"Hänen takaraivonsa on aivan tipotiessään!" huohotti nuori Burt. Oli mahdollista, ettei hän ollut vielä nähnyt montakaan luodin merkitsemää miestä.
"Jim, tuo pitkätukkainen houkka ei ole koettanutkaan ampua vastaan!" huudahti Snake Anson hämmästyneenä.
Wilson ei puhunut kumminkaan sanaakaan eikä lopettanut kävelyään.
"Mikä sen aiheutti?" kysyi Anson uteliaasti.
"Hän löi tyttöä", vastasi Wilson.
Nyt kuului pitkäveteisiä huudahduksia kaikilta suunnilta samalla kun miehet katsoivat toisiinsa.
"Jim, säästit minulta vaivan", lisäsi joukon johtaja. "Olen sinulle hyvin kiitollinen. Pojat, tarkastakaa Riggs, niin jaamme saaliin. Eikö niin, Jim?"
"Kyllä, mutta saatte pitää minun osani."
Miehen taskuissa oli paljon seteleitä ja vyötäisillä olevassa vyössä melkoinen määrä kultaa. Shady Jones anasti Riggsin saappaat ja Moze hänen revolverinsa. Sitten he jättivät ruumiin paikoilleen.
"Jim, sinun on mentävä etsimään noita kadonneita hevosia. Pari on vieläkin kateissa ja toinen niistä on minun!" huusi Anson, kun Wilson pääsi kääntymispaikalleen.
Bo kuuli Ansonin sanat, pisti päänsä esille kuusisuojuksesta ja huudahti: "Riggs kertoi piilottaneensa pari hevosta. Ne ovat varmasti jossakin lähistössä. Hän tuli tuolta päin."
"Huomenta, tyttöseni! Onpa sinulla hyviä uutisia", vastasi Anson, jonka rohkeus alkoi kasvaa.
"Hän halusi varmaankin saada sinut mukaansa."
"Kyllä, mutta en halunnut lähteä."
"Silloinko hän löi sinua?"
"Niin."
"Muistellessani eilistä puhettasi en voi ymmärtää, oliko herra Riggsillä suuremmat mahdollisuudet täällä kuin Texasissakaan. Meissäkin on nimittäin jotakin tuosta suuresta maasta."
Tyttö veti kalpeat kasvonsa piiloon.
"Nyt on meidän lähdettävä matkalle, pojat", määräsi johtaja. "Menköön pari teistä hakemaan noita hevosia. Ne ovat piilossa jossakin tiheässä kuusikossa. Me muut rupeamme tekemään kuormia."
Pian olivatkin he jo matkalla ja suuntasivat kulkunsa ylätasankoa kohti, poiketen suunnastaan ainoastaan silloin kun heidän piilottaakseen jälkensä oli etsittävä pehmeää ja ruohoista maata, jossa eivät sellaiset näkyneet.
Iltapäivän kuluessa ratsastivat he vain noin kaksitoista peninkulmaa, mutta se olikin vain jatkuvaa kiipeämistä penkereeltä penkereelle, kunnes he saapuivat metsäiselle ylätasangolle, joka mustana rinteenä jatkui huipuille saakka. Metsä oli jylhää aarniometsää, jossa kasvoi ainoastaan honkia ja mäntyjä kuusien hävittyä olemattomiin. Viimeinen tunti varsinkin oli vaivalloinen ja rasittava heidän etsiessään Ansonin mieleistä leiripaikkaa kulkemalla sinne tänne, kiipeilemällä, tunkeutumalla tiheikköihin ja poikkeamalla suunnasta. Hän tuntui olevan aivan ymmällä valitessaan sopivaa leiripaikkaa. Vihdoin kumminkin valitsi hän jostakin syystä, jota ei kukaan kokenut metsämies olisi käsittänyt, synkän tiheimmän metsän keskellä olevan syvänteen sellaiseksi. Aukio, jos sitä nyt sellaiseksi voitiin sanoakaan, ei ollut mikään niitty eikä lehtokaan. Toiselta puolelta kohosi musta kallio omituisine reikineen melkein puiden latvojen tasalle. Sen juurella pulppusi puro, joka virtasi sellaisten kalliomuodostumien yli, että sen lorina eri paikoista läheisyydessä kuulosti monenlaiselta, milloin sointuvalta ja laulavalta, milloin taasen omituisen kumealta ja synkältä, ei kumminkaan kovalta, mutta kummallisen läpitunkevalta.
"Miten synkkä paikka!" huomautti Shady tunteellisesti.
Tuo vähäinen mielenrohkaisu, jonka Riggsin ruumiin ryöstäminen oli aiheuttanut, ei kestänyt tähän leiriin saakka. Miehet juttelivat vain keskenään kaikkein välttämättömimmästä, ja senkin hyvin hiljaa. Paikan vaatimus tuntui olevan sellainen.
Wilson palveli tyttöä melkein samoin kuin edellisenä iltanakin. Hän käski Bon syödä itsensä kylläiseksi, jotteivät voimat heikontuisi. Tyttö totteli kehoitusta melkoisin ponnistuksin.
Koska päivä oli ollut hyvin voimiakysyvä, sillä kaikkien muiden, paitsi Bon, oli ollut pakko kiipeillä peninkulmittain jalkaisin, eivät he illallisen jälkeen valvoneet niinkään kauan, että olisivat huomanneet, millaisen omituisen, villin ja pikimustan paikan heidän johtajansa oli valinnut leiripaikaksi. Paksurunkoisten mäntyjen välissä olevilla pienillä aukioilla ei ollut mitään vastaavaa kauas ulottuvassa lehvistössä. Ei ainoankaan tähden tuike voinut näkyä tähän synkkään koloon. Kauempana olevien äkkiä kohoavien harjanteitten yli puhaltava tuuli humisi mäntyjen oksissa kuin nämä olisivat olleet jännitettyjä kieliä. Surullisia ääniä kuului silloin tällöin. Ne eivät olleet kyllä muita kuin oksien tahi toisiaan vasten hankautuvien runkojen aiheuttamia, mutta tarvittiin kumminkin päivänvalon selvä ilmoitus, jotta ihminen voi todeta ne muiksi kuin aaveellisiksi. Sitten kumminkin, huolimatta tuulen huminasta ja puron lorinan muuttuvaisuudesta, tuntui yhtä läpitunkematon hiljaisuus kuin pimeyskin oli kietovan heidät vaippaansa.
Lainsuojattomat, joista oli tullut pakolaisia nyt, nukkuivat kumminkin väsyneen unta kuulematta mitään. He heräsivät auringon noustessa, kun metsä näytti savuiselta kultaisessa aamuruskossa ja kun valo, linnut ja oravat ilmoittivat päivän alkaneeksi.
Hevoset eivät olleet poistuneet kuopasta yön kuluessa, seikka, jonkaAnson huomasi heti.
"Tämä ei kylläkään ole mikään iloinen paikka, mutta en milloinkaan ole nähnyt turvallisempaa", huomautti hän Wilsonille.
"Niin, jos nyt mikään paikka enää on turvallinen", vastasi Wilson epäilevästi.
"Voimme ainakin pitää silmällä jälkiämme. Tänne ei ymmärtääkseni ole mitään muuta tietä."
"Snake, olimme melko taitavia lampaidenvarkaita, mutta olemme huonoja metsämiehiä."
Anson murisi tyytymättömästi tälle toverilleen, joka kerran oli ollut hänen tukensa. Sitten hän lähetti Burtin metsälle hankkimaan tuoretta lihaa ja rupesi pelaamaan muiden kanssa korttia. Koska heillä nyt oli varoja sellaiseen, syventyivät he siihen heti kokonaan. Wilson tupakoi ja katseli miettiväisesti milloin pelaajia, milloin suruissaan istuvaa tyttöä. Aamuilma oli kylmää, ja Bo, nähtävästi tahtomatta oleskella vangitsijainsa läheisyydessä tulen luona, oli senvuoksi valinnut tämän synkän kuopan ainoan aurinkoisen paikan lepopaikakseen. Kului pari tuntia, aurinko kohosi korkeammalle ja ilma lämpeni. Kerran kohotti Anson päätään katsellakseen leiripaikkaa ympäröiviä synkkää metsää kasvavia rinteitä.
"Jim, hevoset ovat menossa jonnekin kauemmaksi", huomautti hän.
Wilson nousi laiskasti ja läksi kävelemään kapeiden aukioiden poikki hevosia kohti. Ne olivat syödessään ruohoa oikealla kulkeneet puron vartta alas. Siellä oli niitä vastassa syvä, viheriä ja tiheää pensaikkoa kasvava kuilu. Pari hevosta oli mennyt sinne. Wilson kuuli kai selvästi, missä ne olivat, vaikka ne eivät olleetkaan näkyvissä, koska hän läksi kiertämään päästäkseen niiden edelle ja ajaakseen ne takaisin. Näkymätön puro virtasi sinne kallioiden yli loristen ja kohisten. Hän pysähtyi vaistomaisesti ja kuunteli. Pihkalta tuoksuva tuuli kantoi mukanaan hiljaisia ja tyynnyttäviä metsänääniä. Ainoastaan hyvin terävät korvat olisivat voineet erottaa hiljaisia ja nopeita askelia. Wilson eteni varovaisesti ja kääntyi muutamalle pienelle, sammalta kasvavalle ruskealle ja tuoksuvalle aukiolle, joka oli täynnä sananjalkoja ja sinikelloja. Sen keskeltä löysi hän syvälle sammaleeseen painuneen puuman jäljen. Hän kumartui katsomaan sitä, jäykistyi nopeasti ja suoristautui sitten varovaisesti. Silloin kuuli hän takaansa kumeita askelia. Nostaen käsivartensa korkealle seisoi hän hiljaa paikoillaan ja kääntyi sitten hitaasti. Muudan harmaaseen peurannahkapukuun pukeutunut, harmaasilmäinen ja tukevaleukainen metsästäjä tähtäsi häneen vireissä olevalla pyssyllä. Ja tuon metsästäjän vieressä oli sähisevä ja sylkevä hirveän näköinen puuma.
