Bon oli pysyttävä vuoteessaan pari päivää. Hän kärsi melkoisia tuskia ja hourailikin kuumeessaan. Tämä hourailu huvitti Heleniä yhtä paljon kuin hän oli varma, että siinä lausutut sanat olisivat nostaneet Carmichaelin seitsemänteen taivaaseen.
Kolmantena päivänä oli Bo kumminkin jo parempi, ja kieltäydyttyään enää makaamasta laahautui hän arkihuoneeseen, jossa hän kulutti aikansa katselemalla ikkunasta aitauksiin päin ja tekemällä Helenille kysymyksiä kuin sattumalta. Mutta Helen näki hänen lävitseen ja riemuitsi. Hän toivoi nyt vain, että Carmichael muuttuisi nopeasti hieman kylmemmäksi Bota kohtaan. Tuo nuori neiti oli juuri sellaisen kohtelun tarpeessa ja parempaa tilaisuutta sellaiseen ei milloinkaan koittaisi. Helen oli melkein taipuvainen neuvomaan paimenta.
Carmichael ei tullut kumminkaan sinä eikä seuraavanakaan päivänä vieraisille, vaikka Helen tapasikin hänet pari kertaa kierroksillaan. Hän oli yhtä ahkera kuin ennenkin ja tervehti Heleniä kuin ei mitään kummempaa olisi tapahtunut.
Roy pistäytyi heidän luonaan pari kertaa, kerran iltapäivällä ja sitten taasen illalla. Opittuaan tuntemaan hänet paremmin pitivät tytöt hänestä yhä enemmän. Tällä viimeisellä käynnillään sai hän Bon aivan sanattomaksi kertomalla eräästä tytöstä, jonka Carmichael aikoi viedä mukanaan tanssiaisiin. Bon kasvoista näkyi, ettei hänen turhamaisuutensa uskonut sellaista, vaan hänen järkensä, joka myönsi nuorten miesten voivan käyttäytyä niinkin. Roy oli nähtävästi yhtä viisas kuin ystävällinenkin. Hän huomautti kuivasti kuin sattumalta, ettei lumi milloinkaan sulanut vuorilta maaliskuun kuluessa, mutta katse, joka seurasi tuota huomautusta, punastutti Helenin posket.
Sittenkuin Roy oli mennyt, sanoi Bo Helenille: "Hitto vieköön tuon miehen! Hän näkee suoraan lävitseni."
"Kultaseni, sinä oletkin hyvin läpinäkyvä nykyään", mumisi Helen.
"Älä ollenkaan puhu, sillä saithan tuota sinäkin osasi", vastasi Bo."Hän näyttää tietävän, miksi niin kiihkeästi odotat lumen sulamista."
"Suurenmoista! Luullakseni ei laitani ole kumminkaan vielä niin huonosti. Tietysti haluan, että lumi sulaisi, kevät tulisi ja kukat —"
"Voi sentään!" kiusoitteli Bo. "Nell Rayner, huomaatko silmissäni jotakin viheriätä? Kevät tulee! Runoilijat sanovat, että keväällä muuttuu nuoren miehen kiintymys johonkin tyttöön pian rakkaudeksi. Mutta runoilijat tarkoittavat varmaankin nuoria naisia."
Helen katseli ikkunasta valkoisia tähtiä.
"Nell, oletko tavannut häntä sen jälkeen kuin loukkauduin?" jatkoi Bo väkinäisesti.
"Ketä sitten?"
"Älä nyt ole olevinasi! Tarkoitan tietysti Tomia!" vastasi Bo sanoen tuon viimeisen sanan kiukkuisesti.
"Tomiako? Kuka hän on? Ah, tarkoitat varmaankin Las Vegasia. Kyllä.Olen puhutellut häntä."
"Kysyikö hän, kuinka voin?"
"Muistaakseni kysyi hän todellakin jotakin sellaista."
"Pyh, Nell, luulen sinun joskus valehtelevan." Sen jälkeen hän vaikeni, lueskeli hetkisen ja haaveili sitten hetkisen, katseli tuleen, nilkutti lopulta toivottamaan Helenille suudellen hyvää yötä ja poistui sitten huoneesta.
Seuraavana päivänä hän oli melko hiljainen näyttäen olevan tuollaisen alakuloisuuden puuskan vallassa, jollaisia hänelle sattui hyvin harvoin. Varhain illalla, juuri kun lamput oli sytytetty ja hän oli tullut Helenin luo arkihuoneeseen, kuului tuttuja askelia portailta.
Helen meni ovelle Carmichaelia vastaan. Tämä oli ajellut partansa ja pukeutunut tummaan pukuun, joka erosi hyvin huomattavasti hänen tavallisista ratsastusvarusteistaan, semminkin siinä, että hänellä oli nyt kukkakin napinreiässään. Huolimatta kaikesta tästä komeudesta oli hän nyt kumminkin tyynempi, vapaampi ja huolettomampi kuin milloinkaan ennen.
"Iltaa, neiti Helen", sanoi hän tullessaan huoneeseen. "Iltaa, neiti BoKuinka voitte?"
Helen vastasi hänen tervehdykseensä miellyttävästi hymyillen.
"Hyvää iltaa — Tom", sanoi Bo kainosti.
Tämä oli varmasti ensimmäinen kerta, kun Bo sanoi häntä Tomiksi. Kun hän puhui, näytti hän kiusoittavan kauniilta ja veitikkamaiselta. Mutta jos hän oli luullut voivansa masentaa Carmichaelin sanomalla häntä tuttavallisesti, puoleksi lupaavasti ja hyvin ivallisesti Tomiksi, oli hän laskenut väärin. Paimen suhtautui nimitykseen niin kuin hän olisi kuullut Bon käyttävän sitä tuhansia kertoja tahi sitten hän ei ollut sitä kuulevinaankaan. Helen totesi, että jos Carmichael näytteli nyt jotakin osaa, näytteli hän hyvin. Paimen hämmästytti häntä hieman, mutta hän piti hänen näöstään, hänen vapaasta käytöksestään ja tuosta jostakin hänessä, joka oli ehkä tietämätöntä ylpeyden tunnetta. Hän oli mennyt tarpeeksi pitkälle, ehkä liiankin pitkälle, noudattaessaan Bon oikkuja.
"Kuinka voitte?" kysyi hän.
"Olen jo parempi tänään", vastasi Bo katsoen maahan, "mutta nilkutan vielä."
"Mustangi antoi teille todellakin aika kolauksen. Neiti Helen sanoi, että tuo polveenne saamanne haava on melko vaarallinen. Jos miehen polvi loukkautuu vain pahasti, on hänen hyvin vaikea ratsastaa."
"Kyllä se pian paranee. Kuinka Sam voi? Toivoakseni se ei vahingoittunut."
"Sam on kuin ei tietäisi milloinkaan kaatuneensakaan."
"Tom, olen kiitollinen, että annoitte Riggsille hänen ansionsa mukaan."
Hän sanoi sen vakavasti ja miellyttävästi, eikä hänen äänensä kuulostanut nyt ollenkaan veitikkamaiselta eikä nenäkkään kiusoittavalta, kuten hänen tavallisesti puhuessaan tuolle hurmaantuneelle nuorukaiselle.
"Vai niin, olette siis kuullut siitä puhuttavan", vastasi Carmichael heilauttaen kättään kuin kuitatakseen sillä asian. "Siitä ei kannata puhua. Se oli kumminkin tehtävä. Pelkäsin todellakin Royta, sillä jos hän olisi sekautunut asiaan, olisi siitä tullut pahempaa. En antanut muidenkaan poikain sekautua juttuun. Minun on pidettävä silmällä, mitä he tekevät, sillä olenhan nyt neiti Helenin työnjohtaja."
Helen oli sanomattomasti huvitettu. Paimenen puheen vaikutus Bohun oli hämmästyttävä. Carmichael oli riisunut Bolta aseet. Hän oli valtiomiehen taitavuudella, hienotunteisuudella ja rakastettavuudella vapauttanut itsensä sitoumuksestaan ja itsensä ylistämisestä. Muuttaessaan suurenmoisen tekonsa jonkunlaiseksi satunnaiseksi tapaukseksi hämmästytti ja nöyryytti hän samalla Bota. Hän istui vaiti ollen muutamia sekunteja Helenin koettaessa yhtyä vapaasti keskusteluun. Ei ollut ollenkaan luultavaa, että Bo jäisi pitkäksi aikaa sanattomaksi, ja yhtä mahdollista oli, että hän ihmeellisen kekseliään järkensä avulla voisi silmänräpäyksessä nolata paatuneen rakastajansa. Kumminkin oli ilmeistä, että läksytys oli vaikuttanut. Hän näytti hämmästyneeltä, loukkautuneelta, miettiväiseltä ja lopulta suloisesti uhmaavalta.
"Mutta sanoittehan Riggsille minua tytöksenne!" Sitten paljasti Bo patterinsa. Eikä Helen voinut kuvitellakaan, miten Carmichael voisi sen kieltää ja vastustaa sanoja seuraavaa hellää ja veitikkamaista katsetta.
Helen ei kumminkaan tuntenut paimenta sen paremmin kuin Bokaan.
"Sanoin kyllä, sillä se oli välttämätöntä. Minun oli vahvistettava oikeuteni puolustaa teitä. Olin kyllä hieman liian julkea ja pyydänkin anteeksi käytöstäni."
Bo tuijotti häneen ja vaipui sitten huohottaen tuoliinsa.
"Tulin vain pikimmältään tervehtimään ja kysymään vointianne", jatkoiCarmichael. "Olen menossa tanssiaisiin ja koska Flo asuu hyvän matkanpäässä kylästä, on minun totisesti kiiruhdettava. Hyvää yötä, neiti Bo.Toivoakseni voitte pian ratsastaa Samilla jälleen. Hyvää yötä, neitiHelen."
