Minulle oli onneksi, että myöskin Rosalie Vandamarke katsoi mieheen, joka juuri oli tullut sisälle ja verkalleen astui lattian yli sinnepäin, missä me kaikki olimme ryhmittyneinä takkavalkean ääreen. Siten sain paremman tilaisuuden huolellisesti tarkastaa vastatullutta. Hän oli pitkä, ruumiiltaan sopusuhtainen herrasmies, nähtävästi kolmenkymmenenviiden ja neljänkymmenen ikävuoden välillä. Kauniskasvoinen, huolellisesti kammattu, hyvin puettu ja kaikesta päättäen hyvin kotiutunut Vandamarken taloon. Hän tervehti molempia naisia perin tuttavallisesti ja soi minulle tuollaisen puoliksi välinpitämättömän, puoliksi ystävällisen nyökkäyksen kuten hänen ikäisensä miehet yleensä suovat sellaisille, joita vielä pitävät poikina.
Hetkisen kuluttua hän naureskeli ja laski leikkiä miss Vandamarken ja mrs Kennerleyn kanssa: oli ilmeistä, että nuo kolme tunsivat toisensa hyvin. Ja sillä haavaa olin mielissäni, että sain pysyä syrjässä — halusin vielä tarkemmin tutkia miehen kasvoja, vaikken epäillytkään vaikutelmani todenperäisyyttä. Hän seisoi nojaten uuninreunustaa vasten muutaman minuutin tulonsa jälkeen ja kääntyi sitten äkkiä rouva Kennerleyhin päin, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään. Silloin lankesi sähkölampun hohde määrätyssä kulmassa hänen piirteilleen, valaisten ne juuri samoin kuin tulitikku oli pihassa valaissut hänen kasvonsa. Ja nyt olin asiasta varma. Ei ollut vähäisintäkään epäilystä siitä, että tämä oli sama mies, jonka olin ristikkoikkunasta nähnyt! Ja… mitä minun nyt oli tehtävä? Paitsi että tuo vieras oli esitetty minulle mr Trafferdalena, en luonnollisesti tietänyt hänestä mitään. Hänen nimensä oli outo. Hän näytti minusta jonkunlaiselta rahamieheltä, sellaiselta, joita tapaa tusinoittain joka hetki kymmenestä aamulla neljään iltapäivällä Lombard-kadulla taikka Bartholomew Lanella. Hänen keskustelustaan ja käytöksestään päätin, että hän oli joustava, tottunut maailmanmies; hän oli ilmeisesti niitä, jotka osaavat miellyttää ja huvittaa. Mutta mitkä olivat hänen suhteensa isäntääni? Siihen kysymykseen sain pian vastauksen. Mr Vandamarke tulla touhusi huoneeseen ja tervehti Trafferdalea niin lämpimästi, että tuskin olisi lämpimämmin voinut tervehtiä rakasta veljeään. Näin heti, että hän ja hänen vieraansa olivat mitä parhaimmat ystävät. Mutta — tämä oli mies, jonka olin pihassa nähnyt, ja siis…
Oli enemmän kuin kiusallista ja häkellyttävää ajatella asiaa pitemmälti. Välttämätön seuraus oli tuskastuttava, sillä mr Vandamarke ei ollut niitä miehiä, joita olisi suonut vilpillisen ystävän vetävän nenästä ja petkuttavan. Vaivatessani päätäni sillä, mitä minun olisi tehtävä, siirtyivät mrs Kennerley ja Trafferdale, jotka mr Vandamarken saavuttua olivat alkaneet keskustella liikeasioista minulle käsittämättömin lausein, vähän kauemmaksi salin toiselle puolelle, yhä jutellen ja jättäen minut miss Vandamarken kanssa kahdenkesken. Olin istahtanut nojatuoliin lähelle hänen omaansa, ja katsahtaen merkitsevästi noihin kolmeen kumartui tyttö äkkiä minua kohti.
"Pidättekö tuosta miehestä?" kysyi hän kuiskaten. "Sanokaa!"
Minä vilkaisin puhuttelijaani kummastuneena.
"En tunne häntä", vastasin. "Tämä on ensi kerta…"
Neitonen pudisti päätänsä kärsimättömästi.
"Ette ole kääntänyt silmiänne hänestä viime viiden minuutin aikana!" huudahti hän. "Ette pidä hänestä! Ettehän?"
"No niin — en!" sanoin minä. "Onko tämä kyllin selvää?"
"Aivan!" vastasi hän tyytyväisesti nyökäten. "Tiesin, ettette pitänyt.Enkä pidä minäkään."
"Miksette?" kysyin.
"Sitä en osaa sanoa", vastasi tyttö. "Kaiketi vaistomaista vastenmielisyyttä. Minä inhoan häntä! Vaikka esiinnyn hänelle kohteliaana, hilpeänä ja miellyttävänä, vakuutan teille, että se on pelkkää valhetta! Pelkkää teeskentelyä! Johtuu siitä, että hän on isän parhaita tovereita — Cityssä. Kunpa pysyisikin siellä!"