"Päivää, Dale!" sanoi Wilson. "Olette totisesti yllättänyt minut."
"Sssh! Ei niin kovasti", sanoi metsästäjä hiljaa. "Oletteko Jim Wilson?"
"Olen. Dale, ilmestyitte kintereillemme tavattoman pian, vai satuitteko ehkä sattumalta löytämään meidät?"
"Olen seurannut jälkiänne. Wilson, tulen hakemaan tyttöä."
"Tiesin sen heti, nähdessäni teidät."
Puumaan näytti vaikuttavan sen isännän uhkaava asento, koska se avasi suunsa näyttäen julmat keltaiset torahampaansa ja sylkien Wilsoniin päin. Tämä ei näyttänyt pelkäävän ollenkaan Dalea eikä tämän pyssyä, vaan tuota suurta sähisevää petoa.
"Wilson, olen kuullut sanottavan teitä melko rehelliseksi roistoksi", sanoi Dale.
"Ehkä sellainen olenkin. Mutta minä voin tulla hulluksi pelosta minuutin kuluttua. Dale, tuo peto hyppää pian niskaani."
"Puuma ei hyppää, ellen sitä kehoita. Wilson, jos annan teidän mennä, tuotteko tytön luokseni?"
"Tuumikaamme asiaa. Mitä silloin tapahtuu, jos kieltäydyn?" kysyiWilson ovelasti.
"Silloin olette mennyttä miestä tavalla tahi toisella."
"Minulla ei todellakaan ole paljon valitsemisen varaa. Suostun ehtoonne. Mutta, Dale, uskotteko sanaani ja sallitte minun palata Ansonin luo?"
"Uskon. Ette ole mikään hullu ja luullakseni olette rehellinen. Minulla on Anson ja hänen miehensä hallussani. Ette voi paeta minua, ette ainakaan näissä metsissä. Voin karkoittaa hevosenne, tappaa teidät vuorotellen tahi usuttaa puuman kimppuunne jonakin yönä."
"Varmasti. Teillä on nyt valta käsissänne. Anson on itse kokonaan syypää tähän. Näin meidän kesken puhuen, Dale, en ole milloinkaan ollut halukas tällaiseen."
"Kuka Riggsin ampui? Löysin hänen ruumiinsa."
"Olitte varmaankin silloin jo läheisyydessä, kun se tapahtui", sanoiWilson väristen hieman tahtomattaan. Jokin ajatus tympäisi häntä.
"Entä tyttö? Onko hän turvassa ja terveenä?" kysyi Dale nopeasti.
"Hän on yhtä hyvässä turvassa ja terveenä kuin kotonaankin. Dale, hän on rohkein tyttö, mikä milloinkaan on hengittänyt. Kukaan ei olisi voinut saada minua milloinkaan uskomaan, että hänen laisellaan tytöllä on sellaiset hermot. Riggs löi häntä kerran vasten suuta, muuta ei ole tapahtunut. Tapoin Riggsin sen vuoksi. Ja auttakoon minua Jumala, mutta luullakseni olen koko ajan miettinyt, miten voisin häntä auttaa. Nyt ei sellainen ole enää niin vaikeaa."
"Mutta miten?" kysyi Dale.
"Saamme sitten nähdä. Minun on saatava hänet jotenkin pois leiristä ja tuotava luoksenne. Siinä kaikki."
"Sen täytyy tapahtua pian."
"Mutta kuunnelkaahan nyt, Dale", huomautti Wilson vakavasti. "Liian nopea toiminta on yhtä vahingollista kuin liian hidaskin. Snake on ollut hyvin ärtyisä näinä päivinä ja näyttää tulevan yhä ärtyisemmäksi. Ellen toimi hyvin varovaisesti, voi hän huomata jotakin ja tappaa tytön tahi tehdä hänelle jotakin muuta. Tunnen nuo miehet. He ovat kaikki valmiit uhraamaan henkensä. Minun on toimittava hyvin varovaisesti ja jos minulla vain olisi jokin suunnitelma, olisi asian menestyminen sitäkin varmempi."
Wilsonin viekkaat vaaleat silmät loistivat jostakin mietteestä. Hän oli koskemaisillaan toisen kohotetuista käsistään viitatakseen puumaan, kun hän näytti keksivän jotakin parempaa.
"Anson pelkää puumia. Ehkä voimme säikähdyttää hänet ja muut miehet niin, että tytön poisvieminen muuttuu hyvin helpoksi. Voitteko saada tuon suuren pedon tekemään kepposia? Hyökätkää leiriimme yöllä ja karkoittakaa hevosemme."
"Takaan, että voin peloittaa Ansonin melkein kuoliaaksi", vastasi Dale.
"Silloin onnistumme varmasti!" huudahti Wilson melkein iloisesti. "Vahdin tyttöä ja vihjaisen hänelle, miten hänen on näyteltävä osansa. Tulette sinne illalla juuri ennen pimeää. Aion tehdä miehet levottomiksi. Ja silloin voitte usuttaa puuman heidän kimppuunsa tahi tehdä, mitä haluatte. Kun miehet sitten ovat aivan suunniltaan, otan tytön mukaani ja tuon hänet tänne tahi jonnekin muualle ja vihellän teille… Mutta ehkä tämä suunnitelma sittenkin on kelvoton. Jos tuo puuma hyökätessään leiriimme hyppääkin minun niskaani jonkun muun asemesta tahi sitten pimeässä, kun etsin teitä, nitistää minut. Tämä ei tunnu minusta ollenkaan houkuttelevalta."
"Wilson, tämä puuma on kesy", vastasi Dale. "Luulette sitä vaaralliseksi, mutta se on niin vaaraton kuin kissanpoikanen. Se näyttää vain vihaiselta. Ihmiset eivät ole sitä milloinkaan ahdistaneet eikä se ole taistellut milloinkaan muiden kuin karhujen ja antilooppien kanssa. Saan sen seuraamaan kaikenlaisia jälkiä, mutta totuus on kumminkin sellainen, etten voi saada sitä tekemään pahaa kenellekään ihmiselle. Se voi kumminkin peloittaa kuoliaaksi kaikki sellaiset, jotka eivät sitä tunne."
"Tuo riittää jo minulle. Miten hauskaa minulla tulee olemaankaan, kun toverini ovat suunniltaan pelosta. Dale, voitte luottaa minuun ja olen teille kiitollinen senvuoksi, että sallitte minun hieman korjata itsekunnioitustani. Siis illalla, mutta ellei sellainen osoittaudu mahdolliseksi, huomenillalla sitten."
Dale laski pyssyn perän maahan ja suuri puuma sähähti jälleen. Wilson laski kätensä ja astuen eteenpäin tunkeutui hän ympäröivään viheriään kuusikkoon. Sitten hän kiiruhti kuilusta ylös aukiota kohti. Kun hän saapui toveriensa luo, hänen käytöksensä ja ilmeensä muuttuivat.
"Ovatko kaikki hevoset siellä?" kysyi Anson selaillen korttejaan.
"Ovat, mutta ne käyttäytyvät hyvin kummallisesti. Ne näyttävät pelkäävän jotakin."
"Ehkä siellä on joku harmaakarhu", mumisi Anson. "Jim, sinun on pidettävä niitä silmällä. Olemme hukassa, jos joku peto säikähdyttää ne suunniltaan."
"Minut siis valitaan tekemään kaikki työt nyt, kun te korttipukarit nylette toisianne. Minun on paimennettava hevosia, kannettava vettä ja hakattava halkoja, keitettävä ja virutettava astiat. No samapa tuo lienee."
"Kukaan ei milloinkaan suoriudu leiritöistä paremmin kuin Jim Wilson", huomautti Anson.
"Jim, olet nyt naisen ritari ja sinulla on tarpeeksi työtä hänen ruokkimisessaan ja huvittamisessaan", sanoi Shady Jones, hymyillen niin, että sanat menettivät ivansa.
Miehet nauraa hohottivat.
"Mene tiehesi, Jim, sotket vain pelimme", sanoi Moze hieman vakavammasti.
"Tyttö kuolisikin varmasti nälkään, ellei minua olisi", vastasi Wilson hyväntuulisesti kävellessään tyttöä kohti ja alkaessaan puhua tälle melko kovasti tultuaan lähemmäksi: "Neiti, minut on valittu kokiksi ja haluaisin nyt tietää, mitä haluatte päivälliseksi."
Miehet kuulivat hänen sanansa ja nauraa hohottivat jälleen. "Hei, miten tuo Jim voikaan olla hullunkurinen!" huudahti Anson.
Bo katseli häneen hämmästyneenä. Wilson iski silmää hänelle ja tultuaan lähemmäksi alkoi hän puhua hänelle hiljaa ja nopeasti.
