"Neiti Helen, löysin ne kaakkoon päin Pinestä vuoren rinteeltä. Kun kuljimme niiden poikki, oli seitsemän muuta hevosta seurannut niitä. Alempaa löysimme hylätyn leirin, jossa miehet olivat odottaneet. Ja Bon poni, jota muudan suurella hevosella ratsastava mies on taluttanut, on tullut tuohon leiriin idästä, ehkä hieman koillisesta päin. Silloin on asia selvä."
"Riggs on saanut hänet kiinni ja vienyt hänet mukanaan!" huudahti Helen kiihkeästi. "Voi tuota roistoa, minkä teki! Hänellä oli miehiä siellä odottamassa. Tämä on Beasleyn työtä. He ovat olleet vahtimassa minua!"
"Ellei asia olekaan niinkuin luulette, olette kumminkin hyvin lähellä oikeata ratkaisua. Bo on nyt pahemmassa kuin pulassa. Teidän on saatava se itsellenne selväksi ja koetettava suhtautua siihen tyynesti pelosta huolimatta."
"Ystäväni, lupaattehan suojella häntä?"
"Tuon hänet takaisin joko kuolleena tahi elävänä."
"Kuolleenako! Ah, Jumalani!" huudahti Helen sulkien silmänsä hetkeksi ja avaten ne sitten leimuavina. "Mutta Bo ei ole kuollut. Tiedän ja tunnen sen. Eikä hän kuolekaan niin helposti. Hän on kuin pieni villi eikä hän pelkää. Hän taistelee kyllä kuin naarastiikeri elämänsä puolesta. Muistatte kai, miten voimakas hän on? Elleivät he tapa häntä muitta mutkitta, on hän elävä kauan vaikeissakin olosuhteissa. Pyydän siis teitä, ystäväni, ettette menettäisi hetkeäkään ettekä milloinkaan hellittäisi."
Dale vapisi Helenin puristaessa hänen käsiään. Irroitettuaan ne meni hän portaille. Juuri silloin ilmestyi John näkyviin Rangerin selässä. Hän lasketti tulemaan täyttä vauhtia.
"Nel, en tule milloinkaan takaisin hänettä", sanoi Dale. "Voitte toivoa, mutta teidän on silti valmistauduttava pahempaankin. Sellainen on kyllä kovaa, mutta muutakaan neuvoa en voi antaa. Tällaiset kirotut työt ovat hyvin tavallisia täällä Lännessä."
"Otaksukaamme, että Beasley tulee tänne, niin miten silloin käy?" kysyiHelen ojentaen jälleen kätensä Dalea kohti.
"Jos hän tulee, niin kieltäytykää lähtemästä", vastasi Dale. "Älkää kumminkaan salliko hänen eikä hänen meksikolaistensa koskea teihin likaisilla kourillaan. Jos he uhkaavat käyttää väkivaltaa, ottakaa hieman vaatteita ja arvoesineenne mukaanne ja menkää Cassin lesken luo. Odottakaa sitten siellä, kunnes palaan."
"Kunnes te palaatte!" änkytti Helen kalveten hitaasti jälleen. Hänen tummat silmänsä suurenivat. "Milt, olette samanlainen kuin Las Vegaskin. Aiotte tappaa Beasleyn."
Dale kuuli oman kylmän ja omituisen naurunsa kaikuvan korvissaan. Julma ja kuolettava viha Beasleytä kohtaan kilpaili hänen tyttöä kohtaan tuntemansa hellyyden ja säälin kanssa. Oli todellakin järkyttävää katsella, miten Helen nojautui ovenpieleen, kun hänen pakosta täytyi poistua hänen luotaan. Dale läksi nopeasti portailta. Tom seurasi häntä. Musta hevonen hirnui tuntiessaan Dalen ja korskui nähdessään puuman. Juuri silloin palasi meksikolainen poika tuoden pussin. Dale sitoi senkin muiden vähien tavarain joukkoon satulan taakse.
"John, sinun on oltava täällä neiti Helenin luona", sanoi Dale. "Ja jos Carmichael palaa, on sinun pidätettävä hänetkin tänne. Nähdessäsi jonkun ratsastavan Pineen tänä iltana sieltäpäin, josta tulimme, on sinun tehtävä velvollisuutesi."
"Kyllä, Milt", vastasi John.
Dale hyppäsi satulaan ja kääntyi sanoakseen jäähyväiset Helenille. Mutta iloiset sanat jähmettyivät hänen huulilleen, kun hän näki Helenin seisovan kalpeana ja murtuneena kädet rinnoilla. Dale ei voinut katsoa häneen enää toista kertaa.
"Tule tänne, Tom", kutsui hän puumaa. "Seuraamalla näitä jälkiä voit maksaa kaikki vaivani."
"Ah, ystäväni!" kuuli hän Helenin surullisen äänen kantautuvan jyskyttäviin korviinsa. "Jumala auttakoon teitä suojelemaan häntä! Minä —"
Silloin Ranger läksi eikä Dale kuullut enempää. Hän ei voinut katsoa taakseenkaan, sillä hänen silmänsä olivat täynnä kyyneliä ja hänen rintaansa poltti. Hän tukahdutti kumminkin mielenliikutuksensa voimakkaalla ponnistuksella ja kohdisti olentonsa koko henkisen voiman alkaviin julman työnsä velvollisuuksiin.
Hän ei ratsastanut kylän läpi, vaan oikaisi pohjoiseen ja kiersi sieltä sitten etelään. Saavuttuaan entisille jäljilleen seurasi hän niitä suoraan nyt illan hämärässä pimenevää rinnettä kohti. Suuri puuma tuntui olevan halukkaampi seuraamaan näitä jälkiä takaisin kuin se oli ollut äsken kylään tullessa. Ranger oli hyvissä voimissa ja halusi rientää, mutta Dale pidätteli sitä.
Vuorilta puhaltava kylmä tuuli ennusti yön tuloa. Kirkastuvien tähtien valossa näki Dale, mistä jyrkänne häämötti jylhänä. Se oli vielä peninkulmain päässä. Se järkytti häntä vetäen häntä omituisesti puoleensa. Yö ja ehkä vielä päiväkin erotti hänet tuosta joukosta, joka piti Bo Rayneria vankinaan. Dalella ei ollut vielä minkäänlaisia suunnitelmia. Häntä kannusti vain yhtä suuri vaikute kuin hänen Helen Rayneria kohtaan tuntemansa rakkaus.
Beasleyn paha henki oli suunnitellut tämän ryöstön. Riggs oli vain väline, jonkunlainen pelkuri heitukka, jonka oli toteltava voimakkaampaa tahtoa. Snake Anson miehineen oli ollut odottamassa tuolla setrikössä ja he olivat juuri polkeneet tuon vuorille johtavan jäljen. Beasley oli ollut heidän mukanaan tänä päivänä. Tämä kaikki oli Dalelle yhtä selvää kuin jos hän olisi nähnyt nuo miehet.
Mutta tytön nopea etsiminen kannusti hänen henkiset voimansa suurimpaan toimeliaisuuteen. Ratsastaessaan eteenpäin ja tuijottaessaan tarkasti yöhön samalla kun hän kuunteli jännitetyin korvin juolahti hänen mieleensä montakin taistelusuunnitelmaa. Mutta hän ei hyväksynyt niistä ainoatakaan. Ja jokaisen uuden ajatuksen syntyessä hänen mieleensä katsoi hän voimakkaaseen puumaan, joka notkeasti juoksi hevosen rinnalla. Kun hänelle oli selvinnyt, että hänen oli lähdettävä auttamaan Heleniä, oli hänen mielessään pyörinyt lemmikkinsä mahdollinen hyöty siinä asiassa. Tom osasi ihmeellisen tarkasti vainuta eläimiä, mutta ihmisten jäljille ei sitä vielä milloinkaan oltu usutettu. Dale uskoi kumminkin voivansa saada sen ajamaan takaa vaikka mitä, vaikka hän ei ollut sitä vielä koettanut. Dalelle oli lisäksi aivan selvä eräs asia, että muutamat miehet, vieläpä hyvin urhoollisetkin, pelkäävät suunnattomasti puumia.
Kaukana rinteellä muutamassa syvänteessä, jossa oli vettä ja hieman ruohoa Rangerille, hyppäsi Dale satulasta, sitoi Rangerin kiinni ja valmistautui viettämään siinä yönsä. Hän säästi eväitään antaen Tomille enemmän kuin itselleen. Tom kiertyi niin lähelle Dalea kuin suinkin ja rupesi nukkumaan.
Mutta Dale valvoi kauan.
Yö oli rauhallinen lukuunottamatta tuulta, joka humisi suojaisella rinteellä kasvavissa puissa. Dale imi toivoa tähdistä. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi luvannut itselleen eikä Helenillekään, että hän suojelisi Bota ja Helenin omaisuutta. Hän näytti päättäneen sen tietämättään, kiinnittämättä siihen ollenkaan ajatuksiaan. Tuntui omituiselta, ettei tuo varmuus ollut ollenkaan epämääräinen, vaikka se ei sopinutkaan hänen suunnitelmiinsa. Sen pohjalla, jollakin tavoin nimetönnä käsittämättömine voimineen, kohisivat hänen ihmeelliset tietonsa metsistä, teistä, hajuista, öistä, sellaisten miesten luonteesta, jotka uskaltavat nukkua pimeässä, eristetyistä metsistä ja tuon suuren puuman luonteesta, jonka jokainen teko oli Dalen tahdosta riippuvainen.
Häntä alkoi nukuttaa ja vähitellen tyyntyivät hänen aivonsa. Viimeinen tietoinen merkitsevä ajatus oli, että hän herättyään on täydentävä tämän toivottoman yrityksen.