"Mitä hän on Cityssä?" tiedustin.
"Hyväinen aika, tietäisinkö minä!" huudahti neitonen. "Rahaa! Kiittäisinpä onneani, jos nuo kolme puhuisivat illan pitkään muusta kuin rahasta. Kuunnelkaahan! Minä olen sijoittanut teidät viereeni pöytään. Jutelkaa minulle, älkää heistä välittäkö!"
Minä loin häneen tutkivan katseen, johon hän luottamuksellisesti vastasi. Olimme jokseenkin samanikäiset, ja nuorison välillä on olemassa joku vastaväitteitä väheksyvä vapaamuurariliitto.
"Kyllästynyt siihen puheenaiheeseen?" vihjaisin.
"Niin, milloin nuo kolme ovat koolla!" sanoi hän. "Hypähdin ilosta kuullessani, että te tulette päivälliselle! En ollut teitä koskaan nähnyt, mutta…"
"No, nyt kun olette nähnyt? Sanokaahan?"
"Oh, olette varsin miellyttävä nuorukainen!" vastasi hän hymyillen. "Nuoruudessa on viehätystä, eikö totta? En tunne montaa nuorta henkilöä — täällä. Lontooseen tultuamme olen tavannut vain — tuollaisia! Rahamiehiä! Olen kuullut vain timanteista, osakeyhtiöistä, osakkeista, kaivoksista, rautateistä, luovutuksista, sopimuksista. Ja sitten se rouva Kennerley!"
"Ettekö pidä rouva Kennerleystä?" kysyin. "Näyttää reippaalta, taitavalta naiselta."
"Oh, taitavahan hän kyllä on", myönsi neitonen. "Mutta — hänkin on pelkkää liikehommaa. Minä kaipaan jotakin muuta."
"Esimerkiksi?" kysyin minä.
"Elämää! Käymme tietysti teattereissa ja niin edespäin, mutta" — hän pysähtyi ja katsoi miettiväisesti minuun. "Onko teillä sisaria?" kysyi hän äkkiä.
"Ei!" vastasin. "Minulla ei ole ketään. Olen orpo, eikä minulla ole sisarta eikä veljeä — ei edes isoäitiä tai naimatonta tätiä."
"Yksinäistä!" jupisi hän myötätuntoisesti. "Mihin te käytätte aikanne!"
"Kuljeskelen ympärinsä ja pelaan golfia", vastasin. "Nimittäin — kunnes saan toimen. Ei ole mitään tehtävää nykyisin, kun sota loppui."
"Oletteko ollut sodassa?" kysyi hän avartuvin silmin. "Tekö?"
"Kolme vuotta", vastasin.
"Teidänlaisenne lapsi!" huudahti hän. "Ja — tapoitteko siellä ketään?"
"Toivoakseni!" vastasin innokkaasti. "Olisin pahoillani jollen olisi tappanut."
"Se johtuu siitä, että olette englantilainen", sanoi hän. "Miksi englantilaiset eivät ole koskaan onnellisia, jolleivät voi mitään tappaa?"
"Minä olen aivan onnellinen, kun saan olla tappamatta", vastasin."Sodassa oli tappaminen — velvollisuuteni."
"Sekin on englantilaisten epäjumalia", sanoi neitonen. "Velvollisuus! Mutta" — tässä hän katseli minua kysyvästi — "satuitteko… satuitteko haavoittumaan?"
"Kahdesti", sanoin minä. "Vastikään toipunut jälkimmäisestä vammasta."Jotta hän ei jatkaisi siihen suuntaan, aloin minä sitten vuorostanikuulustella häntä. "Miksi mainitsitte minua englantilaiseksi?" kysyin."Ettekö sitten itse ole?"
"Minäkö? Enhän toki! Viime keväänä näin Englannin ensi kertaa: minä olen syntynyt Etelä-Afrikassa. Isäni oli hollantilainen ja äitini ranskalainen. Enkö olekin kummallinen sekoitus?"
"Hyvin mielenkiintoinen sekoitus", myönsin minä. "Mutta tuloksista päättäen…"
Juuri silloin asteli mr Vandamarke meitä kohti hykertäen käsiään.
"Ah", huudahti hän. "Arvasinkin, että te nuoret viihtyisitte hyvin keskenänne! Nuoret ihmiset löytävät pian toisensa. Herttainen poika, Rosalie, eikö totta?"
"Luullakseni ei mr Gregg ole yhtä nuori iältään kuin näöltään", vastasi hänen tyttärensä. "Eikä niin varsin viaton ja — kokematonkaan", lisäsi hän syrjäpuheena minulle.