"Tapasin äsken tuolla metsässä Dalen kesyine puumineen. Hän on tullut noutamaan teitä. Olen suostunut auttamaan häntä, että saamme teidät täältä turvallisesti pois. Nyt on teidänkin näyteltävä osanne. Teidän on tekeydyttävä hulluksi. Ymmärrättekö? Keksikää jotakin omasta päästänne. En välitä, mitä teette tahi sanotte, kunhan vain olette olevinanne hullu. Älkääkä pelätkö. Aiomme säikähdyttää nuo miehet niin, että saan tilaisuuden viedä teidät pois. Sitten illalla tahi viimeistään huomenna."
Ennenkuin Wilson alkoi puhua, oli Bo surullinen, kalpea ja valmis milloin tahansa purskahtamaan itkuun. Hän muuttui kumminkin nopeasti kuunnellessaan näitä sanoja ja kun Wilson lopetti, ei hän enää näyttänyt samalta tytöltäkään. Hän katseli Wilsoniin ymmärtäväisesti ja nyökäytti nopeasti päätään.
"Kyllä ymmärrän. Teen voitavani!" kuiskasi hän.
Wilson poistui hyvin hajamielisenä, viekkaan suunnitelmansa hämmentämänä, eikä hän tullut entiselleen, ennenkuin melkein toveriensa luona. Silloin alkoi hän hyräillä jotakin vanhaa surullista laulua, liikkui nopeammasti, korjasi tulta ja alkoi valmistaa päivällistä. Hän piti kumminkin tarkasti silmällä, mitä ympärillä tapahtui. Hän huomasi tytön menevän kuusisuojukseen ja tulevan sieltä jälleen ulos hiukset hajallaan. Wilson katsoi tovereihinsa virnistellen, pudisti sitten päätään kuin ajatellen, että tilanne alkoi kehittyä.
Pelaavat miehet eivät kumminkaan heti huomanneet, miten tyttö keimaili ja silitteli pitkää tukkaansa hämmästyttävällä tavalla.
"Hävinnyt!" huudahti Anson kiroten ja heittäen korttinsa menemään."Ellei minua ole noiduttu, en osaa ollenkaan pelata!"
"Olet varmasti noiduttu", sanoi Shady Jones ivallisesti. "Vastako se nyt alkaa sinulle selvitä?"
"Pelaat kuin ojaan uponnut lehmä todellakin", huomautti Moze lyhyesti.
"Pojat, eikö tämä olekin hullua?" sanoi Anson surullisen vakavasti. "Alan juuri tulla järkiini. Jokin on hullusti. Viime syksystä alkaen ei meille ole mikään onnistunut, vaan kaikki on mennyt päin mäntyyn. En syytä ketään, sillä minähän tässä johtaja olen. Onnettomuus seuraa minua."
"Snake, onnettomuutemme johtuvat kokonaan tuosta tekemästäsi sopimuksesta siepata tytöt", sanoi Wilson, joka oli kuunnellut. "Sanoin sen sinulle jo silloin. Ikävyytemme ovat vasta alkaneet ja huomaan niiden nyt lisäytyvän. Katsokaa."
Wilson viittasi sinnepäin, missä tyttö seisoi hiukset hulmuten hurjasti pään ja hartioiden ympärillä. Bo kumarteli hyvin kauniisti muutamalle vanhalle kannolle lakaisten maata nöyryydessään suortuvillaan.
Anson säpsähti ja näytti hämmästyvän äärettömästi, vallan naurettavasti. Ja nuo toiset miehet tuijottivat, ollen yhtä ymmällä kuin heidän johtajansakin.
"Mikä kumma häntä nyt vaivaa?" kysyi Anson epäilevästi. "Hänen tukkansahan on aivan hajallaan. Mutta hän ei näytä tekevän tuota iloissaankaan."
Wilson naputti otsaansa merkityksellisesti kädellään. "Säikähdin häntä oikein tänä aamuna", kuiskasi hän.
"Miten niin?" huudahti Anson uskomatta korviaan.
"Ellei hän ole hullu, en eläessäni ole nähnyt ketään hullua naista", sanoi Shady Jones. Hänen tavastaan pudistaa päätään olisi voitu luulla, että hän alituisesti oli ollut tekemisissä naisten kanssa.
Moze oli niin säikähtynyt, ettei hän saanut sanaakaan suustaan.
"Näin sen tulevan", selitti Wilson melko kiihkeästi. "Pelkäsin kumminkin ilmaista sitä. Kiusasitte minua hänellä. Nyt sentään toivon, että olisin puhunut."
Anson nyökäytti vakavasti päätään. Hän ei uskonut oikein näkemäänsä, mutta todistukset tuntuivat kumoamattomilta. Hän lähestyi tyttöä askel askeleelta, ikäänkuin tämä olisi ollut joku vaarallinen ja selittämätön kapine. Wilson seurasi häntä ja toisia näytti vastustamattomasti haluttavan lähteä mukaan.
"Kuulehan, tyttöseni!" huudahti Anson käheästi.
Tyttö suoristi ylpeästi hennon vartalonsa. Levällään olevien hiusten välistä loistivat hänen silmänsä luonnottomasti Ansonia vastaan, mutta hän ei suvainnut vastata sanaakaan.
"Kuulehan, Raynerin tyttö", lisäsi Anson hitaasti, "mikä sinua oikeastaan vaivaa?"
"Herra, puhutteko minulle?" kysyi Bo arvokkaasti.
Shady Jones tointui hämmennyksestään ja huomasi kai tilanteessa jotakin naurettavaa, koska hänen tummat kasvonsa alkoivat liikahdella.
"Kyllä!" huohotti Anson raskaasti.
"Ophelia odottaa käskyjänne, herra. Olen ollut kokoamassa kukkia", sanoi Bo suloisesti näyttäen tyhjiä käsiään, kuin niissä olisi ollut kukkavihko.
Shady Jones purskahti hillittömään nauruun. Siihen ei kumminkaan kukaan muu yhtynyt ja nopeasti aiheutti se hänelle ikävyyksiä, sillä tyttö hyökkäsi nyt hänen kimppuunsa.
"Mitä sinä, sammakko, kurnutat? Roisto, sinut olisi pieksettävä ja kytkettävä rautoihin!" huusi hän kiihkeästi.
Shadyssä tapahtui huomattava muutos ja hän oli kaatua peräytyessään.Sitten näpsäytti Bo sormiaan Mozen nenän alla.
"Sinä musta paholainen! Mene matkoihisi! Kuuletko!"
Anson kokosi sen verran rohkeutta, että hän koski Bohun.
"Kuulehan nyt, Ophelia —"
Ehkä hän koetti rauhoittaa Bota, mutta tämä huusi ja hyppäsi takaisinpäin kuin palohaavan saanut. Hän huusi kimeästi ja hurjasti:
"Sinä! Sinä!" Hän viittasi sormellaan Ansoniin. "Sinä naistenrääkkääjä!Miksi hylkäsit vaimosi?"
Anson muuttui ensin tummanpunaiseksi, mutta kalpeni sitten hitaasti.Tyttö oli nähtävästi osunut umpimähkään hyvin arkaan paikkaan.
"Ja nyt on piru muuttanut sinut käärmeeksi, pitkäksi suomuiseksi käärmeeksi, jolla on viheriät silmät! Huh! Kun paimeneni löytää sinut, ryömit kyllä pian vatsallasi. Ja hän polkee sinut tomuun."
Bo liukui nyt heidän luotaan alkaen pyöriä somasti käsivarret leveällä ja hiukset hulmuten. Sitten hän nähtävästi unhottaen tuijottavat miehet alkoi laulaa hiljaa jotakin suloista laulua. Tanssittuaan vielä muutaman männyn ympärillä livahti hän lopulta pieneen viheriään majaansa, josta pian alkoi kuulua hyvin surullista vaikeroimista.
"Voi, millainen häpeä!" huudahti Anson. "Tuo hieno terve ja rohkea tyttönen on nyt mennyttä kalua. Hän on nyt aivan rutihullu!"
"Niin, sanopas muuta", huomautti Wilson. "Ja muille se tuottaa yhä enemmän ikävyyksiä. Tilanne oli jo kehno ennenkin, mutta nyt se muuttuu aivan sietämättömäksi. Enkö sitä jo sinulle sanonut, Anson? Varoitin sinua. Kysy Shadylta ja Mozelta, he kyllä ymmärtävät asian."
"Onnemme on ainiaaksi mennyttä", ennusti Shady surullisesti.
"Tämä musertaa minut kokonaan, Anson", mumisi Moze.
"Hullu nainen hallussani! Ellei tämä nyt jo ole liikaa niin ei mikään!" huudahti Anson surullisesti poistuessaan. Ollen tietämätön, taikauskoinen ja todennäköisten asioiden järkyttämä, kuvitteli hän lopultakin olevansa pahojenhenkien riivaama. Kun hän heittäytyi istumaan muutamalle käärylle, vapisivat hänen punakarvaiset kätensä. Shady ja Moze muistuttivat myöskin paria viimeisillään olevaa miestä.
Wilsonin jännittyneet kasvot liikahtelivat, kun hän käänsi ne pois nähtävästi tukahduttaakseen jonkunlaisen tunnepuuskan. Juuri silloin pääsi Ansonilta jyrisevä kirous.
"Hullu tahi ei, kultaa minä kumminkin hänellä ansaitsen!" raivosi hän.
"Mutta mies, ole nyt toki järkevä. Aiotko sinäkin tulla hulluksi? Sanoinhan sinulle jo, että joukkomme on tuomittu perikatoon. Et voi saada mitään hänestä", sanoi Wilson harkitusti.