Snake Ansonin miehistä oli nuorella Burtilla terävimmät silmät, jonka vuoksi hän sai toimia tähystäjänä heidän oleskellessaan tuolla korkealla pengermällä. Hänen oli käsketty vahtia tarkasti alempana olevia aukeita rinteitä ja ilmoittaa heti, jos joku hevonen sattuisi ilmestymään näkyviin.
Setrinuotiosta, johon oli heitetty viheriöitä tuoreita oksia, kohosi korkea ja ohut savupatsas taivaalle. Tätä merkkitulta oli poltettu auringonnoususta alkaen.
Viimeöinen leiri oli sijainnut setrikössä pengermän takalaidassa. Mutta nähtävästi ei Anson halunnut jäädä sinne pitkäksi ajaksi, koska hän aamiaisen jälkeen oli käskenyt satuloida ja kuormittaa hevoset. Ne olivat kärsimättömät ja levottomat, pureskelivat kuolaimiaan ja huiskivat kärpäsiä. Jo melko korkealle kohonnut aurinko paistoi kuumasti eikä tuulen henkäyskään sopinut puhaltamaan tuohon suojaiseen kolkkaan.
Shady Jones oli ratsastanut jo varhain täyttämään vesisäiliöitä eikä ollut vielä palannut. Anson, joka oli nyt laihempi, liukkaampi ja käärmemäisempi kuin milloinkaan ennen, sekoitteli juuri likaisia ja rikkinäisiä kortteja. Hänen vastapelaajanaan oli tuo lihava mustaihoinen Moze. Rahan puutteessa käyttivät pelaajat merkkeinä setrinkäpyjä, joista jokainen vastasi piipullista tupakkaa. Jim Wilson oli heittäytynyt muutaman setrin juurelle; hänen parroittuneet kasvonsa olivat likaisenharmaat, vaaleat silmät hehkuivat pahaenteisesti ja suu oli yrmeästi kiinni. Aina hetken kuluttua katsoi hän Riggsiin, ja näytti siltä kuin tuollainen silmäys olisi ollut tarpeeksi. Riggs käveli edestakaisin aukiossa avopäin ja takitta. Hänen mustat samettihousunsa ja kirjailtu liivinsä olivat tomuiset ja repaleiset. Suuri revolveri hyppeli omituisesti tupessaan, joka heilui hänen kupeellaan. Riggs näytti levottomalta. Hänen kasvonsa olivat aivan hikiset, vaikka ne eivät ollenkaan punoittaneet. Hän ei näyttänyt välittävän auringosta eikä kärpäsistä. Hänen silmänsä tuijottivat tummina ja hurjasti vilkuillen sinne tänne. Mutta useimmin kohdisti hän kumminkin katseensa vangittuun tyttöön, joka istui setrin juurella muutamien metrien päässä miehistä.
Bo Raynerin pienet jalat oli sidottu suopungilla, jonka toinen pää jatkui maata pitkin jonnekin. Hänen kätensä olivat vapaat ja hänen ratsastuspukunsa oli tomuinen ja epäjärjestyksessä. Pienet kasvot olivat kalpeat ja silmät leimusivat uhmaavasti.
"Harve Riggs, en haluaisi nyt olla tomuisissa kengissänne miljoonastakaan dollarista", sanoi hän ivallisesti.
Mutta Riggs ei ollut kuulevinaankaan.
"Revolveri on vyöllänne aivan nurinkurisesti. Mitä te sillä oikeastaan teettekään?" jatkoi Bo ärsyttävästi.
Snake Anson nauroi käheästi ja Mozen mustat kasvot vääntyivät irviin. Jim Wilson näytti nauttivan tytön sanoista. Hän taivutti luisevan päänsä ärtyisästi ja vakavasti kuin kuunnellakseen.
"Parasta on, että lopetatte", sanoi Riggs synkästi.
"Enkä lopeta!" selitti Bo.
"Mutta jos minä annan teille selkään", uhkasi Riggs.
"Minulleko selkään? Koetapas, sinä likainen, raukkamainen ja kerskaileva roikale!" huudahti Bo tulisesti. "Haluaisinpa nähdä sinun koettavan. Repisin silloin tuon pitkän mustan tukkasi juurineen päästäsi."
Riggs lähestyi Bota kädet nyrkissä kuin kuristaakseen hänet vihoissaan.Mutta tyttö kumartui eteenpäin punastunein kasvoin ja leimuavin silmin.
"Sinä kirottu pieni kissa!" mumisi Riggs käheästi. "Annan sinulle selkään, ellet tuki suutasi."
"Tule vain tänne. Luuletko uskaltavasi minuun koskea? Harve Riggs, en pelkää sinua ollenkaan. Etkö ymmärrä sitä? Olet valehtelija, kerskailija ja inhoittava kuin käärme! Et kelpaa edes sitomaan näiden lainsuojattomien kengännauhojakaan."
Riggs astui pari pitkää askelta ja kumartui Bon yli purren hampaitaan.Hän löi Bota kovasti poskelle.
Lyönnin vaikutuksesta heilahti Bon pää taaksepäin, mutta hän ei huudahtanutkaan.
"Aiotko pitää suusi kiinni?" tiuskaisi Riggs peräytyessään veren värjätessä hänen kasvonsa tummanpunaisiksi.
"Nauran sinulle ja uhkauksillesi", vastasi Bo tyynesti ja harkitusti vihoissaan. "Olet sitonut minut ja lyönyt minua. Hae nyt nuija — pysy siellä kauempana minusta — ja lyö minua vieläkin. Voi, jos tietäisin sinulle sopivia nimityksiä, saisit ne nyt kuulla!"
Snake Anson oli lopettanut pelinsä ja katseli nyt kuunnellen puoleksi tyytymätön, puoleksi huvitettu ilme käärmemäisissä kasvoissaan. Jim Wilson nousi hitaasti seisoalleen. Jos joku olisi kiinnittänyt nyt huomionsa häneen, olisi hän nähnyt, että tuo kohtaus oli omituisesti lumonnut Wilsonin, vaikka tämä vielä olikin omissa ajatuksissaan. Hän aukaisi kumminkin nopeasti puseronsa niskanauhan.
Riggs heristi nyrkkiään vielä vihaisemmasti tytölle. Mutta tämä yltyi vain.
"Sinä koira!" sähisi Bo. "Ah, kunpa minulla vain olisi revolveri!"
Vaikka hänen kasvonsa olivatkin aivan kalpeat ja vaikka hänen silmänsä leimusivatkin vihaisesti, muuttuivat ne nyt kumminkin niin surullisen kauniiksi, että Anson sotkeutui asiaan.
"Kuulehan, Riggs, et saa lyödä tyttöä", varoitti hän. "Sellainen pahentaa vain asiaa. Anna hänen olla rauhassa."
"Mutta hänen on tukittava suunsa", vastasi Riggs.
"Miten maailmassa voit saada sen aikaan? Ehkä hän rauhoittuu, kun poistut hänen näkyvistään. Kuinka tyttö muuten voi?"
Anson siveli riippuvia viiksiään katsellessaan Bota.
"Voitteko sanoa, olenko ärsyttänyt teitä ja miehiänne vielä?" kysyi Bo.
"Ette luullakseni", vastasi Anson.
"Ette ole kuuleva minun sitä tekevänkään, ellette kohtele minua huonosti", sanoi Bo. "En ymmärrä, mitä teillä on tuon Riggsin kanssa tekemistä. Hän sai minut kiinni, sitoi minut ja haalasi minut leiriinne. Luullakseni odotatte nyt Beasleytä."
"Tyttö, olet oikeassa", sanoi Anson.
"Tiedättekö ollenkaan, että olette saaneet aivan väärän tytön käsiinne?"
"Miten niin? Olette varmasti Nell Rayner, joka on perinyt vanhanAuchinclossin koko omaisuuden."
"Enkä ole. Olen Bo Rayner. Nell on sisareni. Hän omistaa maatilan.Beasley haluaa hänet."
Anson kirosi karkeasti. Tuuheiden ja sotkuisten kulmakarvojen alta tuijottivat hänen silmänsä uhkaavasti Riggsiin.
"Kuulehan, onko tuon tytön puheessa perää?"
"On. Hän on Nell Raynerin sisar", vastasi Riggs äreästi.
"Saamari! Miksi hiidessä kuljetit hänet leiriini ja sitten tänne, josta olemme antaneet merkkejä Beasleylle? Hän ei halua tätä tyttöä, vaan hänet, joka omistaa maatilan. Luulitko tätä häneksi, kuten silloinkin, kun olimme kanssasi viimeksi?"
"Taisin luulla", vastasi Riggs synkästi.
"Mutta kai sinä huomasit erehdyksesi ennen tuloasi leiriin?"
Riggs pudisti päätään. Hän oli kalpeampi nyt ja hikoili kovasti. Kostea tukka oli liimautunut hänen otsaansa kiinni. Hän käyttäytyi nyt kuin mies, joka huomasi nopeasti joutuneensa tukalaan asemaan.
"Hän valehtelee!" huudahti Bo halveksivasti. "Hän on kotoisin sieltä mistä minäkin ja on tuntenut minut ja Nellin vuosikausia."
Snake Anson kääntyi katsomaan Wilsoniin.
"Jim, kuulitko, millaiseen omituiseen pulaan tuo mies on meidät saattanut? Tyttö tuntuikin minusta liian nuorelta. Muistat kai Beasleyn sanat, että Nell Rayner on kaunis nainen?"
"Kuulehan, veikkoseni, ellei tuo tyttö ole kaunis, eivät silmäni kelpaa enää mihinkään", sanoi Wilson.
"Joutavia! Te texasilaiset olette aina niin ritarillisia naisille, että minua naurattaa", sanoi Anson hieman ivallisesti. "Mutta se ei ilmaise minulle ajatuksiasi."
"En aio sanoa sinulle vielä, mitä ajattelen. Tiedän kumminkin, ettei tuo tyttö ole Nell Rayner. Olen nimittäin nähnyt hänet."