Ennenkuin ehdin vastata, ilmoitettiin päivällispöytä katetuksi. Kävi niinkuin nuori emäntäni oli ennustanut. Heidän päässään pöytää puhui mr Vandamarke kahden vanhemman vieraansa kanssa liikeasioista; me taas rupattelimme kaikenlaista muuta. Mutta minä koetin sekä silmilläni että korvillani seurata noita kolmea ja pian varmistuin kahdesta seikasta — ensiksikin, että herrat Vandamarke ja Trafferdale olivat hyvin hartaat ystävykset ja että heillä oli tärkeitä yhteisiä raha-asioita; toiseksi että mrs Kennerley oli ikäänkuin isäntäni oikeana kätenä ja luultavasti tiesi hänen asioistaan yhtä paljon kuin tämä itsekin.
Ja vaikka seurusteluni pöytätoverini kanssa olikin hauskaa, sillä Rosalie oli perin herttainen ja vilkas neitonen, kun häneen tutustuin, vaivasi minua kaiken aikaa sielullisen tukehtumisen tunne. Siitä, että Trafferdale oli mies, jonka olin nähnyt tuon salaperäisen talon pihassa, ja siis yksi niitä, jotka olivat ryöstäneet isännältäni hänen kahdensadantuhannen punnan arvoisen timanttinsa — kenties koko juonen alkuunpanija, — olin varma ja tulin yhä varmemmaksi, mitä enemmän häntä katselin. Ja tuossa oli mitään pahaa aavistamaton poloinen, mr Vandamarke, joka piti häntä suuressa arvossa ja kilisteli hänen kanssaan aivan luottavaisesti! Se pani vereni kiehumaan — sitä kiihkeämmin, kun en tiennyt, mitä olisi tehtävä.
Mutta lopuksi sain mielijohteen. En kenties olisi sen mukaan toiminut, jos olisin muistanut vanhan sananparren ja laskenut kahteenkymmeneen ennenkuin antauduin vaikutelman valtaan. Se juolahti päähäni tällä tavoin: kun naiset olivat poistuneet, jäivät isäntäni ja vanhempi vieras istumaan portviini-karahvin ääreen, jolloin minä valittaen heikkoa päätäni pyysin anteeksi ja siirryin vierashuoneeseen. Siellä tapasin mrs Kennerleyn — yksinään. Pysähtymättä miettimään — ja loppujen lopuksi oli sittenkin hyvä, ettei minulla ollut aikaa miettimiseen! — istahdin tuolille hänen viereensä.
"Mrs Kennerley!" sanoin, luoden oveen katseen, jolla halusin vihjaista, että puhuisin hänelle luottamuksellisesti. "Tehän askartelette liikeasioissa?"
Hän soi minulle hymyn, ikäänkuin sanani olisivat häntä huvittaneet, ja nauroi.
"Niinpä kai, mr Gregg", vastasi hän.
"Olette niissä varmaankin taitava ja älykäs?" vihjaisin.
"Kyllähän jotkut minua sellaisena pitävät", vakuutti hän taaskin naurahtaen. "Mutta — mistä on kysymys?"
Siirsin tuolini lähemmäksi hänen omaansa vilkaisten taaskin ovelle. "Tarvitsisin neuvoanne, mrs Kennerley", vastasin minä, "perin tärkeässä asiassa. Voitteko suoda minulle huomenna puoli tuntia — yksinänne — jossakin?"
Hänen huvitettu ilmeensä muuttui kummastuneeksi, mutta hän vastasi varsin auliisti: "Johonkin erityiseen aikaanko?"
"Minulle sopii joka aika", selitin. "Määrätkää itse aika — ja paikka."
Hän epäröi hetkisen ja nyökkäsi sitten ikkunoita kohti.
"Tunnettehan Alexandran portin tuolla?" sanoi hän. "No niin — kohdatkaa minut siellä huomenna puoli yhdeltä. Siihen aikaan menen aina Rowille kävelemään. Sopiiko se?"
Ehdin juuri kiittää häntä ja sanoa, että se sopi mainiosti, kun Rosalie Vandamarke tuli huoneeseen. Pian senjälkeen ilmestyivät hänen isänsä ja Trafferdale. Mr Vandamarke oli juuri ostanut gramofonin, jota kehui viimeiseksi uutuudeksi sillä alalla. Tunnin aika hänen täytyi sillä rumahisella renkuttaa jotakin, mitä hän hartaasti kuvitteli musiikiksi. Olin kiitollinen, kun se osa ohjelmasta oli ohitse.
Pian senjälkeen minä lähdin kotiin, miettien havaintoani. Että Trafferdale, joka esiintyi Vandamarken parhaana ystävänä, oli timanttiryöstö-juonen toimeenpanijoita, siitä olin varma. Mutta tuskallista ja vaikeata oli paljastaa totuus Vandamarkelle. Kuvittelin siis, että mrs Kennerley olisi omiaan siihen tehtävään. Olin nähnyt kylliksi ollakseni varma, että vanha herra kaikessa luotti häneen ehdottomasti ja suuresti ihaili hänen kykyään. Päätin uskoa asian mrs Kennerleylle.
