The Project Gutenberg eBook ofMikko TiukkatuuliThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Mikko TiukkatuuliKertomus koulupojastaAuthor: Bernt LieTranslator: Selma AnttilaRelease date: February 2, 2024 [eBook #72857]Language: FinnishOriginal publication: Tampere: Wesanderin Kirjakauppa, Arnold Öhrnberg, 1900Credits: Jari Koivisto*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIKKO TIUKKATUULI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Mikko TiukkatuuliKertomus koulupojastaAuthor: Bernt LieTranslator: Selma AnttilaRelease date: February 2, 2024 [eBook #72857]Language: FinnishOriginal publication: Tampere: Wesanderin Kirjakauppa, Arnold Öhrnberg, 1900Credits: Jari Koivisto
Title: Mikko Tiukkatuuli
Kertomus koulupojasta
Author: Bernt LieTranslator: Selma Anttila
Author: Bernt Lie
Translator: Selma Anttila
Release date: February 2, 2024 [eBook #72857]
Language: Finnish
Original publication: Tampere: Wesanderin Kirjakauppa, Arnold Öhrnberg, 1900
Credits: Jari Koivisto
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIKKO TIUKKATUULI ***
Kertomus koulupojasta
Kirj.
Norjankielestä ("Svend Bidevind") suomentanut
Selma Andelin
Nuorten kirjoja I
Tampereella, Wesanderin kirjakauppa, Arnold Öhrnberg, 1900.
Mikko Tiukkatuuli.Petosta!Tappelua.Tutkinto.
Luokan keskipaikkeilla istui Mikko Tiukkatuuli. Kuukaudesta kuukauteen, kun numeroita annettiin tärkeimmissä aineissa, siirtyi hän paikkaa ylemmäksi tai alemmaksi, keskivaiheilla hän pysyi.
Hän oli tullut koulun kolmannelle luokalle, eikä hän ollut mitenkään erinomaisempi muita, paitsi että hän puhui toista murretta kuin kaupunkilaiset, ollen kotoisin eräästä eteläisestä pitäjästä, jossa r äännettiin sorahtamalla. Hänen tapansa oli puhuessaan pitää päätänsä kallellaan ja katsella puhujaa vaan oikealla silmällään; vasemmalla katseli hän pitkin nenänsä vartta.
— Purjehditko sinä aina noin tiukassa tuulessa, Mikko ukkoseni? kysyi opettaja Svenningsen eräänä päivänä, matkien häntä, — ja tästä hän sai nimen Mikko Tiukkatuuli kaikiksi ajoiksi.
Muuten hän oli aivan tavallinen poika keskellä luokkaa, eikä häntä huomattu enempää kuin toisiakaan taaempana olevia keskipenkkiläisiä, noita vakinaisia keskitien purjehtijoita, jotka luovailivat ääliömäisyyden — kuutosten ja selkäsaunain — ja päälläpäsmärien, kilpailevien kumartelijain välillä. Oikeastaan eivät opettajat suvainneet Mikko Tiukkatuulta. Jotakin siinä pojassa piili, ainakin oli hän oikein paatunut laiskuri! Hänellä näytti kyllä olevan lahjoja paljoa enemmän kuin keskinkertaisilla; se nähtiin paraiten, kun tajuaminen oli kysymyksessä, eikä läksyjen lukeminen; se poika käsitti nopeaan ja hyvin. Mutta läksyt hän osasi noin vaan päällimmiten — ja tuskin sitäkään.
— Sinulla, tuntuu olevan laivurin älyä, Mikko parka, sanoi Svenningsen, — se olisi kyllä paikallaan perämieskoulussa, vaan täällä ei se kelpaa, ystäväiseni!
Ja niin Mikko Tiukkatuuli sai tavallisen arvolauseensa 2,5 (Paras arvosana on 1. Suom. muistutus.), mutta usein seurasi häntä äkäinen pilkkasana, hänen palatessaan arvostelukirjaa noutamasta.
— Oikeastaan sinun pitäisi saada pelkkä nelonen, sillä ei sinun menettelysi täällä kelpaa mihinkään!
Eniten heitä — opettajia — harmitti se, ettei Mikko Tiukkatuuli koskaan suoraan myöntänyt, ettei hän osannut mitään. Ellei muu neuvo auttanut, niin oli hänellä aina täysi varasto tekosyitä, jotka hän veti esiin tarpeen tullessa järjestyksessä kuin sotapäällikkö väkensä aina viimeiseen varamielieen. — Hän oli eilen sattumalta kuullut läksyn väärin — joko juuri se lehti oli poissa hänen kirjastaan taikka hänellä oli vanhempi painos, jossa oli toisella lailla, tai hän ja hänen sisarensa käyttivät samaa kirjaa, se oli unohtunut tyttökouluun j.n.e.
— Jos sinä aina käyttäisit älyäsi läksyjen oppimiseen niin ahkerasti kuin tekosyiden keksimiseen, niin pääsisit koko lailla pitkälle, sanoi lehtori Bugge.
Muutoin poika koetti monella lailla tehdä tiettäväksi, että hän oikeastaan osasi erittäin hyvin — nyt sattui vaan niin perin — helkk. — sikamaisen huonosti, että häneltä juuri nyt pääsi unohtumaan! Niin, kaikkea muuta heidän piti uskoa, vaan ei suinkaan puhtainta, ainoata mahdollista, pysyvää totuutta, ettei hän ollut kotonaan katsonutkaan läksyään!
Useimmiten oli hänen tapansa arvata, ja siinä hän oli oikea mestari.
Kun hän huomasi tunnin kuluessa sen vaaran uhkaavan, että häneltä kysyttäisiin, — opettajan alettua esim. nimiluettelon mukaan määrätyssä järjestyksessä; taikka kun oli hänen vuoronsa kuukauden kuluessa tapahtuvien kuulustelujen mukaan tulla kyseltäväksi, — alkoi Mikko Tiukkatuuli salavihkaa ja ahkerasti hommata paikallansa. Hän pinosi kirjoja eteensä pöydälle koko röykkiön suojatakseen itseään ylhäältä tulevilta tutkivilta katseilta. Kirjapinon takana voi hän hiukan avata läksykirjaa kurkistaakseen sinne. Ja sitten hän tarkisteli, vahtien alituiseen opettajaa, juuri sitä kohtaa sivulla, johon luuli sen oppilaan pysähtyvän, jolta sillä hetkellä kyseltiin. Jos opettaja onnettomuudeksi sattui kävelemään luokan edessä tai penkkirivien välissä, eikä kirjamuurista enää ollut hyötyä, pisti hän äkkiä kirjan poveensa jonakin sopivana hetkenä, istui hiukan aikaa ja nousi sitten pyytäen:
— Saanko minä mennä pihalle? No, eihän sellaista juuri voinut kieltää, mutta jos nyt kumminkin niin kävi, istui Mikko Tiukkatuuli hetken levottomana ja uudisti sitten pyyntönsä surkealla ja rakoilevalla äänellä.
Näin sai hän viisi tai seitsemän minuuttia aikaa lukea häiriöttä.
Koko läksyä ei hän usein tällä tavalla ennättänyt oppia ja kuulusteltaessa tuli varastettu tieto piankin ilmoille. Varoen hän sitten sanoi sanan tai kaksi, lauseen alun, joka saattoi olla todenmukainen — varovasti onkien opettajalta kehoittavaa päännyökkäystä todistamaan hänen olevan oikealla tiellä, auttavaa sanaa, johon edelleen voisi nojautua. Usein meni hyvin. Oli yhtä ja toista, josta tarkkaava korva saattoi tehdä todenmukaisen johtopäätöksen, kun vaan sai alun; tappelun seuraus, tekosanan taivutus joko säännöllisesti tai säännöttömästi, myöntävä tai kieltävä vastaus kysymykseen — jo kysymyksen muodosta saattoi paljon arvata! Mutta saattoi käydä niinkin, että kaikki meni hullusti, päin seiniä. Kun hän oli saanut opettajalta kehoittavia päännyökkäyksiä ja ystävällisiä avunsanoja: juuri niin oikein Mikko — — presens parti — niin particip — —! — silloin paljasti joku hurjasti väärin arvattu sana sen tietämättömyyden kuilun, jonka äyräällä Mikko Tiukkatuuli oli huojunut, ja nyt hän sai kestää vihan myrskyn, joka vyöryi hänen ylitsensä entistä rajumpana ja tuimempana!
— Kyllä minä tiedän, sinä poika koitat hävyttömästi arvaamalla päästä eteenpäin! Kyllä sinut opetan! Luuletko hyödyksesi vetäväsi minua nenästä, kelvoton? Siinä sinä suuresti erehdyt.
Sitten tuli läksytys ja 4 arvosteluvihkoon ja muistutus ja kaikenlaista onnettomuutta tuolle tavattomalle nulikalle, joka luuliarvaamallaselviävänsä läksystä! Kaikesta huolimatta harppasi poika tappionsa jälkeen paikalleen, levollinen ilme kasvoillaan;olihantuo tavattomuus kuitenkin käynyt päinsä, — eikä niin aivan harvoinkaan!