Anson tarkasteli apulaistaan hetkisen ja istuutui sitten muutamalle kivelle, kaivoi tupakkamassin taskustaan ja alkoi hitaasti pyörittää savuketta. Hän pisti sen sitten ohuitten huuliensa väliin ja unhotti selvästi sytyttää sen. Hän katseli hetkisen keltaista maata ja muutamia kuihtuneita salviapensaita. Riggs alkoi jälleen kävellä edestakaisin, Wilson nojautui setriin kuten ennenkin ja Bo tointui vähitellen vihanpuuskastaan.
"Kuulkaahan, tyttöseni", sanoi Anson Bolle, "jos Riggs todellakin tiesi, ettette ole Nell, mutta otti kumminkin teidät mukaansa, niin miksi hän teki niin?"
"Hän ajoi minua takaa ja sai minut kiinni. Sitten hän huomasi jonkun kintereillämme ja kiiruhti leiriinne. Hän pelkäsi, tuo raukka."
Riggs kuuli hänen vastauksensa ja katsoi häneen vihaisesti.
"Anson, toin hänet tänne senvuoksi, että tiedän Nell Raynerin antavan vaikka kuinka paljon saadakseen hänet takaisin", sanoi hän kovasti.
Anson näytti punnitsevan tätä näennäisesti vilpitöntä selitystä.
"Uskotteko hänen puheitaan?" kysyi Bo töykeästi. "Hän valehtelee aina ja pettää vielä Beasleyn ja teidät muutkin."
Riggs heristi hänelle vapisevaa nyrkkiään. "Tuki suusi tahi muuten muuttuu olosi huonommaksi!"
"Riggs, tuki itse suusi!" sanoi Anson nousten laiskasti seisoalleen. "Ehkä ei ole juolahtanut mieleesikään, että hänen puheensa voivat ehkä huvittaa minua. Olen tämän joukon päällikkö. Nyt, tyttöseni, voitte puhua mitä haluatte."
"Sanoin hänen pettävän teitä kaikkia", vastasi Bo heti. "Minua ihmetyttää, että huolitte hänet seuraanne. Enoni Al, sulhaseni Carmichael ja ystäväni Dale ovat kaikki kertoneet minulle, millaisia Lännen miehet ovat lukuunotettuina sellaisetkin lainsuojattomat rosvot ja murhaajat kuin tekin olette. Minäkin tunnen jo Länttä sen verran, että tiedän pelkureiden olevan liikaa täällä. Sellaiset eivät voi täällä menestyä. Tuo tuolla käväisi Dodge Cityssä kerran ja kun hän palasi sieltä, kerskaili hän olevansa paha mies. Hänestä oli tullut horjuva, kerskaileva ja juopotteleva revolverisankari. Hän kertoi ampumistaan miehistä ja voittamistaan taisteluista. Hän pukeutui kuin peluri, joka ei voi olla ampumatta, ja sitten hän rakastui sisareeni. Mutta Nell vihaa häntä. Hän seurasi meitä tänne Länteen ja on vakoillut toimiamme kuin hiipivä intiaani. Emme voineet mennä kylän kauppaankaan tapaamatta häntä. Hän ratsasti jälkeeni kukkuloille ja ajoi minua takaa. Senvuoksi hyökkäsi Carmichael hänen kimppuunsa Turnerin kapakassa, säikäytti hänet kokonaan ja nimitteli häntä kaikilla mahdollisilla nimityksillä. Sitten hän livahdutti häntä korvalle, potki häntä ja karkoitti hänet Pinestä. Mitä hän nyt lienee sanonutkaan Beasleylle ja teille, on kumminkin aivan varmaa, että hän pelaa omaa peliään. Luulen hänen haluavan Nelliä omakseen, mutta ellei hän saa Nelliä, tyytyy hän minuunkin. Olen aivan hengästynyt enkä tiedä hänelle sopivia nimityksiä. Vaikka puhuisin alituisesti, en kumminkaan voisi läksyttää häntä tarpeeksi. Mutta lainatkaa minulle revolverinne minuutiksikaan."
Tyynesti istuva Jim Wilson hätkähti. Hymyillen ihastuneena otti Anson revolverinsa tupesta, astui pari askelta eteenpäin ja oli ojentavinaan sen perä edellä Bolle. Bo ojentautui innoissaan ottamaan sitä, mutta Anson vetäisi sen silloin takaisin.
"Älkää hiidessä!" huusi Riggs peloissaan.
"Vieköön minut piru, Jim, ellei tyttö ole tosissaan!" huudahti Anson.
"Kuulkaahan nyt, neiti. Ampuisitteko hänet, jos teillä olisi revolveri?" kysyi Wilson uteliaasti. Hänen kysymyksessään oli enemmän kunnioitusta kuin ihmettelyä.
"En. En halua liata käsiäni tuon pelkurin verellä", vastasi Bo. "Mutta minä tanssittaisin ja juoksuttaisin häntä."
"Osaatte siis käsitellä revolveria?"
Bo nyökäytti vastaukseksi silmien leimutessa vihasta ja huulten vapistessa.
Silloin Wilson teki kummallisesti nopean liikkeen ja hänen revolverinsa lensi perä edellä jalan päähän Bon kädestä. Bo sieppasi sen, jännitti hanan ja tähtäsi, ennenkuin Anson ennätti liikahtaakaan. Hän huusi kumminkin:
"Heittäkää revolveri kädestänne, te pieni paholainen!"
Riggs kalpeni, kun tuo suuri sininen revolveri suuntautui häneen.Hänkin huusi, mutta aivan eri tavalla kuin Anson.
"Juokse tahi tanssi!" huusi Bo.
Suuri revolveri paukahti ja oli melkein lentää pois hänen kädestään. Hän tarttui siihen molemmin käsin ja huusi ivallisesti laukaistessaan. Tämä toinen luoti sattui Riggsin jalkojen viereen lennättäen tomua ja kivensirpaleita hänen ylleen. Hän hyppeli sinne tänne ja pakeni sitten kallioiden suojaan. Suuri revolveri paukahti kolmannen kerran ja luoti raapaisi kai Riggsiä, sillä hän huudahti käheästi ja kiiruhti niin pian kuin suinkin piiloon kallioiden taakse.
"Merkitkää hänet! Ampukaa hänen jalkansa poikki!" huudahti Snake Anson nauraen ja polkien jalkaansa, kun Riggs hävisi näkymättömiin.
Jim Wilson katseli koko tapausta yhtä tyynesti kuin hän muutenkin suhtautui tyttöön. Sitten kun Riggs hävisi näkyvistä, tuli hän lähemmäksi ja otti revolverin tytön vapisevasta kädestä. Bo oli vielä kalpeampi kuin ennen, mutta päättäväinen ja uhmaava. Wilson katsoi sinnepäin, jonne Riggs oli paennut, ja alkoi sitten ladata pyssyään. Snake Ansonin naurunpuuskat loppuivat melko äkkiä.
"Kuulehan, Jim, tyttöhän olisi voinut pitää meidät kaikki kurissa revolverillaan!" sanoi hän moittivasti.
"Hän ei ole vihoissaan meille", vastasi Wilson.
"Joutavia! Luulet ymmärtäväsi naisia nyt muka hyvin, etkö luulekin? Tuo teki kumminkin sydämelleni hyvää. Jim, mitä maailmassa olisit tehnyt, jos olisit sattunut olemaan Riggsin asemassa?"
Kysymys tuntui merkitykselliseltä ja hämmästyttävältä. Wilson mietti.
"Olisin varmasti seisonut paikoillani räpäyttämättä silmäänikään."
"Ja antanut hänen ampua!" huudahti Anson nyökäyttäen pitkulaista päätään. "Niin olisin minäkin tehnyt."
Siten nämä raa'at lainsuojattomat, tottuneina kunniattoman ammattinsa väkivaltaisuuksiin ja halpamaisuuksiin, rohkaisivat luonteensa äärimmilleen tuon tytön uhman vuoksi. Bolla oli lujat hennot, joita he vain kunnioittivat.
Juuri silloin säpsähdytti jyrkänteeltä kuuluva huuto Ansonia. Mumisten itsekseen läksi hän noita rosoisia kallioita kohti, joiden suojassa vahti oli. Lihava Moze tallusteli hitaasti hänen jälkeensä..
"Neiti, kohtelitte todellakin suurenmoisesti tuota herra revolverinheiluttaja Riggsiä", huomautti Jim Wilson katsellen tarkkaavaisesti tyttöä.
"Olen hyvin kiitollinen teille, että lainasitte minulle revolverinne", vastasi Bo. "Toivoakseni sai hän pienen naarmun."
"Ellette pistänyt häntä, ei Jim Wilson ymmärrä ampumisesta mitään."
"Jim Wilson, oletteko tuo sama mies, jonka eno Alkin on tuntenut?"
"Olen, neiti. Tunsin Alin melko hyvin. Mitä hän sanoi minusta?"
"Muistan hänen kerran puhuneen Snake Ansonin joukosta. Silloin hän muisti teidätkin ja sanoi teitä hyväksi ampujaksi. Hän oli pahoillaan, että teistä oli tullut lainsuojaton."
"Vai puhui vanha Al niin kauniisti minusta. Pidänpä tuon muistissani.Ja nyt, neiti, voinko tehdä jotakin puolestanne?"
Bo kääntyi häneen päin nopeasti kuin salama.
"Mitä tarkoitatte?"
"En tarkoita juuri mitään erikoista, on minun pakko mielipahakseni ilmoittaa. En mitään sellaista, että teidän tarvitsee näyttää tuollaiselta. Minun on jäätävä lainsuojattomaksi yhtä varmasti kuin te olette syntynyt. Mutta ehkä lainsuojattomissakin on monenlaisia."
