— Rakas, oma poikani! Ala nyt sentään itke!
— E — enhän minä!
— — - Neljä viikkoa oli kulunut näin; nyt oli perjantai. Kun Antti Bech ja Mikko Tiukkatuuli menivät yhdessä kotiin, niinkuin heidän tapansa oli ollut viime aikoina, sanoi Antti Bech:
Huomenna aamulla, jos sinulla olisi apua minun esimerkkieni jäljentämisestä, on ainoastaan laskuesimerkit vihkoon merkitty. Laskujen suoritus on irtonaisella paperilla, jonka olen pannut lehtien vähin. Minulla on huomenna kello 10:ltä vapaata laulusta; silloin kirjoitan ne vihkoon, näetkös — eilen ei ollut aikaa. Varmuuden vuoksi, jos Lange olisi katsonut, tahdoin panna lapun mukaan, ettei hän saisi sanoa minun jättäneen laskematta! Mutta muista olla varovainen, ett'et hukkaa lappua!
— Se on tietty, totta kai.
Seuraavana aamuna istui Mikko Tiukkatuuli yksin luokassa, kirjoittaen Antin vihosta. Oli vaan kaksi esimerkkiä; ne olivat pian kirjoitetut. Kun kaikki oli kirjoitettu, läjähytti hän vihkonsa kokoon ja pisti sen keskelle Langen vihkopinoa laatikkoon. Mutta samassa, kun hän aikoi panna irtonaista paperia Antin vihkoon, kaatoi hän mustepullonsa — ja niin sikamaisen pahasti, että muste vuoti lapullekin ja töhri sen niin, ettei ollenkaan voinut lukea. Se olikin lyijykynällä kirjoitettu…
Hän seisoi hetkisen neuvottomana. Nyt hän oli tuhrinut Antti Bechin lapun, josta toinen juuri oli varoittanut!
No, ei ollut muuta neuvoa, täytyi kirjoittaa uusi lappu ja panna se Antin vihkoon vanhan, hävitetyn sijaan. Hän sai käsiinsä paperiliuskan ja lyijykynän ja kaivoi pöytälaatikosta laskuvihkoaan.
Kun hän istui kirjoittamaan, huomasi hän saaneensa kiireessä SimoSelimerin vihon, eikä omaansa.
No, sehän oli yhdentekevä, tietysti! Oli kiire, eikä hän joutunut enää etsimään omaa vihkoaan!
Niin nopeaan, kuin kynästä irti pääsi, jäljensi hän, ja ennen kuin kello löi kahdeksan, oli kaikki valmiina, uusi lappu Antin vihossa ja molemmat, Simo Selmerin ja Antin, vihot tallessa opettajan pöytälaatikossa.
Kello kymmeneltä oli laulutunti; Mikko Tiukkatuuli näki Antin ottavan laskuvihkonsa laatikosta. Kello yhdeltätoista olivat he taas yhdessä norjankielen tunnilla. Mikko Tiukkatuuli oli hiukan jännityksessä. Mutta Antti Bech ei sanonut mitään; niin ei luultavasti huomannutkaan, että lappu oli uudistettu, luuli vaan omakseen!
Oli keskiviikko, kello 9. Kello 9—10 oli matematiikkaa, ja opettajaLange tuli.
Heidän piti saada takaisin kotilaskunsa heti tunnin alussa. Mikko Tiukkatuuli oli aina keveämmällä mielellä, niistä päästyään, ilman pitkiä puheita.
Opettaja Lange oli tänään kovin totinen. Pojat pitivät hänestä paljon; hän oli niin kaunis ja nuori, kovin suora ja hyvä mies. Mutta tänään, niinkuin sanottiin, oli hän kovin vakava.
Hän seisoi hetken ääneti, korkea vihkoröykkä oli pöydällä hänen edessään.
— Kuka oli täällä järjestäjänä viime viikolla? kysyi hän äkkiä.
Söyrinki Miehentappaja nousi seisomaan kaikkein viimeisimmältä paikalta.
— Minä olin.
— Tule tänne, Söyrinki!
Söyrinki tuli — vavisten. Pikku Söyrinki Miehentappajan asiat olivat aina hiukan hullusti, siihen oltiin jo totuttu.
— No, Söyrinki — onko kukaan ollut laskentovihkoja kourimassa täältä laatikosta lauantaina?
Tämä herätti huomiota. Tiesiväthän useimmat pojat laskuvihkojen olevan siellä niin mukavasti saatavina lukitsemattomassa laatikossa lauantaisin.
Keskellä luokkaa voihkasi joku; kukaan ei sitä kumminkaan huomannut. Se oli Mikko Tiukkatuuli; hän kävi tulipunaiseksi kasvoiltansa ja peitti sukkelaan naamansa, painaen päänsä alas.
— Vastaa nyt, Söyrinki!
— E — ei, minun tietääkseni! änkytti Söyrinki Miehentappaja.
— Ymmärrätkö, poikaseni, minä kysyn, sillä minun täytyy saada se tietää. Minä kysyn vielä senkin vuoksi, että sinä järjestäjänä olet siitä vastuussa.
Tätä sanoessaan katsoi opettaja Lange merkitsevästi ja pitkään AnttiBechiin ensimäisellä rivillä.
Söyrinki Miehentappaja seisoi lattialla, eikä vastannut sanaakaan.Vitkaan hän käänsi päätään ja katsoi — hänkin Antti Bechiin, salavihkaa.
Äkkiä Antti Bech nousi reippaasti, Hän heitti päätään, se oli hänen tapansa — melkein uhallisesti:
— Minä kävin laatikossa lauantaina kello 10.
Opettaja Lange puri huultaan.
— Sitä minäkin pelkäsin, Antti Bech, sanoi hän — saat mennä paikallesi,Söyrinki. Söyrinki kulki poikien ohitse; ei kukaan häntä enää katsonut.Kaikki tuijottivat Antti Bechiin, joka seisoi luokan eturivissä.
— Mitä sinulla siellä oli tekemistä?
— Minä en kerinnyt perjantaina kirjoittamaan muuta kuin laskuesimerkit. Laskujen suorituksen olin minä kirjoittanut paperilapulle, joka oli vihon sisässä. Laulutunnilla, jolloin olin vapaa kaulatautini vuoksi, kirjoitin minä laskut puhtaaksi vihkoon.
Opettaja Lange katsoi melkein synkästi ja vakavasti Anttiin. Sitä kesti hetkisen. Sitten hän sanoi:
— Sen, että sinä olet kerran alentunut petokseen, Antti Bech, voisin sinulle anteeksi antaa, niin reipas poika kun muuten olet, mutta siksi rehellisenä miehenä olen sinua pitänyt, etten luullut sinun tahtovan pelastua siitä valheella.
— Se ei ollut petosta! sanoi Antti Bech, hypähtäen tuoliltaan.
Opettaja Lange katsoi halveksien häneen — samalla surkutellen. Hän otti kaksi laskentovihkoa.
— Katsokaa, tässä on kaksi laskunsuoritusta. Toinen on Simo Selmerin ja toinen Antti Bechin. Simo Selmer on kirjoittanut toisen tehtävän väärin vihkoonsa. Hän on kirjoittanut 3 x, kuu hänen piti kirjoittaa 5 x. Saman esimerkin olet sinä, Antti, kirjoittanut oikein. Mutta sinun suorituksesi ja vastauksesi on ihan sama kuin Simo Selmerin. Sinä olet koko laskussa, kauttaaltansa, käyttänyt 3 x, vaikka esimerkissä olit, aivan oikein, kirjoittanut 5 x; kuinka tämä on ymmärrettävä? Antti Bech ei vastannut. Pojat, hänen takanansa luokalla, istuivat niin hiljaa, että olisi kuullut nuppineulan putoamisen. He näkivät Antti Bechin niskan punastuvan kutrisen tukan varjossa.
Opettaja Lange jatkoi:
— Sinä itse tunnustat kirjoittaneesi laskusi lauantaina täällä — kun vihot olivat tuodut perjantaina Sinä olet jäljentänyt laskun Simo Selmerin vihosta. Sinä olet harjoittanut petosta. Äläkä sinä yritäkään pelastua valheella. Sinun ei olisi siihen pitänyt ryhtyä. Ole hyvä, tässä on vihkosi. Minä olen antanut sinulle 6 petoksesta. Muuten tahdon puhutella rehtoria, mitä vielä on tehtävä. Ellet sinä olisi valehdellut olisin minä päästänyt sinut kuutosella.
Opettaja Lange tarjosi vihkoa pöydän ylitse. Antti Bech ei ottanut sitä.
— Minä en huoli Teidän kuutosistanne. Minä en ole tehnyt petosta. Minä — minä olen ehkä erehdyksestä kirjoittanut laskussani — 3 x…
— Lörpötystä, poika! sanoi Lange ja heitti vihon hänen eteensä pöydälle. — Istu.