Heti puolenpäivän jälkeen seuraavana päivänä olin Alexandran portilla, ja puoli yhdeltä näin mrs Kennerleyn tulevan minua kohti. Hän näytti hyvin reippaalta ja valppaalta, juuri sellaiselta naiselta, joka voisi ottaa arkaluontoisia asioita huolekseen, ja minä onnittelin itseäni neuvokkuudestani, että olin hankkinut hänet apulaisekseni. Käännyimme Kensingtonin puutarhan ihmisistä tyhjimpään osaan. Oli lämmin, päivänpaisteinen aamu, ja me istahdimme penkille.
"No", sanoi mrs Kennerley, "mikä se perin tärkeä asia on?"
Minä koetin näyttää mahdollisimman vakavalta.
"Mrs Kennerley", aloitin, "te olette mr Vandamarken yksityissihteeri?"
"Niin olen", vastasi hän.
"Ja epäilemättä olette hänen uskottunsa?"
"Useimmissa asioissa kylläkin — liikeasioissa."
"Oletteko — minä lyön kaikki korttini pöytään mr Vandamarken vuoksi — oletteko kuullut hänen erinomaisen kallisarvoisesta timantistaan?"
"Vandamarke-timantistako? — Olen."
"Tiedättekö, että hän on sen — kadottanut?"
Hän käänsi minuun katseen, jota minun oli vaikea ymmärtää. Ei se osoittanut kummastusta eikä myöskään ilmaissut, ettei hän olisi asiaa uskonut. Näytti siltä kuin hän olisi itseltään kysynyt, kuinka paljon minä tästä mainitsemastani tapauksesta oikeastaan tiesin.
"Kadottanut?" huudahti hän. "Mahdotonta!"
"Eipä suinkaan!" sanoin minä. "Pikemminkin on ihme, ettei hän ole sitä aikaisemmin menettänyt. Mutta… eikö hän ole siitä teille maininnut?"
"Hänkö? Ei!" vakuutti rouva. "Ei sanallakaan!"
"Sitten minä kerron teille — hänen tähtensä", jatkoin. "Hän tarvitsee — suojelusta. Minä kerron sen teille tietenkin salaisuutena, mrs Kennerley — tämä on ehdottomasti pidettävä vain omana tietonamme."
"Oh, tietysti, mr Gregg!" jupisi hän. "Mutta se timantti! Hävinnyt!"
"Suoraan sanoen se ryöstettiin toissa iltana. Kerron teille kaikki — se on varsin lyhyt tarina. Hän ja minä kävelimme Marton Hillin golf-kerhon kentältä asemalle, meidät pysähdytti kolme naamioitua, revolvereilla aseistettua miestä, jotka pakottivat meidät astumaan voimakkaaseen autoon ja kiidättivät meidät monen, monen kilometrin päähän yksinäiseen taloon. Siellä he nipistivät mr Vandamarkelta hänen timanttinsa; kyyditsivät meidät jälleen pois ja laskivat meidät runsaan tunnin ajelun jälkeen Basingstoken ulkopuolelle. Perin ovela hanke kauttaaltaan, rouva Kennerley, — eikö hän ole teille siitä maininnut?"
"Ei sanallakaan!" vastasi yksityissihteeri. "Tavuakaan hän ei ole asiasta hengähtänyt!"
"Eikä minunkaan olisi tullut siitä hiiskua sanaa tai tavuakaan", virkoin minä. "Minä lupasin sen hänelle. Mutta — minunpa oli pakko puhua! Teille!"
"Miksikä?" kysyi hän.
"Sanon sen teille. Minulla on mielestäni varsin hyvä, vakiintunut havaintokyky — se kehittyi kaiketi sotakokemuksissani. Joka tapauksessa pidän silmäni auki. No niin, huomasin kaksi asiaa tuon seikkailun aikana toissa iltana. Ensiksikin, että autonajajalla oli omituisesti käyristynyt sormi — luoti oli lävistänyt hänen rystönsä, siitä menen vaikka valalle! Toiseksi näin jotakin vielä paljoa tärkeämpää: mr. Vandamarken ollessa poissa siitä huoneesta, johon he olivat meidät sulkeneet — käskettynä toiseen suojaan, — kurkistin ikkunasta sen edustalla olevaan pihaan. Siellä käveli mies edestakaisin. Raapaisi tulta sytyttääkseen sikaarinsa, ja lähes minuutin ajan, mrs Kennerley, minä näin hänen kasvonsa täydellisesti ja kirkkaassa valossa. Ja, hyvä rouva — minä näin nuo kasvot jälleen eilen illalla!"
"Missä?" kysyi hän kääntäen silmänsä minuun — hyvin kauniit, avoimet silmät, ikäänkuin hän olisi ollut tenhottu. "Lontoossako?"
