Päällikön kaatuminen pysähytti intiaanit hyökkäyksestään. He olivat kuitenkin vielä siksi ylivoimaiset, ettei valkoihoisten tappiota olisi tarvinnut epäillä, ellei samalla olisi intiaanien takana alkanut räiskyä muskettituli. Se oli englantilainen apujoukko, joka virransuulta tullen oli juuri noussut maalle Suomi-kylän alla. Heidän odottamaton ilmestymisensä sai intiaanit, jotka olivat vielä neuvottomina päällikkönsä menettämisestä, kokonaan häiriöön. Sinne tänne hajaantuneina hävisivät henkiin jääneet tuota pikaa taistelutantereelta.
Pian tämän jälkeen lakkasi taistelu muuallakin siirtokunnassa ja intiaanit vetäytyivät takaisin metsiinsä, jättäen jälkeensä savuavia kylien raunioita ja skalpeerattuja ruumiita.
Kun Suomi-kylässä korjattiin taistelun jälkiä ja haudattiin kaatuneita, huudahtivat hämmästyksestä ne miehet, joiden tuli kantaa intiaanipäällikön ruumis hautaan. He olivat hänen intiaaniasunsa alta tunteneet Pitkän Suomalaisen. Kaikki kylän väet kerääntyivät nyt ruumiin ympärille ja kaikki tunsivat hänet Uole Hakkaraiseksi, joka viisi vuotta sitten oli kuljetettu orjaksi Barbados-saarelle.
Vangituilta intiaaneilta saatiin kuulla, että Pitkä Finn oli noin puoli vuotta sitten ilmestynyt heidän pariinsa sekä saanut heidät kiihotetuksi sotaan englantilaisia ja hollantilaisia vastaan. Hänen tarkotuksenaan oli ollut perin juurin hävittää europalaiset siirtokunnat, lukuunottamatta suomalaisia, jotka intiaanien veljinä olisivat saaneet jäädä asumaan lännen mantereelle.
Myöhemmin saatiin Barbados-saarelta kuulla, että Pitkän Suomalaisen oli eräänä yönä onnistunut vapautua kahleiltaan, minkä jälkeen hän oli polttanut hasiendan isäntineen ja orjineen. Sytytettyään samana yönä muutamia muitakin maakartanoita palamaan oli hän hävinnyt jäljettömiin.
Siihen päättyi Pitkän Suomalaisen tarina. Hän sai viimeisen leposijansa kentällä Suomi-kylän laidassa. Kylän miehet, joita kapinaa suunniteltaessa hänen väkevä vihansa oli kerran tenhonnut, loivat hänen haudalleen korkean kummun. Monien miespolvien jälkeen, kun suomenkieli oli jo lakannut näillä tienoin kaikumasta ja Haltosesta oli tullut Halton sekä Parkkosesta Parchon, kertoilivat kylän lapset, tällä kummulla leikkiessään, tarinoita Pitkästä Finnistä, joka kauan sitten oli tuonut intiaanit siirtokunnan kimppuun.
Kerrankin oikea mies!
Kokemäen Näyhälässä, jonka omisti Suomen suuriruhtinaskunnan kamariviskaali, Antero Äimä, istui talon herran avarassa työhuoneessa eräänä talvi-iltana 1650 kaksi miestä. Toinen oli kaljupäinen, laiha ja teräväkatseinen sekä vilkaseleinen mies, jota vastoin hänen toverinsa oli näköjään alle parinkymmenen sekä puvustaan päättäen teini tai ylioppilas-beaani.
Pöydällä oli levällään papereita ja kirjotusvehkeitä ja seinähyllyillä virui paksuja asiakirjapinkkoja. Vanhempi mies siirsi syrjään paperivihkon, jota hän juuri oli selaillut, ja ryhtyen terottamaan hanhenkynää lausui nuoremmalle, joka parhaillaan vahataululla suoritti pitkää yhteenlaskua:
"Aijai, Simo-poikaseni, mikä vääryyden löyhkä näistä papereista nouseekaan. Tuskin ainoastakaan voudintilistä löytää ainoatakaan sivua, jossa ei tarkoin vainuamalla keksisi kruunun varojen kähvellystä. Toden totta oli kuningattaremme isoisä, yhdeksäs Kaarle, oikeassa lausuessaan, että se, joka on ollut viisi vuotta kruununvoutina, on jo tarpeeksi kypsä hirtettäväksi."
Puhuja oli entinen lainlukija Hartikka Speitz. Oltuaan pitemmän aikaa viratonna oli hän elellyt maatilallaan Sääksmäellä suomennellen Ruotsin lakia sekä riidellen ja käräjöiden eri virkamiesten ja varsinkin Turun hovioikeuden herrain kanssa, joiden puolelta hän vahti kärsineensä jumalatonta vääryyttä. Nyt hänellä ei kuitenkaan ollut pariin vuoteen ollut vireillä yhtään riitajuttua, joten aika oli käynyt hänelle pitkäksi ja hän oli taas halunnut päästä asioihin käsiksi, kuten hän sanoi. Siinä tarkotuksessa oli hän tullut kamariviskaali Äimän luokse, jonka kanssa hän aikoinaan oli Saksan yliopistoissa opiskellut lakitiedettä, tarjoten palvelustaan entiselle toverilleen. Niin huonossa huudossa kuin Speitz virkamaailmassa olikin, oli Äimä hänet kuitenkin ottanut jonkunlaiseen sihteerintoimeen.
"Ja hänen aikanaan olikin hyvin tavallista, että kihlakunnan hirsipuun vakinaisin asukas oli juuri kihlakunnan oma vouti", jatkoi Speitz.
"Uh, enpä olisi silloin tahtonut olla kruununverojen kantajana", arveli Simo.
"Onko sinulla sitten niin vahvat taipumukset kähveltämiseen?" kysyiSpeitz.
"Ei, mutta… kun niitä niin tukuttain hirtettiin, niin kyllä kai siinä joukossa saattoi mennä välistä syyttömiäkin", koetti Simo päästä pälkähästä.
"Näkyy, että sinä olet vielä beaani", huomautti Speitz isällisesti. "Ja muutoin, jos sinulla todellakin on noita edellämainitun kaltaisia taipumuksia, niin kehitä ja vartuta itseäsi yleensä kaikessa vääryydessä, silloin on ajallinen menestyksesi taattu."
"Entä iankaikkinen?" kysyi Simo, joka epäilevästi hymyillen oli kuunnellut esimiehensä neuvoja.
"Siitä en todellakaan mene takuuseen", vastasi Speitz, "mutta ajallisesta sitä varmemmin."
"Niin, niin, totta minä tarkotan!" jatkoi hän miltei tiukasti, kun huomasi apulaisensa yhä virnistelevän. "Minussa näet siihen oivallisen esimerkin, vaikka tosin päinvastaisessa mielessä. Sen sijaan, että minä opintojeni ja ansioitteni pohjalla nyt istuisin kihlakunnan tuomarina tai hovioikeuden jäsenenä, vuoleskelen minä tässä hanhenkynää toisen palveluksessa. Ja tämänkin tilapäisen toimen olen saanut ainoastaan entisen toveruuden nimessä."
"Ja tämäkö kaikki sen takia, että teillä ei ole ollut taipumuksia kähveltämään ja että olette lyönyt laimin kasvattaa itseänne vääryydessä?" kysyi Simo viattomasti.
"Vaiti, keltanokka!" ärähti Speitz. "Minä en puhu mitään taipumuksista sinne tai tänne, vaan sanon ainoastaan, että minun virkaurani on katkaistu sen takia, että minä olen tahtonut noudattaa oikeutta kaikissa edesottamisissani. Eikä ainoastaan katkaistu elämänurani, vaan on minua lisäksi vainottu kaikin tavoin — niin, onpa minut kerran kuolemaankin tuomittu."
"Mitä, onko teidät tuomittu kuolemaankin?" huudahti Simo. "Ja kuitenkin te istutte siinä hanhenkynää terottamassa!"
"Miksi en, vai oletko sinä niin beaani, että luulet minut kerran mestatunkin? Niin pitkälle ei sentään menty, vaan pääni jätettiin koreasti paikoilleen ja tuomio lievennettiin kuuden vuoden vankeusrangaistukseksi."
"Olette siis istunut vankeudessakin?"
"Ainoastaan vähän päälle vuoden. Selviin lainkohtiin perustuvilla valituksillani sain tuon väärän tuomion supistetuksi siksikin vähiin."
"Mutta mistä syystä teidät tuomittiin?" tiedusteli Simo hieman arastellen.
"Mistäkö? Tietysti oikeuden noudattamisesta, kuten jo sanoin. Syytin hovioikeuden herroja ja erikoisesti presidentti Kurkea — tai Kurckia piti sanomani, sillä tähän aikaanhan pitää kaiken esiintyä ruotsalaiseksi puleerattuna — muutamista tuomioista, jotka olin huomannut selvästi kohtuuttomiksi. Painatinpa erikoisen kirjasenkin asian johdosta. Siitä sydäntyivät herrat tietysti silmittömiksi, toimittivat minun syytteeseen ja istuivat sitten tuomareina omassa asiassaan, tuomiten minut hengiltä. Sen pituinen se!"
Hän oli saanut hanhenkynänsä kuntoon ja siirtäen paperivihkon eteensä jatkoi:
"Viisainta on ulvoa yhdessä susien kanssa, siten täällä parhaiten päämaaliin päästään. Niin sanottu omatunto on julistettava pannaan ja väärinkäytöksille on ummistettava silmänsä. Siten menetellen kiipeät sinä vielä korkealle, Simo-poikaseni."
"Mitäs arvelette, jos kuitenkin ensinnä alistaisin nuo varmastikin hyvää tarkottavat neuvonne yhteisen esimiehemme, kamariviskaalin hyväksyttäviksi?" kysyi Simo veitikkamaisesti silmiään vilkuttaen.
"Hm, hän on liiaksi yksivakainen mies ymmärtääkseen sellaista", myhähti Speitz.
"Myönnätte kai, että hän yksivakaisuudessaan on samalla mies, joka noudattaa toimissaan oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia?" kysyi Simo viekkaasti.
"Hän on vankkumaton oikeuden mies ja siksipä tuomarit ja veronkantajat puivatkin hänelle salassa nyrkkiään, kun hän vetelee päivänvaloon heidän väärinkäytöksiään. No, muutenhan en olisi tullutkaan palvelustani tarjoamaan."