"Miksi en?"
"Koska meitä ajetaan takaa. Emme voi piiloutua mihinkään. Päivän tahi parin kuluttua saamme lyijyä nahkaamme."
"Ajetaan takaa! Mistä olet tullut sellaiseen luuloon? Näinkö pian?" kysyi Anson nostaen päätään kuin iskevä käärme. Toisetkin miehet osoittivat nopeata mielenkiintoa.
"Ei se mikään luulo ole, sillä en ole nähnyt ketään. Tunnen sen kumminkin luissani. Kuulen jonkun tulevan jäljessämme koko ajan, erittäinkin öisin. Joku järkkymätön mies on varmasti kintereillämme."
"Jos näen tahi kuulen jotakin, isken tyttöä päähän ja sitten lähdemme matkoihimme täältä", vastasi Anson synkästi.
Wilson syöksähti nopeasti eteenpäin, vihaisesti ja niin kiihkeästi, ettei sellainen ollut ollenkaan hänen tapaistaan. Miehet tuijottivatkin häneen hämmästyneinä.
"Silloin on sinun jumalauta muserrettava Jim Wilsonin pää ensin!" sanoi hän yhtä omituisella äänellä, kuin hänen käyttäytymisensäkin oli.
"Jim, rupeaisitko vastustamaan minua?" huudahti Anson kohotetuin käsivarsin arvokkaasti ja lämpimästi.
"Minäkin alan tulla niin pyörälle päästäni, että mieluummin saat murskata sen, ennenkuin annan sinun murhata tuon pienen tyttö-raukan, jonka olet tehnyt hulluksi."
"Jim, en punninnut sanojani", vastasi Anson. "Ja palataksemme asiaan, alan minäkin olla aivan sekaisin. Olemme kaikki monen hyvän whiskyryypyn tarpeessa."
Hän koetti karkoittaa mielestään kaiken synkkyyden ja pelon, mutta ei onnistunut. Toverit eivät auttaneet hänen yritystään ollenkaan. Wilson poistui nyökäytellen päätään.
"Anson, anna Jimin olla rauhassa", kuiskasi Shady. "Olet mieletön vastustaessasi häntä, kun hän on noin kiihoittunut. Jim on kyllä uskollinen, mutta sinun on oltava varovainen."
Moze ilmaisi kantansa nyökäyttäen synkästi.
Kun pelaaminen aloitettiin jälleen, ei Anson siihen enää yhtynytkään. Toisetkaan, Moze ja Shady, eivät näyttäneet olevan siihen niin innostuneita kuin tavallisesti. Anson paneutui lopulta pitkäkseen nojaten päänsä satulaan. Hän tuijotti koko ajan tuohon pieneen suojukseen, jossa vangittu tyttö pysytteli piilossa. Sieltä kuului silloin tällöin hiljaista laulua tahi luonnotonta naurua, joka kantautui aukion poikki. Wilson oli niin syventynyt ruoanlaittoon, ettei hän nähtävästi kuullut mitään. Äkkiä hän kutsui miehet aterialle, mitä pyyntöä nämä niin vastahakoisesti ja vaiti ollen noudattivat kuin he sillä olisivat osoittaneet jonkunlaista suosiota kokille.
"Snake, eiköhän minun pitäisi viedä hieman ruokaa tytöllekin?" kysyiWilson.
"Tarvitseeko sinun kysyä sitä minulta?" tiuskaisi Anson. "Hänen on pakko syödä, vaikka sitten ruoka olisi tukittava hänen kurkkuunsa."
"En ole siihen hyvinkään halukas", vastasi Wilson, "mutta voinhan tuon sentään tehdä, koska te muut tunnutte olevan siihen hyvin vastahakoisia."
Otettuaan lautasen ja kupin lähestyi hän vastahakoisesti tuota pientä suojusta ja pisti päänsä ovesta sisään. Valpas ja huomiokykyinen tyttö oli nähtävästi huomannut hänen tulonsa. Kaikissa tapauksissa tervehti hän Wilsonia varovaisesti hymyillen.
"Jim, olinko mielestänne hyvä?" kuiskasi hän.
"Neiti, niin taitavaa näyttelijätärtä en luullakseni ole milloinkaan nähnyt", vastasi Wilson hiljaa. "Olitte kumminkin pilata kaikki liioittelemisella. Ilmoitan nyt Ansonille, että olette sairas — myrkytetty tahi jotakin muuta hirveää. Odottakaamme sitten iltaa. Dale varmaankin saapuu silloin avuksemme."
"Voi, olen hirveästi jännittynyt saadakseni lähteä", huudahti Bo. "JimWilson, en unhota teitä milloinkaan elämässäni."
Wilson näytti suuresti hämmästyvän.
"Neiti, olen koettanut tehdä vain parhaani, mutta tuloksista en mene takuuseen. Olkaa kärsivällinen, rohkea, älkääkä säikähtykö. Toivoakseni voin Dalen kanssa pelastaa teidät tästä."
Vedettyään päänsä pois hän nousi ja palasi nuotiolle, missä Anson odotti uteliaana.
"Jätin ruoan sinne, mutta hän ei siihen koskenutkaan. Hän näyttää olevan jotenkin sairas, lieneekö saanut myrkytyksen."
"Jim, olin kuulevinani sinun puhuvan", sanoi Anson.
"Niin puhuinkin. Koetin häntä taivuttaa. Hän ei ole mielestäni niin järjetön kuin äsken, mutta hän makaa siellä melkein kaksinkerroin ja on hyvin sairas."
"Yhä pahempaa siis", murahti Anson hampaittensa välistä. "Ja missä Burtkin viipyy? Nyt on jo keskipäivä ja hän lähti varhain. Hänestä ei tule milloinkaan metsämiestä. Nytkin on hän luultavasti eksynyt."
"Joko niin, tahi sitten on häntä kohdannut jokin muu", vastasi Wilson miettiväisesti.
Anson heristi suurta nyrkkiään ja kirosi julmasti partaansa sellaisen miehen tapaan, jonka rikostoverit ja välineet, onni ja itseluottamus olivat pettäneet. Hän heittäytyi muutaman puun juurelle ja jonkun ajan kuluttua, kun hänen vihansa oli haihtunut, näytti hän vaipuvan uneen. Moze ja Shady jatkoivat peliään. Wilson käveli edestakaisin, istui hetkisen ja läksi sitten katsomaan hevosia jälleen, kiersi notkon ja palasi taasen leiriin. Iltapäivän tunnit kuluivat hitaasti, koska ne olivat jonkunlaisia odotustunteja. Kun katsoi miehiin, voi helposti huomata heidän kasvoillaan saman odottavan ilmeen.
Auringonlaskun aikaan muuttui notkon kullanväri epämääräiseksi synkäksi hämäräksi. Anson kääntyi, haukotteli ja istuutui. Kun hän katsoi ympärilleen hakien selvästi Burtia, hänen kasvonsa synkistyivät.
"Eikö Burtia ole vieläkään näkynyt?" kysyi hän.
Wilson näytti hieman hämmästyvän. "Snake, et suinkaan odota Burtia enää?"
"Tietysti odotan! Miksi en odottaisi?" tiuskaisi Anson. "Milloin muulloin tahansa olisimme lähteneet häntä etsimään, emmekö olisikin?"
"Milloin muulloin tahansa ei ole sama kuin nyt, Burt ei tule enää milloinkaan takaisin", sanoi Wilson varmasti ja lopullisesti.
"Joutavia! Täyttävätkö mielesi jälleen nuo samat omituiset aavistukset kuin äskenkin, tuollaiset yliluonnolliset, joita et voi selittää?"
Ansonin kysymykset olivat katkerat ja ivalliset.
"Kyllä. Ja, Snake, kysyn sinulta nyt samaa: Eikö sinunkin mielessäsi liiku jotakin samantapaista?"
"Ei!" karjaisi johtaja hurjasti, mutta tämä kiihkeä purkaus osoitti vain, että hän valehteli. Tästä purkauksesta, joka oli tulinen muisto hänen luonteensa vanhoista ja urhoollisista vaistoista, laskeutuisi hän nopeasti aivan mielettömyyteen asti, ellei joku nopea muutos vaihtaisi hänen onneaan paremmaksi. Ja sellaisille raaoille ja hillittömille luonteille kuin hänen merkitsi tuollainen mielettömyys toivotonta tilannetta, toivotonta tapausten kehittymistä ja toivotonta intohimojen kokoamista, joiden tarkoitus on vain jakaa ja ottaa vastaan onnettomuuksia, verta ja kuolemaa.
Wilson lisäsi hieman puita nuotioon ja syödä nutusteli sitten muutamia laivakorppuja. Kukaan ei pyytänyt häntä keittämään eivätkä muutkaan yrittäneetkään. Vuorotellen menivät miehet hakemaan eväsvarastosta hieman leipää ja lihaa.
Sitten he odottivat, kuten miehet, jotka eivät tiedä, mitä he odottavat, mutta kumminkin vihaavat ja pelkäävät tuota odottamaansa.
Notkossa vallitseva hämärä oli luonnollisesti omituista ilman tihenemistä. Se oli pimeän ja valon sekoitusta, joka muodosti harmaita pitkiä varjoja.
Hevosten korskuminen ja hyppiminen säikähdytti äkkiä miehiä.
"Hevoset pelkäävät jotakin", sanoi Anson nousten. "Tulkaa, niin mennään katsomaan."