Bo sanoi hänelle ystävälliset ja lyhyet jäähyväiset teeskennellen hirveästi. Carmichael poistui, ja sanottuaan hänelle hyvästit sulki Helen oven.
Heti Carmichaelin poistumisen jälkeen muuttui kumminkin Bo surulliseksi.
"Flo! Hän tarkoitti tuota Flo Stubbsia, tuota kauheata, kierosilmäistä ja ylpeää pientä akkaa!"
"Bo!" huomautti Helen. "Myönnän, ettei tuo nuori neiti ole mikään kaunotar, vaan hän on kumminkin melko sievä ja miellyttävä. Pidän hänestä."
"Nell Rayner, miehet ovat aivan mahdottomia ja paimenet kaikista pahimpia!" selitti Bo julmasti.
"Miksi et huolinut silloin Tomista, kun olisit saanut hänet?"
Bo oli jo alkanut raivostua, mutta nyt tämä vihjaus valloitukseen, jonka hän nopeasti ja hämmästyttävästi huomasi itselleen välttämättömäksi, mursi hänen uhmansa. Tyttö, joka poistuessaan huoneesta karttoi Helenin katsetta, oli senvuoksi hyvin kalpea, horjuva ja surkea.
Seuraavana päivänä ei Bota voitu lähestyä miltään suunnalta. Helen huomasi hänen olevan monenlaisella tuulella, milloin itkuun purskahtamaisillaan, milloin raivoissaan, joskus synkissä mietteissä ja joskus toivovana, ja lopulta ylpeänä, mikä auttoi häntä kestämään.
Myöhään iltapäivällä Helenin levähtäessä, kun hän ja Bo olivat arkihuoneessa, kuului pihalta hevosten kavioiden kapsetta ja sitten portailta askelia. Kuultuaan äänekkään koputuksen aukaisi hän oven ja hämmästyi nähdessään Beasleyn. Pihalla oli muitakin ratsumiehiä. Helen säikähti. Tätä vierailua oli totisesti ennustettu.
"Hyvää iltaa, neiti Rayner", sanoi Beasley pyöritellen hattuaan. "Tulin tänne sopimaan muutamasta pienestä liikeasiasta. Haluatteko ottaa minut vastaan?"
Helen vastasi hänen tervehdykseensä ajatellen nopeasti. Miksipä hän ei voisi ottaa Beasleyä vastaankin ja siten suoriutua tästä välttämättömästä keskustelusta.
"Tulkaa vain sisään", sanoi hän, ja Beasleyn tultua huoneeseen sulki hän oven. "Sisareni ja herra Beasley:"
"Kuinka voitte, neiti?" kysyi karjanomistaja kovalla ja karkealla äänellä.
Bo vastasi kysymykseen kylmästi kumartaen.
Näin läheltä katsoen näytti Beasley voimakkaalta ja melko kauniilta, noin viisineljättävuotiaalta mieheltä. Hän oli kookas, tummaihoinen ja mustasilmäinen, kuten meksikolaiset, joiden verta sanottiin virtaavan hänen suonissaan. Hän näytti viekkaalta, luottavaiselta ja itsetietoiselta. Vaikka Helen ei milloinkaan ennen tätä vierailua olisi kuullut puhuttavankaan hänestä, olisi hän kumminkin epäillyt häntä.
"Olisin tullut jo aikaisemmin, mutta odotin vanhaa Josea, tuota meksikolaista, joka oli palveluksessani silloin kun olin enonne liiketoveri", sanoi Beasley ja istuutui laskien suuren sormikoidun kätensä polvelleen.
"Niin?" vastasi Helen kysyvästi.
"Jose kiiruhti tänne Magdalenasta ja nyt voin esittää vaatimukseni. Neiti Rayner, tämän maatilan pitäisi oikeastaan kuulua minulle ja onkin minun. En ollut näin vaikutusvaltainen enkä varakas silloin kun Al Auchincloss karkoitti minut luotaan. Myönnän sen mielelläni. Mutta nyt on minulla paperit valmiina ja vanha Jose voi todistaa. Olen laskenut, että teidän on maksettava minulle kahdeksankymmentätuhatta dollaria tahi luovutettava tila minulle."
Beasley puhui niin luonnollisesti ja asiallisesti, että se kieltämättä tuntui vakuuttavalta. Hän käyttäytyi töykeästi, mutta kumminkin hyvin vapaasti.
"Herra Beasley, vaatimuksenne eivät ole minulle tuntemattomat", vastasi Helen tyynesti. "Olen kuullut puhuttavan niistä. Kysyin niistä enoltanikin, ja hän vannoi pyhästi, ettei hän ole velkaa teille dollariakaan. Hänen sanojensa mukaan olette te päinvastoin hänelle velassa. En ole sitäpaitsi löytänyt mitään hänen papereistaankaan, joten minun on pakko hylätä vaatimuksenne. En otakaan sitä vakavalta kannalta."
"Neiti Rayner, en voi moittia teitä, että uskotte Alin sanat minusta tosiksi", sanoi Beasley. "Ja kantanne asiassa on luonnollinen. Mutta olette muukalainen täällä, ettekä senvuoksi tiedäkään mitään näiden seutujen karja-asioista. Ei ole kyllä kaunista puhua pahaa kuolleista, mutta totuus on kumminkin sellainen, että Al Auchincloss pääsi alkuun varastamalla lampaita ja merkitsemätöntä karjaa. Jokainen tuntemani karjanomistaja on aloittanut siten. Niin olen minäkin, eikä kukaan meistä ole milloinkaan pitänyt sellaista rosvoamisena."
Kuultuaan tämän toteamisen voi Helen ainoastaan näyttää epäilevältä ja hämmästyneeltä.
"Puhuminen on joutavaa kumminkin ja erittäinkin täällä Lännessä ei se merkitse juuri mitään", jatkoi Beasley. "En olekaan mikään puhuja. Sanon vain, miten asiat ovat, ja koetan sopia kanssanne, jos vain haluatte. Voin todistaa enemmän papereilla ja todistajilla kuin te. Tiedän sen varmasti. Teen teille seuraavan tarjouksen — menkäämme naimisiin ja sopikaamme siten tämä ikävä asia."
Miehen häikäilemätön julkeus, johon Helenin käytös ei ollut millään tavalla antanut ainetta, oli hämmästyttävää, tyhmää ja alhaista, mutta Helen oli niin hyvin valmistautunut tähän kaikkeen, että hän hillitsi vihansa.
"Kiitoksia, herra Beasley, mutta en voi hyväksyä tarjoustanne", vastasi hän.
"Ettekö halua miettimisaikaa?" kysyi Beasley levittäen leveälle suuret sormikoidut kätensä.
"En totisesti!"
Beasley nousi. Hän ei näyttänyt pettyneeltä eikä vihaiselta, mutta tuo ylpeä tyytyväisyyden ilme hävisi hänen kasvoistaan, ja vaikka tuo muutos olikin pieni, riisti se häneltä kumminkin kaiken siedettävyyden.
"Silloin on minun pakotettava teidät maksamaan nuo kahdeksankymmentätuhatta dollaria tahi karkoitettava teidät tilalta", sanoi hän.
"Herra Beasley, vaikka olisinkin velkaa teille niin paljon, miten voisin saada kokoon niin äärettömän summan? Mutta minä en ole velkaa teille dollariakaan, eikä omaisuuttani voida varmastikaan minulta ryöstää. Ette voi minulle mitään."
"Miksi en voi?" kysyi Beasley katsahtaen synkästi häneen.
"Senvuoksi, ettei vaatimuksenne ole rehellinen. Voin sen helposti todistaa", selitti Helen kiihkeästi.
"Kenelle aiotte todistaa, ettei vaatimukseni ole rehellinen?"
"Miehilleni ja teidän miehillenne, Pinen asukkaille ja kaikille ihmisille. Kaikki uskovat varmasti sanani."
Beasley näytti uteliaalta, tyytymättömältä ja loukkaantuneelta, mutta kumminkin Helenin sanojen tahi hänen olemuksensa lumoamalta, kun Helen nerokkaasti puolusti mielipiteitään.
"Ja kuinka aiotte tuon kaiken todistaa?" murisi Beasley.
"Herra Beasley, muistatteko, miten viime syksynä sovitte Snake Ansonin ja hänen miestensä kanssa metsässä, että he ryöstäisivät minut mukaansa?" kysyi Helen nopeasti ja kovasti.
"Mitä?" huudahti Beasley käheästi.
"Huomaan teidän muistavan. Milt Dale oli piilossa tuon metsäsaunan laipiolla, jossa kohtasitte Ansonin. Hän kuuli jokaisen sanan tuosta sopimuksestanne."
Beasley heilautti kättään niin vihaisesti että sormikas lensi lattialle. Kun hän kumartui ottamaan sitä, päästi hän sihisevän kirouksen. Mentyään ovelle työnsi hän sen kiivaasti auki ja paiskasi sen lujasti kiinni mennessään. Hänen kova ja vihasta käheä äänensä kajahteli pihalla ennenkuin rupesi kuulumaan kavioiden kapsetta.
Heti illallisen jälkeen samana päivänä, Helenin alkaessa jo tyyntyä, ilmestyi Carmichael avonaiselle ovelle. Bo ei ollut huoneessa. Pimenevässä hämärässä huomasi Helen, että paimen oli kalpea, vakava ja päättäväinen.
"Ah, mitä nyt on tapahtunut?" huudahti Helen.
"Royta on ammuttu. Se tapahtui Turnerin kapakassa. Mutta hän ei ole kuollut. Veimme hänet Cassin lesken luo. Hän käski minun sanoa teille, että hän kyllä vielä paranee."
"Ammuttu! Paranee!" toisti Helen hitaasti uskomatta korviaan. Hän tunsi olevansa syvästi järkytetty ja vapisevansa kuin vilusta.
"Niin, ammuttu!" toisti Carmichael vihaisesti. "Ja sanokoonpa hän mitä tahansa, olen kumminkin melkein varma, että hän kuolee."