Itse asiassa eivät opettajat paljon — tai eivät juuri ollenkaan — välittäneet Mikko Tuikkatuulesta; kun olivat sohasseet hänelle 2,5, eivät he enempää tarkanneet häntä. Eikä Mikko Tiukkatuuli liioin huolinut opettajista, kun hyökkäys oli kestetty ja hän istui paikallaan vapaana muista huolista. Lopun tuntia istui hän hiljaa tuolillaan antamatta tilaisuutta minkäänlaiseen valitukseen "opetuksen häiritsemisestä", niinkuin muistutuksissa sanottiin. Useimmiten hän kirjoitteli ja piirusteli paperilappusille. Väliin saattoi kyllä kuulua äreä:
— Olet tarkkaamaton, poika! Pane pois ne vehkeet!
Ja Mikko Tiukkatuuli pani pois laput. Kerran pysähtyi lehtori Bugge hänen kohdalleen ja katsoi hänen olkansa takaa.
— Mitä sinä teet, poika? Näytäppäs tänne, mitä sinä siinä kirjoittelet?
Mikko Tiukkatuuli hyppäsi pystyyn kuin käärmeenpistosta, ja kun opettaja tahtoi lappua, oli hän vikkelästi pistänyt sen suuhunsa ja pureskellut mälliksi.
Erään toisen kerran, kun Mikko Tiukkatuuli oli järjestäjänä ja lainasi saksankielen lukukirjan opettaja Svenningsenille, äkkäsi tämä kirjassa paperilapun.
— Hei, mitä täältä löytyy? Oikea runo. Mikko herran luullakseni!
Mikko Tiukkatuuli leimahti tulipunaiseksi kasvoiltaan ja nousi ylös.Mutta Svenningsen piteli paperia korkealla, nojaten pöytään ja sanoi:
— Tämä pitää meidän kuulla, hyvät herrat!
— Ei, ei! huusi Mikko Tiukkatuuli, juosten melkein opettajan luo ja ojensi kätensä paperia tavoittamaan.
— Antakaa se minulle!
— Antaako sinulle! Kuinka sinä puhuttelet? Mene istumaan! Ja opettaja luki juhlallisella äänellä:
Viimein voitto!
Hän laivan kannella tähtäilee —On uljas katse ja sorja varsi —Kolumbus, minne hän joutunee,Kun miehistö tuskin tottelee?Sen röyhkeä huuto jo korvia karsi!
Hän silmäns' aavan ve'en yli luo,Ja rinnassansa on ahdistusta:"Siis eikö mun kohtalo viimein suoJo maatakin nähdä? Vai joko tuoOn aatteeni loppu ja hautani musta?"
Mut taakse jo miesten raivoinenKäy joukkio räyhäten, miekat käissä:"Kolumbus, käänny! Me uhmaillenNyt käskemme kerran viimeisen!Ei seurata hullua retkissä näissä!"
Jo vimmoissaan hänet piirittääTuo joukko ja uhkaa miekoillansa.Sen uhkaus on yhä villimpää —Kolumbus vankkana, pystyssä pää,On vait', ei siirry paikastansa.
Vaan sitten hän äkkiä naurahtaaJa varmana viittaa merta kohti:Kali, sielläpä miehet riemuten saaNyt vihdoin nähdä, kuinka se maa,Jot' etsittiin, jo lännessä hohti!
— Kas vaan, sankariruno! sanoi Svenningsen. Kaikki pojat katsoivatMikko Tiukkatuuleen, useimmat irvistellen pilkallisesti. MikkoTiukkatuuli istui pää käsivarsilla, nenä pöytään litistettynä.
— Suurenmoinen runo! sanoi opettaja.
— Olihan siinä virhe runomitassa parissa paikassa! nauroi Simo Selmer, kumartelija, ensimäisessä penkissä, opettajalle.
— Tämä on huolellisesti säilytettävä, sanoi Svenningsen pilkallisella tavallaan, käärien paperin kokoon.
Silloin Mikko Tiukkatuuli nosti päätään ja katsoi opettajaan, joka pisti kokoontaivutetun paperin povitaskuunsa. Mikko Tiukkatuuli hyppäsi esiin:
— Antakaa se minulle! Se on minun!
— Se oli sinun. Nyt se on minun, herra runoilija!
— Minä tahdon sen takaisin, huusi Mikko Tiukkatuuli itku kurkussa.
Opettaja Svenningsen katseli kummastellen ja ankarasti Mikko Tiukkatuulta; sellaisena ei hän ollut koskaan nähnyt tuota hiljaista poikaa.
— Kuinka sinä uskallat? Tahdot? Sinun tahtosi pysyy toistaiseksi täällä minun taskussani, Mikko parka, ja siellä sen on pysyminen. Kun sinä teet tällaista tunnilla luvatonta työtä, — näenhän minä, tämä tuote on koulun musteella kirjoitettu, — niin otetaan se sinulta pois, pannaan takavarikkoon, yksinkertaisesti, ukko parka?
Silloin tapahtui jotakin tavatonta. Mikko Tiukkatuuli astui kahden ensimäisen penkin väliin, Simo Selmerin ja Antti Bechin. Kun opettaja viimeisten sanojensa ohella nyökkäsi hymyillen ja taputti rintaansa povitaskun kohdalta, löi Mikko Tiukkatuuli kaikin voimin nyrkkinsä Antti Bechin pöytään, jotta kolahti, ja huusi itkunsekaisella äänellä:
— Tämä on hävytöntä!
Opettaja hyppäsi alas tuoliltaan.
— Mitä sinä sanoit? kuinka sinä sanoit, poika?
Hän nipisti pojan korvaa.
— Hävytöntä, hävytöntä! huusi Mikko Tiukkatuuli aivan suunniltaan, kunnes itku tukahutti äänen.
Silloin läjähti korvapuusti ja vieläkin ja vieläkin, ja joka lyönnin perästä kysyi opettaja:
— Mitä sanoit? Mitä sanoit?
Ja Mikko Tiukkatuuli toisti yhä kovemmin kirkuen:
— Hävytöntä! Hävytöntä!
Ja taas läjähti ja läjähti ja läjähti aina vaan, opettaja löi tulipunaisena vihasta ja Mikko Tiukkatuuli huusi; koko luokka istui kuin kivettyneenä. Lopulta opettaja lakkasi, roimasten Mikko Tiukkatuulen luotaan ja katsoen julmasti häneen:
— Nyt luullakseni olet saanut kylliksesi, sinä roikale!
Mikko Tiukkatuuli seisoi kalpeana, kasvot kyynelten valamina ja silmät' seisoivat päässä; hän hitusi vieläkin — se oli kuin hätähuuto:
— Hävytöntä!
Opettaja Svenningsen hyppäsi uudestaan esiin. Silloin Antti Bech nousi paikaltaan; hän oli luokan vahvin poika, pitkä ja vaalea. Aivan levollisena astui hän pois penkistä opettajan eteen ja sanoi:
Se oli hävytöntä!
Svenningsen astui askeleen taapäin ja oli vaiti. Antti Bech katsoi häntä levollisesti silmiin; hänen takanaan ryöski Mikko Tiukkatuuli. Muuten vallitsi äänettömyys luokalla.
Opettaja kääntyi pois ja käveli laattialla pari kertaa edestakaisin.Sanaakaan sanomatta meni hän sitten paikalleen ja alkoi kuulustaa SimoSelmeriltä kielioppia. Antti Bech meni istumaan ja Mikko Tiukkatuulisamoin.
Loppu tuntia meni kamalassa hiljaisuudessa, läksyä kuulusteltaessa painunein äänin. Kun soitettiin, meni Svenningsen sanaakaan sanomatta ulos; hän ei muistanut antaa läksyä seuraavaksi kerraksi.
Välitunnilla pysyi Mikko Tiukkatuuli erillään muista; hän oli punainen ja kummallinen.
Tavallisesti hän olikin aina itsekseen. Hän tuli pian olleeksi kaksi vuotta koulussa, ja yhtäkaikki tuntui siltä, kuin ei kukaan häntä vielä tuntisi. Koulun ulkopuolella ei hän juuri koskaan ollut luokkatoveriensa seurassa. Hän pysytteli eniten kotonaan suuressa vanhassa talossa, jossa asui. Joku väitti hänen leikkivän tyttöjen kanssa — hänellä oli kaksi sisarta; muuten tiedettiin tavalla tai toisella, että hänellä kotitalossaan oli omat monenlaiset kapineensa, joilla hän puuhaili. No, ei kukaan hänestä niin kovin välittänyt, eikä tutkistellut, mitä hän itseksensä hommasi! Kyllä hän taisi toisinaan olla hiukan olevinaan, tahtoi kernaasti osoittaa tietävänsä yhtä ja toista ulkomaailmasta, aikaihmismäistä, hän ei keräillyt postimerkkiä eikä nappia; hän ikäänkuin piti itseään liian hyvänä ja liian vanhana sellaiseen puuhaan.
Nytkin hän käveli yksinänsä tuolla koulun aidan vieressä, kun toiset pojat seisoivat ko'olla voimisteluhuoneen portaiden edessä, jutellen hänestä ja katsellen häntä.
— Sikamaisen hävyttömästi tehty! luulivat useimmat.
— Hän tekee muka runoja, semmoinen houkkio!
— Ja aivan Svenningin nenän edessä, poika!
— Hävytöntä! päätti Simo Selmer; — pelkkää itserakkautta runon vuoksi, selväähän se, hänen mielestään se on verrattoman suurenmoinen!
— Oli se ainakin parempi kuin ne, joita olen nähnyt sinun tekevän, Simo, huomautti Antti Bech; hän katseli Mikko Tiukkatuulta tuonnempana aidankulmassa.
