näkyviin kapeissa solissa. Kun Dale ja Bo tulivat hänen luokseen kerran, sai hän hämmästyksekseen kuulla Dalelta, että tuo puro katosi muutamaan kallion reikään ja ilmestyi jälleen näkyviin vuorten toisella puolella. Dale aikoi opastaa heidät joskus sen muodostamalle järvelle.
"Vuorienko yli?" kysyi Helen muistaen jälleen, että äänen oli pidettävä itseään pakolaisena. "Onko turvallista poistua piilopaikastamme? Unhotan niin usein miksi olemme täällä."
"Olisimme paremmin piilossa siellä kuin täällä", vastasi Dale. "Tuonpuoleiseen laaksoon voidaan päästä ainoastaan tuon vuoren yli. Älkää olko ollenkaan huolissanne, että teidät löydettäisiin. Kerroinhan teille jo, että Roy Beeman pitää Ansonia ja tämän miehiä silmällä. Roy pysyttelee kyllä heidän ja meidän välillämme."
Helen tyyntyi, vaikka hänen mielensä takimmaisessa sopukassa aina olikin pelon tunne. Huolimatta siitä päätti hän kumminkin käyttää tilaisuutta niin paljon hyväkseen kuin suinkin. Bon seura kannusti — Helen kuluttikin senvuoksi lopun päivästä ratsastamalla ja seurailemalla sisartaan.
Seuraava päivä ei ollut enää niin kova Helenille. Toimeliaisuus, lepo, syöminen ja nukkuminen muodostuivat hänelle ihmeellisiksi uusiksi nautinnoiksi. Hän ei ollut todellakaan milloinkaan tiennyt niiden voivan olla sellaisia ilonaiheita. Hän ratsasti ja käveli, hän kiipeili hieman ja torkkui puunsa juurella, hän auttoi Dalea ruoan laitossa, ja kun yö saapui, ei hän tuntenut enää itseään. Tämä tosiasia ahdisti häntä epämääräisissä syvissä unissa. Herättyään unhotti hän kumminkin päätöksensä tutkia itseään. Sekin päivä meni menojaan. Ja monta muuta päivää meni yhtä nopeasti, ennenkuin hän mukaantui tilanteeseen, jonka hän täydellä syyllä voi uskoa saattavan kestää viikkoja, ehkäpä kuukausiakin.
Iltapäivä oli Helenille rakkain osa päivästä. Auringonnousu oli kyllä virkistävä ja kaunis, aamu tuulinen ja tuoksuva, auringonlasku oli rusottava ja viehättävä, hämärä surullinen ja muuttuvainen, ja yö tuntui äärettömän miellyttävältä tähtineen, hiljaisuuksineen ja unineen, mutta iltapäivä, jolloin ei mikään muuttunut, jolloin kaikki oli tyyntä ja jolloin aika tuntui pysähtyneen paikoilleen, oli hänen hetkensä ja hänen lohdutuksensa.
Erään sellaisen kuluessa oli hän leirissä yksinään. Bo oli ratsastamassa. Dale oli kiivennyt vuorille katsomaan, näkyisikö mitään epäilyttäviä jälkiä tahi nuotion savua. Budia ei näkynyt missään eikä muitakaan Dalen lemmikeistä. Tom oli kiivennyt jollekin aurinkoiselle penkereelle, jossa se voi paistattaa päivää samalla tavalla kuin sen villitkin veljet tekevät. Pedroa ei oltu nähty vuorokauteen, seikka, joka hyvin pahoitti Helenin mieltä. Hän oli kumminkin unhottanut sen ja hämmästyikin senvuoksi kovin nähdessään sen nilkuttavan leiriin kolmella jalalla.
"No, Pedro, oletko ollut tappelemassa? Tule heti tänne!" huusi Helen.
Koira ei näyttänyt kumminkaan syylliseltä. Se nilkutti Helenin luo ja ojensi tälle oikean etujalkansa. Tarkoituksesta ei voitu erehtyä. Helen tutki tuon loukkautuneen jäsenen ja löysikin pian varpaiden välistä simpukan kuorta muistuttavan palasen, joka oli tunkeutunut syvälle lihaan. Haava oli ajettunut, verinen ja selvästi hyvin tuskallinen. Pedro vinkui. Helenin oli ponnistettava kaikki sormiensa voimat saadakseen sen irroitetuksi. Silloin Pedro ulvoi, mutta näytti heti kiitollisuuttaan nuolemalla hänen kättään. Helen hautoi sen jalkaa ja sitoi sen.