"Lontoossa!" nauroin minä. "Niin — tässä lähellä. Mrs Kennerley, mies, jonka näin pihassa, oli herra Trafferdale! Eilisiltainen vierastoverimme! Se on aivan yhtä varmaa kuin että tuo kamala taiteen kuvatus, jonka tuolla näemme, on Albertin muistopatsas." Käännyin osoittamasta yhden inhoni aiheen kultauksia ja katsoin häneen. Hän silmäili minua samanlaisella katseella kuin oli minulle aikaisemmin suonut, mutta nyt se oli korostetumpi. Minä nyökkäsin hänelle.
"Ihan totta, mrs Kennerley!" sanoin pontevasti.
Vihdoin hänen kielensä kirposi.
"Herra Trafferdale?" virkkoi hän matalalla äänellä. "Mahdotonta! Hän on mr Vandamarken lähimpiä ystäviä — yksityiselämässä samoin kuin monissa liikeasioissa."
"En välitä siitä, mitä hän on!" tiukkasin itsepintaisesti. "Hän onsemies! Tunsin hänet heti, kun hän eilen astui vierashuoneeseen. Ystävä tai ei, hän on mies, joka poltteli sikaariansa rakennuksen ulkopuolella, sillä välin kun hänen toverinsa sisällä kevensivät mr Vandamarken hänen kahdensadantuhannen punnan arvoisesta timantistaan! Ja — mitä nyt on tehtävä?"
"Mitä — minkälaista tekemistä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Siinäpä juuri halusinkin pyytää neuvoanne", selitin. "Onko minun mentävä suoraan mr Vandamarken puheille ja kerrottava hänelle, mitä olen kertonut teille? Minä mainitsin hänelle käyräsormisesta miehestä ja pihassa näkemistäni kasvoista, — tuleeko minun nyt mennä sanomaan hänelle, että ne olivat hänen ystävänsä mr Trafferdalen kasvot?"
"Hän ei sitä uskoisi", virkkoi rouva. "Hän ja Trafferdale…"
"Sen asian voisi kaiketikin todistaa, mrs Kennerley", sanoin minä. "JosTrafferdalea pyydettäisiin selittämään seniltaiset puuhailunsa…"
"Mitä mr Vandamarke pyysi teitä tekemään?" kysyi hän keskeyttäen minut. "Olemaanko toistaiseksi vaiti? No — teidän asemassanne, mr Gregg, noudattaisin hänen pyyntöänsä. Voitte olla varma, että en petä tämänaamuista luottamustanne. Mutta sallikaa minun sanoa teille, että mr Vandamarkella on jo Etelä-Afrikasta käsin terävä-älyisen miehen maine! En tarkoita, että hän olisi viekas tai tunnoton, mutta hän on asioittensa ja harrastustensa hoitamisessa terävin mies, mitä koskaan olen tavannut, ja — teidän asemassanne minä odottaisin nähdäkseni, mihin hän lähinnä ryhtyy. Voitte olla varma siitä, että mr Vandamarkella on joitakin hankkeita! Mitä tyynempi, mitä hiljaisempi hän on, sitä uutterammin hän askartelee — rauhallisen pinnan alla. Ottakaa neuvostani vaari — älkää tehkö mitään, älkää sanoko mitään, odottakaa!"
Me erosimme. Mutta minä sain nähdä mrs Kennerleyn vielä samana päivänä, vaikka paljoa myöhemmin. Olin juuri saanut sievähkön perinnön ja kestitäkseni itseäni menin sinä iltana syömään päivällistä Mocattin ravintolaan. Ken on Mocattissa käynyt, tietää, että tuossa erittäin hienossa ravintolassa kiertää pääsalia parveke. Parvekkeella voi aterioida ja sieltä katsella iloista vilinää alhaalla. Minä tilasin päivälliseni parvekkeelle. Ja kun ateriani puolivälissä sattumalta vilkaisin alas, näin aivan alapuolellani erään nurkkapöydän ääressä rouva Kennerleyn täysissä hepenissään syömässä päivällistä kahdenkesken — Trafferdalen kanssa!
Olin jo jokseenkin tottunut yllätyksiin. Nähtyäni rouva Kennerleyn ja Trafferdalen vedin siis pääni parvekkeen rintasuojan taakse ja mietin tätä uutta tilannetta. Tarkastin sitä useilta eri puolilta. Näkemäni saattoi olla aivan viatonta laatua. Ei ollut mitään syytä, miksi mrs Kennerley ja mr Trafferdale eivät aterioitsisi yhdessä Mocattin ravintolassa tai jossakin muussa hienossa paikassa. Olin katsellut heitä tarpeeksi edellisenä iltana tietääkseni, että he olivat hyvät tuttavat keskenään. Rosalie Vandamarke oli maininnut minulle, että mrs Kennerley oli leski: ehkäpä hän ja Trafferdale olivat kihloissa tai kihloihin menemäisillään.