Bo ymmärsi hänet ja kunnioitti häntä senvuoksi, ettei hän ollut tukenutBon äkkiä syntynyttä toivoa, että hän olisi valmis pettämään johtajansa.
"Olkaa niin hyvä ja irroittakaa tuo suopunki jaloistani. Sallikaa minun kävellä hieman yksinäni. Tuo houkka vahtii kaikkia liikkeitäni. Lupaan, etten pakene. Ja voi, olen niin hirveästi janoissanikin."
"Olette totisesti järkevä tyttö." Wilson irroitti siteet ja auttoi hänet seisoalleen. "Saamme raitista vettä heti, kun hieman odotatte."
Sitten hän kääntyi Bohun selin ja meni katsomaan, kun Riggs sitoi sääreensä saamaa haavaa.
"Kuulehan, Riggs, olen laskenut omalla vastuullani tytön hieman jaloittelemaan. Hän ei voi paeta. Eikä ilkeydestä sitäpaitsi ole mitään hyötyä."
Riggs ei vastannut mitään, vaan laski housunlahkeen alas, taivutti sen suun kaksinkerroin ja veti saappaan jalkaansa. Sitten hän läksi jyrkänteelle, mutta kohtasikin jo puolivälissä takaisin palaavan Ansonin.
"Beasley on tulossa toiselta suunnalta ja Shady toiselta. Pääsemme lähtemään tältä kuumalta kallionkielekkeeltä puolenpäivän tienoissa", sanoi lainsuojattomien johtaja.
Riggs meni jyrkänteelle katsomaan itse.
"Missä tyttö on?" huudahti Anson hämmästyneenä tultuaan leiriin.
"Hän on kävelemässä jossakin tämän paikan ja Pinen välillä", vastasiWilson.
"Jim, laskit hänet siis irti?"
"Niin tein. Hän on ollut köysissä koko ajan. Hän lupasi sitäpaitsi, ettei hän pakene. Luotan tytön lampaidenvarkaallekin antamaan sanaan."
"Samoin olisin minäkin tehnyt. Mutta, Jim, sinussa on kumminkin tapahtunut jonkunlainen muutos. Ehkä muistelet nuoruutesi aikoja, jolloin tunsit yhtä kauniita tyttöjä kuin tämäkin on?"
"Jos nyt asian laita sattuukin olemaan niin, saa sen joku varmasti tuntea vielä nahoissaan."
Anson katsoi häneen hämmästyneenä ja muutti heti ivallista puhetapaansa.
"Vai sellaiselta se sinusta tuntuu", sanoi hän heittäytyen pitkäkseen varjoon.
Nuori Burt tuli nyt leiriin pyyhkien tuhkanharmaita kasvojaan. Hänen syvälle painuneet nälkäiset silmänsä joihin hänen toverinsa niin luottivat, tarkastelivat leiriä.
"Missä tyttö on?" kysyi hän.
"Jim antoi hänen mennä kävelemään hieman", vastasi Anson.
"Huomasinkin, miten Jim heltyi katsellessaan häntä. Hyi hitto!"
Snake Anson ei kumminkaan hymyillytkään. Ilma ei tuntunut oikein sopivalta leikinlaskulle, seikka, jonka Burtkin melko pian huomasi. Riggs ja Moze palasivat jyrkänteeltä ja Moze ilmoitti, että Shady Jones oli jo tulossa melko lähellä. Bokin tuli hitaasti näkyviin ja istuutui tultuaan leiriin noin kymmenen metrin päähän miehistä. He vartoivat sitten vaiti ollen, kunnes tuo odotettu ratsastaja tuli vesileilien heiluessa satulan kummallakin puolella. Hänen saapumistaan tervehdittiin ilolla, sillä kaikki olivat janoissaan. Wilson vei vettä tytölle, ennenkuin hän itse joi.
"Olipa se melko hankala vedenhakemismatka", sanoi Shady, joka jollakin tavoin oli nimensä arvoinen sekä väriltään että käytökseltään. [Shady = varjoisa.] "Ja jos teille, johtaja, on yhdentekevää, en tee tuota matkaa enää toistamiseen."
"Älä ole milläsikään, Shady. Lähdemme nopeasti vuoristoon ennen auringon laskemista", sanoi Anson.
"Enpä ole, hitto vieköön, kuullut näin iloisia uutisia moneen päivään.Hei, Moze!"
Tummaihoinen Moze nyökäytti karvaista päätään.
"Olen kyllästynyt koko tähän hommaan", sanoi Burt vanhempien toveriensa esimerkin rohkaisemana. "Aina viime syksystä alkaen olemme laiskoitelleet, kunnes olimme jäätyä asuntoomme. Meillä ei ole ollut rahaa, ei juomaa eikä sanottavasti ruokaakaan. Kaikki on vain lupausten varassa!"
Oli mahdollista, että tämä joukon nuorin ja rauhattomin jäsen oli koskettanut nyt arkaan kohtaan. Wilson näytti kumminkin olevan vapain heidän keskuudessaan vallitsevista tunteista. Hänen aivonsa näyttivät työskentelevän ankarasti jonkun asian selville saamiseksi.
"Burt, sanoitko minun luvanneen sinulle jotakin?" kysyi Anson pahaenteisesti.
"En johtaja. Olette vain sanonut, että voimme rikastua. Mutta nuo lupaukset on annettu teille. Nyt kun olemme saaneet tytön haltuumme, on tuon meksikolaisen täytettävä ne."
"Mutta nyt onkin asia niin, että olemme vanginneet väärän tytön. Meidän pitkätukkainen toverimme tuossa — herra Riggs suurine revolvereineen — tuo tänne mukanaan tuon vallattoman tytön haluamamme naisen asemesta."
Burt sähähti pettymyksestä ja Shady Jones kirosi perinpohjin heitellessään kiviä savuavaan nuotioon. Sitten vaikenivat kaikki synkästi. Heidän kiihtyvän vihansa esine, Riggs, istui hieman erillään eikä katsonut keneenkään heistä, mutta kohensi kumminkin ryhtinsä niin vaikuttavaksi kuin suinkin vain voi.
Äkkiä teroitti muudan hevonen korviaan. Tuo oli ensimmäinen hajun tahi äänen aiheuttama merkki miehille. Huomattuaan sen rupesivat muut paitsi Wilson jännittyneesti odottamaan. Hiljaisuuden rikkoikin pian kivikosta kuuluva rautakenkäisten kavioiden kapse. Riggs nousi hermostuneesti seisoalleen. Muut seurasivat vähitellen hänen esimerkkiään. Wilson istui kumminkin tyynesti paikoillaan. Hetken kuluttua ilmestyikin setrien varjosta suuri kimo lähestyen leiriä. Kun se saapui perille, laskeutui sen ratsastaja melko ketterästi satulasta, vaikka hän olikin suuri mies.
"Päivää, Beasley", tervehti Anson.
"Halloo, Snake veikkoseni!" vastasi Beasley katsellen ylpeästi tummin silmin miehiä. Hän oli tomuinen, kuumissaan ja hikinen, mutta nähtävästi kumminkin niin kiihoittunut, ettei hän sitä huomannutkaan. "Huomattuani savumerkkinne hyppäsin heti hevoseni selkään. Ratsastin kumminkin Pinestä ensin pohjoiseen päin, ennenkuin käännyin tänne. Riggskö vai te vangitsitte tytön? Näytätte niin kummallisilta! Mikä täällä on hullusti? Ette suinkaan ole houkutelleet minua tänne tyhjän vuoksi?"
Snake Anson viittasi Bohun.
"Tulkaa esille sieltä varjosta, että Beasley voi teitä katsella!"
Bo tuli esille setrien varjosta, joka oli kätkenyt hänet näkyvistä.
Beasley tuijotti häneen hämmästyneenä ja hänen suunsa aukeni.
"Tuo on haluamani naisen pieni sisar!" huudahti hän.
"Niin on meillekin juuri kerrottu."
Beasley oli vieläkin hämmästynyt.
"Kerrottu!" toisti hän ja hänen suuri ruumiinsa alkoi nopeasti vapista."Kuka hänet vangitsi ja toi tänne?"
"Kukapa muu kuin herra revolverinheiluttaja Riggs tuossa", vastasiAnson hyvin ivallisesti.
"Riggs, olet tuonut tänne väärän tytön", huudahti Beasley. "Erehdyit jo kerran ennenkin. Mitä oikeastaan tarkoitat?"
"Ajoin häntä takaa ja saatuani hänet kiinni ja huomattuani, ettei hän ollutkaan Nell Rayner, otin hänet mukaani kumminkin", vastasi Riggs. "Pyydän saada puhutella teitä kahden kesken."
"Mies, olet hullu sotkiessasi asiani tuolla tavoin", raivosi Beasley."Kuulit suunnitelmani, Riggs, tätä naisenryöstöä ei voida uudistaa.Olitko juovuksissa vai muuten pyörällä päästäsi?"
"Beasley, hän aikoo pettää teitä", pisti Bo Rayner väliin.
Karjanomistaja katsoi sanatonna häneen, sitten Ansoniin, sitten Wilsoniin ja lopulta Riggsiin hänen ruskeiden poskiensa muuttuessa tummanpunaisiksi. Hän paiskasi Riggsin kumoon yhdellä ainoalla lyönnillä, kumartuen sitten hänen ylitseen ja puristaen suonenvedontapaisesti revolveriaan.
"Sinä raukkamainen korttipukari! Mieleni tekee ampua sinut. Minulle sanottiinkin, että pelaat vain omaa peliäsi, ja nyt sen uskon."
"Niin pelaankin", vastasi Riggs nousten varovaisesti. Hän oli aivan kalpea. "Aikomukseni ei ollut kumminkaan pettää teitä. Suunnitelmanne mukaan oli teidän vain saatava tyttö pois kotoaan, että olisitte voinut anastaa hänen omaisuutensa. Mutta minä halusin saada hänet vaimokseni."