"Voi taivas, miten hirveää!" huudahti Helen. "Hän oli niin hyvä ja erinomainen mies. Kuinka surkeaa! Hän haavoittui varmaankin puolustaessaan minua. Kertokaa minulle, miten se tapahtui. Kuka häntä ampui?"
"En tiedä ja senvuoksi olenkin melkein suunniltani. En ollut siellä silloin kun se tapahtui eikä hän rupea kertomaan minulle."
"Miksi ei?"
"En tiedä sitäkään. Luulin ensin hänen kieltäytyvän senvuoksi, että hän haluaa kostaa itse, mutta ajateltuani tarkemmin kieltäytyy hän kertomasta senvuoksi, että hän pelkää minunkin haavoittuvan, jos menen sinne tekemään selvää. Olette nyt kaikkien ystävienne tarpeessa. En voi muuten ymmärtää Royta."
Silloin Helen kertoi hänelle nopeasti Beasleyn iltapäivällä tekemästä vierailusta ja kaikesta, mitä silloin oli tapahtunut.
"Vai kävi tuo sekarotuinen meksikolainen roisto täällä!" huudahti Carmichael hirmuisesti hämmästyneenä. "Halusiko hän todellakin mennä kanssanne naimisiin?"
"Halusipa hyvinkin. Mielestäni oli se melko odottamaton ehdotus."
Carmichael halusi nähtävästi sanoa paljonkin, mutta hänen oli ensin hieman siliteltävä lauseitaan hammastensa takana. Lopulta hän kumminkin tiuskaisi:
"Neiti Nell, tunnen luissani, että minun on sittenkin nitistettävä tuo suuri härkä."
"Ah, hän varmaankin ampui Royta. Hän poistui täältä vihoissaan."
"Houkutelkaa Roy puhumaan. En saanut muuta selville kuin että Roy meni kapakkaan yksinään. Beasley oli ollut siellä ja Riggs —"
"Riggskö?" keskeytti Helen.
"Niin, Riggs juuri. Hän on palannut tänne jälleen. Parasta on kumminkin, että hän pysyy poissa minun ulottuviltani. Ja Jeff Mulvey miehineen myöskin. Turner kertoi minulle kuulleensa väittelyä ja sitten laukauksen. Miehet olivat hyökänneet silloin kadulle jättäen Royn lattialle makaamaan. Tulin sinne hieman myöhemmin. Roy makasi yhä paikoillaan. Kukaan ei ollut tehnyt mitään hänen hyväkseen eikä aikonutkaan tehdä. Turner saa sen vielä tuntea nahoissaan. Hankin apua ja vein Royn Cassin lesken luo. Roy näytti voivan hyvin. Mutta hän oli kumminkin liian kalpea ja puhelias miellyttääkseen minua. Luoti on varmasti lävistänyt hänen keuhkonsa ja hän menetti paljon verta, ennenkuin saimme haavan sidotuksi. Tuo Turner-roisto olisi voinut auttaa aikaisemmin. Ja jos Roy kuolee, ammun —"
"Tom, miksi vannotte aina tappavanne jonkun?" kysyi Helen vihaisesti.
"Senvuoksi, että jonkun on kuoltava täällä piakkoin"; tiuskaisi Tom takaisin.
"Vaikka niinkin, mutta tahtoisitteko jättää Bon ja minut nyt kokonaan ystävittä tänne?" kysyi Helen moittivasti.
Kuultuaan sen rupesi Carmichael epäröimään ja hänen raivostunut mielensä hieman tyyntyi.
"Ah, neiti Nell, olen vain suunniltani. Olkaa kärsivällinen kanssani ja koettakaa houkutella minua. En kumminkaan voi keksiä mitään muutakaan keinoa."
"Toivokaamme ja rukoilkaamme", sanoi Helen vakavasti. "Käskitte minun houkutella Royta sanomaan, kuka häntä ampui. Milloin voin mennä hänen luokseen?"
"Huomenna varmasti. Tulen teitä noutamaan. Ottakaa Bo mukaanne. Meidän on oltava tästä alkaen hyvin varuillamme. Sopiiko mielestänne, että minä ja Hal tulemme aina öiksi tänne asuinrakennukseen?"
"Tuntisin todellakin silloin olevani turvallisempi. Täällä on kyllä huoneita. Tulkaa vain."
"Hyvä sitten. Nyt menen puhuttelemaan Halia. Toivon vain, etten olisi säikähdyttänyt teitä noin hirveästi."
* * * * *
Noin kymmenen aikaan seuraavana aamuna vei Carmichael Helenin ja Bon vaunuilla Pineen ja sitoi valjakon kiinni Cassin lesken majan edustalle.
Persikka- ja omenapuissa oli sekaisin vaaleanpunaisia ja valkoisia kukkia, mehiläisten uninen surina täytti ilman, tummanviheriä paksu apilaruohokko peitti tuon pienen hedelmäpuiston kentät, talon piipusta kohosi hitaasti ilmaan sininen savupilvi ja linnut lauloivat suloisesti.
Helen voi tuskin uskoa, että kaiken tuon tyyneyden keskellä muudan mies lepäsi ehkä hyvinkin huonona sairaana. Carmichael oli todellakin ollut siksi vakava ja vaitelias, että suurinkin levottomuus oli oikeutettua.
Cassin leski ilmestyi pieneen kuistiin. Hän oli jo harmaantunut, kumara ja riutunut, mutta kumminkin hyvin iloinen vanha nainen, josta Helen oli saanut uskollisen ystävän itselleen.
"No, herranen aika! Olen, hyvin iloinen saadessani puhutella teitä, neiti Helen", sanoi hän. "Olette näemmä ottanut mukaanne pienen sisarennekin, johon en ole vielä tutustunutkaan."
"Hyvää huomenta, rouva Cass. Kuinka Roy nyt voi?" vastasi Helen tarkastellen levottomasti noita ryppyisiä kasvoja.
"Royko? Älkää nyt olko niin peloissanne. Roy on melkein valmis hakemaan hevosensa ja ratsastamaan kotiin, jos vain sallisin hänen tehdä niin. Hän tiesi teidän tulevan ja minun oli pidettävä kuvastinta sen aikaa kun hän ajoi partaansa. Hän ei ole millänsäkään, vaikka hänellä on luodin reikä rinnassaan. Noita mormooneja ei voi mikään tappaa."
Hän opasti heidät pieneen vierashuoneeseensa, jonka ikkunan vieressä olevalla sohvalla Roy Beeman makasi. Hän oli hereillään ja hymyili, mutta oli hyvin kalpea. Ruumis oli osittain huopapeitteen alla. Hänen harmaa paitansa oli auki niskasta niin, että siteet näkyivät.
"Huomenta, tytöt", tervehti hän. "Olette hyvin kilttejä, kun tulitte minua katsomaan."
Helen seisoi hänen vieressään ja kumartui innoissaan hänen puoleensa tervehtiessään häntä. Hän huomasi Royn silmien tuskallisen ilmeen ja hänen liikkumattomuutensa järkytti häntä, mutta muuten ei hän näyttänyt olevan niinkään huonossa kunnossa. Bo oli kalpea ja nähtävästi niin järkytetty, ettei hän voinut puhua. Carmichael toi tuolit tytöille vuoteen viereen.
"Mikä sinua vaivaa tänä aamuna?" kysyi Roy paimenelta.
"Huh! Toivoisitko minun sitten hymyilevän kuin naimisiin aikovan miehen?" vastasi Carmichael.
"Et suinkaan ole sopinut Bon kanssa lopullisesti vielä", sanoi Roy.
Bo punastui aivan tulipunaiseksi ja paimenenkin tumma iho muuttui hieman vaaleammaksi.
"Sinulla ei ole siinä mitään tekemistä, onko hän sopinut kanssani vai ei", sanoi hän.
"Las Vegas, olet aivan ihmeellinen. Sinulla on hevonen allasi, suopunki kädessäsi ja revolveri vyössäsi, mutta kun on kysymys tytöistä, olet aivan mitätön."
"Minä en, hitto vieköön, olekaan mikään mormoni! Tulkaa, rouva Cass, menkäämme tänne, että he voivat rauhassa puhella."
"Aioin juuri sanoa, että Roylla on kuumetta. Hän ei saa puhua paljon", sanoi vanhus. Sitten hän meni Carmichaelin kanssa keittiöön ja sulki oven.
Roy katsoi Heleniin terävästi. Hänen silmänsä näyttivät ystävällisemmiltä kuin milloinkaan ennen.
"Veljeni John kävi täällä. Hän poistui juuri ennen tuloanne. Hän ratsasti kotiin sanomaan omaisilleni, etten ole hyvinkään pahasti haavoittunut. Sitten hän kiiruhtaa niin suoraan kuin suinkin vuoristoon."
Helenin silmät kysyivät, mitä hänen huulensa kieltäytyivät lausumasta,
"Hän menee noutamaan Dalea minun käskystäni. Ajattelin nimittäin niin, että me kaikki olemme nyt tuon kelpo metsästäjän avun tarpeessa."
Roy käänsi nyt katseensa äkisti Bohun.
"Ettekö ole aivan yhtä mieltä kassani, tyttöseni?"
"Olen varmasti", vastasi Bo lämpimästi.
Kun Helen kuuli Royn sanat, lamautui hän hetkeksi kokonaan, mutta sitten alkoivat hänen sydämensä ja valtimonsa sykkiä nopeasti.
"Voiko John päästä Dalen luo, kun lunta on vielä niin paksulti?" kysyi hän änkyttäen.
"Kyllä varmasti. Hän vie mukanaan pari hevosta lumirajalle. Sitten, ellei hän muuten voi päästä etemmäksi, kulkee hän lumikengillä solien kautta. Sanoin hänelle kumminkin Dalen lähtevän ratsastamalla. Lumi on sulanut jo melkein kokonaan muualta, paitsi huippujen pohjoisilta rinteiltä."
"Milloin voimme siis odottaa Dalea?"