— Minä en valehtele! huusi Antti Bech. Hänen laskentovihkonsa putosi lattialle.
Opettaja Lange otti kaikki vihot, nousi ja astui levollisesti alas paikaltaan. Hän pysähtyi Antti Bechin eteen ja sanoi vakavasti:
— Minä koetin kauan olla uskomatta. Minusta oli kovin ikävää, että sinä Antti olit käyttänyt Simo Selmerin vihkoa — mutta kun sinä nyt valehtelet, on se minusta paljon, paljon ikävämpää. Istu, poikaseni!
Sitten Lange jakoi vihot kaikille ympäri luokkaa. Ja jokaiselle, kellä vaan virhe oli, osoitti hän sen ja selitti. Hän ei enää ollut huomaavinaan Antti Bechiä, joka hetken kuluttua otti vihkonsa lattialta ja istui tarkastamaan omaa laskuaan.
Opettaja Lange puhui levollisella äänellä, kulkien paikasta paikkaan pitkin luokkaa. Mutta pojat olivat ihan toisissa ajatuksissa; vähä väliin täytyi opettajan muistuttaa:
— Kuuntele tarkoin, poika!
Hiukan alempaa, noin keskeltä luokkaa kuului:
— Onhan näillä sinun koti- ja koululaskuillasi, hyvä Mikko, yhä edelleenkin suuri ero. Nämä ovat nyt aivan oikein. No — ei sinun tarvitse olla niin — niin häpeissäsi siitä! Olenhan minä sanonut, että antaisit herra Wintherin tarkastaa kotilaskujasi. Minä tarkoitan vaan, että sinun pitäisi suuremmalla tarkkuudella suorittaa koulussa laskujasi! Ovathan ne useimmiten samanlaisia tehtäviä.
Mikko Tiukkatuuli ei katsahtanutkaan ylös; hän otti vihkonsa vapisevin käsin. Ohimot kuumottivat.
— Älä nyt, poikaseni, noin, enhän minä sitä vaarallisena pidä! Kyllähän sekin tulee autettua aikanansa, näetkös! Kun sinä vaan olet tarkkaavainen ja käyt ahkerasti herra Wintherin luona. Muutoin voit viedä terveisiä herra Wiutherille minulta ja sanoa, että sinun tarvitsisi eritoten harjoittaa alkutietoja. Niissä sinä olet liiaksi häilyvä! Taikka — voinhan minä tilaisuuden sattuessa itsekin sanoa sen hänelle.
— Niin, minä olen nytkin antanut sinulle 1, minä otaksun, että sinä itsekin olet tehnyt työtä laskujeni suorituksessa!
Opettaja Lange poistui.
Mikko Tiukkatuuli jäi istumaan. Hän oli muuttunut kalpeaksi, kovin kalpeaksi. Hän tuijotti ensimäiseen riviin, jossa Antti Bech istui kumartuneena katsellen vihkoansa.
Kun opettaja Lange oli saanut jaettua kaikki vihot, alkoi hän kuulustella. Ensiksi kysyi hän Simo Selmeriltä.
Simo Selmerin äänessä ja koko olennossa oli — sen kaikki pojat huomasivat — voitonriemua. Taulun luona seistessään katseli hän kysymysten välissä silloin tällöin pilkallisesti Antti Bechiin.
Antti Bech istui aina vaan kumarruksissaan. Laskuvihkonsa hän oli pannut kiinni.
Taaempana, keskellä luokkaa, istui Mikko Tiukkatuuli ja tuijotti lakkaamatta — Antti Bechin selkään.
Tunti kului tavattomassa hiljaisuudessa.
Kun soitettiin, menivät pojat kovin sävyisästi ulos. Antti Bech kulki muiden keskellä, mutta toiset ikäänkuin väistyivät hänen tieltään.
Samoin koulun pihalla. Hän yritti olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, puheli ja nauroi. Mutta toiset vetääntyivät pois.
Eivät he millään muotoa tahtoneet osoittaa hänelle halveksimista tahi mitään sellaista. Ei — tämä oli vaan niin tykkänään käsittämätöntä, ihan mahdotonta uskoa. He oudoksuivat tätä, — eivät mitenkään voineet selvittää.
Antti Bech jäi yksin seisomaan.
Sitä useampi kerääntyi Simo Selmerin ympärille, joka seisoi toisella puolella koulunpihaa. Hän puhui hyvin innokkaasti; pojat seisoivat hänen ympärillään kuunnellen.
Luokassa oli kaksi puoluetta, toinen oli Antti Bechin ja toinen Simo Selmerin; vanhoista ajoista oli ollut niin. Tietysti oli luokalla sellaisiakin, jotka eivät kuuluneet mihinkään puolueeseen. Noilla kahdella oli kumminkin joukkonsa.
Antin oli pienempi. Hän oli pohjaltaan ylpeä, Antti Bech. Ainakin oli hyvin vaikea saada häntä myöntymään petoksiin tai muihin sellaisiin.
Simo Selmer, lukujuhta, "Kilvoittelija", ei ollut ensinkään sen tapainen, joten hänen "puolueensa" oli suurempi. Simo Selmer auttoi paljon lapuilla kirjoituksissa ja laskuissa; mutta hän otti aina maksun siitä. Söyrinki Miehentappaja piti hänet rusinoissa ja luumuissa; hänen isällään oli siirtomaatavaroiden kauppa. Otar Ingebrigtsen varasti omenia isänsä puutarhasta ja toi niitä kouluun; hän maksoi kaksi omenaa Simo Selmerille kustakin latinan kirjoituksesta. Ja vielä muutakin. Muuten oli vanha juttu, että Wilhelm Gabrielsen oli kerran antanut Simo Selmerille 10 äyriä laskento-esimerkistä.
Näin kilpailivat Antti Bech ja Simo Selmer ensimäisestä sijasta luokalla. Useimmiten Simo oli voitolla. He olivat vihamiehiä monella tavalla.
Nyt Simo Selmer seisoi joukkonsa keskellä kerskaillen, että Antti Bech oli harjoittanut petosta, jäljentäen hänen laskujaan.
Antti Bech katsahti ympärilleen koulun pihassa. Kaukana toisista, voimistelusalin edessä näki hän vihdoin Mikko Tiukkatuulen, joka myöskin oli aivan yksin, Antti meni hänen luokseen.
— Mikko!
— No, mitä?
— Hyvä mies, älä nyt noin kauhistu! Kai sinä tiedät, etten minä ole pettänyt ja jäljentänyt — Kilvoittelijaa!
— No, sitä ei kukaan usko!
— Kyllä he uskovat. Minä aijon puhutella rehtoria. Kuuleppas, minun piti kysyä sinulta jotakin: Käytitkö sinä minun lappuani lauantaina?
— En.
— No, onhan se hyvä tietää.
Seuraava tunti oli lehtori Sömmen, norjankieltä. Sitten tuli latinaa, lehtori Buggen tunti. Molemmat, Sömme ja Bugge olivat merkillisen juhlallisia. Ei kumpikaan kysynyt Antti Bechiltä, mutta he katsoivat häneen vähä väliin.
Tämä synnytti tuskallista juhlallisuutta luokalla. Kaiken tämän alla tuntui olevan jotakin kytemässä — kun rehtori edes tulisi, jotta se leimahtaisi ilmi, saisi lopun ja tulisi päätös.
Kolmannella tunnilla oli Svenningsenillä saksaa.
Hän asettui paikalleen ja katseli ensityökseen halveksuen Antti Bechiä.Sitten hän tarkasti päiväkirjaa.
— Opettaja Lange on antanut sinulle, Antti Bech, 6 petoksesta, kuulin minä, mutta sitä ei olekaan päiväkirjassa.
— Ei se sinne tulekaan! vastasi Antti Bech levollisesti.
— Vai niin!
— Sillä minä en ole harjoittanut petosta.
— Minä tahdon huomauttaa sinulle, sinä olet rohkea, rakas Antti Bech. Kai sinä tarkoitat, että opettaja Lange on valehdellut syyttäessään sinua?
— Minä tarkoitan, että tämä on erehdys.
— Vai, niin! Pikkunen erehdys! Kun sinä teet väärin, niin se on "erehdys", sinun mielestäsi! Niin, niin — rakkaalla lapsella on monta nimeä. Sellaisia erehdyksiä arvostellaan, huolimatta henkilön arvosta, tässä koulussa 6:n numerolla.
Opettaja Svenningsen antoi Simo Selmerin kääntää. Hän oli erittäin laupias Simo Selmeria kohtaan. Äkkiä keskeytyi hiljaisuus, ovelta kuului pari lyhyttä kopausta, -ja rehtori astui sisään; hän oli mietteissään ja tavallista vakavampi. Hän astui vitkaan opettajain istuinta kohti, josta Svenningsen väistyi, antaen tilaa hänelle. Ensiksi hän kuiskasi pari sanaa Svenningsenille, joka vastasi samoin kuiskaten kiivaana; samalla lie molemmat katsoivat Antti Bechiin.