"Miksi sitten vangitsit hänen sisarensa?" kysyi Beasley tiukasti purren hampaitaan.
"Koska suunnitelmani —"
"Helvettiin suunnitelmasi! Olet tehnyt tyhjäksi aikomukseni enkä halua olla kanssasi enää missään tekemisissä." Beasley hengitti nopeasti, hänen uhkaava katseensa ei ennustanut mitään hyvää tuolle hänen suunnitelmiensa rikkojalle ja hänen kätensä olivat vielä puristautuneet uhkaavasti nyrkkiin.
"Beasley, käskekää niiden tuoda hevoseni. Haluan lähteä kotiin", sanoiBo Rayner.
Beasley kääntyi hitaasti. Bon sanat aiheuttivat vaitiolon. Miehet eivät olleet nyt ollenkaan selvillä, mitä he hänelle tekisivät.
"Minulla ei ole ollut mitään osaa teidän tuomisessanne tänne. En halua myöskään sekautua siihen, mitä teille nyt tehdään, lähetetäänkö teidät takaisin vai ei", selitti Beasley.
Silloin kalpenivat tytön posket jälleen ja hänen silmänsä alkoivat leimuta.
"Olette yhtä suuri valehtelija kuin Riggskin", huudahti hän kiihkeästi. "Olette varaskin ja kerskuri ryöstäessänne avuttomia tyttöjä. Tiedämme kyllä suunnitelmanne. Milt Dale kuuli tämän Ansonin kanssa tekemänne sopimuksen sisareni ryöstämisestä. Teidät pitäisi hirttää, te sekarotuinen meksikolainen!"
"Leikkaan kielenne poikki!" sähisi Beasley.
"Jos olisimme kahden kesken, tekisitte kai sen kyllä, mutta nämä lainsuojattomat, nämä lampaiden varkaat, nämä palkkaamanne välineet ovat teitä paremmat. Mitä luulette Carmichaelin nyt tekevän teille? Niin, Carmichaelin juuri! Tuo paimen on sulhaseni. Tiedätte, miten hän kohteli Riggsiä. Onko teillä tarpeeksi järkeä käsittääksenne, mitä hän tekee teille?"
"Mitäpä hän minulle voi", jyrisi Beasley. Hänen kasvonsa kalpenivat kumminkin hieman. "Tuo paimenenne —"
"Olkaa vaiti!" keskeytti Bo napsauttaen sormiaan hänen nenänsä edessä."Hän on kotoisin Texasista. Niin juuri!"
"Olkoonpa hän vaikka mistä", sanoi Beasley vihaisesti, "niin mitä väliä sillä on? Texasilaisia on kaikkialla. Tuossa on esimerkiksi Jim Wilson, Snake Ansonin varapäällikkö. Hän on texasilainen eikä se seikka peloita ketään."
Beasley viittasi Wilsoniin, joka siirteli levottomasti jalkojaan. Tytön leimuavat silmät seurasivat hänen viittaustaan.
"Oletteko todellakin Texasista?" kysyi Bo.
"Olen, neiti, mutta en ole sen arvoinen", vastasi Wilson. Oli ilmeistä, että epämääräinen häpeäntunne lisäsi hänen hämmennystään.
"Ah, olen ollut siinä luulossa, että texasilaiset roistotkin suojelevat avuttomia tyttöjä!" vastasi Bo hyvin ivallisesti ja pettyneenä.
Jim Wilson painoi päänsä kumaraan. Ellei kukaan muu olisikaan huomannutWilsonin suhtautumisen tähän asiaan muuttuneen vakavaksi, huomasi SnakeAnson sen kumminkin.
"Beasley, leikit kuoleman kanssa!" huudahti hän.
"Varmasti!" lisäsi Bo niin kiihkeästi, että kuuntelijat vapisivat. "Olette jättänyt minut nyt näiden lainsuojattomien armoille. Saatte karkoittaa sisarenikin pois hänen kotoaan, mutta hetkenne on vielä koittava. Tom Carmichael tappaa teidät!"
Beasley nousi satulaan. Synkkänä, kalmankalpeana ja raivoissaan istui hän vapisten satulassaan tuijottaen lainsuojattomien johtajaan.
"Snake, minua ei voida syyttää asian epäonnistumisesta. Olisin rehellisesti täyttänyt lupaukseni, jos suunnitelmani olisi onnistunut. Mutta se ei ole tapahtunut. En maksa teille, hitto soikoon, mitään, ja asia on sillä kuitti minun puoleltani!"
"Beasley, tunnustan, etten voi vaatia teiltä mitään", vastasi Anson hitaasti. "Ette kumminkaan ole nyt yhtä rehellinen kuin ennen. Olemme tuhlanneet aikaa ja koettaneet parhaamme. Mieheni ovat hyvin uupuneet. Olemme sitäpaitsi rahattomia muista varusteista puhumattakaan. Emme ole milloinkaan ennen riidelleet. Mutta luullakseni voi sekin nyt olla mahdollista."
"Olenko velkaa teille rahaa tästä?" kysyi Beasley tiukasti.
"Ette", vastasi Anson yhtä vihaisesti.
"Silloin on asia selvä. Pesen käteni. Pakottakaa Riggs maksamaan.Hänellä on rahaa ja suunnitelmia. Yhtykää häneen."
Sanottuaan sen kannusti Beasley hevostaan, kääntyi ja ratsasti tiehensä. Lainsuojattomat katsoivat hänen jälkeensä, kunnes hän katosi puiden varjoon.
"Luuletteko keneltäkään meksikolaiselta voitavan odottaakaan enempää?" kysyi Shady Jones.
"Anson, enkö jo sitä sanonut?" lisäsi Burt.
Tummaihoinen Moze pyöritteli silmiään kuin hurjistunut sonni, ja Jim Wilson katsoi tarkkaavaisesti kädessään olevaan tikkuun. Riggs näytti äärettömästi huojentuneelta.
"Anson, anna minulle hieman eväistäsi, niin poistun tytön kanssa", sanoi hän kiihkeästi.
"Mihin sinä nyt lähtisit?" kysyi Anson uteliaasti.
Riggs ei voinut vastata heti. Hänen järkensä ei ollut sen enempää tämän tilanteen tasalla kuin hänen hermonsakaan.
"Et ole mikään metsien mies. Ja ellet ole aivan järjiltäsi, ei sinun milloinkaan pidä enää mennä Pineen eikä Show Downiin. Jäljilläsi ollaan jo varmasti."
Kuunteleva tyttö vetosi nopeasti Wilsoniin.
"Älkää suinkaan salliko hänen viedä minua mukanaan metsiin!" änkytti hän. Tämä oli hänen heikkoutensa ensimmäinen merkki.
"En ole tämän joukon johtaja", vastasi Jim Wilson kumminkin töykeästi.
"Mutta olettehan kumminkin mies!" kiusasi Bo häntä.
"Riggs, sinä otat mukaasi nykyisen rauhasi häiritsijän ja tulet mukaamme", sanoi Anson tiukasti. "Olen hyvin utelias näkemään, miten hän sinua kohtelee."
"Snake, antakaamme tytön palata Pineen", sanoi Jim Wilson.
Anson kirosi hämmästyneenä.
"Viisainta se kumminkin olisi", jatkoi Wilson. "Meillä on jo tarpeeksi tekemistä omista huolistammekin ja hänen pidättäminen luonamme lisää vain niitä. Aavistan jotakin. En ole usein vastustanut päätöksiäsi, mutta tämä ei ollenkaan miellytä minua. Tyttö olisi välttämättä lähetettävä kotiinsa."
"Mutta ehkä kumminkin hyödymme hänestä jollakin tavoin. Hänen sisarensa maksaa kyllä lunnaat."
"Toivon sinun kumminkin punnitsevan ehdotustani tarkasti", lopettiWilson.
"Jim, jos haluamme päästä hänestä heti, niin antakaamme Riggsin viedä hänet mukaansa", ehdotti Anson. Hän oli levoton eikä voinut päättää mitään. Wilson huolestutti häntä.
Pitkä texasilainen pyörähti heti katsomaan. Hänessä oli tapahtunut ihmeellinen muutos.
"Emme hitto vieköön annakaan!" sanoi hän.
Anson vapisi, mutta luultavasti ei Wilsonin äänen sävy sitä vaikuttanut. Hän voi kyllä olla joukon johtaja, mutta hän ei ollut silti sen suurin mies. Hänen kasvonsa synkistyivät.
"No, purkakaa sitten leiri", määräsi hän.
Riggs ei ollut luultavasti kuullut Ansonin eikä Wilsonin viimeisiä sanoja, sillä hän oli mennyt hakemaan hevostaan muutamien satojen metrien päästä.
He läksivät jo liikkeelle muutamien minuuttien kuluttua. Burt, Jones ja Moze ratsastivat edellä ajaen kuormahevosia, sitten seurasi Anson Bo kintereillään, sitten Riggs ja viimeisenä tuli Wilson.
Lähtö tapahtui hieman jälkeen puolenpäivän. He kulkivat kierrellen rinnettä ylöspäin, kunnes saapuivat muutaman syvän uoman laidalle, jota he sitten seurasivat tasaiseen metsään saakka. Kulku muuttui nyt nopeaksi, sillä kuormahevosetkin voitiin kiiruhtaa juoksuun. Kerran, kun antilooppilauma hyökkäsi korvat pystyssä aukealle, pysähdytti nuori Burt matkueen. Hänen hyvin tähdätty luotinsa kaatoi niistä yhden. Sitten jatkoivat muut matkaansa jättäen hänet nylkemään ja paloittelemaan eläintä. Seuraavan kerran pysähdyttiin muutaman kirkkaan ja nopean puron rannalle, ja ennenkuin he menivät sen yli, joivat sekä ihmiset että hevoset siitä mielellään. Burtkin tavoitti siinä toverinsa.