Moze seurasi häntä ja he katosivat hämärään. Pian kuului kovempaa kavioiden kapsetta, sitten viidakon rasahtelua ja miesten kovia huutoja. Vihdoin palasivat miehet taluttaen kolmea hevosta, jotka he sitoivat kiinni notkon reunalla kasvaviin puihin.
Nuotion valossa näyttivät Ansonin kasvot synkiltä ja vakavilta.
"Jim, hevoset ovat arempia kuin antiloopit", sanoi hän. "Otin omani kiinni ja Moze pari muuta. Loput laukkasivat tiehensä meidän lähestyessämme niitä. Joku peto on säikähdyttänyt ne pahasti. Meidän on kaikkien kiiruhdettava sinne pian."
Wilson nousi pudistaen päätään miettiväisesti. Samalla rikkoi hiljaisuuden säikähtyneen hevosen kimakka ja pelästynyt hirnunta. Se piteni huudoksi, katkesi ja loppui. Sitten seurasi pelokasta korskuntaa, hyppimistä, rasahtelua, kavioiden kapsetta ja pensasten kahinaa, sitten kovempaa hyppimistä ja kolinaa sekä katkonaista kovaa hirnumista.
"Ne ovat pillastuneet!" huusi Anson kiiruhtaen oman hevosensa luo, jonka hän oli sitonut notkon laitaan. Se oli muutenkin suuri ja villinnäköinen, saati sitten nyt, kun se korskui ja koetti päästä irti. Anson ehti sen luo juuri ajoissa, ja kaikki hänen voimansa olivat tarpeen sen rauhoittamiseksi. Vasta sitten kun tuo rasahteleva, korskahteleva ja hyppivä temmellys oli hiljennyt ja lakannut kuulumasta harjulta, uskalsi hän poistua säikähtyneen lemmikkinsä luota.
"Paenneet, hevosemme ovat paenneet! Kuulitteko sitä elämää?" huudahti hän kalpeana.
"No johan nyt toki. Lauma on nyt hajonnut kaikkiin ilman suuntiin", vastasi Wilson.
"Emme saa niitä milloinkaan takaisin, vaikka eläisimme vielä sata vuotta", selitti Moze.
"Se tekee meistä lopun, Snake Anson", lisäsi Shady Jones miettiväisesti. "Hevoset ovat nyt karanneet. Voit lähettää lentosuukkosen niiden jälkeen. Niiden jalat eivät olleet sidotut ja ne pelästyivät hirveästi jotakin. Ne hajautuivat tuossa sekasorrossa pääsemättä enää milloinkaan yhteen. Huomaatko nyt, millaiseen pulaan olet meidät saattanut?"
Tämän kolmannen syytöksen voimasta istuutui joukon johtaja järkytettynä ja vaiti ollen. Toisetkin vaikenivat ja vähitellen vallitsi notkossa täydellinen hiljaisuus. Yö koitti mustana, synkkänä, kolkkona ja tähdettömänä. Tuuli humisi heikosti ja puro lauloi omituista lauluaan, milloin sointuvasti, milloin kumeasti. Se ei ollut milloinkaan samanlaista — joskus se jyrisi kuin kaukainen ukkonen, joskus taasen kohisi kuin vesi olisi syöksynyt syvään kuiluun ja joskus kolisi kuin nopeassa virrassa olevat kivet. Mustaa kallioseinää ei voitu nähdä, mutta kumminkin oli sieltä häämöttävinään omituisia kasvoja; suuret männyt näyttivät aivan kohtisuorilta ja varjot olivat tummia, liikkuvia ja muuttuvia. Nuotion lepattava valo kierteli suuria runkoja ja valaisi haaveellisesti mietteihinsä vaipuneita miehiä. Se ei muutenkaan palanut eikä räiskynyt iloisesti, sillä ei ollut minkäänlaista hehkua, ei säkeniä, ei valkoista sydäntä eikä punaisia tummenevia kekäleitä. Miehet koettivat vuoroittain kuin yhteisestä sopimuksesta saada tulen kirkkaammasti palamaan. Mutta, koottu vähäinen puumäärä oli lahoa, joka leimahti vain hetkeksi sammuakseen taasen melkein heti.
Jonkun ajan kuluttua ei ainoakaan mies puhunut, ei liikkunut, eipä edes tupakoinut, vaan tuijotti vain synkästi tuleen. Jokainen oli vaipunut omiin ajatuksiinsa ja jokaisen yksinäinen mieli oli tiedottomasti täynnä tulevaisuuden epäilyksiä. Tämä ajattelemiselle omistettu tunti erotti nämä toverukset toisistaan.
Öisin ei mikään ole samannäköistä kuin päivisin. Onnen ja runsauden päivinä, menneissä tuimissa taisteluissa ja monissa tulevissa erosivat nämät miehet niin suuresti nykyisestä tilastaan kuin tämä pimeä yö erosi heidän odottamastaan kirkkaasta päivästä. Vaikka Wilson pettikin suuresti tovereitaan tuon avuttoman tyttö-raukan vuoksi eivätkä häntä niin ollen järkyttäneet minkäänlaiset ahdistavat eivätkä taikauskoiset luulot, oli hän kumminkin ehkä enemmän tietoinen uhkaavasta onnettomuudesta kuin toiset.
Heidän tekemänsä paha puhui heille luonnosta ja pimeydestä, ja jokainen heistä selitti sen oman pelkonsa tahi toivonsa mukaan. Vallitsevin tunne oli kumminkin pelko. He olivat vuosikausia eläneet aina jonkunlaisen pelon vallassa, peläten milloin rehellisiä miehiä tahi kostoa, milloin takaa-ajoa tahi nälkää, milloin juoman tahi kullan puutetta, milloin verta tahi kuolemaa, milloin onnea tahi tilaisuuksia tahi jotakin salaperäistä nimetöntä voimaa. Vaikka Wilson olikin oikea pelottoman miehen perikuva, kalvoi hänen mieltään kumminkin kuluttavin ja selittämättömin pelko, mitä ajatella voidaan, nimittäin sellainen, että hänen oli ehkä piakkoin pakko tehdä hänen miehuudelleen ala-arvoisia tekoja.
Siten he istuivat kumarassa nuotion ääressä miettien, koska toivo tuntui jo melkein sammuneelta, kuunnellen, koska tuo kummallinen ja synkkä pimeys tuulenhuminoineen ja kumeine puronkohinoineen pakotti heitä kuuntelemaan, odottaen unta ja toivoen tuntien nopeata kulumista, jotta he näkisivät, mitä oli tulossa.
Ja näytti olevan määrätty, että Anson ensimmäiseksi sai aavistaa lähestyvän uhkaavan turmion ankaruutta.
"Kuunnelkaa!"
Anson kuiskasi tuon kiihkeästi. Hän istui aivan liikkumatta, mutta katse harhaili sinne tänne, vapisevan korkealle kohotetun etusormen vaatiessa hiljaisuutta.
Kolmas vielä omituisempi ääni säesti tuulen kummallista huminaa ja puron kumeaa ivallista kohinaa. Sitä voitiin tuskin erottaa, sillä niin erinomaisen heikkoa valitusta tahi ulvontaa se oli. Se täytti noiden toisten äänien väliajat.
"Jos tuo on joku peto, ei se ole kaukana", kuiskasi Anson.
"No ei se nyt lähelläkään ole", sanoi Wilson.
Shady Jones ja Moze olivat samalla tavoin eri mieltä.
Kun valitus loppui, hengittivät kaikki jälleen vapaammin ja vaipuivat entisiin asentoihinsa nuotion viereen. Läpitunkematon musta seinä ympäröi nuotion valaisemaa pientä tilkkua, ja tuossa ympyrässä olivat nuo ajatuksiinsa vaipuneet miehet keskellä, sammuvan nuotion ympärillä, nuo muutamat pystysuorat männyt ja puihin kiinnitetyt hevoset toisessa päässä. Hevoset tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja niiden pystyssä olevat valppaat päät todistivat niidenkin hyvin huomaavan yön omituisuudet.
Silloin tavattoman pitkän hiljaisuuden jälkeen kohosi tuo omituinen ääni vähitellen surkeaksi vaikeroimiseksi.
"Tuo hullu tyttököhän siellä itkee", arveli Anson.
Nähtävästi hänen toverinsa hyväksyivät tämän selityksen tuntien yhtä suurta helpotusta kuin äänen vaiettuakin.
"Luultavasti", myönsi Jim Wilson vakavasti.
"Jos tuo tyttö marisee koko yön, emme saa unen hiventäkään silmiimme", murisi Shady Jones.
"Oikein selkääni karmii", sanoi Moze.
Wilson nousi aloittaakseen jälleen miettiväisen kävelynsä pää kumarassa ja kädet selän takana. Hän oli kuin hämmingin ruumiillistunut kuva.
"Jim, istuudu. Sinä hermostutat vain minua", sanoi Anson ärtyisästi.
Wilson nauroi todellakin, mutta hiljaa, kuin hillitäkseen omituista huviaan.
"Snake, uskallan hevoseni ja revolverini laivakorppua vastaan, että voin noin kuuden sekunnin kuluttua temmeltää samoin kuin nuo hevoset."
Ansonin laiha leuka laskeutui jo molemmat toiset katsoivat häneen suurin silmin. He tiesivät varmasti, ettei Wilson ollut juovuksissa, minkä vuoksi he eivät ollenkaan käsittäneet häntä.
"Jim Wilson, alatko hermostua?" kysyi Anson käheästi.