— Antti Bech! sanoi rehtori.
Antti nousi seisomaan.
— Opettaja Lange on pyytänyt minua ilmoittamaan hänen ja minun päätökseni sinulle toveriesi läsnä ollessa. Sinä olet harjoittanut petosta. Lauantaina, kun sinulla oli lupaa laulusta, otit sinä opettajien pöytälaatikosta erään toverisi laskentovihon; säästääksesi omia vaivojasi jäljensit sinä hänen laskuesimerkkinsä. Tästä rikoksesta olet sinä saanut hyvin ansaitun kuutosen — niinkuin jokainen poika sinun sijassasi olisi saanut. Vaikka sinä vielä sitä paitsi koetat välttää rangaistusta jutellen paperilappusista ja muista, niin olemme, opettaja Lange ja minä, kumminkin yksimielisesti päättäneet, ettemme anna sinulle lisää rangaistusta siitä. Useimmat sinun opettajasi ovat, niinkuin minäkin, tulleet kovin pahoille mielin kuultuaan sinusta tällaisia asioita. Sinä olet sellainen poika, jota me kaikki kunnioitamme ja josta me paljon pidämme. Minä luulen myöskin huomanneeni, että toveriesi tunteet sinua kohtaan ovat samanlaisia. Me olemme siitä ymmärtäneet, että sinun on ehkä vaikeampi kuin muiden tunnustaa tehneesi halpamaista petosta. Kun sinä nyt yrität valheella päästä eroon asiasta, olet sinä väärässä luulossa, jos uskot valheen itseäsi paremmin auttavan kuin suoran, rehellisen tunnustuksen. Me olemme päättäneet antaa sinulle anteeksi tämän väärän luulon. Me toivomme, että sinä annat sille oikean arvon, tajuat, että meidän hyvä mielipiteemme sinusta velvoittaa sinua.
Antti Bech seisoi, taistellen itkua vastaan, rehtorin puhuessa. Kun puhe oli loppunut, nieli hän itkunsa suurella ponnistuksella ja sanoi:
— Minä en ole tehnyt petosta.
Rehtori tarkasti häntä tutkivalla katseellaan.
— Etkö sinä itse ole tunnustanut ottaneesi vihkosi lauantaina laatikosta — ja kirjoittaneesi laskut vihkoon laulutunnilla.
— O — olen, mutta…
— So, sanoi rehtori, kumarsi hiukan Svenningsenille ja meni.
Antti Bech pikemmin putosi kuin istui tuolilleen; hän laski päänsä käsivarsilleen pöydälle ja voihki.
Svenningsen seisoi selin luokkaan ja katseli ulos akkunasta. Pari kertaa hän kääntyi katsoen Anttiin päin, joka nyyhki ääneen. Pojat istuivat hiljaa.
Lopulta Svenningsen sanoi: — Ellet sinä voi hillitä itseäsi, AnttiBech, niin mene ulos, kunnes tyynnyt.
Antti Bech meni.
Vielä kesti hetkisen, ennenkuin opettaja Svenningsen antoi jatkaa käännöstä.
Antti Bech ei tullut takaisin; eikä hän seuraavalla tunnillakaan ollut paikallaan.
Hän oli mennyt kotiin.
* * * * *
Mikko Tiukkatuuli astui kotiin päin. Hänestä tuntui kuin eivät jalat kannattaisi häntä; polvet notkuivat ja letkahtelivat.
Päivällispöydässä hän kertoi ykkösestään kotilaskuissa. Ruoka tarttui kurkkuun; hän nieli ja nieli.
Ruualta hän meni huoneeseensa. Täällä hän heittäytyi sänkyynsä — vatsalleen, haudaten päänsä tyynyyn. Hänellä oli kauhea halu saada itkeä, mutta ei mitenkään voinut. Rinnan alla tuska pakotti — ontto, kiertävä tuska.
Näin hän makasi tunnin ajan liikahtamatta. Sitten hän nousi vitkaan. Hän katsahti ympärilleen huoneessa, istui sängyn laidalle antaen jalkojensa veltosti roikkua. Taaskin kului pitkän pitkä hetki.
Sitten hän nousi, meni vitkaan alas portaita, otti lakkinsa eteisestä. Hän pysähtyi konttoorin oven taakse ja kuunteli. Isä oli sisällä. Hän tarttui ovenripaan, pysähtyi, päästi irti taas ja meni ulos kadulle.
Hiljakseen hän astui katua; ajoneuvot tärskyivät ja kolisivat, ihmiset kulkivat hänen ohitsensa; hän ei näyttänyt niitä näkevän eikä kuulevan, hän kuvitteli olevansa kosteassa jääpuvussa.
Hän tuli aivan koulun ovelle saakka. Täällä hän pysähtyi ja pyyhki otsaansa nenäliinalla; se tuli likomäräksi tuskanhiestä.
Kun hän tarttui raskaaseen ovenripaan, teki mieli pysähtyä ja miettiä; mutta hän riensi avaamaan. Hän kulki kaikkien autioiden käytävien lävitse, kunnes pysähtyi rehtorin kanslian oven taakse. Hän koputti hiljaa.
Kukaan ei vastannut.
Sitten hän koputti kovemmin. Ei kukaan vieläkään vastannut.
Kanslian oven vieressä oli rehtorin yksityinen sisäänkäytävä. Hän tavotti kelloa; mutta nyt hän mietti. Hyvin kauan.
Silloin kuului askelia sisältä eteisestä, samassa hän vetäsi kellonnauhasta.
Rehtorin rouva avasi oven.
— Saisinko vähän puhutella rehtoria?
— Kyllä, heti!
Rehtorin rouva vei hänet eteisestä erään sisäoven kautta kansliaan.
— Olkaa hyvä, istukaa, kyllä hän pian tulee.
Hän nosti korkeaselkäisen nahkatuolin pojalle ja meni.
Mikko Tiukkatuuli istui kovalle tuolille.
Rehtorin kansliahuone oli pitkä ja kapea, akkuna toisessa päässä. Seiniä peittivät hyllyt, niin, seinät olivat pelkkänä hyllynä, kirjat seisoivat tiheissä rivissä katosta lattiaan asti.
Mikko Tiukkatuuli istui korkeaselkäisessä tuolissa suorana, melkein pystyssä, sillä selkänoja oli aivan kohtisuora. Hänen varpaansa ulottuivat juuri lattiaan. Hän katseli ympärilleen, tuijottain kirjoihin; vähä vähältä alkoi hänestä tuntua siltä, kuin seinät lähestyisivät toisiaan, lähemmäksi yhä lähemmäksi — tahtoen likistää hänet väliinsä ja painaa nuo kankeat ja kiristetyt kirjain selät häneen — — —
Hän liukui alas tuolilta. Hän saattoi tuskin seisoa tuskalta, hiipi ovelle, tarttui avaimeen: ovi oli suljettu.
Ja toinen ovi — se johti eteiseen!
Hän huudahti, kuu ovi äkkiä aukeni eteiseen, Rehtori tuli.
Hänellä oli sama kotitakki, jonka Mikko Tiukkatuuli oli nähnyt ollessaan laiskanläksyllä.
— No, Mikkoseni, sinä tahdoit puhutella minua.
— Niin.
Rehtori seisoi hänen edessään katsellen häntä ja odottaen. Mutta poika ei voinut sanoa muuta kuin "niin".
Mikko Tiukkatuuli tuijotti jäykästi rehtoriin, tuijotti ja tuijotti, aivan sanatonna.
Rehtori sanoi viimein:
— No, mikä oli asia? Hän meni suuren työpöytänsä luo akkunan eteen; rehtori istui ja tarjosi Mikko Tiukkatuulelle tuolia edessään.
— Se oli — se oli niin, — että minä olenkin petokseen syypää.
— Oletko sinä harjoittanut petosta?
— Olen, eikä Antti Bech.
— Selitä, poikaseni!
Mikko kertoi lauantai-aamuisesta tapauksesta, että Antti oli laskenut irtonaiselle paperille ja pannut sen vihkoonsa, kuinka hän oli kaatanut sille mustetta ja kirjoittanut sijaan uuden, Simo Selmerin laskujen mukaan, joiden hän oli luullut olevan oikein, niinkuin aina ennenkin.
— Antti Bech oli siis laskenut esimerkit?
— Oli, irtonaiselle lapulle. Hän sanoi edellisenä päivänä, ettei hän ennättänyt kirjoittaa niitä vihkoonsa, — ainoastaan esimerkit olivat vihossa.
Rehtori istui kauan ääneti katsellen ulos akkunasta Lopulta hän sanoi:
— Eikö hän huomannut, että se lappu, jonka mukaan hän kirjoitti, ei ollutkaan hänen, vaan jonkun muun kirjoittama?
— Ei. Minä koetin saada sen niin saman näköiseksi kuin suinkin.
