Jonkun aikaa tämän onnellisesti suoritetun käännytystyön perästä lähetti Cortez kirjeen sekä suuren osan niistä lahjoista, jotka hän oli saanut Montezumalta, kuninkaallensa Carlos I:lle (keisari Kaarle V:lle, 1516-1556). Lähetyksen toimittivat Villa rica'n tuomarit Montejo ja Portocarrero, joille sitä varten annettiin laivaston paras alus. Tämä lähti matkalle Villa rica'sta heinäkuun 26 p:nä 1519 ja saapui Espanjaan lokakuussa. Mainitut herrat toimittivat sitten Sevillan hovissa asiansa, joka tuotti seurauksia, joista vast'edes saamme mainita.
Tämän lähetystön lähdettyä matkalle Villa rica'sta, syttyi seikkailijain joukossa taas kapinallinen vehke. Muutamat tyytymättömät, jotka eivät arvelleet Mexikon valloituksesta kuitenkaan mitään tulevan ja joiden etupäässä oli pappi Juan Diaz, yrittivät salavihkaa anastamaan yhden laivoista, purjehtiaksensa Cubaan, jossa Velasquezille annettaisiin tieto tähän asti tehdyistä löydöistä; mutta Cortez sai vihiä vehkeestä, kapinoitsijat pantiin vastaiseksi kahleisin — ja koko laivasto upotettiin mereen. Sillä oli kaikki vastaiset pako-yritykset ehkäisty, eikä retkeläisten edessä enää ollut muuta kuin voitto tai kuolema. Useat tosin tätä Cortezin uskaliasta hanketta kovasti moittivat ja häntä jo syytettiin kavaluudestakin, mutta viisas päällikkö ymmärsi ystäväinsä kautta tehdä uskottavaksi että laivat olivat madonsyömäin kautta käyneet peräti kelvottomiksi. Hän oli itse olevinaan kovasti pahoillaan tuosta pakollisesta hankkeestansa, mutta piti sitten pontevan puheen, kuvaillen miehilleen Mexikon aarteita, ikuisen maineen loistoa ja Kaikkivaltiaan kiitosta Kristinuskon sankareita kohtaan. "Tämän merkin turvissa voitat." — Ja puhe päättyi yksimieliseen, tuliseen huutoon: Mexikoon! Mexikoon!
Elokuun 16 p:nä 1519 lähti retkikunta matkalle Villa Ricasta. Siinä oli 500 miestä jalkaväkeä, 14 ratsumiestä ja 6 tykkiä sekä totonakialainen apujoukko, jossa oli tuhat nuorta sotilasta ja yhtä paljon kantajia sekä noin 50 etevimpien perhekuntain jäsentä Zamapoalasta. Villa Ricaan jätettiin 50 miestä jalkaväkeä, kymmenen hevosta ja vahvin tykistö sekä komentajaksi majori Escalante.
Ensimmältä kävi Espanjalaisten retki kuuman ilmavyöhykkeen kaunisten seutujen läpi, mutta vähitellen noustiin ylänne-tasangolle. Pian näkivät he edessään korkeita vuorihuippuja, jotka kohosivat tasangolta. Oikealla yleni, valtava Sierra Madre tummine havumetsineen, etelässä korkea Orizaba valkoisessa lumipuvussaan. Euroopalaisten jalkojen juurella levisi muhkeita maisemia niittyineen, virtoineen ja metsineen; ja niiden välistä tervehtivät seikkailijain silmiä somat indiaani-kylät herttaisten kukkakenttien ympäröiminä. Himmeä valoviiva taivaan-rannalla, muistutti sotilaita valtamerestä, jonka takana oli kaukainen kotimaa, jota moni heistä ei enää olisi näkevä.
Retken jatkuessa muuttui ilmanala. Kylmät tuulet, väristyttävät rankkasateet ja pieksevät rakeet saattoivat retkeläisille paljon kärsimyksiä. Paremmin puetut Espanjalaiset kestivät toki jotakuinkin, vaikka moni heistäkin sairastui ja Cortez itse sai tilapäisen kuumeen; mutta varsinkin Totonakialaiset, kuuman ilmavyöhykkeen asukkaat, saivat monta aukkoa riveihinsä.
Maa kävi kolkoksi ja hirvittäväksi niinkuin ilmanalakin. Tie kiemuroitsi pitkin Cofre de Peroten harjaa, taivaankorkuisten, tulta ruiskuttavien vuorien sivutse, laavan ja tuhan peittämien tanterien poikki. Usein kävi polku kauheiden kuilujen ja syvyyksien partaalla, joiden pohjalla seikkailijamme näkivät tropiikien kukoistavan kasvullisuuden.
Mutta jo marssi uupunut joukko Sierra del Agua nimisen vuorisolan läpi, ja pian levisi heidän edessään lauhkeampi maa, melkein Etelä-Euroopan kaltainen. Seudut osoittivat huolellisen viljelyksen merkkiä, vaikka tämän tuotteet olivat suurimmaksi osaksi ihka uusia Espanjalaisten silmille. Kaikkialla huomasivat he agave-istutuksia ja eri kaktus-lajeja.
Indiaanit niissä kylissä, joita he tapasivat tiellään ja joista useat olivat varsin väkirikkaita ja suuria, osoittivat kaikkialla rauhallista, ystävällistä mieli-alaa — niinkauvan kuin itse saivat olla rauhassa. Eräässä paikassa kuitenkin, kun Cortez — laiminlyöden kaikki järkevyyden lait, kuten tavallista milloin vain hänen uskontonsa oli kysymyksessä — taas yritti tyrkkimään kyläläisille neitsyt Marian ja muita kuviansa, tekivät he vastarintaa, ja pienempi kahakka syntyi, joka onneksi pian päättyi ilman mitään mainittavaa seurausta.
Mutta kun seikkailijat olivat saapuneet Tlaskala, s.o. Leipämaa, nimisen pienen vapaavaltion alueelle, kohtasi vastukset, jotka kauvemmaksi aikaa keskeyttivät heidän retkensä Mexikoon. Ja kuitenkin oli Espanjalaisten vähäinen sotavoima juuri Tlaskalasta saava päättävästi tehokkaan avun, jota ilman he luultavasti eivät koskaan olisi päässeet Mexikon mahtavan valtakunnan herroiksi.
Tlaskalaiset olivat sotaisaa, urhoollista kansaa, jotka eivät tietäneet kuolemaa peljätä. Cortez laskee heitä olleen puoli miljoonaa ihmistä, joita hallitsi eri kyläkuntien edusmiehet yhdessä neljän "vanhimman" muodostaman neuvoston kanssa. He olivat suurella rohkeudella ja kunnolla torjuneet Mexikon sotajoukkojen hyökkäyksiä maahansa, ja Cortez nyt kernaasti olisi tehnyt liiton tämän urhean heimon kanssa, joka oli vihamielinen sille mahtavalle keisarikunnalle, jota hän oli tullut hävittämään. Tässä tarkoituksessa lähetti hän neljä ylhäisintä Zampoalalaista pyytämään sotajoukolleen vapaata kulkua heidän maansa läpi. Mutta Tlaskalan senaati ei tahtonut kuulla puhuttavankaan semmoisesta ehdoituksesta. Cortezin lähettiläät pidätettiin panttivankina, ja vapaavaltion sotajoukkojen päällikkö sai käskyn ko'ota voimansa ja viipymättä lähteä liikkeelle puolustamaan Tlaskalan aluetta. Todellakin kunnollinen kansakunta, joka ymmärsi panna arvoa sekä sisälliseen että ulkonaiseen itsenäisyyteen ja vapauteen.
Mainittu sotapäällikkö, joka nyt sai toimekseen torjua ulkoapäin uhkaavaa vaaraa, oli miehuullinen Xikotenkatl, miellyttävä ilmiö, kuten koko hänen kansansakin.
Useampia päiviä turhaan odotettuansa lähettiläiden palaamista, lähti Cortez viimein elokuun 30 p:nä joukkoineen liikkeelle leiristään ja syöksi kapean muurin-aukon läpi sisään Tlaskalan alueelle. Tämä muuri, joka oli rajana vapaavallan ja Mexikon valtakunnan alueen välillä, ei ollut sotamiehillä varustettu. Mutta kun Cortez ratsuväen kanssa oli päässyt vihollisen alueelle, ryntäsi häntä vastaan melkoinen joukko sotilaita, ja ratsumiehet saivat kestää ankaran kahakan. Nämä indiaanit eivät näkyneet "yhteen-kasvanutta miestä ja eläintä" niinkään pelkäävän, vaikka hekin nyt ensimäisen kerran näkivät mokomia kummallisia otuksia. Espanjalaiset menettivät tässä ensimäisessä kahakassaan Tlaskalan urhoollisia sotilaita vastaan kaksi hevosta, jotka kuolivat haavoihin, joita niihin indiaanit iskivät oivallisilla puumiekoilla, — aselaji, jota Espanjalaiset pian oppivat pitämään kunniassa. Osa ratsumiehiä sai myöskin hyvät haavat. Vasta kun espanjalainen jalkaväki ja tykistö tuli väliin, väistyivät Tlaskalaiset. Mutta tämä tappelu olikin heidän puoleltaan ainoastaan vähäpätöinen kahakka. Seuraavana päivänä ryntäsi Espanjalaisia vastaan Tlaskalan koko sotavoima, johon nyt oli liittynyt myöskin Otomi nimisen naapuriheimon hurjuudestaan tunnetut sotilaat. Koko indiaani-armeijaa johti sotapäällikkö Xikotenkatl itse.
Se oli suurin sotavoima, mitä uhkarohkea valloittajajoukko vielä oli nähnyt edessään. Espanjalaiset kirjoittajat kehuvat siinä olleen noin 80,000 miestä, lukumäärä, jonka kuitenkin ainakin osaksi heidän vilkas mielikuvituksensa lienee luonut. Mutta tässäkin miesluvun puolesta epätasaisessa taistelussa voitti Cortezin hurjapäinen joukko. Ryntäävät indiaanilaumat viskattiin takaisin sen suljetuista riveistä kuin meren aallot kalliosta. Toinen hyökkäys toisensa perästä torjuttiin. Espanjalaiset avasivat rivinsä ainoastaan antaaksensa ampumakoneilleen sijaa puhaltamaan pois joukottain vihollisia. Viimein väistyi, kun väistyikin, oudon tulituiskun edestä Tlaskalan sotapäällikkö, ja Espanjalaiset jäivät tappotanteren herroiksi. Mutta he kyllä olivat oppineet tuntemaan ja kunnioittamaan vihollisensa rajua rohkeutta.
Vaikka voittajana ollen ei Cortez katsonut sopivaksi tunkeutua syvemmälle vapaavaltioon, vaan asettui leiriin muutamalle mäelle lähellä tappelutannerta ja pani menemään uuden lähetystön vihollisten pääkaupunkiin. Mutta lähetystö sai vastauksen, joka oivallisesti osoittaa että Tlaskalaiset olivat kansaa, "joka ei voinut kunniaansa pettää." Tlaskalan senaati antoi, näet, Espanjalaisten tiedoksi että maan sotavoima seuraavana päivänä tulisi heitä tervehtimään ja uhraamaan heidät jumalilleen. Ja tämän sanoman saattajat toivat muassaan runsaan lahjan ruokatavaroita, "koska Xikotenkatl ei tahtonut taistella nälkäisten vihollisten kanssa."