"Luultavasi noin kolmen tahi neljän päivän kuluttua. Kunpa hän olisi täällä nyt jo! Neiti Helen, meillä on vastassa huolestuttavat ajat."
"Tiedän sen, mutta olen valmis. Kertoiko Carmichael Beasleyn käynnistä luonani?"
"Ei, mutta kertokaa te", vastasi Roy.
Helen alkoi lyhyesti jutella hänelle tuon vierailun kuluessa sattuneista seikoista, mutta ennenkuin hän ennätti lopettaakaan, oli hän varma, että Roy kiroili itsekseen.
"Hän pyysi siis teitä vaimokseen! Jerusalem! En olisi sitä milloinkaan voinut uskoa. Voi tuota roistomaista meksikolaista, minkä teki! Neiti Helen, kun kohtasin Beasleyn eilen illalla, oli hän jostakin raivoissaan, ja nyt ymmärrän syyn. Valitsin hyvin sopimattoman ajan."
"Mihin? Mitä teitte, Roy?"
"Päätin joku aika sitten, että puhuttelen ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa Beasleytä. Eilen luulin saaneeni sellaisen. Olin kaupassa, kun näin hänen menevän Turnerille. Seurasin häntä sinne. Oli jo melkein pimeä. Beasley, Mulvey, Riggs ja muutamat muutkin joivat ja melusivat siellä. Rupesin juttelemaan Beasleyn kanssa heti."
"Roy, sillä tavoinko te, pojat, kartatte vaaraa?"
"Mutta, neiti Helen, muuta keinoa ei ole. Pelko enentää vain vaaraa. Beasley oli alussa tavattoman kohtelias. Erosimme muusta joukosta, joka seurasi meitä, kunnes tulimme muutamaan salin nurkkaan. En muista, mitä kaikkea sanoin hänelle, mutta puhuin varmasti melko paljon. Sanoin hänelle, mitä isäni ajattelee asiasta. Ja Beasley tietää aivan yhtä hyvin kuin minäkin, että isäni on tämän paikkakunnan vanhin asukas ja viisain myöskin, joka ei milloinkaan valehtele. Sovitin kaikki hänen sanansa väitteihini näyttääkseni Beasleylle, että ellei hän lopeta vehkeilyään hyvin nopeasti, saattaa sattua, että hän kuolee yhtä nopeasti. Mutta Beasley on tyhmä ja hirveästi itserakas. Hän on niin turhamainenkin kuin riikinkukko. Hän ei voinut ymmärtää ja suuttui. Sanoin hänelle, että hän on jo tarpeeksi rikas teidän maatilattannekin, ja koetin muutenkin puhua kaikin tavoin puolestanne. Silloin olivat hän ja hänen miehensä piirittäneet minut nurkkaan ja nähdessäni heidän katseensa aloin aavistaa pahaa. Mutta kun olin kerran aloittanut, oli minun koetettava hyötyäkin tilanteesta niin paljon kuin suinkin. Sanottuani, että haluan vaikka taistella puolestanne, näytti se tepsivän häneen, ja silloin alkoikin taistelu. Sanoin luultavasti omasta puolestani toivovani, että tuo taistelu tapahtuisi pian. Silloin tapahtuikin jotakin hyvin äkkiä."
"Roy, silloin hän varmasti ampui teitä!" huudahti Helen kiihkeästi.
"Neiti Helen, en sanonut teille, kuka sen teki", vastasi Roy hymyillen kohteliaasti.
"No sanokaa se sitten."
"Jos lupaatte, ettette sano Las Vegasille, kerron sen teille. Paimen on nyt jo melkein suunniltaan. Hän luulee tietävänsä, kuka minua ampui, ja minä olen valehdellut hänelle julmasti. Katsokaa, jos hän saa sen selville, menee hän suin päin sinne ampumaan. Neiti Helen, tuon texasilaisen kanssa ei ole leikkimistä. Las Vegas voi haavoittua, kuten minäkin, jolloin ei hänestäkään ole teille apua, kun onnettomuudet alkavat."
"Roy, lupaan teille, etten puhu hänelle mitään", sanoi Helen vakavasti.
"No silloin — Riggshän minua ampui!" Roy kalpeni yhä enemmän tunnustaessaan sen ja hänen äänensä, joka ei ollut kuiskausta kovempi, ilmaisi inhoa ja vihaa. "Tuo roisto sen teki. Hän ampui minua Beasleyn takaa. Minun oli mahdoton estää sitä. En edes huomannut hänen aikeitaan. Mutta kun kaaduin ja muut vetäytyivät takaisin, näin savuavan revolverin hänen kädessään. Hän näytti hirmuisen mahtavalta. Beasley alkoi läksyttää häntä ja läksytti häntä siihen asti kuin kaikki riensivät kadulle."
"Voi tuota pelkuria, tuota kurjaa pelkuria!" huudahti Helen.
"En ihmettele ollenkaan, että Tom haluaa saada tuon tietää!" sanoi Bo kiihkeästi. "Luulen hänen epäilevänkin Riggsiä."
"Niin hän tekeekin, mutta minä en aio myöntää hänen epäluulojaan oikeiksi. Roy, tiedättehän, ettei Riggs voi oleskella täällä pitkääkään aikaa."
"Toivon hänen viipyvän kumminkin niin kauan, kunnes pääsen jaloilleni jälleen."
"Kas niin, olette kaikki samanlaisia! Teidän on välttämättä vuodatettava verta!" mumisi Helen vapisten.
"Neiti Helen, älkää suhtautuko asiaan niin. Olen samanlainen kuin Dale enkä haasta milloinkaan riitaa. Mutta täällä Lännessä on voimassa jonkunlainen kirjoittamaton laki — silmä silmästä ja hammas hampaasta. Uskon kaikkivaltiaaseen Jumalaan ja tappaminen on vastoin uskontoni määräyksiä, mutta Riggs ampui minua aivan kuin hän olisi ampunut minua takaapäin."
"Roy, olen ainoastaan nainen. Pelkään olevani liian helläsydäminen ja sopimaton tänne Länteen."
"Odottakaa, kunnes saatte kokea jotakin. Otaksukaamme, että Beasley tulee, tarttuu teihin suurilla kourillaan, puristelee teitä hetkisen ja karkoittaa teidät sitten kotoanne. Tai otaksukaamme, että Riggs ajaa teidät johonkin nurkkaan."
Helen tunsi säpsähtävänsä kovasti ja veri alkoi kiertää hurjasti hänen suonissaan. Hän voi kumminkin päättää vain tuon haavoittuneen miehen julmasta hymystä, kun tämä katseli häntä terävillä viisailla silmillään, minkä näköinen hän nyt oli.
"Ystäväni, kaikkea voi tapahtua", sanoi Roy. "Mutta toivokaamme kumminkin, että säästytte pahimmalta."
Hän näytti heikontuvan, ja Helen nousi silloin heti ja sanoi, että heidän oli kai parasta lähteä ja tulla jälleen huomenna takaisin. Kun hän kutsui, tuli Carmichael jälleen huoneeseen rouva Cassin kanssa, ja muutamien huomautusten jälkeen loppui vierailu. Carmichael seisahtui kumminkin ovelle.
"Koeta rohkaista luontosi, vanha mormoni!" sanoi hän.
"Koeta itse, sinä vanha parantumaton poikamies", vastasi Roy tarpeettoman kovasti. "Eikö sinulla ole senkään vertaa luontoa, että voit sopia Bon kanssa?"
Carmichael katosi ovelta kuin kannustettu. Hän oli aivan punainen kasvoiltaan, kun hän irroitti valjakon, eikä hän puhunut sanaakaan kotimatkalla. Kun he saapuivat perille, seurasi hän tyttöjä arkihuoneeseen. Hän oli vieläkin hyvin vakava, mutta ei vihainen, ja hän voi täydellisesti hillitä itsensä.
"Saitteko selville, kuka Royta ampui?" kysyi hän äkkiä Heleniltä.
"Kyllä, mutta lupasin Roylle, etten kerro sitä teille", vastasi Helen hermostuneesti. Hän karttoi paimenen tarkastelevaa katsetta ja pelkäsi vaistomaisesti hänen seuraavaa kysymystään.
"Riggskö sen teki?"
"Las Vegas, älkää kyselkö minulta. En aio rikkoa lupaustani."
Paimen meni ikkunaan ja katsoi ulos hetkisen. Mutta sitten kun hän kääntyi Bohun päin, näytti hän voimakkaammalta, ylpeämmältä ja käskevämmältä kuin äsken. Hän voi myös täydellisesti hillitä itsensä.
"Bo, haluatteko kuunnella minua, jos vannon kertovani totuuden sellaisena kuin sen tiedän?"
"Kyllä varmasti", vastasi Bo lehahtaen punaiseksi.
"Roy ei tahdo sanoa minulle sitä senvuoksi, että hän haluaa kohdata tuon miehen itse. Mutta minä tahdon tietää sen senvuoksi, että haluan estää hänet, ennenkuin hän tekee enemmän pahaa meille ja ystävillemme. Kuulitte nyt sekä Royn että minun syyni. Pyydän nyt teitä ilmaisemaan nimen minulle."
"Mutta, Tom, minä en saa", vastasi Bo änkyttäen.
"Lupasitteko Roylle olla puhumatta?"
"En."
"Ettekö sisarellennekaan?"
"En kummallekaan."
"Silloin voitte kyllä sanoa sen minulle. Pyydän teitä luottamaan minuun tässä asiassa. Ei kumminkaan senvuoksi, että rakastan teitä ja uskalsin kerran haaveilla, että tekin pidätte ainakin hieman minusta, vaan —"
"Ah, Tom!" änkytti Bo.