Rehtori oli taas kauan vaiti ja katseli ulos. Sitten hän kääntyi vitkaan Mikko Tiukkatuulen puoleen ja sanoi:
— Sinä teit siis petoksen?
— Niin.
— Mutta — mutta hyvä Mikko, sinullahan on opettaja Winther…
Mikko Tiukkatuuli tuijotti jäykällä katseella rehtori Holstiin ja ravisti päätään.
— Eikö hän auta sinua? Otathan sinä tuntia hänen luonaan?
— Minä en ota tuntia Wintherillä.
— Kuka sinua sitten opettaa? Minä muistelen sinun sanoneen…
— Ei minua kukaan opeta,
— Mutta kirjoitinhan minä isällesi…
— Minä en antanut kirjettä isälle.
— Etkö sinä antanutkaan minun kirjettäni isällesi?
Mikko Tiukkatuuli istui niinkuin ennenkin tuijottaen — ja ravisti päätään. Rehtori Holst katsoi tutkivasti häneen, sitten akkanaan ja taas Mikko Tiukkatuuleen:
— Mutta kuinka sinä tiesit kertoa ottavasi yksityistuntia laskennossa, josta minä olin kirjoittanut?
Mikko Tiukkatuulen huulet vapisivat, yhä pahemmin ja pahemmin — tuijottavat silmät täyttyivät vähitellen kyynelillä — hän rykäsi ja sai viimein ääntä:
— Minä mursin kirjeen ja luin sen.
Rehtori Holst nousi tuoliltaan ja käveli lattialla edes takaisin. Kauan. Sitten hän pysähtyi Mikko Tiukkatuulen eteen ja sanoi syvästi ja tutkivasti katsoen häneen:
— Semmoinenko sinä oletkin?
— E — en, en! Minä en — ole semmoinen! huusi Mikko Tiukkatuuli, ja nyt tuli suuri itku, joka oli vaivannut ja painanut häntä aamusta aikain.
Rehtori Holst antoi hänen itkeä pitkän aikaa. Kun kovin nyyhkytys oli asettunut, kysyi hän:
— Sanoppas minulle, Mikko, tietääkö Antti Bech tästä?
— Ei — mutta — minä — menen sanomaan hänelle nyt.
— Nyt — niin. On parasta, että lähdet nyt jo heti!
Mikko Tiukkatuuli otti lakkinsa ja meni. Hän oli jo melkein ovesta ulkona, mutta palasi takaisin ja kumarsi rehtorille. Hän oli unohtanut sen.
Hän meni suoraan kaupunginvouti Bechille.
Kun hän nyt vaan saisi sanotuksi kaikki tyyni Antti Bechille — niin tulkoon sitten koko kurjuus.
Koulusta hänet nyt kaiketikin eroitettaisiin. Ja kotona isä ottaisi puheeksi konepajan, tai merille lähdön, tai puotipaikan.
Vielä ei hän tahtonut tätä ajatella — olihan sitä aikaa sittenkin, kun hän ensin oli käynyt Antin luona. Hän riensi. Tie kulki kodin ohitse; hän juoksi akkunain kohdalla. — — — Puolen tunnin kuluttua oli kaikki sanottu ja tehty Antti Bechin luona, poikien huoneessa. Mikko Tiukkatuuli istui Antin sängyn laidalla ja tähysti lakkaamatta lattiaa. Antti Bech istui pöydällään, heilutellen jalkojaan ja katsellen ulos.
— Ja kaiken tämän olet sinä tunnustanut suoraan rehtorille?
— Niin. Parasta oli saada sanotuksi kaikki yht'aikaa.
— Nyt saat sinä, Mikko — nuhdesaarnan huomenna.
— Jos minä vaan pääsisin nuhdesaarnalla, niin —!
Pitkä äänettömyys. Viimein Mikko Tiukkatuuli sanoi, hellittämättä katsettaan lattiasta:
— Oletko sinä sikamaisesti suuttunut minuun, Antti?
— Tökerö, vastasi Antti Bech.
Mikko Tiukkatuuli alkoi soudattaa itseään istuallaan.
— Niin, näetkös, ellet sinä vaan ole minulle vihainen enää!
— Minusta sinä olet ollut suuremmoisesti rehti — mennyt suoraan rehtorille…
— No, sitten minä olen taas iloinen. Käyköön nyt miten tahansa. Kun et sinä vaan tahdo ajatella minusta pahaa, — kun olen poissa.
— Lähdetkö sinä jonnekin?
— Eihän minulla ole muuta neuvoa, näetkös. Täytyy koettaa paeta.
— Pa — paetako?
— Niin. Minä karkaan kotoa; tänä yönä ehkä.
— Oletko sinä hullu!
— Minä en kestä tätä kaikkea. Jos minut nyt ajetaan pois koulusta, niin joutuu isäni aivan epätoivoon, häpeästä, näetkös. Molemmat, isä ja äitikin. Heidän pitäisi kuitenkin keksiä minulle jotakin. Ehkä lähettäisivät jonnekin muualle. Yhtä hyvinhän minä voin mennä itse. Jo ajoissa. Sillä minä en kestä, en.
— Mutta — minne sinä aijot paeta, poika?
— Vähät siitä! Ainahan tuota jonnekin pääsee piiloutumaan, kunnes muut ovat unhoittaneet. Minä aijon kävellä johonkin eteläisempään kaupunkiin. Sieltä lähtee laivoja Amerikaan.
— Sinä joudut kiinni!
— En, kun vaan pysyttelen maaseudulla. Kulen talosta taloon — kunnes saavun perille.
— Entä rahat?
— Minulla on 20 kruunua omaa rahaa.
— Niillä sinä et pitkälle pääse, poika! Saat vielä nälkää nähdä.
— No, niin. Voihan niinkin käydä. Jos kuoleekin nälkään tunturilla, — entä sitten — onhan silloin ainakin päässyt pois. Pois kaikesta tästä.
Mikko Tiukkatuuli puhui itkunsekaisella äänellä ja nousi seisoalleen lattialle.
— Jos minä olisin poissa huomenna, niin sinä et luonnollisesti tiedä mitään!
— En tietystikään, mutta…
— Ja ehkä sinä kirjoittaisit minulle. Kun minä vaan lähetän sinulle osoitteeni. Sinä — sinä olet minun ainoa ystäväni, Antti, tiedätkös. No, hyvästi nyt!
Antti Bech hyppäsi alas pöydältä.
— Oikeinko sinä tosissasi — aiotkos sinä karata?
— Eihän minulla muutakaan neuvoa ole, tajuathan sen. Minusta tulee sellainen — sellainen pois potkittu raukka!
— No, sitä minä nyt en usko! sanoi Antti Bech.
— Onhan se sikamaisen rohkea työ, karata. Mutta jos sinä ensin tunnustaisit kaiken tämän isällesi! Koettaaksesi, miten se häneen vaikuttaisi!
— Minä — minä en uskalla. Minä — en tosiaankaan uskalla.
Itku valtasi Mikko Tiukkatuulen, Hau puri hampaitaan, estääkseen sitä tulemasta.
— Hyvästi nyt, Antti! sanoi hän ja riensi ulos ovesta.
Hän meni kotiin päin.
Pakenemisen mahdollisuus oli kytenyt hänen mielessään jo kauan, kauan aikaa. Ja nyt, puhellessa Antti Bechin kanssa, oli se äkkiä kypsynyt lujaksi päätökseksi…
Mutta jos tunnustaisit ensin kaikki tyyni isällesi! Ja saisit nähdä miten se häneen vaikuttaisi!
Niin, kun vaan olisi — olisi rohkeutta!
Hän oli sentään uskaltanut mennä rehtorin luo…!
Mutta isän…!
Ei, hän tunsi itsessään: Hän ei voisi toista kertaa — ja vielä isälle!Ja äitikin tulisi, — sisaret saisivat tietää!
Nyt hän oli omalla kadulla, näki talon.
Hän pysähtyi äkkiä.
Hänen edellään kulki levollisesti muuan mies, jonka polvet notkahtelivat omituisesti —: rehtori Holst! Takaapäin jo saattoi kuvitella miehellä olevan tummat, vakavat kasvot.
Mikko Tiukkatuuli seisoi kuin naulittu paikallaan, vavisten tuskallisesta pelosta.
— Niin, niin todellakin! Oi Jumala! Rehtori meni hänen kotiinsa!
Hän meni ilmoittamaan isälle!
— Oi — oi! oi — oi! Mikko Tiukkatuuli voihki ehdottomasti puoliääneen itsekseen. Hän pyörähti ympäri ja kulki vastakkaista tietä pitkin katuja.
Hän käveli ja käveli. Veri nousi päähän, koko ruumis aivan horjui.
Hän joutui maantielle. Päästyään maaseudulle kappaleen matkaa, ei hän jaksanut kauemmaksi, vaan istui tien viereen.