Muutaman päivän kuluttua siitä, syyskuun 5 p:nä 1519, pääsivätkin Espanjalaiset kiusaamaan Onnetarta tulisessa ottelussa. Cortezin uhkarohkea joukko valmistausi sinä päivänä taisteluun rukouksella ja ripillä ja samosi sitten ulos varustuksistaan, tervehtiäksensä vihollisen sotavoimaa. Noin virstan päässä mainitulta mäeltä näkivät he Tlaskalaisten ja Otomilaisten tiheän tappelurinnan rehentelevän suurella tasangolla. Kuulkaamme mitä historioitsija (Prescott) tästä merkillisestä armeijasta sanoo: "Ei olisi voinut uhkeampaa nähdä kuin näitä indiaani-joukkoja. Sotamiesten puoleksi alastomat, maalatut ruumiit, päällikköjen haaveelliset kypärit, joista kullat ja jalokivet kimalsivat, kiiltävät höyhentöyhdöt ja kirjavat pukimet häikäisivät silmää. Lukemattomat keihäät ja heittopeitset, joiden kärjet olivat kiiltävästä vaskesta, välkkyivät kirkkaasti aamu-auringon säteissä, kuni pauhaavalla valtamerellä leimahtelevat ukontulet. Valtavan sotavoiman takajoukkoja varjostivat Tlaskalan ja Otomin päämiesten vaakunamerkeillä varustetut liput, joiden joukosta erittäinkin pisti silmiin Xikotenkatlen huonekunnan merkki, valkoinen karja kalliolla, ja vieläkin enemmän Tlaskalan vapaavaltion smaragdeilla ja hopeatöillä runsaasti koristettu lippu, jossa merkkinä oli roomalaisensignum'inmuotoon laadittu kultainen kotka levitettyine siipineen. Tavallisilla sotamiehillä ei ollut muuta vaatetusta kuin leveä verhovyö vyötäreillä; mutta heidän ruumiinsa oli maalattu sen päämiehen väreillä, jonka lippua he seurasivat. Ylhäisempien sotilaiden höyhenvarustukset noudattivat samaa värilajitusta. Kazikien ja ylhäisimpien miesten pukimena oli paksu pumpulihamehut, joka sulkeutuen tiivisti ruumiisen samalla suojeli reisiä ja hartioita; ja tämän päällä pitivät rikkaammat indiaanit vielä hienoista kulta- ja hopealevyistä tehtyä asua. Heidän sääriänsä suojeli nahkasaappaat tai varvikkaat, jotka olivat kullalla reunustetut; mutta loistavin osa heidän puvustaan oli kallis, merkillisen taiteellisesti kirjaeltu, höyhenvaatteesta valmistettu vaippa, joka ulkonäöltään vivahti semmoiseen asehameesen, jota euroopalainen ritari keski-ajalla piti pukunsa päällä. Tätä kaunista ja upeaa pukua kruunasi puusta tai nahasta tehty päähine, joka kuvasi jonkun peto-eläimen päätä ja usein oli varustettu hirveällä hammas-aidalla. Päähineen peittämänä teki sotilaan pää hirvittävän vaikutuksen. Päälaen päällä liehui troopillisten lintujen höyhenistä tehty töyhtö, joka muodollaan ja värillään merkitsi sen henkilön arvoa, joka sitä kantoi. Varustuksen täytteeksi oli heillä kilvet, jotka joko olivat puusta ja nahalla peitetyt taikka useammin ruokoiset ja puuvillalla täytetyt. Heillä oli myöskin toisenlaisia kilpiä, joissa puuvilla oli päällystetty jollakin kimmoisella aineksella, jolla sitä voitiin painaa yhteen ja saada vähemmän tilavaksi, niinkuin sateen- tai päivänvarjoa. Nämä kilvet olivat kaunistetut kaikellaisilla koristuksilla kunkin halun ja varallisuuden mukaan sekä reunustetut sievillä höyhenhetuleilla. Hyökkäysaseina käytettiin linkoa, jousta ja nuolia sekä heittokeihäitä. He olivat mainioita jousimiehiä ja osasivat ampua kaksi, jopa kolmekin nuolta kerrassaan; mutta erittäinkin taitavasti osasivat he käyttää heittokeihästä. Erästä lajia keihäitä, johon oli kiinnitetty nuora, josta heittäjä voi vetää aseensa takaisin, pelkäsivät Espanjalaiset kovasti. Näissä eri aseissa oli luu- tai vaskikärjet, joiden tutkaimet olivat terävät kuin partaveitset, mutta helposti tylsyivät. Heidän nuolissaan ja keihäissään oli myöskin usein vaskikärjet, ja miekan asemesta käyttivät he noin puolen neljän jalan pituista sauvaa, jonka kaksihaaraiseen päähän oli poikkipäin sovitettu teräviä vaskilehtiä, — hirmuinen ase, joka voi kaataa hevosen yhdellä iskulla." —
Semmoinen oli se armeija, jonka kanssa vähälukuisen espanjalaisen joukon nyt oli otteleminen. Mutta:in hoc signo vinces. Espanjan soturit ja heidän yltiöpäinen päällikkönsä luottivat lujasti suojeluspyhänsä apuun ja kävivät tappeluun varmalla voiton toivolla.
Tappelu alkoi Tlaskalaisten puolelta tiheällä nuoli- ja heitto-aseiden sateella, joiden vinkuessa Espanjalaiset hiljoilleen etenivät, kunnes he vähän matkan päässä vihollisista avasivat rintamansa ja oksennuttivat ulos kanoonainsa ja pyssyjensä sisällyksen, joka tiheään sullotussa indiaani-joukossa teki hirveät tuhotyöt. Silloin heti koko tuo uhkarohkea joukko terävine Toledo-säilineen ja keihäineen kävi Tlaskalaisten kimppuun lujasti suljetussa falangissa. Miehekkäästi ja kylmäverisesti toimitettiin hyökkäys; mutta miehuutta ei puuttunut Tlaskalankaan pojilta. Joukottain kaatui näitä maahan, mutta uusia parvia tuli kuolleiden sijaan, ja ennen pitkää täytyi Espanjalaisten kääntyä hyökkäyksestä puolustukseen. Viimein murtausivatkin hurjasti huutaen Tlaskalan miehet heidän riviensä läpi, ja nyt kuppuroitsivat kaikki sinne tänne toinen toisensa seassa. Tällä huimalla hetkellä, jolloin kaikkinainen komento ja järjestys oli loppunut, ryntäsi Cortez rajuine ratsumiehineen vastustamattomalla voimalla vihollista vastaan, samalla kun taasen tykistö rupesi jyrisemään Tlaskalaisten kylkilinjaan ja soi jalkaväelle hetken hengähtämisen aikaa. Hyvin harjoitetut espanjalais-joukkiot yhtyivät uudestaan, ja taistelu järjestyi jälleen. Nyt oli Tlaskalaisten vuoro väistyä, ja tappelu taukosi hetkeksi. Mutta Xikotenkatl vain kokosi joukkonsa uuteen hyökkäykseen. Tämä ehkä olisi saattanut hurjanrohkeat seikkailijat Tlaskalan jumalain uhriksi, sillä neljän tunnin tappelun perästä olivat he nyt joteskin uuvuksissaan; mutta suppea suojeluspyhä näkyi todellakin Espanjalaisia viisailla vehkeillä auttelevan, kuni muinoin sinisilmä Atene Kreikan sankareita Trojan tanterilla. Uskollinen Xikotenkatl sai, näet, päähänsä että Otomilaisten sotapäällikkö oli pelkuri, ja hän lausui ajatuksensa suoraan. Seuraus oli että Otomilainen vaati Xikotenkatlea kaksintaisteluun, josta kuitenkaan ei mitään tullut, koska toiset päämiehet karkasivat väliin. Mutta Otomilainen vei lippunsa sotajoukosta pois, ja tämä supeni lähes kolmannella osalla. Samaan aikaan kuuluu myöskin eräs tlaskalainen alipäällikkö, joka komensi 10,000 miestä, luopuneen tappelusta, jolloin Xikotenkatl ei enää arvellut voivansa käydä Espanjalaisten kimppuun; ja nämä jäivät taaskin paikan herroiksi. Mutta kerrotaanpa myöskin että sinä päivänä ei yksikään Espanjalainen jäänyt haavoittumatta. Niin oli hevostenkin laita. Ja väsyneenä pitkällisestä kamppauksesta vetäysi Cortezin joukko takaisin vuorelleen, levähtääkseen vaivoistaan.
Uusi lähetystö pantiin menemään Tlaskalaan, jonka neuvoskunta ei kuitenkaan tälläkään kertaa suostunut tarjottuun rauhaan. Heidän pappinsa antoivat — kuten kerrotaan Xikotenkatlen kehoituksesta — sen neuvon että Espanjalaiset olivat torjuttavat yöllä, koska nämä muka olivat "päivän lapsia," vaikk'ei sentään jumalia, kuten muutamat luulivat. Xikotenkatl sai käskyn tehdä yöllisen hyökkäyksen vuorella majailevia Espanjalaisia vastaan. Tämä tehtiinkin muutamana yönä. Mutta Cortez oli varoillaan. Itse tarkasteli hän, luottamatta paraimpiinkaan ritareihinsa, yön pimeässä vahtejansa, ja onneton se, joka ei ollut paikallaan. Tämmöisellä tarkastuskäynnillä oli kerran muuan sotamies hänet pimeässä ampua, mutta Cortez ennätti saada lausutuksi tunnussanan ja pelastui. Tavallistenkin olojen vallitessa oli tämä tarkkuus hänen tapanansa, ja tässä vaarallisessa tilassa nyt varsinkin valvottiin vahtien valppautta mitä ankarimmasti, vaikkapa väki olikin kovin väsyksissään ja uupuneena. Jo pitkän matkan päässä huomattiin Xikotenkatlen armeija, ja hiljaisuudessa toimitettiin kaikki puolustus-hankkeet. Tykit ja pyssyt ladattiin ja kaikki miehet järjestettiin asentoon hyökkäystä varten. Tlaskalaiset luulivat kuitenkin "auringon lasten" lepäävän yön puolipimeässä. Silloin äkki-arvaamatta tuima tykistö purkasi sisällyksensä heidän riveihinsä, levittäen kuolemaa ja hävitystä. Kuin haukka pesästään hyökkäsi sitten heti koko espanjalainen voima alas vuorelta, jossa leiri sijaitsi, ja tällä kertaa kestivät Tlaskalaiset ainoastaan muutaman minutin. Hämmästyneinä ja kovasti pettyneinä turvasivat he pakohon poikki tasangon, jossa kuitenkin ratsuväki heidät saavutti ja tappoi Tlaskalan miehiä joukottaan.
Seuraavana päivänä uudisti Cortez tarjoumuksensa, ja jo suostuikin siihen Tlaskalan neuvoskunta, jonka lähettiläät tapasivat kokonaan masennuksissa kärsityn tappion johdosta. Xikotenkatl tarjousi vieläkin toistamaan taistelua ja pesemään Espanjalaisten verellä pois sen pilkun, joka oli tahraantunut Tlaskalan soturien kunniaan; mutta neuvosto pani nyt kuitenkin menemään lähetystön, joka runsailla lahjoilla astui espanjalaisen sotapäällikön eteen ja puhutteli häntä Marinan kautta seuraavasti:
— Jos olette vihollisia ja julmia jumalia, niin luovutamme teille täten useampia orjia, jotta voitte syöttää vatsanne täyteen niiden lihalla ja juoda niiden verta; jos olette lempeitä jumaluuksia, niin pitäkää hyvänänne kirjavia höyheniä ja suitsu-aineita; mutta jos olette ihmisiä, niin saatte tästä leipää, hedelmiä ja lihaa. —
Tähän puheesen vastasi Marina Cortezin puolesta, ja aselepo tehtiin.
Kaksi päivää perästäpäin saapui Tlaskalasta juhlallinen, loistavaan asuun puettu lähetystö, jonka etupäässä oli sotapäällikkö Xikotenkatl valkoisessa, höyhenillä ja jalokivillä somasti koristetussa varustuksessa. Kelpo indiaani-päällikkö, jonka ryhti oli jalo ja miehekäs, selitti suoraan ja pelkäämättä että hän yksinään oli syynä maanmiestensä harjoittamaan vihollisuuteen Espanjalaisia vastaan, sillä hän oli muka luullut että nämä olivat liitossa Montezuman kanssa, joka oli hänen kansansa verivihollinen. Hän heittäysi sentähden Cortezin haltuun, jotta tämä saisi tyhjentää vihansa hänehen, mutta säästää hänen kansansa. Tlaskalan portit olivat Cortezin sotajoukolle avoinna. — Niin puhui uljas Xikotenkatl.