"Nytpäs olette satimessa, herra Hartikka!" julisti Simo. "Kamariviskaali noudattaa oikeuden ja rehellisyyden vaatimuksia ja kuitenkin on hän ajallisesti menestynyt ja kohonnut korkealle. Teidän oppinne ihmisen ajallisesta menestymisestä ei siis pidä paikkaansa."
"Kyllä se pitää paikkansa, sinä itseviisas vekara, sillä totta kai sinä, niin keltanokka kuin oletkin, tunnet tuon vanhan säännön: Nulla regula sine exceptione. Kamariviskaali on vain poikkeus minun menestymisen säännöistäni, ainoa poikkeus koko Suomen maassa."
"Mutta jospa minä haluaisin olla toinen poikkeus", arveli Simo.
"Hm, voithan sinä koettaa, mutta luultavinta on siinä tapauksessa, että saat vanhoilla päivilläsi vuoleskella hanhenkynää toisen palveluksessa."
"Kuten te, joka siis myös olette tuollainen epäonnistunut poikkeus säännöstä."
"Aivan niin, poikaseni. Huomaan ilokseni, että sinä vähitellen alat oppia tekemään järkeviä päätelmiä."
Tämän jälkeen syventyi kumpikin työhönsä ja hiljaisuutta häiritsi ainoastaan parin talikynttilän ritinä ja se äreä mutina, jolla Speitz säesti tilikirjain tarkastusta. Mutta saatuaan hetken perästä laskunsa päätetyksi alotti Simo jälleen keskustelun kysymällä:
"Eikös teillä ollut hovioikeuden kanssa rettelöitä myöskin niiden sota-artikkelien suomentamisen johdosta?"
"Tietysti, kuinkas se nyt ilman rettelöitä olisi sujunut, onhan se siksi suuriarvoinen ja hyödyllinen asia. Mutta kerronpa sinulle tapaukset juurta jaksain, koska olen tässä kerran ruvennut sinulle opetuksiani jakamaan. Näillä tapauksilla on näet muutamia sangen opettavaisia puolia. No niin, asian alkuna oli se, että minä kerran — se oli tietysti siihen aikaan, kun minun vielä sallittiin olla tuomarintoimissa — jouduin Turussa istumaan sotaoikeudessa. Syytettynä oli muuan sotilas, joka oli hiukan kolhaissut päällikköään — luultavastikin maksuksi paljon useammista kolhuista. Mies oli supi suomalainen, mutta hänen kuolemani tuomionsa luettiin Kustaa Aadolfin ruotsinkielisistä sota-artikkeleista. Pois vietäessä lausui mies pilkallisen katkerasti: 'Tästä kaikesta minä en ymmärtänyt muuta kuin että kuolemaan tässä mennään.' Tapaus vaikutti minuun syvästi enkä saanut sitä enää mielestäni. Minusta oli siinä olemassa suuri vääryys, että ihmisiä tuomitaan lain mukaan, josta he eivät sanaakaan ymmärrä. Ja niin minä päätin toimittaa suomeksi ensinnäkin nuo sota-artikkelit. Kun kreivi Brahe, joka muuten on kansamme hyväksi tehnyt enemmän kuin kaikki Suomen omat johtoherrat yhteensä, kannatti puuhaani, ryhdyin minä työhön. Mutta luuletko, että kirja sai ilmestyä präntistä ilman rettelöitä? Siinä näet keksittiin jotain tuomarinarvoa loukkaavaa, johon hovioikeuden herrat heti iskivät kyntensä."
"Sekö oli tuomareita loukkaavaa, että laki ilmestyi suomenkielellä?" kysyi Simo.
"No ei juuri varsin se. Minä olin näet suomennokseeni kirjottanut vähäisen esipuheen, jossa muun muassa sanoin kauhistuksella huomanneeni, kuinka ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain Suomessa täytyy käydä kuolemaan sota-artikkelien rikkomisesta, vaikk'eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa niiden sisällyksestä. Tämä se muka sisälsi loukkauksen tuomareita vastaan ja niinpä täytyi kirjan alkuosa painaa uudestaan, jolloin tämä kerettiläinen kohta jätettiin pois."
"Eikä siinä kaikki", jatkoi Speitz hetken kuluttua. "Kirjasta löytyi pari muutakin pahaa kerettiläisyyttä. Tuossa esipuheessani olin sanonut myöskin, että minä olen tehnyt tämän työn isänmaan ja erittäin oman kansani hyväksi. Nuo sanat 'erittäin oman kansani hyväksi' olivat vaarallista kerettiläisyyttä, niin, suorastaan kapinallisuutta meidän ruotsalaista esivaltaamme vastaan ja siksi ne oli pyyhittävä pois. Nimikirjotuksessani olin merkinnyt itseni Hämeen suomalaiseksi sanoilla Tavast-Finlandus. Taaskin kapinallisuutta! Sillä nythän pitää tietysti kaiken olla ruotsalaista sen jälkeen kuin Ruotsi Saksan sotatanterilla on noussut niin suureen mahtiin —"
"Suomalaisten hakkapeliittain avulla", pisti Simo väliin.
"Juuri niin, sillä ilman suomalaisten uhrauksia ei Ruotsi nyt olisi siinä asemassa. Mutta sinähän poikkesit syrjään asiasta."
"Te sanoitte nimikirjotuksessanne käyttäneenne sanojaTavast-Finlandus", auttoi Simo.
"Niin. Mutta niiden häntään oli kirjan präntistä päästessä ilmestynyt sana — Svecus! Ajatteles, että minusta niin yks kaks tehtiin svecus, minusta, joka olen syntynyt ja kasvanut ja suurimman osan ikääni elänyt Suomen sydämessä! — Tässä on sinulle siis uusi ja hyödyllinen opetus: muista kaikissa vaiheissasi olla svecus, muuten nousee tie edessäsi pystyyn."
Mutta vastustushalussaan turvautui Simo äskeiseen keinoonsa ja väitti:
"Entäs kamariviskaali? Pitääpä hänkin itseään suomalaisena ja käyttää isältä perittyä suomalaista nimeäkin."
"Mutta mehän sovimme jo siitä, että hän on poikkeus säännöstä", ärähti Speitz. "Ja sitä paitsi, luuletko hänenkään enää kauan kantavan suomalaista nimeään."
"Mitä varten hän nyt enää ikämiehenä ottaisi uutta nimeä", epäiliSimo.
"Ahaa, sinä et näy tietävänkään", selitti Speitz, "että hän vähää ennen matkalle lähtöään sai Turusta vapaaherra Creutziltä kirjeen, jossa ilmotettiin, että kuningatar läänittäessään kamariviskaalille muutamia uusia tiloja, on päättänyt samalla korottaa hänet aatelissäätyyn nimellä Ljusenstjerna. Luultavasti hänellä Turusta palatessaan on jo aateliskirja taskussaan."
"Vai aatelismies hänestä tulee ja nimeksi Ljusenstjerna!" ihastuiSimo.
"Ähää, jokos rupesivat silmäsi kiilumaan!" ivasi Speitz. "Mutta maltahan, kyllä sinä itsekin innostasi päättäen pääset vielä niin pitkälle ja saat nimesi töyhdöksi stjernan, hjelmin tai sköldin. Niin sitä tähän aikaan tehdään supi suomalaisista jalleista töyhtöpää svecuksia. Sitten ei puutu muuta kuin että pojat johtavat sukunsa suoraan Walhallan jumalista, kun itse asiassa ovat parin kolmen napanuoran päässä suomalaisen talonpojan pirtistä."
Äreänä kumartui Speitz työhönsä eikä Simo uskaltanut häntä vastauksellaan häiritä, niin mielellään kuin hän olisikin ukkoa ärsyttänyt. Kuului taas tovin ajan ainoastaan kellon naksutus ja kynttiläin ritinä, kunnes sen keskeytti pihalta raikuva kulkusten ääni ja reen ratina.
"Sieltä tulee nyt Ljusenstjerna!" virkahti Speitz päätään nostamalta.
"Tosiaankin, minä tunnen kulkusten äänen", lisäsi Simo.
Eteisestä kuului askelten töminää ja ovien käyntiä ja muutaman hetken mentyä astui työhuoneeseen tukevarakenteinen ja korkeaotsainen mies, jonka kaikki piirteet osottivat raskasta vakavuutta ja luonteen järkähtämättömyyttä. Hän oli Suomen maan kamariviskaali, lukuisten maatilain omistaja ja kahdentoista lapsen isä, herra Antero Äimä, jonka tarkastuksen alaisia olivat kaikki tuomarit, kruununvoudit ja veronkantajat.
Tervehdittyään kirjureitaan laski hän pöydälle paksun paperivihkon ja lausui:
"Tässä on Mynämäen ja Korpoon kihlakunnan maakirjat. Jahka niitä on vertailtu voutien ja nimismiesten tileihin, niin luulenpa saavamme taas melkoisen apajan manttaalista poisjätettyjä henkilöitä."
"No, se merkitsee vain niin ja niin monen taalarin odottamatonta tulojen lisäystä kruunulle", lausui Speitz.
"Ja minulle, ajattelit kai mielessäsi, vaikket sitä ääneesi sanonut", lisäsi kamariviskaali, jonka osalle lankesi kolmannes saaliista.
"Olkoon menneeksi, koska niin tahdot", naurahti Speitz. "Muuten kai minä saan tervehtiä sinua nyt Ljusenstjernana?"
"Et vainenkaan, sillä minun nimeni on Äimä kuten ennenkin", vastasi kamariviskaali.
"Et siis vielä saanut aateliskirjaasi?"
"Hm, kyllä se oli jo Turussa minulle tarjona, mutta minä jätin sen sinne."
Speitz rävähytti silmänsä selkosen selälleen ja huudahti:
"Mitä, etkö aio ottaa vastaan aateluutta?"
"Mitäpä minä sillä tekisin", vastasi kamariviskaali tyynesti. "Eikö sinustakin nimi Ljusenstjerna tunnu hieman imelältä. Äimä on paljon tuimempi ja sitä ovat kruunun varkaat tottuneet jo pelkäämään. Sitäpaitsi se nimi on minulle rakas, koska isäni ovat sitä kantaneet."
"No, kerrankin oikea mies!" huudahti Speitz, kohoten seisomaan. "Annahan kun puristan kättäsi, vanha veikko! Tiedätkö, minkä minä ehdottaisin sinulle valiolauseeksi?"
"Justum et tenacem propositi virum…"lausui kamariviskaali.