"Kuunnelkaahan nyt. Teidän on luotettava minuun senvuoksi, että olen ainoa, joka tunnen parhaimman menetelmän. En tahdo valehdella enkä sanoisikaan niin, ellen olisi aivan varma asiasta. Vannon, että Dale on samaa mieltä kuin minäkin. Mutta hän ei voi saapua tänne ennenkuin muutamien päivien kuluttua. Nuo miehet on kumminkin nolattava. Käsitätte kai sen? Olettehan oppinut ymmärtämään nopeasti muitakin Lännen tapoja. En osaa sanoa teille suurempaa kohteliaisuutta, Bo Rayner. Haluatteko nyt sanoa sen minulle?"
"Haluan totisesti!" huudahti Bo leimuavin silmin.
"Voi, Bo, älä suinkaan, älä missään nimessä! Odota ainakin hieman!" pyysi Helen.
"Bo, tämä on meidän välinen asia", sanoi Carmichael.
"Tom, kerron sen teille", kuiskasi Bo. "Teko oli hyvin alhainen ja raukkamainen. Roy ympäröitiin ja häntä ampui Beasleyn takaa tuo Riggs-roisto."
Naisen muisto oli hävittänyt Milt Dalen rauhan, hämmentänyt hänen filosofiansa ja eristetyn onnellisuutensa metsien yksinäisyydessä, se oli pakottanut hänet katsomaan sieluaan silmiin ja ajattelemaan elämän kohtalokasta merkitystä.
Kun hän huomasi tappionsa, kun hän totesi, etteivät kappaleet olleetkaan sellaisia kuin miltä ne näyttivät, kun hän tunsi, ettei koittava kevät voinut ilahduttaa häntä, ja huomasi, että hän oli ollut sokea vapaassa, tunnelmarikkaassa intiaanimaisessa suhtautumisessaan elämään, muuttui hänen luonteensa selittämättömän omituiseksi, toivottomaksi ja niin synkäksi kuin hänen kotinsa eristetty hiljaisuus oli. Dale mietti, että kuta voimakkaampi joku eläin on, sitä terävämmät ovat sen hermot, sitä suurempi sen ymmärrys ja sitä kauheammat sen kärsimykset sitä kohdanneen vääryyden johdosta. Hän piti itseäänkin eläimistä voimakkaimpana, jonka suurin ruumiillinen tarve oli työskenteleminen, mutta nyt tuntui tuo työhalu kokonaan loppuneen. Hän laiskistui niin, ettei hän halunnut liikkuakaan, ja toimitti vähenevät tehtävänsä pakosta.
Hän odotti kevättä kuin vapautusta, ei kumminkaan senvuoksi, että hän halusi poistua laaksosta. Hän vihasi kylmyyttä ja väsyi tuuliin ja lumeen, hän kuvitteli, että lämmin aurinko, kerran vielä ruohosta viheriä ja tuhatkaunokeista kaunis puisto ja lintujen, oravien ja antilooppien palaaminen entisille laitumille haihduttaisivat tämän hänen mieltään lamauttavan lumouksen. Silloin hän ehkä vähitellen voisi saavuttaa entisen tyytyväisyytensä, vaikka siinä olisikin tapahtunut suuri muutos.
Mutta kevät, joka saapui aikaisin Paratiisiin, kuumensikin Dalen veren ja sytytti siihen kuvaamattoman ikävän tulen. Oli ehkä hyväksi, että niin kävi, koska se pakotti hänet työskentelemään, kiipeilemään, kuljeskelemaan ja liikkumaan yhtämittaa auringonnoususta pimeään saakka. Työ karaisi hänen veltostuneita jänteitään ja esti häntä vaipumasta tuntikausiksi tuollaiseen toimettomaan haaveiluun. Hänen ei tarvinnut hävetäkään ikäväänsä tuon omistamiseksi, jota hän ei kumminkaan milloinkaan luullut saavansa omistaa — naisen suloa, valoa, iloa ja toivoa täynnä olevaa kotia ja kauniita herttaisia lapsia. Nämä kuvitelmat aiheuttivat kumminkin helvetillisiä tuskia.
Dale ei ollut kiinnittänyt huomiotaan juuri mihinkään monen viikon kuluessa. Hän ei tiennyt, milloin lumi suli Paratiisin kolmelta rinteeltä. Hän tiesi vain vanhentuneensa ja ymmärsi kevään saapuneen. Valvoessaan vuoteellaan rauhatonna ja nukkuessaankin tuntui hänen tietoisuutensa pohjalla olevan jonkunlainen varmistuva vakaumus, että hänen kidutuksensa pian loppuu ja hän sitten muuttuneena miehenä tyytyy kohtaloonsa ja luopuu tästä itsekkäästä ja laiskasta nautintorikkaasta luonnonelämästä mennäkseen sinne, missä hänen voimakkaat käsivartensa voivat olla joksikin hyödyksi ihmiskunnalle. Kumminkin hän halusi viipyä täällä autiossa vuoristossa siksi, kunnes hänen taistelunsa loppuu, kunnes hän voi kohdata hänet ja maailman ja voi sanoa itseään miehekkäämmäksi kuin milloinkaan ennen.
Eräänä kirkkaana aamuna, kun hän askaroi nuotion ääressä, murisi kesy puuma hiljaa ja varoittavasti. Dale hämmästyi. Tom ei käyttäytynyt noin jonkun kuljeskelevan harmaan karhun tai harhailevan hirven vuoksi. Pian huomasi Dale kumminkin ratsastajan, joka ilmestyi hitaasti näkyviin tiheiden kuusten varjosta. Nähdessään hänet tunsi Dale sydämensä sykkivän nopeammasti ja hän ajatteli pakostakin tulevaa suhtautumistaan ihmisiin. Hän ei ollut milloinkaan iloinnut niin suuresti kenenkään tulosta.
Tulija näytti olevan joku Beemaneista hänen ratsastamistavastaan päättäen, ja pian Dale tunsikin hänet Johniksi.
Vieras kiiruhti nyt hevosensa juoksuun ja saapui nopeasti mäntyjen varjoon ja leiriin.
"Hyvää päivää, sinä vanha karhuntappaja!" huusi John heiluttaen kättään.
Huomattuaan, minkä näköinen hän oli, ei Dale voinutkaan tervehtiä häntä yhtä iloisesti. Hevonen oli nimittäin liassa kylkiään ja John polviaan myöten. Hän oli muutenkin märkä, rapainen, väsynyt ja kalpea. Kasvojen väri ilmaisi jotakin muutakin kuin uupumusta.
"Kuinka voit, John?" vastasi Dale.
He tervehtivät. John nosti väsyneesti jalkansa satulannupin yli, mutta ei laskeutunut heti maahan. Hänen kirkkaat harmaat silmänsä olivat ihmetellen kohdistuneet metsästäjään.
"Milt, mikä sinua oikeastaan vaivaa?"
"Miten niin?"
"Olet mielestäni muuttunut niin, etten tahdo sinua oikein tunteakaan.Olet varmaankin sairastanut täällä yksinäisyydessä?"
"Näytänkö sitten sairaalta?"
"Nauraisin jos voisin. Olet laihtunut, kalpea ja muutenkin aivan lamassa. Mikä sinun oikeastaan on?"
"Olen vain vanhentunut."
"Olet menettämäisilläsi järkesi, kuten Roy sanoo, täällä yksinäisyydessä. Luulit voivasi mukautua siihen paremmin kuin olet voinutkaan. Näytät muutenkin sairaalta."
"John, sairauteni on täällä", vastasi Dale synkästi laskien kätensä sydämelleen.
"Ovatko keuhkosi kipeät?" huudahti John. "Tuollainen rinta ja tällainen ilmasto! Mahdotonta!"
"Keuhkoni ovat aivan terveet!"
"Ymmärrän. Roy kertoikin minulle asiasta."
"Mitä sitten?"
"Odotahan nyt, veikkoseni! Enkö mielestäsi tule luoksesi tavattoman varhain? Katsohan tätä hevosta." John liukui satulasta ja viitattuaan väsyneeseen ratsuun alkoi hän irroittaa satulaa sen selästä. "Se suoriutui kaikesta suurenmoisesti. Olimme hukkumaisillamme rämeihin tullessamme tänne. Solasta selviydyin yöllä, kun lumi oli jäässä."
"Olet yhtä tervetullut kuin toukokuun kukat. John, mikä kuukausi nyt on?"
"Siunatkoon, onko laitasi todellakin niin huonosti? Odotahan nyt. Nyt on maaliskuun kolmaskolmatta päivä."
"Maaliskuunko? Olen aivan ymmällä. Olen unhottanut laskea päivät ja ehkä paljon muutakin."
"Kas niin!" huudahti John taputellen hevostaan. "Voit oleskella nyt täällä tulevaan käyntiini asti. Milt, millaisessa kunnossa sinun hevosesi ovat?"
"Ne ovat läpäisseet talven komeasti."
"Hyvä sitten. Tarvitsemme pari voimakasta ja suurta hevosta hetimiten."
"Mihin?" kysyi Dale tiukasti. Hän heitti halon kädestään tuleen ja suoristautui.
"Siihen, että sinun on heti lähdettävä kanssani Pineen."
Dale muisti silloin heti tuon Beemanin veljesten tyynen ja voimakkaan aloitekyvyn vaikeuksien alkaessa.
Kun Dale kuuli tämän Johnin määräyksen, joka oli liian merkityksellinen epäiltäväksi, synnyttivät hänen ajatuksensa Pinestä omituisen tunteen, kuin olisi hän ollut kuollut ja alkaisi nyt virota jälleen elämään.
"Kerro nyt, mitä sinulla on kerrottavaa!" huudahti hän.
Ja mormoni vastasi yhtä nopeasti: "Royta on ammuttu, mutta ei hän silti kuole. Hän lähetti hakemaan sinua. Vaikeat ajat ovat tulossa. Beasley aikoo karkoittaa Helen Raynerin ja anastaa hänen maatilansa."
Dalen koko ruumis vapisi. Hänen menneisyytensä ja tuon epämääräisesti kutsuvan tulevaisuuden välillä tuntui olevan toinenkin tuskallinen ja järkyttävä yhteys. Hänen tunteensa olivat olleet mietteihin syventyviä unelmia ja ikävöimistä. Mutta nämä hänen ystävänsä mainitsemat asiat kuuluivat todelliseen elämään.