Nuoren indiaani-soturin suora ja vilpitön käytös teki miellyttävän vaikutuksen Corteziin. Hän suostui pyydettyyn rauhaan ja ilmoitti muutaman päivän perästä itse tulevansa Tlaskalaan. Xikotenkatl tarjousi silloin etevimpien seuralaistensa kanssa jäämään panttivangiksi leiriin, vakuudeksi Espanjalaisten turvallisuudesta Tlaskalassa. Mutta Cortez ei; huolinut tästä tarjouksesta, vaan selitti ylpeästi ett'ei hän tarvinnut mitään takuuta turvallisuudestaan.
Tässä tilaisuudessa oli saapuvilla muutamat lähettiläät Mexikosta, jotka salaa olivat hiipineet Tlaskalan alueen läpi. He jättivät keisarinsa nimessä taaskin Cortezille suuren lahjoituksen ja onnittelivat häntä Tlaskalaisista saatuun voittoon. Heidän asianaan oli vieläkin varoittaa häntä menemästä Mexikoon ja etenkin ehkäistä liittoa syntymästä Espanjalaisten ja Tlaskalaisten välille, joiden viekkaudesta ja uskottomuudesta he tekivät vilkkaan kuvauksen. He eivät kuitenkaan saaneet Cortezilta muuta kuin että hän vielä lykkäsi tulonsa Tlaskalaan kuudeksi päiväksi. Viimeisenä näistä tuli uusia lähettiläitä Tenochtitlanista, taaskin rikkaita lahjoja tuoden; ja nämä nyt ilmoittivat että heidän keisarinsa oli taipuvainen rupeemaan ystävyyden-liittoon sen suuren hallitsijan kanssa, jota Cortez palveli, jakamaan aarteensa hänen kanssaan ja suorittamaan hänelle määrättyä vuotuista maksua, — sillä ehdolla, että Cortez luopuisi kaikkenaisesta yhteydestä Tlaskalaisten kanssa ja samalla heittäisi sikseen aikomuksensa tulla Tenochtitlaniin.
Cortez tähän ei antanut mitään suoranaista vastausta, sillä hän tahtoi pitää Mexikolaisia epätiedossa. Mutta itsessään oli hän lujasti päättänyt pysyä suostumatta mihinkään ehtoihin.
Täll'aikaa kävivät Tlaskalaiset levottomiksi, Espanjalaisia kun ei kuulunutkaan tulevaksi heidän kaupunkiinsa. Olivatko Mexikolaiset onnistuneet herättämään Cortezissa epäluuloa heidän vilpittömyyttänsä vastaan? Tämän epätietoisuuden poistamiseksi ryhdyttiin erinomaiseen hankkeesen. Koko korkea neuvoskunta ynnä lukuisan seurueen kanssa lähti Espanjalaisten leiriin, johon kukin neuvostonjäsen kannettiin kantotuolissa. Etevin heidän joukossaan oli sotapäällikkö Xikotenkatlen isä, sokea vanhus, joka nyt piti Cortezille puheen, muistuttaen häntä tuosta lupauksesta, jonka mukaan Espanjalaisten piti elää rauhassa Tlaskalaisten kanssa ja tulla heidän pääkaupunkiinsa. Jos Cortez oli muuttanut mieltä, pyysi hän virkaveljineen saada jäädä vangiksi vieraiden luokse, koska muka neuvoskunta yksinään oli sotapäätöksen tehnyt.
Cortez lupasi nyt täyttää heidän toivomuksensa, ja neuvoskunta lähti juhlallisessa saattokulussa takaisin Tlaskalaan. Leirissä ruvettiin niinikään nyt lähtöä tekemään, ja muutaman päivän mentyä marssittikin Cortez sotavoimansa Leipämaan pääkaupunkiin. Mitä oli siellä nähtävänä ja millainen oli näiden "villien" indiaanien koti-elämä? Cortez itse antaa siitä kirjeessä keisari Kaarle viidennelle seuraavan kertomuksen:
"Tämän kaupungin suuruus ja loisto minua hämmästyttää. Se on suurempi kuin Granada, sisältää yhtä paljon ja yhtä kauniita rakennuksia kuin Granada ja on valloituksenkin perästä paljon väkirikkaampi ja paremmin varustettu jyvillä, siipi-eläimillä, metsän-riistalla, kaloilla, raittiilla vedellä, palkohedelmillä ja muilla oivallisilla ruokatavaroilla. Joka päivä on 30,000 ihmistä kokoontunut torille ostamaan ja myymään, ottamatta lukuunkaan kauppiaita ja välikauppiaita, joita on kaikkialla muualla kaupungissa. Tällä torilla saa ostaa mitä ikinä elannokseen tarvitsee, saa ostaa vaatteita, kenkiä, kulta- ja hopeakoristuksia sekä kaikellaisia höyhenteoksia, parahinta tekoa maailmassa. Jos jonkinlaisia savi-astioita ja paljon parempia kuin Espanjassa saapi täällä, niinikään erillaisia kasvia ja lääkkeitä sekä paljon muuta tavaraa. Täällä on kylpyhuoneita kosolta sekä paikkoja, joissa voi leikkauttaa hiuksensa ja ajattaa partansa. Lyhyesti sanottu, tässä kaupungissa on kaikin puolin hyvä järjestys ja kunnollinen hallinto. Asukkaat pystyvät jos mihinkä työhön hyvänsä ja veisivät voiton taidollisimmistakin Afrikalaisista" (maurilaisista asukkaista Espanjassa, jotka olivat maailman mainioita taidostaan ja hienosta sivistyksestään).
Espanjalaiset historioitsijat itse kertovat että Cortezia tervehdittiin Tlaskalassa yhtä loistavasti kuin koskaan roomalaista sotapäällikköä Tiberin kaupungissa suuren voittoretken perästä, ja niinä kolmena viikkona, jotka hän oleskeli siellä, kohtelivat Tlaskalaiset hänen sotilaitaan kuin jumalia. Liitto lopullisesti solmittiin, ja vahvistaakseen vieläkin ystävyyttään näiden kummallisten vieraiden kanssa tarjosivat etevimmät Tlaskalaiset tyttäriään vaimoiksi Cortezin ritareille. Xikotenkatlen oma tytär, jota pidettiin Tlaskalan ihanimpana impyenä, kastettiin ja joutui naimisiin reippaan Alvaradon kanssa. Tämän nuoren hidalgon vaaleat, kiherät hiukset, valkoveriset kasvot ja iloinen luonto suuresti miellytti Tlaskalaisia.
Cortez tietysti täälläkin koki saada uusia liittolaisiaan luopumaan heidän vanhoista jumalistansa, mutta sepä ei käynytkään niin helposti. "Leipämaan" asukkaat pitivät kiivaasti uskontonsa puolta, ja viimein Cortez, vaikka hyvin vastenmielisesti, jätti itse viisaan isä Olmedon neuvosta tämän asian sikseen. Tässä oli ennen kaikkea tärkeä ystävyyden pysyttäminen tämän sotaisan kansan kanssa. Espanjalaisten kortterissa pystytti Cortez kuitenkin suuren ristin ja piti joka päivä juhlallisia messuja, joita kaupungin asukkaat hiljaisina kuuntelivat.
Mutta vierasten kanssa tekemällensä liitolle, joka koski sekä hyökkäystä että puolustusta, pysyivät Leipämaan kelpo asukkaat viimeiseen saakka uskollisina, vaikka he saivat monta vääryyttäkin kärsiä.
Heidän uljasta sotapäällikköänsä, jonka nimen olemme panneet otsakirjoitukseksi tälle luvulle, odotti surullinen kohtalo. Mutta siitä sittemmin kertomuksemme kehjetessä.
Tlaskalaan oli taaskin Cortezin luo tullut Mexikosta lähetystö, joka tavallisia lahjoituksia Montezumalta tuoden nyt suorastaan kutsui Espanjalaisia tulemaan hänen luoksensa Mexikon pääkaupunkiin. Kutsumus suuresti hämmästytti Cortezia, mutta oli tietysti myöskin hänelle varoituksena pysymään varuillansa, koska Montezuma nyt silminnähtävästi oli muuttanut menetystapaa. Lähettiläät neuvoivat häntä myöskin Montezuman nimessä kulkemaan Cholulan kaupungin kautta, joka oli noin seitsemän maantiet. penikulman päässä Tlaskalasta. Neuvo tietysti ei vähentänyt Espanjalaisten epäluuloja; sillä Tlaskalaisten tiedon-antojen mukaan majaili suuri Mexikolainen sotavoima Cholulan läheisyydessä, ja tämän kaupungin asukkaat olivat ystävällisessä suhteessa Montezumaan. Siitä huolimatta päätti Cortez kuitenkin poiketa Cholulaan, koska sieltäkin nyt tuli lähetystö ja kutsui häntä kaupunkiin. Cortez ei tahtonut että hänen sotaisat liittolaisensa näkisivät mitään pelon merkkiä hänessä, eikä hän liioin halunnut jättää vihamielistä kaupunkia ja mexikolaista sotavoimaa taaksensa. Cholulaan päätettiin siis lähteä, ja Cortezin sotajoukko, jota seurasivat Zampoalaiset ja 6,000 Tlaskalaista soturia, samosi pois vapaavaltion alueelta ja saapui seuraavana päivänä Cholulaan, jossa Espanjalaisia ja Zampoalaisia kaikilla ystävyyden osoituksilla tervehdittiin ja vieraanvaraisesti kestittiin; mutta Tlaskalaisia ei päästetty kaupungin sisään.
Iso muurirakennus melkein keskellä kaupunkia annettiin Espanjalaisille kortteriksi, ja heidän isäntänsä kohtelivat heitä erinomattain ystävällisesti. Kuitenkin olivat he Cortezin mielestä luonteeltaan umpimieliset ja juonikkaat, verraten suoraluontoisiin ja sotaisiin Tlaskalaisiin. Hän rupesi heitä epäilemään, varsinkin sitten kun ruokavaroja Espanjalaisten kortteriin alkoi tulla niukemmalta eikä enää kazikeja käynyt häntä tervehtimässä. Kaksi Tlaskalaista, jotka salavihkaa olivat hiipineet kaupunkiin, kehoitti häntä olemaan varuillansa, koska, kuten he kertoivat, ylhäisten indiaanien vaimoja ja lapsia joka yö pakeni pois kaupungista ja kuusi orjalasta oli uhrattu etevimmässä temppelissä, tapaus, joka muka aina tiesi jotakin tärkeää olevan tekeillä. Epäluulo kävi viimein Marinan ilmi-antojen kautta varmuudeksi. Hän oli päässyt erään ylhäisen kazikin puolison ystävyyteen, ja tämä, joka tunsi maanmiestensä vehkeet Espanjalaisia kohtaan, tahtoi pelastaa Marinan. Kaziki-vaimo kertoi Marinalle että Espanjalaisten ja heidän liittolaistensa perikato oli päätetty: 20,000 mexikolaista sotilasta piileili kaupungin lähistössä, valmiina syöksemään sen sisään tarvittaissa, aseita oli jaettu kaupunkilaisille, katuja oli teljetty, toisiin oli kaivettu syvät, mullalla löyhästi peitetyt kuopat hevosten surmaksi, talojen ja temppelien katoille oli ko'ottu kiviä, joita ai'ottiin viskata Espanjalaisten päälle. Nämä tuumattiin armahtamatta tappaa; ainoastaan muutamat olivat elävinä otettavat kiinni ja lähetettävät Montezumalle, jotta hän saisi tyydyttää uteliaisuuttaan ja sitten uhrata heidät jumalilleen. Aika tämän hankkeen toimeen-panemiseksi oli käsissä, eikä mikään voisi Espanjalaisia pelastaa. — Niin kertoi ylhäinen indiaanitar Marinalle ja tarjosi tälle turvaa omassa huoneessaan. Marina suostui ehdoitukseen ja sanoi vain lähtevänsä pikimmältään noutamaan kalleuksiansa, mutta samassa kiirehti hän Cortezin luo ja ilmoitti kaikki mitä oli saanut tietää.
