Bon ratsu hidastutti kulkuaan ja näytti pelkäävän, mutta meni kumminkin Dalen hevosen luo. Helenin hevonen kieltäytyi kumminkin kokonaan menemästä lähemmäksi. Hänen oli hyvin vaikea hillitä sitä. Laskeuduttuaan nopeasti satulasta ja kiedottuaan suitset muutaman kannon nokkaan juoksi hän huohottaen ja peloissaan, mutta kumminkin hyvin jännittyneenä, sisarensa ja Dalen luo.
"Nell, aloittelijaksi kunnostauduit erinomaisesti", tervehti Bo häntä.
"Metsästyksemme onnistui erinomaisesti", sanoi Dale. "Te molemmat ratsastitte hyvin. Kunpa vain olisitte saanut nähdä pantterin laukkaavan! Se teki äärettömän pitkiä hyppyjä häntä suorana ja ollen melko hullunkurisen näköinen. Pedro sai sen melkein kiinni. Pelkäsin silloin, sillä peto olisi helposti voinut tappaa koiran. Kun se kiipesi puuhun, oli Pedro aivan sen kintereillä. Tuolla se nyt on, tuo keltainen porontappaja. Se on täysikasvuinen uros."
Sanottuaan sen otti Dale pyssynsä satulan huotrasta ja katsoi odottavasti Bohun. Mutta Bo tarkasteli juuri pantteria uteliaasti ja ihmetellen.
"Eikö se olekin kaunis?" huudahti hän. "Katsokaa, miten se sylkee!Aivan kuin koira! Dale, se näyttää pelkäävän putoamista."
"Niin se tekeekin. Pantterit eivät ole milloinkaan varmoja tasapainostaan ollessaan puussa. En kumminkaan ole milloinkaan nähnyt sellaisen putoavan. Se tietää olevansa väärässä paikassa."
Helenin mielestä istui kumminkin pantteri puussa kuin orrella. Se oli pitkä ja pyöreä, solakka ja kastanjanruskea, sen kieli riippui suusta ja lihavat kyljet nousivat ja laskivat näyttäen, miten kovasti sitä oli ajettu takaa. Helenin huomio kiintyi enimmän sen naaman ilmeeseen, kun se katsoi koiraan. Se pelkäsi ja totesi joutuneensa suureen vaaraan. Helenistä tuntui mahdottomalta katsella sen tappamista, vaikka hän ei voinutkaan pyytää Bota, ettei tämä ampuisi. Hän tunnusti olevansa hyvin hentomielinen.
"Laskeutukaa satulasta, Bo, ja näyttäkää meille, miten hyvä olette ampumaan", sanoi Dale.
Bo käänsi hitaasti jännittyneen katseensa pantterista ja katsoi surkeasti hymyillen Daleen.
"Olenkin muuttanut mieltäni. Sanoin haluavani tappaa sen, mutta nyt en voikaan. Se eroaa niin suuresti kuvittelemastani pedosta."
Vastaukseksi hymyili Dale niin ymmärtäväisesti ja hyväksyvästi, ettäHelenin sydän lämpeni häntä katsellessa. Hän näytti myöskin iloiselta.Pistettyään pyssyn huotraan nousi hän satulaan ja huusi Pedrolle:
"Tule pois, Pedro! Niin, tule nyt pois vain!" lisäsi hän tiukasti."Niin, tytöt, ajoimme sen kumminkin puuhun ja se oli hauskaa.Ratsastakaamme nyt takaisin tuon sen tappaman poron luo ja ottakaammesiitä palanen omiksi tarpeiksemme."
"Palaako pantteri vielä tappamansa otuksen luo?" kysyi Bo.
"Olen ajanut sellaisia pakoon näiden haaskoilta montakin kertaa peräkkäin. Panttereita on vähän näillä seuduilla, eivätkä ne saa liiaksi ruokaa. Tasapaino on kumminkin täydellinen."
Tämä viimeinen huomautus kiihoitti Helenin uteliaisuutta. Ja heidän hitaasti ratsastaessaan takaisinpäin, kertoi Dale:
"Koska olette helläsydämisiä ettekä tunne metsien elämää, mikä siellä on hyvää ja mikä pahaa, tuntui teistä hirveältä, että tuo murhanhimoimen pantteri tappoi tuon peuraraukan. Mutta te olette väärässä. Kuten jo olen sanonut teille, on pantteri aivan välttämätön villien eläinten, tahi villien peurain, jos nyt niin haluamme sanoa, terveydelle ja elämänhalulle. Kun peura luotiin tahi ilmestyi tähän maailmaan, silloin luotiin varmasti pantterikin. Ne eivät voi elää toisittaan. Susia ei voida erikoisesti sanoa peurojentappajiksi. Ne tappavat hirviäkin ja kaikkia muitakin eläimiä, joita ne vain voivat saada kiinni. Samoin tekevät kyllä pantteritkin usein. Tarkoitan kumminkin, että pantterit seuraavat peuroja kesälaitumilta talvilaitumille ja päinvastoin. Siellä, missä ei ole peuroja, ei ole panttereitakaan. Jos nyt peurat saisivat elää aivan rauhassa, lisäytyisivät ne hyvin nopeasti. Muutamien vuosien kuluttua olisi niitä satoja sellaisissakin paikoissa, joissa nyt on vain muutamia. Ja aikojen kuluessa, kun sukupolvet vaihtuvat, menettäisivät ne pelkonsa, vapautensa, nopeutensa ja voimansa, lyhyesti sanoen, tuon ikuisen valppautensa, joka on sama kuin elämänrakkaus — ne menettäisivät sen ja alkaisivat huonontua ja taudit tappaisivat ne pian sukupuuttoon. Eräänä vuonna raivosi rutto niiden keskuudessa. Se tappoi niitä joukoittain, ja luullakseni se on liiallisen lisääntymisen aiheuttama tauti. Pantterit seuraavat aina peurojen kintereillä. Niille on se synnynnäistä. Peura on jo vaistomaisesti varovainen. Varovaisuus tekee sen valppaaksi, nopeaksi, vilkkaaksi ja säikkyväksi, ja siten se kasvaa voimakkaaksi ja terveeksi muodostuakseen lopulta tuollaiseksi solakaksi peuraksi, jota te, tytöt, niin mielellänne katselette. Mutta ellei panttereita olisi olemassa, eivät peuratkaan menestyisi. Ainoastaan väkevimmät ja nopeimmat jäävät eloon. Luonnon tarkoitus on sellainen ja se pitää aina täydellisen tasapainon voimassa. Se voi kyllä olla erilainen eri vuosina, mutta suuremmassa mittakaavassa kaikkien vuosien kuluessa muuttuu se kumminkin tasaiseksi."
"Kuinka ihmeelliseksi sen kuvailettekaan!" huudahti Bo kiihkeästi. "Ah, miten iloinen olenkaan, etten ampunut tuota pantteria!"
"Sananne järkyttävät minua jollakin tavoin!" sanoi Helen miettiväisesti metsästäjälle. "Näen ja ymmärrän nyt, miten välttämätöntä sellainen on, mutta tuollainen järkyttää kumminkin tunteitani. Haluaisin melkein olla tietämätön tuollaisesta. Tuollainen luonnon voimassapitämä tasapaino on järkyttävää ja surullista."
"Mutta miksi?" kysyi Dale. "Pidätte linnuista, vaikka linnut tappavatkin kaikkein enimmän muita eläimiä."
"Älkää sanoko minulle niin älkääkä koettakokaan sitä todistaa", pyysi Helen. "Minua eivät järkytä niin paljon peuran tahi muiden eläimien elämänrakkaus eikä niiden kauhea kuolemanpelko, vaan niiden kärsiminen. En voi katsella tuskia. Voin kärsiä sellaista itse, mutta en voi katsella enkä ajatella sellaista."
"Hyvä", vastasi Dale miettiväisesti. "Masennatte minut kokonaan. Olen oleskellut hyvin kauan täällä metsissä, ja kun ihminen on yksinään, ajattelee hän paljon. En ole kumminkaan milloinkaan voinut ymmärtää tuskan tarkoitusta enkä syytä. Kaikista elämässä esiintyvistä hämmästyttävistä seikoista on sitä vaikein käsittää ja anteeksi antaa."
Sitten illalla, kun he istuivat mukavasti nuotion ääressä, kysyi Dale vakavasti tytöiltä, mitä he ajattelivat päivällisestä takaa-ajosta. Hänen kysymyksensä johtui paljosta miettimisestä. Molemmat tytöt vaikenivat hetkeksi.
"Suurenmoistahan se oli!" kuului Bon lyhyt ja kaunopuheinen vastaus.
"Miksi?" kysyi Dale uteliaasti. "Olettehan tyttö. Olette tottunut kotiin, ihmisiin, rakkauteen, mukavuuteen, turvallisuuteen ja rauhallisuuteen."
"Ehkä se juuri senvuoksi tuntuikin niin suurenmoiselta", sanoi Bo vakavasti. "En osaa oikein selittää sitä. Pidin hevosen liikkeistä, tuulen lietsomisesta kasvoihini, pihkan hajusta, rinteistä, metsäisistä aukioista, murroista, kallioista ja kuusten tummista varjoista. Valtimoni sykkivät ja polttivat. Purin hampaani yhteen ja hermoni jännittyivät. Vaarallisissa tilanteissa oli sydämeni melkein tukehduttaa minut ja koko ajan se löi kovasti. Ihoani joskus paleli ja joskus sitä poltti, mutta tuon takaa-ajon paras nautinto oli kai minulle se, että ratsastin nopealla hevosella ohjaten ja hilliten sitä. Se oli niin vireä ja sen juoksu tuntui minusta niin mukavalta."
"Saamanne vaikutelmat tuntuvat minusta luonnollisilta, sillä kokemukseni ovat samanlaiset", sanoi Dale. "Ihmettelen teitä, sillä olette kuin tulikipinä. Entä Helen, mitä te sanotte?"