"Kas ihmettä, minulla kun olivat juuri samat säkeet mielessä!" ihmetteli Speitz.
"Se on aina ollut minun mielirunoni ja silti tulin sen sanoneeksi", naurahti kamariviskaali.
"No, sitä parempi."
"Ja nyt lopettakaa päiväntyö ja käykäämme illalliselle. Marketta siellä odottaa lasten kanssa. Pöydässä kerron sitten Turun kuulumiset", ja kamariviskaali lähti edellä toisiin huoneisiin.
Seuratessaan hänen jälessään kääntyi Speitz sanomaan Simolle:
"Minä peruutan osan äskeisistä puheistani, sillä olen nyttemmin tullut huomaamaan, että ihan kaikki suomalaiset eivät sentään ole samanlaisia hännänheiluttajia."
Sotilaan kunnia
"Kuolo onni sotilaan."
Kylmä tuuli puhalteli Liettuan alattomilta kentiltä, kun rykmentinsaarnaaja Henrik Salvius levotonna ja huolissaan astui ulos linnan suojista ja kiipesi ulkovallitukselle, saadakseen hengittää puhdasta ilmaa. Vinhasti kiitävien pilvien lomasta pilkisti väliin täysikuu ja silloin aukeni hänen eteensä lohduton maisema, jonka halki Narew-joki lyijynvärisenä nauhakkeena kiemurteli. Joka puolella linnan ympärillä pilkotti kanuunan kantaman ulkopuolella tulia. Ne olivat linnaa piirittävän liettualaisen sotajoukon nuotiotulia.
Vuoden ensi päivänä oli puolalainen kenraali Gonsievsky suurella sotajoukolla saartanut Tycoczin linnan, jonka varusväkenä syksystä saakka oli ollut viisisataa suomalaista rakuunaa eversti Didrik von Rosenin johdolla. Kaksi viikkoa oli tuo pieni joukko tähän iltaan mennessä kestänyt suuren vihollisarmeijan hyökkäyksiä, odottaen turhaan avukseen läntisessä Puolassa taistelevaa kuningasta.
Rykmentin upseerit olivat parasta aikaa koolla eräässä linnan suojamassa, josta herra Henrik oli juuri lähtenyt. Eversti oli tällöin lausunut:
"Viikon olemme nyt eläneet puolilla ruoka-annoksilla, jotka meidän on vähennettävä neljänneksiksi, jos aiomme edelleen puolustaa linnaa. Mutta sitä paitsi ovat nämä rappeutuneet varustukset vihollisen ammunnasta jo siihen määrin sortuneet, että me emme niiden suojassa enää kestä ensimäistä väkirynnäkköä. Ja ellen erehdy, varustelee vihollinen huomiseksi sellaista. Antautumisehdotusta meille ei ole tehty ja sitä paitsi olen luvannut kuninkaalle olla jättämättä tätä linnaa viholliselle. Jälellä ei siis ole muuta mahdollisuutta kuin tulla viimeiseen mieheen maahan hakatuksi, sillä tiedättehän hyvin, että vihollinen ei tule meitä armahtamaan, siksi silmitön viha heillä on meitä kohtaan."
"Mutta voimmehan myöskin koettaa raivautua vihollisen läpi ja päästä yhtymään kuninkaan armeijaan", oli tähän komentajan puheeseen huomauttanut eräs upseereista.
"Mikä olisi myöskin samaa kuin tulla armotta maahan hakatuksi", oli siihen eversti vastannut, "sillä vihollisten tavattomaan ylivoimaan nähden meillä ei olisi toivoa läpi päästä. Ja jos jotkut harvat pääsisivätkin, niin heillä olisi kuljettavana kymmeniä penikulmia sellaisen seudun halki, joka ihan kuhisee puolalaisista partiojoukoista ja aseellisista talonpojista. Niin että ystävien luokse meistä ei yksikään pääsisi."
"Mutta minusta olisi sittenkin jalompaa kaatua ase kädessä avonaisella kentällä ja surmata sitä ennen mahdollisimman monta vihollista", oli upseeri edelleen väittänyt.
"Minulla on kuitenkin mielessäni keino", oli tähän komentaja sanonut, "jota noudattaen meidän ei tarvitse jättää linnaa viholliselle, samalla kun surmaamme heitä paljon suuremman joukon kuin koettaessamme läpi raivautua. Te kai arvaatte jo ajatukseni. Linnan kellarissa on vielä jälellä toistakymmentä tynnyriä ruutia. Jos vihollinen huomisessa rynnäkössään onnistuu valtaamaan linnan, kuten pidän varmana, niin me räjäytämme sen ilmaan —"
"Ja tapamme siten kuollessamme enemmän vihollisia kuin eläissämme, kuten Simson", oli näihin everstin sanoihin liittänyt muuan nuoremmista upseereista.
Komentajan ehdotukseen olivat yhtyneet useimmat upseerit. Jotkut olivat ainoastaan vaatineet, että ehdotus tästä olisi tehtävä myöskin miehistölle ja annettava heidän ratkaista, tahtoivatko he yrittää läpi raivautumista vai räjähytettäisiinkö linna ilmaan.
Tähän ehdotukseen oli komentajakin lopulta suostunut, ja kun he sen jälkeen olivat alkaneet keskustella siitä, miten räjähytettäessä olisi meneteltävä, jotta mahdollisimman suuri joukko vihollisia samalla saisi surmansa, oli Salvius hiipinyt ulos. Komentajan ehdotuksen kuullessaan oli kauhistus pusertanut hänen sydäntään ja pakottanut hänet ulos talvisen taivaan alle, selvittelemään siellä yksinäisyydessä sekaantuneita ajatuksiaan.
Hän oli vasta viidenkolmatta vuotias mies. Heti papiksi valmistuttuaan oli hän ottanut vastaan tarjotun rykmentinsaarnaajan viran Puolaan lähtevissä suomalaisissa joukoissa, saadakseen siten ansioita parempiin paikkoihin pääsyä varten. Turkuun hän oli jättänyt vasta kihlatun morsiamen eikä hän mitään toivonut niin hartaasti kuin sodan pikaista päättymistä, päästäkseen jälleen kotimaahan ja saadakseen ikävöidyn morsiamensa kanssa asettua oman katon alle.
"Hyvä Jumala!" huokasi hän epätoivossaan. "Pitääkö kaiken loppua nyt tähän ja minun nuorella iälläni kärsiä sellainen kaamea kuolema täällä kaukana vieraalla maalla, saamatta edes viimeisiä jäähyväisiä heittää omaisilleni ja morsiamelleni?"
Tuuli vinkui valittavasti vallikaivannoissa ja taivaalla kiitivät pilvet kuin paetakseen pois tältä kolkolta seudulta. Mutta hän ei voinut minnekään paeta, sillä rautavanteena ympäröi linnaa kostonhimoinen vihollisarmeija. Epätoivossaan mietti hän hetkisen lähteäkseen vaikuttamaan sotilaisiin, etteivät he hyväksyisi upseerien päätöstä, vaan koettaisivat edelleen odottaa apujoukon saapumista. Mutta kohta hylkäsi hän kuitenkin tämän tuuman kunniattomana, jota paitsi hän oivalsi avun odottamisen toivottomaksi.
Joka päivä oli hän tältä samalta paikalta tähystänyt länttä kohti, turhaan odottaen apujoukon ilmestyvän metsien suojasta näkyviin. Nyt saattoi jo pitää varmana, että vihollisjoukot olivat tehneet avunsaannin mahdottomaksi. He olivat jätetyt tänne vihollismaan sydämeen oman onnensa nojaan kuin haaksirikkoinen laivaväki kuohuvan meren keskelle. Ellei suoranaista ihmettä tapahdu, kohtaa heidät huomenna perikato, sillä olihan eversti ilmottanut, että vihollinen varustelee ratkaisevaa rynnäkköä ja että linnan varustukset eivät voi heitä enää suojata. Mutta jaksoiko hän uskoa, että Jumala pelastaisi heidät vielä tästä onnettomasta asemasta? Hän tunnusteli sisäistä itseään, mutta huomasi, että tämä kolkko ympäristö talvimyrskyineen ja joka suunnalta näkyvine vihollisen vartiotulineen, jotka kiiluivat pimeydestä kuin jättiläispedon saalista vaanivat silmät, ikäänkuin riisui hänet alasti ja masensi voimatonna maahan.
Morsiamestaan erotessaan oli hän sopinut tämän kanssa, että he joka ilta määrättynä hetkenä sanoisivat toisilleen hyvää yötä, katse luotuna kuuhun tai, jollei se ollut näkyvissä, pohjantähteen. Siten voisivat heidän silmäyksensä tavallaan yhtyä, vaikka he itse olivatkin kaukana toisistaan. Ne olivat olleet hänelle tähän saakka mieluisia hartaushetkiä, mutta tänä iltana tunsi hän silmäinsä himmenevän, kun hän tuskaisin sydämin loi katseensa kuuhun, joka valjuna ja viluisena juuri kurkisti pilvien raosta.
Kun hän huoaten heitti kuun välityksellä jäähyväissuudelman morsiamelleen ja kääntyi palatakseen linnan suojiin, huomasi hän vallinkuvetta pitkin lähenevän kaapuun kääriytyneen miehen. Arvaten sen tarkastusmatkalla kiertäväksi upseeriksi jäi hän paikoilleen, toivoen että tulija olisi hänen entinen ylioppilastoverinsa, kornetti Alanus, joka kepposiensa tähden yliopistosta karkotettuna oli ruvennut miekkamieheksi ja joutunut hänen kohtalotoverikseen tänne Tycoczin linnaan.
Hän ei erehtynytkään, sillä luokse ehdittyään laski upseeri kätensä hänen olalleen ja lausui:
"Sinäkö se olet, Henrice? Kun huomaamattani hävisit sieltä joukostamme, arvasin sinun tulleen tänne morsiamellesi hyvää yötä toivottamaan ja lähdin perässäsi, kiertääkseni samalla vartioita tarkastamassa."
Hän tarkasteli hetkisen ääneti ja kaihomielisen näköisenä kuuta ja lausui sitten:
"Jospa minäkin olisin lähtiessäni huomannut oman rusoposkeni kanssa tehdä samanlaisen sopimuksen kuin sinä, niin voisin nyt heittää hänelle jäähyväiseni tuon kelmeän Helena-rouvan välityksellä. Mutta minullahan ei sitä paitsi ollut hänen kanssaan niin kiinteätä lemmensuhdetta kuin sinulla omasi kanssa, ja tällä hetkellä voi hän olla jo toisen oma."