Kun Dale palasi, kertoi Helen tapauksen hänelle ja näyttäessään hänelle kuoren kappaletta hän kysyi: "Mistä tällainen on näille maille eksynyt? Onko noissa vuorissa simpukankuoria?"
"Tämä seutu on kerran ollut veden alla", vastasi Dale. "Olen löytänyt täältä sellaisia esineitä, että ihmettelisitte, jos saisitte nähdä ne."
"Vedenkö alla?" toisti Helen. Oli aivan toista lukea tuommoisesta omituisesta tosiasiasta, toista todeta sellaisten olojen vallinneen näiden ilmavien huippujen keskellä. Dale näytti hänelle aina jotakin tahi puhui jostakin sellaisesta, joka hämmästytti häntä.
"Katsokaahan tuonne", sanoi hän muutamanakin päivänä. "Mitä tuo pieni haapametsikkö teille kertoo?"
He olivat puiston tuonnimmaisessa päässä ja lepäsivät juuri erään kuusen juurella. Metsä ulottui täällä puistoon asti mutkittelevine kuusi- ja haapaniemekkeineen. Tuo pieni haaparyhmä ei eronnut ollenkaan sadoista muista samanlaisista.
"Ei juuri mitään erikoista", vastasi Helen epäröiden, "Tuohan on vain pieni metsikkö, jossa on muutamia pienempiä ja muutamia suurempia puita, mutta ei ainoatakaan kookasta. Mutta se on kaunis tuulessa lepattavine viheriöine ja kellertävine lehtineen."
"Eikö se tuo mieleenne millään tavalla taistelua?"
"Taisteluako? Ei ollenkaan!"
"Mutta kumminkin on se hyvä esimerkki, miten metsissäkin taistellaan, riidellään ja ollaan itsekkäitä", sanoi Dale. "Tulkaa nyt mukaani, te ja Bo, niin näytän teille mitä tarkoitan."
"Tule mukaamme, Nell!" huusi Bo innostuneena. "Hän aikoo avata silmäsi hieman enemmän."
Helen ei ollut ollenkaan vastahakoinen seuraamaan heitä tuohon pieneen haapametsikköön.
"Näitä on tässä suunnilleen sata kappaletta", sanoi Dale. "Kuuset varjostavat niitä melko hyvin, mutta ne saavat kumminkin auringonvaloa idästä ja etelästä. Kaikki nämä pienet puut ovat kasvaneet samasta siemenestä ja ovat samanikäisiä. Niiden joukossa on neljä kymmenen jalan korkuista ja käsivarteni paksuista puuta, Tässä on muudan vielä suurempi. Katsokaa, miten se on täynnä lehtiä, miten se on muita paljon korkeampi, lukuunottamatta noita neljää sen vieressä kasvavaa, joita se on vain hieman pitempi. Ne kasvavat kaikki hyviä likekkäin, kuten näette. Useimmat niistä eivät ole peukaloani paksumpia. Katsokaa, miten vähän niissä on oksia, joista ei ainoakaan ole juuressa. Niissä on hyvin vähän lehtiäkin. Näette kai, miten oksat ojentautuvat itää ja etelää kohti ja miten lehdet tietysti ovat myöskin sinne päin? Katsokaa miten toisen puun oksa työntää toisen puun oksan syrjään. Tuo on taistelua auringonvalon saamiseksi. Tässä on pari kolme kuivunutta puuta. Minä voin nykäistä ne maasta. Katsokaa nyt niiden juurille. Täällä on viiden, neljän ja vain jalan korkuisiakin puita. Katsokaa, miten kalpeita, hentoja, hauraita ja sairaita ne ovat. Ne saavat liian vähän auringonvaloa osakseen. Ne syntyivät samalla kertaa kuin nuo muutkin puut, mutta ne eivät lähteneet kasvamaan samaa vauhtia. Asema noilla toisilla on ehkä edullisempi."
Dale kuljetti tyttöjä metsikön ympäri vilkastuttaen esitystään kädenliikkeillä. Hän näytti hyvin vakavalta.