"Silloin on vanha Al varmaankin kuollut?"
"Jo kauan aikaa sitten, muistaakseni noin helmikuun puolivälissä. Helen peri talon ja tavarat. Hän on suoriutunut kaikesta niin hyvin, että monet ihmiset säälivä häntä, kun hän nyt menettää kaiken."
"Hän ei menetä mitään", selitti Dale. Kuinka oudolta hänen äänensä tuntuikaan omistakin korvista! Se oli käheä ja epätodellinen kuin harjoituksen puutteesta.
"Meillä on kaikilla omat luulomme siitä asiasta. Luullakseni hän menettää sen. Isäni sanoo niin ja Carmichaelkin on samaa mieltä."
"Kuka hän on?"
"Muistat varmaankin tuon paimenen, joka tuli tänne Royn jaAuchinclossin kanssa hakemaan tyttöjä viime syksynä?"
"Muistan kyllä. He sanoivat häntä Las — Las Vegasiksi. Pidin hänen näöstään."
"Opittuasi tuntemaan hänet pidät hänestä vielä enemmän. Hän on hoitanut maatilaa neiti Helenin puolesta koko talven. Mutta nyt alkavat asiat kehittyä lopullisesti. Beasleystä ja tuosta Riggsistä on tullut oikein hyvät ystävät. Muistat kai hänet?"
"Kyllä."
"Hän on oleskellut Pinessä koko talven odottaen tilaisuutta, milloin hän voisi ruveta ahdistamaan neiti Heleniä tahi Bota. Kaikki ovat sen huomanneet. Muutamia päiviä sitten oli Bo ratsastamassa, jolloin Riggs ajoi häntä takaa ja aiheutti sen, että Bo loukkautui melko pahasti. Roy sanoo Riggsin olleen vahtimassa neiti Heleniä. Mutta luullakseni on tuo roisto tyytyväinen, kun hän vain saa toisen tahi toisen tytöistä haltuunsa. Asia ei kumminkaan siihen loppunut. Carmichael antoi Riggsille selkään ja ajoi hänet pois koko kylästä. Mutta hän tuli takaisin. Beasley tuli vieraisille neiti Helenin luo ja tarjoutui menemään naimisiin hänen kanssaan, jottei hänen olisi pakko anastaa maatilaa häneltä, kuten hän sanoi."
Dale hätkähti kauheasti kiroten.
"Kas niin!" huudahti John. "Sanoisin samaa, ellen olisi uskovainen. Eivätkö tuon mulkosilmäisen meksikolaisen suunnitelmat voi raivostuttaakin jokaista kunnon ihmistä? Roy oli ainakin aivan suunniltaan, koska hän pitää äärettömästi neiti Helenistä ja Bosta. Ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa uhkasikin Roy sitten Beasleytä ja puhui hänelle asiat melko suoraan. Silloin juuri ampui Riggs Royta, ampui häntä Beasleyn takaa, Royn tietämättä. Ja tuo Riggs kehui olevansa oikea tappelupukari. Luultavasti saa hän vielä katua tuota laukausta."
"Varmasti!" vastasi Dale nielaisten kovasti. "Ilmoita nyt, mitä Roy käski minulle sanomaan."
"En muista kaikkea, mitä hän sanoi", vastasi John miettiväisesti. "Hän oli kumminkin hyvin kiihoittunut ja hyvin vakava, kun hän sanoi: 'Kerro Miltille, mitä on tapahtunut. Kerro hänelle, että Helen Rayner on suuremmassa vaarassa kuin viime syksynä. Sano hänelle, että olen nähnyt hänen katselevan vuorten yli Paratiisiin päin sydän silmissään. Kerro hänelle, että Helen on nyt kaikista enimmän hänen apunsa tarpeessa!"
Dale vapisi kuin tuskasta. Hänen rinnassaan riehuivat intohimoiset ja peloittavan suloiset tunteet, mutta hän halusi kumminkin moittia Johnia ja Royta noista yksinkertaisista päätelmistä.
"Roy on aivan hullu!" huudahti hän.
"Milt, käyttäydyt todellakin hyvin kummallisesti. Roy on viisain tuntemani mies."
"John, jos hän saisi minut uskomaan puheitaan, jotka sitten osoittautuisivat valheiksi, tappaisin hänet."
"Valheiksiko! Luuletko Roy Beemannin haluavan valehdella?"
"Mutta, John, ette ymmärrä luultavasti ollenkaan tilannetta. NellRaynerkö ikävöisi ja tarvitsisi minua? Mahdotonta!"
"Kuulehan nyt, rakastunut toverini, mikään ei voi olla niin totta!" huudahti John lämpimästi. "Rakkaus muodostaa elämän tutkimattoman helvetin, mutta tämä on sinulle vain iloksi. Voit uskoa Roy Beemanin puheihin naisista yhtä hyvin kuin luotat hänen taitoonsa etsiä kadonneita hevosia. Roy on ollut jo naimisissa kolmen tytön kanssa eikä hän luullakseni siihen vielä lopeta. Hän on vasta kahdeksankolmattavuotias ja hänellä on kaksi suurta tilaa. Kun hän sanoo nähneensä Nell Raynerin sydämen tämän sinua ikävöivissä silmissä, voit uskaltaa elämäsi, että se on totta. Hän ilmoitti sen juuri sen vuoksi, että kiiruhtaisit taistelemaan tytön puolesta."
"Lähden mukaasi" kuiskasi Dale värisevin äänin istuutuessaan nuotion vieressä olevalle pölkylle. Hän tuijotti hajamielisesti ruohokossa oleviin kissankelloihin tunteitten myrskyjen myllertäessä hänen rinnassaan. Ne olivat kovia, hänen tahtonsa aiheuttamia puuskia. Näiden muutamien jatkuvan taistelun hetkien kuluessa vapautui Dalen mieli kokonaan tuosta synkkyydestä, joka oli kiusannut häntä talven kuluessa kuin painajainen ja kun hän nousi seisoalleen jälleen, tuntui maalla olevan pakottava ja sähköistävä vaikutus hänen jalkoihinsa. Jokin synkkä, katkera, surullinen ja kuolettava,tunne, joka oli ollut hänelle aina vieras, haihtui ikuisiksi ajoiksi. Tämä suurenmoinen hetki oli koittanut odottamatta hänelle. Hän ei uskonut Roy Beemanin vihjauksia Helenistä, mutta hän oli saavuttanut kuin taikavoimasta vanhan mielenrauhansa.
Ratsastaen Dalen voimakkaimmilla hevosilla saapuivat nuo pari miestä solan lumirajalle puolenpäivän korvissa samana päivänä. Heillä oli vain kevyet kuormat mukanaan, kirves ja aseet. Tom, tuo kesy puuma, juoksi heidän jäljessään.
Hanki, jonka aurinko oli nyt jo puoleksi sulattanut, ei kannattanut oikein hevosia, vaikka se kestikin miesten kulkea. He kävelivät taluttaen ratsujaan. Kulku ei ollut vaikeaa, ennenkuin lunta alkoi olla paksummalti, jolloin eteneminen muuttui hitaaksi. John ei ollut teltassaan voinut seurata tien suuntaa, minkä vuoksi Dale ei seurannutkaan hänen jälkiään. Puissa olevat vanhat merkit auttoivat Dalea pysymään melko hyvin tiellä, ja lopulta saapuivat he solan korkeimmalle kohdalle, jossa lumikerros oli paksuin. Täällä eivät hevoset voineet kulkea muutoin kuin askel askeleelta eteenpäin. Kun ne lopulta upposivat kylkiään myöten, oli niitä vedettävä, hoputettava ja autettava asettamalla paksuja kuusenoksia niiden kavioiden alle. He saivat työskennellä kovasti kolme tuntia päästäkseen tuon paksun, muutamia satoja metriä pitkän lumikerroksen poikki. Puuman oli hyvin helppo seurata, vaikka olikin ilmeistä, ettei se pitänyt sellaisesta kulusta.
Kun he olivat jättäneet sen taakseen, lisäsivät hevoset vauhtiaan saapuen pian jyrkälle rinteelle, jossa niiden oli jarrutettava jaloillaan kaikin voimin ollakseen liukumatta ja kaatumatta. Rinteestä suoriuduttiin kumminkin hyvin nopeasti, ja sen juurelta alkoi sitten tiheä metsä, jossa paikoitellen oli paksulti lunta ja murtoja, joita oli vaikea kiertää. Miehet tekivät siellä oikean Herkuleksen työn päästen kumminkin vihdoin eräälle niitylle, josta lumi oli jo sulanut. Maanpinta oli kuitenkin siellä muutamin paikoin niin pehmeä ja liejuinen, että se oli vaikeammasti kuljettavaa kuin lumi, minkä vuoksi heidän oli oikaistava sen pään poikki vastakkaiselle puolelle ja sitten jatkettava matkaansa metsässä. Kun he saapuivat paljaalle ja kovalle maalle juuri ennen pimeää sinä iltana, tapahtui se juuri kreivin aikaan, sillä sekä hevoset että miehet olivat melkein kuolemaisillaan väsymyksestä.
He leiriytyivät aukeaan metsään. Ilta pimeni ja miehet paneutuivat pitkäkseen havuvuoteilleen jalat tuleen päin. Tom makasi läheisyydessä ja hevoset seisoivat pää painuksissa siinä, missä satulat oli irroitettu. Mutta kun miehet heräsivät aamulla, huomasivat he hevosten syövän pitkää kuihtunutta heinää. John pudisti päätään katsoessaan niitä.
"Sanoit meidän ennättävän Pineen vielä tänä iltana. Kuinka pitkälti sinne on tätä valitsemaasi tietä?"
"Noin viisikymmentä peninkulmaa", vastasi Dale.