Toverukset olivat jälleen hetkisen vaiti, kunnes Alanus kysyi hiukan arastellen:
"Mitäs muutoin arvelet meidän äskeisestä päätöksestämme?"
Kun Salvius ei kiirehtinyt vastaamaan, jatkoi hän:
"Minua ei jää juuri kukaan suremaan, joten minä olen valmis matkaamaan tulisissa vaunuissa korkeuteen. Se on tällä kertaa sitä paitsi minun sotilasvelvollisuuteni. Mutta toista on, veliseni, sinun laitasi. Tulinkin heti neuvottelussa sitä ajatelleeksi."
"Mutta eihän minulla, Herra paratkoon, voi olla muuta valittavana kuin teillä toisillakaan", huomautti tähän Salvius.
"Onpa sittenkin", väitti Alanus. "Minulla on mietittynä sinua varten pelastuskeino, jos tahdot sitä noudattaa. Ja miksi et tahtoisi, sinä, jota odottaa kotimaassa morsian ja jota ei soturivelvollisuus pakota paikallesi kaatumaan."
"Ja minkälainen on se sinun pelastuskeinosi?" kysyi arasti Salvius, joka tunsi rinnassaan viriävän toivonkipinän.
"Minä tunnen", alotti Alanus, "tämän linnan lähimmän ympäristön kuin kymmenen sormeani, sillä syksyllä, jolloin emme vielä olleet saarroksissa, kiertelin siellä joka päivä ja kolusin läpi kaikki paikat. Vastakkaisella puolella linnaa on, kuten tiedät, noin parin sadan sylen päässä vallihaudasta jokeen laskeutuva kalliotöyräs. Sen ulkosyrjältä löysin eräänä päivänä pensasten suojasta ahtaan holvatun luolan. Se on luultavasti joskus maailmassa tänne linnaan johtaneen maanalaisen käytävän suu, vaikka itse käytävä onkin aikoja sitten tukkeutunut. No niin, sinä varustat itsesi eväillä ja minä saatan sinut tänä yönä ennen päivän valkenemista tuohon kätköpaikkaan, jossa sinä olet linnan ilmaan lentäessä täydessä turvassa. Seuraavan pimeän tultua lähdet sitten piilostasi, sillä viholliset, mikäli heitä on jäänyt jälelle ovat joutuneet siksi suuren hämmingin valtaan, ettei heistä ole oleva sinulle minkäänlaista haittaa."
"Mutta entäpä jos luola luhistuu räjähdyksen voimasta kokoon?" epäiliSalvius.
"En usko sitä, sillä se on siksi jykevästi holvattu", vastasi Alanus. "Ja jos niin kävisikin, niin silloinhan sinä ainoastaan seuraisit meitä viimeisellä matkallamme."
Salviusta puistatti ja hän lausui:
"Mieluummin sitten odotan kohtaloani muiden joukossa täällä linnassa kuin lähden sinne yksinäni luhistumaan kuin hiiri satimeen."
"Elä ota sanojani miksikään", rohkaisi häntä Alanus, "sillä on aivan mahdotonta, että niin ahdas luola sortuisi. Onhan se siksi etäällä linnasta ja välillä on pehmeätä maata, joten räjähdys ei voi siellä enää niin valtavasti maapohjaa tärisyttää."
"Mutta jospa minä nyt räjähdyksestä pelastuisinkin, niin kuinka luulet minun voivan kunnialla selviytyä niistä tuhansista vaaroista, joita vihollismaan läpi kulkiessa kohtaisi joka askelella. Protestanttisena pappina minut surmaisi ensimäinen vastaantulija."
"Mutta sinä kuljetkin katolilaisena pappina. Olet kai nähnyt linnan kappelissa täydellisen papin asun. Sen puemme sinun yllesi ja siinä asussa ei yksikään puolalainen nosta kättään sinua vastaan."
"Mutta riittääkö puku yksistään? Entäpä minua matkalla vaaditaan papillisiin toimiin tai joudun tekemisiin oikeiden pappien kanssa?"
"No, ristinmerkin sinä aina osaat tehdä sekä tervehtiä pax tecum, pax vobiscum. Muutoin et ole heitä ymmärtävinäsi vaan puhut latinaa."
"Mutta ollakseni puolalainen pappi täytyisi minun luonnollisesti osata puolaakin."
"Mutta mikä pakko sinun on olla puolalainen pappi. Eiväthän ne ole ainoita katolilaisia. Ole saksalainen, sillä saksaahan sinä hyvin osaat. Sano olleesi matkoilla Preussissa ja siellä joutuneesi ruotsalaisten, noiden kirottujen kerettiläisten, vangiksi ja nyt onnistuneesi karkaamaan heidän käsistään. Ja muutoin, kullakin hetkellä on suru itsestään ja mielenmalttisi säilyttäen sinä kyllä selviydyt."
Nyt ei Salvius kyennyt enää tuomaan esiin minkäänlaista vastaväitettä, minkä vuoksi Alanus otti häntä käsipuolesta ja lausui:
"Ja nyt lähdemme kuulemaan, mitä sotilaat sanovat everstin ehdotuksesta. Mikäli heitä tunnen, niin eivät he tule siitä kalpenemaan."
Heidän laskeutuessaan alas vallilta ja kulkiessaan päälinnaa kohti puhui Alanus edelleen:
"Everstille en vielä ehtinyt puhua tuumastani, mutta varmasti hän on suostuva sinun lähtöösi. Sitäkin enemmän, kun hän samoinkuin me muutkin voi ainoastaan sillä tavoin toimittaa viimeiset terveisensä omaisillemme. Onhan se meillä pienenä lohdutuksena kuollessamme, että edes joku joukostamme pääsee vihollisen läpi ja vie meistä viime viestin kotimaahan."
Porraskäytävässä he kohtasivat everstin ja toiset upseerit, jotka olivat menossa alikerran suureen halliin, minne miehistö oli kutsuttu koolle. Näiden seuraan liittyen astuivat he sisälle.
Mataloita holvikaaria tukevain jykeiden pylvästen välissä seisoskelivat sotilaat parvissa ja sekava äänten sorina täytti huoneen. Siellä puhuttiin miltei kaikkia Suomen murteita, sillä tämä rykmentti ei kuulunut erikoisesti mihinkään lääniin, vaan se oli koottu ympäri Suomen värvätystä väestä. Heidän joukossaan saattoi erottaa äänekkäitä ja karskeja pohjalaisia, pöyreämuotoisia savolaisia, solakoita ja vilkkaita karjalaisia sekä hartiakkaita ja juurevia hämäläisiä, jotka taistelussa istuivat hevosen selässä kuin kiinni kasvaneina. Monet heistä olivat olleet mukana jo kolmikymmenvuotisessa sodassa ja kaikki he olivat lukuisissa taisteluissa karaistuneita sekä ryöstöretkillä villiintyneitä sällejä. Pylvästen renkaisiin pistetyt tulisoihdut valaisivat punertavalla hohteellaan ahavan puremia ja arvekkaita kasvoja, joille pelon ja hentomielisyyden ilmeet olivat kokonaan vieraat.
Kun upseerien sisään astuessa äänten sorina oli alentunut, astui linnan komentaja keskelle hallia ja esitti asian suunnilleen samoin sanoin kuin äsken upseereille sekä kysyi lopuksi, tahtoivatko sotilaat, että linna räjäytettäisiin sisään tunkeutuneiden vihollisten kera ilmaan vai yritettäisiinkö raivautua vihollisten läpi, jota komentaja omasta puolestaan piti turhana yrityksenä.
Hänen sanojaan seurasi syvä hiljaisuus, kunnes eräästä miesryhmästä astui esiin iäkäs kersantti, jonka kasvoissa iho oli parkkiintunut ja rosoinen kuin petäjän kuori ja jonka otsan yli kulki viistoon ammottava miekanarpi.
"Kyllä minun mielestäni", lausui kersantti, "on komein loppu tälle meidän nälkäkuurillemme se, että me miehissä pölähdämme ilmaan ja teemme samalla nuuskaa parittajistamme. Minä olen Lützenin tappelusta saakka ollut mukana vihollista vatkaamassa, niin että minun saappaani joutavat kyllä jo kuivamaan."
"Eipä meitä muitakaan taida moni jäädä suremaan, niin että annetaan pamahtaa vain", kuului jäyheä ääni sotamiesten joukosta.
Ihmetellen silmäili Salvius noita miehiä, jotka niin keveästi ja kylmästi päättivät omasta kuolemastaan. Toiset seisoivat kyllä äänettöminä ja synkkinä, mutta pelkoa ei hän voinut heidänkään kasvoistaan lukea.
Alanus keskusteli hetkisen hiljaa everstin kanssa, joka tämän jälkeen kuuluvalla äänellä ilmotti, että pastori Salvius koettaa pelastautua ystäväin luokse ja että ne, jotka haluavat hänen kauttaan lähettää viimeiset terveiset kotimaahan, saavat ne uskoa hänelle Tähän virkkoi äskeinen kersantti:
"Harvallapa meistä lienee enää kotimaassa terveisten odottajaa. Mutta koska meillä on täällä pappi keskellämme, niin eiköhän pidettäisi viimeinen jumalanpalvelus ja rippitoimitus, sillä meistä taitaa itsekunkin omallatunnolla olla yhtä ja toista sellaista törkyä, josta nyt olisi hyvä päästä."
Tätä oli pastori Salvius jo ajatellutkin ja kun hän oli hakenut toimituksessa tarvittavat esineet sekä pukenut päälleen papillisen asun, alkoi jumalanpalvelus, jonka kaikki osanottajat, häntä itseään lukuunottamatta, olivat kuolemaan meneviä miehiä. Salvius tunsi itsensä liikutetuksi, mutta samalla saivat hänen sanansa harvinaisen elävyyden, mikä ei ollut vaikuttamatta hänen karkeapintaisiin kuulijoihinsakin. Karkein ja särähtelevin äänin, mutta vilpittömällä hartaudella veisasivat he virttä ja yhden ja toisen silmä kävi kosteaksi, kun tuttu sävel herätti eloon ammoin häipyneitä kotoisia muistoja ja lapsuusaikaisia mielikuvia.