Nopeaneuvokas espanjalainen retkeilijä ryhtyi heti varokeinoihinsa. Espanjalaisten kortterissa kutsuttiin koko sotajoukko aseisin ja vahteja lisättiin, jonka jälkeen Cortez lähetti sanoman Cholulan kazikeille että hän muka seuraavana päivänä aikoi lähteä kaupungista ja nyt tahtoi sanoa heille jäähyväiset kortterissaan. Tänne saapuivatkin pian kazikit ja muut ylhäiset Cholulalaiset, ja heitä seurasi lukuisa joukko sotilaita, joita muka Cortez saisi käyttää kuorman-kantajina. Mutta Cortez astui esiin, syytti kazikeja petoksesta ja komensi miehensä ilman sen enemmittä mutkitta käymään heidän kimppuunsa. Kauhea verisauna alkoi, ja kun samassa Tlaskalaiset ryntäsivät sisään kaupunkiin, tuli tämä moisten hirmutöiden temmellyspaikaksi, että "raa'at villit" varmaankaan eivät ennen olleet sen vertaista nähneet. Kristinuskon ritarit riehuivat pahemmin kuin raatelevat pedot. Yli 6,000 Cholulalaista miestä teurastettiin; mutta heidän vaimonsa ja lapsensa veivät Tlaskalaiset orjikseen, joista tarpeen tullessa sitten tietysti jumalain-uhrit olivat otettavat. "Myöhemmin" — sanotaan — "onnistui Cortezin kuitenkin saada liittolaisensa laskemaan nämä vapaiksi ja ehkäistä kaupungin perinpohjaista hävittämistä, mutta ei ennenkun suuri osa kauniimpia rakennuksia Cholulassa, Aztekien pyhässä kaupungissa, oli poroksi palanut." Vielä monta vuotta perästäpäin muistuttivat hiiltyneet rauniot "Cholulan verilöylystä".
Millä puolustavat mainiot Kristinuskon lähetyssaarnaajat semmoisia tekoja? Cholulaisten petoksella, näillä kun oli paha mielessä vieraita vastaan. Mutta Cortez käytti ihan samaa sotajuonta, houkuttaessaan heidät kortteriinsa, karatakseen äkki-arvaamatta syyllisten ja syyttömäin päälle. Ja Espanjalaiset olivat kuitenkin kuokkavieraina kielletyllä alueella. Sen he kyllä tiesivät. Päätänsä pudistellen arvelevat Cortezin urostöiden innokkaimmatkin ihailijat kuitenkin että "Cholulan verilöyly on pimeänä pilkkuna suuren valloittajan kiiltävässä kilvessä." — Kai se niin on.
Pari päivää tästä kauhutyöstä tuli taaskin lähetystö Montezumalta, "joka kauhistuneena Cholulan kohtalosta kiirehti riisumaan päältänsä kaiken osallisuuden Cholulalaisten uskottomuudessa." Hänen viattomuuttaan eivät kuitenkaan espanjalaiset historian-kirjoittajat usko. Päin vastoin väitetään kiven kovaan että Montezuma oli Cholulaisten aikoman hyökkäyksen keksijä ja että todellakin 20,000 hänen omia sotilaitaan piileili vuoristossa kaupungin ulkopuolella, valmiina annetusta merkistä syöksemään Espanjalaisten kortteriin.
Kun Cortez liittolaisineen lähti Cholulasta matkalle Mexikoon, josta hän nyt oli 20 penikulman päässä, ei kuitenkaan näkynyt hituakaan semmoisesta sotajoukosta.
Mutta useista kylistä, joita nyt oli Espanjalaisten tiellä, tuli Cortezin luo monta ylhäistä Mexikolaista, jotka valittivat Montezuman hirmuvaltaa ja tervehtivät Espanjalaisia pelastajina hänen ikeestään, — seikka, joka tietysti suuresti elähytti valloittajien toiveita, koska eripuraisuuden syöpäläinen toisessa riitaveljessä tietysti aina on hyvä enkeli toiselle.
Ja hyvällä luottamuksella onnettaren suosioon samottiin nyt eteenpäin. Monen päivän matkan perästä tultiin muutamaan tienhaaraan. Toinen tie oli suljettu suurilla puilla ja kivillä. Kysymykseensä mitä tämä merkitsi sai Cortez mexikolaisilta lähettiläiltä sen vastauksen, että keisari tahtoi varoittaa vieraita kulkemasta sitä tietä, koska se oli, vaikka lyhyempi, täynnään vastustamattomia esteitä. "Espanjalaiset eivät pelkää esteitä", vastasi Cortez, perkkautti tien puhtaaksi ja marssitti joukkonsa sitä pitkin eteenpäin. Tämän johdosta katosi valloittajien jalkojen alta sileä, kaunis maa, ja he kulkivat nyt sitä vuoriselännettä ylöspäin, joka eroittaa Pueblan ja Mexikon suuret ylätasangot. Ilma kävi teräväksi, purevaksi; korkeilta vuorilta viiltävät tuulet panivat ihmiset ja hevoset värisemään vilusta. Pian retkeili sotajoukko Pohjois-Amerikan kahden korkeimman vuorikeilan välissä. Nämä ovat Popokatepetl eli "Savuava vuori" ja Iztaccihuatl eli "Valkoinen vaimo". Indiaanilainen taru, joka on lumonnut nämä vuoret peljättäviksi aaveiksi, pitää, näet, jälkimäistä edellisen puolisona. Popokatepetl, joka on 600 metriä korkeampi kuin Euroopan jättiläinen Montblanc, purkasi valloituksen aikana useasti sisällistä tultansa, etenkin Espanjalaisten ollessa Tlaskalassa. Ja tätä jo pitivät maan asukkaat huonona merkkinä.
Joka päivä tuli Cortezin luo lähettiläitä läheisistä paikkakunnista pyytämään häneltä apua Aztekien rasittavaa hallitusta vastaan. Mutta Montezuma koki uusilla rukouksilla ja lahjoilla saada vieraita palaamaan takaisin, varsinkin kun ilma, heidän vieläkin ylemmälle noustessaan, kävi yhä kylmemmäksi ja seudut kolkommiksi. Turhaan. Uhkarohkeat retkeilijät kiipesivät Sierra Ahualkon huipulle — ja siitä alaspäin muuttui maa, muuttui miellyttäväksi.
Eräässä Sierran mutkelmassa aukesi yht'äkkiä heidän silmiensä eteen ihanainen näky. Sykkiviä sydämin seisoivat kaukahiset matkustajat kallion jyrkänteen reunalla, katsellen alaspäin. He näkivät Mexikon eli Tenochtitlanin verrattomaksi kerrotun laakson, tuon Eedenin ja Eldoradon, jonka vertaista ei Aleksander v. Humboldtkaan sano nähneensä, vaikka hän siellä matkusteli satoja vuosia valloituksen perästä, jolloin näitä maisemia jo aikoja sitten oli kohdannut hävityksen kauhistus. Siinä kohtasi paljon kokeneiden seikkailijain silmiä viehättävästi vaihdellen vedet, metsät ja viljelysmaat, valkohohteiset kaupungit ja kalveiset kukkulat; sanalla sanoen, tuo tavaton panoraama melkein pyörrytti ja silmiä huikasi. Heidän jalkojensa juurella rehenteli uhkeita tammi-, pinia- ja seeteri-metsiä; loitompana lainehti viljavainioita, vaihdellen muhkeiden maguey-istutusten, hedelmä- ja kukkatarhojen kanssa. Maiseman keskeltä välkähtivät järvet, joiden rantoja elähytti kaupungit ja kauppalat, ja tuolla vuoriselänteiden jättiläisharjujen edustalla kohosi, kuni indialainen keisarinna helmikruunuineen, loistava pääkaupunkiTenochtitlanvalkoisine tornineen ja pyramiidi-temppeleineen, kuuluisa "Aztekien Venetia." Kohoten korkealle kaikkein läheisten rakennusten yli huomattiin selvästi Chapoltepek'in kukkula, keisarin maalais-asunto, jota varjokkaat seeteri-ryhmät ympäröitsivät. Kaukana sinisen järven toisella puolen, tuuheiden lehtipuiden piilosta, pilkisteli esiin muuan kimaltava piste, toinen pääkaupunki,Tezkuko, ja vieläkin kauvempana tuo tummanvärinen porfyrivyö, joka ympäröitsee laaksoa ikäänkuin rikkaana juotoksena, jonka luonto on määrännyt kauniimmalle jalokivelleen. Näytelmä, jota Espanjalaiset siinä nautitsivat, lienee ollut senkaltainen, jota Mooses tervehti Neebon huipulta. Ilosta hurmautuneena huudahtivat rautarintaiset miehet liikutuksen ja kiitollisuuden vallassa: Katsos, tämä on luvattu maa!
Mutta Espanjalaiset lakkasivat pian ihmettelemästä luonnon loistoa, kun he tässä lumoavassa laaksossa tapasivat tunnusmerkkiä sivistyksestä ja kansan-pontevuudesta, joka himmensi kaikki mitä he tähän asti olivat nähneet. Asukkaiden taidollisuus ja kunto astui heidän silmiensä eteen joka haaralta. Mexikon yleinen viljelyskanta melkein pimensi heidän omansa.
Mutta miten päästä tuon kaiken rikkauden herroiksi? Tenochtitlanin laaksossa asui varmaankin miljoona, ehkäpä kaksikin miljoonaa ihmistä. Oliko pienen soturijoukon mahdollista kukistaa semmoista paljoutta? Arkamieliset pudistelivat päätänsä ja tahtoivat palata takaisin Villa rica'aan. Mutta uhkarohkea kenraali tiesi valaa heihin rohkeutta. Hän lausui:
— Kuinka saatattekaan ajatella väistymistä, kun nuo kultaiset portit ovat seppo selällään päästääkseen teidät sisään! —
Ja Cortezin kehoituksia säestivät retkikunnan urhoollisimmat miehet, jotka himosivat kultaa ja kunniaa yhtä kiihkeästi kuin hän itse.
Sotajoukko lähti liikkeelle keisarillista pääkaupunkia kohden. Vähitellen harvenivat metsät, viljelystilat tihenivät, ja siellä täällä tapasivat Espanjalaiset pieniä kyliä, joiden asukkaat heitä ystävällisesti tervehtivät. Ja kaikki valittivat Aztekien rasittavaa hallitusta — suureksi iloksi Cortezille.
Aztekien pääkaupungissa oli mahtava keisari Montezuma tullut yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että kaukaiset vieraat olivat Quetzalkoatl'in jälkeläisiä. Mikäs muu neuvona siis kuin alistua lahjomattoman kohtalon valtaan? Montezuma päätti itse lähteä vieraitaan vastaan, lausuaksensa juhlalliset tervetuliaiset. Cortez'ille laitettiin siitä tieto.