— Minkä vuoksi sinä sekaannuit siihen, Antti? Miehekästä tietysti! tokaisi Simo Selmer.
— Minkäkö vuoksi minä siihen sekaannuin? Sen sanon sinulle: siksi, että sinä ensiksi pistit siihen nokkasi, — mairitellaksesi Svenningiä. Ja siinä sinä teit rumasti. Ensiksikin se oli halpamaista ja toiseksi on Svenning niin inhoittava pilapuheineen, joille ei meidän koskaan pitäisi nauraa.
— Sekaannuinko minä…?
— Etkö sinä muka sanonut jotakin runomitasta! Oli sekin!
Antti Bech pisti kätensä housuntaskuihin ja harppoi aitaa kohti. Kun hän lähestyi kulmaa, kääntyi Mikko Tiukkatuuli syrjittäin häneen ja koputteli aidan pylvästä.
— Olisit vaan antanut hänen lyödä kyllikseen, sanoi hän seinään kääntyen — nyt saat sinä, saat sinäkin. Eihän siinä ole järkeä, näetkös — minun vuokseni.
— Järkeä! Luuletko sinä minun voivan istua rauhassa, kun Svenning häpäisee luokan kunniaa? Onko hänellä oikeus sekaantua kirjassa oleviin lappuihin, jotka eivät koske häntä!
— Niin, mutta…
— Sikamaisen hyvin tehty sinun puolestasi, Tiukkatuuli, näetkös, kerrassaan sikamaisen hyvin tehty!
— Noo —
— Nyt rehtori tulee tietystikin. Svenning luonnollisesti valittaa nyt heti.
— Se on tietty!
— Mutta minä puolestani selvitän rehtorille, minä, näetkös, Svenningin halpamaisuudet. Siihen voit luottaa. Tehköön hän sitten mitä tahtoo.
— Luuletko tästä tulevan — rangaistusta?
— Jaa, ei ole hyvä tietää. Viime vuonna erotettiin Antti Holm. Hän oli sanonut lehtori Buggea "tökeröksi".
— Erotettiinko hänet?
— Niin, ihan järkenään. Mutta se olikin, näet, pahempaa. Bugge ukko ei ole mikään joutava mies niinkuin Svenning!
Soitettiin, välitunti oli kulunut. Luokalla tuli tavattoman pian hiljaista. Oli rehtorin oma tunti, historiaa.
Kesti kauan, ennenkuin rehtori tuli. Kaikki tajusivat Svenningsenin olevan valittamassa.
Lopulta hän tuli, ja pojat oikein nytkähtivät. Rehtori Holst oli tumma mies, aina hyvin vakava. Hän astui paikalleen, sai tietää läksyn järjestäjältä, Mikko Tiukkatuulelta, ja asettui tapansa mukaan sinne ylös seisomaan, jalat hiukan hajalla, kädet selän takana takinliepeiden alla. Hän heilutteli itseään hiukan kahden puolen; tummat, syvät silmät korkean, selvän ja kaarevan otsan alta tarkastivat levollisesti luokkaa. Kulut muutama minuutti.
— No Mikko! sanoi hän lopulta. Puna leimahti äkkiä Mikko Tiukkatuulen poskiin, ja hän nousi paikaltaan tuskallisessa jännityksessä.
— Mistä tapauksesta laskemme sen maailmanhistoriallisen jakson alkavan, jota sanotaan "uudeksi ajaksi"?
— A—a — Amerikan löydöstä.
— Mistä vuodesta?
— Vuodesta 1492.
— Kenestä?
— Kristofer — Kolumbuksesta! vastasi Mikko Tiukkatuuli. "Kristofer" tuli reippaasti Mikko Tiukkatuulen riemastuessa siitä, että häneltä kysyttiin; mutta "Kolumbusta" mainitessaan leimahti hän äkkiä punaiseksi ja kuiskasi nimen itsekseen.
Luokassa kävi salainen hymäys — hyvin hillitysti, kosk'ei rehtorin naama antanut minkäänlaista aihetta nauruun-, vakavana ja ankarana hän siellä ylhäällä seisoi ja heilui. Mutta päivän läksynä oli Pohjois- ja Etelävaltioiden sota vuonna 1864, joten tämä alkaminen Kolumbuksesta ja juuri Mikko Tiukkatuulesta — no, huolimatta ankarasta naamasta saatiin kumminkin lohdullinen aavistus siitä, ettei rehtori ottanutkaan Svenningsen'in valitusta niin kauhean juhlalliselta kannalta!
— Mitä kansallisuutta?
— Espanjalainen.
— So!
— Ei — Genualainen!
— Mutta Espanjalaiset?
— Varastivat hänet.
— Tee minulle lyhyesti selvää Amerikan historiasta, sen löydöstä vuoteen 1860.
Mikko Tiukkatuulen silmät loistivat, sillä tässä hän oli oikealla alallaan!
Historia ja maantiede olivat ainoat aineet, joita Mikko Tiukkatuuli osasi kunnolleen. Ei siksi, että hän olisi lukenut näitä läksyjä enempää kuin muitakaan, mutta jollakin käsittämättömällä tavalla kerääntyi hänelle niissä aineissa kokonainen pääoma varmoja tietoja, joita ei hän koskaan kadottanut; aina olivat ne selvinä ja varalla. Hänen tarvitsi vaan sulkea silmänsä ja katsoa sisimpään päähänsä; siellä oli koko maailman kartta levällään kuin naulattu, sen meret, maat, kaupungit, virrat ja vuoret, ihmisrodut, neliöpenikulmat, asukasluvut, vienti ja tuonti, elinkeinot ja kaikki tyyni. Ja historia — se esiintyi liikkuvina kuvina kaikkialla maantieteellisissä maissa, hän näki sen ilmielävänä jokaisessa maassa, missä värikkäät rajaviivat laajenivat ja supistuivat aikain vaihtelevien vaiheiden mukaan. Hän kuuli roomalaisten legioonien jymisevän tahdikkaan kuhin Välimeren maissa, hän näki Hannibalin norsujen vaivaloisen menon Alppien yli eläinten raskaasti voihkiessa, hän näki idästä nousevan pölyn Hunnien ja Germaanien vaeltaessa; synkkinä varjoina esiintyivät keskiajan linnat Saksan ja Ranskan metsissä ja kukkuloilla, kirkonkellojen kaukaa kaikuessa, munkkilaulujen humistessa luostarinporttien takaa, ritariturnausten keihäänkalskeessa ja kilpien helinässä. Pohjoisesta tuli laivoja joiden korkeata lohikäärmekeulaa Pohjanmeren tyrskyt huuhtoivat. Laivoilla seisoi vaaleatukkaisia viikinkejä sinisissä viitoissa ja hopeavöissä, he tähystelivät merelle etelän seikkailuja ja rikkautta kohti. Myöhemmin näytti loistava aurinko valaisevan maailmaa, raskaat pilvet häipyivät ja etäisessä loisteessa kohosi uusi maailma merestä; kotona Euroopassa puhui Luther selviä sanoja Worms'issa keisarille ja paaville. Pohjoisesta tuli Lumikuningas Aadolf kera Ruotsalaisten ja Suomalaisten kuin lumivalkea sää keskelle Saksan alituista kiistaa ja sekasortoa. — — Senjälkeen muuttuivat kuvat rikkaammiksi ja monipuolisemmiksi, niitä vilisi idästä ja lännestä, pohjoisesta ja etelästä, kaikki maat näyttivät kilpailevan keskenään tehdäkseen historian kirjavaksi ja muodottomaksi! Espanjassa kulki Filip II synkkänä ja sanatonna pappiensa kera toimittamassa kidutuskuulusteluja kellareissa ja käryäviä polttorovioita kaduille ja toreille; mutta Wilhelm Oraanialainen ja ahkerat Alankomaalaiset tekivät hänelle sitkeätä vastarintaa. He taistelivat, näkivät nälkää ja kärsivät ja kestivät, mursivat hiekkavallinsa, jotta meri syöksyi peittämään heidän kukkatarhansa ja hedelmälliset vaimonsa ja huuhtasi yli Alban ja hänen mustain Espanjalaistensa pään. — — — Englannissa piti valtikkaa punatukkainen, pitsikauluksinen Elisabeth ja mestautti Maria Stuartin, mutta rakennutti vahvan laivaston ja lähetti ylpeät Englantilaiset tekemään uusia valloituksia, etsimään uusia teitä. Hänen jälkeensä tulivat Jaakko ja Kaarlo I ja synkkä Cronnvell. — — Mutta sitten näyttivät kaikki vaikenevan ja pysähtyivät ajaksi katselemaan Ranskaa! Siellä seisoi Ludvig Neljästoista tuuheassa peruukissa, korkeilla koroilla valtaistuimellaan Versaillessa, lumoten ihmiset komeudellaan, loistollaan ja vallallaan, jota muut nöyrästi kumarsivat ja tottelivat; koko Ranska muuttui valosta säteileväksi juhlasaliksi, jossa hovimiehet ja naiset liikkuivat sirossa piirissä kuninkaan ympärillä — herrat silkkisukissa ja suippomiekka vyöllä ja naiset mahdottomissa kalanluista kankeissa hameissa ja korkeissa peruukeissa, eikä maailmassa ollut muuta nähtävää kuin Ranskan juhlallinen sali. Ulkopuolella olevat kuninkaat ja keisarit katselivat ja kurkistelivat tätä komeutta unohtain aivan itsensä, eikä heidän maissaan tullut mitään historiasta. Mutta silloin yht'äkkiä herätti heidät jyrisevä pamaus ja ääni, joka huusi saksaksi, jotta koko Eurooppa kajahti. Preussin Fredrik Suuri se näin äkkiä iski tulta ja komensi urhokkaat sotilaansa taisteluun, yht'aikaa Itävaltaa, Venäjää ja Ranskaa vastaan. Silloin naapurimaiden keisarit ja kuninkaat saivat silmänsä auki ja heittivät ajatuksistaan Ranskan hovitanssiaiset ja äkkäsivät sata vuotta kuluneen; nyt he itse olivat kokonaan myöhästyneet! Pian saivat he huomata Versaillesin komeuden, joka heidät niin oli lumonnut ja kietonut pauloihinsa, muuttuneen mädäksi ja myrkytetyksi noina satana vuonna Ludvig XIV ja Ludvig XV aikana. Vallankumous tuli vyöryen Pariisin takakaduilta kuin paisuva virta, joka kasvoi ja riehui murskaten mäsäksi koko naamiokekkerit. Hovimiesten ja -naisten peruukit lennätettiin päistä ja päät seurasivat niitä — korkeimmalle lensivät kuninkaan ja kuningattaren, Ludvig XVI ja Marie Antoinetten, päät. Näin meneteltiin verisesti! Roskajoukko ulvoi, Danton'in, Marat'in ja Robespierre'n karjuminen oli äänekkäin; lakkaamatta kävi ja kolahteli mestauskone (guillotine) yhä vaan eroittaen pään kaulasta, niinkuin äidin veitsi leikkaa leipää, siellä kotona, väelle suurukseksi. Taaskin oli Ranska yksin maailman huomion esineenä. Kaikki kuninkaat ja keisarit kerääntyivät kauhistuneina mennäkseen pysäyttämään mestauskonetta, hajoittamaan roskajoukkoa ja tuhoamaan Dantonin, Maratin ja Robespierren. Mutta silloin kajahti hätäkello Ranskassa, ja kansalaisia vyöryi tuhansittain maansa puolustukseen paljasjalkaisina, rääsyisinä, heinähankoineen ja viikatteineen; edellä kulkivat, vallankumouksen miehet huutaen tulisia sanoja — näin tultiin rajalle leimuavana liekkinä ja raivoavana tulena ja kuninkaat ja keisarit, perääntyivät kauhusta kalpeina. — Mutta tulenliekki kääntyi rajalta kotiin, syöksyi Pariisiin, leimahti koko maahan; se kasvoi ja paisui rajattomaksi, helvetilliseksi elämöimiseksi, päitä lensi ja verisuihku kohosi korkealle ilmaan, roskajoukon ulvonta, hirmujulistukset — —
Seis! jylisi ääni yli kaiken ulvonnan ja kirkumisen — yht'äkkiä tuli hiljaisuus. Roskajoukko hajosi, tulenliekki sammui ja savu haihtui tuuleen; kirkas päivä paistoi rauhaiseen Ranskaan ja ylinnä vallankumouksen murskaamilla raunioilla seisoi yksinänsä pieni mies, kolmikolkkainen hattu päässä, käsivarret ristissä rinnalla, katse vaaniva ja uhkaava. Suuren Napoleonin taakse järjestyivät kaikki, jotka olivat polttaneet ja räyhänneet, tikeiksi, lujiksi sotilasriveiksi trikolorin ja kultaisen keisarinkotkan ympärille — ja viidentoista vuoden kuluessa eivät kutkaan kuninkaat taikka keisarit saaneet siunainta rauhaa, heitä ruoskittiin, kaahattiin, syöstiin sekasortoon, kanuunat jyskyivät Espanjasta Venäjälle asti, ja Ranskan keisari kulki voitosta voittoon, ja koko maailma vapisi hänen jalkainsa juuressa.
Yksi ainoa maa pysyi taipumattomana — se väijyi, luovaili ja purjehti ulkopuolella Ranskaa, ellen varoillaan kaiken aikaa, ei antautunut koskaan, eikä hellittänyt katsettaan hänestä, eikä vienyt tähysteleviä laivojaan hänen tieltään. Se maa oli Englanti. Kesken hänen voitonriemuaan ja kansain peljätessä kauhistavaa jyminää — iski Englanti kyntensä tuohon pieneen mieheen, jolla oli kolmikolkkainen hattu päässä, nostaen hänet yli laajan meren, ja laski hauet valtameren etäisimmälle saarelle.
Sen jälkeen oli historia pitkän aikaa hiljaista ja yksitoikkoista. Mikko Tiukkatuuli vihasi Englantilaisia enemmän kuin ketään muuta maailmassa, samalla kuin hän rakasti tuota yksinäistä miestä valtameren etäisimmällä saarella ja kärsi hänen kanssaan.
Lyhyt esitys Amerikan historiasta! Tällä rehtori Holst tarkoitti, että piti luoda reipas katsaus valtakuntiin ja ajanjaksoihin kokonaisuudessaan. Tutkivalla katseellaan oli hän pian huomannut, että tämä oli Mikko Tiukkatuulen oikea ala. Vaikka rehtori seisoikin synkkänä ja saavuttamattomana tuolla ylhäällä heilutellen itseään, jotta valonsäteet välkkyivät hänen kirkkaalla otsallaan kuin norsunluisella pinnalla, — tunsi Mikko Tiukkatuuli turvallisuutta: sekin, että hän oli saanut tällaisia kysymyksiä juuri nyt, antoi aihetta siihen toivoon, että on korkeampaa oikeutta ja toisenlaista, kuin opettaja Svenningseirin polttavat korvapuustit!
Tuo lyhyt esitys meni oikein hyvin. Rehtori sanoi "soh!" vaan pari kertaa, ja Mikko Tiukkatuuli sai rehtorin pienen, soman ykkösen arvostelukirjaansa.
Tunti kului vitkaan ja laimeasti, Amerikan kansalaissodasta puhuttaessa hiljaisilla äänillä, rehtorin väliin huomauttaessa:
— Soh! taikka; — niinkö luulet?
Viimein soitettiin ja läksy saatiin seuraavaksi kerraksi.
— Sinä Mikko ja sinä Antti Bech jääkää tänne! Te muut saatte mennä ulos!
Nyt tulee! Mikko Tiukkatuulen vatsa vetääntyi kupparaan rinnan alle. Luokkahuone tyhjentyi. Rehtori seisoi paikallaan yhä heilutellen itseään.
— Astukaa esiin molemmat!
Antti Bech ja Mikko Tiukkatuuli asettuivat opettajan pöydän eteen.Antti katseli uhallisesti ja totisena suoraan eteensä seinään; MikkoTiukkatuulen tuskallisesti jännitetty katse kiintyi rehtorin vakaviinkasvoihin.
— Opettaja Svenningsen on tehnyt minulle valituksen sinun käytöksestäsi, Mikko. Hän on löytänyt tämän runon sinun kirjastasi, — rehtori veti paperin taskustaan. — Hän olisi voinut rangaista sinua tällaisesta tunnilla luvattomasta työstä, mutta hän mielistyy sinun runoosi, lukee sen tovereillesi ja tahtoo itse säilyttää sen. Tästä olisi sinun — herra Svenningsen'in oppilaana ja runoilijana — pitänyt olla hänelle hyvin kiitollinen. Kaikkea vielä! Sinä käyttäydyt hävyttömästi herra Svenningseniä kohtaan. Siitä olet saanut hyvin ansaitun rangaistuksesi, ystäväni. Tässä on nyt sinun runosi — herra Svenningsen ei luule olevan syytä säilyttää sitä. Ole hyvä!
Rehtori ojensi hänelle paperin, ja Mikko Tiukkatuuli otti sen, tulipunaisena kasvoiltaan. Rehtori seisoi hetken aikaa vaiti heiluen ja lakkaamatta katsellen Mikko Tiukkatuulta. Kun tarkkaan katsoi, huomasi hienon, hienon hymyn rehtorin ohuilla huulilla. Viimein hän kääntyi Antti Bechiin päin:
No, Antti, eikö sinulla ole mitään sanottavaa?
Antti Bech katsoi kysyen opettajaan.
— Minä kuulin sinun esiintyneen luokalla korkeampana tuomarina.Mutta ehkä sinä olet armollisesti tyytyväinen minun huomautuksiiniMikolle? Niin, kai minä siinä suhteessa olen onnellisempi kuin herraSvenningsen, joka sai lähtöpassinsa sinun allekirjoittamanasi. Saanensiis sanoa kiitoksia!
Rehtori ojensi kätensä. Antti Bech loi katseensa alas ja seisoi liikahtamatta.
— Anna minulle kätesi, poikaseni! sanoi rehtori äkkiä muuttuneella äänellä — melkein sydämellisesti ja tuttavallisesti.
Vitkaan tarttui Antti Bech tarjottuun käteen; rehtori puristi sitä hiukan:
No, nyt saatte mennä, molemmat!
Mikko Tiukkatuuli, ja Antti Bech jonkkivat yhdessä pois.
He astuivat rinnan portaita alas. Antti pysähtyi ja tokasi:
— Minusta sinun runosi oli sentään sikamaisen hyvä!
He menivät alemmaksi ja lähestyivät ulko-ovea.
Ulkona koulun pihalla oli elämää, huutoa ja kirkunaa niinkuin tavallisesti.
— Tiedätkös, Tiukkatuuli, sanoi hän — emmekö ole yhtä mieltä siinä, ettemme hiisku sanaakaan toisille siitä, mitä rehtori meille sanoi?
— Tietysti! vastasi Mikko Tiukkatuuli.
— Niin, näetkös, ei noiden nautojen kalloon kuitenkaan mahtuisi, että rehtori on kohdellut meitä sikamaisen leikillisesti.
— Johan nyt, sanoi Mikko Tiukkatuuli. Hän mietti hiukan ja jatkoi: —Kai hän olikin aikalailla leikkisä? Minäkin sain runoni takaisin!
— No, ei meitä ainakaan koulusta pois ajettu, naureskeli Antti Bech; ja sitten he menivät koulun pihaan.
— — — — —
Sen ja seuraavan päivän oli Mikko Tiukkatuuli kovin miettiväinen.
Hän tahtoi päästä selville jostakin asiasta.
Kolmantena päivänä oli heillä taas rehtorin tunti, historiaa. Koko tunnin istui Mikko Tiukkatuuli paikallaan pää kallellaan, katsellen lakkaamatta oikealla silmällään rehtoria ja vasemmalla jäykästi pitkin nenänsä vartta.
Rehtori Holst oli entisellään, mutta Mikko Tiukkatuuli keksi hänessä jotakin uutta sinä päivänä.
Kun tunti oli loppunut, käveli Mikko Tiukkatuuli, ollen järjestäjä, yksin luokkahuoneessa. Hän avasi akkunat, pesi suuren taulun, kastoi sienen ja asetti liidun ja suuren, puisen harpin saataville laskentotuntia varten. Kun kaikki oli kunnossa, seisoi hän hetken tuijottaen opettajain istuimen seinään. Sitten hän nyökkäsi päätään, aivan kuin olisi tehnyt päätöksen jostakin asiasta.
— Niin, kyllä rehtori oli pohjaltaan leikillinen mies!
Näistä päivistä alkoi Mikko Tiukkatuulen olo koulussa muuttua toisenlaiseksi; ei kumminkaan suuresti, eikä huomattavasti. Ennen hän aina oli istunut siellä ja miettinyt, miten kulloinkin paraiten voisi pujotella viiden tunnin läpi ja sitten niilestää kotiin päivälliselle; nyt oli olemassa side tai oikeammin kaksi, jotka liittivät hänet lujemmin kouluun.
Toinen oli rehtori Holst.
Joka historiatunnilla Mikko Tiukkatuuli tähysteli tuota tummaa miestä, joka hänen mielestään äkkiä oli lakannut olemasta koko koulun ja opettajain vihamielisyyden ylin herra ja saavuttamaton mestari ja muuttunut ihmiseksi, joka tasapuolisesti, ystävällisesti tahtoi selville saada asiat, puhua ja tuomita niinkuin tavallinen ihminen — ulkopuolella koulua. Näin, tähystäen ja huomioita tehden, keksi hän yhä enemmän hyviä ja rauhoittavia ominaisuuksia rehtorin kasvoissa, äänessä ja koko olennossa. Korkea, kiiltävä otsa, jota sinertävän musta, sileä tukka ympäröi, oli hänen mielestään puhdas, viisaan miehen otsa; ja totisista silmistä välkähti väliin hymy ja ystävällisyys. Ääni oli rauhoittava ja tuo hiljainen, säännöllinen heiluminen arvokasta. Rehtori ei koskaan kiivastunut, eikä lyönyt, eikä torunut; kun hän sanoi "soh!" tai "niinkö luulet?" vaikutti se kymmentä kertaa paremmin, kuin esim. Svenningsenin pilkka ja sukkeluudet, taikka lehtori Buggen pitkät nuhdesaarnat. Suuren suuri asia oli sekin, että rehtori kohteli kaikkia poikia samalla lailla; etevimmät ja heikoimmat oppilaat saivat yhtä paljon hymyilyjä ja ystävällisyyttä osaksensa. Simo Selmerille sanottiin "soh!" yhtä ankarasti kuin pikku Söyrinki Miehentappajallekin, luokan raukkamaisimmalle ääliölle, joka ei koskaan osannut, eikä voinut osata mitään. Ennen oli rehtori, Mikko Tiukkatuulen mielestä, ollut herttua Alban kuvan näköinen kuvitetussa maailmanhistoriassa hänen kotonaan. Mutta kun hän nyt, tarkkasi ja katseli häntä, varsinkin rehtorin levollisesti ja järkähtämättömän selvästi esittäessä suuria maailmanhistoriallisia ajanjaksoja ja tapahtumia, — hävisi Alba ja rehtori alkoi, erittäinkin otsa ja katse, muuttua suuren Napoleonin näköiseksi.
Mikko Tiukkatuulen sielussa piili pohjimmaisena heikko, kammottava aavistus, että jonakin päivänä vedenpaisumus huuhtoisi hänen päänsä. Kun hän ajatteli koulussa oloaan, huomasi hän olleensa huolimaton ja laiska kaiken aikaa. Hän ei mitään osannut kunnolleen; kaikesta hän oli selvinnyt pujottelemalla ja arvaamalla. Olihan tuo onnistunut jotenkuten kuukaudesta toiseen, vuodesta vuoteen. Mutta itse asiassa hän huojui kuilun partaalla. Jonakin päivänä täytyi tilinteon tulla. Ja se tuli olemaan kamala! Nämä ajatukset hän aina sysäsi syrjään. Ne yllättivät hänet kumminkin äkkiä, niin koulussa kuin muuallakin — kuin kylmänväreet ruumiin. Mutta niiden kauhistava voima oli liian suuri ja hänen tuskansa auttamattoman kova; sitä ei voinut kestää!
Nyt, kun rehtori Holst oli ikäänkuin "ilmestynyt" hänelle, sai poika hänestä pelastusankkurin hädässään. Häneen tuli lohduttava aavistus, ettei rehtori Holst sentään tykkänään häntä tahtoisi heittää silloin, kun tosi oli edessä, kun koulu vaatisi hänet tilille, isä kutsuttaisiin ja hänelle ilmoitettaisiin koko asia j.n.e. Pilkkaa, piiskaa ja nujerrusta hän kyllä tulisi saamaan — mutta ei häntä sentään tykkänään raakattaisi! Kun ei vaan ajettaisi koulusta, eikä hyljättäisi, eikä lähetettäisi merelle taikka muutenkaan pidettäisi sellaisena, joka ei koskaan voi parantua!
Samalla kun hän oli saanut tämän lohdutuksen, kävi Mikko Tiukkatuulen ajatus kamalasta tilinteon päivästä elävämmäksi ja palasi useammin mieleen. Ainakin oli se joka historiatunnilla ihan selvästi hänen edessään; oikein kylmä hiki nousi otsalle, hänen kuvitellessaan, kuinka kaikki oli käyvä. Sitten hän katseli rehtoria sivulta ja turisi hänen yhä seisovan yläpuolellaan…
Mikko Tiukkatuuli luki nyt tarkoin historialäksynsä, ja rehtori Holst oli tyytyväinen häneen, — jospa hän olisi aavistanut, mitä ajatuksia poika hautoi ja kuinka tuo pieni nasikka pää kallellaan ja tiukkatuulikatseellaan todenteolla jumaloitsi häntä, turvautui häneen tuskallisissa ajatuksissaan!
Toinen side, joka liitti Mikko Tiukkatuulta kouluun, oli Antti Bech. Aina Svenningsenin ja runon päivästä saakka olivat Mikko Tiukkatuuli ja Antti Bech ystäviä. Alussa salassa ja huomaamatta, sittemmin lämpimämmin ja avonaisemmin.
9/4. Mikko on "unohtanut" suorittaa laskuesimerkkinsä tänään.
Lange.
16/4. Ei Mikko ole tänäänkään tuonut kotona laskettavia laskuesimerkkiä.
Lange.
23/4. Mikko on tänään tuonut kovin huolimattomasti ja hätiköimällä suoritettuna laskuesimerkkinsä kouluun.
30/4. Mikko jää tänään kouluun 2—3 laskemaan esimerkkinsä uudestaan.
Mikko Tiukkatuulen arvosteluvihon, muistutuksille varattu, sareke oli näin koristeltu viime kuukautena.
Joka kerta täytyi "näyttää" isälle, ja aina oli se tuottanut surkeutta kotiin. Viimeksi oli 4 tarkkaavaisuudessakin!
Nyt hän istui tyhjässä luokassa. Kello löi puoli kolme alhaalla käytävässä. Se kaikui surkean kumeasti tyhjässä, hiljaisessa koulurakennuksessa, jossa Mikko Tiukkatuuli oli ainoa elävä olento.
Hän oli laiskanläksyllä.
Hän laski ja laski. Opettaja Lange oli selittänyt hänelle kaikki kolme esimerkkiä, ihan tarkoin, kaikki arvokertoineen ja juurimerkkeineen.
Tuntui siltä kuin hän olisi tajunnutkin. Mutta…
Äkkiä kuuli hän askeleita tyhjästä käytävästä, ja rehtori Holst astui sisään.
Hän, tuli rehtorin asunnosta rakennuksen toisesta kyljestä. Hänen yllään oli kotitakki, jota ei Mikko Tiukkatuuli ollut ennen koskaan hänellä nähnyt; se olikin tahriintunut ja ruma. Muutoin rehtori aina oli koulussa erittäin puhtaasti ja hyvin puettu.
Rehtori tuoksui kaalille ja kaiveli hampaitaan.
— No, Mikko, ovatko laskut valmiit?
— Eivät.
— Etkö sinä ole pitemmälle päässyt? Puolet ensimäisestä kysymyksestä!Istutko sinä täällä laiskottelemassa?
— En, sanoi Mikko Tiukkatuuli painaen päänsä alas ja katsellen paperejaan. — Minä olen laskenut kaiken aikaa.
— Etkä ole pitemmälle päässyt!
— E — en.
— Ystäväiseni, etkö sinä ymmärräkään kysymyksiä?
— En! vastasi Mikko Tiukkatuuli luoden avuttoman katseen rehtoriin.
— Ala laskea seuraavaa!
— En minä käsitä sitäkään! sanoi Mikko Tiukkatuuli, ja kyyneleitä tulvi hänen silmiinsä.
— No, aiota sitten kolmatta, poikaseni!
Mikko Tiukkatuuli ei voinut enää vastata.
— Ehk'et sinä ymmärrä sitäkään?
— E—e—en, nyyhkytti Mikko Tiukkatuuli.
Rehtori kulki pariin kertaan lattian poikki edestakaisin.
— Tämä on oikein paha asia! mutisi hän itsekseen. Hän pysähtyi ja katseli Mikko Tiukkatuulta.
— Saat vielä koetella hiukan aikaa!
Rehtori meni.
Mikko Tiukkatuuli pyyhki nenäänsä ja kuivasi silmänsä. Hän tuijotti vihkoonsa, jossa kaikki kauheat luvut ja pitkät mahdottomat laskut olivat väärin lasketut — niin väärin, niin hullusti! Kun hän sai loppuun suoritettua jonkun laskun, oli se ihan toisen näköinen kuin opettaja Langen taululla laskema.
Hän katsoi taakseen. Siellä, pitkin lattiaa, seistä törröttivät tyhjät penkit; seinät olivat niin merkillisen kylmät ja paljaat. Tuolla ylhäällä opettajan istuimen puolella oli musta taulu nurkassa. Se oli huonosti pesty, ja vieläkin saattoi huomata viivoja ja jälkiä opettaja Langen laskuista.
Mutta ne oli kumminkin pyhitty pois!
Ei mistään, minne hän kääntyikin, ollut apua saatavissa. 'Ei luokasta, eikä sen ulkopuolelta.
Ulkopuolella — siellä kotona olivat isä ja äiti, joille taaskin piti näyttää! Nyt he juuri olivat päivällisellä ja pitivät hauskaa. Vaikka — eihän heillä nyt hanskaa voinut olla; kyllähän he olivat arvanneet hänen taaskin jääneen "laiskaan".
Voi, niitä kauheita kirjallisia kokeita! Niistä ei selviä arvaamalla, eikä tekosyiden avulla. Ne vielä kerran vetävät tuomion ja rangaistuksen hänen niskoilleen koko kouluajalta. Ja kaikkein ensimäiseksi laskento. Tietysti. Saksan- ja latinankielisistä kirjoituksista hän kyllä selviytyisi jollakin lailla, niitä hän hiukan osasi; olihan niissä edes sanakirja ja kielioppi turvana ja sitten, seitsemän kertaa sentään, olihan niissä edes inhimillisiäsanoja, joita voi kirjoittaa! Mutta matematiikka on aivan outoa. Se häilyy ilmassa, eikä ole minkään maailman esineen yhteydessä!
(a + b)² = a² + 2ab + b² (a — b)² = a² — 2ab + b²
Joko nyt ajattelee a taikka b, taikka a² ja b², — niin, eihän se ole mitään. Jotakin olematonta, sellaista, josta ei voi muodostaa mitään kuvaa!
Ensin alussa se oli ollut niin helppoa kuin pistää jalkansa housuun, aivan kuin lasten leikkiä; mutta sitten se kasvoi noin vaan salavihkaa; hän ei ollutkaan pitänyt varalla, eikä lukenut läksyjä, eikä kuunnellut — ja nyt se seisoi tuossa hänen edessään kuin kivenkova, voittamaton vihamies, olento, jota hän ei ollenkaan tuntenut.
No, niin! kyllä hän oli vähitellen luisunut tuon hirviön pauloihin; laskentoesimerkeistä onnettomuus vielä tulee!
Kenties piankin! Ehkä juuri tästä "laiskasta", joka oli kerrottava. Nyt he kaiketi alkavat tiedustella — haistaa, kuinka asian laita oikeastaan on…
Hän putkahti. Rehtori Holst tuli uudestaan sisään.
— Katsos, Mikko, vie tämä kirje kotiisi isällesi. Voitko kuulla kellon lyönnin tänne?
— Kyllä.
— Kun se lyö kolme, niin saat mennä. Mikko Tiukkatuuli jäi yksin istumaan. Mutta nyt hänellä oli kovin kiusallista seuraa: rehtorin kiiltävä, valkea kirje, osoitettu hänen isälleen hienolla, säännöllisellä käsialalla, oli hänen edessään pöydällä.
Mikko Tiukkatuuli oli yhtä kalpea kuin tuo kiiltävä paperi. Tuossa se oli: Tilinteko.
Tässä kirjeessä oli tietysti kaikki selvästi ja armotta esitetty isälle, — että hän, Mikko Tiukkatuuli, kulki päivästä päivään täällä koulussa, menetellen aivan kuin ei hän kuuluisi koko hommaan; hän vaan arvaamalla pujottelihe eteenpäin, kun toiset pojat todenteolla lukivat ja ahkeroitsivat. Ja isä maksoi joka lukukausi hänen koulurahansa; yhtä hyvin hän olisi voinut heittää ne veteen. Ei ollut kyvyn puutekaan esteenä, niinkuin Söyrinki Miehentappajalla, pikku raukalla; ei, kaikki oli laiskuutta, kurjaa, ääliömäistä…!
Hän laski päänsä käsilleen pöydälle; syvällä, vatsanpohjassa koski niin kipeästi. Ehkä tässä oli myöskin sanottu, kuinka hän kirjoittaa runoja tunnilla, sen sijaan että hänen pitäisi kuunnella ja tarkoin seurata opetusta!
Isä saisi tietää kaikki. Hän tulisi kouluun puhuttelemaan rehtoria; silloin hän saisi kuulla vieläkin enemmän, isä!
Mikko Tiukkatuuli kuvitteli näkevänsä isänsä kasvot kovin surullisina.
— Mitä me sinulle nyt teemme, Mikko? sanoisi isä. Ja sitten hän puhuisi äidille. Paraiten illalla, kun he olivat menneet levolle. Seuraavana päivänä tulisi päätös:
— Koulunkäynti saa jäädä sinulta, Mikko. Sinun täytyy yrittää toista tietä!
Mikko Tiukkatuulen mielessä häilyi:
Merelle — taikka konepajaan, tulla insinööriksi, ehkä puusepänoppiin —?Taikka joutua puotiin, kauppiaaksi…
Mitähän tuossa rehtorin kirjeessä oli?
Hän nosti sen valoa kohti; mutta kuori oli läpinäkymätön. Hän pani kirjeen pöydälle ja kiristi kuorta; — vielä vähemmän voi nähdä! Hän tirkisti kuoren ylimmäisestä kulmasta, joka oli hiukan raollaan. Reikä oli liian pieni. Kirje oli kokoon taivutettu, sen hän näki — — —
Ehk'ei liima ollutkan oikein tarttunut — jos hän saisi kirjeen kannen irti pitkin liimausta, niin voisi hän liimata sen uudestaan!
Varovasti hän koetti kynäveitsellä, kohotti ja veisti. Mutta liima piti kiinni, se oli tiivis, kuiva ja luja; hän saattaisi vielä repiä paperit veits…
Hän repikin kuoren!
Tuo näytti pahalta. Kuoren kansi oli pullistunut kulmasta. Kynäveitsessä oli ollut sitäpaitsi jotakin tahraa, sillä paperikin oli likaantunut. Ja sitten oli vielä repeämä ylöspäin, eikä niin aivan pienikään!
Tämän isä heti huomaisi!
Yksi, kaksi, kolme, kuori lensi auki! Äkkiä nykäsi hän kirjeen ulos, avasi sen —
"Jotta Mikko voisi seurata laskennossa, jossa hän on heikko, pitäähänen välttämättä saada muutamia tuntia yksityisopetusta".
Niin siinä oli kirjoitettu. Rehtori Holsfin hienoilla, pienillä kirjaimilla.
Ensi hetkessä Mikko hengitti keveämmin. Eikö se pahempaa ollutkaan — tällä kertaa?
Mutta sitten hän yht'äkkiä jäykistyi kauhusta: Hän oli murtanut rehtorin kirjoittaman kirjeen, joka oli vietävä isälle. Oli tarpeetonta panna sitä enää revittyyn kuoreen takaisin! Hän aikoi mennä paperikauppaan ostamaan uuden kuoren. Mutta päällekirjoitus —!
Kylmä hiki nousi Mikko Tiukkatuulen otsalle hänen mennessään uunin luo. Pohjalla hehkui vielä hiiliä tukan alla. Hän hautasi rehtorin kankean ja kiiltävän kirjeen sinne, pöyhi hiukan — pian paperi syttyi ja leimahti ilmiliekkiin. Näin muuttui rehtorin kirje tuhaksi.
Samalla kello löi kolme lyöntiä alhaalla käytävässä;- Mikko Tiukkatuuli kokosi kirjansa ja lähti pois, astuen tyhjien käytävien lävitse.
Kotiin päin hän kulki vitkaan. Hän mietti ja suunnitteli. Olihan sekin yksi keino — päästä eroon kaikesta polttamalla asiapaperit!
Nyt oli isälle näytettävä muistutus. Toissapäivänä hän oli saanut 4 äidinkielen suullisessa kuulustelussa: se oli häpeä; eilen merkittiin latinankirjoituksista kaksi arvosanaa — koti- ja koulukirjoituksesta. Ne olivat 3,5 ja 4.
Kaikki nämä yhteensä ja muistutus ja "laiskassa" olo — —!
Mutta arvostelukirjan hukkaaminen oli kaikkein pahinta, mitä koulussa saattoi tapahtua! Arvostelukirja! Sehän oli kirjoista pyhin!
Mikko Tiukkatuuli käveli ja suunnitteli: oli kuukauden viimeinen päivä. Jos hän saisi uuden arvostelukirjan nyt, alkaisi se ensimäisestä päivästä toukokuuta. Kulunutta kuukautta ei suinkaan enää kirjoitettaisi;' se olisi ollut ja mennyt! Ja mitä hän saisikaan, jos hukkaisi arvostelukirjan? No, joka tapauksessa oli edullisempaa päästä eroon arvostelukirjasta juuri nyt!
Ihana asia, päästä eroon tuosta lyijynraskaasta, sydäntä vaivaavasta taakasta — ei tarvitsisi näyttää isälle…!
Ei tarvitsisi muuta, kuin pistää tuo ohut, inhoittava kirja uuniin!
Mikko Tiukkatuuli tuli kotiin. Hän meni sisään pääoven kautta. Talossa vallitsi hiljaisuus. Keittiöstä kuului astiain kolinaa, niitä huuhdottaessa.
Oli jo kulunut pitkältä iltapäivää.
Eteisessä, kohtasi hän Hanna siskon, — tämä oli nuorempi kuin MikkoTiukkatuuli. Hän katsoi musertavan halveksivasti veljeensä.
— Taaskin sinä olet istunut! hyi, häpeä!
— Se ei koske sinua! Oletteko syöneet?
— Jo aikoja sitten.
— Missä isä on?
— Hän nukkuu päivällisunta.
— Missä on äiti?
— Äiti myöskin, tietysti. No, kyllä saat kyytiä isältä!
— Ruokaa minä tahdon!
— Sinä! Laiskalainen! Isä sanoi, ettei sinulle saa ruokaa antaa!
Mikko Tiukkatuuli katsoi terävästi, epäillen sisartaan — valehteliko hän vai —?
— Hiljaa, hiljaa!
Vanhempi sisar, Andrea, tuli salista.
— Ettekö tiedä, että isä ja äiti nukkuvat! Entä sinä, Mikko!
— Minäkö! Hyh, kaikista sitä pitäisi välittää!
Me olemme saaneet jälki-istuntoa koko luokka, siksi että olimme kieltäytyneet laskemasta Langen laskuesimerkkiä — mahdottomia, näetkös! Minä en tietysti voinut yksin ruveta laskemaan, kun kaikki muut olivat yksimielisiä! Pyh!
— Siinä luokka teki kovin huonosti! sanoi Andrea ankarasti, — mutta silminnähtävästi kevennetyin mielin.
— Kuules, Drea, — onko isä kovin vihoissaan?
— Hän luuli sinun yksinäsi istuneen.
— Onko totta, etten minä saa ruokaa?
— Ei suinkaan, minä olen säästänyt sinulle. Tule!
Mikko Tiukkatuuli ja Drea menivät yhdessä keittiöön. Siellä keittäjäJaana mutisi:
— Tuota poikanulikkaa, jota erikseen pitää palvella!
— Hiljaa! sanoi Drea, avaten paistinuunin, jossa vadit olivat.
— Varmaankin on vaan kalaa? kysyi Mikko Tiukkatuuli ja kurkisti mustaan uuniin. Hän olisi ollut mies syömään sekä vadit että ruuat; hän oli niin nälissään.
Drea sisko ei vastannut mitään, otti vaan vadit ja vei ne ruokahuoneeseen. Mikko perässä. Pöytä oli katettu häntä varten — oikein somasti sitäpaitsi! Sitten tuli suuri vati sisältöineen!
— Lihapalleroita!
Oikein mieliruokaa.
* * * * *
Seuraavana aamuna meni Mikko Tiukkatuuli kirjat kainalossa kouluun; yksi niistä puuttui: arvostelukirja. Se oli ohuin kaikista kirjoista ja kumminkin tuntui kirjaröykkiö tänä aamuna niin kevyeltä hänen kainalossaan kuin tyhjä!
Hän oli ollut hereillä kokonaisen tunnin yöllä ja miettinyt.
Täytyi keksiä jotakin repäisevän erinomaista. Jotakin sellaista, josta ei millään muotoa voinut puhuakaan.
Lopulta hän olikin keksinyt.
Mutta kylmä hiki nousi hartioihin hänen astuessaan katua alas, ja ääni vapisi, kun hän puoliääneen itseksensä mutisi, mitä oli sanottava.
Onneksi ei ollut laskentoa ennenkuin ylihuomenna, joten ei tarvinnut joutua puheisiin Langen kanssa.
Vaikeinta oli saada käsiinsä Svenningsen, joka oli luokan johtaja, edeltäkäsin ja kahdenkesken, etteivät toiset pääsisi kuulustelemaan tai mutkimaan.
Koulun käytävässä hän katsoi suurta lukujärjestystä ja huomasi, ettäSvenningsenillä oli ensimäinen tunti kolmannella luokalla.
Pojat tulivat meluten, joukottain ja yksitellen. Mikko Tiukkatuuli oli asettunut vahtiin käytävän kulmaan aliluokkien eteen, missä kolmas luokka oli lähinnä. Pojat menivät hänen ohitsensa, suuret ja pienet, jotkut kiipesivät ylemmä portaita myöten, toiset alaluokkain puolelle, toiset taas käytävän vastakkaiseen suuntaan; kaikki he hävisivät ovensa taakse. Mikko Tiukkatuuli tuli ajatelleeksi viime kesää maalla: kun siellä, karja tuli kotiin iltaisin, ja ajettiin naudat tarhaan tai navettaan, löysi kukin itsestään omaan karsinaansa.
Joku kysyi, miksi hän siinä seisoi? Hän sanoi syyksi mitä milloinkin. Luokkahuoneet täyttyivät, melu nousi, kustakin luokasta kuului erilaista mellakkaa.
Mikko Tiukkatuulta alkoi seisominen jo väsyttää. Ajatellessaan, mitä oli sanottava Svenningsenille, kalpeni hän ja alkoi peljätä, mutta rohkaisi taas mieltään.
Vihdoin soitettiin ja Svenningsen tuli opettajahuoneesta. Hänen seurassaan oli lehtori Sömme. Käytävien kulmassa he pysähtyivät juttelemaan. Sitä kesti hetkisen; Mikko Tiukkatuuli odotti peloissaan, jotta vatsassa kurisi ja kivisti.
Lopulta nuo kaksi erosivat nauraen, ja Svenningsen kääntyi kolmatta luokkaa kohti.
— Anteeksi, herra Svenningsen…
— No, Mikko herra, mitä nyt on tapahtunut aamupuhteella?
— Minä tahtoisin vaan — vaan ilmoittaa, että minä olen ollut huolimaton — niin huolimaton ja — hukannut arvostelukirjani.
— Hukannutko arvostelukirjan? Mitä hutiloimista se on! Mutta voithan sinä löytää sen?
— Niin kyllähän minä voisinkin, — mutta…
— Minne sinä sen hukkasit? Tännekö, vai kotiisi?
— Kotonahan minä, mutta… — No, hae uudestaan kotoasi! sanoiSvenningsen aikoen poistua. .
— Ei — se — ei sekään käy päinsä…
— Minne sinä, poika, olet sen hävittänyt sitten?
— On niin — niin ilkeä sanoa sitä…
— Mitä juttua se on! Minne sinä olet hukannut arvostelukirjan?
— Se — minulle kävi niin onnettomasti, että se — se putosi — lantaan.
— Minne — — —
Mikko Tiukkatuuli loi katseensa maahan. Svenningseniä nauratti:
— No, sitten olet oikeassa — ei sitä voi enää etsiä! Saat ostaa itsellesi uuden.
— Saisinko nyt heti juosta kirjakauppaan?
— Minkä vuoksi nyt heti? Odota välituntiin
— On niin — niin ilkeätä, jos minun pitää kertoa siitä toisten kuullen luokassa.
— No — niin, mene sitten!
Mikko Tiukkatuuli juoksi.
Kadulla tuntui maailma hänestä valoisammalta, ilma keveämmältä — hurraa! nyt se oli kestetty!
Uuden puhtaan kirjan saatuansa juoksi hän takailin — raskas taakka oli pudonnut hänen hartioiltaan, nyt oli alettava uutta -elämää koulussa, kun oli saatu uusi, puhdas arvostelu kirja; niin hän päätti itseksensä!
Eihän tuo niin kovin vaikeaakaan ollut, piti vaan lukea ahkerasti kotona.
Välitunnilla rehtori Holst puhutteli häntä:
— No, Mikko, mitä isäsi sanoi kirjeeni johdosta?
Mikko Tiukkatuuli punastui.
— Kyllä minä saan ottaa tuntia laskennossa, vastasi hän.
— Hyvä on. Koetappas nyt oppia se aine perinpohjin!
Päivänpaiste, jossa hän oli lämmitellyt aamusta saakka, hävisi äkkiä.Rehtori taputti häntä mennessään olalle.
Oi, jos rehtori olisi tiennyt hänen valehtelevan, että kirje oli poltettu, eikä isä saanut nähdäkään sitä!
Jos se tulisi hänen tietoonsa!
Jos rehtori sattuisi tapaamaan isän kadulla, ja tulisi puhe kirjeestä?
Mahdotonta.
Nyt ei auttanut muu, täytyi päntätä matematiikkaa päähän, jotta luultaisiin hänen ottavan tuntia.
Taikka — sanoisiko hän isälle, että rehtori oli käskenyt sanomaan —? Ei, se ei ollut viisasta. Silloin isä varmaankin puhuttelisi rehtoria ja kirjejuttu vielä selviäisi.
Ei auttanut, täytyi ponnistaa ja tehdä työtä!
Taas Mikko Tiukkatuuli sai valoisampia mietteitä; hänen mielestään oli kohtalo asettanut näin asiat, jotta hänen pitäisi pakostakin oppia matematiikkaa.
Kirkasta auringonpaistetta, niin kuin aamulla, ei nyt enää tullut. Hän tunsi rehtorin käden Olallansa kaiken päivää. Rehtori oli taputtanut häntä ystävällisesti.
Kun hän valehteli!
* * * * *
— Sinä osaat, kun vaan tahdot, Mikko kulta!
Niin nyt äkkiä alettiin sanoa joka puolelta, koulussa opettajat, ja kotona, kun hän tali päivälliselle, oli aina kerrottavaa ykkösistä historiassa, maantiedossa, saksassa, latinassa ja uskonnossa.
Uusi arvostelukirja oli tuonut tämän uuden elämän mukanansa.
— Otatko sinä nyt yksityistuntia? kysyi opettaja Lange; hän piteli Mikko Tiukkatuulen vihkoa, jossa oli neljä esimerkkiä, kukin merkitty sinisellä "0" ja viimeisen alla pitkä ykkönen.
— Otan, vastasi Mikko Tiukkatuuli painaen alas katseensa.
— Kuka sinua opettaa?
— Kandidaatti Winther.
— Hyvä on. Laskekaa vaan edelleenkin yhdessä esimerkit.
— Kyllä.
Uudessa elämässä ei ollut mitään vaikeuksia; arvostelukirja oli ne tasoittanut. Kaikki viheliäisyys oli hävinnyt tuon vanhan, kurjan kirjan mukana. Hän oli kerran valehdellut, eihän tuo nyt mitään erinomaista ollut. Sitäpaitsi vaan Svenningsenille!
Mutta matematiikka ja "yksityistunnit", se oli jotakin toista ja paljoa pahempaa. Sitä hän ei koskaan saanut mielestään; sinä hetkenä, jolloin hän poltti rehtorin kirjeen, oli hän antanut kättä pahalle, joka ei hellittänyt; se kasvoi!
Toinen seikka veti toisen mukanaan, — valhetta ja alituista pelkoa, uusia valheita, suurempaa ja monipuolisempaa pelkoa! Aina lujemmin ja pahemmin hän takertui, yhä kauvemmaksi hän joutui pelastuksen tieltä.
Matematiikkaa ei voinutkaan lukea itseksensä. Hänen ponnistuksensa — teki asian vaan sekavammaksi, mahdotonta oli ymmärtää. Ja yhtä kaikki piti hänen edistyä, aina vaan parantua Langen silmissä; Ottihan hän yksityistuntia! Ja joka päivä oli se vaara tarjona, että rehtori tapaisi isän, ja tulisi puhe kirjeestä. Asia oli kumminkin jo hiukan vanhentunut. Pahempi oli kandidaatti Wintherin juttu. Jos nyt Lange kysyisi Wintheriltä esim. edistystä! Sehän voisi helposti tapahtua. Hän oli eräänä päivänä nähnyt Langen ja Wintherin yhdessä kadulla; peläten kuin kuolemaa, pujahti hän erääseen porttikäytävään, ettei häntä huomattaisi. Jos he olisivat hänet nähneet, olisi heti tullut puheeksi yksityisopetus! Sen jälkeen hän pelosta vavisten lähestyi jokaista kadun kulmaa…
Kaikki oli seurauksena kirjeen polttamisesta.
Se olisi kernaasti saanut olla tekemättä!
Mutta hän oli ollut niin kankeasti peloissaan silloin, eikä hän voinut tietää, mitä siinä olikaan!
Pahinta oli se, että kotona laskettavien esimerkkienpitiolla oikein joka kerta. Nehän opettaja Winther oli tarkastanut! Koulussa suoritettavat esimerkit ja muut tehtävät ja jokapäiväiset läksyt kyllä selviäisivät.
Laskentovihot tuotiin opettajalle perjantaina viimeisellä tunnilla. Opettaja Langen tapana oli jättää vihot opettajain pöytälaatikkoon, josta hän ne otti seuraavana päivänä, lauantaina kello 12, kun hänellä oli vapaatunti; sillä tunnilla hän korjasi virheet opettajain huoneessa. Tällä lailla hänen ei tarvinnut roikottaa suurta vihkopinoa kotiinsa joka perjantai.
Mikko Tiukkatuuli tuli kouluun joka lauantaiaamuna 20 minuuttia vailla kello 8. Hän toi pienen pullon mustetta kotoa tullessaan. Opettajain pöytälaatikko ei ollut koskaan lukittu. Pinosta hän otti Antti Bechin vihon; tulisessa kiireessä hän sitten jäljensi Antin laskut omaan vihkoonsa — kello 8 oli kaikki valmiina ja molemmat vihot Langen pinossa.
Näin suoritettiin kotilaskut.
Mutta tämä oli vaarallista peliä — joka lauantaiaamu piti se temppu uudistaa kauheassa pelossa, että joku tulisi!
Hän hiukan häpesikin kertoa tätä Antti Bechille. Eräänä lauantai-aamuna tuli Antti Bech aikaiseen kuohuin ja tapasi Mikko Tiukkatuulen kopioimassa hänen vihostaan.
— Minä luulin Wintherin selvittävän sinulle kaikki!
— Niin kyllä, mutta minä en sittenkään tajua kaikkea aivan selvästi.
— No — minun vihkoani voit kernaasti käyttää! Oikeastaan hän olisi voinut kertoa kaikki Antti Bechille. Hänellä oli hyvä halu tehdä niin; tuntui siltä kuin Antti olisi voinut auttaa häntä pääsemään eroon tuosta epäpuhtaasta ilmakehästä, joka ympäröi häntä! Ja sekin olisi hänen mielestään auttanut, jos olisi saanut kertoa asiasta jollekin!
Mutta hän ei tullut sitä tehneeksi. Antti Bech oli niin avonainen, suora ja rehti poika — hänelle ei sopinut kertoa poltetusta kirjeestä, valheesta, eikä muusta halpamaisuudesta.
Yksin hän siis kantoi kaiken. Sekin tuntui pahalta, että isäkin oli tavallansa sekoitettu hänen asioihinsa; olisihan hänen pitänyt saada rehtorin kirje. Joka ilta, kun isä ja äiti tulivat kävelyltä illallisen jälkeen, oli Mikko Tiukkatuulen vatsa kipeä pelosta, ja hän tarkasti ja vilkkui isiinsä kasvoja — oliko hän mahdollisesti tavannut rehtorin ja puhe ollut kirjeestä.
Joka aamu, joka tunti koulussa vaivasi häntä tuo ainainen pelko. Jos rehtori sattui tulemaan sisään tunnin kuluessa, jähmistyi hän kauhusta ja pelko sävähti kuin leimaus hänen lävitsensä — nyt voisi tulla hänen vuoronsa — kirje, opettaja Winther, Antti Bechin vihko…
Hän ponnisteli kovasti lukien läksyjä. Suurimpana kehoituksena oli se tunne, että hänen täytyi saavuttaa opettajien suosio, voittaa myötätuntoisuutta — sen päivän varalle, jolloin laukeaisi!
— Minusta näyttää Mikko käyneen laihaksi ja kalpeaksi näinä päivinä, äiti, sanoi isä eräänä päivänä päivällis-pöydässä.
— Hän lukee kovin ahkeraan, näetkös isä — läksyjään, vastasi äiti.Erittäinkin on laskento vaikeaa, eikö ole, Mikko?
— On, vastasi Mikko — varsinkin se.
— Niin, niin, poikaseni, sanoi isä — ponnista sinä vaan kunnes pääset päällepäin, sitten se kyllä sujuu helpommin!
Isä nyökkäsi hänelle. Viime aikoina he olivat olleet kovin hyviä hänelle ja iloinneetkin hänestä!
— Yritä, yritä ylöspäin vaan! kehoitti isä.
Kyyneleet syöksyivät äkkiä Mikko Tiukkatuulen silmiin — ja koko kurjuus, viimeisten viikkojen hätä ja tuska kuohahti kuin suuri aalto hänessä — — oi, jospa nyt voisi heittäytyä isän syliin ja tunnustaa hänelle kaikki tyyni, kirjeestä ja kaikesta!