* * * * *
Aika oli jo pitkällä sivu puolen yön, kun Alanus tuli Salviuksen huoneeseen, jossa tämän oli ollut määrä hieman nukahtaa, sillä aikaa kun upseerit kirjottivat hänen mukaansa tulevia kirjeitä. Uni oli kuitenkin paennut hänen silmiään ja heti toverinsa tullessa kavahti hän seisaalleen.
"Alkaa olla jo aika sinun lähteä piilopaikkaasi", sanoi Alanus. "Tässä on minulla valmiina vähäinen kirje, jossa on viimeiset jäähyväiseni tytölle, jota näillä retkilläni olen aina muistellut. Jos hän kuitenkin olisi jo toisen omana, niin siinä tapauksessa hävität tämän kirjeen. Ja nyt menemme toisten upseerien luo."
Katolilaisen papin puku oli haettu jo valmiiksi ja siihen kuuluvan kauhtanan vuorin alle ryhtyi Alanus kiinnittämään kirjeitä. Mukaan tuli lisäksi kaksi myttyä, joista toinen sisälsi eväitä, toinen villapeitteitä. Nämä viimemainitut oli tarkotettu ainoastaan piilopaikkaan asti, että pakolainen niiden turvin tarkenisi odottaa ratkaisun hetkeä.
"Kas niin, nyt sinä olet täysi katolilainen, ainakin ulkokuorestasi päättäen", virkkoi Alanus, kun Salvius oli pukeutunut uuteen asuunsa.
Tuli lähdön hetki. Alanus ja eräs toinen upseeri varustausivat saattamaan pakolaista kätköpaikalle.
"Jos te onnellisesti pääsette meikäläisten luo", lausui eversti von Rosen, "ja saatte tilaisuuden puhutella kuningasta, niin ilmottakaa hänelle, että me olemme täyttäneet velvollisuutemme viimeiseen saakka ja pyytäkää häntä armollisesti muistamaan meidän turvattomiksi jääpiä perheitämme."
Salvius lupasi pyhästi täyttää hänelle jätetyt tehtävät sekä sanoi sitten liikutettuna hyvästi komentajalle ja toisille upseereille, joita hän ei ollut enää tässä elämässä näkevä.
Yö oli pimeä, kun Salvius seuralaisineen astui ulos, sillä kuu oli jo laskenut eikä maassa sitäpaitsi ollut juuri nimeksikään lunta. Ilman lyhtyä täytyi heidän hapuilla eteenpäin ja ryömiä vallihaudan yli kapeata lankkuporrasta, jonka sotamiehet olivat tilapäisesti laatineet, sillä kitisevää nostosiltaa ei uskallettu vihollisten tähden laskea alas.
Alanus tunsi kuitenkin siksi tarkoin linnan lähimmän ympäristön, että he onnellisesti pääsivät piilopaikalle. Taivuttaen pensaita sivulle saattoi Alanus toverinsa luolaan ja laskien mytyt maahan lausui:
"Täällä sinä siis hievahtamatta odotat, kunnes kaikki on ohi ja lähdet heti liikkeelle, ennenkun jälelle jääneet viholliset ehtivät pökerryksistään tointua. Meidän on palattava linnaan, sillä pian alkaa itäinen taivaanranta valjeta. Jää Herran haltuun, tervehdi entisiä tovereitamme, jos pääset heitä kotimaassa tapaamaan, ja muista joskus rukouksissa meitä Tycoczin linnan puolustajia."
Salvius ei liikutukseltaan kyennyt vastaamaan mitään ja ääneti syleilivät entiset ylioppilastoverukset toisiaan. Vielä molemminpuolinen lyhyt "Herran haltuun!" ja Salvius oli yksin pimeässä piilossaan.
Käsillään hapuillen kulki hän luolan perimpään soppeen, kääri peitteet ympärilleen ja istuutui alas sortuneiden kivien väliin. Tuuli suhisi haikeasti alastomissa pensaissa ja taampaa kentältä kuului vihollisen kulkuvahtien huutoja, joihin välistä sekaantui etäistä suden ulvontaa. Salvius tunsi mielialansa kolkoksi, unta hän ei voinut ajatellakaan ja suunnattoman hitaasti kuluivat yön hetket.
Vihdoin valkeni aamu. Salviusta oli yön pitkinä hetkinä ruvennut vaivaamaan ajatus, että koska maanalainen käytävä on voinut itsestäänkin tai ehkä joskus sattuneen maanjäristyksen vaikutuksesta sortua ja tukkeutua, niin tietysti nyt sortuu sen jälellä olevakin osa, sillä siksi valtava tulee varmaankin räjähdys olemaan. Hän riensikin heti pimeän haihduttua tutkimaan olinpaikkansa seiniä ja kattoa. Tekemänsä havainnot rauhottivat häntä kuitenkin melkoisesti, sillä käytävän suupuolen katto oli kiintonaista kalliota, samoin toinen seinä. Sitäpaitsi oli käytävä siksi kapea, että luhistuminen oli miltei mahdoton.
Kohta kun oli ehtinyt täysi päivä, alkoivat piirittäjäin kanuunat jyristä, mihin linnasta vastattiin samalla mitalla. Pienin väliajoin kesti ammuntaa sivu puolen päivän, jolloin torventoitotukset, rummunpärinä ja lähenevät huudot ilmaisivat, että vihollinen oli ryhtynyt rynnäkköön. Valtava taistelun pauhina täytti ilman ja sitä kesti iltahämärään saakka.
Kuta enemmän melske pimeän lisääntyessä vaikeni, sitä kiivaammin alkoi Salviuksen sydän lyödä. Kuumeisesti laski hän mielessään, että nyt ovat viholliset tunkeutuneet jo linnan sisäpihaan, nyt käydään taistelua portaissa, suomalaisten vetäytyessä vähitellen ylempiin linnankerroksiin, jolloin suunnitelman mukaan ruutikellariin sulkeutuneen miehen piti iskeä tuli ruutitynnyriin.
Kylmä hiki kihosi hänen otsalleen ja suonet hänen ohimoillaan jyskyttivät haljetakseen. Hän melkein kadehti linnaan jääneitä maanmiehiään, jotka taistelun huumeessa eivät varmaankaan tunteneet sellaista tuskaa kuin hän täällä yksinäisessä piilossaan.
Kun ilta yhä pimeni ja meteli linnassa päin vaimeni, välähti äkkiä Salviuksen mieleen, että linnan puolustajat ovatkin viime hetkessä peräytyneet päätöksestään ja antautuneet vangiksi. Hän hengähti ja helpommin, mutta samalla sai sanoin kuvaamaton, hirveä tärähdys hänet horjahtamaan alas kiveltä, jolla hän oli istunut. Valtava ilma-aalto raastoi pensaita käytävän suulla ja suunnaton, punertava tulenleimaus halkaisi hetkeksi pimeyden aivankuin tulivuori olisi syössyt hehkuvan sisuksensa ilmaan, samalla kun huumaava jyrinä kiiti pitkin kenttiä, hälveten vähitellen yöhön.
Pian vallitsi jälleen pimeys, joka ensi aluksi tuntui entistäkin sankemmalta. Mutta sen keskeltä kuuli Salvius yltympäri mäikettä ja molskahtelua, kun ilmaan singonneita kiviä putoili kentälle ja läheiseen jokeen. Hänestä tuntui kuin ulkona olisi satanut irti kiskaistuja ruumiinosia ja kauhu värisytti hänen ruumistaan. Hänen lumpeutuneissa korvissaan suhisi ja paukkui ja silmissä risteili tulisia viiruja. Mutta sekaannuksestaan huolimatta muisti hän, että hänen oli viivyttelemättä riennettävä matkaan tältä kauhun näyttämöltä. Vapisevin jäsenin ja tuskin seisaallaan pysyen hapuili hän ulos käytävästä, lähtien pyrkimään eteenpäin. Kuu teki juuri nousuaan, niin että hän esteisiin kompastelematta pääsi eteenpäin. Villissä sekamelskassa harhaili kentällä mustia haamuja ja niiden keskellä laukkasi vauhkoutuneita hevosia. Joka suunnalta kuului parkunaa ja voihkauksia ja pitkin kenttää kiiri sakeita pölypilviä ja ilman täytti kitkerä ruudin katku. Ei yksikään kentällä harhailevista pysähyttänyt tai puhutellut Salviusta ja onnellisesti pääsi hän. Warsovaa kohti johtavalle tielle. Läähättäen ja kädellä rintaansa painaen kulki hän hoippuen kuin juopunut ja vasta tultuaan etäämmäs vihollisten leirialueelta pysähtyi hän hengähtämään ja taakseen katsomaan.
Sillä paikalla, missä vielä äsken olivat kohonneet Tycoczin linnan muurit ja tornit, näkyi nyt ainoastaan mataloita ja muodottomia rauniokasoja, joiden välissä hulmahteli tulenliekkejä. Raunioiden päällä vaappui ilmassa sankeita pöly- ja savupilviä.
Ajatellen niitä viittäsataa kansalaistaan, joiden kanssa hän oli monta kuukautta viettänyt yhdessä ja joita ei nyt enää ollut olemassa, ojensi Salvius vaistomaisesti kätensä raunioiden yllä vaaruvaa pilveä kohti ja lausui vapisevin huulin:
"Jumalani, ole armollinen heidän sieluilleen!" Tämän sanottuaan kääräsi hän kauhtanan kiinteämmin ympärilleen, kääntyi ja lähti pitkin askelin jatkamaan matkaansa, hetken kuluttua häviten viidakon suojaan.
Karoliinin korvapuusti
Marraskuun auringon ensimäiset säteet valaisivat jäätyneitä kenttiä, kun sotajoukot alkoivat tarkastusta varten kokoontua loivasti viettävän laakson rinteelle, vastapäätä Heilsbergin piispanlinnaa.
Simuna Antinpoika, kersantti Turunläänin ratsuväessä, oli ehtinyt jo järjestää ruotunsa ja istui raudikkonsa selässä jäykkänä ja liikkumatonna sininen univormu tiukasti napitettuna ja raskas miekka riippuen alas hevosen vasenta kylkeä. Hänen oikean poskensa poikki kulki punertava miekanarpi ja vasemman silmäkulman päällä näkyi karteshisirpaleen jälki. Huulet oli tiukasti yhteen näpistely ja harmaat silmät tähystivät piispanlinnaa kohti, jonka tiilikatot punersivat aamuauringon valossa. Hänen koko olennossaan ilmeni jotakin salattua voimaa, kulmikasta ja raskaasti ruhjovaa. Pitkin rintamaa kuului rummunpärrytystä, komentohuutoja ja kaviontöminää, kun myöhästyneemmät osastot asettuivat paikoilleen. Teillä ja peltojen välisillä poluilla näkyi preussilaista maalaisväkeä, jota ympäröivistä kylistä kerääntyi katsomaan sotaväen tarkastusta, saadakseen samalla tilaisuuden nähdä Ruotsin Kaarle-kuninkaan, jonka nimi eli kaikkien huulilla ympäri Europan, hänet, joka kolmen vuoden kestäessä kuuluisan Narvan tappelun jälkeen oli kulkenut voitosta voittoon, saaden itse keisarinkin pelosta vapisemaan.