Ja lokakuun 8 p:nä 1519 marssitti Cortez joukkonsa pitkän, liikkuvan sulkusillan yli, joka Tezkuko-järven poikki vei kaupunkiin. Espanjalaiset olivat juuri poikkeemaisillaan uuden maailman Venetian pääkadulle, kun loistava seurue tuli heitä vastaan. Siinä oli 4,000 ylhäistä Mexikolaista, jotka kulkivat Cortezin sotajoukon ohitse, tervehtien vieraita syvällä kunnioituksella. Mutta sitten tuli, loistavan hoviseuran ympäröimänä, Aztekien mahtava keisari itse, istuen kultaisessa, jalokivillä ja kiiltävillä höyhentöillä koristetussa, avonaisessa kantotuolissa, jonka yläpuolella neljä virkamiestä kannatti vihreistä höyhenistä taidollisesti kudottua päällystintä, samalla kun toisia kävi edeltä, kultaiset sauvat käsissä, antaen kansalle merkkiä kumartumaan maahan ja pitämään kasvot peitossa. Ankaraa hovitapaa noudattaen kävivät nämä virkamiehet avojaloin, silmät alaspäin ja hitaisilla askeleilla. Kulkueen tultua Espanjalaisten luo, astui Montezuma itse alas kantotuolista ja lähestyi Cortezia. Loistavaa päällystintä kannettiin yhä hänen yllänsä. Hän nojausi keveästi veljenpoikansa, Tezkukon ruhtinaan, ja veljensä käsivarsille. Tielle hänen edessään levitettiin mattoja, jott'ei keisarillinen jalka koskisi paljaasen maahan. Täll'aikaa muodostivat ylimykset aituuksen hänen molemmille puolilleen ja taaksensa, mutta alhaisempi rahvas lankesi polvilleen.
Keisari Montezuma oli silloin 40 vuoden paikoilla. Hänen ruumiinsa oli ko'okas ja solakka, ryhti arvokas ja kasvot vakavat, hiukset ja ohut parta mustat, iho hieman vaaleampi kuin hänen ruskeiden alamaistensa. Keisarillinen puku oli samassa loistavan komea ja soma. Tynkähihainen, ruumiisen kauniisti soveltuva liivitakki oli ylhäältä ja alhaalta reunustettu somatekoisilla särmäkkeillä. Leveä, monihelainen, suurisolkinen vyö, joka helmineen ja jalokivineen oli täydellinen taideteos, kannatti kultakahvaista miekkaa. Vyösoljesta kävi kumpaseenkin olkapäähän kultaiset ketjut; samaten takin yläreunasta, rinnoilla riippuen, kaksinkertaiset ketjut kainaloihin. Liivitakin alta näkyi leveähelmaiset, moniraitaiset polvihousut. Tämän puvun päällä oli, hartioilta miellyttävästi riippuen, syvälaskoksinen, höyhenillä kirjaeltu vaippa. Päässä piti keisari kruunun tapaista lakkia, jonka etupuolessa oli kaksinkertaisen kotkan kultainen kuva ja takana ylpeä höyhentöyhtö. Jalkoja suojeli varvikkaat, joiden anturat olivat kullasta. Vasemmassa kädessään piti hän lyhykäistä valtikkaa. Koko puku säteili helmistä ja jalokivistä.
Cortezia, joka oli astunut hevosen seljästä ja etevimpäin upseeriensa ja kauniin Marinan saattamana käynyt keisarille vastaan, tervehti tämä ruhtinaallisella pään-liikkeellä ja toivotti hänelle hyvät tulijaiset. Mutta surullinen katse kävi Montezuman silmistä, kun ne samassa hetkeksi kiintyivät siihen mieheen, jonka kohtalo oli määrännyt hänen valta-istuimensa kaatajaksi, — tuohon valkoiseen mieheen, jonka tuloa jumalat olivat ennustaneet. Cortez vastasi keisarin tervehdykseen kiittämällä niistä runsaista lahjoista, jotka tämä oli vieraille lähettänyt, ja ripusti hänen kaulaansa kiiltävän kristallikoristuksen, tehden samassa liikkeen ikääskuin tahtoisi hän syleillä Montezumaa, mutta tämän ystävyyden-osoituksen ehkäisivät molemmat ruhtinaat keisarin vieressä, koska se olisi ollut liian likentelevää heidän majesteetillista hallitsijaansa kohtaan. Niin päättyi tämä kohtaus kunniakkaasen, molemminpuoliseen tervehdykseen, ja keisari Montezuma astui jälleen kantotuoliinsa.
Keisarin veli jäi kuitenkin pienemmän seurueen kanssa Espanjalaisten luokse, saattaakseen heitä valmistettuun kortteriin. Täällä oli kuitenkin jo taas tervehtimässä Montezuma, joka vieraiden saavuttua sanoi jäähyväiset Cortezille, lausuen:
— Olette nyt omassa kodissanne, veljet. Levätkäät siis kaikista vaivoistanne. Syökäät, juokaat ja olkaatte iloiset, kunnes tulen takaisin. —
Espanjalaisille annettu kortteri oli lavea ryhmä kivirakennuksia, joita ympäröitsi torneilla varustettu kivimuuri. Montezuman isä oli siinä pitänyt asuntoaan. Rakennusryhmässä oli niin monta suojaa ja pihaa, että Espanjalaiset ja heidän 6,000:n miehinen indiaanilainen liittolaisjoukkonsa helposti siihen mahtui. Upseereille määrätyt salit olivat varustetut puuvillavaatteisilla tapeteilla, matoilla ja puutuoleilla, ja eri huoneustoissa tavattiin runsaasti ruokavaroja.
Tavallista varovaisuuttaan noudattaen, tutkiskeli Cortez heti hyvin tarkasti koko kortterin ja ryhtyi hankkeisin sotajoukkojensa turvaamiseksi, Tykistö asetettiin suojaamaan portteja, vahdit pantiin vartioimaan muureille, ja ankara sotakuri säädettiin. Estääksensä mahdollisia väkivaltaisuuksia sotamiesten puolelta kaupunkilaisia kohtaan, kielsi Cortez kuoleman uhalla sotilaitaan lähtemästä kortterin ulkopuolelle ilman luvatta. Mutta nämä varokeinot suoritettuaan salli hän miestensä käydä sen runsaan aterian kimppuun, joka oli heille varustettu. Sitten valmistauttiin taasen tervehtimään keisaria iltapäivällä, jolloin hän oli luvannut tulla.
Sotajoukkiot rivitettiin kaikessa sotaisessa loistossaan kortterin pihalle, ja sotasoiton soidessa tervehdittiin saapuvaa keisaria, jonka Cortez sitten saattoi omaan huoneesensa, jonne myös kaikki espanjalaiset ritarit ja etevimmät aztekilaiset aatelismiehet kokoontuivat. Marinan avulla pidettiin nyt pitempi keskustelu, jossa Montezuma osoitti tarkasti tuntevansa kaikki mitä Espanjalaiset olivat toimittaneet Mexikoon tultuansa ja viimeinkin ilmoitti tahtovansa tietää mikä Cortezilla oikeastaan oli tarkoituksena tällä matkallaan Aztekien maahan. Cortez vastasi kysymykseen jokseenkin ulkokultaisilla lauseilla kuninkaansa muka erinomaisesta halusta oppia tuntemaan Aztekien suurta keisaria; mutta Montezuma silminnähtävästi ei täydelleen luottanut tähän selitykseen. Rohkeutta puuttuva ruhtinas nyt — tyhmästi kyllä — otti puheeksi tuon kamalan ennustuksen, joka kalvoi hänen aivojaan, ja päätti puheensa lausuen:
— Kaikki asianhaarat vakuuttavat minua siitä, että tämä ennustus käypi teidän kauttanne toteen ja että se suuri Idän maiden hallitsija, jota te palvelette, on korkeaa Quetzalkoatlin jälkeläinen. —
Cortez tietysti koki kaikin tavoin vahvistaa Montezuman uskoa tähän ennustukseen, ja lujentaaksensa hänen luuloaan Espanjalaisten korkeammasta alkuperästä ja luonnosta, antoi viisas kenraali käskyn että päästettäisiin laukaus tykistöstä. Niin tapahtui, ja sekä keisari että kaupunkilaiset, jotka eivät ennen olleet tämmöistä kuulleet, tietysti suuresti hämmästyivät.
Tämän teateri-paukahuksen perästä ryhtyi kristillisessä innossaan Cortez puhumaan Aztekien uskonnon kehnoudesta ja katolis-uskon järkähtämättömästä totuudesta; mutta tässä kohden hän ei osannut mitään vaikuttaa Montezumaan, joka lyhyesti vastasi:
— Aztekien jumalat ovat hyvät täällä, niinkuin ehkä Espanjalaisten siellä, jossa niitä palvellaan. —
Seuraavana päivänä sai Cortez luvan käydä keisaria tervehtimässä hänen omassa kodissaan, joka ei ollut kaukana Espanjalaisten kortterista. Etevimmät upseerit seurassaan saapui Cortez Montezuman palatsiin. Tämä oli "iso ryhmä loistavia rakennuksia, joissa Mexikon mahtavan keisarin käytettävänä oli lukemattomia huoneita, halleja ja saleja, puutarhoja ja kylpylaitoksia, joiden hämmästyttävä komeus vei voiton Espanjan ylistetyimmistä linnoista." Ja Espanjan linnat olivat, kuten tiedetään, tähän aikaan "tunnetun maailman" mainioimmat. Kaukaiset vieraat vallan hämmästyivät tätä kaikkea komeutta, hienoutta ja taidollisuutta.
Tenochtitlanin kaupunki veti niinikään vertoja "tunnetun maailman" suurimmille pääkaupungeille. A. v. Humboldtin laskun mukaan oli siinä silloin 400,000 asukasta. Se sijaitsi keskellä Tezkuko-järveä, jota halkaili ainoastaan kolme päätietä, jotka yhdistivät rannat ja kaupungin toisiinsa. Loistavia temppeleitä (ainakin 2,000 luvultaan) ja suuria palatsia oli joka kaupungin-osassa, ja "kaikki osoitti" — sanoo Humboldt — "että sen asukkaat olivat korkeasti sivistyneen kansan jäseniä."
Aztekien valtakunnan vanha pääkaupunki oli samalla paikalla kuin nykyinen Mexiko. Sen asema muistutti itse teossa paljon Venetiasta, ollen rakennettuna usealle pienelle saarelle järvessä. Mutta jos Azteki Montezuman ajoilta katselisi nyky-ajan Mexikoa, joka kuin foinix-lintu kohosi Espanjalaisten hävittämän entisen kaupungin tuhasta, ei hän enää tuntisi vanhaa keisarin-kaupunkiansa. Tämän läpi virtasi Tezkuko-järven vedet, kun sitä vastoin nykyinen Mexiko vesistöjen kuivattamisen kautta on jäänyt 4,600 metriä kauvaksi järvestä, korkealle ja kuivalle mannermaalle.
Kaikkialla Tenochtitlanissa oli elämää ja liikettä kuin mehiläispesässä, etenkin noilla lukuisilla kanavoilla jotka leikkelivät kaupunkia ristin rastin, mutta kaikki erinomaisessa järjestyksessä. Muutamat niistä olivat reunoilta varustetut kapeilla, kivitetyillä teillä kävelijöitä varten, ja niitä vartioivat henkilöt, joiden tuli kantaa maksua niiden käyttämisestä, taikka myöskin saatettiin ne yhteyteen pääkatujen kanssa sivuihin koverrettujen notkelmain kautta, joihin lukemattomat veneet, ruuhet ja "piroogit" voivat laskea maalle. Alusten lukumäärä, jotka välittivät liikettä suurella järvellä ja kanavoilla, oli ainakin 40,000.
Jokainen paikka näkyi henkivän toimeliaisuutta ja vilkkautta, kaikki näytti elävältä, itse huoneiden pengermäiset katotkin, jotka leitsottivat kuin kukkavuoteet, kuin Babylonin riippuvat puutarhat. Kaduilla vilisi tuhansittain ihmisiä kirjavissa, ihantavissa puvuissaan, niinkuin kanavoillakin ihmisillä ja tavaroilla lastatuita aluksia. Pääkadut yhtyivät etevimpään temppeliin, ikääskuin keskipisteesen, muodostaen poikkikatuineen ja kanavoineen mitä ihmeellisimmän, kauniimman järjestelmän. — Asuinrakennuksia laskee Humboldt olleen ainakin 20,000.
Pääkaupungin etevimpiä merkillisyyksiä oli avara toripaikka Tlatelalko. Täällä vasta oli elämää, kauppaa ja liikettä, yhtä vilkasta kuin Euroopan suurimmilla markkinoilla. Eri puodeissa ja halleissa pitivät kauppaansa "höyhenneulojat", juvelisepät, hedelmäin ja turkisten myyjät, asesepät, kirjakauppiaat. Mutta olipa myöskin orjia myytävänä, aivan kuin hienon Ateenan ja loistavan Rooman toreilla muinoin, kuin vielä tänä päivänäkin moniaalla ihan kristittyjen silmäin edessä.
Jos astuit korkean temppelin eli teokallion katolle, oli nähtävinäsi koko Tezkuko-järven suolaiset laineet ja Chalko-järven kirkas, juotava vesi, kaukana sen toisella puolella laveat viljavainiot ja aaltoilevat metsät sekä siellä täällä uhkeiden temppelien kiiltävät huiput, jotka nousivat jättiläispuitakin korkeammalle, valtavain vuorien harjoja kaunistaen. Tämä näkö-ala ulottui yhtä mittaa siihen korkeaan, kehänmuotoiseen vuoriharjanteesen, joka ympäröi laaksoa ja jonka lumenpeittoiset hampaat välkkyivät kuin valkea auringon valossa; ja pitkät, pimeät savuseppeleet, jotka lainehtivat ylös Popokatepetlen harmaanvalkeasta päästä, osoittivat että maanalainen tuli todellakin oli toimessaan tämän ihanan laakson peitetyssä povessa.
Koko tuon kauniin näkö-alan kirjavaa panoraamaa nauttivat — Euroopalaisista ensimäisinä ja viimeisinä — Espanjalaiset Huitzilopochtlin, sotajumalan, suuren temppelin katolta, jonne keisari Montezuma oli heitä kutsunut katsomaan kotilaaksonsa loistavaa rikkautta. Kauvan aikaa hiljaisen hämmästyksen vallassa ihailtuansa kaikkia niitä luonnon ja taiteen ihanuuksia, jotka tässä silmää kohtasivat, lausui Cortez, kääntyen asekumppaniensa puoleen:
— Eikö silmäys tähän paratiisiin korvaa kaikkia vaivojamme? —
"Ja tällä hetkellä" — kertoo Bernardo Diaz — "lupasi itselleen Cortez joko tulla koko tämän kauniin laakson herraksi taikka kaatua taistelussa."
Mutta tämä sotajumalan temppeli, jonka laakealta katolta Espanjalaiset luvattua maatansa tähystelivät, oli heille myös näyttävä Aztekien sivistyskannan varjopuolet. Itse temppelissä tosin ei ollut mitään moitittavaa. Se oli päinvastoin arvokas ja kunnioitusta herättävä. Perusmuodoltaan neliskulmaisena nousi se korkealle koko viidessä eri kerroksessa, yhä suipeten ylöspäin. Jyrkät kiertorappuset veivät penkereltä penkerelle ylös asti, niin että täytyi kulkea neljä kertaa koko rakennuksen ympäri, ennenkun pääsi sen laatta-katolle. Tämä oli varsin avara, varustettu rintasuojalla ja kahdella kulmatornilla. Melkein kaikki teokalliot olivat rakennetut tämmöiseen pyramiidi-muotoon. Mutta Huitzilopochtlin temppelin kulmatorneissa säilytettiin nyt julman jumalan julmat puukuvat, joiden äkäisesti irvistelevät naamat kauhistuttivat Espanjalaisia, aivan niinkuin näiden tykkien outo jyrinä oli Mexikolaisia peljättänyt. Jumalain-kuvien edessä pidettiin palamassa "ikuinen tuli". Toisessa tornissa säilytettiin myöskin äärettömän suuri, käärmeen-nahoista tehty rumpu, jota käytettiin ainoastaan erinomaisissa, tavattomissa tiloissa ja josta silloin jumisi komea, kolkko ääni, joka kuului monen penikulman päähän — ääni, joka ennen pitkää oli kuuluva kauheana enteenä Cortezille ja hänen uhkarohkealle joukolleen: Mutta näiden tornien seinissä huomattiin ihmisverta, jota niihin oli ruiskunut uhratuista orjista. Niissä oli myöskin jaspikivestä hakattu alttari, jonka päällä kauheat uhraukset toimitettiin. Ja tässä nyt oli mexikolaisen viljelyksen pimein varjopuoli, joka, kuten edellisessä olemme kokeneet selittää, ei kuitenkaan ollut sen kummempi kuin muinaisuudessa monen muun sivistyneen pakanakansan taika-uskoinen hurskaus — ja hulluus.
Aztekien sotajumalan temppelin-tornissa, jonka nähtävät pakanain tuimista tavoista puhuivat, rupesi katolinuskon yltiöpäisen sankarin kuuma veri kiehumaan. Cortez ei voinut pidättää tulisia tunteitaan. Hän lausui Montezumalle: "Minä en ymmärrä kuinka niin suuri ja viisas ruhtinas kuin sinä saatat uskoa tuommoisia pahoja henkiä kuin ovat nuo epäjumalat, perkeleen kuvat. Jos sinä vain sallisit meidän pystyttää tähän totuuden ristin ja asettaa seinille pyhän Neitsyen ja hänen Poikansa kuvat, niin pian saisit nähdä miten sinun väärät jumalasi niitä peljästyvät."
Tämmöinen puhe tietysti kovasti loukkasi Montezumaa ja isä Olmedo, joka oli varovainen herra, sai Cortezin tällä kertaa luopumaan enemmistä soimauksista, koska nyt oli viisainta ainakin vastaiseksi pitää keisaria niin hyvällä tuulella kuin mahdollista. Aztekien uskontoa oli kuitenkin jo häväisty, ja vielä kauvan vieraiden lähdettyä teokalliosta viipyi siellä Montezuma lepyttääkseen soimattuja jumaliaan.
Mutta Montezuman jumalat eivät leppyneet. He kostivat kauheasti sille miehelle, joka oli päästänyt vihollisen maahan saastuttamaan heidän pyhyyttänsä.
Fernando Cortez mietti miettimistään keinoja Mexikon valtakunnan valloittamiseen, — yritys, josta sellaisissa oloissa tuskin kenkään muu maailmassa kuin tämä merkillinen mies olisi uskaltanut uneksiakkaan.
Espanjalaisia oli ainoastaan 450 miestä, keskellä Aztekien väkirikasta kaupunkia, jonka asujamet ainakin suurimmaksi osaksi olivat tämän hallitsijasuvun omia heimolaisia ja ennen Espanjalaisten tuloa mahtavuutensa kukkuloilla. Montezuman sotajoukot olivat hyvin järjestetyt, peljätyt ylt'ympäri koko Anahuakin maata, jonka eri heimokuntia he tähän asti olivat menestyksellä pitäneet ikeensä alla. Kukistamattomina pitivät vielä urhokkaasti puoltansa Aztekejä vastaan ainoastaan Tlaskalaiset. Näiden 6,000 miehinen sotavoima nyt oli Cortezilla liittolaisina, joihin tulee lisäksi tuhatmäärä Zampoalalaisia. Tätä voimaa vastaan seisoi Aztekien satatuhansinen sotajoukko.
Ymmärtääksemme johonkin määrin valloituksen mahdollisuutta, täytyy meidän vielä hetkeksi johtaa muistiimme Mexikon muinaisuus, mikäli se aikakirjoista selvenee. Maan korkean kukoistuksen olivat oikeastaan — niin kehutaan — aikoinansa perustaneetToltekit, rikaslahjainen nahua-heimo, joka täällä enemmän kuin puoli vuosituhatta harjoitti rauhallisia elinkeinoja, kehitti taidetta ja laski perustuksen vakiomuodolle, joka kokonaan oli rakennettu rauhallisen työn pohjalle. Sotajumalan verinen uhripalvelus oli Toltekeissä vähitellen väistynyt pois lempeämpien uskonnollisten menojen tieltä, ja leppeämielinen Tezkatlipoka, "maailman sielu," oli lähinnä ylimmäistä "tuntematonta jumalaa" suurimman kunnioituksen esineenä. Toltekit tekivät tähtitieteellisiä havaintoja ja jakoivat näiden perustuksella vuoden 18 kuukauteen, joissa kussakin oli 20 päivää, 5 karkauspäivällä. Kaikellaisessa teollisuudessa ja rakennustaidossa olivat he mestareita, oivallisia teitä pitkin harjoitettiin vilkasta kauppaliikettä, ja ikivanhanTulakaupungin torilla pidettiin suuria markkinoita. Mutta Toltekit olivat kesken varallisuuttaan ja hienostumistaan laimin-lyöneet sota-laitoksensa ja vaipuneet velttouteen. Kun sentähden vuoriheimot pohjosessa — ensiksiChichimekit, sitten vuorostaanAkolhuakitjaTepenekit— syöksivät heidän alueelleen, kukistuivat Toltekit helposti, ja vanha väestö joutui osittaiseen maa-orjuuteen. Viimein tuli nyt, kuten edellisessä olemme maininneet,Aztekiensotaisa heimo ja perusti kaikkein näiden valtojen raunioille mahtavan pappis- ja sotilasvaltion, jääden, kuten Hyksos'it Egyptissä, hallitsevaksi luokaksi, käyttäen kukistettuja heimoja enimmiten raskaampaan työhön, mutta silminnähtävästi myöskin ainakin osaksi sulautuen heidän kanssaan yhdeksi kansaksi, joka piti perintönään Toltekien sivistyksen. Sotajumalan, julman Huitzilopochtlin, palvelus pääsi taas Aztekien kanssa täydelliseen arvoonsa, ja Huitzilopochtli jäi tämän hallitsijasuvun varsinaiseksi kansallisjumalaksi, joka vaati vuotuista veriveroa. Ja tämän veron kiskominen yhä uusilta alusheimoilta se oli, joka etupäässä ylläpiti näiden hiljaista vihaa Aztekeja vastaan. Aztekien valtaa piti ko'ossa pelko. Rasitetut heimot ja kansat ikävöivät pelastajaa, ja arvatenkin oli se juuri tämä odotetun Messiaksen ikävöiminen, joka oli puhjennut ilmi tuossa vanhassa tarinassa lempeästä Quetzalkoatlista, joka hämärässä muinaisuudessa oli ollut Anahuakin hyväntekijä ja kerran oli palaava takaisin idästä päin, pelastaakseen onnettomia kansoja ja kaataakseen Huitzilopochtlin veriset alttarit — sanalla sanoen, rakentaakseen uudelleen Toltekien onnellisen valtakunnan.
Missä määrässä aikojen kuluessa kukistuneet heimokunnat olivat sulaneet yhteen kukistajien kanssa, lienee kuitenkin vaikea päättää. Ken oli Tolteki? Ken Chichimeki? Ken Aholhuaki? Ken puhdasverinen Azteki? Sillä tietysti näissäkin oli ja syystä tai toisesta ilmestyi tyytymättömiä luopioita, niinkuin seuraavista tapahtumista saamme nähdä; jota vastoin moni Tolteki taas, kuten luokkien temmellyksessä aina tapahtuu, saattoi joutua hartaaksi Aztekiksi. Mutta ylpeä ylimysluokka nyt ylipäänsä kuitenkin oli azteki-sukuinen. Alhaisimpien luokkien (maaorjain ja varsinaisten orjien), sorrettujen sukujen ja heimojen salainen viha oli lopulta Cortezille yhtä hyvä liittolainen kuin Tlaskalan vapaavaltion jäsenten julkinen puolustus, tämän kummallisen kansan, joka oli osannut pitää puoltansa Montezuman kukistusyrityksiä vastaan, vieläpä mahtavasti puolustanut itsenäisyyttään silloinkin, kun se luuli sitä uhkaavan hyökkäys Montezuman vihollisten, Espanjalaisten, puolelta. Tlaskalaisissa näkyy vallinneen ikivanha kunnollisuus, ehkäpä Toltekien onnellisista ajoista asti.
Mutta kaikki nämä Cortezille edulliset asianhaarat yhteensä tekevät meille, jotka puolueettomasti ja tyvenellä mielellä hänen yltiöpäistä yritystänsä puusta katsoen punnitsemme, tämän onnistumisen mahdollisuuden enemmän ymmärrettäväksi; vaikka tosin sittenkin Mexikon valloitus on pidettävä sankarityönä, jonka vertaista historia tuskin tuntee. Montezuman käytettävänä oli, ell'eivät espanjalaiset lähteet pane liian paljon omiansa, 200,000 harjoitettua sotilasta.
Tlaskalaiset nyt vakavasti kokivat teroittaa Espanjalaisten mieleen että Montezuma oli päästänyt heidät pääkaupunkiinsa ainoastaan voidakseen sitä varmemmin valmistaa heidän perikatoansa ja että hän, huolimatta kaikesta ystävällisyydestään, aprikoitsi yksistään tuhoa ja turmelusta vieraillensa — aivan kuni Cortez, voisimme lisätä, mietiskeli Mexikon valtakunnan kukistamista. Aztekiläiset ylimykset, papisto ja kansakin kuuluivat päivä päivältä yhä enemmän vihaavan rohkeita muukalaisia, kuokkavieraita, varsinkin koska Tlaskalaiset, Aztekien veriviholliset, olivat heidän liitossaan. Näille Tlaskalan miesten väitteille näkyivätkin antavan tukea muutamat kuulumisetVilla rica de la Vera Cruz'ista. Täältä, näet, mainittiin että mexikolainen kenraali Qualpopoka oli murhauttanut kaksi Espanjalaista ja että hänen sotajoukkonsa Montezuman käskystä olivat tehneet hyökkäys-yrityksen Espanjalaisen siirtokunnan alueelle, josta heidät oli ajanut takaisin Escalanti, jonka Cortez, kuten muistanemme, oli jättänyt komentajaksi linnoitukseen; mutta Escalanti itse ja vielä seitsemän Espanjalaista oli maksanut voiton hengellänsä.
Tämä kamala sanoma yhdessä Tlaskalaisten tekemien paljastusten kanssa antoi Espanjalaisille paljon ajattelemista, ja Cortezin ritarit olivat kahden vaiheilla siitä, kumpiko nyt oli tekeminen: jätettäisiinkö pääkaupunki sikseen ja lähdettäisiin Villa rican avuksi, jolloin sopisi joko salaisesti tai jonkun verukkeen varjossa pujahtaa tiehensä? vai vastattaisiinko Montezuman ystävällisyyteen samalla mitalla ja oltaisiin olevinaan aivan tietämättä Villa rican tapahtumista, kunnes tarjoutuisi sopiva tilaisuus kunnialliseen peräytymiseen?
Mutta Cortez itse ei ajatellut peräytymistä ensinkään. Hän päätti päin vastoin ikääskuin yhdellä iskulla päästä Mexikon herraksi. Hän päätti, kun päättikin, —ryöstää keisari Montezuman omaan haltuunsa. Rohkeimmatkin uskalikot hänen upseereissaan hämmästyivät ja peljästyivät tämmöistä tekoa; mutta Cortezin kaunopuheliaisuus sai heidät pian mieltymään tuumaan, sotaneuvottelu pidettiin, ja jo seuraavana päivänä käytiin toimeen. Koko yön vasten sitä päivää kuultiin Cortezin kuitenkin pitkillä askelilla kävelevän edes takaisin huoneessaan. Hän aprikoitsi. Mutta aamulla ei enää huomattu mitään levottomuutta hänen kasvoissaan. Tavallisella päättäväisyydellään astui hän upseeriensa joukkoon ja antoi käskynsä.
Alvarado, Sandoval, Velasquez de Leon, Alonso de Avila ja Francisco de Lugo, viisi miestä, joiden urostöistä valloituksen aikakirjat kertovat, oli määrätty sotapäällikön persoonalliseksi seurueeksi. Heihin yhtyivät muutamat tavalliset sotamiehet, kaikki asianomaisissa asuissaan. Toinen osa Espanjalaisia käskettiin pienemmissä joukoissa seuraamaan ja pitämään vahtia pitkin niitä katuja, jotka olivat Espanjalaisten kortterin ja keisarillisen palatsin välillä. Tlaskalaiset ja loput Espanjalaisia asetettiin aseisin ja asentoon pääkortterissa. Tämän perästä meni Cortez ritarineen, joiden keskessä oli ihana Marina, keisarin palatsiin, jossa heitä tavallisella ystävyydellä ja kohteliaisuudella tervehti Montezuma, joka tässä tilaisuudessa kuuluu tarjonneen Cortezille yhden tyttäristään puolisoksi. Mutta Cortez antoi Marinan kautta rukkaset ja palkitsi Montezuman vilpittömän luottamuksen — vilpillä ja ryöstöllä.
Cortez ensiksikin piti — Marinan kautta, joka tulkitsijatointaan tässä pelvolla ja vavistuksella toimitti — Montezumalle ankaran aamusaarnan Villa rica'ssa tapahtuneen hyökkäyksen johdosta. Montezuma kuitenkin pudisti päältänsä kaiken osallisuuden siinä, jonka tähden Cortez vaati että hän kovasti rankaisisi kenraalinsa, johon keisari suostuikin.
Mutta nyt ehdoitti Cortez että keisari, vakuuttaakseen muitakin Espanjalaisia ja omia alamaisiaan ystävällisestä mielestään, lähtisi muutamiksi päiviksi orpanoimaan Espanjalaisten kortteriin.
Kun Marina oli kääntänyt ehdoituksen, jonka tarkoituksen keisari näkyi heti kokonaan älyävän, kalpeni Montezuma oikeutetusta vihasta ja lausui:
Koskahan on kuultu että minun kaltaiseni ruhtinas on hyvällä lähtenyt omasta palatsistaan ruvetakseen vangiksi vieraiden käsiin? —
Cortez näkyi vilpittömästi myöntyvän tähän katsantotapaan asiasta. Uusia verukkeita vedettiin, mutta ei mikään saanut keisaria käymään satimeen. Tässä tärkeässä silmänräpäyksessä, jolloin jo näytti siltä kuin olisi täytymys luopua koko vehkeestä, lensi Velasquez de Leonin miekka tupestaan, ja ritari lähestyi keisaria, huutaen tovereilleen:
— On liian myöhäistä palata! Hänen kimppuunsa heti, ja jos hän panee vastaan, niin kaatukoon! —
Montezumalta ei näiden sanojen merkitys voinut jäädä käsittämättä, vaikk'ei hän ymmärtänytkään sitä kieltä, jolla ne lausuttiin. Hän kalpeni taaskin, tällä kertaa pelosta.
Marina, johon tämä kohtaus kovasti koski ja joka hyvin tunsi Espanjalaisten väkivaltaisuuden, astui tässä hetkessä omasta neuvostaan esiin, rukoili hartaasti keisaria suostumaan, — ja keisari suostui.
Kantotuoli toimitettiin tuota pikaa, ja heikko ruhtinas kannettiin, kesken kauhistunutta hoviväkeään, riemusaatossa ulos kaduille, jossa Espanjalaiset vahtimiehet toinen toisensa perästä yhtyivät rohkeihin ritareihin, jotka täten olivat vanginneet ja nyt veivät mukanaan Mexikon mahtavan keisarin keskellä hänen omaa pääkaupunkiansa.
Tästä hetkestä alkaen olivat itse teossa Espanjalaiset herroina valtakunnassa.
Montezuma tosin vieläkin nimeksi hoiti valtiollisia toimiaan, antaen yhä edelleen Espanjalaisten kortterista käskyjä omassa nimessään ja vastaan-ottaen siellä virkamiehiään. Mutta itse teossa hän vain lainasi nimensä espanjalaisen sotapäällikön käskyille. Siten täytyi hänen itse määrätä sotapäällikkönsä Quelpokokan vangittavaksi. Tämä tuotiin yhden poikansa ja useiden alipäällikköjen kanssa pääkaupunkiin, jossa kaikki nämä "kapinoitsijat" Cortezin käskystä ja voimattoman keisarin pakko-suostumuksella elävinä poltettiin Espanjalaisten kortterin ulkopuolella. Se oli näytelmää, jommoista Mexikolaiset eivät olleet sitä ennen nähneet. Aztekien ihmisuhreja ei toki toimitettu niin julmalla tavalla, eikä uhrin kärsimyksiä lisätty tarpeettomasti. Sanomaton katkeruus ja viha maan raakoja kuokkavieraita vastaan rupesi kytemään viattoman kansan povessa. Mutta polttoroviolla aljettu hirmuhallitus ei siihen päättynyt. Cortez lähetti kortteristansa upseerejaan pienten joukkioiden etunenässä ryöstämään pitkin maata ja mannerta, ja ylhäisten mexikolaisten virkamiesten täytyi Montezuman "käskystä" näitä kiskomisretkiä opastaa. Tämä oli muka "veronkantoa". Ei missäkään uskallettu äveriäitä muukalaisia vastustaa, ja äärettömät aarteet kultaa ja hopeaa kasaantui valloittajien palatsin holveihin. Temppelit, joissa maan ehkä rikkaimpia kalleuksia oli säilytetty, ryöstettiin paljaiksi.
Vahvistaakseen asemaansa pääkaupungissa siten, että järvetkin olisivat hänen hallussaan, lähetti Cortez Montezuman nimessä suuren joukon kuormankantajia Villa ricaan noutamaan aineksia kahteen sotaprikiin, jotka niinikään Mexikolaiset saivat kustantaa. Nuo kaksi laivaa rakennettiin tuota pikaa Martin Lopez'in johdolla.
Cortezin valta paisui päivä päivältä, ja jo tahtoi hän että Montezuma julkisesti tunnustaisi Espanjan kuninkaan lääniherrakseen. Onneton keisari, joka silminnähtävästi jo pelkäsi henkeään, suostui, kun suostuikin. Valtakunnan etevimmät säätyhenkilöt kutsuttiin kokoon Espanjalaisten kortteriin, ja Montezuma selitti juhlallisesti päättäneensä tunnustaa Espanjan hallitsijan oikeutta yliherruuteen Mexikon valtakunnassa, koska muka tämä Quetzalkoatlin jälkeläisenä oli hänen oikeutettu perillisensä, sekä että hän, Montezuma, tästä lähin läänimiehenä eli vasallina tahtoi totella tätä hallitsijaa. Tämän juhlallisen tunnustuksen tehdessään huokaili Montezuma keisari kuitenkin syvästi, ja loukattu ylpeys pusersi kyyneleitä hänen silmistään.
Ääretön hämmästys valtasi ensimmältä läsnä-olevat Mexikolaiset, vaivalla hillitty murina kuului ja synkkä vakavuus kuvastui kaikkien kasvoista. Cortez huomasi minkä vaarallisen vaikutuksen heidän hallitsijansa alennus teki kazikeihin ja kiirehti ehkäisemään uhkaavan raju-ilman puhkeamista. Hän lausui sentähden ett'ei hänen herransa aikomus suinkaan ollut riistää Montezumalta hallitsija-arvoa, eikä tämä muka tahtonut tehdä mitään muutosta Mexikon valtakunnan vakiomuodossa; hän vain halusi päästä sen suojelusherraksi. Tämä vakuutus, Montezuman esimerkki ja pelko tukahutti kinastelevien kazikien harmin, ja Espanjan kuninkaan tunnustaminen maan yliherraksi tapahtui kaikilla Espanjalaisten vaatimilla juhlamenoilla ja muodoilla.
Tähän toimitukseen perusti sittemmin Espanjan hallitus etupäässä oikeutensa Mexikon valtakunnan anastamiseen.