Istuminen auttoi hiukan. Mutta vain hetkeksi. Sitten taas valtasi hänet — tuo kauhea tuska ja epätoivo. Hän istui tuijottaen eteensä ja ajatteli aina vaan samaa asiaa:
Että hän oli tuollainen, jollaisista joskus kuultiin, hyvien vanhempien lapsi, joka häpäisi heidät, kotinsa ja itsensä, joka "joutui hunningolle" — piti lähteä Amerikaan. Yksi niistä, joiden tie usein päättyy kuritushuoneeseen.
Mikko Tiukkatuuli pani kätensä ristiin ja rukoili Jumalaa.
Mutta eihän Jumala voinut välittää — hänen rukouksestansa nyt! Nytkö vasta oli aika rukoilla Jumalaa, nyt hädässä ja kurjuudessa? Silloin, kirjettä polttaessaan olisi hänen pitänyt ajatella Jumalaa. Hän tunsi olevansa halpamainen ja tuhma Jumalan edessä, luullessaan, ettei Jumala tajuaisi, kuinka häntä nyt pelko pakoitti — rukoilemaan!
Hän katsoi ympärilleen. Kaikkialla oli hiljaista, — kyllä hän oli hyvin kaukana.
Hän oli matkalla maailmalle, oli todellakin paennut! Hän tahtoi kulkea, kulkea yhä edelleen — eikä koskaan palata!
Mutta hän ei ollut saanut mitään mukaansa. Kaksikymmentä kruunua oli jäänyt kotiin ja välipalakin, valmiiksi laitetut voileivät olivat hänen huoneessaan odottamassa. Ne hän oli aikonut ottaa mukaansa evääksi. Nyt hän saisi nähdä nälkää ja kärsiä puutetta!
Mutta tämä oli ihan oikein. Hänen piti kärsiä puutetta. Tässä ei auttanutkaan pelkkä rukoileminen. Ei, ensin hän saisi kärsiä jotakin oikein kovaa. Nälkää ja puutetta, rahattomana, — jos hän tätä kestäisi jonkun aikaa, edes muutamia päiviä, niin ehkä Jumala silloin hiukan antaisi arvoa hänelle…!
Niin, parasta oli taas lähteä. Yöksi piti piiloutua metsään. Ei se mitään vaikeata ollutkaan. Eivät he häntä löytäisi. Kun hän pääsee ensimäiseen kaupunkiin, niin sieltä hän kirjoittaa isälle, että antavat hänen jatkaa matkaansa, eivätkä suotta takaa aja. Hän toivoi vaan saavansa kärsiä ja omin voimin päästä eteenpäin. Kerran, kun hän luulee rikoksensa sovitetuksi ja omin päin on joksikin päässyt, niin silloin hän tulee kotiin. Kyllä isä antaisi hänen menetellä näin, kun hän vaan kirjoittaisi oikein vakavasti ja järkevästi.
Monen vuoden kuluttua hän palaisi isän ja äidin, Johannan ja Drean luo — kunniallisena miehenä.
Niin — parasta oli heti lähteä eteenpäin!
Hän katsoi taivaalle; se oli kirkas ja sininen. Aurinko alkoi lähestyä tunturia. Hän tunsi päätöksensä jälkeen muuttuneensa paremmaksi ihmiseksi. Taas Jumala muistui mieleen. Ei hän sentään tahtoisi nyt pyytää Jumalalta apua — sehän olisi halpamaista. Mutta "Isämeidän rukouksen" hän aikoi lukea. Siitä Jumala kyllä ymmärtäisi hänen tarkoituksensa.
Mikko Tiukkatuuli luki "Isämeidän". Sitten hän jatkoi matkaansa.
Puoliyhdeksän ajoissa illalla tuli Mikko Tiukkatuulen isä kaupunginvouti Bechille.
— Olivatko he nähneet Mikkoa heillä tänään?
— Olivat kylläkin. Viiden aikaan iltapäivällä hän oli ollut heillä puolen tunnin ajan. Sittemmin emme ole nähneet häntä, eikö hän ole tullut kotiin?
— Ei, poika on ollut kotoa poissa koko päivän. Mikko Tiukkatuulen isä meni. Kun hän oli kulkenut kappaleen matkaa katua alaspäin, juoksi joku hänen järjestään.
— Anteeksi, herra kamreeri!
— Sinä, Antti!
— Niin, minä — minä tahdoin vaan, minusta tuntui, minä aijon sanoaTeille, että Mikko oli minun luonani tänään…
— Niin, poikaseni, minä kuulin sen. Tiedän myöskin, minkä vuoksi.Rehtori Holst on ollut luonani ja kertonut kaikki.
— Niin — mutta Mikko — hän sanoi — hän pelkäsi kovin…
— Pelkäsikö hän?
— Kyllä, hän pelkäsi kovasti. Ja sitten hän sanoi, ettei uskaltaisi mennä kotiin. Taikka oikeastaan hän tahtoi — tahtoi…
— Herran nimessä, mitä hän tahtoi?
— Karata kotoa.
Näytti silta, kuin Mikko Tiukkatuulen isä olisi luullut jotakin pahempaa; hän huokasi helpotuksesta. Mutta vain hetkiseksi mieli keventyi. Hän kysyi:
— Tiedätkö, minne? Voithan ymmärtää, hyvä Antti, että minun täytyy se saada tietää!
— En. Hän sanoi vaan tahtovansa kävellä johonkin eteläiseen kaupunkiin. Sieltä hän menisi Amerikan laivaan. Hän sanoi aikovansa kulkea talosta taloon.
Oli valoisa toukokuun ilta. Mikko Tiukkatuulen isä seisoi hiukan aikaa miettien.
— Kuuleppas, Antti, tahdotko tehdä minulle suuren palveluksen?
— Hyvin kernaasti!
— Mene tilaamaan Olavi ajurilta minulle kaksi hevosta ja ajoneuvot niin pian kuin suinkin. Pyydä häntä ajamaan heti meille!
— Kyllä!
Antti Bech juoksi. Mikko Tiukkatuulen isä meni kotiin.
Hiukkasta myöhemmin seisoi kaksi hevosta kamreerin oven edessä. Toisen hevosen rattaille istui hän itse ja toisiin kärryihin asettui hänen ensimäinen kirjurinsa.
— Nyt, Molstad, sanoi Mikko Tiukkatuulen isä, — ajatte Te pohjoista tietä kello 12 asti ja tiedustelette joka talosta ja kaikilta, kutka ikänä vastaanne sattuvat. Ell'ette saa mitään selvää kello 12, niin palatkaa takaisin.
Molstad ajoi. Sitten Mikko Tiukkatuulen isä sanoi hyvästi vaimolleen ja molemmille pikku tytöille, jotka seisoivat ovessa ja itkivät.
Rattaanpyörät kolisivat siltarummun poikki.
Tunnin matkan päässä eteläisellä maantiellä hän tapasi erään, joka luuli nähneensä jonkun. Myöhemmin erään akan. Kyllä hän oli kohdannut pojan, aivan hiljan.
Ajoneuvot pyörivät eteenpäin.
Jonkun matkan päässä tuli vastaan heinäkuorma.
Maalaisäijä käveli kuorman vieressä.
— Et suinkaan sinä ole tavannut erästä kaupunkilaispoikaa täällä tiellä? Pientä nasikkaa…
— Olen kai, herra kamreeri! Tuolla se poika makaa heinäkuormalla. Se nukkui niin makeasti. Nostinhan tuon ylös, kun istui ja itki tuolla maantien vieressä ruikuttaen väsymystä. Ehkä se onkin oma poikanne?
— Niin on.
— Se väitti, tuota noin, ettei hänellä ole kotia, eikä mitään, raukalla.
Korkealla heinäkuormalla nukkui Mikko Tiukkatuuli:
— Pyysikö hän päästä ajamaan sinun kanssasi?
— Eikös mitä! Eteenpäinhän se sanoi aikovansa. Siksi aikaa vaan pyysi lepäämään heinäkuormalle, kun minä käväisisin siellä niin Seppälässä. Palkkioksi tahtoi pidellä hevosta. Kun tulin takaisin, — noin se makasi, nähkääs — ja nukkui. Ja annoinhan minä sen maata!
— - Seuraavana päivänä tuli rehtori laskentotunnilla luokkaan. Opettaja Lange tervehti ja hymyili. Rehtori hymyili myöskin ja astui opettajain paikalle.
— Minun täytyy tunnustaa sinulle, Antti Bech, että me eilen syytimme sinua väärin. Toveriesi pitää saada tietää, että et sinä ole harjoittanut petosta; me erehdyimme. Omasta puolestani tahdon vielä lisätä: olen kovin hyvilläni, koska entinen varma luottamukseni sinuun täten vahvistuu, ett'et sinä voisi ryhtyä tällaisiin kepposiin. Ole hyvä, Antti Bech, ja tule tänne!