Nyt oli hän armeijoineen asettunut talvileiriin tänne puolalaiseen Preussiin, majaillen itse Heilsbergin piispanlinnassa. Uudet voittoretket kangastelivat hänen mielessään ja eilen, tuomiosunnuntaina, oli hän sotapappien antanut saarnata tekstistä: "Ja niin Herra ajaa teidän edestänne suuren ja väkevän kansan ulos, niinkuin yksikään ei ole kestänyt teidän edessänne tähän päivään asti. Yksi teistä ajaa tuhatta takaa: sillä Herra teidän Jumalanne itse sotii teidän edestänne, niinkuin hän teille sanonut oli."
Linnan portti aukeni naristen ja koko sotajoukon katseet kääntyivät siihen hoikkaan nuorukaiseen, joka korkean ratsun selässä jäykkänä istuen ajoi porttiholvista ulos. Elostuneesti nytkäytti kersantti Simuna Antinpojan raudikko päätänsä ylemmäs ja liikautti kuin tervehdykseksi korviaan, samalla kun kersantti itse, vetäen tulossa olevan eläköön huudon varalta keuhkonsa ilmaa täyteen jännitti leveät hartiansa pystyiksi ja ryhdikkäiksi.
Seurassaan kreivi Piper, Pikku Prinssi ja muutamia kenraaleja, läheni kuningas vasenta rintamaa ja hartaalla ihailulla seurasivat tuhannet silmät tuota miestä; joka oli puettu yhtä yksinkertaiseen siniseen takkiin, leveään taljavyöhön ja suuriin saappaisiin kuin kaikki muutkin armeijan jäsenet.
"Eläköön kuningas!" kajahti rintaman vasemmasta päästä ja aaltomaisesti vierivät tervehdyshuudot pitkin riviä sikäli kuin kuningas hitaasti ratsastaen ja huomautuksiaan tehden eteni vasemmalta oikealle.
Kersantti Simuna Antinpoika piti itseään kuninkaan erikoisena tuttavana, oli siitä ylpeä ja hänen mukanaan koko hänen ruotunsa. Hän oli nimittäin Narvan tappelussa parin rakuunatoverinsa kera osunut parahiksi paikalle, kun kuningas eteenpäin lennättäessään oli kaulaa myöten uponnut suohon, sekä yhdessä kamariherra Aksel Hårdin kanssa auttanut hänet jälleen kuivalle maalle. Sen johdosta oli hän saanut korpraalin arvon. Ja Klissovin taistelussa oli kuningas osunut näkemään, kuinka hän puolenkymmenen rakuunansa kanssa oli puhdistanut vihollisista muutaman tykkipatterin. Se oli tuottanut hänelle kersantin arvon. Siksipä kajahuttikin Simuna Antinpojan ruotu eläköön-huutonsa innolla ja täysin keuhkoin, kun kuningas oli ehtinyt kohdalle.
Myhähtäen nyökäytti kuningas sotilaille päätään ja kun hänen katseensa sattui kersanttiin, joka varmana ja voimakkaana istui satulassaan, rehelliset harmaat silmänsä pelottomasti häneen kiinnitettyinä, muistui hänen mieleensä äkkiä Parisissa olevan lähettiläänsä, vapaaherra Sparren viimeinen kirje. Siinä oli ollut seuraava jälkikirjotus: "Täkäläisissä hovipiireissä ovat Teidän Majesteettinne loistavat voitot yhtenään puheenaineena. Eräs korkeammista hovinaisista pyysi minulta viimeisten hovitanssiaisten aikana, että koska heillä ei ollut toivoa koskaan saada nähdä Teidän Majesteettianne itseä, minä toimittaisin heidän nähtäväkseen yhden niistä urhoista, joiden kanssa Teidän Majesteettinne niittää voitonseppeleitä. Kun useat muutkin hovissa ovat lausuneet saman tapaisia toivomuksia, niin rohkenen tässä nöyrimmästi ehdottaa, että Teidän Majesteettinne joskus kuriirina lähettäisi luokseni mahdollisimman tyypillisen sotilaan voitokkaasta armeijastanne. Sellaisen näkeminen tuottaisi varmaan suurta tyydytystä sekä Hänen Majesteetilleen Ranskan Kuninkaalle että hänen iloiselle hoviseuralleen."
Kirjeen luettuaan oli kuningas hiukan sivutuksissaan lausunutPiperille: "Eivät minun siniset poikani ole mitään näytetavaraa!"
Mutta nyt, kersantti Simuna Antinpoikaa silmäillessään, tuli hän ajatelleeksi: "Miks'ei, kyllä näitä kehtaa ranskalais-teikareille näyttää." Ja kreivi Piperiin kääntyen kysyi hän, olivatko vapaaherra Sparrelle menevät paperit jo kunnossa. Saatuaan myöntävän vastauksen lausui hän kersantille lyhyellä ja tylyllä tavallansa: "Iltapäivällä kello kolme minun luokseni!"
* * * * *
Kun kersantti Simuna Antinpoika iltapäivällä poistui Heilsbergin piispanlinnasta, oli hänellä povessaan Ruotsin Parisissa olevalle lähettiläälle osotettu kirjesalkku ja taskussaan passi sekä tarpeelliset matkarahat. Annettuaan miehilleen määräykset vähäisen omaisuutensa huolehtimisesta sekä ilmaistuaan heille muutamalla sanalla lähtevänsä Ranskan maalle kuninkaan asioissa, nousi hän viivyttelemättä raudikkonsa selkään ja ohjasi suuntansa lounaaseen, Thornin kaupunkiin vievälle tielle.
Hänen matkansa määränä oli siis Parisi, jonne Heilsbergistä linnuntietä laskien oli puolitoista sataa penikulmaa. Mitä vastuksia kohdaten ja mitä seikkailuja kokien hän tuon vierasten maiden halki vievän matkansa suoritti, siitä ei jälkimaailmalle ole tietoja säilynyt. Mutta kun kolmisen viikkoa oli kulunut hänen lähdöstään, ratsasti hän eräänä kauniina joulukuun päivänä sisälle Parisin kaupunkiin ja ryhtyi aitosuomalaisella itsepintaisuudellaan etsimään hotellia, jossa Ruotsin lähetystö majaili. Monien ponnistusten jälkeen löysi hän sen, ajaa tömisti portista sisälle ja laskeusi satulasta.
Saatuaan raudikkonsa hiukan korjuuseen työntäysi hän matkapölyineen suoraan pääkäytävästä sisälle. Kun ranskalainen lakeija ei ottanut häntä ymmärtääkseen, vaan tahtoi tukkia häneltä tien, tarttui hän tätä kursailematta kaulukseen ja heitti sivulle. Virastohuoneisiin tultuaan ei hän suostunut papereitaan jättämään sihteerille, vaan tahtoi antaa ne itse ministerille, jolle ne oli osotettu. Eikä hän tyytynyt, ennenkun seisoi itse hänen excellensinsä, vapaaherra Sparren edessä. Nyt otti hän kolmikolkkahattunsa päästä ja pisti sen vasempaan kainaloonsa, kuten oli nähnyt itse kuninkaankin juhlallisemmissa tilaisuuksissa tekevän, otti kirjesalkun poveltaan ja ojensi lähettiläälle.
"Hänen Majesteetiltaan kuninkaalta."
Vapaaherra Sparre tarkasteli häntä kiireestä kantapäähän; alkoi sitten tyytyväisesti hymyillä ja taputti kersanttia ystävällisesti olkapäälle.
"Nyt teidän on muutamia päiviä levähdettävä matkan vaivoista, kunnesHänen Majesteetilleen menevä raportti ehtii valmiiksi", lausui hän.
* * * * *
Pari päivää sen jälkeen kun kersantti Simuna Antinpoika oli saapunut Parisiin, kulki hän illan hämärässä erään Ruotsin lähetystön nuoremman virkamiehen opastamana pitkin Seinen rantaa Tuilerioita kohti.
Raskaita karoliinisaappaitaan tömistellen ja kilkkavin kannuksin asteli hän hätäilemättä opastajansa jälessä vanhan kuningaspalatsin monimutkaisia käytäviä, olematta millänsäkään ihmeissään töllistelevistä vahtisotilaista ja lakeijoista. Eikä hän osottanut mitään typertymisen oireita, kun hän koreapukuisen lakeijan avaamasta ovesta astui saliin, jonka loisto sekä sen kiiltävällä permannolla liihotteleva seura ihan silmiä häikäisi.
Siellä sirkutteli kokonainen liuta keveäpukuisia, enkelikoreita naisia, jotka leyhyvine viuhkoineen olivat kersantista kuin suuria, loistavasiipisiä perhoja. Ja heidän keskellään liikkui sirosti kumartelevia, silkkisääryksisiä ja peruukkipäisiä herroja pitsihihaisine ja monikirjavine mekkoineen. Muutaman vahvasti puuteroidun peruukin sisältä näkyivät hänen ranskalaisen majesteettinsa pöhöttyneet ja väsähtäneet kasvot pitkine burbonilaisnenineen. Hän istui tuttavallisesti hoviherrojensa keskellä, joiden joukossa näkyi Ruotsin lähettiläskin.
Simuna Antinpoika ei kuitenkaan kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan varovaisen tanakasti astuen, ettei kompastuisi liukkaalla permannolla, eteni hän jonkun matkaa ovesta ja asettui sitten sotilaallisessa asennossa odottamaan, mitä hänellä täällä tehtäisiin. Niin suuresti kuin häntä huvittivatkin nuo liukastelevat herrat ja paljasrintaiset perhosnaiset, säilyttivät hänen arvekkaat kasvonsa kuitenkin tavallisen tuiman ja sulkeutuneen ilmeensä.
"Quel ours!— millainen karhu!" kuului naisten joukosta. "Tuollaisiako ne lienevät kaikki?"