Nyt jatkui matka aukioiden ja niittyjen poikki ja sinne tänne mutkitellen tihenevän metsän halki vähitellen yhä korkeammalle, penkereeltä penkereelle auringon painuessa länteen ja muuttuessa punaisemmaksi. Sitten se laskeutui ja hämärä kirkastui vähitellen ruskoksi. Ansonkin rikkoi koko iltapäivän kestäneen vaitiolonsa ja määräsi matkueen pysähtymään.
Paikka oli villi, synkkä ja matala, tummien kuusikkojen välissä oleva notko. Ruohoa, polttopuita ja vettä oli siellä yllinkyllin. Kaikki miehet olivat jo laskeutuneet maahan irroittaen satuloita ja myttyjä, ennenkuin väsynyt tyttö ponnisteli tehdäkseen samoin. Kun Riggs huomasi sen, tuli hän ystävällisesti auttamaan, mutta Bo sivalsi häntä äänekkäästi sormikoidulla kädellään.
"Pidä kyntesi erillään minusta!" sanoi hän. Hänen mielensä ei näyttänyt ollenkaan lannistuneelta.
Wilson huomasi tämän sivutapauksen, mutta Anson ei.
"Mikä nyt on hätänä?" kysyi tämä.
"Kunnioitettava revolverinheiluttaja Riggs sai juuri sormilleen neidiltä, kun hän tahtoi olla kohtelias", vastasi Moze, joka sattui olemaan lähinnä.
"Jim näitkö sen?" kysyi Anson. Hänen mielenkiintonsa oli kestänyt koko iltapäivän.
"Hän koetti auttaa neitiä maahan, mutta neiti sivalsi häntä korvalle", vastasi Wilson.
"Tuo Riggs on joko tyhmä tahi sitten aivan hullu", sanoi Anson salavihkaa Mozelle.
"Tarkoitatte kai, että hän on kirottu! Muistakaa sanani, että hän saattaa meidät vielä turmioon. Tim ennusti oikein."
"Turmioonko?" sanoi Anson kiroten partaansa.
Monien käsien työskennellessä joutui kaikki pian valmiiksi. Muutamissa hetkissä saatiin nuotio kirkkaasti palamaan, vesi kiehui, padat höyrysivät ja paistetun riistan haju sekautui kylmään ilmaan. Tyttönen oli lopultakin laskeutunut satulasta maahan, johon hän istuutui Riggsin viedessä hevosen pois. Hän istui siinä allapäin nähtävästi aivan unhotettuna.
Wilson oli tarttunut kirveeseen ja heilutteli sitä nyt reippaasti kuusikossa. Puita kaatui monta nopeasti peräkkäin pehmeästi humahtaen. Sitten ilmaisivat kirveen pitkät liukuvat lyönnit, miten hän katkoi niiden oksia. Hän ilmestyi äkkiä hämärästä vetäen puoleksi karsittuja kuusia perässään. Hän teki monta tuollaista matkaa ja viimeisellä oli hän melkein kaatua suuren oksataakan alle. Ne hän levitti erään suuren haavan etäälle ulottuvan oksan alle. Sitten hän asetti nuo puoleksi karsitut kuuset vinosti tuota oksaa vasten molemmin puolin, muodostaen sitten nopeasti kotamuotoisen majan, jonka toiseen päähän hän jätti kapean aukon oveksi. Otettuaan sitten muutamasta kääröstä huopapeitteen levitti hän sen majan lattialle, kosketti tyttöä olkapäähän ja kuiskasi:
"Kun olette valmis, livahtakaa tuonne. Älkääkä valvoko pelosta, sillä aion paneutua nukkumaan juuri tähän edustalle."
Samalla hän näytti kädellään, miten hän aikoi asettua juuri tuon kapean oviaukon viereen.
"Voi, kiitoksia! Ehkä te sittenkin olette texasilainen", kuiskasi Bo takaisin.
"Ehkäpä", vastasi Wilson synkästi.
Tyttö kieltäytyi syömästä Riggsin tuomaa ruokaa, mutta hän söi ja joi hieman Wilsonin tarjoamaa. Sitten hän katsoi kuusiseen majaansa.
Olivatko Snake Ansonin miehet ennen olleet puheliaita ja toverillisia keskenään, emme tiedä, mutta nyt ei sellaisesta näkynyt juuri jälkeäkään. Jokainen mies näytti miettivän jonkun pahan enteen toteutumista, josta hän ei itse eivätkä toveritkaan olleet vielä selvillä. Kaikki tupakoivat. Sitten alkoivat Moze ja Shady pelata korttia nuotion valossa, mutta peli ei näyttänyt heitä huvittavan, koska he vain harvoin puhuivat. Riggs haki makuuhuopansa ensimmäiseksi esiin, ja oli hyvin merkityksellistä, että hän paneutui nukkumaan muutamien metrien päähän Bo Raynerin majasta. Nuori Burtkin heittäytyi muristen pitkäkseen ja pian seurasivat peluritkin hänen esimerkkiään.
Snake Anson ja Jim Wilson jäivät vaiti ollen miettimään sammuvan nuotion viereen.
Yö oli pimeä ja vain muutamia tähtiä oli näkyvissä. Puuskainen tuuli humisi kolkosti kuusikossa ja pimeästä metsästä kuului silloin tällöin joku kavion kapsahdus. Ei suden, ei arosuden eikä muunkaan pedon ulvonta suonut todellisuutta salomaan viileydelle.
Huopapeitteihinsä kääriytyneet miehet alkoivat vuorotellen hengittää syvään ja hitaasti raskaassa unessaan.
"Jim, tuo Riggs on mielestäni rikkonut kaikki suunnitelmamme", sanoiSnake Anson hiljaa.
"Niin minustakin", vastasi Wilson.
"Pelkään hänen sitäpaitsi tehneen oleskelumme näillä Valkoisilla vuorilla aivan mahdottomaksi."
"En halua sentään syyttää häntä niin paljosta. Mitä tarkoitat, Snake?"
"En todellakaan oikein ymmärrä", vastasi Anson synkästi. "Tiedän vain, että olot alkavat näyttää yhä pahemmilta. Viime syksy ja talvi olivat sellaisia emmekä vieläkään ole voineet hankkia tarpeeksi varusteita pitkälle metsissäoloajalle… Jim, kuinka mahtavaksi luulet tuon Beasleyn asemaa tuolla kylissä?"
"En hetikään niin mahtavaksi kuin hän kehuu."
"En minäkään. Huomasin sen eilen. Hän pelkäsi tyttöä, kun tämä suuttui ja uhkasi tapattaa hänet tuolla paimenrakastajallaan. Mies ampuukin hänet varmasti, Jim. Näin tuon Carmichaelin Magdalenassa muutamia vuosia sitten. Silloin oli hän vielä nuorukainen. Mutta huh! Ehkä hän ei olekaan paha, ennenkuin pienessä humalassa."
"Ei, sillä tytön sanojen mukaan hän on texasilainen."
"Jim, huomasin sinun pahastuvan tuosta puheesta Texasista ja muistakin tytön sanoista."
Wilson ei vastannut mitään tähän huomautukseen.
"Jumala tietää, etten sitä ihmettelekään. Et ole ollut ahdistettu lainsuojaton koko elämääsi enkä minäkään… Wilson, minusta on aina ollut vastenmielistä sekautua koko tähän tyttöjuttuun, eikö olekin?"
"Jos kieltäisin, tekisin väärin", vastasi Wilson.
"Se on nyt kumminkin tehty. Beasley saa sen maksaa hengellään ennemmin tahi myöhemmin, mutta se ei auta meitä hituistakaan. Lammaspaimenien karkoittaminen maasta ja lampaiden varastaminen eivät ole samaa kuin tyttöjen ryöstäminen. Beasley syyttää tästä meitä ja on tarpeeksi meksikolainen lähettääkseen muutamia miehiään ajamaan meitä takaa. Pinessä ja Shaw Downissa ei siedetä tällaista, sillä siellä asuu paljon mormoneja. Kun he heräävät, raivostuvat he suunniltaan. Otaksuhan nyt, että tuo Carmichael on taivuttanut tuon metsästäjän, Dalen, ja nuo teräväsilmäiset Beemannit jälkeemme."
"Sen me kyllä maksamme takaisin nopeasti", vastasi Anson julmasti.
"Miksi et antanut minun viedä tyttöä takaisin kotiin?"
"Kun kerran tuli puhe siitä, Jim, niin tunnustan olevani vihoissani ja tarvitsevani rahaa. Tiesin, ettet ottaisi dollariakaan hänen sisareltaan, mutta minä olen päättänyt kiskoa hänestä jotakin."
"Snake, et ole mikään tyhmyri. Kuinka voit suoriutua tuosta ja suoriutua nopeasti?"
"En ole vielä saanut suunnitelmaani valmiiksi."
"Pahennat vain asian, siinä kaikki", vastasi Wilson synkästi.
"Jim, aavistatko jotakin?"
"Annan sinun ottaa asiasta selvän."
"Kaikkia miehiäni riivaa piru", sanoi Anson vihaisesti. "Muut ovat vihoissaan siitä, ettei ole tarpeeksi ruokaa, ei whiskyä, ei rahaa peliin eikä tupakkaa, mutta et sinä, Jim Wilson, enkä minäkään."
"Mikä meitä sitten vaivaa?" kysyi Wilson.
"Minusta tuntuu kuin oleskeluni näillä seuduilla olisi loppunut. En voi selittää sitä, mutta minusta tuntuu kumminkin siltä. Jotakin on tulossa. En pidä noista kuusen juurilla olevista tummista varjoista. Ymmärrätkö? Sinä, Jim, olet aina ollut puoleksi rehellinen, ja nyt tuntuu joukkoni sinusta vastenmieliseltä."
"Snake, olenko milloinkaan jättänyt sinua pulaan?"