"Nuo hevoset eivät siihen ainakaan kykene."
"John, vaikka matka sinne olisi pitempikin, kulkisimme sen kumminkin tänään."
He satuloivat ratsunsa ja lähtivät matkalle ennen auringonnousua jättäen lumen ja sumun taakseen. Tasaiset niityt ja metsät muuttuivat toinen toisensa jälkeen pitkiksi rinteiksi ja mäiksi tullen sitä aurinkoisemmiksi ja viheriäisemmiksi, kuta enemmän korkeus väheni. Oravia ja metsälintuja, kalkkunoita ja antilooppeja ja villimpääkin riistaa oli sitä enemmän kuta pitemmälle matka jatkui. Riistan paljouden vuoksi oli Dalen kumminkin hyvin vaikea hillitä Tomia. Hänen oli pakko pitää puumaa silmällä ja huudella sitä usein, jotta se pysyisi mukana.
"Tom ei pidä pitkistä matkoista", sanoi Dale. "Mutta otan sen sittenkin mukaani, sillä siitä voi olla hyötyä tavalla tahi toisella."
"Usuta se Beasleyn miesten kimppuun", vastasi John. "Muutamat ihmiset pelkäävät hirveästi puumia. En kumminkaan minä."
"Enkä minä, vaikka puumat ovatkin minua joskus hirmuisesti säikähdyttäneet."
Miehet keskustelivat vain vähän. Dale ratsasti edellä ja Tom juoksi äänettömästi hänen hevosensa rinnalla. John seurasi aivan kintereillä. He ohjasivat hevosensa niittyjen poikki, ajoivat hölkkää metsissä, nousivat hitaasti eteen sattuville harjanteille ja liukuivat sitten pehmeitä, märkiä ja neulasten peittämiä rinteitä alas. Siten he kulkivat kuudesta kahdeksaan peninkulmaan tunnissa. Hevoset kestivät hyvin tällaista tasaista vauhtia levähtämättä keskipäivälläkään.
Dale tunsi mielensä hyvin kiihtyneeksi. Siitä huolimatta oli hänen huomiokykynsä kumminkin yhtä herkkä kuin ennenkin, omituisesti suloinen ja eloisa noiden kuolettavien kuukausien jälkeen, jolloin eivät aurinko, tuulet, pilvet, pihkan tuoksu eivätkä muutkaan luonnon omituisuudet voineet häntä liikuttaa. Hänen mielensä, sydämensä ja sielunsa tuntuivat juopuvan odotuksen viinistä, silmäin, korvain ja nenän ollessa herkemmät kuin milloinkaan ennen erottamaan metsien erikoisuuksia. Hän huomasi kaukana edellään mustan pilkun, joka muistutti palanutta kantoa, mutta hän tiesi sen karhuksi ennen sen katoamista metsään. Hän näki harmaita antilooppeja, susia ja arosusia, punaisia kettuja ja vanhain kalkkunakukkojen varuillaan olevia pieniä päitä, jotka juuri näkyivät ruohosta. Hän huomasi hirvien syviä jälkiä ja hitaasti taasen pystyyn nousevia kissankelloja siellä, missä joku varovaisesti liikkuva peto juuri oli kulkenut. Hän kuuli lintujen surullista viserrystä, metsojen sihinää, tuulen huminaa, männynkäpyjen pehmeää putoilemista, oravien kaukaista ja läheistä tirskumista, aivan läheisyydessä olevan kalkkunan kotkotusta ja kauempana olevan kilpailijan kirkunaa, oksien katkeilemista tiheikössä, virtaavan veden kohinaa, kotkan huutoja ja haukkojen kimeitä ääniä, ja alituisesti hevosten kavioiden pehmeätä, kumeata ja tahdikasta kapsetta.
Tuoksutkin olivat noita kevään suloisia ja pistäviä, lämpimiä ja miellyttäviä. Puhtaan sulavan maan haju sekoittui mäntyjen voimakkaaseen ja läpitunkevaan, auringonpaisteessa mätänevien runkojen ja lumiveden muodostaman puron rannalla kasvavan tuoreen ruohon ja kukkien tuoksuihin.
"Tunnen savun hajua", sanoi Dale nopeasti pysähdyttäen hevosensa ja kääntyen toverinsa puoleen saadakseen vahvistuksen luulolleen.
John haistoi lämmintä ilmaa.
"Olet enemmän intiaani kuin minä", vastasi hän pudistaen päätään.
He jatkoivat matkaansa ja saapuivat nopeasti rämeisen kukkulan laelle. Pitkä viheriä rinne oli heidän edessään loppuen säännöttömään metsän ja metsikköjen laitaan. Nämä viimeksimainitut yhtyivät lopulta setrikköön, joka taasen vuorostaan jatkui erämaan tummanharmaihin täpliin, jotka kimallellen ja paljaina tummine juovineen häipyivät lopulta himmeään etäisyyteen.
Pinen pieni kylä näytti piiloutuneen erääseen tuon suuren metsän mutkaan. Rakennukset olivat kuin pieniä valkoisia viheriän keskellä olevia täpliä.
"Katsohan tuonne!" sanoi Dale viitaten.
Muutamia peninkulmia oikealle oli rinteessä harmaa jyrkänne muodostaen penkereen, jolta kohosi ohut sininen savupatsas taivaalle hävitäkseen näkyvistä heti, kun se pääsi viheriää taustaa korkeammalle.
"Tuollahan tuo sinun savusi nyt onkin", sanoi John miettiväisesti. "Ihmettelenpä, ketkä sinne ovat leiriytyneet. Siellä ei ole vettä lähellä eikä ruohoa, hevosille."
"John, tuolle paikalle sytytetään tavallisesti merkkituliakin."
"Ajattelin juuri samaa. Ratsastammeko sinne katsomaan?"
"Ei, mutta pidän tuon kumminkin mielessäni. Jos Beasley on aloittanut konnantyönsä, on Snake Anson miehineen jossakin täällä läheisyydessä."
"Roy sanoi juuri samaa. Auringonlaskuun on vielä noin kolme tuntia eivätkä hevoset näytä hyvinkään väsyneillä. Olen aivan ymmällä, sillä saavumme kun saavummekin Pineen vielä tänä iltana. Tom on kumminkin jo väsynyt ja laiskistunut."
Suuri puuma makasi läähättäen ja katseli puoleksi ummessa olevilla silmillään Daleen.
"Tom on vain laiska ja lihava. Se voi kulkea tällaista vauhtia vaikka viikon. Levätkäämme kumminkin puolituntia ja tarkastelkaamme tuota savua, ennenkuin lähdemme liikkeelle. Ennätämme kumminkin Pineen ennen auringonlaskua."
Lähdettyään jälleen liikkeelle huomasi Dale rinteen puolivälissä leveän kengitettyjen hevosten polkeman uran, joka näytti jatkuvan loivaa mäkeä pitkin jyrkänteelle. Hän laskeutui satulasta tutkimaan sitä, ja kun John saapui paikalle, seurasi hän nopeasti Dalen esimerkkiä. Tehtyään huomionsa seisahtui Dale synkkänä hevosensa viereen odottamaan Johnia.
"Millaisen johtopäätöksen olet tehnyt noista jäljistä?" kysyi viimeksimainittu.
"Tästä on kulkenut eilen muutamia hevosia, niistä yksi poni. Tuo tuore jälki on taasen jonkun tästä tänään kulkeneen hevosen."
"No niin, Milt, metsästäjäksi olet melko taitava jälkien selittäjä", huomautti John. "Kuinka monta hevosta luulet kulkeneen tästä eilen?"
"En saanut sitä oikein selville. Niitä on ollut kumminkin useampia, ehkä neljä tahi viisi."
"Kuusi hevosta ja varsa tahi pieni mustangi, kaikki kengittämättömiä, jos sanotaan aivan tarkasti. Onkohan niillä jotakin tekemistä meidän asioissamme?"
"En tiedä enkä ajattelisikaan mitään tavatonta, ellen olisi huomannut tuota penkereeltä kohoavaa savua ja noita tuoreita tämänpäiväisiä jälkiä. Ne tuntuvat minusta epäilyttäviltä."
"Toivoisin, että Roy olisi täällä", vastasi John raapien päätään."Milt, luulen, että jos hän olisi täällä, hän seuraisi noita jälkiä."
"Ehkä, mutta meillä ei ole aikaa. Voimme kumminkin seurata niitä taaksepäin, jos ne ovat yhtä selvästi näkyvissä kuin täälläkin. Emme menetä siiloin aikaakaan turhaan."
Tuo leveä ura jatkui suoraan Pineä kohti setrimetsän laitaan, jossa muutamien kallioiden välissä oli selviä merkkejä, että miehiä oli asustanut siellä päiväkausia. Leveä ura loppui siihen, mutta pohjoisesta päin yhtyi siihen tuo tuore tänään tehty yksinäinen jälki, ja idästä, suunnilleen Pinestä päin, tulivat parin hevosen jäljet, jotka olivat vuorokauden vanhoja. Ne olivat sekä suurten että pienten kavioiden tekemät. Nähtävästi kiinnittivät ne enemmän Johnin kuin Dalen mieltä, koska Dalen oli pakko odottaa toveriaan.
"Milt, nuo pienet jäljet eivät olekaan minkään varsan", sanoi John.
"Miksi eivät, ja onko se nyt niin tärkeää, vaikka ne eivät olisikaan?" kysyi Dale.
"Varsat aina peräytyvät ja juoksentelevat sinne tänne. Nämä pienet jäljet sitävastoin pysyttelevät aivan näiden suurien kintereillä. Ja, jukoliste, ne ovat talutettavan mustangin tekemiä."