Antti Bech astui opettajan luo.
— Minä pyydän sinulta anteeksi, koska olen tehnyt sinulle väärin. Anna minulle kättä, niin minä tiedän saavani anteeksi!
Antti Bech ojensi kätensä.
Rehtori tarttui siihen toisella kädellään, ja toisella hän silittiAntin kiharaista päätä.
— Niin, pojat, sanoi rehtori, kun Antti Bech oli mennyt paikalleen, — näyttäkää meille, että te kaikki voitte seurata Antti Bechin esimerkkiä — ja pitää kilpenne tahratonna.
Ovea lähestyessään sanoi rehtori:
— Mikko, seuraa minua hetkeksi!
Mikko Tiukkatuuli meni rehtorin mukana ulos ovesta pitkin käytäviä kansliaan.
Hän seisoi taas tuossa kapeassa, korkeassa huoneessa, jossa näkyi vaan tiukkoja kirjanselkiä seinillä. Rehtori Holst istui ja katseli häntä.
Mikko Tiukkatuuli näytti laihalta ja kalpealta.
— No, Mikko! sanoi rehtori — kai sinä olet joka lauantai jäljentänyt laskuesimerkkiä?
— Olen. Joka lauantai.
— Niin kai. Minä olen pyytänyt opettaja Langea opettamaan sinulle yksityisesti kahtena tuntina viikossa laskentoa. Koeta tehdä parastasi. Tutkinto on jo kuukauden päästä.
— Koetan.
— No, kai me nyt olemme yhtä mieltä siitä, ettei enää tapahdu mitään petosta, Mikko?
— Kyllä.
— Silloin ei sinun tarvitse kestää sellaista päivää kuin eilinen oli.Eikö totta, ethän sinä toista sellaista halua?
— En.
— Minä olen puhutellut isääsi, poikaseni. Me olemme siinä uskossa molemmat, että sinusta vielä tulee kunnon mies! Hyvästi, poikaseni!
Mikko Tiukkatuuli itki raivoisasti. Rehtori meni ovelle pojan luo ja silitti hänen tukkaansa.
Mikko Tiukkatuuli nyyhkytti; rehtori odotti häntä menemään, mutta pojalla oli jotakin sanottavaa, nyyhkytysten lomassa hän lopulta sai äänensä kuuluville, hän kumarsi syvään, ojensi kätensä rehtorille ja sanoi:
— Pa — aljon — kii — iitoksia!
Kotona oli päivällisruokana suuri, punainen häränpaisti, kastiketta, puolukkahillaa ja perunoita, — vaikka olikin tuorstai, jolloin muuten syötiin kalaa.
Minä en väitä mitään. Minä vaan kysyn, mistä sinä olet saanut minun laskuni — ellet sinä ole jäljentänyt sitä!
Näin Simo Selmer rehenteli koulun pihalla. Antti Bech seisoi hänen edessään uhitellen.
— Katsoppas, Simo, se asia ei koske sinua.
— Vai ei. No, arvatenkin on se parasta.
— Sanoppas, mies, mitä sinä sillä tarkoitat? Mikä on parasta? Sitä juuri tahtoisin kysyä, ymmärrätkös?
Simo Selmer katseli naureskellen poikajoukkoa. Koko luokka oli kerääntynyt heidän ympärilleen.
— Ja minä vastaan, että lienee parasta, ell'ei ollenkaan enää tutki koko juttua.
— Rehtori on sen kyllä tutkinut.
— Sen huomaan.
— Miten niin, huomaat?
— Rehtorin olevan erilaisen.
— Kuinka, erilaisen?
— Noo — olisipa asia koskenut jotakuta meistä, toisista, eikä hänen lempipoikaansa, niin kyllä olisi saatu nähdä toista!
— Miten niin, toista?
— Onpa sinulla kyselemistä!
Antti Bech piti nyrkkejään housuntaskuissa, aivan rauhallisena, katsomatta ympärilleen. Hän tuijotti vaan suoraan Simo Selmerin naamaan ja sanoi:
— Niin, minä kysyn siksi, kunnes sinä vastaat!
Siksi, että sinun täytyy vastata,
— Täytyy — oho!
— Niin juuri — täytyy. Mitä sinä sillä tarkoitit, että olisi saatu nähdä toista?
— Minä tarkoitan sitä, mitä tarkoitan. Antti Bech astui nyt ihan hänen nenänsä eteen.
— Niin, näetkös, jo riittää. Mutta minä kysyn vielä, luuletko sinä minun harjoittaneen petosta?
— Minä en luule mitään. Minä tiedän, että minun laskuni oli sinun vihossasi.
— Mutta kun minä sanon — ja rehtori sanoo, — että se on sattuma!
— Niin sanon minä, että se on merkillinen sattuma.
— Miten, merkillinen?
— Hyvin merkillinen.
Koko poikajoukko nauroi. Antti Bech veti toisen nyrkkinsä taskustaan.
— Puhu suusi puhtaaksi ja sano suoraan ajatuksesi.
— Kovinpa sinä pidätkin tärkeänä minun "ajatustani", hyvä mies!
— Minä en siedä sinun mutinaasi minun laskuistani kauempaa. Ellet sinä tyydy rehtorin selitykseen asiasta, niin et sitä minultakan saa. Tämän jutun pitää päättyä tähän. Siksi pitää sinun puhua suusi puhtaaksi, jotta tulee jonkunmoinen päätös.
— Ahaa, sinä vaadit tappelua!
— Niin, se on tarkoitukseni. Minä otan luokan todistajaksi, ell'et sinä suoraan tunnusta rehtorin selitystä täydelliseksi ja hyväksi, niin tapaamme toisemme Naularannassa tänään kello 4 ikäpuolella.
— Minä en pelkää tulla.
— Hyvä on!
Samassa pyörähti Antti Bech ympäri ja juoksi poikajoukosta ylös koulun portaita. Oli jo soitettu luokkaan.
— Tappelua, pojat!
— Kunnollista sittenkin!
— Kello 4 siis Naularannassa!
— Mutta ainoastaan luokka. Ei muita.
— Selväähän se. Luokka juoksi innokkaana joukossa portaita ylös.
— Kyllä "Kilvoittelija" selkäänsä saa, sen takaan.
— No se nyt ei ole varmaa.
— Kyllä sille vaan selkäsauna hyvää tekisi, Simolle. Mitä hänen tarvitsee sekaantua toisen asiaan!
— Mutta onko se nyt sitten laitaa!
— Luuletko sinä, että rehtori olisi pyytänyt anteeksi, jos Antti olisi tehnyt petoksen?
— E — en…!
Svenningsen oli raivoissaan luokalla, kun he tulivat niin myöhään sisään. Eikä luokan epätarkkuus liioin ollut omiansa lepyttämään häntä — kirjelappusia kyhättiin ja kuljetettiin tunnilla —!
Jo viime talvena olivat Antti Bech ja Simo Selmer kerran "kunnollisesti" tapelleet. Aiheena oli ollut Niko Makkaratikku. Sen kerran oli Simo Selmer saanut selkäänsä. Kai hän nytkin saanee. Simo Selmer oli paksu ja jäykkä, aika vahva. Mutta Antti Bech oli sentään luokan vahvin poika. Simo Selmer taas oli täynnä juonia!
Niko Makkaratikun asian laita oli seuraava:
Niko Öien — "Makkaratikku" — oli Antti Bechin verivihollinen. Mistä tämä vihamielisyys johtui, sitä ei tiedetty; vihamiehiä he vaan olivat. Ei Antti Bech itsekään olisi kysyttäessä voinut selvittää, mistä se johtui. Tosiasia vaan oli, että, jos hän tapasi Niko Makkaratikun pohjoispuolella kaupunkia, niin tapella piti. Sitä kelpasi katsella, kun hän taikka Niko oli jonkun seurassa. Jos he kohtasivat toisensa kahden kesken, tarvittiin vaan pari haukkumasanaa ohi mennessä — kuten:
— Odotappas, sinä tolvana! tai: — Vieläkö viimekertainen selkäsauna raajoissasi kihelmöi?
Kun jompikumpi sattui olemaan joukon mukana, oli asia itsestään selvä; toiset muodostivat kehän, ja nuo kaksi alkoivat tapella.
Toisinaan, kun Antti oli luokkatovereineen pohjoispuolella kaupunkia hongottelemassa, näkivät he Niko Makkaratikun etäällä äkkiä pujahtavan porttikäytävään tai häviävän jostakin kadunkulmasta. Asia oli niin, että Niko säännöllisesti sai selkäänsä. Antti Bechin tapa oli silloin aina äänekkäästi valittaa tovereilleen, että taas oli hukkaan mennyt hyvä tilaisuus saada rökittää Niko Makkaratikkua.
Mutta itseksensä hän iloitsi siitä. Ensiksikin, se oli aina hiukan jännittävää joka kerta, — eihän voinut tietää, mitä temppuja Niko Makkaratikku oli oppinut edellisestä kerrasta ja kuinka paljon kansakoulutovereja hänellä oli takanaan; toiseksi, siksi — — no niin, Niko Makkaratikku oli kasvoiltaan niin kummallisen kalpea, joka kerta kun piti ottaa vastaan, ja silmissä niin kummallinen oudoksuvan kysyvä katse, kun hän oli saanut selkäänsä. Kaikki tämä muistutti Antti Bechille erästä runoa, jonka hän kerran oli lukenut; siinä kerrottiin kuinka metsästäjä oli haavoittanut hirveä metsässä ja aikoi leikata siltä kaulan poikki — — hänen oli hyvin vaikea sitä tehdä eläimen katseen vuoksi!
Kaikesta huolimatta, Niko Makkaratikku oli ja pysyi vihamiehenä; mikä siihen oli syynä, ei kukaan tiennyt. Antin luokkalaiset ja kansakoulun pojat pitivät sitä vanhastaan varmana asiana. Se oli kaupunkilaista sotakantaa, eikä sitä asiaa kannattanut syvemmältä harkita.
— — Jouluaattona kertoi rouva Bech päivällispöydässä Öien'in eukon olleen keittiössä surkeasti valittamassa, kuinka heille tulisi köyhä ja kurja joulu, sillä mies oli työttömänä; ja rouva Bech oli antanut hänelle Antin arkihousut — jotka kyllä olivat eheät ja pitokuntoiset vielä. Varsinkin oli huonoa vaatteen puolesta: Niko poika tuskin saattoi menua kouluun risoissansa.
Päästiin kolmanteen joulupäivään, joka lopultakin oli arkipäivä.
Luokan pojat yhtyivät. Antti Bech oli uusissa vaatteissaan, liivintaskussa kaksikymmentä viisi äyriä; ne hän oli saanut Fredrik sedältä. Tänään se oli uhrattava kakkuihin.
Nyt Otar Ingebrigtsen toi sellaisen mieliä kiihoittavan uutisen, että kansakoulun poikien lumilinna alhaalla "Pitkässä Satamassa" oli suurempi kuin heidän luokkalaistensa Bechin pihalla.
Koko joukko ryntäsi pohjoista kohti. Aivan oikein: Pitkässä Satamassa kansakoululaisten linnoitus oli kohonnut hävyttömän korkeaksi! Se oli jäästä ja lukuisista nyrkeistä tullut likaisen kiiltäväksi; tosiaankin, sitä ei voisi valloittaa. Kansakoulun pojat vilisivät sen kimpussa.
Vitkaan luokka lähestyi, kerääntyen puoliympyrään lähelle linnoitusta.
Pari hyökkäävää poikaa vastakkaisilta puolilta alkoi syytää haukkumasanoja ja vaatia tappeluun. Antti Bech seisoi alallaan ja kuunteli. Äkkiä Simo Selmer ja pari muuta alkoi pökkiä häntä kylkeen:
— Antti! tuolla on Makkaratikku! Etkö näe'? Karkaa kimppuun!
Matta Antti ei liikahtanut. Silloin toisetkin alkoivat huutaa:
— Kuules, Niko! Etkö sinä aijokaan pamppua paukuttaa tänä jouluna?Tässä seisoo Antti Bech ja pelkää sinua!
— Pelkää! huusi Antti; kierippäs tänne, Makkara!
Niko ei hievahtanut, likisteli vaan lunta linnoituksen muuriin, eikä nähtävästi välittänyt hyökkäämisestä, vaikka hänen puoluelaisensa ärsyttivät ja kehoittivat, Antin siirtyessä yhä lähemmäksi. Silloin Antti äkkiä tokaisi:
— Makkaratikku pelkää turmelevansa uudet housunsa, — sillä ne hän on perinyt minulta.
Kaikki pojat nauroivat; tunsivathan he Antti Bechin housut. Mutta siinä tuokiossa oli Niko Makkaratikku Antti Bechin kimpussa ja läimäytti häntä nyrkillään nenän alle, niin että Antti kaatui taaksepäin, ja verta syöksyi nenästä. Niko mukiloi ihan silmittömässä raivossa, joten Antti tointui vasta kun Niko istui hänen päällänsä, vimmatusti nyrkillänsä pehmittäen hänen kasvojaan.
Kaikki tuntevat, miten tappelussa aivan äkkiä voi tulla pysäys, josta vaan nuo kaksi tietävät. Nikon kuuma hengitys tunki ihan Antin veriseen nenään; hän lakkasi lyömästä, ja molemmat huohottivat.
Juuri silloin huomasi Antti, että hän olisi voinut pyöräyttää Nikon pois päältänsä, päästä itse päällepäin ja antaa runsaasti takaisin; sillä hän näki, että Makkaratikku itki vimmoissaan ja oli melkein tajuttomana. Mutta hän pysyi alallaan, irroitti toisen kätensä ja sai sen liivintaskuunsa, josta otti hyppysiinsä viisikolmattaäyrisen.
— Lakkaa jo, hölmö!
Ja Makkaratikku hellitti. Antti pujotti salaa kaksikymmentäviisi äyriä Makkaratikun kouraan, ja sitten he pysyttelivät hiljaa, toinen alla, toinen päällä. Yht'äkkiä pyöräytti Antti Nikon pois päältään ja nousi ylös. Toiset huusivat yhtä ja toista, mutta Makkaratikku juoksi tiehensä, ja Antti pesi lumella veren pois nenästään. Hän ei puhunut mitään. Sen kerran perästä ei hän koskaan tapellut Niko Makkaratikun kanssa.
Tämä juttu kahdestakymmenestä viidestä äyristä tuli jollain lailla poikien korviin.
Simo Selmer kirjoitti kerran tunnilla kirjelipun ja lähetti sen Ville Gabrielsenille; siinä hän kertoi, että Antti Bech oli 25 äyrillä ostanut itsensä vapaaksi selkäsaunasta Niko Makkaratikulta. Tämä lappu joutui Antti Bechin käsiin, ja siitä oli seurauksena Antti Bechin ja Simo Selmerin tappelu Naularannassa.
Tämä oli tapahtunut edellisenä talvena. Silloin juuri "kilvoittelija" sai selkäänsä; mutta siitä oli nyt jo puolitoista vuotta; siinä ajassa olivat asianhaarat paljon ehtineet muuttua.
— - Puolineljältä kerääntyi suuri poikajoukko Naularantaan. Siellä oli mahdottoman suuri lankkuaidalla ympäröitty ala, jonkinmoinen piha, jossa oli puulattia erään kauppaliikkeen kahden varastohuoneen välillä. Varastohuoneiden seinustalla oli kaksinkertainen rivi tyhjiä tynnyreitä. Näille istuttiin neuvottelemaan, nuijien saappaankoroilla tyhjiä tynnyreitä, jotta ne kumisivat. Aituuksen toisesta päästä johti venesilta alas rantaan. Sillalla Söyrinki Miehentappaja ja muutamat muut puuhasivat pyydysvehkeineen ja syöttineen. He onkivat rapuja, odottaissaan.
Kaikki satamat olivat mukavia kokouspaikkoja pojille tähänvuodenaikaan, ne kun olivat autioina melkein kaikki. Ja varsinkin tämäNaulasatama, sillä se oli etäisin, kaupungin eteläisimmässä kolkassa.Ja Naulasataman kaitsija, Hans Bentsen, oli harvinaisen hauska mies.
Vihdoin tuli Simo Selmer Otar Ingebringtsenin kanssa. Hän oli hiukan kalpea; mutta tahtoi näyttää kuin ei olisi millänsäkään koko asiasta, istui tynnyrille, puheli ja nauroi. Kun Söyrinki Miehentappaja ja muut pojat sillalla kuulivat Simo Selmerin tulleen, jättivät he ravunpyydystämisen ja astelivat toisten luo.
Kaukaa kaupungista kuului kirkontornin kellon lyönti. Se löi neljä.
Juuri silloin saapui Antti Bech. Hänen mukanansa oli Mikko Tiukkatuuli.
— Onpa se merkillistä, kuinka nuo kaksi aina roikkuvat yhdessä! sanoiMatti Johnsgaard Ville Gabrielsenille.
— Etkö ole huomannut, — sanoi Ville Gabrielsen — että Antti Bech on viime aikoina auttanut Mikko Tiukkatuulta kirjoituksissa?
— Niin, sitähän minäkin…
Antti Bech astui suoraan sen tynnyrin luo, jolla Simo Selmer istui ja potki kantapäillään.
— Viimeisen kerran minä vaadin sinua sanomaan, — väitätkö sinä minun pettäneen?
— En ole mitään sanonut. Enkä tahdo mitään väittää.
— Tuollaista roskapuhetta, ett'et sinä muka ole mitään sanonut, ei hyväksytä. Minä kysyn…
— Pidä kitasi kysymyksinesi! huusi Simo Selmer, hypäten alas tynnyriltä; samassa hän töykkäsi Antti Bechiä vatsaan.
Antti astui taaksepäin. Hän keitti takin yltään ja seisoi valmiina paitahihasillaan. Pojat kerääntyivät tiheään piiriin heidän ympärilleen.
— Nyt saat hyökätä! sanoi Antti. Mutta Ville Gabrielsen astui esiin joukosta ja sanoi juhlallisesti:
— Ensin on sovittava, ettei saa kampata, eikä panna jalkaa eteen, eikä puskea.
— Niin, sanoi Matti Johnsgaard, joka asettui Villen viereen — ja kun painitte, niin pitää vaihtaa altaheittoa ja päältäheittoa!
— Ei, — kumpi ensin puolensa pitää! huusi Otar Ingebrigtsen.
— Niin minustakin! myönsi pari muuta. Antti ja Simo tähystivät toisiaan, nyrkit puristettuina, muiden luistellessa altaheitosta ja päältäheitosta. Aina vähä väliin kuului Ville Gabrielsenin huuto:
— Järjestystä pitää noudattaa! Järjestystä pitää noudattaa!
— Se on tietty, mutta altaheitto ja päältäheitto….
— Nyt voitte alkaa! Imusi Otar Ingebrigtsen. — Me asetumme kaikki piiriin ympärille. Tietysti pitää järjestystä noudattaa, petosta ei hyväksytä. Kas — niin, hiukan taaksepäin — noin. Nyt minä lasken kolmeen:
— Yks, kaks, kolm…
— Ei, ei, odotappas, poika! Mikko Tiukkatuuli syöksyi esiin, — Simolla on kivi nyrkissä! Hyväksytäänkö sitä?
Tulipunaisena Simo Selmerin täytyi pudottaa pyöreä kivi kumpaisestakin kourastaan.
— Yks, kaks, kolme!
He syöksyivät toistensa kimppuun. Simo Selmer, pää alhaalla käsivarsien välissä, ja nyrkit kävivät kuin höyryveneen propelli. Mutta Antti Bech iski nyrkillään altapäin keskelle toisen naamaa. Se olihänentemppunsa! He olivat harjaantuneita miehiä kumpikin, ja tappelu kävi yhä tulisemmaksi; oikealla kädellä he löivät ja vasemmalla puolustivat itseään. Kumpikaan ei päässyt antamaan toiselle sukkelata nenä-iskua. Kiihkoissaan he pyörivät ympäri, jotta poikien piirin piti siirtyä paikasta paikkaan.
Äkkiä Antti Bech kompastui taaksepäin. Salaman nopeudella oli SimoSelmer hänen niskassaan.
— Ei, sitä ei hyväksytä! huusi eräs ääni. Se oli Mikko Tiukkatuulen; hän juoksi kiskomaan Simoa pois. Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt päästä kiinni, oli Otar Ingebrigtsen tarttunut takaa hänen takkiinsa:
— Aiotko sinä auttaa? Hölmö!
— Sitä ei hyväksytä, hän vaan luisui, huusi Mikko Tiukkatuulivimmoissaan, riisti itsensä irti, tahtoen syöstä väliin. SilloinOtar Ingebrigtsen ja Wille Gabrielsen kävivät häneen käsiksi; MattiJohnsgaard meni väliin…
Vain hetkisen Simo oli Antin päällä. Tämä pääsi kääntymään ympäri, ja nyt hän istui itse hajareisin Simon vatsan päällä.
Mutta äkkiä oli rymäkkä heidän ympärillään muuttunut niin raivoisaksi, ettei kukaan katsellut, kuinka he asettuivat, — senpäiväistä kiistaa, huutoa ja tyrkkimistä, ja lopulta yltyi koko joukko raivoisasti tappelemaan, toiset huitoivat, toiset heittelivät nurin, muutamat painivat parittain, toiset taas joukossa, mellakan keskellä; toisien jaloissa loikoivat Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja, ulvoen ja kirkuen, ja purivat toisia kinttuihin, eivätkä päässeet pois — yli kaiken mellakan kuului Ville Gabrielsenin alituinen huuto:
— Järjestystä pitää noudattaa! samalla kun hän ja Matti Johnsgaard vaihtoivat lyöntejä…
— Hoi, hoi, heretkää, pojat! Mitä, mitä mekkalaa tämä on?
Hans Bentsen, sataman kaitsija, saapui paikalle. Hän yritti tunkeutua poikajoukkoon, hän huusi ja uhkasi; ei kukaan huolinut, ei yksikään kuullut. Hans Bentsen hirmustui, juoksi kadulle ja palasi hetken kuluttua tuoden mukanaan pari, kolme miestä.
Hiljaisuus tuli yht'äkkiä. Kaikki pojat päästivät toinen toisensa hengästyneinä, jotkut verissään, toiset hiukan valitellen, toinen piteli nenäänsä, toinen sivuansa… ja joukon jaloista ryömivät ylös Mikko Tiukkatuuli ja pikku Söyrinki Miehentappaja. He olivat kurjannäköisiä. Söyrinki itkeä jollotti pidellen vatsaansa; Mikko Tiukkatuulen nenästä vuoti verta oikeenaan, oikean silmänsä yläpuolelle oli hän saanut tummanpunaisen merkin.
Mutta kaikki seisoivat suorina kuin kynttilät.
Yhdellä niistä miehistä, jotka Hans Bentsen oli tuonut kadulta, oli keltainen raita lakissa. Hänet kyllä tunnettiin.
Poliisi Loe.
— Olette parempain ihmisten lapsia, ja pidätte tuollaista elämää! sanoi poliisi Loe, — jotta kuuluu ympäri kaupunkia! Hävetkää toki!
Poliisi katseli joukkoa, otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti pari nimeä.
— Teidän ei tarvitse ilmoittaa muita kuin minut ja Simo Selmer, sanoiAntti Bech astuen poliisin eteen.
— Me olemme tapelleet.
— Ja sinäkin, itse kaupunginvoudin poika! Etkö sinä häpeäkään? sanoi vanha Loe ravistaen päätään.
— Ilmoittakaa te vaan minut, niin…..
— Mitä vielä! Kaikki tyyni te kuulutte samaan sakkiin! Pötkikää ulos täältä ja nyt heti! Parempain ihmisten lapsia!
Poliisi Loe ajoi joukon edellään kadulle.
— Kappaleen matkaa kuljettuaan tapasi joukko opettaja Svenningsenin kadulla. Koko viides luokka poliisin hoteissa!
— Hyvät ihmiset! Mitä tämä merkitsee?
Kaikki pojat pysähtyivät lakki kourassa. Mutta Loe marssi esiin, teki kunniaa ja ilmoitti koko asian:
— Luulen olevan kylliksi, jos vaan koulun asianomaiset saavat tämän tietää, sanoi Loe, sormi keltaraitaisen lakin rajassa.
— Kiitos, kiitos, hyvä Loe, se kyllä riittää!
* * * * *
Kun Mikko Tiukkatuuli saapui kotiin, herätti hänen turvonnut nenänsä ja sinipunainen merkki oikean silmän päällä kaikkein kauhun. Ja lopulta hänen täytyi kertoa koko juttu. Äidin mielestä se oli rumaa ja kamalaa kaikki tyyni, mutta isä nauroi partaansa:
— Niin, näetkös, poikaseni, sanoi isä — tämän selkäsaunan on sinulle kohtalo lähettänyt. Nyt sinä voit paremmalla omallatunnolla pitää hyvänäsi rehtorin ja minunkin anteeksiantoni!
— Niin! sanoi Mikko Tiukkatuuli hiukan juhlallisesti, katsoen isäänsä vakavasti suurilla silmillä — tai oikeammin yhdellä suurella ja yhdellä pienellä, sillä oikea silmä oli käynyt jotensakin pieneksi tuon sinipunervan merkin alla.
* * * * *
Seuraavana päivänä piti rehtori toisella tunnilla ankaran nuhdesaarnan "koulun häpeästä", "poliisit niskassa", "elämöimisestä kaupungilla" j.n.e.
— Rangaistukseksi saa koko luokka jälki-istuntoa 2-3.
Svenning oli kannellut! No, hän oli kerrassaan halpamainen! Aina!
Kun Svenningsen tuli saksankielen tunnille kello 12, oli luokka tehnyt suuremmoisen päätöksen, yksimielisesti. Ja jos joku pettäisi, niin sille annettaisiin sellainen selkäsauna, että hän tietäisi saaneensa. Aate oli Simo Selmerin, ja Antti Bech oli heti innokkaasti kannattanut sitä. He olivat hyviä ystäviä jälleen, tietysti! Sovittu oli sovittu… Kaikki luokkalaiset olivat taas ystävyksiä!
Svenningsen tervehti niinkuin ennenkin. Luokka nousi seisomaan, kaikki olivat synkän ja tyytymättömän näköisiä.