Tunnustusta seurasi sitten Montezuman puolelta taaskin kallisarvoinen lahjoitus kultaa, jalokiviä ja kankaita, maalauksia ja seinäverhoja. Itse kazikitkin toivat rikkaita antimia. Kullat ja hopeat, jotka Cortez täten vähitellen oli ko'onnut lahjoitusten ja kiskomisten kautta, sulatutti hän harkoiksi. Yksistään kullan arvo oli 600,000pesos de oro'a, mikä summa, jos silloinen kullanarvo verrataan sen arvoon meidän päivinämme, vastaa 40 miljoonaa Suomen markkaa.
Eikö Espanjalaisten nyt olisi sopinut tyytyä? Ei suinkaan, Montezuma oli vielä kansoineen päivineen käännettävä Kristinuskoon. Tämähän myöskin oli valloituksen päätarkoituksia. Mutta siinä kohden kohtasi Cortez mitä sitkeintä vastarintaa. Järkähtämättä pysyi Montezuma uskossaan; Espanjalaisten saarna Kristuksesta ja neitsyt Mariasta herätti vain hänen inhoansa.
Cortez ryhtyi taaskin mielivaltaiseen tekoon. Mexikolaisten päätemppeliin Espanjalaisten kortterin ulkopuolella ripustutti hän ristin ja muutaman Mariankuvan ja luetti siellä julkisen messun. Mutta tämä heidän paraimman temppelinsä häpäiseminen vihastutti mitä hirveimmin mexikolaisia pappeja. He kiihoittivat kansaa puhdistamaan pois häpeäpilkut loukattujen jumalien huoneesta ja neuvottelivat ahkerasti Montezuman kanssa noiden röyhkeiden kuokkavieraiden tuhoomisesta, jotka eivät edes säästäneet mitä kaikkein pyhintä oli. Mustia ukonpilviä kasaantui Espanjalaisten pään päälle, ja se hetki lähestyi, jolloin Tenochtitlanin asukkaat viimeinkin säpsähtivät ylös näennäisestä tylsyydestään, vääntääksensä niskoiltaan vihattujen vieraiden ikeen.
Montezuman jumalat huusivat kostoa!
Mutta — huolimatta suuttuneen Huitzilopochtlin verenhimosta — Montezuma ei uskaltanut mihinkään väkivaltaiseen tekoon. Oma suu likempänä kuin kontin suu ja sotajumalankin suu. Hän koki jos suinkin päästä kuokkavieraistaan hyvällä.
Sentähden kutsutti hän Cortezin puheillensa ja selitytti tälle että Espanjalaiset nyt muka olivat saavuttaneet matkansa tarkoituksen; kaikki heidän vaatimuksensa oli täytetty. Mutta — lausui Montezuma — jo oli jumalien ja kansan tahto että he mitä kiireimmin lähtisivät tiehensä; jos ei Cortez tätä tekisi, saattaisi hänet hukka periä.
Tämä oli kerrankin hieman rohkeampaa puhetta Montezuman puolelta, ja keisarin jyrkkä ääni hämmästytti Cortezia ensimmältä. Mutta pian tointui tavattomiin kohtauksiin tottunut Espanjalainen, ja hän vastasi, hetkisen mietittyään, että muka hänkin nyt oli päättänyt palata takaisin isänmaahansa ja jo ryhtynytkin tarpeellisiin toimiin tätä varten; mutta koska hänellä ei ollut laivoja, täytyi hänen ensiksi muutamia semmoisia rakentaa, ja siihen tarvittiin vähän aikaa.
Montezuma tyytyi tähän vastaukseen ja lupasi hänelle kaikki eväät matkalle, vieläpä auttaa laivojen rakennuksessakin. Cortez, joka tämän keskustelun kestäessä huomasi että Montezuma oli ammentanut rohkeutta salaisesta lähteestä, ryhtyi heti silmän-näöksi varsin innokkaisin matkavalmistuksiin ja julisti lähtöhetken hyvin läheiseksi; mutta upseereilleen ilmoitti hän salaa ett'ei hän koskaan aikonut väistyä Mexikosta, jossa hän muka oli aseman herrana ja toivoi semmoisena voivansa pysyä.
Mutta nyt tuli varsin odottamatta tapaus, joka kerrassaankin uhkasi kaataa kumoon kaikki Cortezin loistavat tuulentuvat.
— Nyt ei teidän enää ole tarvis rakentaa laivoja kotimatkaanne varten — sanoi eräänä päivänä Montezuma, näyttäen hänelle muutamaa maalausta, jonka postijuoksijat olivat tuoneet maakunnasta. Valkoiselle kattuunikankaalle tehty maalaus kuvasi laivastoa, jossa oli 18 alusta ja joka äsken oli saapunut Mexikon rannoille. Laivat oli silminnähtävästi espanjalaisia. Cortez ei ensinkään epäillyt että ne toivat hänelle niitä apuvaroja, joita hän toivoi saavansa lähettiläittensä — Montejon ja Portocarreron — palatessa Espanjan hovista. Nämä olivat jo olleet poissa yhdeksän kuukautta.
Mutta pian saatiin aivan toisia kuulla. Mexikon rannoille saapunut laivasto ei ensinkään tuonut mitään apuvaroja Cortezille. Sen oli päin vastoin varustanut ja pannut menemään Velasquez, käskynhaltia Cubassa, sillä tarkoituksella, että Cortez tuotaisiin elävänä tai kuolleena hänen käsiinsä ja rohkeilta seikkailijoilta riistettäisiin heidän voittojensa hedelmät. Laivastossa oli, kuten jo mainittiin, 18 alusta, ja se kuljetti sotavoimaa, joka oli paljon mahtavampi kuin Cortezin, nimittäin 800 miestä jalkaväkeä, joiden joukossa 80 musketööriä eli pyssysoturia ja 120 jousimiestä, sekä 80 hevosmiestä ja 12 kanoonaa. Tämän melkoisen joukon johtajana oli Pamphilo de Narvaez, Velasquezin uskollinen ajutantti.
Cortez oli nyt todellakin pahemmassa kuin pulassa. Toisella puolen kinasteli kapinallinen Tenochtitlan, toisella uhkasi hyvin varustettu euroopalainen sotajoukko. Mutta mikään ei saanut tätä uhkarohkeaa miestä masentumaan. Tenochtitlan oli pidettävä kurissa ja Narvaez kukistettava, ell'ei hän tahtonut joukkoineen suorastaan alistua Cortezin komennettavaksi. Tätä tarkoitusta saavuttamaan lähetettiin näppärä isä Olmedo kauppaa hieromaan. Hän tapasi Narvaezin Zampoalassa, mutta tämä hylkäsi, kuten uskolliselta palvelijalta sopi odottaa, harmilla ja inholla pappismiehen esiin-tuoman ehdotuksen. Viisas lähettiläs rupesi silloin Narvaezin upseereille ja sotamiehille latelemaan oikein kultaisia kertomuksia sotapäällikkönsä voitollisesta asemasta uudessa Eldoradossa ja osasi niin sukkelasti sovittaa sanansa, että sotamiehet pian kyllä huomasivat mitä etuja heille lähtisi liittymisestä Corteziin, — ja tämä tämmöinen tulos pappismiehen lähetystoimesta silminnähtävästi olikin ainoa mitä Fernando herra oli toivonut. Hän olikin pater Olmedon poissa-ollessa tavallisella sotataidollaan ja älyllään valmistanut pientä joukkoansa tuohon epätasaiseen taisteluun. Vaarallisimmat viholliset olivat nuo rautapukuiset ratsumiehet, jotka vahvojen varustuksiensa turvissa laukkasivat hevosineen jalkaväen keskelle ja pitkillä peitsillään halkaisivat sen hajalle. Tämmöistä välttääkseen ja turvataksensa jälkaväkeään teetti Cortez tavattoman pitkät keihäät, joihin muuan indiaaniheimo hankki hänelle hyvin sitkeää puuta ja varusti ne vaskikärjillä. Minkä mahdollista parannettiin ja korjattiin niinikään kaikki kilvet ja rintavarustimet, ja hyökkäysaseet pantiin hyvään kuntoon. Mutta ennen kaikkea oli nyt käytävä vihollisen kimppuun mitä suurimmalla sukkeluudella, ja sentähden saivat ne miehet, jotka hän valitsi osallisiksi retkeen Narvaezia vastaan, pukeutua niin kevyesti kuin suinkin ja ottaa kannettavakseen niin vähän kuin mahdollista. Mitään tykistöä ei voitu ajatellakkaan, ja muonavaratkin hankittaisiin miten milloinkin sopisi itse matkalla.
Tenochtitlaniin jätettiin noin puolet Espanjalaisista linnoitettuun kortteriin, ja Montezuma oli siellä ankarasti valvottava. Urhokas Alvarado jäi tätä varustusväkeä johtamaan. Mexikolaisten alakuloinen keisari lupasi juhlallisesti pysyä paikoillaan, lausui hyvin liikuttavaiset jäähyväiset Cortezille ja syleili häntä kansan nähden.
Ainoastaan 70 miehen kanssa läksi siis nyt urhea uskalikko ulos Tenochtitlanin kaupungista kaatamaan kymmenkertaista vihollista. Mutta miehet olivatkin maailman paraita sotureja. Vuorten ja kuilujen, purojen ja jokien poikki samottiin kuin nälkäinen susilauma, vaaroja, vaivoja kysymättä. Cholulassa hengähtivät retkeläiset, ja heihin yhtyi siellä onnellisesti 120 Espanjalaista rohkean Velasquez de Leon'in johdossa, joka oli lähtenyt partioretkelle Mexikosta. Niinikään levähdettiin taasen Tlaskalassa viimeisten päivänmatkain ponnistuksia varten, ja täällä tarjosivat uskolliset Leipämaan miehet Cortezille melkoisen sotavoiman, jonka hän tosin ensimmältä ottikin avukseen, mutta sittemmin erinäisistä syistä lähetti matkalta takaisin. Sitä vastoin tuli heidän kanssansa yhteen urhokas, kelvollinen Sandoval, joka Escalantin kuoltua oli lähetetty komentomieheksi Villa ricaan, ja hän toi muassaan 50 miestä uutismaan varustusväkeä. Cortezin koko sotavoima oli nyt 240 miestä.
Kiitomarssia kuljettiin loppupuoli tietä, ja heluntai-iltana pysähdyttiin vähän matkan päähän Zampoalasta, jossa Narvaez piti leiriään. Ilma oli kauhea. Myrsky kaatoi suuria puita Cortezin joukkolaisten tielle, ja rankkasade oli paisuttanut tulvilleen Orizaba-joen, joka vielä eroitti heidät Zampoalasta. Mutta siitä huolimatta päätti Cortez heti käydä hyökkäykseen. Raju-ilman raivotessa pidettiin rippi ja lyhykäinen jumalanpalvelus, ja päällikkö jakasi joukkonsa kolmeen osastoon: yksi joukkio Sandovalin johdolla valloittaisi vihollisen tykistön, toinen, jota johti Olia, ryntäisi Narvaezin kortteriin ja kolmas Cortezin omalla johdolla pitäisi hevosväkeä pelossa ja olisi apuna missä paraiten tarvittaisiin. Tiedettiin että Narvaez majaili pyramiidi-temppelissä keskellä kaupunkia, ja sinne päin nyt hyökättiin.
— Hiljaisuutta, kuuliaisuutta ja rohkeutta! — komensi Cortez, ja uskalias joukko lähti liikkeelle kaupunkiin. Puoli-yön aikana tultiin esikaupunkeihin, jossa myrsky melkein esti marssivien askeleita kuulumasta; mutta väkirikkaassa kaupungissa oli kuitenkin mahdotonta välttää ilmi-tuloa, ja Narvaezin kortteriin saapui sanoma uhkaavasta vaarasta. Muuan vahti ilmoitti asian, mutta turhaan; hyökkäystä tämmöisenä hirveänä yönä pidettiin mahdottomana, ja vasta uusittujen ilmoitusten tultua kutsui Narvaez joukkonsa aseisin. Cortez oli jo lähestynyt pääkortteria ja näki valon loistavan temppeli pyramiidistä.