Karoliinikersantti toimitettiin istumaan taburetille pienen pöydän ääreen. Köykäinen istuin rasahti arveluttavasti hänen sijottuessaan siihen. Raskaan miekkansa sovitti hän jalkojensa väliin niin että huotra rämähti parkettipermantoon ja nojasi vasemman kätensä sen kahvaan, joka ulottui hänen rintansa tasalle. Oikean kyynärpäänsä asetti hän pöydälle ja alkoi tarkastella vastapäisellä seinällä olevaa, monikoristeista uunia. Edessään olevasta loistavasta seurueesta ei hän näyttänyt olevan millänsäkään. Ja mitäpä hänen, joka oli ollut mukana Narvan, Väinän ja Klissovin voitoissa ja joka liikkui täällä kuninkaansa asioilla, tarvitsi piitata mokomista nukkeihmisistä.
Häntä läheni sipsuttavin askelin lakeija, laskien pöydälle tarjottimen, jossa oli viinipullo ja lasi sekä kaikenlaisia pieniä leivoksia.
"S'il vous plait, monsieur!", lausui hän kumartaen.
Kun hän oli sipsuttanut tiehensä, rykäsi Simuna ja katsahti syrjäsilmällä pöydälle. Hän antoi hetkisen silmäinsä kulkea edestakaisin leivosten ja viinipullon väliä, rykäsi uudelleen ja siirsi oikealla kädellä vasempaan kouraansa kasan leivoksia, jotka hän rusenti muruiksi ja tyhjensi sitten suuhunsa.
"Magnifique!"kuului hoviseurasta ihastuneita huutoja.
"Ihan täydellinen karhu!"
"Entä näittekö, kuinka mahtava suu hänellä oli?"
"Mutta katsokaamme, miten hän menettelee viinin kanssa!"
Nieltyään yhden kourallisen leivosmurusia alkoi Simuna tähystää viinipulloa. Hän otti sen käteensä, käänteli sitä hetken aikaa ja nenänsä pullon suulle lähentäen tunnusteli sen hajua. Viinin tuoksu teki häneen nähtävästi edullisen vaikutuksen, sillä hän kohotti pullon huulilleen eikä hellittänyt ennenkuin viimeinenkin pisara oli norahtanut alas.
Hoviseurasta kaikui iloinen nauru ja hilpeitä sukkeluuksia lasketeltiin tuosta kursailemattomasta miekkasankarista. Mutta Simuna laski tyhjän pullon rauhallisesti pöydälle, pyyhki suunsa ja entisen asentonsa ottaen kiinnitti katseensa jälleen uunin kuvioihin. Pullon sisältö alkoi hänellä nähtävästi kihota kulmiin, sillä hänen ilmeensä muuttui hieman lauhemmaksi.
"Mutta kuinkahan hän käyttänee tuota julmaa asettaan?" virkkoi muuan naisista. "Se mahtaa olla hirveätä!"
"Olisi kauhean intresanttia nähdä hänen miekkailevan", arveli eräs toinen hovin kaunottarista. "Pyytäkääpäs te, monsieur de Rossignac, häntä miekkailemaan kanssanne", kääntyi hän erään lähellään seisovan kavaljeerin puoleen.
"Mutta pyytäkää samalla, ettei hän heti ensi otteella halkaise teidän päätänne, sillä sitä me emme mielellämme näkisi", lisäsi kolmas naisista.
"Jos teistä, kaunottareni, todellakin on huvittavaa nähdä, että minä tällä (hän laski kätensä pienen ja siron hovimiekkansa kultakoristeiselle kahvalle) lävistän tuon kömpelön Pohjolan karhun, niin olen valmis palvelukseenne", vastasi kavaljeeri kumartaen.
"Ei, ei!" huudettiin naisjoukosta, "vaan floretit kummallekin, sillä muutoin te tuon sukkapuikkonne kanssa käytte heti ensi otteessa kykenemättömäksi."
"No niin, kuten käskette", vastasi kavaljeeri, joka oli tunnettu hovin taitavimmaksi miekkailijaksi.
Hetken kuluttua toi lakeija kaksi florettia ja ojensi ne monsieur de Rossignac'ille. Tyytyväisenä siitä, että näin omituisissa oloissa sai kaikkien hovin kaunottarien läsnäollessa näyttää miekkataitoaan, astui tämä floretit kädessä kersanttimme luo. Hän teki tälle ivallisen syvän kumarruksen, mikä sai vapaaherra Sparren hiukan rypistämään kulmiaan, ja lausui:
"Monsieur, nämä kaunottaret haluavat nähdä teidän monissa voitoissa koeteltua miekkataitoanne. Suvaitsetteko tehdä heille sen palveluksen ja hieman miekkailla minun kanssani?"
Uudelleen kumartaen ojensi hän toista florettia Simunalle. Mutta tämä ei luonnollisesti ymmärtänyt sanaakaan hänen ranskankielisestä puheestaan eikä ottanut florettia vastaan, vaan asentoaan muuttamatta katsoi hänen ohitsensa uunin kylkeen.
"Hän ilmeisesti halveksii teidän puikkojanne!" huudettiin naisjoukosta vallattoman naurun kaikuessa. Monsieur de Rossignac joutui huomattavasti hämilleen ja alkoi katseellaan etsiä Ruotsin lähettilästä ikäänkuin anoen häntä välittäjäkseen. Mutta nauruaan hilliten oli vapaaherra Sparre katselevinaan muualle.
Monsieur de Rossignac tunsi arvonsa olevan pelissä ja päätti pelastua ikävästä asemastaan hinnalla millä hyvänsä. Hän laski kersantille tarjoamansa floretin pöydälle, peräytyi muutamia askelia ja alkoi tämän edessä tehdä miekkailuliikkeitä, saadakseen hänet siten ymmärtämään tarkotuksensa. Hän innostui tekemään mitä notkeimpia ja vikkelimpiä hyökkäys- ja väistöliikkeitä, kiemurtaen lopulta kuin käärme Simuna Antinpojan edessä. Mutta kerran häneen syrjäsilmällä vilkaistuaan antoi tämä katseensa pysyä entisessä suunnassaan.
Yhä hilpeämmät naurunpurkaukset kajahtelivat salissa. Näytös oli saanut kerrassaan koomillisen luonteen. Se muistutti elävästi pennun ja vanhan koiran välistä kohtausta, jossa edellinen hyppien ja räyskien koettaa jälkimäistä saada leikkiin yllytetyksi.
Monsieur de Rossignac tunsi joutuvansa peräti naurunalaiseksi. Hänen korvansa kuumenivat ja hän päätti tuolle karhulle tehdä tuntuvammalla tavalla tarkotuksensa selväksi. Siirtyen askelta lähemmäs teki hän uuden hyökkäysliikkeen ja pukkasi floretin kärellä Simunaa rintaan. Tämä vilkasi häneen jälleen syrjäsilmällä ja hänen suupielensä värähtivät, samallakun hänen kasvonsa saivat entisen tuiman ilmeen. Mutta muutoin pysyi hän entisessä liikkumattomassa asennossaan. "Varokaa, monsieur de Rossignac, varokaa, karhu lähtee kohta pesästään!" huusi naurava ja soinnukas naisen ääni.
Mutta monsieur de Rossignac teki uuden, tavattoman vikkelän liikkeen ja satutti floretinkärellä kersantti Simuna Antinpoikaa nenän päähän, johon syntyi pieni, mutta huomattava naarmu.
Tämä oli jo liikaa. Seuraavassa tuokiossa osotti tuo juro ja kulmikas soturi sellaista, hänen ulkonaiseen olemukseensa nähden odottamatonta, salamanomaista nopeutta ja raivokasta voimaa, että se kerrassaan tyrmistytti hienon katsojajoukon. Tuohon pari silmänräpäystä kestäneeseen loppukohtaukseen sisältyivät seuraavat seikat. Simuna Antinpoika kavahti seisoalleen niin että taburetti lensi nurin, sylkäsi oikeaan kämmeneensä ja, samallakun hänen suustaan kahahtivat läsnäolijoille käsittämättömät sanat: "s-saatanan liero!" antoi hän hovin miekkataiturille sellaisen korvapuustin, että tämä kieri kuin väkkärä vastakkaiseen salin seinään, josta hän pompahti takaisin ja putosi pitkälleen lattialle, mihin jäi liikkumatonna makaamaan.
Salissa syntyi täydellinen sekamelska. Naisten joukosta kuului hysteerisiä kiljahuksia ja muutamat saivat pyörtymiskohtauksia. Ruotsin lähettiläs kalpeni ja yritti jotakin änkyttäen lähestyä kuningasta, johon muutkin ympärillä olevista herroista säikähtyneinä kiinnittivät katseensa.
Mutta omituinen ilme kasvoillaan ja suu puoli avoinna tuijotti kuningas karoliinikersanttiin. Hän oli heti miehen saliin ilmestyessä katsellut häntä tarkkaavasti ja kokonaan omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän vertasi tuota karhumaista olentoa omiin alamaisiinsa, joista kuorma-ajurit ja maaseutujen talonpojatkin osottivat suurempaa vilkkautta ja käytöksen siroutta, mutta joilta kuitenkin tyystin puuttui tuossa miehessä ilmenevä raskas voima ja pelottava itseensä sulkeutuneisuus. Ja hänen mieleensä kangastuivat yhtäkkiä ne Aithikos Istrialaisen kertomukset eräästä salaperäisestä, taikataitoisesta ja lauluvoimaisesta Pohjan kansasta, josta hän varhaisimmassa nuoruudessaan oli opettajansa kanssa lukenut. "Silloin kun me olemme osamme loppuun näytelleet, joudumme me heidän hallittavikseen", oli hänen opettajansa kerran lausunut. Nuo sanat palautuivat nyt nopeana välähyksenä kuninkaan mieleen ja tuo raivostunut Pohjolan sotilas yksinkertaisessa univormussaan kasvoi hänen säikähtyneissä silmissään yhtäkkiä kammottavaksi symbooliksi siitä salaperäisestä tulevaisuuden kansasta. Ja tuon näkemyksensä johdosta alkoi hän yhtäkkiä nauraa vanhan elostelijan hysteeristä naurua, mikä teki kaamean vaikutuksen hänen ympärilleen ryhmittyneisiin herroihin.
"Toimittakaa se mies mahdollisimman nopeasti pois Parisista!" lausui hän sitten yhtäkkiä nauramasta lakaten, nousi ja enempää puhumatta jätti huoneen.