"Ymmärrätte kai nyt niiden taistelevan veden ja auringonvalon saamiseksi, mutta pääasiallisesti kumminkin auringonvalon, sillä silloin kun lehdet saavat tarpeekseen auringonvaloa, kasvavat puu ja sen juuret tarpeeksi saadakseen tarvittavan kosteuden. Varjo merkitsee kuolemaa — hidasta kuolemaa useimmille puille. Nämä pienet haavat taistelevat sijasta saadakseen aurinkoa, ja taistelevatkin säälittä. Ne työntävät ja taivuttavat toisiensa oksia sivulle ja tukahduttavat ne. Ehkä vain noin puolet noista haavoista jäävät elämään muodostaakseen tuollaisen suuremman ryhmän kuin nuo täysikasvaneet puut tuolla. Tämä vuosi suosii ehkä tätä suurta vesaa ja seuraava tätä. Muutamat edulliset vuodet suovat jollekin vallan muiden yli. Mutta se ei ole kumminkaan milloinkaan varma tuosta vallastaan. Ja elleivät tuulet, myrskyt tahi joku voimakkaasti kasvava kilpailija tapa sitä, kuolee se ennemmin tahi myöhemmin vanhuuttaan. Sillä tuo taistelu ei milloinkaan lopu. Mikä on merkityksellistä näille haavoille, on merkityksellistä metsän kaikille muillekin puille, sanalla sanoen metsän kaikelle kasvillisuudelle. Kaikkein ihmeellisimmältä minusta tuntuu niiden elämän sitkeys."
Seuraavana päivänä näytti Dale huomattavamman esimerkin tällaisesta luonnon salaperäisyydestä. Hän opasti heitä ratsain muutamalle tiheää metsää kasvavalle ikiviheriälle rinteelle kiinnittäen heidän huomionsa aina tämän tästä erilaisiin kasveihin, kunnes he saapuivat kukkulan laelle, jossa kasvoi vain surkastuneita ja kääpiömäisiä puita. Puurajan laidassa näytti hän heille erästä kyhmyistä ja väärää kuusta, joka näytti aikoinaan olleen kaunis puu, mutta joka oli nyt taipunut ja myrskyjen pieksämä melkein paljaine samalle suunnalle ojentautuvine oksineen. Puu toimitti siinä vahdin virkaa. Se kasvoi yksinään ja siinä oli hyvin vähän viheriää. Sen vääntyneessä rungossa oli jotakin surullista. Mutta se oli vielä elinvoimainen ja voimakas. Sillä ei ollut kilpailijoita auringonpaisteesta eikä kosteudesta. Sen vihollisia olivat vain lumi ja tuulet, kylmyys ja sen korkea asema.
Helenistä tuntui todettuaan tuon ja ymmärrettyään Dalen tarkoituksen sellainen yhtä surulliselta kuin ihmeelliseltäkin, yhtä salaperäiseltä kuin viehättävältäkin. Tällä hetkellä tunsi Helen sydämessään elämän kovuutta ja suloisuutta, sen aiheuttamaa tuskaa ja iloa. Nämä oudot tosiseikat tulisivat opettamaan häntä ja muuttamaan hänet toisenlaiseksi. Ja vaikka ne järkyttivätkin häntä, lausui hän ne kumminkin tervetulleiksi.
"Aion ratsastaa sinulla, vaikka katkaisisinkin siinä yrityksessä selkäni!" huohotti Bo puiden sormikoitua nyrkkiään harmaalle ponille.
Dale seisoi siinä lähellä hymyillen hyväntahtoisesti. Helen oli kuulomatkan päässä katsellen heitä puiston päästä, mutta hän oli niin herpautunut ja peloissaan, ettei hän voinut käskeä Bota lopettamaan. Tuo pieni hauska poni oli kaunis, siro ja nopea pitkine mustine harjoineen ja häntineen ja valppaine päineen. Sen selkään oli kiinnitetty huopapeite, mutta ei satulaa. Bo piteli kiinni nuorasta, joka oli kiinnitetty ponin turvan ympärille solmittuun surmansilmukkaan. Bolla ei ollut nuttua, hänen puserollaan oli ruohonkorsia ja siemeniä, ja se oli auennut selästä, hänen tukkansa hulmusi valloillaan, toisessa poskessa oli likaa ja ehkä hieman vertakin ja toinen oli punavalkoinen, hänen silmänsä säkenöivät, hiki helmeili hänen otsallaan ja posketkin näyttivät kosteilta. Hän alkoi vetää nuorasta koettaessaan lähestyä tuota tulista ponia, jolloin hänen solakka vartalonsa jännittyi notkeasti ja voimakkaasti.