"Ehkä. Jumala sen vain tietää. Mutta kuulehan, Snake, olet kai nähnyt ja kuullut ihmisten korisevan?"
"Tarkoitatko kuollessaan?"
"Tarkoitan."
"Kyllä, ainakin pari kertaa", vastasi Anson julmasti.
"Mutta et ole milloinkaan nähnyt kenenkään kuolevan pelosta tahi kauheasta säikähdyksestä?"
"En muistaakseni ikinä."
"Mutta minäpä olen. Ja samaa aavistaa Jim Wilson nytkin", sanoi hän ja jatkoi itsepäistä kävelyään.
Anson ja hänen molemmat toverinsa katsoivat toisiinsa hämmästyneinä.
"Joutavia! Sanopas, mitä tuo asia meihin kuuluu?" kysyi Anson hetken kuluttua.
"Tyttö on kuolemaisillaan", vastasi Wilson äänellä, joka läjähti kuin ruoskanlyönti.
Nuo kolme miestä jäykistyivät istuimillaan uskomatta kuulemaansa todeksi, mutta olivat vastustamattomasti kumminkin tämän pimeän, kammottavan ja pahaenteisen hetken aiheuttamien tunteiden järkyttämiä.
Wilson käveli valopiirin laitaan mumisten itsekseen ja palasi jälleen takaisin, sitten hän meni hieman etemmäksi, melkein näkymättömiin, mutta tuli vielä nytkin takaisin. Kolmannella kerralla hän kumminkin katosi kokonaan yön läpitunkemattomaan pimeyteen. Nuo kolme miestä liikuttivat tuskin lihastakaan katsoessaan paikkaan, jonne hän oli hävinnyt. Wilson tuli kumminkin muutamien hetkien kuluttua horjuen takaisin.
"Hän on jo melkein lopussa", sanoi hän synkästi. "Hermoihini koski, kun tunnustelin hänen kasvojaan. Tuo hirveä vaikeroiminen syntyy, kun hän hengittää. Se on kuin kuolevan korinaa, ainoastaan pitkäveteistä lyhyen asemesta."
"Jos hän on jo alkanut korista, loppuu hän kyllä pian", sanoi Anson."En ole nukkunut kolmeen yöhön. Miten whisky nyt minulle maistuisikaan."
"Snake, tuota sinä nyt alituisesti jankutat", huomautti Shady Jones äreästi.
Notkossa oli hyvin vaikea määritellä äänen suuntaa, mutta jokainen aivan tyynesti ajatteleva mies olisi voinut sanoa, että tuon omituisen vaikeroimisen kovuus johtui eri etäisyyksistä ja asemista. Äänekkäimmillään ollessaan oli se kuin valitusta. Mutta nämä miehet kuuntelivat hermoillaan.
Lopulta se lakkasi äkkiä.
Wilson poistui jälleen joukosta ja katosi yöhön. Hänen poissaoloaan kesti kauemmin kuin äsken, mutta vihdoin tuli hän nopeasti takaisin.
"Hän on kuollut!" huudahti hän vakavasti. "Tuo viaton lapsi, joka ei ole milloinkaan tehnyt kenellekään mitään pahaa ja jonka katseleminen teki jokaisen miehen paremmaksi, on nyt siis kuollut. Anson, sinulla on varmasti paljon maksettavaa, kun aikasi koittaa."
"Mitä sinä lörpöttelet?" kysyi johtaja vihaisesti. "Hänen verensä ei ole tahrannut käsiäni."
"Onpahan!" huusi Wilson pudistaen nyrkkiään Ansonille. "Ja pian sen olet näkeväkin! Tunnen koston tulevan ja tunnen jotakin muutakin."
"Joutavia! Hän on kai vain nukahtanut", selitti Anson vapisten noustessaan. "Antakaa minulle palava kekäle."
"Älä ole niin hullu, että menet juuri kuolleen hullun tytön luo", vastusti Shady Jones.
"Miksi en menisi? Kuka tämän joukon päällikkö on, haluaisin sen mielelläni tietää?" Anson tarttui muutamaan kekäleeseen, jonka toisessa päässä oli tuli. Se kädessään lähestyi hän tuota suojusta, jossa kuolleen tytön luultiin olevan. Hänen tulisoihdun valaisema laiha vartalonsa sopi hyvin mustaan ympäristöön. Kuta lähemmäksi hän pääsi suojusta, sitä hitaammin hän käveli, kunnes hän kokonaan pysähtyi ja kumartui katsomaan sisään.
"Hän on mennyt!" huusi hän käheästi värisevällä äänellä.
Sitten soihtu sammui ja kekäleen pää hehkui enää vain punaisena. Hän heilutteli sitä, mutta se ei syttynyt palamaan. Hänen tarkasti katsovat toverinsa kadottivat hänen pitkän vartalonsa näkyvistään ja samoin myös tuon hehkuvan kekäleen. Pikimusta pimeys nieli hänet. Muutamiin hetkiin ei kuulunut mitään. Jälleen tuulen humina ja tuo omituinen, ivallinen, kumea kohina valtasivat paikan. Sitten kuului jonkun rasahtelua, ehkä tuulen aiheuttamaa, ikäänkuin sivulle työnnettyjen kuusen oksien pehmeätä kahinaa. Sitä seurasi hypähtelevän miehen askelten kumeata kapsetta. Anson tuli juosten takaisin. Hän oli aivan hurjannäköinen kalpeine kasvoineen ja pelokkaine kuopistaan pullistuneine silmineen. Oikeassa kädessä oli revolveri.
"Kuulitteko vai näittekö jotakin?" huohotti hän katsoen taakseen ja sitten ympärilleen, ja lopuksi tovereihinsa.
"Emme. Minä ainakin koetin sekä katsella, että kuunnella", vastasiWilson.
"Anson, ei siellä mitään ollut", selitti Moze.
"En ole siitä niinkään varma", sanoi Shady Jones epäilevin ja tuijottavin silmin. "Luulin kuulevani jotakin kahinaa."
"Hän ei ollut siellä!" huudahti Anson peläten ja ihmetellen. "Tyttö on kadonnut! Soihtuni sammui enkä voinut nähdä. Ja juuri silloin tunsin jotakin tapahtuvan. Pyörähdin nopeasti katsomaan ja ellen sittenkin huomannut suurta harmaata otusta, olen hullumpi kuin tuo tyttö. En kumminkaan voi vannoa tunteneeni muuta kuin tuulen puuskan, joka vinkui korvissani."
"Hävinnytkö?" huudahti Wilson hyvin järkytettynä. "Miehet, jos asia on niin, niin ehkä hän ei ollutkaan kuollut, vaan lähti vaeltamaan pois. Mutta hän oli kuollut, vannon sen, sillä hänen sydämensä oli lakannut sykkimästä."
"Luullakseni lähden tieheni täältä", sanoi Shady Jones synkästi noustessaan. Kun Moze huomasi hänen tekonsa, ilmestyi hänen tummille kasvoilleen paljon puhuva ilme.
"Jim, jos hän nyt kerran on kuollut ja lähtenyt vaeltamaan, niin mitä hittoa luulet tästä kaikesta seuraavan?" kysyi Anson käheästi. "Mutta se näyttää vain sellaiselta. Olemme kaikki hermostuneita. Koettakaamme tyyntyä ja keskustella järkevästi."
"Anson, maailmassa on paljon sellaista, mitä et sinä enkä minäkään tiedä", vastasi Wilson. "Maailmanloppu tulee kumminkin joskus ja ehkä se nyt voi olla jo hyvinkin lähellä. En ole ollenkaan hämmästynyt —"
"Kas tuolla taasen!" huudahti Anson kääntyen ja tähdäten revolverillaan.
Miesten ja puiden takana vilahti jotakin harmaata ja suurta, ja sitä seurasi huomattava tuulen puuska.
"Kuulehan, Snake, ei siellä ollut mitään", sanoi Wilson hetken kuluttua.
"Mutta minäkin kuulin", kuiskasi Shady Jones.
"Tuulenpuuskahan tuo vain levitteli savua nuotiosta", sanoi Moze.
"Panen vaikka sieluni pantiksi, että takanani oli jotakin", selittiAnson tuijottaen pimeään.
"Kuunnelkaamme, päästäksemme asiasta varmuuteen", ehdotti Wilson.
Miesten rikollisista ja levottomista kasvoista voi lepattavan nuotion valossa selvästi nähdä, miten jokainen heistä pelkäsi suunnattomasti. He seisoivat kuin kuvapatsaat katsellen ja kuunnellen.
Muutamat äänet rikkoivat vain tuon omituisen hiljaisuuden. Hevoset huokaisivat silloin tällöin raskaasti, mutta eivät liikahtaneetkaan paikoiltaan, ja mäntyjen oksia heiluttelevan tuulen synkkä ja surullinen humina sekoittui puron kumeaan kohinaan. Ja ainoastaan nämä tavalliset äänet kiinnittivät huomion hiljaisuuden laatuun. Autiuden hengittävä ja yksinäinen tuntu vallitsi tuossa pimeässä notkossa ja synkkä yö tuntui kätkevän helmaansa tuntemattomia salaisuuksia. Ainoastaan kuuntelevasta pahasta omastatunnosta voivat nuo luonnon mitä rauhallisimmat, kauneimmat ja surullisimmat äänet tuntua kutsuvan helvetin säveliltä.
Äkkiä muudan lyhyt ja kimeä kiljunta rikkoi tuon painostavan ja ladatun hiljaisuuden.
Ansonin suuri hevonen nousi pystyyn pieksäen ilmaa etujaloillaan ja tuli sitten taasen jymähtäen maahan. Toiset hevoset vapisivat pelosta.
"Eikö tuo ollut puumin ääni?" kysyi Anson käheästi.
"Minusta se kuulosti naisen huudolta", vastasi Wilson näyttäen vapisevan kuin lehdet tuulessa.
"Silloin olin oikeassa. Tyttö on hengissä ja kuljeskelee tuolla metsässä huudellen noin kamalasti", sanoi Anson.
"Kuljeskelee kyllä, mutta hän on kuollut."
"Jumala varjelkoon, eihän sellainen voi olla mahdollista."
"No ellei hän kuljeskele siellä kuolleena, on hän kumminkin melkein kuollut", vastasi Wilson alkaen kuiskailla itsekseen.
"Jos vain olisin aavistanut, mitä tämä sopimus meille aiheuttaa, olisin ampunut Beasleyn sen sijaan että rupesin kuuntelemaan hänen houkutuksiaan. Minun olisi myös pitänyt iskeä tuon tytön pää mäsäksi ollakseni varma hänen vaitiolostaan. Jos hän kulkee tuolla metsässä huutaen tuolla tavoin, niin —"
Hänen äänensä sammui, kun metsästä kuului ohut, rikkova ja kimeä huuto, joka hieman muistutti ensimmäistä, mutta ei ollut niin villi. Se kuului selvästi kalliolta. Ja tuon pikimustan notkon toiselta puolelta kantautui miesten korviin tuskissaan olevan naisen järkyttävää vaikerrusta, joka oli villiä, ahdistavaa ja surullista.
Ansonin hevonen katkaisi marhamintansa ja hypähti niin nopeasti taaksepäin, että se oli kaatua muutamaan kallioisessa maassa olevaan matalaan syvänteeseen. Anson sai sen kiinni ja veti sen lähemmäksi tulta. Toisetkin hevoset vapisivat ja tempoilivat. Moze juoksi niiden väliin hillitsemään niitä. Shady Jones heitti uusia oksia tuleen. Siitä kohosi rätisten ja säkenöiden kirkas liekki, joka paljasti Wilsonin seisomassa traagillisessa asennossa. Hänellä oli käsivarret levällään ja silmät tuijottivat kiinteästi tummiin varjoihin.
Tuo omituinen eloisa ääni ei uudistunut, mutta tuo toinen, joka muistutti kuolemantuskissa vaikeroivan naisen valitusta, rikkoi hiljaisuuden jälleen. Se jätti jälkeensä värisevän kaiun, joka hiljaa häipyi kuulumattomiin. Sitten muuttui kaikki jälleen hiljaiseksi ja pimeys tuntui vain synkkenevän. Miehet odottivat ja kun he alkoivat hieman rauhoittua, toistui huuto uhkaavan lähellä, juuri puiden takana. Se oli inhimillinen — tuskan ja pelon ruumiillistunut ääni, joka ilmaisi kovaa taistelua tämän elämän puolesta kuolemaa vastaan. Tuo huuto oli niin selvä, erikoinen ja ihmeellinen, että kuuntelijat vääntelivät itseään, ikäänkuin he olisivat nähneet tuon viattoman, hellän ja kauniin tytön revittävän kappaleiksi heidän nähtensä. Se oli täynnä epäilyä ja vapisi kuoleman kauhusta, sen ihmeellinen voima oli sen villissä, tuossa itsepuolustuksen kauniissa ja aavemaisessa säveleessä.
Joukon johtaja laukaisi revolverinsa toivottomuudessaan pimeään metsään, josta huuto kuului. Sitten oli hänen pakko hillitä hevostaan estääkseen sen laukkaamasta tiehensä. Laukauksen jälkeen seurasi lyhytaikainen hiljaisuus, hevoset tyyntyivät ja miehet kokoutuivat tulen ääreen pitäen kumminkin marhaminnoista lujasti kiinni.
"Jos se oli puuma, karkoitti tämä sen tiehensä", sanoi Anson.
"Varmasti, mutta se ei ollut puuma", vastasi Wilson. "Odottakaa, niin näette."
He odottivat kaikki kuunnellen kukin omalta suunnaltaan, seuraten silmillään kaikkea ja peläten jo omaa varjoaankin. Kerran vielä tuulen humina, puron ivallinen syvä kohina, nauru ja lorina vallitsivat notkon hiljaisuutta.
"Anson, lähdetään pois tästä aaveellisesta paikasta", kuiskasi Moze.
Ehdotus kiinnitti Ansonin huomiota ja hän punnitsi sitä pudistaen hitaasti päätään.
"Meillä on ainoastaan kolme hevosta eikä tällä minun hevosellani voida ratsastaa noiden karjuntain jälkeen", sanoi hän. "Meillä on sitäpaitsi tavaroitakin. Ja miten hitossa voisimmekaan päästä täältä tällaisessa pimeydessä?"
"Jos vain lähdemme, ei se tee mitään. Minä kävelen edellä ja opastan", sanoi Moze innokkaasti. "Minulla on terävät silmät. Te saatte ratsastaa ja kuljettaa samalla osan tavaroista. Päästyämme täältä palaamme sitten päivällä noutamaan loppuja."
"Anson, minustakin tuntuu se viisaimmalta", selitti Shady Jones.
"Jim, mitä sinä tästä ajattelet?" kysyi Anson. "Lähdemmekö matkoihimme tästä synkästä paikasta?"
"Mielestäni se on mainio suunnitelma", myönsi Wilson.
"Puuma se sittenkin oli", sanoi Anson rohkeammasti, koska hiljaisuus pysyi rikkomattomana. "Mutta kumminkin tuntui minusta kuin joku nainen olisi huutanut puukko kurkussa."
"Snake, muistat kai nähneesi täällä vielä aivan äskettäin naisen?" kysyi Wilson harkitusti.
"Kyllä tuon tyttösen", vastasi Anson epäillen.
"Näit hänen tulevan hulluksi, etkö nähnytkin?"
"Näin."
"Eikä hän ollut enää majassaan mentyäsi häntä katsomaan."
"Ei ollutkaan."
"Jos asia kerran on niin, on sinun turha puhua puumista."
Wilsonin todiste tuntui kumoamattomalta. Shady ja Moze nyökkäsivät synkästi ja vaihtoivat levottomasti jalkaa. Anson painoi päänsä alas.
"Mitä sen on väliä, ellemme sitä enää kuule —", aloitti hän, mutta vaikeni äkkiä.
Sillä aivan heidän yläpuoleltaan jostakin paikasta juuri valopiirin ulkopuolelta kajahti huuto, joka sen läheisyyden vuoksi oli paljon kimakampi ja tuskallisempi kuin mikään edellinen ja kirjaimellisesti halvautti ryhmän siihen saakka, kunnes se taukosi. Ansonin suuri hevonen pillastui ja korskahtaen pelosta teki kauhean hypyn suoraan ulospäin. Kuului kumea jymähdys, kun se potkaisi Ansonia, joka lensi kallioiden yli nuotion takana olevaan kuoppaan, minne hevonenkin häntä seurasi. Wilson ennätti tehdä hurjan hypyn ja onnistui väistämään potkun. Kääntyessään näki hän Ansonin kaatuvan. Kuului kumahduksia ja vaikeroimista ja sitten kavioiden lyöntejä ja kopinaa, kun hevonen koetti nousta jaloilleen. Se oli ilmeisesti vyörynyt isäntänsä yli.
"Auttakaa, miehet!" huusi Wilson rientäen niin nopeasti kuin suinkin matalan töyryn yli ja tarttuen heikossa valossa marhamintaan. He vetivät kolmisin hevosen pois kuopasta ja sitoivat sen lujasti muutamaan puuhun kiinni. Tehtyään sen tuijottivat he syvennykseen, josta Ansonin ruumis epäselvästi näkyi. Hän makasi selällään ja vaikeroi.
"Pelkään hänen loukkaantuneen", sanoi Wilson.
"Hevonen kaatui suoraan hänen päälleen ja tuo hevonen on raskas", selitti Moze.
He menivät kuoppaan ja polvistuivat johtajansa viereen. Hämärässä näyttivät tämän kasvot tummanharmailta ja hän hengitti hyvin vaikeasti.
"Snake, vanha veikko, et suinkaan ole vahingoittunut?" kysyi Wilson värisevällä äänellä. Koska hän ei saanut mitään vastausta, sanoi hän tovereilleen: "Nostakaamme hänet sellaiseen paikkaan, jossa voimme nähdä."
Nuo kolme miestä kantoivat Ansonin varovaisesti kummulle nuotion ääreen valoon. Hän oli tajuissaan, mutta kalmankalpea ja hänen suustaan vuoti verta.
Wilson polvistui hänen viereensä. Toiset seisoivat ja katsahtaen synkästi toisiinsa selvittivät he toisilleen Ansonin elämänmahdollisuudet. Samalla kuului jälleen tuo peloittava ja järkyttävä huuto, joka kuulosti tuskissaan olevan naisen vaikeroimiselta. Shady Jones kuiskasi jotakin Mozelle. Sitten he suoristautuivat katsoen kaatuneeseen johtajaansa.
"Sano minulle, miten olet loukkautunut?" kysyi Wilson.
"Hevonen musersi rintani", sanoi Anson änkyttävästi kuiskaten.
Wilson avasi näppärästi hänen paitansa ja tunnusteli hänen rintaansa.