Mutta tietäessäni Trafferdalesta mitä tiesin ja muistellessani, mitä olin kertonut rouva Kennerleylle vain muutamaa tuntia aikaisemmin Kensingtonin puutarhassa, tunsin mieleni levottomaksi ja epäileväksi. Kertoisiko hän Trafferdalelle — oliko jo kertonut Trafferdalelle, — mitä olin hänelle ilmoittanut? Siinä tapauksessa se olisi kuin varkaan varoittamista siitä, että hänen pieni vehkeensä oli paljastettu ja laki hänen kintereillään. Oli miten oli, mutta en voinut mielessäni olla aivan levollinen tuon naisen suhteen. Tosin olin ottanut hänet uskotukseni — mutta minä en ollut aivan varma, nyt kun se oli tehty, että olin menetellyt viisaasti ilmoittaessani hänelle salaisuuden. Ja siinä hän nyt istui alapuolellani Mocattissa juuri sen miehen kanssa, jonka olin antanut ilmi!
Hetkisen perästä vilkaisin salavihkaa ja mahdollisimman mukaan välttäen huomionherättämistä toistamiseen alhaalla olevaan pariin. He nauttivat huolettomina päivällistään ja näkyivät olevan perin tyytyväisiä toisiinsa ja maailmaan yleensä. Sitäpaitsi he olivat liian syventyneinä keskusteluunsa, jotta olisivat vilkuilleet ympärilleen; varmaankaan he eivät kertaakaan katsahtaneet ylös. Ja senjälkeen minä pidin heitä silmällä, sillä minä olin päättänyt, että heidän lähtiessään Mocattin suojista minäkin lähtisin ja ottaisin selvän, mihin he menivät. Halusin tietää enemmän.
He eivät pitäneet kiirettä. Kun tuotiin kahvi ja liköörejä, sytyttivät he savukkeet ja näkyivät viipyvän vielä jonkun aikaa. He olivat siirtäneet tuolinsa ja kumartaneet päänsä aivan lähitysten, ja kaiketikin he juttelivat salavihkaa. Äkkiä pisti Trafferdale sitten kätensä housuntaskuunsa, veti esille kukkaron tai pienen lippaan tapaisen esineen, ottaen siitä jotakin, mitä hän pöydän syrjän suojassa näytti kämmeneltään toverilleen. Jos ken heitä ympäröivistä ihmisistä olisi heitä samalta tasolta tarkannut, niin hän ei olisi nähnyt mitään, mutta korkealta paikaltani saatoin minä nähdä selvästi. Ja hänen kourassaan olevasta esineestä huomasin välähtävän kirkkaan hohteen enkä epäillyt silloin, että hän näytti varastettua timanttia mrs Kennerleylle.
Hänen kätensä palasi taskuun: molemmat nauroivat kuin olisi äskeinen seikka tuottanut heille sekä huvia että tyydytystä. Sitten he osoittivat lähdönmerkkejä. Trafferdale viitasi tarjoilijaansa ja alkoi suorittaa laskuaan. Niinpä minäkin pyysin omani ja pidin tarkoin silmällä paria alhaalla, heti kun olin valmis lähtemään.
He nousivat vihdoin, samoin minä. Varovaisesti hiipien alakertaan minä tarkkasin heitä parilta sopivalta paikalta ja seurasin heitä lopuksi kadulle. Suureksi tyydytyksekseni he eivät kutsuneet ajuria, vaan läksivät jalkaisin — käsi toisensa kainalossa.
Minut oli vallannut kuumeinen, salapoliisimainen vaisto, ja olin päättänyt seurata heitä, mihin tahansa he menisivät, sillä minä olin varma, että Trafferdalella oli Vandamarke-timantti mukanaan ja että mrs Kennerley oli hänen rikostovereitaan. Kääntäen päällysnuttuni kaulurin ylös, peittäen kasvojeni alaosan silkkisellä kaulahuivillani ja painaen pehmeän hattuni silmilleni astelin saaliini perästä. Heidän jälkiään oli helppo seurata, sillä Trafferdale oli kookas mies ja mrs Kennerleyllä oli tavattoman selvästi näkyvä viitta päivällispukunsa päällä. Mutta pitkälti ei minun tarvinnutkaan seurata.
Kuten kaikki tietävät, sijaitsee Mocattin ravintola kivenheiton päässä Piccadillyn aukiosta. He astuivat aukion yli, minun seuratessani kymmenen metrin päässä heidän kintereillään, ja kääntyivät Lontoon paviljonkiin. Niin tein minäkin, pysytellen takalistolla Trafferdalen ostaessa kaksi istuinpaikkaa paraalta kohdalta. Minäkin ostin samanlaisen paikan ja menin kuulijasaliin heidän perästään, mutta vain niin pitkäksi aikaa, että ehdin varmistua heidän sielläolostaan ja tarkoin panna merkille paikan.