* * * * *
Seuraavana iltapäivänä ratsasti kersantti Simuna Antinpoika ulos Parisin kaupungista. Antaen hevosensa kulkea käyden palautteli hän mieleensä harvat Parisi-kokemuksensa. Kauimmin antoi hän ajatustensa viipyä illallisessa kohtauksessa. Hänen kasvonsa vetäysivät yhä tuimempiin ryppyihin, muistellessaan niitä nukkien tavalla puettuja, teikkaroivia miehiä ja paljasrintaisia perhosnaisia. Ne synnyttivät hänen mielessään hiukaa muistuttavan ikävän kotimaan, leirin ja sotatoverien puoleen.
Muistelonsa lopetti hän sanoihin: "Hyi hitto!" minkä jälkeen hän kohentausi satulassa, sylkäsi vasemmalle sivulleen ja kannusti raudikkonsa juoksuun.
Neljäntoistasadan retki
Kukaan armeijassa ei tiennyt hänen oikeata nimeään, vaan kaikki kutsuivat häntä Ukoksi. Yhtä vähän tiedettiin hänen ikäänsä, mutta vanha hän joka tapauksessa oli, sillä kerran oli hän tullut maininneeksi olleensa mukana jo Lundin tappelussa. Kaarle kahdennentoista retkillä oli hän seurannut Narvasta aikain. Hän palveli Porin rykmentissä ja hänellä tiedettiin aikoinaan olleen kersantin arvonkin, vaikka hän oli menettänyt sen jonkun virkavirheen takia.
Hän oli pitkä ja luiseva, mutta kokoon painunut ja ryhditön. Siitä huolimatta oli hän kuitenkin sitkeä ja uupumaton marsseilla. Koskaan ei hän ollut valittanut paremmin nälkää kuin kylmyyttä tai väsymystäkään. Eikä hän yleensäkään puhunut juuri mitään. Leirissä oltaessa vietti hän lomahetket ryypiskellen, nukkuen tai tupakoiden nuotion äärellä, jolloin hänen pienet silmänsä herkeämättä tuijottivat liekkeihin. Hänestä tuoksui aina väkevä paloviinan ja tupakin katku.
Hänen rykmenttinsä kuului nykyään Lewenhauptin armeijaosastoon, jonka suurine kuormastoineen tuli yhtyä kuninkaaseen Mohilevin tienoilla ja sitten yhdessä pääarmeijan kanssa jatkaa matkaa Moskovaa kohti. Sanomattomia vaivoja kestäen oli tuo kymmentuhantinen armeija jo kuukausia laahustanut eteenpäin halki Liettuan erämaiden, missä tiet loputtomien sateiden vuoksi olivat lionneet pohjattomaksi savivelliksi.
Kun armeija viimeinkin läheni Dnieperiä, oli kuningas jo ehtinyt siirtyä Mohilevista kauas Sosch-joen taakse. Äärettömät metsät, litkuirämeiköt ja vihollisjoukot ympäröivät Lewenhauptia joka taholla. Ja niin tuli syyskuun 29 päivä, jolloin hänen nääntynyt armeijansa sai Liesnan lakeuksilla koko päivän kestää kolmikertaisen vihollisvoiman hyökkäyksiä, joita itse tsaari johti. Lewenhaupt piti kuitenkin taistelutantereen hallussaan, lähtien vasta yöllä pimeän suojassa marssimaan eteenpäin.
Se yö muuttui hajaannuksen, sekamelskan ja suurien onnettomuuksien yöksi. Tykistö ja kuormasto täytyi hävittää ja vetojuhdat tehtiin, kulun jouduttamiseksi, ratsuhevosiksi. Pimeässä eksyivät joukko-osastot toisistaan ja kuri lakkasi. Erään aution talon luona tapasi joukko suomalaisia osan hyljättyä kuormastoa. He vierittivät paloviinatynnyrit esiin ja sytytettyään talon palamaan alkoivat juoda ja mässätä. Tulipalon loimu houkutteli paikalle nuuskimassa liikkuvan kasakkajoukon. Kaikessa ystävyydessä tarjoutuivat aronpojat ottamaan osaa kemuihin, mutta siihen eivät suomalaiset suostuneet, vaan musketteihinsa tarttuen järjestyivät taisteluasentoon. Ja niin he tulipalon sysimustaa kenttää valaistessa, paloviinakipot kupeellaan, raivoisasti taistellen kaatuivat viimeiseen mieheen.
Ukko ei ollut tässä joukossa. Kumarana ja äänetönnä kuten aina marssi hän sysimustassa yössä pysähtymättä eteenpäin ja äänistä ympärillään tunsi hän olevansa vielä porilaisten keskellä. Mutta minne kuljettiin ja mitä huominen päivä oli mukanaan tuova, siitä ei kenelläkään ollut tietoa. Läpäisemätön pimeys kätki kaikki verhoonsa, savi litkui satojen askelten alla, aseet kalahtelivat toisiinsa, kuului kirouksia ja hevosten korskuntaa ja silloin tällöin pamahti etäämpänä laukaus.
Vaisu ja sumuinen päivä valkeni tuskallisen hitaasti. Kun tuli siksi valoisa, että saattoi erottaa toistensa kasvot, pysähtyi se joukkokunta, jonka keskellä Ukko laahusti eteenpäin. Heitä oli satakunta porilaista, loan tahrimia, tuhkan harmaita, epätoivoisia miehiä. He olivat kulkeneet kapeaa, tuntematonta metsätietä eikä heillä ollut aavistustakaan ilmansuunnista eikä missä muu armeija liikkui.
He olivat eksyksissä.
Mutta samanlaisia eksyneitä joukkokuntia, rippeitä eri rykmenteistä, harhaili useita noiden rannattomien metsien keskellä. Aamun kuluessa heitä kerääntyi vähitellen yhteen tuhat neljäsataa suomalaista. Siinä oli jalan ja ratsain kulkevia miehiä Porin, Turun ja Uudenmaan rykmenteistä, Karjalan kolmannusrakuunoita ja Viipurin hevosväkeä.
Kenelläkään ei ollut tietoa matkan suunnasta. Upseerit, joiden joukossa eräs majuri edusti korkeinta arvoluokkaa, pitivät neuvottelun. Päätettiin marssia eteläistä suuntaa, sillä siellä oli toivo tavata joko kuningas tai Lewenhaupt.
Kun oli haukattu leipää rensseleistä, hetki levähdetty ja aseet tarkastettu, lähdettiin majurin johdolla marssimaan eteenpäin kohti tuntematonta tulevaisuutta. Väsähtämättä, ääneti ja kasvoilla epätoivon uhma tarpoivat he eteenpäin koko lyhyen syksyisen päivän. Mutta kun he yön tullen pysähtyivät leiriytyäkseen, huomasivat he olevansa samalla paikalla, josta aamulla oli marssiin lähdetty.
Pohjaton epätoivo ja kauhu valtasi silloin kaikkien mielet. Päivän kuluessa olivat he useamman kerran nähneet etäämpänä vainuavia kasakka- ja kalmukkijoukkoja ja he tunsivat olevansa perikatoon tuomittuja. Vartioiksi määrätyt eivät totelleet käskyjä ja mistään piittaamatta heittäysivät sotamiehet pitkäkseen kosteaan sammalistoon, siihen mihin kukin oli sattunut pysähtymään, vaipuen kohta kuolon kaltaiseen uneen.
* * * * *
Kun eräs Porin rykmentin mies aamun koitteessa havahtui kylmän puistatukseen ja kohotti päänsä mättäältä, kiintyi hänen ihmettelevä katseensa pitkäksi aikaa Ukkoon. Tämä istui jo valveella ja sotamiehestä näytti, että hän oli käynyt peseytymässä, sillä monikuukautinen lika- ja törkykerros hänen kasvoillaan oli ohentunut ja hänen takkuinen partansa oli suittu. Ja mikä ihmeellisintä: ukko luki rukouskirjaa! Se oli vanha ja pahoin tahraantunut kirja, jonka puukannet olivat monesta kohti halkeilleet ja ties kuinka kauan se oli saanut koskematonna levätä äijän viittakulun povitaskussa tai risaisen rensselin lokeroissa yhdessä leipäkannikkain ja viinapullon kanssa. Ainakaan ei kukaan rykmentissä ollut koskaan nähnyt sitä Ukon kädessä.
Hiljaa hymisten ja sanoja katkoen luki hän: "O sinä kaikkivaltias ja laupias Jumala! Sinun nimees minä alotan tämän matkan! Anna sinun pyhän enkelis saattaa minua niinkuin Tobiasta; anna hänen matkalla varjella minua niinkuin Eliasta; suojella oudoilla teillä niinkuin Hagaria; yöllä matkassa virvoittaa niinkuin Jakobia; yöllä ja päivällä johdattaa niinkuin Israelin lapsia heidän vaeltaissansa Egyptistä Kaanaan maalle."
Tässä kohotti Ukko katseensa kirjasta ja asettaen luisevat kätensä kömpelösti ristiin jatkoi omin sanoin: "Sinun huomaas, Isä Jumala, annan minä itseni, päällikköni ja toverini, jotka olemme eksyneet tähän kuoleman korpeen, missä kavalat ja verenhimoiset viholliset meidän henkeämme väijyvät. Johdata meidät, o laupias Isä, tästä onnettomuuden sijasta takaisin kotimaahamme, amen!"
Ukko vaikeni ja omituinen kiilto silmissään tähtäsi jonnekin kauas, huomaamatta ollenkaan, kuinka sotamiehet yksi toisensa jälkeen kohosivat kylmiltä vuoteiltaan ja heittivät häneen ihmetteleviä silmäyksiä. Kukaan ei puhunut mitään ja katseessa synkkä tuijotus ryhtyivät he kaluamaan leipäkannikoita, joita he häviöön tuomitusta kuormastosta olivat rensseleihinsä ahtaneet.
Kuin apua etsien käänteli majuri päätään joka suunnalle, välttäen kuitenkin huolellisesti toisten upseerien katseita. Kun hänen silmänsä sattuivat Ukkoon, tärähti tämän pää, samalla kuin hän näytti palaavan todellisuuteen. Hän kömpi hitaasti seisaalleen ja ojensi itsensä niin suoraksi, että hän kaikista sotamiehistä näytti pitemmältä kuin koskaan ennen. Hitaasti läheni hän majuria ja lausui: