The Project Gutenberg eBook ofMikaeli KohlhasThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Mikaeli KohlhasSaksalainen tapakomedia Lutheruksen ajoiltaAuthor: Heinrich von KleistRelease date: April 10, 2024 [eBook #73372]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: Jyväskylän kirjapaino, 1884Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIKAELI KOHLHAS ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Mikaeli KohlhasSaksalainen tapakomedia Lutheruksen ajoiltaAuthor: Heinrich von KleistRelease date: April 10, 2024 [eBook #73372]Language: FinnishOriginal publication: Jyväskylä: Jyväskylän kirjapaino, 1884Credits: Tapio Riikonen
Title: Mikaeli Kohlhas
Saksalainen tapakomedia Lutheruksen ajoilta
Author: Heinrich von Kleist
Author: Heinrich von Kleist
Release date: April 10, 2024 [eBook #73372]
Language: Finnish
Original publication: Jyväskylä: Jyväskylän kirjapaino, 1884
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIKAELI KOHLHAS ***
Saksalainen tapakuvaelma Lutheruksen ajoilta
Kirj.
Suomennos
Jyväskylässä, Jyväskylän kirjapaino, 1884.
Mikaeli Kohlhas.
Haweljoen rannoilla Saksan maakunnasta Brandenburg'issa eli kuudennentoista vuosisadan keskivaiheilla muuan hevoskauppias, nimeltä Mikaeli Kohlhas, erään koulunopettajan poika, sekä samalla kertaa aikansa hurskasmielisimpiä ja hirveimpiä ihmisiä. Tätä verratonta miestä olisi hänen kolmanteenkymmenenteen ikävuoteensa saakka voinut pitää hyvän kansalaisen esikuvana. Eräässä kylässä, jolla vieläkin on hänen nimensä, oli hänellä talo, jossa hän rauhallisesti eli ammatistaan, hevosten kasvattamisesta ja myymisestä. Lapset, jotta vaimonsa hänelle lahjoitti, kasvatti hän Jumalan pelvossa ahkeruuteen ja rehellisyyteen; ei ollut ketään hänen naapureistansa, jota ei hänen hyväntekeväisyytensä ja oikeudentuntonsa olisi hyödyttänyt, sanalla sanoen: kaikki, jotka olivat olleet jossakin yhteydessä hänen kanssansa, olisivat siunanneet hänen muistoansa, ellei eräs seikka olisi saattanut häntä harhateille; hänen väkevä tunteensa siitä, mikä on oikeata, yhteydessä itsepäisyyden kanssa, joka jo meni uppiniskaisuuteen saakka, teki, näet, hänestä sekä kapinoitsijan että murhamiehen.
Kerran kuljetti hän ratsahin muutamia nuoria hevosia, jotka kaikki olivat hyvin ruokitut ja kiiltokarvaiset, ja jotka hän aikoi viedä ulkomaille. [Jo ennen tätä aikaa oli Saksan valtakunta melkein kokonaan hajoutunut monenlaisiin pienempiin ja suurempiin valtioihin, jotka olivat niin itsenäisiä, että niitä hyvin kyllä voi sanoa "ulkomaiksi" toistensa suhteen. Todisteena valtioitten yhteydestä oli pääasiallisesti ainoastaan yhteinen keisari, joka silloin asui Wien'issä ja tuomioistuin, joka oli perustettu tuomitsemaan rikoksia maanrauhaa vastaan.] Hän teki juuri laskuja, mitenkä hän käyttäisi sen voiton, jonka hän toivoi näistä markkinoista saavansa — osittain, kuten hyvät talouden hoitajat tavallisesti, saadaksensa sillä uutta voittoa, osittain hyödyksi ja huviksi heti paikalla — kun hän saapui Elbejoelle ja saksilaisella alueella muhkean ritarilinnan edustalla huomasi puomin, jota hän ei ennen tällä tiellä ollut nähnyt. Hän pysyi alallaan hevosineen hetkisen, vaikka juuri ankarasti myrskysi ja satoi, sekä huusi puomin vartiata, joka heti kurkistikin akkunasta, jörömäisenä kasvoiltansa. Hevoiskauppias pyysi, että puomi nostettaisiin.
— Mitä uusia laitoksia nämät ovat? kysyi hän, kun vartia hyvän ajan kuluttua tuli huoneesta ulos.
— Maaherran myöntämä etuoikeus junkkeri Wenzel von Tronkalle, vastasi tämä, aukaisten samassa puomin.
— Vai niin! sanoi Kohlhas. Onko junkkerin nimi Wenzel? ja hän tarkasteli linnaa, joka loistavine salkoineen kohosi korkealle yli seudun. — Onko vanha herra kuollut?
— Hän kuoli halvauksesta, vastasi vartia: nostaen samassa puomin ylös.
— Hm, sepä oli vahinko, jatkoi Kohlhas; hän oli kunnioitusta ansaitseva vanha herra, joka iloitsi siitä, että ihmiset kulkivat; hän edisti kauppaa ja liikettä, missä vaan voi, ja teetti kerran kivilaskoksen sen vuoksi, että eräs minun tammoistani loukkasi jalkansa siinä, missä tie menee kylään. No, mitä minun sitten tulee maksaa? kysyi hän, ottaen vastenmielisesti tuulessa liehuvan viittansa alta rahat, joita vartia häneltä vaati. — Kyllä, kyllä, vanhus! lisäsi hän kun vartia sopisi: kiireesti, kiireesti! Kohlhas valitti pahaa säätä ja lausui, että heille kummallekin olisi ollut parempi, jos tuo salpapuu olisi saanut jäädä metsään kasvamaan. Samassa antoi hän vartialle rahat ja aikoi ratsastaa eteenpäin, mutta oli tuskin ehtinyt salpapuun alle, kun hän kuuli toisen äänen tornista huutavan: Seis siellä, sinä hevoshuijari! samassa näki hän linnanvoudin sulkevan akkunan ja kiirehtivän hänen luoksensa tielle.
— No mikähän nyt taas mahtaa olla asiana? kysyi Kohlhas itseltänsä ja pysähtyi hevosineen. Linnanvouti tuli, napiten vielä yhden päällysnutun suuren vatsansa suojaksi, ja kysyi, kääntyen selin tuuleen päin, olisiko Kohlhasilla passia?
— Passia? sanoi Kohlhas jotenkin hämmästyksissään.
Linnanvouti katseli häntä syrjästä ja sanoi, että ilman maaherran luvatta ei kukaan hevoskauppias saanut hevosineen mennä rajan ylitse.
Hevoskauppias vakuutti, että hän oli kokonaista seitsemäntoista kertaa kulkenut rajan ylitse ilman tuollaista lupakirjaa ja että hän tarkoin tunsi hänen ammattiansa koskevat määräykset; tämä mahtoi olla jokin erehdys, ja hän pyysi senvuoksi voudin asiaa ajattelemaan ja ettei häntä hänen vahingoksensa viivytettäisi, sillä hänellä oli pitkä päivän matka.
Vouti vastasi, ettei hän enään kahdeksattatoista kertaa pääsisi rajan ylitse. Säädös oli hiljakkoin julaistu ja Kohlhas'in täytyisi joko lunastaa passi tahi palata jälleen sinne, mistä oli tullutkin. Hevoskauppias, jota jo alkoi suututtaa nämät laittomat kiskomiset, astui vähän mietittyänsä alas hevosensa selästä, jätti sen palvelijansa huostaan ja sanoi aikovansa itse puhua asiasta junkkeri von Tronkan kanssa. Hän astui ylös linnaan voudin seuraamana, joka höpisi jotakin likaisista rahankiskojista ja miten hyödyllistä olisi niitä nytistää, ja molemmat astuivat saliin toinen toistansa äkäisesti silmäillen. Sattui juuri niin, että junkkeri istui pikarin ääressä muutamain iloisten ystäväin parissa hauskojen pilapuheiden aikaansaaman hillitsemättömän naurun kaikuessa, kun Kohlhas lähestyi häntä valitustansa esittääksensä. Junkkeri kysyi, mitä hän tahtoi, ja ritarit vaikenivat nähdessään vieraan miehen. Mutta tuskin oli Kohlhas ehtinyt hevosiansa koskevaa pyyntöä esittääkään, ennenkuin koko joukko, huutaen: hevosia! missä ne ovat? riensi akkunaan saadaksensa niitä nähdä; ja huomattuansa tuon loistavan parven, kiinihtivat he junkkerin ehdotuksesta alas pihalle. Sade oli tau'onnut; linnanvouti, linnanhoitaja ja rengit kokoontuivat herrojen ympärille, ja kaikki tarkastelivat eläimiä. Toinen kiitti piirtopäätä rautiota, toinen kastanjan ruskeata, joku taputteli mustankeltais-täplikästä kimoa, ja kaikkein mielestä hevoset olivat kuin hirviä, ja he sanoivat, ettei parempia hevosia maassa ole kasvatettu.
Kohlhas vastasi iloisesti, että hevoset eivät olleet parempia kuin ne ritaritkaan, jotka niillä tulisivat ratsastamaan, ja kehoitti heitä niitä ostamaan. Junkkeri, joka mielistyi suuresti väkevään rautiaasen, kysyi sen hintaa, ja linnanhoitaja kehoitti häntä ostamaan parin mustia, nyt kun he juuri olivat työhevosten tarpeessa. Kun Kohlhas oli hinnan ilmoittanut, katsoivat ritarit sen kuitenkin liian kalliiksi, ja junkkeri sanoi, että hevoskauppiaan täytyisi ratsastaa ympyriäisen pöydän ritarien luokse ja etsiä kuningas Arthur [tarkoittaa Keskiajalla paljon luettua ritaritarinaa kuningas Arthurista ja ympyriäisen pöydän ritareista] käsille, ennenkuin hän saisi niin korkean hinnan. Kohlhas, nähtyänsä linnanvoudin ja hoitajan kuiskuttelevan keskenänsä ja heittämän samassa selkeitä silmäyksiä hevosiin, teki himmeästä aavistuksesta, mitä voi, saadaksensa luovutetuksi hevosensa.
Hän sanoi junkkerille: herra, minä olen ostanut hevoset kuusi kuukautta sitten 25 guldenista; antakaat minulle 30, niin saatte hevoset!
Kaksi ritareista, jotka seisoivat junkkerin vieressä, huomautti kylläkin selvästi, että hevoset olivat sen arvoisia, mutta junkkeri sanoi, että rautiaasta hän kyllä jotakin antaisi, mutta ei työhevosista, ja oli juuri tiehensä menemäisillään, kun Kohlhas arveli, että he ehkä tekisivät kaupan, kun hän toiste tulisi sinne hevoseen, sanoi jäähyväiset ja tarttui hevosensa ohjaksiin eteenpäin ratsastaaksensa.
Samassa astui linnanvouti joukosta esiin ja sanoi Kohlhas'in jo kerta kuulleen, ettei passitta kenkään saanut matkustaa. Kohlhas kääntyi junkkeriin ja kysyi olisiko asian laita todellakin niin, josta hänen ammattinsa tulisi paljon haittaa kärsimään. .
Junkkeri vastasi, hämmästynein muodoin poistuessaan: Niin Kohlhas, passi sinun on lunastettava. Puhu linnanvoudin kanssa ja ratsasta sitten tiehesi.
Kohlhas vakuutti hänelle, ettei hän ensinkään tahtonut kiertää niitä vaatimuksia, jotka hevosten maastaviennin suhteen olivat olemassa, lupasi lunastaa passin mennessään Dresdenin kaupungin läpitse ja pyysi päästä ainoastaan tämän kerran, hän kun ei ollut tiennyt tästä velvollisuudesta mitään.
— No, sanoi junkkeri, kun vettä taas alkoi sataa ja myrsky vinkuen puhalsi hänen tuimien jäsentensä läpitse, antaa sen veijarin mennä! Tulkaa, sanoi hän ritareille, kääntyi pois ja aikoi nousta linnaan.
Mutta linnanvouti arveli, kääntyen junkkeriin, että Kohlhas'in kuitenkin täytyisi jättää joku pantti vakuudeksi passin lunastuksesta. Junkkeri seisahtui taas linnan portille. Kohlhas kysyi, minkälainen pantti hänen olisi annettava, rahassako vai tavarassa? Linnanhoitaja mutisi partaansa, että hän voisi jättää itse hevoset.
— Niin, mietti linnanvouti, sepä onkin parasta; kun passi on lunastettu, voi hän noutaa hevoset milloin vaan haluaa.
Hämmästyneenä noin hävyttömästä vaatimuksesta, sanoi Kohlhas junkkerille, joka seisoi viluissaan pitäen nuttunsa lievettä vatsansa edessä, että hän juuri hevosiensa myymisen takia oli matkalla, mutta kun samassa tuulen vihuri heitti joukon rakeita ja vesipisaroita portista pihalle, huusi junkkeri, tehdäksensä lopun tästä jupakasta:
— Jollei hän tahdo jättää hevosiansa, niin ajakaat hänet takaisin puomin ylitse! Sen sanottuaan poistui hän.
Kohlhas, hyvin älyten, että hänen tässä täytyi peräytyä ylivoiman edestä, päätti täyttää vaatimuksen, koska asia ei muuten päinsä käynyt, irroitti hevoiset ja vei ne erääsen talliin, jonka linnanvouti hänelle osoitti. Hän jätti yhden rengeistään niitä hoitamaan, antoi hänelle rahaa ruokaan ja rehuihin, kehoitti häntä pitämään hevosista hyvän huolen, siksi kun hän palaisi takaisin, ja jatkoi, vieden muassaan jälellä olevan hevosjoukon, matkaansa Saksiin £eipzig'in kaupungin juuritte markkinoille kahdella päällä siitä, olisiko todellakin tuollaista veroitusta säädetty Saksin maalle, vahingoksi vasta vaurastuvalle hevoshoidolle.
Kohlhas päästyänsä Dresden'in kaupunkiin, missä hänellä oli talo ynnä muutamia tallia eräässä esikaupungissa, hän kun sieltä tavallisesti kävi kauppaa pienemmillä markkinoilla, meni hän kanseliin; siellä sai hän neuvosherroilta, joista hän muutamia tunsi, tietää, mitä hän itsekin heti oli arvellut, että tuo passijuttu olikin aivan perätön. Kohlhas, joka pyynnöstä sai näiltä tyytymättömiltä neuvosherroilta kirjallisen selityksen sen valheellisuudesta, ihmetteli junkkerin häpeämättömyyttä, vaikk'ei hän oikein vielä arvannut, mitä junkkerilla oli mielessä; ja kun se hevosjoukko, minkä hän oli muassaan tuonut, oli muutaman viikon kuluttua myyty, palasi hän mielihyvillään kaupasta Tronkenburg'iin, tuntematta muita katkeria tunteita, kuin maailman yleisistä puutteista.
Linnanvouti, jolle hän näytti selityksen, ei siihen mitään sanonut; ja Kohlhas'in kysymykseen, voisiko hän nyt saada hevosensa takaisin, vastattiin, että hän saisi mennä ne itse noutamaan. Mutta jo mennessään pihan poikki sai Kohlhas kiusaksensa tietää, että hänen renkinsä oli lyöty pahanpäiväiseksi ja karkoitettu tiehensä muutamia päiviä senjälkeen kun hän oli Tronkenburg'iin jätetty, kuten sanottiin, sopimattoman käytöksensä vuoksi. Hän kysyi mieheltä, jolta hän tämän tiedon sai, mitä renki oli tehnyt, ja kuka sillä välin oli hevosia hoitanut, johon tämä vastasi, ettei hän sitä tiennyt; sitten meni hän talliin, missä hevoset olivat, ja hänen sydämensä alkoi jo käydä levottomaksi pelottavista aavistuksista. Mutta miten suuresti hän hämmästyi, kun hän kahden kauniin ja hyvin hoidetun hevosensa sijassa näki parin laihtuneita ja kuivia hevosluuskia, korkealla luusolmut, joita näyttiin voitavan ripustaa likeisempään koukkuun, harja ja karva takussa, ilman ruokkoa ja hoitoa; eläimellisen kurjuuden todellisia kuvia!
Kohlhas, jolle hevoset heikosti hirnuivat, kysyi, hirveästi suutuksissaan, mikä niihin oli tullut? Vieressä oleva mies vastasi, ettei mikään onnettomuus ollut niitä kohdannut, ne olivat kyllä saaneet hyvän ruo'an, mutta kun juuri oli ollut elonleikkuun aika ja oli puute vetojuhdista, oli niitä hiukkasen käytetty ulkotöissä. Kohlhas murisi tästä häpeällisestä ja ilkeästä väkivaltaisuudesta, mutta tuntiessaan voimattomuutensa, vaikeni hän ja varustautui jo hevosineen jättämään tämän ryöväriluolan, sillä muutahan ei ollut tehtävänä; mutta samassa tulikin linnanvouti, joka oli kuullut sanakiistan, ja kysyi mitä oli asiana?
— Mitäkö on asiana! vastasi Kohlhas; ken on antanut junkkeri von Tronkalle ja hänen väellensä oikeuden käyttää minun hevosiani peltotöihin? Onko tuo ihmisellistä? kysyi hän vielä, kun koetti ratsuruoskalla kerran lyöden saada eloa noihin uuvutettuihin eläimiin, jotka eivät siitä liikahtaneetkaan.
Linnanvouti katsoi hetken uhkaavasti Kohlhas'iin ja sanoi sitten:
— Mikä rötkäle! Ikäänkuin ei teidän tulisi kiittää jumalaa, että vielä vähän on henkeä teidän eläimissänne? Kukapa niitä olisi täällä hoitanut, kun teidän renkinne on pötkinyt tiehensä? Eikö sitäpaitsi ollut kohtuullista, että hevoset peltotöistä ansaitsivat sen ravinnon, mikä niille annettiin? Lopuksi lisäsi hän, ettei Kohlhas'in pitänyt melua pitää, muuten hän kutsuisi koirat esiin, ja niiden avulla hän kyllä saisi rauhaa kartanolla.
Kohlhas'in sydän sykki kiivaasti hänen nuttunsa alla, hän tunsi jo halun heittää tuon möhömahaisen solvaajan ovesta ulos, mutta hänen oikeuden tuntonsa, joka oli kultakappaleen tapainen, horjui vielä; hän ei vielä ollut sydämensä tuomioistuimen edessä varma siitä, että hänen vastustajansa tässä oli syyllinen; vihaansa tukehuttaen meni hän hevosten luokse, joitten harjoja hän suoritteli, samassa kun hän äänettä mietiskeli asian suhteita ja kysyi, ääntänsä hilliten, mistä hairahduksesta renki oli linnasta karkoitettu?
Linnanvouti vastasi:
Senvuoksi, että se heittiö niskoitteli täällä kartanolla; senvuoksi, että hän kieltäytyi vaihtamasta tallia, vaikka se oli välttämätöntä, ja vaati, että kahden junkkerin, jotka tulivat Tronkenburg'iin, olisi pitänyt antaa hevostensa seisoa koko yön maantiellä hänen juhtiensa tähden.
Kohlhas olisi mielellään antanut hevosten täyden hinnan, jos nyt olisi saanut rengin käsille, voidaksensa verrata hänen lausuntonsa linnanvoudin puheesen. Hän seisoi siinä vielä, suoritellen hevostensa takkuuntuneita harjasuortuvia ja tuumien mitä tehtävänä olisi asiain tällä kannalla ollessa, kun kaikki äkkiä muuttui siitä, että junkkeri Wenzel von Tronka samassa tuli kotiin eräästä jänisajosta ja ratsasti laukkaa linnan pihaan, perässään joukko ritaria, palvelijoita ja koiria. Kun hän kysyi, mitä oli tapahtunut, otti linnanvouti heti suunvuoron, ja koirien haukkuessa vieraan nähtyänsä, ja ritarien koettaessa hillitä niitä, kertoi hän junkkerille, asiaa ilkeimmällä tavalla vääristellen, mitä melua tämä hevoshuijari oli nostanut siitä, että hänen hevosiansa oli hiukan käytetty, ja lisäsi, että Kohlhas ei tahtonut tunnustaa hevosia omiksensa.
Kohlhas huudahti:
— Ne eivät ole minun hevosiani, herra; ne eivät ole niitä hevosia, jotka olivat 30 guldenin arvoisia! Minä tahdon hyvin hoidetut, karskit hevoseni takaisin.
Junkkeri astui hevosen selästä, jolloin pilaan haihtuva kalpeus lensi hänen kasvoillensa, ja sanoi:
— Jollei tuo houkka tahdo ottaa hevosiansa takaisin, olkoon ottamatta!Tule, Günther! huusi hän lyöden tomua housuiltansa, tule, Hannu!Viiniä! huusi hän sitten, kun oli ovella ritariensa seurassa, ja astuihuoneesen.
Kohlhas sanoi, että hän ennemmin hankkisi nylkyrin ja antaisi nylkeä hevoset, kuin veisi ne talliinsa Kohlhasenbrück'iin, semmoisina kuin ne nyt olivat. Huolimatta sen enempää niistä, jätti hän ne siihen seisomaan, heittäytyi ruskonsa selkään, vakuuttaen kylläkin ymmärtävänsä hankkia itsellensä oikeutta tässä asiassa, ja ratsasti tiehensä.
Hän oli jo täydessä vauhdissa paluumatkalla Dresden'in kaupunkiin, kun hän, ajatellessaan renkiänsä ja sitä valitusta, joka linnassa oli tätä vastaan tehty, rupesi ratsastamaan käyden; ja ennenkuin hän oli ehtinyt tuhannen jalkaa eteenpäin, kääntyikin hän takaisin Kohlhasenbrück'iin, kuullaksensa ensin renkinsä selityksen asiasta, johon häntä kehoitti sekä viisaus että varovaisuus. Sillä joku lempeämpi tunne ja se, mitä hän jo oli kokenut maailman vaillinaisuuksista, taivutti häntä myöntämään, että hän oikeudella oli kadottanut hevosensa, jos vaan, kuten linnanvouti oli väitlänyt, rengillä tässä oli jonninlaista syytä. Toinen tunne sitävastoin — ja tämä juurtui häneen yhä syvemmälle, kuta edemmäksi hän matkusti, sillä kaikkialla, mihin hän poikkesi, kuuli hän puhuttavan oikeuden loukkauksista, joita Tronkenburg'issa joka päivä harjoitettiin matkustavaisia vastaan — toinen ja yhtä jalo tunne sanoi hänelle, että, jos kaikki tämä — ja siltä todella näyttikin — oli paljasta kekseliäisyyttä, niin olisi hänen velvollisuutensa hankkia kaikin voimin itsellensä kärsimien solvauksiensa hyvitystä ja kansalaisillensa tulevaisuuden turvallisuutta.
Niin pian kuin hän oli päässyt kotiansa Kohlhasenbrück'iin, syleillyt uskollista puolisoansa Lisbeth'iä ja suudellut lapsiansa, jotka riemuitsivat hänen ympärillänsä, kysyi hän heiltä heti Herseä, ensimäistä tallirenkiänsä, ja olivatko he mitään hänestä kuulleet.
— Kyllä, rakas Mikaeli, vastasi Lisbeth. Herse, ajattelepas! noin 14 päivää sitten tuli tuo miesparka julkeasti pieksettynä tänne, niin lyötynä, että hän tuskin voi hengittääkään. Me asetimme hänet vuoteelle, mihin hän jäi makaamaan verta sylkien, ja monen kysymyksen perästä saimme kuulla kertomuksen, jota ei kukaan voinut oikein ymmärtää: että sinä olisit jättänyt hänet Tronkenburg'iin muutamien hevosten hoitajaksi, joita ei tahdottu laskea menemään, ja että häntä olisi julmimmilla rääkkäyksillä pakoitettu linnasta lähtemään, sekä että hänen oli ollut mahdoton saada hevosia mukaansa.
— Vai niin, sanoi Kohlhas, ottaen viitan yltänsä; onko hän sitten jo parantunut jälleen?
— Jotensakin, vastasi vaimo, mutta hän sylkee verta vielä. Minä aijoin heti lähettää miehen Tronkenburg'iin hevosia hoitamaan, siksi kun sinä tulisit; sillä kun Herse on aina näyttänyt puhuneen totta ja olleen uskollinen meitä kohtaan, miten ei kukaan toinen, en minä saattanut ollenkaan epäillä hänen sanojansa, joiden totuutta niin moni seikka vahvisti, enkä uskoa, että hän olisi hevoset jollakin muulla tavalla kadottanut; mutta hän pyysi sydämellisesti, etten minä lähettäisi ketään tähän ryövärien luolaan, ja että mieluisemmin luopuisin eläimistä, kuin uhraisin ihmisen niiden vuoksi.
— Vieläkö Herse makaa vuoteen omana? kysyi Kohlhas, riisuen liinan kaulastaan.
— Hän on jo muutamia päiviä sitten alkanut käyskellä kartanolla. Sinä saat kyllä nähdä, miten hänen laitansa on, ja että tämä tapaus on yksi noista hävyttömyyksistä, joita matkustavia vastaan harjoitetaan Tronkenburg'issa.
— Se on minun kuitenkin ensin selville saatava. Kutsu hänet minun luokseni, jos hän on jalkeilla! Näin sanoen istui Kohlhas nojatuoliin, ja hänen vaimonsa, joka hänen tyyneydestänsä oli sangen iloissaan, meni miestä noutamaan.
— Mitenkä olet sinä käyttänyt itsesi Tronkenburg'issa? kysyi Kohlhas, kun Herse Lisbethin kanssa astui huoneesen; en ole sinuun juuri suuresti tyytyväinen.
Mies, jonka vaaleilla kasvoilla näkyi pari punaista pilkkua, oli hetkisen äänettä ja sanoi sitten:
— Siinä teillä on oikeus, isäntä, sillä erään sytytyslangan kappaleen, joka minulla sattumalta oli muassani, ja jolla aijoin pistää tuleen tuon ryövärien pesän, josta minut karkoitettiin, heitin minä Elbejokeen, kun kuulin lapsen huoneessa parkuvan ja tuumailin: polttakoon linnan tuhaksi jumalan tuli, minä en sitä tahdo tehdä.
Hämmästyneenä sanoi Kohlhas:
— Mutta mitä sinä teit, että sinut ajettiin pois Tronkenburg'ista?
— Erään huonon kepposen vaan, isäntä, vastasi Herse pyyhkien hikeä otsaltansa; mutta tehtyä tekoa emme voi peruuttaa. Minä en tahtonut sallia, että hevosia peltotöissä kovin rasitettiin, sanoin, että ne olivat liian nuoria ja että ne eivät vielä milloinkaan olleet jyväkuormia vetäneet.
Koettaen hämillä-oloansa salata, arveli Kohlhas, ettei Herse tässä ollut selvää totuutta puhunut, sillä jo keväällä olivat hevoset olleet joitakuita kertoja kuorman edessä.
— Olisithan helposti saattanut linnassa, jatkoi hän, jossa kuitenkin olit jonkinlaisena vieraana, käyttäytyä vähän sävyisämmin, kun oli tärkeätä saada elot pian korjuun.
— Niinhän minä teinkin, hyvä isäntä, sanoi Herse; minä ajattelin, kun he osoittivat tyytymättömyyttä, ettei siitä juuri taitaisi hevosille vahinkoa olla; kolmantena aamupäivänä valjastin minä ne ja ajoin kolme viljakuormaa niillä latoon.
Kohlhas loi hämmästyneenä katseensa maahan sanoen: Siitä eivät minulle ole mitään virkanneet, Herse!
Herse vannoi, että asia niin oli. Minun niskoittelemiseni oli siinä, sanoi hän, ett'en minä tahtonut valjastaa hevosiani uudestaan puolen päivän aikana, kun ne tuskin olivat ehtineet mitään syödä, sekä siinä, että minä vastasin linnanvoudille ja hoitajalle, kun he ehdottelivat tahtovansa antaa minulle rehuja ilmaiseksi, jotta minä voisin pistää teidän antamanne rahat omaan taskuuni, kaikessa muussa palvelevani heitä, mutta en tässä, ja kääntäen heille selkäni menin matkaani.
— Mutta ei suinkaan sinua senvuoksi Tronkenburg'ista kartoitettu?
— Ei, se tapahtui toisen hairauksen vuoksi; illalla, näetten, vietiin kahden Tronkenburg'iin tulleen ritarin hevoset talliin ja minun hevoseni sidottiin tallin oven pieleen; ja kun minä otin hevoset linnanvoudilta, joka ne siihen oli asettanut, ja kysyin, mihin eläimet nyt sijoitettaisiin, osoitti hän minulle, ruoteista ja laudoista tehdyn sikoläätin linnan muurin vieressä.
— Aattelit varmaankin paikan olleen niin huonon hevosille, että se oli enemmän sikoläätin, kuin tallin kaltainen?
— Se oli sikoläätti, isäntä hyvä, totta tosiaan, oikea sikoläätti, jossa siat juoksivat edes takaisin ja jossa minä en voinut suorana seisoa.
— Ehkäpä ei ollut muuta suojaa hevosille, ja ritarien hevosilla oli ehkä tavallansa etuoikeus?
— Tila oli kyllä ahdas, sanoi Herse matalammalla äänellä, ja linnassa oli seitsemän ritaria. Jos te olisitte ollut siellä, olisitte ehkä saaneet asetetuksi hevoset vähän tiuhempaan. Minä tahdoin kuulustella tallia kylästä, mutta linnanvouti vastasi, että hänen täytyi pitää hevoset näkyvissänsä ja ett'en minä saisi viedä niitä linnasta pois.
— Hm! Mitä sinä sitten teit?
— Kun linnanhoitaja sanoi, että nuot kaksi vierasta viipyisivät ainoastaan yön siellä ja aamulla heti lähtisivät ratsastamaan eteenpäin, vein minä hevoset läättiin. Mutta seuraava päivä meni, eikä mitään muutosta tullut, ja kolmantena päivänä kuulin, että herrat jäisivät linnaan muutamaksi viikoksi.
— Mutta ei suinkaan sikoläätissä ollutkaan niin huono oltava, kuin ensin arvelit?
— Ei, totta se! Kun minä olin paikan puhdistanut, kävi kyllä päinsä siellä olo. Minä maksoin piialle vähän, että hän muuttaisi siat pois, ja toimitin niin, että hevoset voivat esteettömästi seisoa päivällä; minä otin, näetten, aamuisin laudat ruoteilta ja asetin ne jälleen illalla paikalleen, hevoset kurkistelivat nyt katon aukosta, kuten hanhet, ja katselivat Kohlhasenbrück'iin tahi muihin paikkoihin päin, missä olisi ollut parempi olla.
— No, mutta minkä kumman tähden he sinut sitten sieltä pois ajoivat?
— Niin, isäntä, senvuoksi, että tahtoivat päästä minusta eroon, sillä he eivät saaneet kiusata hevosia, niinkauan kuin minä olin siellä. Jokapaikassa, kartanolla ja linnanpihassa, osoittivat he minulle äkäistä muotoa ja olivat aina ilkeäpintaiset minua vastaan, ja kun minä ajattelin: olkaa, miten olettekin, minä en siitä välitä mitään, niin käyttivät he ensi tilaisuutta hyväksensä ja ajoivat minut pois.
— Mutta minkä johdosta? Tottahan heillä jotakin syytä siihen täytyi olla?
— Se on tietty, isäntä, ja hyvin pätevä syy heillä olikin! Illalla toisena päivänä, jonka olin sikoläätissä viettänyt, irroitin minä hevoset, jotka siellä olivat likaantuneet, ja aikomukseni oli niitä uittaa; mutta juuri kun minä pääsen linnanportille, kuulen minä linnanvoudin ja -hoitajan ryntäävän ulos linnantuvasta minun perääni palvelijoineen, koirineen, karikot kädessä, ja huutavan ikäänkuin mielipuolina: Ottakaa kiinni tuo jankuttaja! Portinvartia asettuu tielle minun eteeni, ja kun minä kysyn häneltä, mitä tuo raivoisa joukko, joka juoksee minua kohden, tahtoo ja mitä sillä on mielessä, vastaa linnanvouti: mitäkö me tahdomme! ja tarttuu molempain hevosten ohjaksiin. Mihin sinä viet hevoset? kysyy linnanvouti ja käy minua rinnuksiin. Minä vastaan: aioin mennä uittamaan niitä; luuletteko te herra, että minä…. Uittamaan! kiljuu linnanvouti, kyllä minä opetan sinut uimaan, karkuri, ja samassa tempaa hän ja linnanhoitaja, joka oli käynyt kiinni jalkaani, minut alas hevosen selästä, niin että minä putoan pitkää pituuttani rapaan. Karkuri! mitenkä te voitte semmoista luulla, huudan minä; onhan tallissa vielä jälellä minun omaa tavaraani: hevosloimi, silat ja palttinapakka! Mutta samassa kun linnanhoitaja kulettaa pois hevoset, syöksyvät vouti ja palvelijat minun kimppuuni potkien ja suomien minua ruoskilla ja sauvoilla, niin että minä näännyn puolikuolleena maahan linnanportin taakse! Ja kun minä kysyn: Mihinkä te hevoset viette? ja koetan nousta pystyyn, kiljuu linnanvouti: Ulos sinä linnanpihalta! ja huudetaan, ot' kiin', Musti! ot' kiin', Tuuna! ot' kiin', Pilkki! ja enemmän kuin tusina koiria karkaa minun kimppuuni. Silloin sain minä aseen käteeni, ja kolme koiraa käpertyi kuolleena minun viereeni; kuitenkin, kun minun surkeasti raadeltuna täytyi väistyä, kuuluu pillin ääni: Koirat kartanolle, portti kiinni ja salpa eteen! Ja tunnottomana vaivuin minä tielle.
Vaaleana, mutta teeskennellyllä hymyllä, sanoi Kohlhas: Eikö kuitenkin tarkoituksenasi ollut jättää linna, Herse? ja kun mies katsoi maahan, kasvoillaan tumma puna, jatkoi hän: Tunnusta se, sinä et pitänyt sikoläätistä ja tuumailit, että hevoset toki viihtyisivät paljoa paremmin Kohlhasenbrück'in tallissa!
— Oi, jätinhän minä sinne hevosloimen ja silat, niinikään palttinapakan. Jos minun tarkoitukseni olisi ollut karata linnasta, olisin kait pistänyt taskuuni ne kolme guldenia, jotka käärittynä punaiseen silkkihuiviin olivat seimen takana. Voi, kun te noin puhutte, kadun minä, ett'en sytyttänyt tulikivilankaa, jonka heitin menemään!
— No, no! En minä mitään pahaa tarkoittanut; minä uskon jok'ainoan sanan, minkä olet puhunut, ja jos niin tarvitaan, olen minä valmis ottamaan ehtoollisen sen vakuudeksi. Mieltäni pahoittaa, ettei sinun ole paremmin käynyt minun palveluksessani. Rauhoitu kuitenkin; oikeus on sinulle tuleva.
Sitten nousi Kohlhas istuimeltaan ja kirjoitti luettelon niistä tavaroista, jotka rengiltä olivat jääneet sikoläättiin, ilmoitti niiden arvon, kunkin kappaleen erikseen, kysyi kuinka suuriksi Herse arveli kustannukset sairashoidosta ja ruo'asta ja antoi hänen lähteä, tarjottuansa hänelle kättä.
Sitten kertoi hän vaimolleen koko jutun laadun ja alkuperusteet, selitti olevansa valmiin vaatimaan julkista tutkintoa asiassa, sekä olevansa iloissaan, kun vaimo oli yhtä mieltä. Vaimo, näet, sanoi, että moni muu linnaan saapunut matkustavainen olisi ollut vähemmän kärsivällinen kuin hänen miehensä, ja arveli hyväksikin työksi, että saataisiin tuollainen väkivaltaisuus estetyksi. Kohlhas kehui häntä oivalliseksi vaimoksi, iloitsi tämän ja huomisen päivän hänen ja lastensa kanssa ja lähti, niinpian kuin toimensa sen myönsivät, Dresden'in kaupunkiin, jättääksensä valituksensa oikeuden huostaan.
Päästyänsä mainittuun kaupunkiin, laati hän erään tuntemansa lakimiehen avulla valituskirjan, jossa hän, juurta jaksain kerrottuansa ne vääryydet, joita junkkeri Wenzel von Tronka oli harjoittanut sekä häntä itseänsä että hänen renkiänsä Herseä ivastaan, pyysi, että junkkeri lain mukaan rangaistaisiin, tuomittaisiin laittamaan hevoset samaan hyvään tilaan, missä ne ennen olivat, ja palkitsemaan sen vahingon, minkä hän ja hänen renkinsä olivat kärsineet. Asia oli todella selvä. Se seikka, että hevoset olivat laittomasti linnaan pidätetyt, loi ratkaisevan valon kaikkiin muihinkin kohtiin ja vieläpä, jos otaksutaankin, että hevoset ainoastaan sattumalta olivat sairastuneet, oli kuitenkin hevoskauppiaan vaatimus saada ne terveinä takaisin, täydellisesti oikeutettu. Häneltä ei myöskään puuttunut ystäviä kaupungissa, ja nämät lupasivat tukea hänen oikeata asiaansa; hänen laaja hevoskauppansa ja se rehellisyys, millä hän sitä harjoitti, oli saattanut hänet tunnetuksi ympäri maata ja varsin monen mielisuosioon. Muutamia kertoja oli hän kutsuttu päivällisille asianajajansa luokse, ja tämä, joka oli hyvin arvossa pidetty mies, lainasi hänelle rahaa oikeudenkäyntikulunkien suorittamiseksi. Jonkun viikon kuluttua palasi Kohlhas vaimonsa Lisbeth'in luokse Kohlhasenbrück'iin täydellisesti rauhoittuneena oikeudenkäynnin päätöksen suhteen.
Kului kuitenkin muutamia kuukausia, ja vuosi oli jo melkein mennyt umpeen, ennenkuin hän sai pienintäkään ilmoitusta Dresden'istä, mitenkä asiat olivat, vielä myöhemmän sai hän tietää, että juttu jo oli ratkaistu. Käännyttyänsä monta kertaa turhaan tuomio-istuimen puoleen, kysyi hän vihdoinkin asianajajaltaan erityisessä kirjeessä syytä tähän äänettömyyteen ja sai silloin tietää, että hänen asiansa oli korkeamman oikeuston käskystä kokonaan myttyyn pantu Dresdenin oikeudessa. Kun hevoskauppias hämmästyneenä tästä kirjoitti takaisin ja kysyi, kuinka se oli mahdollista, annettiin hänelle tieto, että junkkeri Wenzel von Tronka oli sukua junkkerille Hintz ja Kuntz von Tronkalle, joista edellinen oli vaaliruhtinaan juomanlaskija, jälkimäinen hänen kamarijunkkarinsa. Asianajaja neuvoi häntä vielä sitäpaitsi, ett'ei hän enään nostaisi mitään kysymystä tästä seikasta oikeuden kautta, vaan ainoastaan koettaisi saada hevoset takaisin, jotka olivat Tronkenburg'issa, sekä ilmoitti hänelle vielä, että junkkeri, joka juuri oleskeli pääkaupungista, oli antanut käskyn jättää hevoset hänelle. Kirje päättyi pyynnöllä, että Kohlhas, jollei hän ollut tyytyväinen tähän asian päätökseen, siinä tapauksessa kääntyisi toiseen asianajajaan.
Kohlhas oli juuri tähän aikaan Brandenburg'in kaupungissa, mihin maaherra Henrik von Gensau, jonka hallitusalalla Kohlhasenbrück'in oli, aikoi melkoisella rahasummalla, mikä oli kaupungin osaksi langennut, perustaa hyväntekeväisyydenlaitoksia sairaita ja köyhiä varten. Erittäinkin puuhaili maaherra innokkaasti erään terveydenvesilähteen laittamisessa, joka oli muutamassa kylässä niillä seuduilla ja jonka terveellisestä vaikutuksesta taudinlyömiin ihmisiin luultiin paljoa parempaa, kuin mitä tulevaisuus osoitti; ja kun hän siihen aikaan, jolloin hän oleskeli hovissa, oli tullut tuntemaan Kohlhas'in ja oli ollut paljon asioissa hänen kanssansa, antoi hän Hersen, joka aina tuosta surullisen muistettavasta päivästä saakka Tronkenburg'issa oli hengittäessänsä tuntenut tuskallista pistosta rinnassaan, koetella tuon pienen lähteen vaikutusta. Tapahtui niin, että Henrik von Gensau juuri oli saapuvilla tekemässä muutamia määräyksiä kylpylaitoksensa suhteen, johon Kohlhas oli Hersen johdattanut, kun Kohlhas eräältä lähettliläältä, jonka hänen vaimonsa oli hänen luoksensa lähettänyt, sai tuon masentavan kirjeen asianajajaltansa Dresden'istä. Maaherra, joka huomasi puhuessaan lääkärin kanssa, että kyynel Kohlhas'in silmästä putosi tuolle avonaiselle kirjeelle, lähestyi häntä ystävällisesti ja kysyi, mikä häntä murhetutti? Hevoskauppias ojensi hänelle mitään vastaamatta kirjeen, ja tuo jalo mies, joka ymmärsi sen ilkeän vääryyden, jota Tronkenburg'issa oli Kohlhas'ille tehty, ja jonka seurauksista Herse vielä makasi sairaana, löi Kohlhas'ia olalle, kehoittaen häntä pitämään mielensä lujana; maaherra lupasi itse koettaa hankkia hänelle hyvitystä asiassa. Illalla, kun hevoskauppias maaherran pyynnöstä oli tullut hänen luoksensa, sanoi tämä hänelle, että hänen tulisi kirjoittaa anomus Brandenburg'in vaaliruhtinaalle, ynnä lyhyt selitys asiasta, liittää siihen asianajajan kirje, sekä pyytää hänen turvaansa sitä väkivaltaa vastaan, jota hänelle oli harjoitettu saksilaisella alueella. Sitäpaitsi lupasi maaherra itse saattaa kirjeen vaaliruhtinaan käteen, muitten kirjeiden keralla, jotka jo olivat valmiina; Brandenburg'in vaaliruhtinas silloin epäilemättä kääntyisi asiasta Saksin vaaliruhtinaan puoleen, ja tätä enempää Kohlhas luultavasti ei tarvitsisi oikeutensa hankkimiseen Dresden'in tuomioistuimessa, vaikka junkkeri ja hänen sukulaisensa juonittelisivatkin. Sydämellisellä ilolla kiitti Kohlhas maaherraa tästä hänen hyväntahtoisuutensa osoituksesta; siitä hän ainoastaan oli pahoillaan, sanoi hän, ett'ei hän heti ollut pannut asiaa alkuun Berlin'issä Brandenburg'in vaaliruhtinaskunnan pääkaupungissa, vaan oli ensin asiaa ajanut Dresden'issä. Sittenkun Kohlhas oli laatinut valituskirjansa ja jättänyt sen maaherralle, palasi hän Kohlhhasenbrück'iin, enemmän kuin milloinkaan varmana asian onnellisesta päättymisestä. Hän sai kuitenkin jo muutaman viikon kuluttua eräältä neuvosherralta, kun tämä oli matkalla Potsdam'iin maaherran asioilla, sen surullisen ilmoituksen, että vaaliruhtinas oli jättänyt asian kanslerillensa, kreivi Kallheim'ille, ja ett'ei tämä, miten parasta tässä olisi ollut menetellä, kääntynytkään Dresden'in hoviin, eikä pyytänyt laillista tutkintoa tehdystä väkivallasta, vaan oli vaatinut tarkempia tietoja junkkeri von Tronkalta. Neuvosherra, jonka vaunut seisoivat Kohlhas'in huoneen edustalla, ja jolle oli annettu toimeksi ilmoittaa hevoskauppiaalle, miten hänen asiansa oli käynyt, ei voinut antaa tyydyttäviä vastauksia hänen kysymyksiinsä, miksikä vaaliruhtinas oli siten menetellyt. Hän lisäsi ainoastaan, että maaherra oli käskenyt lausua Kohlhas'ille terveisiä, ja toivonut, että hän olisi kärsivällinen tässä asiassa. Neuvosherralla näytti olleen kova kiire matkustamaan eteenpäin, ja vasta tämän lyhyen keskustelun lopulla sai hevoskauppias tietää, että kreivi Kallheim oli junkkeri von Tronkan lanko, seikka, joka teki vielä epätietoisemmaksi, pääsisikö tuo alhainen hevoskauppias milloinkaan oikeutensa perille, kun hänellä oli niin mahtavia vastustajia.
Kohlhas, jolla ei enään ollut mitään iloa ei hevoskaupastansa eikä talostansa eikä kartanostansa; tuskin vaimostaan ja lapsistaankaan, odotti koko seuraavan kuukauden kamaloissa aavistuksissa. Aivan täsmälleen tämän ajan kuluttua tuli, kuten oli arveltukin, Herse, jonka tautia kylpy oli vähän helpottanut, Brandenburg'ista takaisin, tuoden muassaan vaaliruhtinaalta suuren kirjeen, jota seurasi kirjoitus maaherraltakin, missä luettiin, että hän oli hyvin pahoillaan siitä, ett'ei voinut tehdä mitään Kohlhas'in asian eduksi; hän lähetti hänelle valtiokanslian lausunnon, ja neuvoi häntä noutamaan hevoset, mitkä oli Tronkenburg'iin jättänyt, ja muuten olemaan äänettä asiasta. Lausunto sisälsi: "että sen kertomuksen mukaan, joka oli jätetty Dresden'in oikeuteen, on Kohlhas nostanut riidan turhan päiten; junkkeri, jonka luoksi hän hevoset oli jättänyt, ei ollut millään muotoa häneltä niitä kieltänyt; hänen tarvitsisi ainoastaan lähettää joku linnaan niitä noutamaan, tahi antaa junkkerille tieto, mihin tämä ne voisi lähettää, mutta kaikessa tapauksessa pitäisi hänen säästää valtiokansliaa tuollaisista koirankurista ja riidanjankutuksista."
Kohlhas, joka ei juuri suuresti pitänyt väliä hevosista eikä niiden arvosta, vaan enemmän siitä, että oikeutta kiellettiin häneltä ynnä hänen palvelijaltansa, kun he kerran olivat vääryyttä kärsineet, kuohui vihasta, kun hän sai tämän kirjeen. Joka kerta, kun jotakin hälinää kuului ulkoa, silmäili hän harmillisimmalla tunteella, mitä milloinkaan oli hänen rinnassaan riehunut, portille päin, nähdäksensä, olisiko siellä mahdollisesti ehkä junkkerin väkeä, jotka jollakin kaunistelulla toisivat hänelle hevoset takaisin, nälkääntyneinä ja kiusaantuneina.
Päivä päivältä, viikko viikolta kului aikaa kuitenkin ilman mitään kuulumatta. Viimein sai hän tietää eräältä tuttavalta, joka kävi häntä tervehtimässä, että hänen hevosiaan, nyt niinkuin ennenkin, käytettiin töissä, samoin kuin junkkerin omiakin. Hän pyysi nyt luoksensa naapurinsa, erään tilanomistajan, joka jo kauan oli tuumaillut laajentaa kartanonsa alaa, ostamalla ne maaosat, jotka siihen sattuivat, ja tiedusteli häneltä, kun hän oli tullut, mitä hän kaikkiaan tahtoisi antaa hänen maistansa sekä Brandenburg'in että Saksin alueilla, taloineen ja rakennuksineen, irtaimen ja kiinteän kanssa. Lisbeth, hänen vaimonsa vaaleni kuultuansa nämät sanat; hän kääntyi pois sekä kumartui pienimmän lapsensa puoleen, joka leikitsi lattialla, ja silmäykset, joissa kuolema kuvastui, lensivät pojan punaisten poskien ohitse — hän istui, leikiten äitinsä kaulaliinalla — Kohlhas'iin ja siihen paperiin, mikä tällä oli kädessä. Tilanomistaja katseli ihmeissään Kohlhas'ia ja kysyi, mikä hänet oli saattanut noin kummallisiin tuumiin, johon hevoskauppias vastasi niin suurella huolimattomuudella, kun hän teeskennellä voi, että ajatus Hawelin rannalla olevan maatilansa myymisestä ei ollutkaan aivan hiljakkoin syntynyt; olihan siitä seikasta jo usein ollut puhetta; hänen talonsa Dresden'issä oli verraten tähän tilaan ainoastaan rasituksena, jota ei juuri voinut puheesenkaan ottaa, ja sanalla sanoen: jos naapuri tahtoisi myöntyä hänen tuumaansa ja ostaa molemmat talot, niin olisi hän heti valmis tekemään kauppakirjan siitä hänen kanssansa. Hän lisäsi väkinäisellä pilanteolla, että eihän koko maailma ollut Kohlhasenbrück'issä, voisihan löytyä seikkoja, joiden suhteen tämä asia, katsoen siihen, miten kunnollinen perheen isä hoitaa talouttansa, oli jotenkin ala-arvoista ja vähäpätöistä; suoraan sanoen: hänen mielensä oli kääntynyt, sen hän tahtoi hänelle ilmoittaa, suuriin yrityksiin, joista ehkä piankin saataisiin kuulla puhuttavan. Rauhoittuneena näistä sanoista, sanoi tilanomistaja vaimolle, joka tavan takaa suuteli lastansa, että ei suinkaan mies kuitenkaan heti vaatisi maksua, sekä asetti keppinsä ja hattunsa, jotka hän oli pitänyt polviensa välissä, pöydälle, ottaen lukeaksensa sen paperiarkin, joka oli hevoskauppiaan kädessä. Kohlhas selitti hänelle, siirtyen lähemmäksi, että se oli kauppakontrahti, jonka hän oli kirjoittanut, ja jossa, jos he kaupasta sopisivat, maksu oli määrätty suoritettavaksi 4 viikon kuluttua; hän näytti hänelle, että kontrahdista puuttui ainoastaan allekirjoitukset ja summat, niinhyvin ostosumma kuin se vahingonkorvaus, johon hän lupaa suostua, jos hän 4 viikon kuluessa tahtoisi kaupan purkaa, ja hän kehoitti häntä vieläkin kerran ilmoittamaan mielensä, vakuuttaen ettei hän itse suintaan olisi kohtuuton, eikä tahtoisi tehdä liikoja mutkia. Vaimo käveli edestakaisin huoneessa, hänen rintansa kohoili niin, että kaulavaate, jolla poika leikitteli, oli pudota hänen olkapäiltänsä. Talonomistaja sanoi, että eihän hän ollenkaan voinut päättää, minkä arvoinen talo Dresdenissä oli, jonka vuoksi Kohlhas otti esiin muutamia kirjeitä, joita oli kirjoitettu silloin kun se ostettiin, ja vastasi, että hän luopuisi siitä sadasta gulden'ista, vaikka kirjeistä nähtiin, että se oli hänelle itselleen maksanut sataviisikymmentä. Tilanomistaja, joka vielä kerran luki kauppaehdot ja myöskin huomasi niissä olevan kaupanrikkomis-oikeuden, sanoi, jo puolittain suostuneena ostoon, että niitä hevosia, jotka olivat tallissa, hän ei tarvinnut; mutta kun Kohlhas vastasi, että ei hänkään ollut halukas niitä myymään, sekä että hän sitäpaitsi tahtoisi itsellään pitää muutamat aseet, jotka olivat erinäisen huoneen seinällä, viivytteli tilanomistaja hetkisen ja uudisti vihdoin tarjoumuksensa, jonka hän jo kerran oli tehnyt edestakaisin kävellessään laattialla, puoleksi todella, puoleksi pilkoillaan, ja joka oli aivan turha tilan arvoon katsoen. Kohlhas työnsi paperin ja mustetta tilanomistajan eteen, ja sittenkun tämä, joka ei tahtonut uskoa omia silmiänsä, vielä kerran uteli häneltä, oliko tässä pelkkä tosi kysymyksessä, ja hevoskauppias siitä hieman suutuksissaan kysyi, luuliko hän hänelle pilkkaa tehtävän, niin otti hän yhtäkaikki ajattelevin muodoin kynän käteensä ja kirjoitti; kuitenkin pyyhki hän pois sen kohdan, missä puhuttiin vahingon korvauksesta, jos myyjä katuisi kauppaansa. Hän sitoutui antamaan sadan guldenin lainan Dresden'issä olevaa taloa vastaan, jota hän ei millään ehdolla tahtonut oston kautta itsellensä saattaa, ja antoi hänelle täyden vapauden purkaa kaupan kahden kuukauden ajalla. Hevoskauppias heltyi tästä hänen menettelystänsä ja puristi lämpimällä sydämellisyydellä hänen kättänsä. Ja kun he lopuksi olivat suostuneet siitä, mikä olikin pääehtona, että neljäs osa ostosummasta olisi heti ilman lyhennystä maksettava ja loppu kolmen kuukauden kuluttua Hampurin pankkiin, pyysi Kohlhas viiniä pöytään iloitaksensa niin tärkeän asian onnellisesta päättymisestä. Hän sanoi palvelustytölle, joka pullot toi, että tämä käskisi renki Sternbald'in satuloimaan rautikon hänelle; hän aikoi ratsastaa pääkaupunkiin, jossa, kuten hän sanoi, hänellä oli toimituksia, ja lupasi heti palattuansa suoraan ilmoittaa sen, mitä hänen nyt täytyi salassa pitää. Sitten ryhtyi hän lasia täyttäessään kyselemään yhtä ja toista Puolalaisista ja Ruotsilaisista, jotka silloin juuri olivat sodassa keskenänsä, kietoi tilanomistajan monenlaisin valtioasiallisiin arveluihin siitä, joi vielä kerran hänen kanssansa hyvän kaupan vuoksi ja otti häneltä vihdoin jäähyväiset.
Tilanomistajan mentyä, heittäytyi Lisbeth miehensä rinnalle.
— Jos minulla ja niillä lapsilla, jotka minä olen sinulle synnyttänyt, on jotakin sijaa sinun sydämessäsi, huudahti hän, ja joll'et sinä vielä ole meitä hylännyt, en tiedä, minkä vuoksi, niin sano minulle, mitä nämät kaikki sinun hirveät puuhasi merkitsevät?
— Rakas eukkoni, en tahtonut tehdä sinua levottomaksi, kun asiat vielä ovat alallansa, vastasi Kohlhas. Minä olen saanut oikeuden lausunnon, jossa minulle kerrotaan, että minun valitukseni junkkeri Wenzel von Tronkaa vastaan on turhaa riitaa, ja kun tässä kohdassa ei saa olla mitään väärinkäsitystä, niin olen minä päättänyt vielä kerran ja omakätisesti jättää osiani maaherralle.
— Miksikä sitten tahdot myydä talosi? huusi vaimo, nousten istuimeltaan hurjan näköisenä.
Hevoskauppias vastasi, sulkien hänet hellästi rintaansa vasten:
— Sen vuoksi, rakas Lisbeth, että minulla ei ole halua jäädä maahan, jossa ei tahdota suojella minun oikeuksiani. Ennen olisin koirana, kuin ihmisenä, jos minun pitää olla jaloin poljettavana! Olen varma siitä, että minun vainioni tässä tapauksessa ajattelee aivan samoin.
— Mistä tiedät, kysyi vaimo lempeästi, ett'ei sinun oikeuksiasi tahdota suojella? Jos sinä lähestyt ruhtinasta sävyisästi rukouskirjallasi, kuten sinun tulee, mitenkä sinä sitten tiedät, että se sysätään syrjään, tahi ett'ei kukaan tahdo sinua kuulla?
— Hyvä, vastasi Kohlhas, jos minun pelkoni tässä suhteessa on turha, niin ei talonikaan ole silloin myyty. Ruhtinas itse, sen tiehän, on oikeutta rakastava; ja jos minun ainoastaan onnistuu päästä hänen puheillensa niiden välitse, jotka häntä ympäröivät, niin en epäilekään, että minä silloin tyytyväisenä ja iloisena palaan sinun luoksesi ja töihini jo ennen viikon loputtua. Ja mahdan minä siten, lisäsi hän vaimoansa suudellen, saada olla sinun luonasi, siksi kunnes päiväni päättyvät!
— Viisainta kuitenkin on, jatkoi hän, että minä varustan itseäni kaikkeen, ja mielelläni tahtoisin senvuoksi, että sinä poistuisit joksikin aikaa, kun se on helposti tehtävissä, ja matkustaisit lapsinemme tätisi luo Schwerin'iin, jota matkaa sinä jo muutenkin olet kauan tuuminut.
— Mitä! huudahti hänen vaimonsa, minunko pitää matkustaa rajan ylitse lapsineni tädin luokse Schwerin'iin! ja tuska ahdisti hänen rintaansa.
— Niin, vastasi Kohlhas, ja heti paikalla, jos vaan mahdollista on, niin ett'en minä miltäkään taholta tule häirityksi niissä tuumistani, joita asiassani ja sen puolesta ai'on toimeen panna.
— Oi, minä ymmärrän sinut! huokasi Lisbeth. Sinä et nyt tarvitse muuta kuin hevosia ja aseita, kaikki muut saa se ottaa, joka haluaa. Sen sanottuansa heittäytyi hän tuolille ja rupesi itkemään.
Kohlhas sanoi heltyneenä:
— Rakas Lisbeth, mitä nyt aatteletkaan? Jumala on siunannut minut vaimolla, lapsilla ja omaisuudella; pitääkö minun tänä päivänä ensi kerran toivoman, että asian laita ei niin olisi?
Hän istahti ystävällisesti vaimonsa viereen, joka hänen näin puhuessaan oli uudestaan heittäytynyt hänen kaulaansa.
— Sano minulle, sanoi Kohlhas, sivellen syrjään kutria vaimonsa otsalta, mitä minun on tehtävä? Pitääkö minun heittää sikseen asiani? Menenkö Tronkenburg'iin ja pyyhän ritarin antamaan hevoset minulle takaisin, nousen niiden selkään ja ajan tänne kotiin sinun luoksesi?
Lisbeth ei uskaltanut vastata myöntämällä, kuten hän kuitenkin mielellään olisi tahtonut. Hän pudisti itkien päätänsä ja peitti miehensä posket kuumilla suuteloilla.
— No hyvä, huudahti Kohlhas, kun sinä itsessäsi tunnet, että minun pitää päästä oikeuteni perille, jos minä voin vastedeskin työskennellä ammatissani, niin suo sinä myöskin se vapaus minulle, jota minä sen hankkimiseksi tarvitsen.
Sitten nousi hän istuimeltaan ja sanoi rengille, joka hänelle ilmoitti rautikon jo satuloiduksi, että seuraavana päivänä oli ruskea pari valjastettava kyyditsemään hänen vaimoansa Schwerin'iin. Lisbeth lausui, että jotakin hänen mieleensä juolahti; hän nousi ja pyyhkien kyyneleet silmistänsä tiedusteli mieheltänsä, joka oli istunut kirjoituspöydän ääreen, eikö tämä sen sijaan, että itse menisi, tahtoisi jättää hänelle rukouskirjaa ja antaa hänen mennä Berlin'iin viemään sitä maaherralle.
Kohlhas tuntien itsensä useastakin syystä heltyneeksi tämän tarjoumuksen vuoksi, veti vaimonsa polvellensa istumaan ja sanoi:
— Rakas vaimoni, eipä liene tuo varsin mahdollista; vaaliruhtinasta ympäröitsee lukuisa ihmisjoukko, ja sitä, joka yrittää hänen puheilleen, kohtaa monet vaikeudet.
Lisbeth vastasi, että naisen oli tuhat kertaa helpompi päästä hänen luoksensa, kuin miehen.
— Anna minulle vaan rukouskirja, jatkoi hän, ja jos sinä ainoastaan toivot, että se olisi hänen käsissään, niin menen minä takuusen siitä, että hän sen saa.
Kohlhas, joka oli nähnyt monta todistetta vaimonsa rohkeudesta ja viisaudesta, kysyi, mitenkä hän aikoi menetellä tässä. Lisbeth vastasi, että hän, asuessaan Schwerin'issä, usein oli tavannut vaaliruhtinaan linnanhoitajan, ja että he niinmuodoin olivat tuttavat keskenänsä, sanalla sanoen, Kohlhas'in tulisi vaan antaa hänen käyttää hyödyksensä tätä, ynnä muita seikkoja, joista olisi turhaa ruveta laveammalta selvää tekemään.
Kohlhas suuteli häntä sydämellisimmällä ilolla, sanoi suostuvansa hänen ehdoitukseensa, ja että hänen tarvitsisi ehkä ainoastaan linnanhoitajan emäntää puhutella, päästäksensä maaherran pakinoille linnaan; sitten antoi hän hänelle rukouskirjan, valjastutti ruskot ja lähetti hänet hyvin varustettuna matkalle, uskollisen palvelijansa, Sternbald'in, seurassa.
Mutta tämä matka oli kaikista niistä toimista, mihin hän asiansa vuoksi oli ryhtynyt, kaikkein onnettomin. Jo muutamain päiväin perästä palasi Sternbald takaisin, ajaen jalka jalalta kartanolle, ja vaunuissa makasi Kohlhas'in vaimo pitkänään, rinta pahoin loukattuna. Kohlhas, joka kalpeana lähestyi vaunuja, ei voinut saada selkoa, mikä tämän onnettomuuden oli matkaan saattanut. Linnanhoitaja ei ollut, kuten renki kertoi, ollut kotona; heidän oli niinmuodoin täytynyt ottaa asunto eräässä majatalossa lähellä linnaa. Tästä majatalosta oli Lisbeth lähtenyt seuraavana aamuna, käskettyänsä rengin jäämään hevosia hoitamaan, ja vasta illalla oli hän palannut tässä tilassa. Näytti siltä, että hän olisi liian uskaliaasti tunkeutunut maaherran luokse ja ilman hänen tietämättänsä, sekä häntä ympäröiväin vartiain raa'asta intoilusta saanut tölmäyksen rintaansa keihään varresta. Niin kertoivat kumminkin ne henkilöt, jotka illan puoleen olivat hänet tainnoksissa majataloon saattaneet. Itse ei hän voinut tuskin mitään sanoa, sillä veri tulvasi suusta. Rukouskirjan oli sitten muuan ritari häneltä ottanut. Sternbald sanoi tahtoneensa heti nousta hevosen selkään ja tuoda ilmoituksen tästä onnettomasta tapauksesta, mutta vaimo oli, vastoin kaikkien avuksi hankittujen lääkärien esitystä, pysynyt päätöksessään, että hänet piti vietämän Kohlhasenbrück'iin ilman sanan saattoa hänen miehellensä.
Kohlhas vei nyt vaimonsa, matkasta riutuneena kun tämä oli, vuoteelle, ja niin eli hän vielä muutamia päiviä, saaden ainoastaan suurella vaikeudella hengitetyksi. Turhaan koetettiin saada häntä tointumaan, jotta päästäisiin selville siitä, mitä oli tapahtunut; hän makasi tuossa, silmät ummessa ja liikkumattomina, mitään vastaamatta. Vasta vähää ennen kuolemaansa tuli hän vielä kerran selvälle järjellensä. Sillä kun muuan Lutherinuskoinen pappi (vaimo oli, näet, miehensä esimerkkiä noudattaen mennyt tähän uskontoon, jota siihen aikaan oli leviämässä) seisoi hänen vuoteensa ääressä ja selvällä, juhlallisella äänellä luki kappaleen raamatusta, katsahti hän äkisti tähän, silmissään synkkä mielenilmaus, otti raamatun hänen kädestään, ikäänkuin olisi tahtonut, ett'ei hänelle mitään luettaisi, käänteli sen lehtiä sinne tänne ja näytti jotakin paikkaa hakevan. Vihdoin osoitti hän Kohlhas'ille, joka istui vuoteen ääressä, sormellansa tätä värssyä: "Rakastakaat vihollisianne ja tehkäät niille hyvää, jotka teitä vihaavat". Sitten puristi hän miehensä kättä, loi häneen toivottoman tunteellisen katseen ja kuoli.
Kohlhas suuteli kyynelten valuessa hänen poskiansa myöten, kuollutta vaimoansa; sitten ummisti hän hänen silmänsä ja meni huoneesta ulos. Tuolla sadalla guldenilla, jonka tilanomistaja jo oli hänelle antanut hänen talostansa Dresdenissä, toimitti hän hautajaiset, joita olisi pikemmin luullut ai'otuiksi jollekin ruhtinattarelle, kuin noin alhaiselle vaimolle: hän tilasi, näet, tammi-arkun, joka oli metallilla heloitettu, sisällä silkkiset päänalukset, hopea- ja kulta-ripsuilla koristetut, kaivatutti 8 kyynärää syvän haudan, sisältä kalkilla ja kivillä muuratun. Hän seisoi itse, nuorin lapsi käsivarrellaan haudan ääressä ja tarkasteli työn menoa. Kun hautauspäivä tuli, asetettiin ruumis, joka oli aivan lumiivalkea, nähtäväksi saliin, jonka seinät hän oli verhonnut mustalla veralla. Pappi oli juuri lopettanut liikuttavan puheensa kuolleen paarien ääressä, kun Kohlhas sai kirjoituksen vaaliruhtinaalta, sen valituskirjan johdosta, jonka vainaja oli asianomaisille jättänyt. Siinä sanottiin, että Kohlhas'in tulisi noutaa hevoset Tronkenburg'ista, ja ettei hän enään vankeusrangaistuksen uhalla saisi ryhtyä tuohon asiaansa. Kohlhas pisti kirjoituksen taskuunsa ja antoi nostaa arkun ruumisvaunuihin. Niinpian kuin hauta oli peitetty ja siihen risti pystytetty, sekä vieraat, jotka olivat ruumista seuranneet, ottaneet jäähyväiset, laski Kohlhas vielä kerran polvilleen kuolleen vuoteen viereen, joka nyt oli tyhjänä, ja rukoili.
Rukous ei kuitenkaan mahtanut olla sitä laatua, kuin olisi pitänyt, sillä sen sijaan, että hän olisi tuntenut itsensä vahvistuneeksi kestävyydellä kärsimään sitä vääryyttä, mitä hänelle oli tehty, kun hän ei laillista tietä saanut asiallensa oikeutta, vakaantui hänessä sen kautta vaan vielä enemmän tuo päätös, jonka hän ennen jo oli itsessään melkein päättänyt, nimittäin:hän vaati millä hinnalla hyvänsä itsellensä oikeutta. Hänen syntyperäinen itsepäisyytensä muuttui uppiniskaisuudeksi niiden vastoinkäymisten kautta, jotka häntä kohtasivat; ja vaimonsa kuolema, jonka hän, murheen ja vihan sokaisemana, myöskin liitti junkkeri von Tronkan syyksi, sai hänen kärsimyksensä pikarin kuohumaan yli ääriensä voimalla, jota hänen siveellinen tarmonsa ei voinut hillitä.
Hän istuutui pöytänsä ääreen ja laati kirjoituksen, jossa hän asiansa oikeuden perusteella vaati junkkeri Wenzel von Tronkan kolmen päivän kuluessa, siitä kun hän oli kirjeen saanut, tuomaan takaisin ne hevoset, jotka hän oli anastanut ja työssä tärvellyt, Kohlhasenbrück'iin ja tallissa siellä, joko itse tahi toisten kautta omalla kustannuksellaan, ruokkimaan niitä kunnes ne tulisivat entiseen, hyvään karvaansa jälleen. Tätä vaatimusta lähetti hän miehen ratsain viemään, ja käski hänen palata Kohlhasenbrück'iin heti kun oli paperin perille jättänyt. Kun nuot kolme päivää olivat kuluneet, eikä hevosista mitään kuulunut, kutsui hän Hersen huoneesensa; tälle kertoi hän, mitä hän oli junkkerilta vaatinut, nim. hevosten kotiin kulettamista, ja kysyi häneltä, tahtoisiko hän ratsastaa hänen ja muiden renkien muassa Tronkenburg'iin niitä noutamaan. Niinpian kuin Herse oli ymmärtänyt hänen ajatuksensa, alkoi hän riemulla huutaa: Niin, jospa sinä päivänä olisi niin, kuin tänään, isäntä! ja heitti lakkinsa ilosta ilmaan. Kohlhas valmisteli nyt itseänsä, antoi viedä lapset vaunuilla rajan ylitse, kutsui sitten yön tultua toiset rengit kokoon, seitseniän lu'ultansa, kaikki vakaita kuin tammi, antoi heille aseita ja hevoset, sekä lähti nyt liikkeelle Tronkenburg'iin päin.
Tällä pienellä joukolla tunki hän jo kolmannen päivän hämärissä linnaan; puomi- ja portti-vartia, jotka lörpöttelivät keskenänsä portilla, ratsastettiin kumoon, ja kun kaikki ulkohuoneukset, jotka Kohlhas ja hänen väkensä oli tuleen pistänyt, ratisivat ja räiskyivät ilmitulessa, juoksi Kohlhas kiertoportaita ylös torniin, karkasi, lyöden ja iskien, voudin ja linnanhoitajan kimppuun, jotka puoliksi alastomina istuivat korttia lyömässä; sen jälkeen hän ryntäsi itse linnaan hakemaan junkkeri Wenzel'iä käsiinsä. Junkkeri, joka juuri äsken suurella ivanteolla oli lukenut hevoskauppiaan hänelle lähettämän kirjallisen vaatimuksen ystävillensä, jotka olivat hänen luonansa, oli tuskin kuullut Kohlhas'in äänen ukkosena kaikuvan linnan pihalta, kun hän äkkiä ja kuolon kalpeana huusi herroille: Ystävät, pelastakaat itsenne! ja kiiruhti tiehensä. Astuessaan saliin, sai Kohlhas käsiinsä junkkeri Hannu von Tronkan (Wenzel'in veljen), joka tuli häntä vastaan, tarttui tämän rinnuksiin ja heitti hänet salin nurkkaan; ja sill'aikaa kun toiset ritarit, jotka olivat ryhtyneet aseisin, olivat joutuneet renkien valtaan, urkki hän, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli. Kun tuo heitosta tointunut ritari ei voinut siihen vastata, potkasi Kohlhas kahden huoneen ovet säpäleiksi, joten hän pääsi linnan sivurakennuksiin, ja hän haki ristiin rastiin nämät. Kun hän ei ketään tavannut, meni hän linnanpihalle, asettaaksensa väkeä vahtiin uloskäytäville. Sillä välin oli tuli jo levinnyt ulkohuoneuksista itse linnaan, ja kaikkiin sivurakennuksin, joista sakea savu nousi taivasta kohden ja silloin heitettiin raivostuneen Hersen riemuhuutojen kaikuessa linnanvoudin ja -vartian ruumiit voutihuoneen avonaisesta akkunasta pihalle. Kun Kohlhas astui alas linnanportaita, heittäytyi vanha luulevainen emännöitsijä rukoillen hänen jalkoihinsa. Kohlhas seisahtui portaille ja kysyi tältä, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli, ja kun tämä heikolla, vapisevalla äänellä vastasi, että hän luuli hänen paenneeksi kappeliin, kutsui Kohlhas luoksensa kaksi renkiänsä, joilla oli soihdut kädessä, antoi heidän, kun avaimia ei ollut, murtaa kirveillä ja kangilla kappelin ovet auki, mullisti ylösalaisin alttarit ja penkit, mutt'ei kuitenkaan kiusakseen löytänyt junkkeria. Tapahtui, että muuan nuori mies, joka oli palveluksessa Tronkenburg'issa, kiirehti esiin juuri samassa kun Kohlhas tuli takaisin kappelista, ja hänellä oli tarkoituksena saada junkkerin ratsuhevonen ulos suuresta tallista, jota liekit uhkasivat. Samassa huomasi Kohlhas omat kaksi hevostansa, jotka olivat eräässä olkikattoisessa vajassa; hän kyseli rengiltä, miksikä tämä ei pelastanut niitä, ja kun renki vastasi, pistäessään avainta mainitun tallin oveen, että johan vaja on aivan tulen vallassa, tempasi Kohlhas avaimen hänen kädestään, heitti sen linnanmuurin ylitse ja ajoi rengin, lyöden häntä selkään, tiuhaan kuni rakeet, miekan lappeella, palavaan vajaan ja pakoitti hänen, ympärillä olevain nauraa virnistellessä, pelastamaan hevoset. Kun renki, pelosta vaaleana, hetkistä ennemmin kuin vaja hänen takanaan syöksyi maahan, oli tullut sieltä ulos, kulettaen hevosia ohjista, ei hän enään nähnytkään Kohlhas'ia. Hän tapasi linnanpihalta hänen; ja kun hän siellä kyseli hevoskauppiaalta, joka monesti käänsi hänelle selkänsä, mitä hän näillä hevosilla aikoi tehdä, nosti Kohlhas äkkiä miekkansa, kasvot hirveän näköisinä, mutta hillitsi itsensä kuitenkin, heittäytyi mitään vastaamatta hevosensa selkään, ratsasti linnan portille ja odotti siellä hiljaisuudessa aamun koittoa.
Kun aamu tuli, oli koko linna poroksi palanut, paitsi muuria, jotka vielä seisoa törröttivät, eikä siellä ollut ketään muita, kuin Kohlhas ja hänen seitsemän renkiänsä. Hän hyppäsi hevosensa selästä ja urkkieli vielä auringon kirkkaassa valossa kertaalleen koko alueen, jossa ei enään yhtään pimeätä solaa eikä sopukkaa löytynyt. Kuinka katkeralta se tuntuikin hänen silloiselle mielialallensa, joka karkoitti kaikki paremmat tunteet, täytyi hänen varmasti uskoa, että kostoretki oli niin huonosti onnistunut, jotta junkkeri Wenzel oli päässyt pakoon. Hän lähetti sentähden Hersen muutamien toisten renkien keralla hakemaan tietoja, mihin päin junkkeri oli paennut. Erittäinkin oli hän levoton erään rikkaan, Erlabrunn nimisen nunnaluostarin tähden, joka oli Mulda-joen rannalla, ja jonka abbedissa (päänunna), Antonia von Tronka, oli seuduilla tunnettu hurskaaksi, avuliaaksi ja jumaliseksi naiseksi; sillä liian selvänä piti tuo onneton Kohlhas sen, että junkkeri, niin tyysten tarkoin kuin häneltä kaikki tarpeellisimmatkin oli ryöstetty, oli ottanut pakonsa tähän luostariin, varsinkin kun sen päänunna oli hänen oikea tätinsä, joka oli kasvattanut häntä hänen ensimäisessä nuoruudessaan. Saatuansa tätä seikkaa koskevia ilmoituksia, nousi hän vouti-torniin, jossa vielä oli huone asuttavassa kunnossa, ja kirjoitti siellä tuon niin sanotun "Kohlhas'in kuulutuksen", jossa hän kielsi kaikkia maan asukkaita millään tavalla auttamasta junkkeri Wenzel von Tronkaa, jonka kanssa hän kävi laillista sotaa ja sen ohessa velvoitti hän kaikkia yleiseen, siitä vapauttamatta junkkerin ystäviä ja sukulaisiakaan, jättämään junkkerin hänen käsiinsä; jolleivät niin tekisi, rankaisisi hän heidät kuolemalla, ja kaikki, mitä heillä omaa olisi, poltettaisiin tuhaksi. Tätä kuulutusta antoi hän vieraitten ja matkustavaisten levitellä seudulle, antoipa hän vielä rengillensäkin, Waldmann'ille, kopian siitä, käskien hänen viemään sen neiti Antonialle Erlabrunn'iin. Sitten puhutteli hän muutamia nuoria miehiä, Tronkenburg-perheen alustalaisia, jotka olivat tyytymättömät junkkeriin ja jotka saaliin himosta lupasivat astua hänen palvelukseensa. Hän varusti ne jalkaväeksi, miekoilla, keihäillä ja tikareilla, sekä asetti ne istumaan ratsasmiesten taakse. Kun hän sitten oli muuttanut kaikki, mitä hänen väkensä oli muassaan tuonut, rahaksi ja jakanut summan heidän keskensä, lepäsi hän muutaman tunnin linnan portilla surullisen työnsä jälkeen.
Noin puolen päivän aikaan tuli Herse ja vakuutti Kohlhas'ille sen, mitä hän jo oli aavistanutkin, — hän joka aina aavisti pahinta, ja pahaltahan tuo mahtoikin tuntua hänen nykyiseen mielentilaansa — että junkkeri oleskeli Erlabrunn'in luostarissa, tätinsä, vanhan neiti Antonia von Tronkan, luona. Arvattavasti oli hän pelastanut itsensä linnan taanpuolisen oven kautta ja laskeunut alas pieniä, katolla peitettyjä portaita myöden, jotka veivät muutamien veneiden luoksi Elbejoelle. Kuitenkin Herse kertoi, että junkkeri sydänyön-aikana oli veneellä tullut muutamaan joen varrella olevaan kylään, ilman airoja ja peräsintä, suureksi kummastukseksi niille, jotka olivat kokoontuneet Tronkenburg'in paloa katselemaan; ja sitten oli hän matkustanut ajopelillä kylästä Erlabrunn'iin. Kohlhas huokasi syvään, kun hän sai tämän tiedon; hän kysyi, olivatko hevoset satuloidut, ja kun siihen oli myöntävä vastaus annettu, käski hän pienen joukkonsa nousta hevosten selkään ja saapui jo kolme tuntia sen jälkeen Erlabrunn'in edustalle. Kaukaisen ukkosen jyminä kuului etäältä taivaan rannalta, kun hän väkinensä ratsasti luostarin kartanolle, joka miehellä tulisoihtu kädessä. Waldmann-renki tuli häntä vastaan ja ilmoitti, että kuulutus oli säntilleen perille jätetty, kun samassa päänunna ja luostarin vouti ilmestyivät holvikaarroksen alle vilkkaassa sanan vaihdossa. Kun luostarinvouti, pieni, vanha, valkotukkanen mies, loi ankaria silmäyksiä Kohlhas'iin, ja pukeutui haarniskaansa, sekä huusi uljaalla äänellä niille miehille, jotka häntä ympäröivät, että he rupeaisivat hätäkelloa soittamaan, astui abbedissa, hopeainen ristiinnaulitun kuva kädessään, vaaleana kuin palttina, portaita alas ja heittäytyi ynnä kaikkine nunninensa polvilleen Kohlhas'in hevosen eteen. Herse ja Sternbald kävivät käsiksi luostarinvoutiin, joka oli aseeton, ja veivät hänen vankinaan hevostensa väliin. Sillä välin tiedusteli Kohlhas abbedissalta, missä junkkeri Wenzel von Tronka oli, johon abbedissa vastasi, irroittaen samassa suuren avain-kimpun vyöltänsä:
— Hän on Wittenberg'issä.
Kun hän vielä vapisevalla äänellä lisäsi: pelkää Jumalaa, äläkä harjoita mitään vääryyttä! käänsi Kohlhas, jonka nämät sanat jälleen heittivät tyydyttämättömään kostonhimonsa helvettiin, hevosensa ja oli juuri sanomaisillaan: Pistäkäät luostari tuleen! kun kirkas salama löi aivan hänen viereensä. Kääntäessään hevosensa abbedissaan päin, kysyi hän tältä, oliko hän saanut hänen kuulutuksensa.
Tuskin kuuluvalla äänellä vastasi abbedissa: Juuri nyt.
— Milloin?
— Niin totta Jumala minua auttakoon, sain minä sen kaksi tuntia senjälkeen kun veljeni poika oli täältä lähtenyt.
Waldmann, johon Kohlhas käänsi synkät silmäyksensä, vakuutti sopertaen tämän seikan totuuden ja sanoi, että Mulda-joki, joka oli sateesta paisunut, oli estänyt häntä perille pääsemästä, ennenkuin vasta äskettäin. Kohlhas rauhoittui, ja äkkinäinen, hirveä kuurosade, joka sammutti soihdut ja lotisten putosi pihan kivilaskokselle, helpotti tuskaa hänen onnettomasta sydämessään; hän käänsi hevosensa, nosti pikaisesti hattuansa abbedissalle ja sanoen: Seuratkaat minua, kumppanit! junkkeri on Wittenberg'issä! kannusti hän hevostansa ja ratsasti ulos luostarin pihasta.