"Bo on kertonut teille tunteistaan", vastasi Helen. "En voi tehdä samoin ja olla rehellinen. Tuo, ettei Bo halunnut ampua pantteria, sitten kun olimme ajaneet sen puuhun, vapauttaa hänet. Hänen vastauksensa on kumminkin aivan fyysillinen. Muistatte kai, Dale, miten olette puhunut kaikesta ruumiillisesta. Minä sanoisin, että sisareni oli tuossa tilaisuudessa sukunsa nuori, hurja, herkkätunteinen ja kuumaverinen edustaja. Hän riemuitsi tuosta ajosta kuin intiaani. Hänen tunteensa olivat perittyjä eivätkä suinkaan kasvatuksen suomia. Bo on aina vihannut lukemista. Ratsastus soi minullekin paljon uutta. Tunteeni olivat usein samanlaiset kuin Bonkin, mutta eivät niin voimakkaat. Mutta niitä vastaan taistelivat järkeni ja tietoisuuteni. Luonteeni uusi puoli tuntui minusta omituiselta, hämmästyttävältä, voimakkaalta ja vastustamattomalta. Tuntui kuin henkilöllisyyteni toinen puoli olisi sanonut: 'Tässä nyt olen, saat ottaa minutkin nyt lukuun!' Ja sillä hetkellä ei ollut mitään hyötyä tuon uuden puolen vastustamisesta. Minä — tuo ajatteleva Helen Rayner — olin voimaton. Niin juuri! Ajattelin sellaista silloinkin, kun oksat löivät kasvoihini ja kun kuuntelin lumottuna koiran haukuntaa. Hevoseni kompastui kerran ja heitti minut satulasta. Teidän ei tarvitse näyttää ollenkaan levottomilta, sillä se kävi sievästi. Putosin pehmeälle mättäälle loukkautumatta ollenkaan. Mutta kiitäessäni ilmassa ajattelin säikähtyneenä: 'Nyt on loppuni tullut!' Kun putoo tuolla tavoin kamalasti, tapahtuu se kuin unessa. Useimmat tuon ajon kestäessä mielessäni pyörivät ajatukset johtuivat luultavasti entisistä opinnoistani ja ajatuksistani. Sen todellisuus, vaikutus ja nopeus olivat suurenmoiset. Mutta vaaran aiheuttama pelko, sääli tuota ahdistettua pantteria kohtaan, tarkoitukseton vaaraan antautuminen ja ottamani vakavan vastuunalaisuuden tyystin unhottaminen painoivat mieltäni ja vähensivät tuon hurjan hetken muuten ehkä paljasta ruumiillista iloa."
Dale kuunteli tarkkaavaisesti, ja Helenin lopetettua katseli hän tuleen ja siirteli miettiväisesti kepillään hehkuvia kekäleitä. Hänen kasvonsa olivat tyynet ja vakavat, huolettomat ja sileät, mutta Helenistä näyttivät hänen silmänsä surullisilta ja ajattelevilta ilmaisten tyydyttämätöntä ikävää ja ihmettelyä. Helen oli puhunut huolellisesti ja vakavasti, koska hän oli hyvin utelias kuulemaan, mitä Dale vastaisi.
"Ymmärrän sananne", sanoi Dale sitten, "ja olen hyvin hämmästynyt voidessani sanoa sen. Olen lukenut kirjani moneenkin kertaan, mutta niistä ei ole ainoakaan puhunut minulle noin. Selitän puheenne näin: Teillä on samaa verta suonissanne kuin Bollakin, ja veri on voimakkaampi kuin järki. Muistakaa, että veri on elämää. Olisi hyväksi teillekin, jos antaisitte sen virrata, sykkiä ja polttaa, kuten Bokin tekee. Verenne on tehnyt sitä tuhat tahi kymmenentuhatta vuotta, ennenkuin esivanhempanne alkoivat sivistyä. Vaisto ei voi kylläkään olla voimakkaampi kuin järki, mutta se on kumminkin miljoonia vuosia vanhempi. Älkää taistelko vaistoanne vastaan niin kovasti. Ellei se olisi hyvä, ei Luoja olisi sitä teille milloinkaan antanutkaan. Tänään olette koettanut hillitä itseänne, onnistumatta siinä kumminkaan täydellisesti. Ette voinut unhottaa itseänne ettekä vain tuntea, kuten Bo. Ette voinut olla uskollinen todelliselle luonteellenne."
"En voi myöntää väitteitänne oikeiksi", vastasi Helen nopeasti. "Minun ei ole pakko olla intiaani ollakseni uskollinen itselleni."
"Mutta onpahan!" sanoi Dale.
"Minusta ei kumminkaan milloinkaan voisi tulla intiaania", selitti Helen kiihkeästi. "En voisi edes tuntea niin, kuin sanotte Bon tekevän. En voi palata takaisin kuoreeni kuten vihjaisitte. Olisiko sivistykselläni, jota Jumala paratkoon ei minulla olekaan juuri paljon, silloin mitään arvoa, ellen voisi hillitä minussa sattumalta syntyneitä alkuperäisiä vaistojani?"
"Voitte vain hillitä niitä hieman tahi ette ollenkaan, kun oikea aika koittaa", vastasi Dale. "Suojeltu elämänne ja sivistyksenne ovat tukahduttaneet luonnolliset vaistonne. Mutta ne ovat kumminkin teissä ja varmasti tulette sen täällä ollessanne vielä huomaamaankin."
"Ei! En, vaikka eläisin sata vuotta Lännessä!" vannoi Helen.
"Mutta, tyttöseni, tiedättekö, mistä oikeastaan puhutte?"
Tässä purskahti Bo iloiseen nauruun.
"Herra Dale!" huudahti Helen melkein loukkautuneena. Hän oli liikutettu. "Luulen tuntevani itseni kumminkin."
"Erehdytte. Ette tiedä ollenkaan, millainen olette. Olette sivistynyt, mutta ette tunne luontoa ettekä elämää vielä ollenkaan. Ne ovat kaikissa tapauksissa todellisuuksia. Vastatkaa nyt minulle rehellisesti. Tahdotteko?"
"Varmasti, jos vain voin. Muutamiin kysymyksiinne on hyvin vaikea vastata."
"Oletteko milloinkaan ollut kuolemaisillanne nälkään?" kysyi Dale.
"En."
"Oletteko milloinkaan ollut eksyksissä?"
"En."
"Oletteko milloinkaan katsonut kuolemaa — todellista alastonta kuolemaa, silmästä silmään?"
"En todellakaan."
"Oletteko milloinkaan halunnut tappaa jonkun paljain käsin?"
"Ah, herra Dale, hämmästytätte minua. En!"
"Tiesin jo vastauksenne viimeiseen kysymykseeni, mutta tein sen kumminkin. Oletteko milloinkaan rakastanut ketään miestä niin hurjasti, ettette ole luullut voivanne elää ilman häntä?"
Bo heittäytyi pitkäkseen hurjasti nauraen. "Voi, miten hullunkurisia te molemmat olette!"
"Jumalalle kiitos, en milloinkaan", vastasi Helen lyhyesti.
"Sitten ette tiedä mitään elämästä", selitti Dale lopullisesti.
Mutta Helen ei tyytynyt ainoastaan siihen, sillä Dalen kysymykset epäilyttivät ja huolestuttivat häntä.
"Oletteko te sitten kokenut kaikkea tuollaista?" kysyi hän taipumattomasti.
"Kaikkea muuta, mutta en tuota viimeistä. Rakkautta ei ole sattunut tielleni milloinkaan. Ja kuinka se olisi voinut ollakaan mahdollista, sillä elänhän yksinäni? Menen harvoin kyliin, joissa on tyttöjä. Kukaan tyttö ei sitäpaitsi milloinkaan rakastuisikaan minuun. Minulla ei ole hänelle mitään tarjottavaa. Ymmärrän kuitenkin rakkauttakin hieman vertaamalla sitä muihin voimakkaihin kokemuksiini."
Helen katseli metsästäjää ihmetellen tämän vaatimattomuutta. Dalen surullinen ja läpitunkeva katse oli kohdistunut tuleen kuin lukeakseen sen valkoisesta sydämestä tuon hänelle tuntemattoman salaisuuden. Hänhän oli sanonut, ettei ainoakaan tyttö milloinkaan rakastuisi häneen. Helen kuvitteli, että Dalen tiedot tyttöjen luonteesta olivat melkoisesti pienemmät kuin hänen tietonsa metsistä.
"Puhuakseni itsestäni", sanoi Helen tahtoen jatkaa keskustelua, "sanoitte äsken, etten ole selvillä luonteestani, ja väititte, etten voi hillitä tunteitani. Mutta luullakseni kumminkin voin."
"Tarkoitin vain elämän suuria tapauksia", sanoi Dale kärsivällisesti.
"Millaisia tapauksia?"
"Sanoin ne teille jo. Tiedustelemalla sellaista, mitä ei teille milloinkaan ole tapahtunut, sain selville, mitä teille joskus tulee tapahtumaan."
"Luuletteko minun saavan kokea kaikkea tuollaista?" kysyi Helen epäillen. "Ei milloinkaan!"
"Nell sisko, varmasti saat, ainakin mitä tuohon viimeksimainittuun — hurjaan rakkauteen — tulee", sanoi Bo vallattomasti, mutta kuitenkin varmasti.
Ei Dale eikä Helenkään tuntuneet kuulleen keskeytystä.
"Sallikaa minun selittää se hieman yksinkertaisemmasti", aloitti Dale koettaen selvästi keksiä jotakin vertausta. Hänen neuvottomuutensa näytti tuntuvan hänestä tuskalliselta, koska hän ei voinut oikein selittää suurta uskoaan eikä vakaumustaan. "Tässä näette minun, yksinkertaisen metsissä elävän luonnollisen miehen, ja siinä olette te, monipuolinen järkevä nainen. Muistakaa nyt. väitteeni vuoksi, että olette täällä, ja otaksukaa, että olosuhteet pakottavat teidät jäämäänkin tänne. Teidän on taisteltava luonnonvoimia vastaan kanssani ja työskenneltävä kanssani elämänne ylläpidoksi. On luonnollista, että jommassakummassa meistä tapahtuu silloin suuri muutos toisen vaikutuksesta. Ettekö voi nyt huomata, että juuri te olette muuttuva, ei sen vuoksi, että olisin teitä jollakin tavoin etevämpi, koska todellisuudessa olen paljon mitättömämpi, vaan ympäristömme vaikutuksesta? Te menetätte monipuolisuutenne ja muututte vuosien kuluessa luonnolliseksi aineelliseksi naiseksi, koska teidän on eläminen vain aineen varassa."
"Ah, eikö sitten sivistys voi ollakaan miksikään avuksi Lännen naiselle?" kysyi Helen melkein toivottomasti.
"Voi kyllä", vastasi Dale heti. "Länsi tarvitsee naisia, jotka voivat synnyttää ja kasvattaa lapsia. Mutta te ette ymmärrä minua ettekä halua tutkia itseänne syvemmältä. En voi saada teitä ymmärtämään johtopäätösteni oikeutta. Mutta voitte varmasti uskoa sanani, että ennemmin tai myöhemmin heräätte unhottaaksenne itsenne. Muistakaa se."
"Nell, lyön vaikka vetoa, että teet sen vielä kerran", sanoi Bo hyvin vakavasti. "Tuo voi kyllä tuntua sinusta omituiselta, mutta minä ymmärrän Dalen tarkoituksen ja tunnen sen ruumiissani. Tuo on jonkunlaista järkytystä. Nell, emme ole sellaisia, jollaisilta näytämme ja jollaisia mielellämme kuvittelemme olevamme. Olemme eläneet liian kauan ihmisten joukossa ja liian erillämme maasta. Tiedäthän raamatussa olevan jotakin tällaistakin: 'Maasta olet sinä tullut ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman.' Mistä olemme oikeastaan kotoisin?"
Päivät kuluivat
Herätessään aamuisin kysyi Helen aina arvaillen itseltään, mitä alkava päivä tuokaan mukanaan, erittäinkin eno Alilta mahdollisesti saapuviin uutisiin nähden. Sillä niidenhän oli kumminkin joskus saavuttava ja hän odotti niitä levottomasti. Jokin tässä yksinkertaisessa ja villissä leirielämässä oli alkanut vaikuttaa häneen. Hän ei kiinnittänyt enää päivittäisin niin suurta huomiota tänne Länteen tuomiinsa pukuihin. Ne olivat kyllä sen tarpeessa, mutta hän huomasi, miten pintapuolisia ne kumminkin olivat. Sitten alkoivat leiritehtävät toiselta puolen häntä suuresti viehättää. Hän olikin oppinut suoriutumaan niistä paljon paremmin kuin Bo. Ikävä ja pelko olivat aina väijyksissä hänen ajatustensa pohjalla, ne olivat aina epämääräisesti läsnä, vaikkakin harvoin kiusoittavat, ollen enemmän hämärien unien kaltaisia. Hän halusi matkustaa enonsa maatilalle ja aloittaa uuden elämänsä velvollisuudet, mutta hän ei ollut ollenkaan varma, voiko hän unhottaa tämän vapaan elämän. Hänen oli erottava tästä voidakseen nähdä selvästi, sillä hän alkoi epäillä itseään. Sillä välin jatkui tämä vilkas ja rauhallinen ulkosalla eläminen jatkumistaan. Bo alkoi yhä enemmän sulautua siihen. Hänen silmänsä loistivat ihmeellisesti kuin sinertävistä salamoista, hänen kasvonsa olivat ruskettuneet ja kädet olivat kuin intiaaneilla.
Hän voi hypätä harmaan mustangin selkään ja kiepauttaa itsensä kokonaan sen ylikin. Hän oppi ampumaan tarpeeksi hyvin voittaakseen Dalen hyväksymisen ja uhkasi lähettää vielä luodin johonkin harmaaseen karhuun tai Snake Ansonin kalloon.
"Bo, jos kohtaisit tuon harmaankarhun, jonka Dale sanoo kierrelleen leiriämme viime aikoina, kiipeisit varmaankin puuhun", sanoi Helen eräänä aamuna, kun Bo ei lopettanut kerskailemistaan.
"Älä luulekaan sellaista", vastasi Bo.
"Mutta olen nähnyt sinun pakenevan hiirtä!"
"Nell, enkö voi silti pelätä hiirtä, vaikka en pelkääkään harhaa?"
"En ymmärrä, miten."
"No niin, karhuja, panttereita ja muita villejä petoja on vain täällä Lännessä, jossa mieleni on muuttunut", sanoi Bo harkitusti nyökäyttäen päätään.
He väittelivät, kuten usein ennenkin, Helen syiden, terveen järjen ja pidättymisen puolesta ja Bo siitä periaatteesta, että jos nyt kerran taistelu on kysymyksessä, on paras lyödä ensimmäiseksi.
Sinä aamuna, jolloin tämä väittely tapahtui, viipyi Dale kauemmin kuin tavallisesti hevosten kiinniotossa. Kun hän palasi, pudisti hän vakavasti päätään.
"Jotkut pedot ovat ahdistaneet hevosia", sanoi hän ottaessaan satulansa esille. "Kuulitteko niiden korskahtelevan ja juoksevan viime yönä?"
Kumpikaan tytöistä ei ollut kumminkaan ollut hereillään.
"Kaipaan erästä varsaa", jatkoi Dale, "ja aion senvuoksi ratsastaa hieman kauemmaksi."
Dale liikkui nopeasti ja vakavasti. Oli merkityksellistä, että hän valitsi suurireikäisimmän pyssynsä ja hypättyään satulaan huusi hän Pedron mukaansa ja ratsasti matkaansa sanomatta sen enempää tytöille.
Bo katsoi hänen jälkeensä muutamia sekunteja ja alkoi sitten satuloida mustangiaan.
"Aiotko seurata häntä?" kysyi Helen nopeasti.
"Aion. Hän ei ainakaan kieltänyt sitä."
"Mutta hän ei varmastikaan halua meitä mukaansa nyt."
"Ehkä hän ei halua sinua, mutta hän ei missään tapauksessa olisi kieltänyt minua, olipa sitten kysymyksessä mikä tahansa", sanoi Bo lyhyesti.
"Ah, luuletko niin?" huudahti Helen loukkautuneena. Hän puri kieltään voidakseen olla vastaamatta terävästi, sillä hän tunsi suuttuneensa äärettömästi. Oliko hän sitten sellainen pelkuri? Luuliko Dale tuota hänen hurjaa ja oikullista sisartaan voimakkaammaksi naiseksi kuin häntä? Hetken kestävä hiljainen taistelu ilmaisi hänelle, että Dale ajatteli epäilemättä niin ja olikin kieltämättä oikeassa. Sitten hän suuttui itseensä niin, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt itseään eikä luottanut itseensä.
Vihan puuska aiheutti harkitsemattoman teon. Helen alkoi nimittäin satuloida hevostaan. Hän oli saanut työnsä jo melkein tehdyksi, kun Bon huuto pakotti hänet katsomaan sinnepäin.
"Kuuntele!"
Helen kuuli koiran haukkuvan hurjasti.
"Pedrohan se on", sanoi hän säpsähtäen!
"Varmasti. Se ajaa jotakin takaa. Emme ole kuulleet sen milloinkaan haukkuvan noin kauheasti."
"Missä Dale on?"
"Hän poistui näkyvistäni tuolla", vastasi Bo viitaten. "Ja Pedro laukkaa juuri meitä kohti tuota rinnettä pitkin. Se on varmasti peninkulman ellei parinkin päässä Dalesta."
"Mutta Dale kai seuraa sitä."
"Varmasti. Mutta hänellä pitäisi olla siivet päästäkseen lähestymään koiraa nyt. Pedro ei ole voinut laukata tuonne hänen mukanaan. Kuuntelehan vain."
Koiran hurja haukunta kannusti Bon vastustamattomaan toimintaan. Ottaen Dalen kevyemmän pyssyn tukki hän sen satulastaan riippuvaan huotraan ja hypättyään selkään ohjasi hän mustangin pensaikkojen ja purojen yli suoraan sinne, josta Pedron haukunta kuului. Helen hämmästyi hetkeksi sanattomaksi. Kun Bo hyppäytti hevosensa muutaman suuren kannon yli kuin esteratsastaja, vastasi Helen tuntemattomaan mielijohteeseen kiinnittämällä satulansa niin nopeasti kuin suinkin. Ottamatta takkia ylleen ja lakkia päähänsä hän nousi hevosensa selkään. Hermostunut ratsu läksi laukkaamaan melkein ennenkuin hän ennätti satulaankaan. Omituinen viiltävä vapistus värisytti kaikkia hänen suoniaan. Hän halusi huutaa Bota odottamaan, mutta Bo oli jo näkymättömissä. Syvät mutaiset kosteihin paikkoihin painuneet jäljet ja korkeaan ruohoon murtautunut vako näyttivät kumminkin tien, jota oli helppo seurata. Hänen hevosensa ei tarvinnutkaan todella mitään ohjausta. Se juoksi puiston päässä olevien kuusten välitse ja kierrettyään muutaman metsikön seisahtui se paikoillaan olevan harmaan mustangin viereen. Bo katsoi rinteelle ja kuunteli.
"Tuolla se nyt on!" huusi Bo, kun koira haukkui kaikuvasti lähempänä heitä nyt kuin ennen. Bo kiiruhti matkaansa.
Helenin hevonen seurasi kehoittamatta. Se oli kiihoittunut ja heristi korviaan. Jotakin oli ilmassa. Helen ei ollut milloinkaan ennen ratsastellut puiston tässä epätasaisessa päässä eikä Bota ollut helppo seurata. Hän johti rämeiden, purojen, notkojen, kallioisten matalien harjanteitten ja niin tiheitten kuusi- ja haapametsikköjen läpi, että Helen voi tuskin tunkeutua niiden läpi. Sitten saapui Bo suuren puiston aukioon, joka sijaitsi juuri rinteen juurella. Hän pysähtyi sinne hevosen katsellessa ja kuunnellessa. Helen ratsasti hänen luokseen kuvitellen kuulevansa koiran haukuntaa.
"Katso, voi katsohan!" Bon huuto säikähdytti mustangia niin, että se nousi takajaloilleen.
Helen katsoi rinteelle ja huomasi suuren harmahtavan karhun tallustelevan kömpelösti erään rinteellä olevan aukeaman poikki.
"Harmaakarhuhan se onkin? Se tappaa Pedron! Voi, missä Dale viipyy?" huusi Bo hyvin kiihkeästi.
"Bo, tuo karhu tulee tännepäin! Meidän on siirryttävä syrjään sen tieltä", huohotti Helen suunniltaan kauhusta.
"Dale ei ole ennättänyt saapua vielä läheisyyteen. Toivon hänen tulevan pian, sillä en ymmärrä, mitä meidän on tehtävä."
"Peräydyttävä ja odotettava sitten häntä."
Juuri silloin haukahteli Pedro vihaisesti ja sitten kuului äänekästä murinaa ja ritinää pensaikosta. Nämä äänet tuntuivat kuuluvan melkein rinteen juurelta.
"Nell, kuuletko? Pedro tappelee karhun kanssa!" huudahti Bo. Hänen kasvonsa kalpenivat ja hänen silmänsä loistivat kuin sininen teräs. "Peto tappaa sen pian!"
"Sellainen olisi hirveätä!" vastasi Helen toivottomasti. "Mutta mitä maailmassa me voimme tehdä?"
"Halloo, Dale!" huusi Bo niin kovasti kuin suinkin.
Vastausta ei kumminkaan kuulunut. Pensaitten kova ritinä, vyöryvien kivien kolina ja rinteeltä kuuluva murina ilmaisivat Helenille, että Pedro ahdisti karhua kovasti.
"Nell, aion lähteä sinne", sanoi Bo päättäväisesti.
"Ei mitenkään! Oletko hullu?" vastasi Helen.
"Karhu tappaa muuten Pedron."
"Mutta sehän voi tappaa sinutkin."
"Ratsasta sinä tuonnepäin ja huuda Dalea."
"Mitä sinä sitten aiot tehdä?"
"Aion ampua tuota petoa peloittaakseni sitä. Jos se lähtee jälkeeni, ei se saa minua kiinni myötämäessä. Dale on sanonut niin."
"Olet aivan mieletön!" huusi Helen nähdessään Bon tarkastelevan rinnettä ja etsivän aukeata paikkaa. Sitten veti Bo pyssyn huotrasta.
Mutta Bo ei kuullut tahi ei välittänyt. Hän kannusti vain mustangiaan, joka hurjassa menossaan lennätti ruohoa ja multaa korkealle ilmaan. Mitä Helen silloin olisi tehnyt, ei hän tiennyt, sillä hänen hevosensa läksi laukkaamaan mustangin jälkeen. Bo näytti katoavan silmänräpäyksessä metsäisen rinteen vehreyteen. Helenin ratsu kiipesi ja juoksi korskahdellen ja huohottaen pensaikkojen, haapa- ja kuusimetsikköjen läpi ja saapui lopulta muutamaan pitkittäin mäenrinteessä olevaan kapeaan aukeamaan.
Kauempaa kuuluva äkkinäinen ja pitkäaikainen ritinä säikähdytti Heleniä ja pysähdytti hevosen. Hän näki haapojen taipuvan, ja sitten hyökkäsi metsästä suuri ruskea peto kuin kissa. Se oli äärettömän suuri karhu. Helenin sydän pysähtyi ja hänen kielensä liimautui kitalakeen kiinni. Karhu kääntyi. Sen punainen suu oli avoinna ja siitä valui kuolaa, sen turkki oli pörröinen ja harmahtava, ja se murisi hirveästi. Helenin jokainen jänne jäykistyi. Hänen hevosensa nousi pystyyn hyppien sivullepäin ja pyörähti melkein ilmassa hirnuen pelosta. Hän putosi kuin kivi satulasta eikä nähnyt hevosen pakoa metsään, vaikka hän sen kuuli. Helenin silmät eivät kääntyneet pois karhusta hänen pudotessaankaan ja hän liukui maahan istuvaan asentoon selkä muudatta pensasta vasten, joka kannatti häntä. Karhu huojutti suurta päätään sinne tänne. Sittenkuin koiran haukunta alkoi kuulua lähempää, se kääntyi ja alkoi juosta vastamäkeen pois aukeamalta.
Karhun poistuessa näkyvistä loppuivat Heleninkin voimat. Pelon jäykistyttämänä ei hän ollut voinut liikkua, ei tuntea eikä ajatella. Mutta nyt vapisi koko hänen ruumiinsa hirveästi, hän oli aivan märkänä hiestä ja sairas värisyttävästä, oksennuttavasta sisäisestä kouristuksesta, vaikka hänen mielensä olikin vapautunut halvaannuttavasta pelosta. Hetki oli yhtä kauhistuttava kuin sekin, jolloin karhu oli karjaissut peloittavasta raivosta. Voimakas jäykistyttävä ja synkkä mielenliikutus tuntui saaneen hänet valtoihinsa. Hän ei voinut kohottaa kättäänkään, vaikka hänen koko ruumiinsa tuntui vapisevan. Hänen kurkkuaan kuristi ja ahdisti. Hänen sydäntään ympäröivä musertava paino keveni, ennenkuin hän voi liikuttaa jäseniään. Sitten haihtui muukin peloittava kuin painajainen muuttuen tietoisuudeksi. Millainen siunattu helpotus se olikaan! Helen katseli hurjasti ympärilleen. Karhu ja koira eivät olleet enää näkyvissä eikä hänen hevosensakaan. Hän nousi seisoalleen heikkona ja horjuen. Muistaessaan Bon virkistyi hän hieman, ja erilainen elämä ja tunteet alkoivat lämmittää hänen kylmiä jäseniään, kun hän kuunteli.
Hän kuuli rinteeltä kavioiden kapsetta ja sitten Dalen voimakkaan ja kirkkaan äänen. Hän vastasi. Aika tuntui pitkältä, ennenkuin Dale hyökkäsi metsästä ratsastaen hurjaa vauhtia ja taluttaen hänen hevostaan. Silloin tointui Helen täydellisesti, ja kun Dale saapui hänen luokseen pysähdyttäen tulisen Rangerin äkkiä, tarttui hän Dalen hellittämiin ohjiin ja nousi nopeasti satulaan, joka kumminkin tuntui erilaiselta kuin ennen. Dalen harmaiden silmien tutkiva katse herätti hänessä omituisia tunteita.
"Olette kalpea. Oletteko loukkautunut?" kysyi Dale.
"En, olin vain niin hirveästi peloissani."
"Mutta hevosennehan heitti teidät selästään."
"Heitti kyllä ja oikein komeasti."
"Mitä tapahtui?"
"Kuulimme koiran haukuntaa ja seurasimme metsän rantaa. Silloin näimme tuon hirviön, tuon harmaan karvaisen pedon ja —"
"Tiedän. Se on harmaakarhu, joka on tappanut tuon varsan, lemmikkinne.Kiiruhtakaa nyt. Missä Bo on?"
"Pedro ahdisti karhua ja Bo luuli karhun tappavan sen. Hän ratsasti suoraan tuonne ja hevoseni seurasi, sillä en voinut sitä hillitä. Mutta me eksyimme Bosta. Karhu hyökkäsi tuolta tänne ja karjui. Hevoseni heitti minut silloin satulasta ja pakeni. Pedron haukunta suojeli minua — pelasti henkeni, luullakseni. Ah, miten hirveätä se oli? Sitten poistui karhu tuonne ja te tulitte."
"Bo seuraa koiraa!" huudahti Dale. Ja nostaen kätensä suulleen päästi hän jylisevän huudon, joka vyöryi rinteelle, palasi takaisin kallioista, heikkeni, katkesi ja lopulta vaikeni. Sitten hän odotti kuunnellen. Kaukaa rinteeltä kantautui silloin heikko ja hurja huuto, kimeä ja suloinen, synnytti omituisia kaikuja, liiteli kauemmaksi ja kuoli lopulta kuiluihin.
"Hän on sen jäljillä!" selitti Dale julmasti.
"Bolla on teidän pyssynne", sanoi Helen. "Voi, meidän on kiiruhdettava."
"Te palaatte leiriin", määräsi Dale kääntäen hevosensa.
"Enkä palaa!" vastasi Helen tiukasti.
Dale kannusti Rangeria ja kääntyi aukealle rinteelle. Helen pysytteli hänen kintereillään, kunnes päästiin metsään, josta alkoi jyrkkä polku ylöspäin. Dale hyppäsi satulasta.
"Tässä on hevosen, karhun ja koiran jälkiä", sanoi hän kumartuessaan tarkastamaan niitä. "Meidän on käveltävä tuonne laelle. Säästämme siten hevosiamme ja ehkä aikaakin."
"Onko Bo sitten ratsastanut sinne?" kysyi Helen katsoen jyrkkää mäkeä.
"On varmasti." Sanottuaan sen läksi Dale matkalle taluttaen hevostaan. Helen seurasi häntä. Kiipeäminen oli työlästä ja vaivalloista. Hän oli kyllä ohuesti puettu, mutta hän lämpeni kumminkin pian, hengästyi ja hänen sydäntään alkoi pakottaa. Kun Dale pysähtyi lepäämään, oli Helen jo aivan lopussa. Koiran säännötön haukkuminen kannusti häntä kumminkin. Mutta äkkiä lakkasi se kuulumasta. Dale sanoi koiran ja karhun nyt päässeen harjanteen toiselle puolelle ja heti kun he pääsisivät laelle, kuulisivat he äänen jälleen.
"Katsokaahan noita", sanoi hän piakkoin viitaten tuoreihin jälkiin, jotka olivat suuremmat kuin Bon mustangin. "Nuo ovat hirven jälkiä. Olemme peloittaneet suuren uroon ja se on suoraan edellämme. Katsokaa tarkasti, niin näette ehkä sen."
Helen ei ollut milloinkaan kiivennyt niin nopeasti ennen, ja kun he saapuivat laelle, oli hän aivan lopussa. Hän ei voinut tehdä muuta kuin taluttaa hevostaan. Dale seurasi tämän metsäisen rinteen lakea sen läntistä päätä kohti, joka oli melkoista korkeampi. Paikoitellen oli viheriässä metsässä kallioisia aukeamia. Dale viittasi muutamalle jyrkänteelle.
Helen näki komean hirven kuvastuvan taivasta vasten. Sen selkä ja kyljet olivat vaaleanharmaat ja olkapäät ja hartiat mustat. Sen raskaat leveällä ulottuvat sarvet lisäsivät sen jaloa asentoa, kun se seisoi siinä katsellen laaksoon ja kuunnellen nähtävästi koiran haukuntaa. Kun se kuuli Dalen hevosen korskahtelun, hyppäsi se kerran kantaen sarviaan miellyttävästi ja ihmeellisesti, ja katosi puiden joukkoon.
Dale viittasi nyt jälleen muutamaan ruohottomaan paikkaan. Helen huomasi maassa suuria pyöreitä jälkiä, joissa näkyvät kynsien jäljet värisyttivät häntä. Hän tiesi ne karhun jäljiksi.
Nopea ratsastus ei voinut tulla kysymykseenkään tällä harjulla, minkä vuoksi Helen sai tilaisuuden hengähtää. Vihdoin kun he saapuivat aivan ylimmäiselle huipulle, kuuli Dale koiran haukunnan. Helenin katse kiintyi aluksi kaukaa siintävään villiin maisemaan ja vasta sitten jalkojensa juuressa lepäävälle läntiselle rinteelle. Se oli metsätön vähitellen aleneva mäki, joka loppui harvaan metsää kasvavaan pengermään ja lopulta tummanviheriään rotkoon.
"Ratsastakaa nopeasti nyt!" huudahti Dale. "Näen Bon ja haluan tavoittaa hänet."
Dale kannusti hevosensa rinnettä alas. Helen ratsasti hänen kintereillään ja vaikka hän lasketti sellaista vauhtia, että hän tunsi hiuksensa nousevan pystyyn pelosta, huomasi hän kumminkin Dalen jätättävän. Joskus liukui hänen hevosensa istuallaan muutamia metrejä, ja näiden vaarallisten hetkien kuluessa irroitti Helen jalkansa jalustimista päästäkseen ratsustaan helposti irti, jos se olisi sattunut kaatumaan. Hän antoi hevosen itsensä valita tien sillä aikaa kuin hän katsoi Daleen tahi vielä kauemmaksi nähdäkseen Bon. Vihdoin huomasi hän hänet. Kaukana alhaalla, tuolla metsäisellä penkereellä näki hän vilahdukselta harmaan mustangin ja kirkkaan välähdyksen Bon tukasta. Hänen sydämensä riemuitsi. Dale tavoittaisi pian Bon ja kiiruhtaisi tämän ja vaaran väliin. Ja silloin, vaikka Helen ei sitä silloin huomannutkaan, muuttui hänen mielensä huomattavasti. Hän ei enää pelännyt ja jokin kumma, kiihoittava ja käsittämätön tunne sai hänet valtoihinsa.
Hän antoi hevosensa juosta, ja sittenkuin se oli laukannut pehmeäpintaisen mäen juurelle, kiisi se sellaista vauhtia aukean poikki, että tuuli punasi Helenin posket ja pani hänen korvansa humisemaan. Dale katosi hänen näkyvistään, jolloin hän tunsi julmaa omituista riemua. Hän koetti innokkaasti etsiä hänen hevosensa jälkiä ja löysikin ne. Samoin löysi hän Bon mustangin, karhun ja koirankin jäljet. Hänen hevosensa tuntien ehkä riistan olevan läheisyydessä ja peläten jäävänsä yksinään, läksi joustavasti ja voimakkaasti juoksemaan hypellen pensaiden ja kantojen yli. Aukea oli näyttänyt lyhyeltä, mutta se olikin pitkä, ja Helen ratsasti tuon vähitellen laskeutuvan rinteen poikki hirmuista vauhtia. Hän ei halunnut jäädä jälkeen eikä hän välittänyt enää vaarastakaan. Jokin poltti tasaisesti hänen rinnassaan, jokin ilon aiheuttama julma ja voimakas vimma. Kun hän näki kaukana toisessa aukiossa Dalen sivuuttaneen Bon ja Bon kannustavan pientä mustangiaan kovemmin kuin milloinkaan ennen, syntyi Helenissä kiihkeä halu tavoittaa hänet, voittaa hänet tässä ihmeellisessä takaa-ajossa ja näyttää hänelle ja Dalelle, mitä Helen Raynerissä pohjimmittain piili.
Hän huomasi kumminkin edessään olevasta maanlaadusta, että hänen kunnianhimonsa tulisi olemaan lyhytikäinen, mutta tämä peninkulman pituinen nopea ratsastus oli jotakin, jonka muisto kalvistutti aina hänen poskensa ja kiihoitti hänen mieltään.
Aukio oli vain liian lyhyt. Kova vauhti vei Helenin hevosen pian metsään. Täällä sai hän ponnistaa kaikki voimansa hillitäkseen sen päätöntä vauhtia kaatuneiden puunrunkojen yli ja pienten mäntyjen välitse. Bo katosi näkyvistä ja Helen tunsi tarvitsevansa kaiken järkensä voidakseen olla eksymättä. Hänen oli seurattava jälkiä ja muutamissa paikoissa oli niitä hyvin vaikea huomata satulasta.
Hänen hevosensa oli sitäpaitsi tulinen ja kaiken muun lisäksi vielä kiihoittunut. Se vaati hölliä ohjaksia ja omat tiensä. Helen koetti sitäkin eksyäkseen vain jäljiltä ja kolhiutuakseen oksia ja puidenrunkoja vasten. Hän ei voinut enää kuulla koiran haukuntaa eikä Dalen huutoja. Männyt olivat pieniä, tiheässä kasvavia ja hyvin sitkeitä. Niitä oli vaikea taivuttaa. Helen haavoitti kätensä, sai kasvoihinsa naarmuja ja loukkasi polvensa. Hevosella oli tapa poiketa omalle taholleen Helenin haluaman asemesta, ja kun se syöksyi tiheihin vesakkoihin, joiden läpi oli vaikea päästä, oli kulku hyvin vaivalloista Helenille. Se oli kumminkin nyt jo aivan samantekevää hänelle, sillä raivostuttuaan kerran sieti hän jo kaikkea. Hän ei väitellyt mielessään, oliko tämä toivoton kiire ollenkaan tarpeellinen. Muudan lyönti päähänkin, joka oli melkein sokaista hänet, ei lannistanut häntä ollenkaan. Hevosta oli vaikea hillitä ja aukeilla paikoilla oli sen ohjaaminen aivan mahdotonta.
Vihdoin saapui hän toiselle rinteelle. Kun hän tuli erään jyrkänteen laidalle, kuuli hän Dalen selvät huudot kaukaa ja Bon kimeät ja riemuitsevat vastaukset niihin. Hän kuuli myöskin karhun ja koiran aiheuttaman rähäkän kuilun pohjalta.
Tässä eksyi hän jälleen Dalen ja Bon jäljiltä. Rinne näytti läpipääsemättömältä. Hän ratsasti takaisin harjannetta pitkin ja sitten vasta eteenpäin. Lopulta hän saapui paikalle, jossa kaviot olivat kaivaneet syviä jälkiä kapeihin pengermiin. Hypellessään askelmalta askelmalle kompastui Helenin hevonen. Kun hän ohjasi sitä niiden yli, oli se mennä nokalleen. Tuntui aivan siltä kuin hän olisi ratsastanut suoraan mäkeä alas. Ajon hurja vauhti tuli sitä pistävämmän teräväksi Helenille, kuta pahemmiksi vastukset muuttuivat. Sitten vielä kerran koiran haukunta ja karhun murina hurjistuttivat hänen hevosensa. Se korskui kimakasti ja uhmaavasti ja nosti etujalkansa korkealle ilmaan. Sitten se liukui murtaen itselleen tien pehmeään rinteeseen tiheän vesakon läpi pannen irtonaiset kivet ja maan vyörymään edellään. Se kaatuikin muutamalle penkereelle, mutta eräs haavikko tuki sitä niin, että se pääsi jälleen jaloilleen. Taistelun äänet lakkasivat kuulumasta, mutta Dalen kovat huudot sekoittuivat pihkalta tuoksuvaan ilmaan.
Ennenkuin Helen huomasikaan, oli hän rinteen juurella muutamassa kapeassa kuilussa, joka oli täynnä kiviä ja puita. Sointuva veden kohina kantautui hänen korviinsa. Jälkiä oli kaikkialla, ja kun hän saapui ensimmäiseen aukeaan paikkaan, näki hän, mistä kohti hiekkarannalta karhu oli hypännyt veteen. Siinä se oli ahdistanut Pedroa. Tuon taistelun jäljet olivat selvästi näkyvissä. Helen näki karhun jäljet vastakkaisellakin hiekkarannalla.
Virran suuntaan ratsastaessaan paransi Helen yhä hevosensa vauhtia. Tasaisella maalla olikin ratsu mainio. Kerran se hyppäsi suoraan puronkin yli. Jokaisen hyppäyksen ja käänteen jälkeen odotti Helen saavansa nähdä Dalen ja Bon karhun kimpussa. Kuilu kapeni kapenemistaan ja virran uoma syveni. Hänen oli pakko hidastuttaa vauhtiaan voidakseen sivuuttaa puut ja kalliot. Aivan odottamatta ratsasti hän sitten pahki Daleen, Bohun ja huohottavaan Pedroon. Hänen hevosensa pysähtyi vastaten toisten hevosten kimeään hirnuntaan.
Dale katsoi hämmästyneenä ja ihaillen Heleniin.
"Kohtasitteko karhun jälleen?" hän kysyi heti.
"En. Ettekö ole ampunut sitä?" huohotti Helen taipuen hitaasti satulassaan.
"Se pakeni tuonne louhikkoon, jonne meidän on sitä melkein mahdoton seurata."
Helen liukui satulasta maahan huudahtaen helpotuksesta. Hän huomasi olevansa verinen ja likainen, hänen pukunsa oli epäjärjestyksessä ja aivan likomärkänä hiestä, puhumattakaan siitä, että se oli aivan riekaleina. Jokaista lihasta poltti ja pisteli, ja kaikki luut tuntuivat olevan poikki. Mutta kaiken tuon kannatti kyllä kärsiä, kun näki Dalen läpitunkevan katseen ja Bon suunnattoman hämmästyksen.
"Nell Rayner!" huohotti Bo.
"Jos hevoseni ei vain olisi ollut niin huono kulkemaan metsässä", huohotti Helen, "en olisi menettänyt niin paljon aikaa laskeutuessani tänne tuolta vuorelta. Tavoitin teidät kumminkin."
"Tulitteko ratsastaen tuon viimeisenkin rinteen?" kysyi Dale.
"Tulinpa hyvinkin", vastasi Helen hymyillen.
"Me kävelimme sen kokonaan ja olimme onnelliset päästessämme tänne sitenkin", sanoi Dale vakavasti. "Tänne ei mielestäni voida ratsastaa millään hevosella. Se kai liukui koko matkan?"
"Niin se tekikin, mutta minä pysyin kumminkin sen selässä."
Bon epäily muuttui ihmettelyksi ja sanattomaksi ihailuksi. Ja Dalen harvinainen hymy haihdutti hänen vakavuutensa.
"Olen pahoillani. Menettelin ajattelemattomasti. Luulin teidän palaavan kotiin. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki muukin hyvin. Helen, heräsittekö tänään?"
Helen loi silmänsä maahan välittämättä häneen suunnatusta kysyvästä katseesta.
"Ehkä hieman", vastasi hän peittäen kasvonsa käsillään. Muistaessaan Dalen kysymykset ja tämän varmat sanat, ettei hän tunne elämän oikeata tarkoitusta, ja oman itsepäisen vastustuksensa, tunsi hän hieman häpeävänsä. Mutta se meni pian ohi.
"Ajo oli suurenmoinen", sanoi hän. "En tuntenut itseäni. Olitte oikeassa."
"Kuinka monessa suhteessa huomasitte minun olevan oikeassa?" kysyi Dale.
"Kaikissa muissa paitsi yhdessä, luullakseni", vastasi Helen nauraen ja väristen. "Olen melkein kuolemaisillani nälkään nyt. Olin niin vihainen Bolle, että olisin voinut kuristaa hänet. Näin tuon kauhean pedon ja tiedän nyt, millaista kuolemanpelko on. Olin eksyksissäkin pari kertaa aivan kokonaan. Muuta en muista."
Nyt voi Bokin jo puhua. "Viimeinen oli muistaakseni, että rakastut hurjasti."
"Jos Dale on oikeassa, on minun lisättävä sekin tämänpäiväisiin uusiin kokemuksiini, ennenkuin tiedän, mitä oikea elämä on", vastasi Helen kainosti.
Metsästäjä kääntyi. "Lähtekäämme", sanoi hän vakavasti.
Ratsastettuaan useampia päiviä tuon ihmeellisen keltaisen ja purppuraisen puiston ruohoisella kamaralla ja kuunneltuaan haaveillen päivisin putouksen sointuvaa ja aina muuttuvaa kohinaa ja öisin metsästelevien susien hurjaa ja valittavaa ulvontaa ja kiivettyään huimaaviin korkeuksiin, joissa tuuli tuoksui suloisesti, menetti Helen Rayner tiedon ajankulusta ja unhotti vaaran.
Roy Beemania ei kuulunut palaavaksi. Kun Dale silloin tällöin puhui hänestä ja hänen etsinnästään, ei tytöillä ollut juuri muuta sanomista kuin valittaa vanhan enonsa sairautta. Sitten he unhottivat asian jälleen. Jokainen, joka tähän aikaan vuodesta oleskeli lyhyenkin ajan tässä paratiisissa, kiintyi siihen niin, että se muistui hänen mieleensä myöhemmin sekä nukkuessa että valvoessa.
Bo antautui kokonaan tuohon villiin elämään, hän rakasti hevosia ja ratsasteli, helli Dalen monia kesyjä hevosia, mutta erittäinkin Tomia, puumaa. Tuo suuri kissa seurasi häntä kaikkialle, leikki hänen kanssaan kieritellen ja huitoen käpälillään kuin kissa, ja se laski suuren päänsä hänen syliinsä kehräten tyytyväisesti. Bo ei pelännyt juuri mitään ja täällä villissä luonnossa haihtui loputkin hänen arkuudestaan.
Dalella oli muudan toinenkin lemmikki, kasvava musta karhunpenikka, jota sanottiin Mussiksi. Se oli sairaalloisesti mustasukkainen pikku Budille ja vihasi äärettömästi Tomia. Muuten se oli hyvin kiltti karhu, joka oli puolueettomalle Dalelle suureksi iloksi. Mutta silloin kun Dale sattui olemaan selin, karkoitti Tom Mussin aina leiristä, ja joskus Muss pysyikin poissa kauan aikaa kuljeskellen yksinään. Bon tulon jälkeen, koska hän kulutti suurimman osan ajastaan eläinten seurassa, oli nähtävästi leiri Mussinkin mielestä puoleensavetävämpi. Senvuoksi ennustikin Dale Mussin ja Tomin pian rupeavan riitelemään. Bosta ei ollut mikään niin ihanaa kuin painiskeleminen tuon mustan karhun kanssa. Muss ei ollut vielä hyvinkään suuri eikä kovin raskaskaan, ja painiessaan tuon voimakkaan ja jäntevän tytön kanssa joutui se joskus tappiolle. Sen hyväksi on mainittava, että se oli hyvin varovainen voidakseen olla loukkaamatta Bota. Se ei milloinkaan purrut eikä raapinut, vaikka se joskus antoikin Bolle äänekkäitä lyöntejä käpälillään, jolloin Bo puristi sormikoidut kätensä nyrkkiin ja hyökkäsi sen kimppuun tosissaan. Muutamana iltana ennen heidän tavallista varhaista illallistaan katselivat Dale ja Helen, miten Bo leikki karhun kanssa. Hän oli mitä hilpeimmällä tuulella, täynnä elämää ja taistelunhalua. Tom makasi pitkin pituuttaan ruohokossa ja katseli heitä kapein kiiluvin silmin.
Kun Bo ja Muss tarttuivat toisiinsa syliksi ja alkoivat kieriskellä ruohokossa, kiinnitti Dale Helenin huomion puumaan.
"Tom on mustasukkainen. On omituista, miten eläimet ovat ihmisten kaltaisia. Minun on vietävä Muss pian aitaukseen, muuten rupeavat ne tappelemaan."
Helen ei huomannut Tomissa muuta kuin sen, ettei se näyttänyt leikkiin taipuvaiselta.
Heidän syödessään illallista katosivat sekä karhu että puuma, vaikka he huomasivatkin sen vasta jälkeenpäin. Dale vihelsi ja kutsui, mutta kilpailijat eivät palanneet. Seuraavana aamuna oli Tom leirissä nukkuen mukavasti Bon jaloissa, ja kun Bo nousi, seurasi se häntä kuten ennenkin. Mutta Mussia ei kuulunut eikä näkynyt.
Nämä seikat tekivät Dalen levottomaksi. Hän poistui leiristä ottaen Tomin mukaansa. Palattuaan kertoi hän seuranneensa Mussin jälkiä niin kauaksi kuin suinkin ja koettaneensa sitten usuttaa Tomin sen jäljille, mutta puuma ei ollut halunnut tahi ei ollut voinut seurata niitä. Dale kertoi, ettei Tom pitänyt karhun jäljistä, mikä onkin luonnollista, koska puumat ja karhut ovat luonnollisia vihamiehiä keskenään. Siten menetti Bo joko sattumalta tahi tarkoituksesta yhden lemmikeistään.
Metsästäjä etsi sitä seuraavana päivänä likimmäisiltä rinteiltä, kiipesipä eräälle vuorellekin. Hän ei löytänyt kumminkaan jälkeäkään Mussista, mutta kertoi nähneensä jotakin muuta.
"Haluatteko, tytöt, vieläkin kokea jotakin hyvin jännittävää?" kysyi hän.
Helen hymyili myöntymyksensä ja Bo vastasi omaan innostuneeseen tapaansa.
"Ettekö välitä, vaikka pelästyisittekin?" jatkoi Dale.
"Ette voi pelästyttää minua ollenkaan!" väitti Bo, mutta Helen näytti epäilevältä.
"Eräällä niityllä osuin pahki muutamaan hevoseeni — nilkuttavaan kimoon, jota ette ole nähneet. Tuo vanha harmaakarhu, jota me silloin ajoimme takaa oli tappanut sen. Hevonen ei ollut ollut vielä kuolleena tuntiakaan. Siitä juoksi vielä verta eikä siihen muutenkaan oltu juuri koskettukaan. Karhu kuuli tuloni tahi näki minut ja pakeni metsään. Mutta se palaa kyllä illalla takaisin. Menen sinne sitä vahtimaan ja ammun sen nyt. Mielestäni olisi teidän tultava mukaani, sillä en haluaisi jättää teitä tänne yksiksenne yöksi."
"Otatteko Tominkin sinne?" kysyi Bo.
"En, sillä karhu voi vainuta sen. Eikä Tom sitäpaitsi ole mikään luotettava karhujen ahdistaja. Jätän Pedronkin kotiin."
Kun he olivat syöneet nopeasti illallisen ja Dale oli hakenut hevoset leiriin, oli aurinko laskenut ja laakso alkoi hämärtyä vuorten huippujen loistaessa vielä kirkkaina.
Tie, jota Dale seurasi rinteen laelle, kiemurteli sinne tänne ja heiltä meni melkein tunti sen kulkemiseen. Senvuoksi olikin heidän laelle päästyään ja saavuttuaan metsään jo aivan hämärä. Aaltoilevaa puistoa jatkui niin pitkälti kuin Helen voi nähdä. Sitä reunustavassa metsässä oli siellä täällä pitkiä niemekkeitä, ja niityllä oli eristettyjä metsikköjä kuin saaria.
Noin kymmenentuhannen jalan korkeudessa oli tämä kirkas ja kylmä yö suurenmoinen ja ilmastollisessa suhteessa harvinainen. Seudut näyttivät aivan sellaisilta kuin savustetun lasin läpi katsellessa. Kaikki esineet olivat selvästi näkyvissä, kaukaisetkin, ja näyttivät suurennetuilta. Lännessä, missä auringonlaskun kajastus ei ollut vielä haihtunut tummalta, koloiselta ja kuusien latvojen katkomalta taivaanrannalta, oli sellainen läpinäkyvä kultainen viiva, joka sulautui taivaan tähtikirkkaaseen sineen, ettei Helen voinut muuta kuin katsoa ihmetellen ja ihaillen.
Dale kannusti hevosensa juoksuun ja tyttöjen vireät ratsut seurasivat sitä. Maa oli kuoppaista tiheässä kasvavien ruohomättäiden vuoksi, mutta hevoset eivät kumminkaan kompastelleet. Niiden liikkeet ja korskahtelut ilmaisivat niiden kiihtymystä. Dale opasti heitä monien metsikköjen ympäri pitkään ruohoa kasvavaan notkoon ja sitten suoraan länteen päin muutaman aukion poikki, metsää kohti, joka kuvastui selvästi öistä taivasta vasten. Hevoset kulkivat nopeasti ja tuuli puhalsi jääkylmästi. Helen voi juuri hengittää ja hän huohotti niin kuin hän juuri olisi päässyt korkean kukkulan laelle. Tähdet alkoivat tuikkia sinisellä taivaalla ja kajastus vaaleni hieman, mutta hämärää kumminkin jatkui. Aukio näytti leveältä, mutta olikin todellisuudessa kapea. Kun he saapuivat harvaan metsikköön, jota jatkui rinteelle, kunnes vastassa oli tiheämpi ja eristetympi metsäsaareke, laskeutui Dale satulasta ja sitoi hevosensa puuhun kiinni. Kun tytöt olivat laskeutuneet, teki hän samoin heidänkin hevosilleen.
"Pysytelkää aivan kintereilläni ja kävelkää niin hiljaa kuin suinkin", kuiskasi hän. Kuinka pitkältä ja tummalta hän näyttikään pimenevässä valossa! Heleniä huumasi nytkin, kuten usein viimeaikoina, tuon miehen omituinen käskevä voima. Kävellen pehmeästi ja aivan äänettömästi pujahti Dale tuohon säännöttömään metsikköön, jossa näytti olevan kapeita syrjäteitä ja niemekkeitä. Sitten saapui hän äkkiä tiheää metsää kasvavalle rinteen laelle, jossa oli pimeä kuin säkissä. Mutta seuratessaan häntä rupesi Helen erottamaan puita, ohuita surkastuneita kuusia, joista muutamat olivat kuivuneita. Rinne oli pehmeä ja joustava, ja sitä oli helppo kiivetä melutta. Dale kulki niin varovaisesti, ettei Helen voinut kuulla hänen askeleitaan, ja pimeys oli usein niin synkkä, ettei hän voinut Dalea nähdäkään. Silloin kulki kylmiä väreitä hänen selkäänsä pitkin. Bo piti kiinni Helenista vaikeuttaen siten hänen kulkuaan ja saattaen Bon rohkeuden näyttämään vähemmän kehumista ansaitsevalta. Vihdoin päästiin tasaiselle maalle. Helen näki edessään vaaleanharmaan taustan, jossa oli mustia viiruja. Toinen silmäys ilmaisi hänelle kumminkin, että ne olivat aukeata niittyä vasten näkyviä puunrunkoja.
Dale pysähtyi ja kosketti Heleniin, joka myöskin seisahtui jännittyneenä. Dale kuunteli. Tuntui ihmeelliseltä katsella häntä, kun hän seisoi siinä kumartunein päin hiljaa ja liikkumatonna kuin puunrunko.
"Se ei ole vielä tullut", kuiskasi Dale hiipien eteenpäin hitaasti. Helen ja Bo töksähtelivät pahki ohuihin kuivuneihin oksiin, joita ei voitu huomata ja jotka risahtelivat. Sitten Dale polvistui näyttäen painuvan maahan.
"Teidän on ryömittävä", kuiskasi hän.
Kuinka omituiselta ja lumoavalta se tuntuikaan Helenistä, vaikka se olikin vaivalloista. Maassa oli risuja ja kuivuneita oksia, joiden yli oli varovaisesti ryömittävä, ja koska oli heittäydyttävä vatsalleenkin tarpeen vaatiessa, oli hänen pakko ponnistaa suunnattomasti voimiaan päästäkseen eteenpäin tuuma tuumalta. Dale kiemurteli eteenpäin kuin suuri käärme.
Metsä tuli vähitellen valoisammaksi. He lähestyivät nyt niityn päätä. Helen näkikin jo palasen aukiosta, jonka takana oli tummaa kuusimetsää. Iltarusko leimusi tahi tanssi kuin himmeät revontulet ja sammui sitten kokonaan. Dale ryömi kauemmaksi pysähtyen vihdoin niityn päässä kasvavan parin puun väliin.
"Tulkaa tänne viereeni", hän kuiskasi.
Helen jatkoi ryömimistään ja pian oli Bo hänen vieressään. Hän huohotti, kasvot olivat aivan kalpeat ja silmät loistivat niin suurina, että ne voitiin helposti nähdä haihtuvassa valossa.
"Kuu alkaa nousta. Saavuimme juuri parhaaseen aikaan. Vanha karhu ei ole siellä vielä, mutta minä näen arosusia. Katsokaa." Dale viittasi aukean niityn pään poikki muutamaan epäselvästi näkyvään kohtaan, joka oli lyhyen matkan päässä metsänlaidasta.
"Tuolla on hevosenraato", kuiskasi hän. "Ja jos katsotte tarkemmin, voitte huomata arosudetkin. Ne ovat harmaita ja ne liikkuvat. Ettekö voi kuulla niiden läähätystä?"
Helenin jännittyneet korvat, jotka olivat täynnä kuviteltuja ääniä, erottivat kumminkin pian hiljaisia napsahduksia ja murinaa. Bo puristi hänen käsivarttaan.
"Kuulen ne. Ne tappelevat. Voi sentään!" huohotti hän huokaisten syvään kuvaamattomasta jännityksestä.
"Olkaa hiljaa nyt, katselkaa ja kuunnelkaa!" sanoi Dale.
Tuo musta mutkainen metsänlaita näytti vähitellen tulevan yhä mustemmaksi, niityn harmaa nurkkaus vaaleni hitaasti jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta, hitaasti himmenivät tähdet ja taivas kirkastui. Kuu oli nousemaisillaan jostakin päin. Tuo epäselvästi näkyvä läikkäkin rupesi vähitellen paremmin näkymään.
Puitten latvojen välistä, jotka nyt tuntuivat olevan melko lähellä, rupesi hopeanvärinen kuu heikosti näkymään. Se tummeni, katosi, loisti jälleen kiiveten, kunnes sen kaunis sirppi kohosi puun latvoihin, irtautui niistä salaperäisesti ja muuttui kirkkaaksi ja kylmäksi. Sitä mukaa kuin niityn itäinen laita tummenemistaan tummeni, vaaleni niitty ja vastakkaisen puolen laidasta voitiin jo erottaa yksityisiä puitakin.
"Voi katsokaa nyt!" huudahti Bo hiljaa ja pelokkaasti viitatessaan.
"Älkää puhuko niin kovasti", kuiskasi Dale.
"Mutta minä näen jotakin."
"Hss!" komensi Dale.
Katsoessaan sinnepäin, jonne Bo viittasi, ei Helen voinut nähdä muuta kuin kuun valaiseman maankamaran, joka pyöristyi läheisyydessä pieneksi kukkulaksi.
"Olkaa nyt hiljaa", kuiskasi Dale. "Ryömin tuonne voidakseni katsella paikkaa toiseltakin suunnalta. Palaan heti."
Hän peräytyi äänettömästi ja katosi. Kun hän oli poistunut, tunsi Helen sydämensä sykkivän nopeammasti ja ihonsa polttavan.
"No voi sinua! Nell, katsohan toki!" kuiskasi Bo peloissaan. "Näin varmasti jotakin."
Tuon pyöreän kummun laella liikuskeli joku pyöreä esine hitaasti tullen lähemmäksi valoon. Helen katsoi siihen pidättäen hengitystään. Se kuvastui nyt selvästi taivasta vasten, ollen näköjään suuri, pyöreä ja julma harmahtava eläin. Toisen kerran näytti se suurelta, toisen kerran taas pieneltä, väliin tuntui se olevan aivan lähellä, väliin taas kaukana. Se näytti vihdoin tulevan suoraan heitä kohti. Helen totesi nopeasti, ettei peto ollut enää kahdenkaantoista metrin päässä. Hänen kokemuksensa alkoivat juuri lisäytyä taasen uudella, hän tunsi todellista kauhistuttavaa pelkoa, hänen verensä tuntui hyytyvän, hänen sydämensä jyskytti kovasti pysähtyäkseen sitten kokonaan ja hän olisi mielellään paennut, mutta oli kuin kiinnikasvanut paikoilleen, kun Dale palasi hänen viereensä.
"Tuolla on muudan suuri siili", kuiskasi hän. "Se oli ryömimäisillään teidän ylitsenne, jolloin olisitte tullut täyteen piikkejä."
Sanottuaan sen heitti hän puukalikalla eläintä. Se hyppäsi suoraan ylös ja pyörähti hämmästyttävän ketterästi, jolloin kuului ratisevaa ääntä. Sitten se ryömi näkymättömiin.
"Siili!" kuiskasi Bo huohottaen. "Yhtä hyvin olisitte voinut sanoa sitä norsuksikin!"
Helen huokaisi hyvin syvään merkityksellisesti. Hän ei halunnut kertoa, millaisia tunteita tuon vaarattoman siilin näkeminen oli hänessä herättänyt.
"Kuunnelkaa!" varoitti Dale hiljaa. Hänen suuri kätensä tarttui Helenin sormikoituun. "Tuo on totisesti jotakin erämaahan kuuluvaa."
Yön rauhallisuuden rikkoi suden ulvonta terävästi ja kylmästi, mutta se kuului kaukaa, ihmeellisen kaukaa. Kuinka hurjalta, surulliselta ja nälkäiseltä se kuulostikaan, ja kuinka ihmeteltävän selvältä! Sen sointu värisytti Helenin koko ruumista herättäen hänessä hurjia, kuvaamattomia ja syviä tunteita. Jälleen muudan tämän metsän ääni vei hänen ajatuksensa kauas hämärään menneisyyteen, josta hänkin oli peräisin.
Ulvonta ei uudistunut. Arosudetkin olivat hiljaa. Seurasi äänettömyys, jota ei mikään häirinnyt.
Dale töykkäsi Heleniä ja ojentautui sitten taputtamaan Bota. Hän katseli tarkkaavaisesti niitylle ja hänen jännityksensä voitiin tuntea. Helen jännitti katsettaan niin paljon kuin suinkin ja näki harmaitten arosusien luikkivan tiehensä kuunvalosta metsän pimentoon, jonne ne katosivat. Ei ainoastaan Dalen tarkkaavaisuus, vaan hiljaisuuskin ja hetken ja paikan aiheuttama kiihko tuntuivat olevan täynnä ihmeellistä voimaa. Bo tunsi kai sen myöskin, koska hänen ruumiinsa vapisi. Hän painautui aivan Heleniin kiinni ja hengitti nopeasti ja syvään.
"Kas niin!" murahti Dale hiljaa.
Helen ymmärsi Dalen huudahduksen ilmaiseman helpotuksen ja varmuuden ja käsitti samalla jotakin siitä, millaiselta tilanne oli tuntunut metsästäjästä.
Sitten hänen vaaniva ja valpas katseensa kiintyi erääseen metsästä ilmestyvään himmeästi näkyvään harmaaseen varjoon. Se liikkui, mutta ei suinkaan tuo suuri esine voinut olla mikään karhu. Nyt se tuli varjosta kirkkaaseen kuunvaloon. Helenin sydän jyskytti, sillä tulija oli sittenkin äärettömän suuri harmaakarhu, joka kävellä kyhnysteli hevosenraatoa kohti. Helen tarttui vaistomaisesti Dalen käsivarteen, joka tuntui raudankovalta sen värähtelevästä pinnasta huolimatta. Kosketus huojensi hänen keuhkojensa painoa ja selvitti hänen kurkkuaan. Hänen pelkonsa katosi kokonaan ja hän tunsi vain ääretöntä jännitystä. Bon syvät henkäykset ja hänen ruumiinsa kova vapiseminen ilmaisivat, että hänkin oli huomannut karhun.
Peto näytti kuunvalossa hirmuisen suurelta, ja tämä villi niitty tummine metsäisine laitoineen muodosti sille sopivan kehyksen. Helenin joustava mieli, joka oli niin herkkä mielenliikutuksille, kummasteli vielä tämän tilanteen ihmeellisyyttä ja tarkoitusta. Hän toivoi karhun kuolemaa, vaikka hän samalla säälikin sitä.
Karhun kulku oli huojuvaa, heiluvaa ja hidasta, ja kului kotvanen, ennenkuin se saapui haaskan luo. Kun se vihdoin tuli sen viereen, kiersi se sen nuuskien sitä äänekkäästi ja lopulta muristen. Se oli nähtävästi huomannut, että haaskalla oli käynyt kuokkavieraita. Karhu voitiin kyllä nähdä kokonaan, mutta ainoastaan sen ääriviivat ja väri. Se oli noin parinsadan metrin päässä katsojista. Sitten näytti siltä kuin se olisi alkanut vetää raatoa johonkin, ja todellakin kiskoi se sitä poispäin hyvin hitaasti, mutta kumminkin varmasti.
"Katsokaahan sitä!" kuiskasi Dale. "Eikö se olekin voimakas? Mutta minä pysähdytän sen varmasti."
Karhu pysähtyi kumminkin omasta halustaan juuri metsän varjon laitaan. Siten se laskeutui kyyrysilleen saaliinsa viereen alkaen sitä jyrsiä ja repiä.
"Jess oli mainio hevonen", mumisi Dale julmasti. "Liian hyvä tuollaisen harmaakarhu-ryökäleen syötäväksi."
Sitten nousi metsästäjä tyynesti polviasentoon pyssy ojennettuna ja katseli viereisen puun alempia oksia.
"Tytöt, on mahdotonta edeltäpäin sanoa, mitä tuollainen harmaakarhu voi tehdä. Jos huudan, on teidän kiivettävä tuohon puuhun ja nopeasti."
Sanottuaan sen ojensi hän pyssynsä nojaten vasemman kyynärpäänsä polveensa. Piipun pää, joka ei ollut varjossa, kiilsi kirkkaasti kuun valossa. Mies ja ase vakautuivat liikkumattomiksi kuin kivi. Helen pidätti hengitystään. Mutta Dale hellitti otteensa ja laski pyssyn alas. "En voi nähdä jyvää selvästi", kuiskasi hän pudistaen päätään. "Muistakaa nyt, että kiipeätte puuhun, jos huudan."
Jälleen hän tähtäsi ja jäykistyi hitaasti liikkumattomaksi. Helen ei voinut kääntää lumottuja silmiään hänestä. Dale oli tuossa polviasennossa avopäin, ja ollen varjossa voi Helen selvästi nähdä hänen säännöllisen sivukuvansa, ankaran ja kylmän.
Tulen leimahdus ja kova pamahdus säikähdyttivät häntä. Sitten hän kuuli luodin sattuvan. Muutettuaan katsettaan huomasi hän karhun kallistuvan suonenvedontapaisesti kohottaen takajalkojaan. Kuului äänekkäitä napsahduksia, kun se haukkoi ilmaa raivoissaan. Mutta muuta ääntä ei kuulunut. Sitten paukahti Dalen suuri pyssy jälleen. Helen kuuli taasen sattuvan luodin omituisen läjähdyksen. Karhu kaatui jymähtäen kuin kuolettavan iskun vaikutuksesta. Mutta yhtä nopeasti oli se taas jaloillaan ja alkoi pyöriä paikoillaan karjuen käheästi ja hurjasti tuskasta ja raivosta. Sen liikkeet veivät sen nopeasti kuunvalosta puiden varjoon, jonne se katosi. Siellä muuttui murina hampaiden kiristelyksi. Pensaat ritisivät ja oksat katkeilivat, kun se pakeni metsään.
"Se on varmasti hurjana raivosta", sanoi Dale nousten seisoalleen, "ja vaikeasti haavoittunutkin. En halua kumminkaan seurata sitä tänä yönä."
Tytötkin nousivat, ja Helen huomasi jalkojensa vapisevan ja tunsi olevansa viluissaan.
"Eikö se ollutkin ihmeellistä?" huudahti Bo.
"Oletteko peloissanne, koska hampaanne kalisevat?" kysyi Dale.
"Minulla on vilu."
"Nyt onkin melko kylmä. Nyt kun tuo loppui, tunnette sen. Nell, luullakseni teitäkin vilustaa?"
Helen nyökäytti päätään. Häntä vilusti todellakin enemmän kuin milloinkaan ennen, mutta se ei estänyt verta virtaamasta omituisen lämpimästi hänen suonissaan eikä sydäntä sykkimästä nopeammasti, minkä syytä hän ei ruvennut ottamaan selville.
"Kiiruhtakaamme", sanoi Dale poistuen edellä metsästä ja kiertäen sen nokan rinteelle. Laskeuduttuaan tasangolle tunkeutuivat he harvan metsän läpi sinne, johon he olivat jättäneet hevosensa.
Tuuli alkoi nyt puhaltaa kovemmasti, ei kumminkaan metsässä, vaan aukeilla paikoilla. Se oli hirveän kylmää. Dale auttoi Bon satulaan ja sitten Helenin.
"Olen aivan jäykistynyt", sanoi tämä. "Putoan varmasti."
"Ettekä putoa. Lämpiätte tuossa tuokiossa", vastasi Dale, "sillä aiomme ratsastaa takaisin melkoista vauhtia. Antakaa Rangerin kulkea vapaasti ja pysytelkää vain satulassa."
Rangerin ensimmäiset laukat panivat jo Helenin veren kiertämään. Se kiisi kuin nuoli sen kaunismuotoisen tumman pään pysyessä Dalen hevosen rinnalla. Kuu valaisi niityn selvästi ja kirkkaasti muuttaen sen ruohon omituisesti hopeanväriseksi. Metsäsaarekkeet, jotka olivat kuin teräviä mustia saaria kuun valaisemassa järvessä, näyttivät olevan täynnä varjoja ja karhujen piilopaikkoja, joista nuo pedot olivat valmiit hyökkäämään kimppuun. Kun Helen lähestyi tuollaista metsikköä, sykkivät hänen valtimonsa ja sydän jyskytti. Puolen peninkulman pituinen ratsastus kartoitti vilun. Kaikki näytti ihmeellisen kauniilta, taivaalla kulkeva kuu, joka näytti aivan valkoiselta tuon tumman sinen keskellä, kalpeat tyynet tähdet, jotka näyttivät niin juhlallisilta suuressa etäisyydessään, nuo houkuttelevat samalla kertaa sekä ystävälliset että salaperäiset metsäniemekkeet, nopeat hevoset, jotka juoksivat pehmeästi ja tahdikkaasti ruohokossa hypellen ojien ja kuoppien yli ja pannen kovan tuulen pistämään ja leikkaamaan. Kun he olivat tullessaan ratsastaneet tämän niityn poikki, oli se tuntunut pitkältä, mutta nyt takaisin tullessa oli se yhtä lyhyt kuin lumoavakin. Helenille selvenivät kokemuksien vaikutukset hitaasti. Mutta tämä nopea ratsastus, jolloin hevoset kulkivat vierekkäin, ja kaikki tämä villi kauneus, täydensivät vuosien hitaan sisäisen työn. Hurmion aiheuttamat kyyneleet jäätyivät hänen poskilleen ja hänen sydämensä oli täynnä riemua. Kaikki tämän yön vaikutelmat menivät hänen vereensä. Hänen ei tarvinnut nyt muuta kuin tuntea ja elää, mutta hän voi ymmärtää nämä vaikutelmat ja muistaa ne ikuisesti jälkeenpäin.
Dalen hevonen ollen hieman edellä hyppäsi muutaman ojan yli. Ranger teki kauniin hypyn, mutta putosi ruohoiseen mättäikköön ja kompastui. Helen lensi sen pään yli maahan. Hän liukui suulleen käsivarret ojennettuina saaden niin kovan kolahduksen, että hän pyörtyi.
Hän kuuli Bon huudon, tunsi märän ruohon sivelevän kasvojaan ja voimakkaiden käsivarsien kosketuksen, kun ne nostivat häntä. Dale oli kumartunut hänen ylitseen katsoen häntä kasvoihin. Bo syleili häntä kiihkeästi. Helen voi ainoastaan huohottaa, sillä hänen rintansa tuntui painuneen sisään. Ilman puute tuntui hyvin tuskalliselta.
"Nell, ette suinkaan ole vahingoittunut? Putositte keveästi kuin höyhen. Tämä on ruohokkoa. Ette voi olla loukkaantunut", sanoi Dale vakavasti.
Hänen levoton äänensä tunkeutui Helenin korviin tunnottomuudesta huolimatta, ja hänen voimakkaat kätensä tunnustelivat nopeasti Helenin käsivarsia ja hartioita etsien katkenneita luita.
"Olette vain menettänyt hengityskykynne hetkiseksi", sanoi Dale."Sellainen tuntuu hirveältä, mutta ei ole ollenkaan vaarallista."
Helen sai jo hieman ilmaa keuhkoihinsa, jolloin tuntui kuin niihin olisi pistetty neuloilla, sitten voi hän jo hengittää syvempään ja vihdoin täydellisesti.
"Luullakseni en ole ollenkaan vahingoittunut", huohotti hän.
"Lensitte todellakin komeasti. Kauniimpaa putoamista en ole milloinkaan nähnyt. Rangerille sattuu tuollaista kumminkin harvoin. Ratsastimme liian nopeasti. Mutta se oli hauskaa, eikö ollutkin?"
Mutta tähän vastasi Bo. "Oh, suurenmoista! Olin kumminkin hieman peloissani."
Dale piti vieläkin Helenin kättä omassaan. Helen irroitti sen katsoessaan häneen. Tämä hetki ilmaisi hänelle sen, mikä päiväkausia oli ollut suloista epävarmuutta, houkuttelevan läheistä ja omituista, mutta kumminkin hämmentävää. Tämä tapaus muodosti tämän hurjan ja ihmeellisen ratsastuksen nopean lopun. Mutta sen vaikutus, sen vereen tunkeutunut tieto ei milloinkaan muuttuisi. Ja siihen oli aivan erottamattomasti yhtynyt tämä metsien mies.