"Et ikinä! Olet paras tuntemani toveri. Toveruusvuosiemme kuluessa emme riidelleet kertaakaan, ennenkuin annoin Beasleyn täyttää korvani lupauksillaan. Syy on minun, mutta, Jim, katuminen on jo liian myöhäistä."
"Ehkä olisit eilen vielä ennättänyt korjata asian."
"Ehkäpä, mutta en nyt enää. Aion pitää tytön hallussani ja vaihtaa hänet kullaksi", selitti roisto julmasti.
"Snake, olen nähnyt voimakkaampienkin joukkojen kuin sinun syntyvän ja häviävän. Noissa kotipaikoillani oleskelevissa ryövärijoukoissa olevat miehet olivat melkein kaikki pahoja. Täällä ei ole tuollaisia joukkoja ollenkaan. Elleivät tilanomistajat tahi paimenet niitä hävitä, hävittävät ne luonnon pakosta itse itsensä. Sellainen on laki noihin joukkoihin nähden. Mitä tähän sinun joukkoosi taasen tulee, Anson, ei se pysty vastustamaan yhtä ainoatakaan todellista revolverilla-ampujaa."
"Vielä mitä! Jos me satumme vastakkain tuon Carmichaelin tahi jonkun muun sellaisen miehen kanssa, aiotko siis ruveta imemään sormeasi kuin mikäkin lapsi?"
"En puhunut nyt itsestäni, puhuin vain yleisesti."
"Mitä hittoa sinä siis tarkoitat?" kysyi Anson harmissaan.
"Jim, tiedän aivan yhtä hyvin kuin sinäkin, että joukkomme on pahemmassa kuin pulassa. Jälkemme etsitään ja sitten meitä ruvetaan ajamaan takaa. Meidän on piilouduttava, oltava alituisesti liikkeellä, kuljettava sinne tänne ja kätkeydyttävä synkimpiin metsiin, kunnes saamme tilaisuuden päästä etelään."
"Aivan niin. Mutta, Snake, sinä et ota huomioon miesten, et minun etkä omaa mieltäsi… Lyön vetoa hevosestani, että tämä joukko hajoaa päivässä tahi parissa."
"Pelkään sinun nyt ilmaisseen minunkin aavistukseni", vastasi Anson kohottaen sitten kätensä omituiseen alistuvaan asentoon. Hän oli kyllä rohkea, mutta kaikki salojen asukkaat tietävät heitä vahvemman voiman olevan olemassa. Istuessaan siinä muistutti hän kiemuraan käpertynyttä käärmettä, joka tuijottaa liikkumattomilla silmillään tuleen. Lopulta hän nousi ja puhumatta enää sanaakaan toverilleen poistui väsyneesti sinne, mistä nukkujain tummat ja liikkumattomat hahmot siintivät.
Jim Wilson jäi paikoilleen lepattavan nuotion viereen. Hän luki noista punaisista kekäleistä jotakin, luultavasti menneisyyttään. Hänen kasvoilleen ilmestyi varjoja, jotka kaikki eivät olleet lepattavien liekkien eivätkä pitkien kuusten aiheuttamia. Silloin tällöin kohotti hän päätään kuunnellakseen, ei nähtävästi senvuoksi, että hän odotti jotakin tavatonta ääntä, vaan tahtomattaan. Kuten Anson oli sanonut, oli ilmassa jotakin kuvaamatonta. Musta metsä humisi kovasti puuskaisen tuulen kynsissä. Sillä oli silläkin salaisuutensa. Wilsonin kaikille suunnille suuntautuvat katseet ilmaisivat, ettei ainakaan ahdistettu mies pidä pimeästä yöstä, vaikka se hänet kätkeekin. Istuessaan siinä tummien kuusien muodostaman ympyrän keskellä tuntui paikan aiheuttama tuntu lumonneen Wilsonin. Hän mietiskeli ehkä tuota omituista jälkivaikutusta, jonka tytön saapuminen joukkoon oli sen jokaiseen jäseneen aiheuttanut. Mikään ei ollut kumminkaan selvää; metsä säilytti salaisuutensa yhtä hyvin kuin surullinen tuulikin ja roistot nukkuivat kuin väsyneet pedot synkkine sydämensä sisimmässä olevine salaisuuksineen.
Jonkun ajan kuluttua heitti Wilson muutamia tikkuja punaiseen hiilokseen ja työnsi sitten pölkynpään tuleen. Liekki leimahti korkeammalle valaisten tuon pimeän ympyrän ja paljastaen nukkuvain taivasta kohti kääntyneet vakavat ja varjoisat kasvot. Wilson katseli heitä jokaista erikseen hymyillen ivallisesti, ja sitten viimeiseksi toisista erillään nukkuvaa Riggsiä. Muuttiko liekkien ja varjojen oikullinen valo Wilsonin kasvot peloittavan vihaisiksi vai totuus, joka pulppusi esille Etelässä syntyneen miehen sydämen syvyyksistä tänä yksinäisenä ja vahdittomana hetkenä, miehen, joka perinnöllisistä syistä kunnioitti kaikkea naisellista ja jonka omituinen, villi ja suojaton tappelijan verinen elämä pakotti hänet kuolettavasti vihaamaan tuollaisia Riggsin laisia, jotka matkivat ja ivasivat hänen tapojaan?
Wilson katsoi Riggsiin kauan. Tuo katse oli yhtä omituinen ja salaperäinen kuin suurissa lehdoissa humiseva metsätuuli, ja kun hän lopulta käänsi sen muualle, läksi hän samalla itsekin valmistamaan vuodettaan sellaisin askelin, jotka ilmaisivat, että hänessä oli henki vapauttanut voiman.
Hän asetti satulansa tuon huvimajan eteen, johon tyttö oli mennyt nukkumaan, samoin tervavaatteen ja huopapeitteensä, ja ojensi sitten väsyneesti pitkän ruumiinsa niille levätäkseen.
Nuotio syttyi nyt kirkkaammin palamaan paljastaen kuusten oksien kauniin viheriän ja ruskean kirjavan neulasrakenteen, joka on niin säännöllinen ja täydellinen, mutta samalla niin säännötönkin. Sitten se paloi loppuun ja sammui jättäen kaiken tummanharmaaseen tähtivaloon. Ympäristöstä ei kuulunut hevosten liikehtimistä, yötuulen humina muuttui hiljaisemmaksi, hyönteisten surinaa ei kuulunut enää juuri ollenkaan ja puronkin lorina tuntui hiljenneen. Tätä kehittymistä täydelliseen hiljaisuuteen jatkui, vaikka sitä ei milloinkaan saavutettukaan. Elämä odotti metsässä, vaikka se olikin muuttanut muotoaan pimeitten tuntien kuluessa.
Ansonin miehet eivät liikahtaneetkaan auringon noustessa, kuten tavallisesti kaikki metsämiehet, sekä metsästäjät että lainsuojattomat, joille aamun sarastaminen on niin tervetullut. Nämä toverukset, Anson ja Riggskin heihin laskettuina, vihasivatkin ehkä tuota hetkeä. Se merkitsi heille vain uutta laihaa ateriaa, sitten vaivalloista kuormittamista ja pitkää ratsastusta jonnekin, minne vain, taasen toista laihaa ateriaa, sanalla sanoen työskentelyä riittämättömien tarpeitten hankkimiseksi tyydyttävään elämään varmasti tuollaisetta elähdyttävättä toivotta, joka muuttaa heidän elämänsä merkitykselliseksi, ja kieltämättä lähestyvän onnettomuuden aiheuttamien aavistusten järkyttäminä.
Roistojen johtaja oli noustuaan pahalla tuulella ja hermostunut. Hän potkaisi Burtia saadakseen tämän hakemaan hevosia. Riggs seurasi poikaa. Shady Jones ei osannut muuta kuin murista. Yhteisestä sopimuksesta valmisti Wilson aina joka aamu hapanleipätaikinan, mutta tänään kävi se häneltä hyvin hitaasti. Anson ja Moze suorittivat lopun työstä suuremmatta innotta. Tyttöä ei näkynyt.
"Onko hän kuollut?" murahti Anson.
"Ei", vastasi Wilson katsahtaen häneen. "Hän nukkuu vielä. Anna hänen nukkua. Jos hän olisikin kuollut, olisi hänellä nyt varmasti parempi olla."
"Kuten meillä muillakin tässä joukossa", vastasi Anson.
"Snake, vannon meidän pian pääsevän täältä", sanoi Wilson tuttavallisella ja kiusoittelevalla äänellään, joka ei ilmaissut juuri muuta kuin mitä sanat sisälsivät.
Anson ei sanonut joukkonsa texasilaiselle jäsenelle enää mitään.
Burt ratsasti satulatta leiriin ajaen puolia hevosista edellään. Riggs seurasi hetken kuluttua tuoden vielä muutamia. Kadoksissa oli vielä kumminkin kolme, niiden joukossa Ansonin lemmikki. Hän ei olisi halunnut liikahtaa paikoiltaan tuotta hevosetta. Aamiaista syötäessä kiroili hän laiskoja miehiään ja aterian jälkeen kehoitti hän heitä lähtemään uudestaan. Riggs meni vastahakoisesti, mutta Burt kieltäytyi kokonaan.
"En. Etsin kaikki nuo kukkulat, jotka minun oli määräkin", sanoi hän."Ja tästä alkaen pidän vain huolta omasta hevosestani."
Johtaja hyväksyi tämän vastalauseen. Ehkä hänen oikeudentuntonsa suuntasi hänen toimintaansa vielä kerran, koska hän käski Mozea ja Shadya suorittamaan osansa.
"Jim, olet joukkomme paras etsijä. Ehkä sinä menet", sanoi Anson. "Olit aina ennen ensimmäinen lähtemään."
"Ajat ovat nyt muuttuneet, Snake", kuului kylmäverinen vastaus.