Kun yö saavutti hänet, otti hän majansa erääsen ravintolaan tien vieressä, missä hänen täytyi pysyä alallansa yhden päivän, syystä että hevoset olivat kovin uupuneet; ja kun hän hyvin älysi, ettei hän voisi uhata sellaista paikkaa, kuin Wittenberg oli, joukolla, jossa oli vaan kymmenen miestä — sillä niin lukuisa se nyt oli — niin laittoi hän toisen kuulutuksen, jossa hän, lyhyesti kerrottuaan, mitä oli tapahtunut, kehoitti jokaista "hyvää kristittyä", kuten hän lausui, "palkasta ja muista sodan eduista rupeamaan hänen puolellensa junkkeri von Tronkaa, kaikkein kristittyjen yhteistä vihollista vastaan." Eräässä toisessa kuulutuksessa mainitsi hän itseänsä "vapaaksi, itsenäiseksi, ainoastaan Jumalaa tottelevaksi herraksi" — sairasmielistä ja hurjaa haaveksimista, joka kuitenkin yhteydessä hänen rahamaineensa ja saaliinhimon kanssa saattoi hänelle yltäkyllin sitä sotilas-roistoväkeä, joka kuningaskunnan ja Puolan välisen rauhan kautta oli joutunut leivättömäksi, niin että hänellä oli vähän yli kolmenkymmenen miehen, kun hän vetäytyi Elben oikean puolista rantaa, Wittenberg'iä tuhaksi polttamaan. Hän majoittui hevosineen ja miehineen vanhaan, rappeutuneesen tiilimajaan siinä synkässä metsässä, joka siihen aikaan ympäröitsi tätä kaupunkia, ja hän oli tuskin saanut tietoa Sternbald'ilta, jonka hän valepu'ussa oli lähettänyt kaupunkiin kuulutusta viemään, että se siellä oli julistettu, kun hän joukkoinensa lähti liikkeelle Helluntain-aattona ja pisti kaupungin useasta kohden tuleen, asukkaiden maatessa sikeintä untansa. Sen ohessa naulasi hän, väkensä etukaupunkia ryöstäessä, erään kirkon ovipieleen kuulutuksen, missä luettiin: "että hän, Kohlhas, oli kaupungin palamaan sytyttänyt, ja että hän, jollei junkkeria hänelle jätettäisi, niin perinpohjin hävittäisi sen, ett'ei hänen, kuten sanoi, tarvitsisi junkkeria minkään seinän takaa hakea." Asukkaitten kauhu tästä hirmuisesta teosta oli sanomaton, ja niinpian kuin liekit, jotka tänä kaikeksi onneksi tyynenä kesä-yönä saivat valtaansa ainoastaan yhdeksäntoista rakennusta, niiden joukossa kuitenkin yhden kirkon, oli aamukoittoon saatu jotenkin tukeutetuiksi, lähetti vanha maanvouti Otto von Gorgas yhden kolmenkymmenen-miehisen joukon ottamaan vangiksi tuota hirmuista, raivoavaa miestä. Päällikkö, joka joukkoa johdatti ja jonka nimi oli Gerstenberg, menetteli kuitenkin niin typerästi, että koko yritys, sensijaan että olisi kukistanut Kohlhas'in, antoi tälle sangen vaarallisen, sotaisen voittopuolen; sillä kun sotilas jakoi väkensä moneen osastoon, saadaksensa siten, kuten hän luuli, piiritetyksi ja voitetuksi Kohlhas'in, hyökkäsi tämä hänen kimppuunsa ensin toiselta, sitten toiselta suunnalta, pitäen väkensä koossa, ja Gerstenberg sai niin perinpohjaisen tappion, että seuraavan päivän illalla ei enään seisonut Kohlhas'ia vastassa yhtään miestä siitä joukosta, jossa oli kaupunkilaisten pelastuksen toivo. Hevoskauppias, joka tässä taistelussa oli kadottanut muutamia miehiä, pisti seuraavana aamuna kaupungin uudestaan tuleen, ja hänen murhapoltto-toimensa olivat niin hyvin edeltäpäin tuumitut, että hän taaskin sai poltetuksi joukon rakennuksia ja melkein kaikki varastohuoneet etukaupungissa. Sitten hän taas naulasi äskenmainitun kuulutuksen, tällä kertaa itse Raatihuoneen oveen, liittäen siihen kertomuksen päällikkö Gerstenberg'in kohtalosta, sen, jonka maavouti oli häntä vastaan lähettänyt ja hän voittanut. Maanvouti, joka tästä röyhkeydestä hirveästi suuttui, asettui muutamien ritarien kanssa sadanviidenkymmenen miehen etunenään. Hän antoi junkkeri Wenzel'ille vartian, joka suojelisi häntä kansan väkivaltaa vastaan, tämä kun tahtoi häntä kaupungista ulos; ja sittenkun hän oli asettanut vartiat kaikkiin seudun kyliin sekä kaupungin ympärys-muurille, estääksensä äkkikarkausta, lähti hän itse matkaan, vangitsemaan, kuten hän sanoi, sen lohikäärmeen, joka maata hävitti. Hevoskauppias oli kuitenkin kyllin varovainen väistämään vihollistansa, ja kun hän kiireellä kululla oli vietellyt maanvoudin viisi penikulmaa kaupungista, ja niiden erilaisten toimien kautta, joihin hän ryhtyi, saanut tämän siihen uskoon, että hän, Kohlhas, ylivoimaa väistäen, tahtoi tunkea Brandenburg'in alueelle, kääntyi hän kolmannen yön tultua äkkiä takaisin, ratsasti tuimaa vauhtia Wittenberg'iin ja sytytti kaupungin kolmannen kerran tuleen. Herse oli se, joka valepu'ussa hiipi sinne ja pani toimeen tämän hirmuisen uhkayrityksen. Puhalsi tuima pohjatuuli ja tulipalo matkaan saattoi senvuoksi niin suuren hävityksen ja yltyi niin pian, että kolmea tuntia ei kulunut, kun neljäkymmentäkaksi huonetta, kaksi kirkkoa, useita luostareja ja kouluja sekä itse maanvoudin virkahuone olivat raunioina ja tuhkana.
Maanvouti, joka päivän tultua luuli, että hänen vastustajansa on Brandenburg'in maalla, hämmästyi suuresti, saatuansa kuulla, mitä tapahtunut oli. Pikakulussa palasi hän takaisin, ja näki kaupungin ilmikapinassa. Ihmisiä oli tuhansittain kokoontunut junkkerin asunnon edustalle, joka oli parruilla ja paakuilla sulettu, ja he raivoissaan kirkuen vaativat, että hänet piti vietämän pois kaupungista. Kaksi pormestaria, nimellä Reuters ja Otto, jotka virkapu'ussaan olivat paikalla koko maistraatin etunenässä, koettivat turhaan selittää, että olisi odotettava sen sanankiidättäjän palaamista, joka oli lähetetty valtiokanslian puheenjohtajalle pyytämään lupaa siihen, että saataisiin viedä junkkeri Dresden'iin, jonne hän monesta syystä halusi päästä. Hillitsemätön, keihäillä ja korennoilla varustettu rahvas ei pitänyt lukua näistä puheista, ja aikomus oli juuri käydä erään neuvosherran kimppuun, joka kehoitti ryhtymään ankariin puolustustoimiin, ja tehdä rynnäkkö huoneesen, missä junkkeri oli, sekä hajottaa se maan tasalle, kun maavouti Otto von Gorgas ilmestyi kaupunkiin ratsumiesjoukkonsa etunenässä. Tämän arvokkaan miehen, joka oli pelkällä läsnäolollaan tottunut vaatimaan kansalta sekä kunnioitusta että tottelevaisuutta, oli onnistunut, ikäänkuin korvaukseksi tuosta onnistumattomasta yrityksestä, josta hän palasi, saada vangiksi kolme miestä, jotka olivat joutuneet erilleen murhapolttaja-joukosta kaupungin muurien edustalla; ja kun hän, samassa kun nämät miehet kansan silmäin edessä lyötiin rautoihin, vakuutti maistraatille järkevässä puheessa, että hän pian aikoi kulettaa itse Kohlhas'inkin vangittuna takaisin ja että hän jo oli hänen jälillänsä, niin onnistui hänen kaikkein näiden rauhoittavaisten asianhaarojen kautta saada kokoontuneen kansan tuskan hälvennetyksi ja sen suostumaan junkkerin kaupungissa viipymiseen, siksi kun sanankiidättäjä oli ennättänyt Dresden'istä takaisin. Hän hyppäsi hevosensa selästä ja meni muutamien ritarien seuraamana, sittenkun paalut ja muut piirityslaitokset ensin oli poistettu, huoneesen, missä hän tapasi tavantakaa pyörtyvän junkkerin kahden lääkärin käsivarsilla, jotka koettivat saada häntä virkoamaan lääkkeillä ja kiihoittavilla aineilla. Kun herra Otto von Gorgas hyvin tiesi, että nyt ei ollut otollinen aika ruveta sananvaihtoon hänen kanssansa siitä sopimattomasta käytöksestä, mihin hän oli ollut syypää, sanoi hän ainoastaan, heittäen junkkeriin halveksivan silmäyksen, että hän pukisi yllensä ja oman turvallisuutensa vuoksi seuraisi häntä ritari-vankilan huoneesen. Kun junkkeri haarniskaan ja kypärään puettuna näyttäytyi kadulla maavoudin ja lankonsa, kreivi von Gerschaun keralla, kohosi taivasta kohden Jumalaa pilkkaavia ja hirmuisia kirouksia häntä vastaan. Kansa, jota maasoturit tuskin voivat hillitä, kutsui häntä verenimijäksi, kurjaksi maan ja ihmisten kiusaajaksi, Wittenberg'in kaupungin kiroukseksi ja Saksin turmioksi; ja surullisen matkan perästä läpi tuon hävitetyn kaupungin, jolla ajalla hän monasti huomaamattansa pudotti kypärinsä, jonka yksi ritareista jälleen takaapäin asetti hänen päähänsä, saapuivat he vihdoin vankilaan, missä Wenzel katosi erääsen torniin vahvan vartion suojassa. Silloin taas tuotti sanankiidättäjän palaaminen, muassansa vaaliruhtinaallinen lausunto, uutta murhetta kaupungille. Sillä maan hallitus, jonka puoleen Dresden'in porvaristo nöyrällä pyynnöllä tähän suuntaan oli välittömästi kääntynyt, ei tahtonut tietääkään junkkerin pääkaupungista olosta, ennenkuin murhapolttaja oli saatu kukistetuksi, vieläpä hallitus vaati maavoudin suojelemaan junkkeria siellä, missä tämä nyt oleskeli, kaikella sillä voimalla, mitä hänen käytettävänänsä oli, jotavastoin Wittenberg'in kaupungin rauhoittamiseksi kuulutti, että viidensadan miehen suuruinen sota-joukko Meissenin prinssin Fredrikin johdolla jo lähestyi suojelemaan asukkaita Kohlhas'in vastaisista hyökkäyksistä. Maanvouti ymmärsi hyvin, ett'ei tuollainen lausunto mitenkään voisi rauhoittaa kansaa; sillä useat pienet etuisuudet, joita hevoskauppias oli itsellensä voittojensa kautta hankkinut, muutamissa kohdin ulkopuolelta kaupunkia panivat liikkeelle varsin levottomia huhuja siitä voimasta, mihin hänen joukkonsa oli kasvanut, ja se sota, mitä hän kävi yön pimeydessä valepukuun puetulla roistoväellä, pi'ellä, oljilla ja tulikivellä, olisi, niin sanomatonta ja tavatonta kuin se olikin, voinut tehdä tehottomaksi suuremmankin sotavoiman, kuin se, millä Meissenin prinssi samoili eteenpäin. Lyhyen miettimisen jälkeen päätti maanvouti senvuoksi olla mitään virkkaamatta siitä kirjoituksesta, jonka hän oli saanut. Hän naulasi ainoastaan kadunkulmiin kirjeen, missä Meissenin prinssi ilmoitti tulonsa. Umpinaiset vaunut, jotka päivän koittaessa ajoivat ulos ritarivankilan pihasta, kääntyivät aseellisten ratsumiesten seuratessa Leipzig'iin menevälle tielle, jonka ohessa ratsumiehet sanoillansa viittailivat, että he aikoivat Meissenburg'iin. Kun kansa täten oli rauhoittunut tuon onnettomuutta matkaansaattavan junkkerin suhteen, jonka perässä tuli ja miekka kulkivat, lähti maanvouti itse liikkeelle kolmensadan miehen suuruisella joukolla, yhtyäksensä Meissen'in prinssin kanssa.