Sitten menin jälleen eteiseen ja silmäilin ohjelmaa. Suuri tähti esiintyisi sinä iltana; arvioin, että se tapahtuisi noin neljännestä yli kymmenen. Vilkaisten kellooni huomasin sen olevan juuri kaksikymmentä minuuttia yli yhdeksän. Minä menin suoraan kadulle, otin ensimmäisen tapaamani tyhjän vuokra-auton ja käskin ajajan mahdollisimman nopeasti huristaa Prince's Gaten alueelle.
Aioin kertoa mr Vandamarkelle — kertoa hänelle kaikki. Minusta näytti, että hänen ystävänsä pettivät häntä hänen omassa kodissaan ja että hän oli inhoittavan salajuonen uhri. Enemmittä viivyttelyittä saisikin hän tietää kaikki, mitä minä tiesin, nyt heti. Silloin ei omatuntoni minua soimaisi, ja hän voi toimia kuten parhaaksi näki. Mutta soittaessani Vandamarken asunnon ovikelloa ja juhlallisen hovimestarin itsensä avattua, minä ällistyin. Mr Vandamarke ei ollut kotona.
"Hän matkusti tänä iltapäivänä, sir", sanoi hovimestari suvaiten tuntea minut edellisenä iltana vierailleeksi henkilöksi. "Luullakseni ulos kaupungista, sir. Mutta", lisäsi hän tervetulleena äänenpainolla, "miss Vandamarke on kotona."
Viime sanoissa oli kysyvä sävy ja minä riensin pyytämään häntä ilmoittamaan miss Vandamarkelle, että olin siellä. Kahden minuutin perästä hän osoitti minut samaan hollantilaiseen huoneeseen, johon mr Vandamarke oli Basingstokesta palattuamme minut vienyt. Siellä istui Rosalie mukavasti isossa nojatuolissa, kirja helmassaan. Mutta minun saapuessani hän hypähti pystyyn ja tuijotti minuun. Hänen huulensa raoittuvat, ja hänen poskensa sai heikon punan.
"Onko… onko jotakin tapahtunut?" kysyi hän. "Näytätte… järkkyneeltä!"
"Eipä ihme!" virkoin minä. "Mutta sanokaahan minulle… isännehän on poissa?"
"Niin on", vastasi tyttö. "Matkusti Birminghamiin — liikeasioissa."
"Milloin hän palaa?" kysyin. "Tänä iltanako?"
"Ei!" virkkoi neitonen yhä kummastuneena. "Kenties huomenillalla. Mistä on kysymys?"
Minä tuijotin häneen.
"Peijakas!" huudahdin. "Niin se nyt on! Ei ole muuta neuvoa kuin — kertoa teille!"
"Kertoa minulle mitä?" kysyi hän. "Olette kovin salaperäinen!"
"Salaperäinen!" toistin minä. "Juuri niin! Salaperäinen on osuvin sana.Istukaahan ja kuunnelkaa."
Hän istuutui. Minä vedin tuolin lähelle häntä ja kerroin hänelle mahdollisimman nopeasti ja lyhyesti kaikki, mitä oli tapahtunut, kaappauksesta Marton Hillin tanhualla siihen asti, kun seurasin Trafferdalen ja mrs Kennerleyn jälkiä Paviljonkiin. Rosalie oli mainio kuuntelija: hän ei kertaakaan keskeyttänyt ja vastasi jokaiseen kohtaan ymmärtävällä nyökkäyksellä.
"Niin se on — ja mitä nyt on tehtävä?" päätin puheeni. "Isänne on poissa, — Trafferdalella on varmasti timantti hallussaan, hän voi livistää aarteineen, ja silloin on kaksisataatuhatta puntaa mennyttä!"
Hän mietti asiaa — ja katseli minua — muutaman silmänräpäyksen.
"Ovat kai vielä siellä konserttisalissa?" kysyi hän.
"Minä jätin heidät sinne kaksikymmentä minuuttia sitten ja luulisinpä heidän viipyvän ainakin tunnin vielä", sanoin minä. "Viisitoista yli kymmenen esiintyy suuri tähti. Varmaankin jäävät he häntä kuulemaan."
"Mikä olisi teidän käsityksenne?" kysyi hän.
"Ajattelin, että isänne, kuultuaan mitä minulla oli kerrottavana, olisi ehkä lähtenyt sinne kanssani", vastasin. "Asianmukaisimmalta näyttää astua heti noiden kahden eteen. Olen varma, että Trafferdalella on timantti hallussaan. Otaksun, että isänne olisi lähtenyt."
Neitonen nousi äkkiä nojatuolistaan.
"No, sitten lähden minä!" lausui hän päättäväisesti. "Luulen, että Trafferdale on kehno mies, ja olen aina vainunnut mrs Kennerleyssä jotakin kissamaista! Sen jälkeen, mitä teiltä olen kuullut, käyn heitä ravistelemaan!"