"Etkö aio lähteä?" kysyi johtaja kärsimättömästi.
"En totisesti!"
Wilson ei ollut sen näköinen eikä hän ilmaissut millään tavalla, ettei hän halunnut jättää tyttöä leiriin kenenkään Ansonin miehen kanssa erikoisesti eikä heidän kaikkienkaan kanssa, mutta asia oli kumminkin yhtä selvä kuin jos hän olisi sen sanonut. Hidasjärkinen Moze katsoi Wilsoniin ilkeästi.
"Johtaja, eikö olekin kummallista, miten tuollainen kaunis tyttö —?" aloitti Shady Jones ivallisesti.
"Tuki suusi, hullu!" keskeytti Anson. "Tulkaa kanssani hakemaan noita hevosia."
Heidän poistuttuaan tarttui Burt pyssyynsä ja painui metsään. Sitten ilmestyi tyttökin näkyviin. Hänen tukkansa riippui hartioilla ja kasvot olivat hyvin kalpeat tummine varjoineen. Hän pyysi vettä pestäkseen kasvonsa, jolloin Wilson viittasi puroon. Kun Bo käveli hitaasti sitä kohti, otti Wilson laukustaan kamman ja puhtaan pyyheliinan ja vei ne hänelle.
Palattuaan nuotiolle näytti Bo aivan erilaiselta kammattuine tukkineen ja punaisine poskineen.
"Neiti, oletteko nälissänne?" kysyi Wilson.
"Olen."
Wilson tarjosi hänelle palasen leipää, lihaa ja kastiketta ja kupillisen kahvia.
Bo piti nähtävästi lihasta, mutta söi vastenmielisesti muun.
"Missä muut ovat?" kysyi hän.
"Hevosia hakemassa."
Ehkä Bo huomasi, ettei Wilson halunnut jutella, koska hänen pikainen Wilsoniin luoma silmäyksensä ilmaisi hänen ajattelevan, että joko Wilsonin ääni tahi käytös oli muuttunut. Pian hän poistuikin haavan juurelle pois auringonvalosta istuutuen mättäälle, johon kantautui silloin tällöin nuotion savua. Siinä hän sitten pysyi liikkumatonna, ollen hyvin onnettoman näköinen päättäväisistä huulistaan ja uhmaavista silmistään huolimatta.
Texasilainen käveli edestakaisin nuotion luona pää kumarassa ja kädet selän takana. Ellei hänen vyöltään olisi riippunut revolveria, olisi hän muistuttanut velttoa maanviljelijää. Hän oli avopäin ja takitta, ruskeat liivit olivat auki ja housujen lahkeet oli työnnetty pitkiin saapasvarsiin.
He eivät kumpikaan, ei tyttö eikä hän, muuttaneet asentoaan pitkään aikaan. Vihdoin kumminkin katseltuaan metsään ja kuunneltuaan sanoi Wilson tytölle palaavansa pian, ja poistui kuusien suojaan.
Heti hänen lähdettyään — todellisuudessa niin pian, että se merkitsi suunnitelmaa eikä sattumaa — tuli Riggs juosten aukion vastakkaiselta puolelta. Hän riensi suoraan tytön luo, joka hyppäsi seisoalleen.
"Piilotin pari hevosta", huohotti hän käheästi ja kiihkeästi. "Otan nyt pari satulaa sillä aikaa kuin sinä hankit jotakin evääksi. Koetamme päästä pakoon."
"Ei!" huusi Bo peräytyen.
"Mutta emme ole turvassa täällä", sanoi Riggs vilkaisten ympärilleen. "Vien sinut kotiisi. Vannon sen. Sanon sinulle vieläkin, ettemme ole turvassa täällä, koska nuo miehet vihaavat minua. Kiiruhda nyt!"
Hän sieppasi pari satulaa, yhden kumpaankin käteensä. Hetki oli punastuttanut hänen kasvonsa, kirkastanut hänen silmänsä ja voimistanut hänen liikkeensä.
"Olen paremmassa turvassa täällä näiden lainsuojattomien luona", vastasi Bo.
"Et siis halua tulla!" Hänen kasvonsa alkoivat vaaleta ja vääntyä, ja hän pudotti satulat käsistään.
"Harve Riggs, mieluummin rupean noiden roistojen leluksi ja palvelijattareksi kuin suostun viettämään tuntiakaan kahden kesken kanssasi", tiuskaisi Bo hänelle sammumattomassa vihassaan.
"Vien sinut väkisin!"
Riggs tarttui häneen, mutta ei voinut pitää häntä kiinni. Bo riistäytyi irti ja huusi:
"Auttakaa!"
Kuultuaan tuon kalpeni Riggs hirveästi ja raivostui. Hypäten eteenpäin löi hän Bota vasten suuta. Bo horjui, kompastui muutamaan satulaan ja kaatui. Riggs tarttui nyt hänen kurkkuunsa aikoen kuristaa hänet. Mutta Bo makasi hiljaa sanomatta mitään. Silloin Riggs nosti hänet seisoalleen.
"Kiiruhda nyt, ota tuo laukku ja seuraa minua!" Riggs tarttui jälleen noihin pariin satulaan. Toivoton kiihko, tuhoisa ja kerskaileva, punasi hänen kasvonsa. Hän oli ainoan suuren seikkailunsa kynnyksellä.
Tytön silmät laajenivat katsoessaan Riggsin ohi ja hänen huulensa avautuivat.
"Jos huudat vielä kerran, tapan sinut!" huusi Riggs käheästi ja nopeasti. Paljas Bon huulien avautuminen oli jo peloittanut häntä.
"Yksikin huuto riitti varmasti", sanoi muudan ääni hitaasti, mutta venyttelemättä sanoja, tyynesti ja kylmästi, mutta sisältäen kumminkin jotakin peloittavaa.
Riggs pyörähti huudahtaen kummallisesti. Wilson seisoi muutamien askelten päässä puoleksi kohotettu revolveri kädessään. Hänen kasvonsa olivat kuten ennenkin, ainoastaan hänen silmiensä ilme muistutti kiehuvaa sulaa hopeaa.
"Tyttö, miksi valuu suustanne verta?"
"Riggs löi minua", kuiskasi Bo. Sitten jokin, jota hän pelkäsi tahi näki tahi aavisti, pakotti hänet peräytymään, polvistumaan ja ryömimään kuusisuojukseen.
"Kuulehan, Riggs, kehoitan sinua vetämään revolverisi esille, jos luulet sen hyödyttävän jotakin", sanoi Wilson harkitsevasti, vaikkakin hieman nopeasti.
Mutta Riggs ei voinut vetää, ei liikahtaa eikä puhuakaan sanaakaan. Hän näytti muuttuneen kiveksi lukuunottamatta leukaa, joka hitaasti painui alemmaksi.
"Harve Riggs, ampuja tuolta Missourista päin", jatkoi ääni kuvaamattoman tarkoittavasti, "olet luultavasti katsonut monenkin revolverin suuhun aikoinasi. Katsopas nyt tännekin!"
Wilson kohotti harkitsevasti revolverin suun juuri Riggsin säikähtyneiden silmien tasalle.
"Olit kuulemma kehunut Turnerin kapakassa, että voit nähdä luodin tulevan ja väistää sen. Sinun on kumminkin toimittava nopeasti! Koeta nyt väistää tätäkin!"
Revolveri sylki tulta ja paukahti. Toinen Riggsin säikähtynyt silmä, oikea, sammui kuin lamppu. Toinen pyöri hetkisen hirveästi, kunnes se muuttui liikkumattomaksi kuin kuolleella. Riggs horjui hitaasti, kunnes menetetty tasapaino kaatoi hänet raskaasti liikkumattomaksi kasaksi. Wilson kumartui katsomaan tuota maassa makaavaa ruumista. Hän oli nyt tuon äskeisen kylmän ja ivallisen miehen täydellinen omituisesti kiivas vastakohta. Sähisten ja sylkien kuin raivon myrkyttämä purki hän nyt tuota vihaansa, jota hänen luontoisensa mies ei ollut voinut kohdistaa elävään vastustajaansa. Hän oli nyt kuin halvattu ja syyti suustaan kiihkeitä epäjohdonmukaisia sanoja, jotka ilmaisivat ensi sijassa luokkavihaa, sitten todellisen miehuuden aiheuttamaa inhoa raukkaa kohtaan ja lopuksi vastenmielisyyttä murhaajaa vastaan. Maailmassa on vähän niin oikeudenmukaisia miehiä kuin nämä Lännen revolverisankarit ovat.
Wilsonin peloittava vihan aiheuttama kouristuskohtaus meni vihdoin ohitse. Suoristuttuaan pisti hän aseen tuppeen ja alkoi hitaasti kävellä tulen luona. Jonkun hetken kuluttua nosti hän päänsä pystyyn ja kuunteli. Hevosten kavioiden pehmoista kapsetta kuului metsästä. Pian ilmestyi Anson näkyviin miehineen ja heillä oli mukanaan muudan noista kadonneista hevosista. Sattui samalla, että nuori Burt lähestyi aukion toiselta puolelta. Hän käveli nopeasti, kuten sellainen, jolla on kerrottavana tärkeitä uutisia.
Laskeutuessaan satulasta huomasi Anson tuon kuolleen miehen.
"Jim, olin kuulevinani laukauksen."
Toiset huudahtivat ja laskeutuivat satuloista tarkastellakseen tuota maassa makaavaa ruumista sellaisella uteliaisuudella ja omituisella pelolla, joka on ominainen kaikille nopean kuoleman kanssa tekemisiin joutuneille miehille.
Mutta tuota kaikkea ei kestänyt kuin hetkinen.
"Olet ampunut hänen silmänsä puhki!" huudahti Moze.
"Ihmettelenpä, mitä revolverinheiluttaja Riggs piti tuosta lyijypuikosta!" sanoi Shady Jones nauraen julmasti.