Johnin harmaat silmät leimusivat niin, että hän muistutti suuresti veljeään Royta. Vastaukseksi kannusti Dale hevostaan ja kutsui tiukasti hidastelevaa puumaa. Kun he kääntyivät leveälle kukkien reunustamalle tielle, joka oli ainoa Pinen läpi vievä katu, alkoi aurinko juuri laskea punaisena ja kullanvärisenä vuorien taakse. Hevoset olivat jo niin väsyneet, etteivät ne jaksaneet muuta kuin kävellä. Kun kylän asukkaat näkivät Dalen ja Beemanin ja tuon heidän kintereillään juoksevan suuren kissan, huusivat he kiihtyneinä toisilleen. Turnerin kapakan edustalle oli kokoutunut suuri joukko miehiä, jotka katsoivat tarkkaavaisesti kadulle ja näyttivät sitten hyvin kiihtyneiltä. Dale ja hänen toverinsa laskeutuivat satulasta Cassin lesken asunnon edustalla. Mennessään kapeaa polkua taloon huudahti Dale ja rouva Cass tuli silloin portaille. Hän oli kalpea ja vapisi, mutta näytti muuten tyyneltä. Kun John Beeman näki hänet, huoahti hän syvään.
"Mitä tänne —" aloitti hän, mutta keskeytti.
"Kuinka Roy jaksaa?" kysyi Dale.
"Jumala tietää, miten iloinen olen nähdessäni teidät, pojat! Milt, olet laihtunut ja muuttunut kummallisen näköiseksi. Roy on hieman huonompi. Hän säikähti tänään ja se huononsi hänen tilaansa. Hänellä on kuumetta ja hän hourailee nyt. On hyödytöntä, että tuhlaatte aikaa menemällä häntä katsomaan. Uskokaa sanojani, ettei hänen tilansa ole vaarallinen. Mutta on olemassa muita, jotka — Herra siunatkoon, Milt Dale, sinä toit siis kumminkin tuon puuman mukanasi tänne! Älä anna sen tulla lähelleni!"
"Tom ei tee teille mitään pahaa, täti", sanoi Dale, kun puuma tallusteli taloon polkua pitkin. "Olitte juuri kertomaisillanne joistakin muista. Onko neiti Helen turvassa? Kiiruhtakaa nyt!"
"Ratsastakaa heti hänen luokseen älkääkä tuhlatko enää aikaa hukkaan täällä."
Dale oli nopeasti satulassa ja samoin Johnkin, mutta hevosia oli kovasti kannustettava, ennenkuin ne viitsivät hölkätäkään. Kulku oli nyt niin hidasta, ettei Tomkaan jäänyt jälkeen.
Matka Auchinclossin taloon tuntui Dalesta loppumattomalta. Kylän asukkaat tulivat kadulle katselemaan hänen kulkuaan. Vaikka hän osasikin hyvin hillitä tunteensa, ei hän kumminkaan voinut tukahduttaa täydellisesti kiihtyvää iloaan ja aavistusta jostakin peloittavasta onnettomuudesta. Mutta välipä sillä, millaiset asiat olivat häntä odottamassa, millaiset kohtalokkaat tapaukset seuraisivatkaan näitä kuvaamattomia olosuhteita, nykyisyyden ihmeellinen ja ihana tosiasia oli kumminkin, että hän hetken kuluttua saisi nähdä Helen Raynerin.
Pihalla oli satuloituja hevosia, mutta ei ratsastajia. Muudan meksikolainen poika istui kuistin penkillä juuri samalla paikalla, missä Dale muisti puhutelleensa Al Auchinclossia. Suuren arkihuoneen ovi oli avoinna. Dale tunsi epämääräisesti, miten kukat tuoksuivat, mehiläiset surisivat ja hevosten kaviot kopisivat. Hänen silmänsä sumenivat niin, että maa, kun hän laskeutui satulasta, näytti olevan hyvin kaukana hänen allaan. Hän nousi portaita kuistiin, jolloin hänen silmänsä nopeasti kirkastuivat, mutta kurkussa tuntuva kuristus muutti hänen pojalle sanomansa sanat epäselviksi. Mutta poika näytti ymmärtäneen ne kumminkin, koska hän juoksi nurkan taakse piiloon. Dale koputti ovenpieleen kovasti ja astui kynnyksen yli.
John uskollisena tavoilleen jäi kumminkin pihalle ja rupesi näistä jännittävistä hetkistä huolimatta hoitamaan väsyneitä hevosia. Kun hän irroitti satuloita, sanoi hän: "Hevoset näyttävät pysyvän lihavina ja voimissaan, kun ne saavat viettää talven tuolla ylätasangolla. Painetaanpa se mieleen."
Sitten kuuli Dale ääniä toisesta huoneesta, askelia ja oven narinaa. Se aukeni. Näkyviin ilmestyi muudan valkoisiin pukeutunut nainen. Hän tunsi Helenin. Mutta tuon ruskettuneen ja tummasilmäisen kaunottaren asemesta, joka oli niin lähtemättömästi painunut hänen muistiinsa, näki hän edessään valkoiset ja kauniit, tuskan vääristämät ja raatelemat kasvot ja silmät, joiden katse liikutti hänen sydäntään. Hän ei voinut sanoa sanaakaan.
"Ah, ystäväni, olette siis saapunut!" kuiskasi Helen.
Dale ojensi hänelle vapisevan kätensä, mutta Helen ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Hän nosti kätensä. Dalen olkapäille kuin tunnustellakseen, oliko hän todellakin siinä, ja kietoi ne sitten hänen kaulaansa.
"Jumalalle kiitos! Tiesin teidän tulevan", sanoi hän painaen päänsäDalen rintaa vasten.
Dale ymmärsi sen tapahtuneen, jota hän oli epäillytkin. Helenin sisar oli ryöstetty. Vaikka hänen terävä järkensä ymmärsikin Helenin järkytetyn mielentilan, joka oli syynä tähän ihmeelliseen ja ihanaan tervehdykseen, ei hän antanut syleilylle omasta puolestaan minkäänlaista toista merkitystä. Hän seisoi vain siinä ihastuneena ja vapisten kuin salaman iskemä puu koettaen painaa mieleensä kaikkien terävien aistiensa avulla, että hän voisi muistaa sen ikuisesti, kuinka Helen oli kietonut käsivartensa hänen kaulaansa ja nojannut päänsä hänen riemusta sykkivää sydäntään vasten niin, että hän tunsi häneen kiinni painautuneen ruumiin vapisemisen.
"Bostako on kysymys?" sanoi Dale värisevin äänin.
"Hän meni ratsastamaan eilen tulematta lainkaan takaisin!" vastasiHelen änkyttäen.
"Olen nähnyt hänen jälkensä. Hänet on viety metsiin. Löydän hänet kyllä ja tuon hänet takaisin", vastasi Dale nopeasti.
Helen näytti säpsähtäen käsittävän hänen tarkoituksensa. Hän kohotti vapisten kasvonsa, nojautui taaksepäin hieman ja katsoi häntä silmiin.
"Luuletteko voivanne löytää hänet ja tuoda hänet takaisin?"
Dale oli huomaavinaan, että Helen sanoessaan tuon näki miten hän seisoi. Hän tunsi Helenin vapisevan, kun hän laski käsivartensa alas ja peräytyi, samalla kun hänen kasvojensa kalpea väri muuttui ruusunpunaiseksi. Hän oli kumminkin urhoollinen hämmennyksestään huolimatta. Hän ei luonut silmiään hetkeksikään maahan, vaikka ne muuttuivatkin nopeasti, tummenivat häpeästä, hämmästyksestä ja tunteista, joita ei Dale ymmärtänyt.
"Olen melkein pyörällä päästäni", änkytti hän.
"Ihmekö tuo! Huomasin sen. Mutta nyt on teidän ajateltava selvästi, sillä en voi hukata hetkeäkään."
Hän talutti Helenin ovelle.
"John, Bo on ryöstetty!" huusi hän. "Eilen. Lähetä tuo poika hakemaan minulle pussillinen lihaa ja leipää. Juokse sitten itse aitaukseen ja tuo minulle sieltä levännyt hevonen. Ota Ranger, jos vain voit sen löytää. Ja kiiruhda!"
Lausumatta sanaakaan hyppäsi John kahareisin toisen hevosen selkään, josta hän juuri oli irroittanut satulan, ja kannusti sen laukkaan pihan poikki.
Silloin huomasi suuri puuma Helenin portailta, jossa se makasi, ja tuli hänen luokseen.
"Ah, Tomko siinä on!" huudahti Helen. Kun puuma painautui hänen polviaan vasten, taputti Helen sitä vapisevin käsin. "Sinä kaunis suuri lemmikkini! Ah, miten hyvin sinut muistankaan! Bo olisi tullut aivan —"
"Missä Carmichael on?" keskeytti Dale. "Onko hän mennyt hakemaan Bota?"
"On. Carmichael se ensin häntä kaipasikin. Hän ratsasti seudun ristiin rastiin jo eilen. Kun hän sitten illalla palasi, oli hän aivan raivoissaan. En ole nähnyt häntä tänään. Hän käski kaikkien muiden miesten, paitsi Halin ja Joen, pysytellä kotosalla."
"Hyvä. Johnin on jäätävä tänne myöskin", selitti Dale. "On kumminkin omituista, ettei Carmichael löytänyt tytön jälkiä, sillä Bo on ratsastanut ponilla."
"Bo ratsasti Samilla. Hevonen on pieni, mutta nopea ja voimakas mustangi."
"Kuljin Carmichaelin jälkien yli. Miten hän on voinut eksyä mustangin jäljiltä?"
"Ei hän eksynytkään. Hän löysi ne ja seurasi niitä kauas pohjoiseen, jonne hän oli kieltänyt Bota menemästä. Ymmärrätte kai, että he rakastavat toisiaan? He ovat kumminkin riidelleet, eikä kumpikaan halua tunnustaa olleensa väärässä. Bo ei totellut häntä. Carmichael sanoi maan tuolla pohjoisessa olevan hyvin vaikeasti kuljettavaa. Hän ei voinut seurata mustangin jälkiä kauemmaksi."
"Oliko hän huomannut siellä muita jälkiä?"
"Ei."