Bo oli joutunut tappiolle hellimässään itsepäisessä kunnianhimossa ratsastaa Dalen ponilla, ja hän oli raivoissaan. Poni ei näyttänyt ollenkaan vikurilta eikä ilkeältä. Mutta se oli vireä, vallaton ja kujeileva ja oli heittänyt Bon selästään maahan kuusi kertaa. Bon tappiot tapahtuivat puiston päässä, missä paksu sammal ja ruoho tarjosivat pehmeitä putoamispaikkoja. Se tarjosi samalla huonon jalkojen sijan poniraukallekin, jolla sellaisesta oli selvästi paljon haittaa. Dale ei ollut pannut suitsia sen suuhun, koska sitä ei oltu sellaisiin opetettu, ja vaikka Bon olikin vaikeampi ratsastaa sillä satulatta, oli vahingoittumisen vaara kumminkin samalla pienempi. Bo oli aloittanut vakavasti ja innokkaasti hellien ja taputellen mustangia, jonka hän oli ristinyt "Poniksi". Hän oli selvästi odottanutkin jonkunlaista seikkailua, mutta hänen hymyilynsä ja päättäväiset kasvonsa olivat kumminkin ilmaisseet luottamusta kokeen onnistumiseen. Poni oli seisonut hiljaa Bon noustessa sen selkään, mutta sitten se oli hyppinyt ja potkinut, kunnes Bo oli lentänyt maahan. Jokaisen putoamisen jälkeen oli Bo hymyillyt vähemmän luottavaisesti mutta uhmaavammasti, kunnes nyt Lännen intohimo saada hevonen kesytetyksi sai hänet äkkiä valtoihinsa. Se ei ollut enää leikkiä eikä hurjien sirkustemppujen näyttämistä Helenin peloittamiseksi ja Dalen ihastuttamiseksi. Asia oli nyt muuttunut kokonaan Bon ja Ponin väliseksi riitakysymykseksi.
Poni nousi pystyyn, heitteli päätään ja pieksi ilmaa etujaloillaan.
"Vetäkää se jaloilleen!" huusi Dale.
Bo ei ollut kyllä tarpeeksi raskas, mutta hänellä oli voimia ja vedettyään aikansa tarmokkaasti saikin hän Ponin jaloilleen.
"Pitäkää nyt kovasti kiinni ja koettakaa lähestyä sitä muuttelemalla käsiänne. Hyvä! Ette tunnu ollenkaan pelkäävän sitä. Se huomaa sen. Pitäkää se nyt siinä paikassa, taputelkaa sitä ja sanokaa aikovanne ratsastaa sillä. Sitten kuin se ei enää vapise, tarttukaa sen harjaan ja hypätkää sen selkään kahareisin. Puristakaa sitten jalkanne niin lujasti sen ympärille kuin suinkin ja antakaa mennä!"
Ellei Helen olisi niin pelännyt Bon vuoksi, olisivat hänen muut tunteensa riemastuttaneet häntä. Kylmiä väreitä kulki hänen selässään, kun Bo vikkelästi ja taitavasti keikautti itsensä Ponin selkään ja suoristautui uhmaavasti huudahtaen. Poni taivutti päänsä, yhdisti jalkansa yhdellä hyppäyksellä ja alkoi potkia. Bo ennätti mukautua sen tahtiin tällä kertaa eikä pudonnut maahan.
"Te ratsastatte sillä!" huusi Dale. "Puristakaa nyt kovasti polvillanne ja lyökää sitä turpaan nuorallanne. Kas niin. Jatkakaa siten, niin saatte sen pian valtoihinne."
Mustangi laukkasi sinne tänne Dalen ja Helenin läheisyydessä heittäen kavioillaan ruohoa ja sammalia ilmaan. Se lennätti Bon monta kertaa korkealle ilmaan, mutta Bo putosi jälleen takaisin sen selkään ja piteli niin lujasti kiinni jaloillaan, ettei se voinut heittää häntä maahan. Äkkiä se nosti päänsä pystyyn ja läksi hurjasti laukkaamaan. Dale vastasi Bon riemuhuutoon. Mutta Poni ei ennättänyt juosta pitemmälti kuin noin viisikymmentä jalkaa, kun se kompastui ja kaatui heittäen Bon päänsä yli kauaksi kentälle. Onneksi onnettomuudessa — Dale sanoi sitä jälkeenpäin oikein hyväksi onneksi — lensi Bo kumminkin muutamaan vetelään paikkaan sellaisella voimalla, että hän liukui monta metriä suullaan tuossa märässä mutaisessa sammalikossa.
Helen huudahti ja juoksi eteenpäin. Bo oli juuri pääsemäisillään polvilleen, kun Dale saapui paikalle. Hän auttoi Bon jaloilleen ja puoleksi kantoi, puoleksi talutti hänet pois tuosta vetelästä paikasta Tyttöä ei voitu ollenkaan tuntea, sillä tuo musta tippuva rapa oli tahrinut hänet päästä jalkoihin asti.
"Ah, Bo, loukkaannuitko?" huudahti Helen.
Mutta Bon suu oli selvästi aivan täynnä rapaa.
"Hyi! Mitä? Minäkö?" syleksi hän. "Loukkautunutko? En! Ettekö huomanneet, mihin putosin? Dale, tuo hurjimus ei onnistunut sittenkään heittämään minua selästään. Se kompastui, jolloin lensin sen pään yli."
"Aivan niin. Ratsastitte sillä todellakin. Lopulta se kompastui ja heitti teidät peninkulman päähän", vastasi Dale. "Onneksi putositte tuohon lätäkköön."
"Onneksiko? Suuni ja silmänihän ovat täynnä rapaa. Voi, olen aivan mudan peitossa. Sääli kaunista uutta ratsastuspukuani!"
Bon äänestä voitiin kuulla, että hän oli purskahtamaisillaan itkuun. Kun Helen huomasi, ettei Bo ollut loukkautunut, alkoi häntä naurattaa, sillä Bo oli niin hullunkurisen näköinen, ettei hän muistanut sellaista milloinkaan nähneensä.
"Nell Rayner, nauratko sinä minulle?" kysyi Bo hyvin hämmästyneenä ja vihaisesti.
"Kuinka minä nyt sinulle nauraisin, Bo. Voit kai nähdä, että olen aivan totinen?"
"Nähdäkö? Houkka, silmänihän ovat täynnä mutaa!" tiuskaisi Bo.. "Mutta minä kuulen ja kyllä minä sinulle vielä näytän."
Dale nauroi myöskin, mutta äänettömästi, eikä Bo, ollen sokea juuri silloin, voinut sitä huomata. Keskustellessaan olivat he vähitellen päässeet asuntoonsa saakka.
Helen heittäytyi pitkäkseen ja nauroi sydämellisemmin kuin milloinkaan ennen, ja kun Helen unhotti arvokkaisuutensa niin kokonaan, että hän kieriskeli maassa, oli asia todellakin nauramisen arvoinen. Dalenkin suuri ruumis vapisi, kun hän haettuaan pyyheliinan ja kasteltuaan sen lähteessä alkoi sillä pyyhkiä mutaa Bon kasvoista. Mutta se ei riittänyt. Bo halusi päästä lähteen vierelle, johon hän polvistui, pesten aluksi silmänsä ja sitten kasvonsa ja lopuksi sotkeutuneet kiharansa.
"Tuo mustangi ei taittanut kumminkaan niskaani, vaikka se onnistuikin tahrimaan kasvoni rapaan. Mutta kyllä minä vielä sille näytän", mumisi hän noustessaan. "Olkaa hyvä ja antakaa tuo pyyheliina minulle nyt. Kuulkaahan, Milt Dale, uskallatteko nauraa minulle?"
"Suokaa minulle anteeksi, Bo. Minähän vain —" Dale laahusti nyt tiehensä pidellen kylkiään.
Bo katsoi hänen jälkeensä ja sitten Heleniin.
"Luullakseni nauraisitte, vaikka mustangi olisi potkinut minut palasiksi ja tappanut", sanoi hän. Mutta sitten hän lauhtui. "Voi minun kaunista ratsastuspukuani! Se on todellakin kamalassa kunnossa! Olen totisesti hirveän näköinen. Nell, minä ratsastin kumminkin tuolla villillä ponilla — tuolla hurjimuksella. Ratsastin sillä, ja se riittääkin minulle. Koeta sinäkin ja naura sitten niin paljon kuin haluat. Hullunkurisen näköistä se mahtoi ollakin. Mutta jos haluat päästä jälleen suosiooni, niin auta minua pukuni puhdistamisessa."
Samana iltana myöhään kuuli Helen Dalen kutsuvan ankarasti Pedroa. Hän tuli hieman levottomaksi, mutta kun ei mitään kummempaa tapahtunut, nukkui hän jälleen. Aamiaista syötäessä selitti Dale:
"Pedro ja Tom olivat levottomia viime yönä. Luultavasti liikuskelee noilla harjanteilla muutamia panttereita. Kuulin niiden kiljuvankin."
"Kiljuvanko?" kysyi Bo uteliaasti.