"Ei. Rintalastasi ei ainakaan ole murskautunut", vastasi Wilson toivovasti. Sitten hän tunnusteli kädellään Ansonin kumpaakin kylkeä. Äkkiä hän pysähtyi, käänsi katseensa muualle ja siveli kädellään hitaasti toista kylkeä. Hevosen paino oli katkonut ja musertanut Ansonin kylkiluut. Hänen suustaan vuoti verta ja hänen hitaat tuskalliset henkäyksensä synnyttivät veristä vaahtoa, josta voitiin huomata, että katkenneet luut olivat tunkeutuneet keuhkoihin. Siis tapaturma, jonka seuraukset ennemmin tahi myöhemmin näyttäytyisivät kohtalokkaiksi.
"Toveri, sinulta on katkennut pari kylkiluuta", sanoi Wilson.
"Voi, Jim, kyllä sen täytyy olla jotakin pahempaa", kuiskasi Anson."Minulla on kauheat tuskat. En voi ollenkaan hengittää."
"Ehkä kumminkin vielä paranet", sanoi Wilson teeskennellen toivoa.
Moze kumartui Ansonin yli ja katsahti tutkivasti noita kalpeita kasvoja, verisiä huulia ja laihoja hapuilevia käsiä. Sitten hän suoristautui.
"Shady, hän kuolee pian. Lähtekäämme täältä", sanoi hän.
"Seuraan sinua, kuten ennenkin", vastasi Jones.
Molemmat poistuivat. He irroittivat nuo molemmat hevoset ja taluttivat ne satuloiden luo. Huopapeitteet sijoitettiin nopeasti paikoilleen, satulat heitettiin yhtä nopeasti selkään ja nopeasti kiristyivät remmit. Anson katsoi Wilsoniin tarkastaen tämän liikkeitä. Mutta Wilson seisoi omituisen julmana ja tyynenä, jollakin tavoin vailla tuota hänessä näiden viimeisten tuntien kuluessa näkyvissä ollutta hermostuneisuutta.
"Shady, ota hieman leipää, niin minä varustan vähän lihaa mukaamme", sanoi Moze. Molemmat miehet tulivat nuotion luo valoon, noin kymmenen jalan päähän Ansonista.
"Toverit, aiotteko poistua?" kysyi tämä käheästi hämmästyneenä.
"Emme ole enää samoja kuin ennen. Emme voi sinua auttaa, eikä tämä notko ole meille terveellinen", vastasi Moze.
Shady Jones hyppäsi hevosensa selkään notkeasti ja kaikki hermot jännityksessä.
"Mutta, Moze, et suinkaan voi jättää Jimiä tänne yksikseen?" kysyiAnson.
"Jim saa olla täällä, kunnes hän mätänee!" vastasi Moze. "Olen saanut jo tarpeekseni tästä kolosta."
"Moze, menettelet väärin", huohotti Anson. "Jim ei halua poistua luotani. Pysykäämme uskollisesti yhdessä. Korvaan sen sinulle vielä, kuten muunkin entisen."
"Snake, sinun on pian kuoltava", vastasi Moze ivallisesti.
Ansonin ojentautunut ruumis vapisi hirveästi ja hänen kalpeat kasvonsa punastuivat. Nyt koitti tuo suuri ja peloittava hetki, joka jo pitkän aikaa oli ollut tulossa. Wilson oli tiennyt julmasti sen tulevan tavalla tahi toisella. Anson oli itsepäisesti ja uskollisesti taistellut kohtalokkaiden virtausten nousuvettä vastaan. Moze ja Shady Jones eivät itsekkäissä pyyteissään aavistaneet rikollisen elämänsä välttämätöntä loppua.
Vaikka Anson makasikin maassa voimatonna, vetäisi hän kumminkin nopeasti revolverinsa esille ja ampui Mozen, joka kaatui ääneti liikauttamatta kättäänkään. Sitten Shadyn hevosen hypähdys aiheutti Ansonin toisen luodin ohimenon. Kolmas nopea laukaus ei aiheuttanut mitään nähtävää vaikutusta sekään, Shady vain kiroili omaa asettaan, joka ei nähtävästi tahtonut laueta. Hän koetti ampua hyppivän hevosensa selästä ja luodit heittelivät tomua ja soraa Ansonin ruumiille. Silloin ojentautui Wilsonin pitkä käsivarsi ja hänen suuri revolverinsa paukahti. Shady lyyhistyi satulaansa, pelästynyt hevonen heitti hänet maahan ja laukkasi tiehensä valopiiristä. Kavioiden kapse ja pensaiden risahtelu lakkasivat pian kuulumasta.
"Jim, osuitko häneen?" kuiskasi Anson.
"Varmasti, Snake", vastasi Wilson änkyttäen. Häntä nähtävästi värisytti vastatessaan. Pistettyään aseensa tuppeen kääri hän huopapeitteen kokoon ja työnsi sen Ansonin pään alle.
"Jim, jalkojanikin palelee niin hirveästi", kuiskasi Anson.
"Nyt alkaakin olla jo melko kylmä", vastasi Wilson, otti toisen huopapeitteen ja kääri sen Ansonin jalkojen ympärille. "Snake, pelkään Shadyn osuneen sinuun kerran."
"Kyllä, mutta en välittäisi siitä hituistakaan, ellen olisi muuten loukkautunut."
"Lepää nyt hiljaa paikoillasi. Luullakseni Shadyn hevonen pysähtyi tuonne jonkun matkan päähän. Minäpäs menen katsomaan."
"Jim, en ole kuullut tuota huutoa vähään aikaan."
"Se on jo lakannut. Luultavasti se oli puuma."
"Tiesin sen."
Wilson hävisi pimeyteen. Tuo musta seinä ei tuntunut niin läpitunkemattomalta eikä synkältä sittenkuin hän pääsi pois valopiiristä. Hän eteni varovaisesti voidakseen olla erehtymättä suunnasta. Jatkaen matkaansa kumarassa puulta puulle läheni hän kalliota ja saapui lopulta hänen päänsä korkuisen litteän paaden viereen. Täällä oli pimeys synkin, mutta kumminkin hän erotti jotakin vaaleata kivellä.
"Neiti, oletteko siellä hyvissä voimissa?" kysyi hän hiljaa.
"Olen, mutta pelkään niin hirveästi", kuiskasi Bo vastaukseksi.
"Kaikki kävikin niin nopeasti. Tulkaahan nyt. Vastoinkäymisenne ovat nyt varmasti loppuneet."
Wilson auttoi hänet kiveltä maahan ja huomattuaan Bon horjuvan kannatti hän tätä toisella käsivarrellaan ja piti toista ojennettuna tunteakseen vastukset. Askel askeleelta poistuivat he kallion varjosta seuraten tuota pientä puroa. Se kohisi ja lorisi ja melkein esti Wilsonin hiljaisen vihellyksen kuulumasta. Tyttö nojasi nyt raskaasti hänen käsivarteensa heikontuen nähtävästi heikontumistaan. Vihdoin saapuivat he kuilun päässä olevaan pieneen aukioon. Wilson pysähtyi jälleen ja vihelsi. Vastaus kuului jostakin hänen takaansa ja oikealta. Hän odotti tukien tyttöä.
"Dale on täällä", sanoi hän. "Älkääkä nyt pyörtykö kestettyänne kaiken muun."
Kuului oksien kahinaa ja pehmeitä hiljaisia askelia. Sitten ilmestyi näkyviin kumartunut tumma olento ja toinen pitkä, harmaa ja hiipien kulkeva, joka säpsähdytti Wilsonia.
"Wilsonko?" kysyi Dale hiljaa.
"Niin. Olen tuonut hänet tänne, Dale, turvallisesti ja terveenä", vastasi Wilson mennen lähemmäksi Dalea ja ojentaen kaatuvan tytön tälle.
"Bo, Bo, oletko terve?" Dalen syvä ääni värisi.
Bo tarttui häneen syliksi ja huudahteli iloissaan.
"Voi, Dale! Jumalalle kiitos! Olen melkein kaatumaisillani nyt. Eikö tämä ole ollutkin kummallinen yö täynnä seikkailuja? Voin mainiosti. Dale, olemme tästä kiitollisuuden velassa Jim Wilsonille."
"Bo, minä — me kaikki olemme hänelle kiitollisia niin kauan kuin elämme", vastasi Dale. "Wilson, olet mies! Jos haluat poistua tuosta joukosta —"
"Dale, tuosta joukosta ei ole enää monta jäljellä, ellet päästänyt nuorta Burtia menemään", vastasi Wilson.
"En tappanut häntä enkä tehnyt hänelle muutakaan pahaa, mutta peloitin hänet niin, että hän juoksee luultavasti vieläkin. Wilson, taisteluko tuon ampumisen aiheutti?"
"Niin."
"Voi, Dale, se oli hirveää! Näin sen kokonaisuudessaan. Minä —"
"Neiti, voitte kertoa sen hänelle minun poistuttuani. Toivotan teille onnellista matkaa."
Hän sanoi tuon kylmästi ja tyynesti, vaikka ääni hieman värähtelikin.
Tytön kasvot näyttivät hyvin kalpeilta hämärässä. Hän painautuiWilsonia vastaan ja puristi tämän käsiä.
"Taivas teitä auttakoon, Jim Wilson! Olette todellakin Texasista!Muistan teidät aina ja rukoilen puolestanne lakkaamatta!"
Wilson poistui tummien mäntyjen välistä näkyvää himmeätä tulen kajastusta kohti.