"Niin, ja jos joskus kuulette pantterin kiljuvan, niin luulette varmasti jonkun naisen huutavan kuolemantuskissa. Puuman vaikeroiminen, kuten Roy sitä nimittää, on metsien äänistä villein. Susi ulvoo silloin kun se on suruissaan ja nälissään, mutta puuma vaikeroi kuin kuolemaisillaan oleva ihminen. Satuloikaamme hevoset ja ratsastakaamme sinne katsomaan. Ehkä Pedro onnistuu ajamaan sen puuhun. Bo, jos se sen tekee, niin uskallatteko ampua sen?"
"Varmasti", vastasi Bo suu täynnä ruokaa.
Siitä johtui, että he läksivät pitkälle, hitaalle ja jyrkälle ratsastusretkelle tiheään kuusikkoon. Helen piti matkasta sitten kun he saapuivat kukkuloille. He eivät tulleet kumminkaan milloinkaan sellaiseen paikkaan, jossa hän olisi voinut lisätä nautintoaan katselemalla kaukaa siintäviä seutuja. Dale opasti heitä ylös harjuille ja niiltä alas, ja lopulta melkein yhtä mittaa alas, kunnes alkoi näkyä harvempaa metsää kasvavia harjuja, niiden välisiä niittyjä ja auringonpaisteessa kimaltelevia jokia.
Dalen oli pakko useammasti kuin kerran kutsua Pedro tiukasti takaisin.Koira vainusi nimittäin riistaa.
"Tässä on muudan vanha tappopaikka!" sanoi Dale pysähtyen erääseen kohtaan, jossa kuusten juurella oli vaalenneita luita. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli vielä siellä täällä.
"Minkähän elukan jäännöksiä nuo ovat?" kysyi Bo.
"Hirven tietysti. Pantteri on tappanut ja syönyt sen tuossa jolloinkin viime syksynä. Katsokaa, miten kallokin on murskaantunut. En kumminkaan voi sanoa, onko pantteri sen tehnyt."
Heleniä värisytti. Hän muisti DaIen omistaman kesyn peuran. Kuinka se olikaan kaunis, miellyttävä ja hyväilyille altis!
He ratsastivat nyt metsästä muutamalle ruohoiselle niitylle, jota kallionlohkareet ja jonkunlaiset viheriät pensaat reunustivat. Pedro rupesi haukkumaan, jota ei Helen ollut ennen kuullut sen tekevän. Sen niskakarvat nousivat pystyyn ja Dalen oli pakko komentaa sitä ankarasti pysymään taempana. Sitten laskeutui Dale satulasta.
"Pedro, sinun on pysyttävä syrjässä!" määräsi hän. "Lasken sinut sitten taasen pian menemään. Tytöt, saatte pian nähdä jotakin, mutta pysykää satulassa."
Koiran seuratessa häntä jännitettynä ja muristen käveli Dale niityn päässä sinne tänne. Äkkiä hän pysähtyi muutamalle pienelle kummulle ja viittasi tyttöjä tulemaan sinne.
"Katsokaas, miten ruoho on painettu maahan sievästi tässä ympyrän muotoisessa alassa", sanoi hän viitaten. "Se on pantterin työtä. Se on maannut siinä kyyrysillään tänä aamuna vahtien poroa. Tulkaa nyt, niin katsotaan, voimmeko seurata sen jälkiä."
Dale kumartui nyt tutkimaan ruohoa pitäen samalla Pedroa kiinni. Äkkiä hän suoristautui leimuavin silmin.
"Tästä se on hypännyt."
Helen ei kumminkaan nähnyt mitään merkkiä, josta Dale sen oli voinut päättää. Metsien mies astui pitkän askeleen ja sitten toisen.
"Tässä paikassa on pantteri iskenyt kyntensä poron selkään. Onpa se ollut aika loikkaus. Katsokaa noita poron kavioiden syviä jälkiä!" Dale taivutti ruohon syrjään näyttääkseen tytöille poron tekemiä tummia, syviä ja tuoreita jälkiä, selvästi toivottoman ponnistuksen aiheuttamia.
"Seuratkaa nyt minua", sanoi Dale kävellen nopeasti. "Saatte varmasti nähdä piakkoin jotakin. Poro on laukannut tästä kantaen pantteria selässään."
"Mitä!" huudahti Bo uskomatta korviaan.
"Poro on juossut tuosta kantaen pantteria selässään. Todistan sen teille. Tulkaa nyt vain. Pedro, sinun on pysyttävä luonani. Tytöt, nämä jäljet ovat aivan tuoreita." Dale jatkoi matkaansa taluttaen hevostaan ja viitaten silloin tällöin ruohokkoon. "Kas tuolla. Näettekö? Nämä ovat karvoja." Helen huomasi muutamia harmaita karvatukkoja maassa ja luuli myöskin näkevänsä pieniä ja tummia pilkkuja ruohikossa, jossa joku eläin oli juuri äsken juossut. Dale pysähtyi nyt kokonaan. Kun Helen saapui paikalle, oli Bo jo siellä ja he molemmat katselivat poljettua ruohikkoa. Heleninkin tottumattomat silmät voivat nähdä siinä tapahtuneen taistelun. Vaaleanharmaita karvatukkoja oli kaikkialla maassa. Helenin ei tarvinnut nähdä enempää, mutta Dale viittasi tyynesti muutamaan vesilammikkoon ja sanoi:
"Pantteri kaatoi poron tuohon ja tappoi sen siihen. Luultavasti katkaisi se porolta niskan. Poro laukkasi sata metriä pantteri selässään. Katsokaa, tuossa on jälki, jota pitkin pantteri on laahannut poron pois."
Ruohokossa oli todellakin aivan selvä ura.
"Tytöt, saatte nähdä tuon poron hyvin pian", sanoi Dale mennen eteenpäin. "Tuo teko on juuri tehty, ainoastaan muutamia minuutteja sitten."
"Kuinka voitte sen tietää?" kysyi Bo.
"Näen sen ruohosta. Pantterin kuljettaessa poroa pois painui se maahan, mutta nyt se alkaa nousta jälleen."
Dale kumartui seuraavan kerran niityn toisessa päässä muutaman kuusen juurelle, jolla oli hyvin pitkät laajalle ulottuvat oksat. Kun Helen katsoi Pedroa, rupesivat hänen suonensa sykkimään nopeammasti. Se koetti hurjasti riistäytyä irti. Helen katsoi peläten sinnepäin, jonne Dale viittasi, odottaen näkevänsä pantterin. Mutta sen sijaan huomasikin hän maahan isketyn poron, jonka kieli oli ulkona suusta, silmät elottomat ja nahka verinen.
"Tytöt, pantteri kuuli tulomme ja poistui. Se ei ole kumminkaan kaukana", sanoi Dale kumartuen tarkastamaan poron päätä. "Tämä on vielä aivan lämmin. Sen niska on poikki. Katsokaa pantterin hampaiden ja kynsien jälkiä. Tämä on naaras. Älkää nyt arastelko, tytöt. Tämä on hyvin tavallinen tapaus metsien elämässä. Katsokaa, miten sievästi pantteri on nylkenyt sen nahan. Minäkään en olisi voinut tehdä sitä paremmin. Se alkoi juuri syödä sitä silloin kun se kuuli tulomme."
"Millainen kauhistuttava teko! Raadon katseleminen tekee minut sairaaksi!" huudahti Helen.
"Tämä on vain luontoa", sanoi Dale vaatimattomasti.
"Tappakaamme tuo pantteri", lisäsi Bo.
Vastauksen asemesta tarkasti Dale nopeasti hevosten satulavyöt ja huusi sitten noustessaan selkään koiralle:
"Etsi se käsiimme, Pedro."
Koira kiisi metsään kuin nuoli.
"Ratsastakaa nyt aivan kintereilläni!" huudahti Dale kääntäen hevosensa.
"No, annetaan mennä sitten!" karjaisi Bo hurjana ilosta ja pani hevosensa laukkaamaan.
Helen kiihoitti hevosensa heidän jälkeensä ja he kiisivät niityn kulmauksen poikki metsään. Pedro juoksi suoraan kuono korkealla ilmassa ja haukahteli silloin tällöin. Se poikkesi metsään Dalen seuratessa sen kintereillä. Helenillä oli muudan Dalen parhaimmista hevosista, mutta se vaikutti tuskin ollenkaan asiaan, koska toiset alkoivat enentää vauhtiaan. Metsä oli niin aukeata, että siellä oli hyvä ratsastaa. Bon hevonen juoksi siellä yhtä nopeasti kuin aukealla niitylläkin. Sellainen peloitti Heleniä ja hän huusi Bolle, että tämä hillitsisi hevostaan, mutta hänen huutonsa kaikuivat kuuroille korville. Bo halusi näyttää rohkeuttaan huolimatta ollenkaan olla varovainen. Äkkiä kuuluivat metsästä Dalen rohkaisevat huudot tyttöjen opastamiseksi hänen jäljilleen. Heleninkin hevoseen tarttui takaa-ajon aiheuttama kiihko. Se tavoitti hieman Bon hevosta ja hypähteli kaatuneitten puunrunkojen yli — parinkin yli samalla kertaa. Helenin mieli kiihoittui omituisesti tavalla, jonka aiheuttama jännitys oli hänelle aivan outo. Kumminkin hänen luonnollinen pelkonsa ja hänen järkensä ilmoitus tämän ratsastuksen tarpeettomasta vaarasta sekoittuivat näihin hänen riemunpuuskiinsa. Hän koetti muistaa Dalen neuvot, miten oksia ja lehviä on väistettävä ja miten polvia on koukistettava, etteivät ne kolahtelisi puihin. Hän onnistuikin siten väistämään muutamia peloittavasti lähellä olevia oksia. Hän sai kumminkin lyönnin ja sitten toisen kovemman, joka heitti hänet satulasta, mutta hän jatkoi vain ratsastusta itsepäisesti ja jatkettuaan siten pitkälti melko aukeassa metsässä löi muudan kauaksi ulottuva kuusenoksa häntä kipeästi kasvoihin. Bo onnistui väistämään tuuman verran muudatta lujaa haarukkaa, joka varmasti olisi katkaissut hänet kahtia. Sekä Pedro että Dale olivat jo näkymättömissä. Sitten Helen, kun hän huomasi alkavansa jäädä jäljelle Bostakin, tunsi, että hän mieluummin antautuu vieläkin suurempaan vaaraan kuin jättäytyy jälkeen eksyäkseen metsään. Senvuoksi hoputti hän hevostaan. Dalen huudot kuuluivat etäisyydestä. Hänestä tuntui nyt viehättävämmältä seurata toisia äänen mukaan. Tuuli ja vauhti ottivat kovasti vastaan. Ilma oli aivan täynnä pihkan tuoksua. Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti ja villin innokkaasti ja otaksui sen karkoittaneen pantterin jostakin piilosta. Se kiihoitti hänen mieltään enemmän ja lisäsi varmasti hänen hevosensakin vauhtia.
Sitten oli hänen pakko hiljentää vauhtiaan, sillä suuri murto ehkäisi hänen kulkuaan. Hän huomasi Dalen kaukana edellään kiipeämässä muudatta mäkeä ylöspäin. Metsä tuntui olevan aivan täynnä hänen kaikuvaa huutoaan. Helen ikävöi oudosti tasaisempaa maata ja entistä nopeata vauhtia. Hetken kuluttua huomasi hän Bon laskeutuvan laaksoon oikealta ja Dalenkin huudot kuuluivat nyt samalta suunnalta. Helen seurasi heitä, pääsi pois metsästä ja voi jatkaa matkaansa nopeammasti penkereittäin alenevalla rinteellä toiselle niitylle.
Kun hän saapui sinne, näki hän Bon jo olevan tuon kapean aukion toisessa päässä. Täällä ei Helenin tarvinnut kiirehtiä ratsuaan. Se korskahteli, hyppi ja läksi laukkaamaan niin nopeasti, että Helen olisi huutanut pelonsekaisesta riemusta, ellei hän olisi ollut niin hengästyksissään.
Hänen hevostaan onnisti kumminkin niin huonosti, että se joutui pehmeälle maalle, johon se upposi polviaan myöten lennättäen Helenin päänsä yli maahan. Pehmeät pajut ja märkä ruoho estivät hänen loukkautumisensa.. Hän hämmästyi huomattuaan selvinneensä siitä niin helposti. Hän hyppäsi jälleen seisoalleen ja tätä uutta Helen Rayneriä ei olisi juuri kukaan voinut tuntea. Hänen hevosensa lähestyi odottaen häntä kärsivällisesti, mutta sillä oli kumminkin kiire. Helen hyppäsi satulaan niin nopeasti kuin suinkin ja tunsi olevansa jollakin tavoin ylpeä siitä. Hän halusi kertoa Bolle sen, mutta juuri silloin katosi Bo näkyvistä metsään. Helenkin seurasi urhoollisesti viheriään pensaikkoon huolimatta oksista ja lehdistä ja onnistuikin tunkeutumaan aukeaan metsään. Bo oli jonkun matkaa edellä ratsastaen muudatta mäntyjen ja kuusten välistä harjannetta. Dalenkin sointuvat huudot kuuluivat nyt melko läheltä. Saavuttuaan vieläkin aukeammalle paikalle, jossa oli kallioitakin siellä täällä, huomasi hän Dalen seisovan muutaman männyn juurella, Pedron nojaavan etujalkojaan puunrunkoon ja korkealla oksalla kastanjanruskean, aivan Tomin näköisen pantterin.