"Minun seuraamanani tietysti", sanoin minä. "No, ulkopuolella on vuokra-auto; pidin sen kaiken varalta. Mutta — eikö teidän olisi parasta vaihtaa pukua? On tärkeätä esiintyä mahdollisimman vähän… vähän silmäänpistävänä."
Hän vilkaisi vaatteisiinsa. Hänellä oli luontainen taipumus loistaviin väreihin. Eikä hänen päivällispukunsa ollut sellainen, että olisi jäänyt huomaamatta.
"Kuinka pitkän ajan minulle suotte?"
"Korkeintaan — kymmenen minuuttia", sanoin lujasti. "Sillä tarkoitan kymmentä minuuttia."
Hän nauroi ja riensi huoneesta. Määräämäni ajan kuluttua hän oli palannut, kylläkin sirona, mutta nyt harmaassa ulsterissa, joka verhosi hänet kiireestä kantapäähän, harso kasvoillaan. Hän pysähtyi hetkiseksi ovelle.
"Kelpaanko nyt teidän ylhäisyydellenne?" kysyi hän sievistellen."Tuntisiko minua nyt kukaan?"
"Mainiota!" sanoin minä. "Tulkaa nyt!"
Mennen auton luo, johon astuimme heti, lähdimme palvelijoille sanaakaan ilmoittamatta, ja sitten juolahti päähäni ajatus, ja minä käskin ajajan kiertää Jermyn-kadun kautta ja pysähdyttää asunnolleni.
"Miksi niin?" kysyi Rosalie liikkeelle lähdettyämme. "Luulin, että teillä oli kiire päästä konserttisaliin?"
"Emme tiedä, mitä voi tapahtua tai minkälaiseen seuraan joutunemme", vastasin, "ja minusta on paras lähteä asestettuna. Pistäydyn asunnostani noutamassa vanhan sotilaspistoolini."
"Asestettuna!" huudahti hän. "Ette edellyttäne…"
"Emme edellytä mitään", sanoin minä. "Toivokaamme, että älymme on hyödyllisempi kuin voimakeinot. Mutta parempi on katsoa kuin katua — ja saattaahan olla tarpeellista antaa jonkun nähdä, että meidän kanssamme ei sovi leikitellä."
"Mitä aiotte tehdä?" kysyi hän.
"Ensiksikin pitää silmällä, mihin nuo kaksi menevät Paviljongista lähdettyään", vastasin minä. "Ja sitten tehdä, mitä otaksuisin isänne tekevän, jos hän olisi täällä."
"Ja se olisi…?" kysyi tyttö.
"Vaatia timantin luovuttamista!" selitin minä. "Ja se olisi mielestäni teidän — isänne edustajana — tehtävä. Luuletteko, että tahtoisitte sen vaatimuksen Trafferdalelle lausua?"
"Saattepa nähdä", vastasi hän. "Jos olette varma, että se hänellä on…"
"Olen varma, että hänellä on timantti, ja laskien kaksi ja kaksi yhteen, niin kenen se olisi, jollei isänne?" vastasin minä. "Joka tapauksessa olen valmis sanomaan Trafferdalelle vasten silmiä, että hän on mies, jonka näin pihassa polttelemassa — se on ehdottomasti varmaa! Tämä on juoni, salaliitto…"
"Tietenkin mrs Kennerleyn suunnittelema", mutisi neitonen. "Minä en ole koskaan pitänyt hänestä tai häneen luottanut! Kuulkaahan — Trafferdale häntä isälleni suosittelikin."
"Ah", huudahdin minä. "Se selittää paljon! Hän on Trafferdalen kätyri.Ja kuka esitteli Trafferdalen?"
"En tiedä — ei luullakseni kukaan", vastasi Rosalie. "Isä kaiketi sattui hänet Citystä poimimaan. Englantiin tullessamme emme tunteneet ketään."
"Karitsoita — susien joukkoon heitettynä", huomautin kyynillisen myötätuntoisesti. "Viattomia!"
"En luule, että osoittautuisin mielestänne varsin karitsamaiseksi ja viattomaksi", jupisi hän. "Hupsu en ainakaan ole."
"Isäänne on kuvailtu minulle nokkelimmaksi mieheksi, mitä koskaan on elänyt!" huomautin.
"Niin hän onkin!" huudahti neitonen uhmaten. "Kuka väittää, ettei hän olisi? Tekö?"
"En pidä varsin ovelana menettelynä kuljetella liivien taskussa parin sadan tuhannen punnan arvoista timanttia", huomautin, "vieläpä näytellä sitä kelle tahansa! Pidättekö te?"
"Minä en tunnusta noita sanoja 'kelle tahansa'", vastasi hän. "Mutta minä tiedän isän olevan terävän ja neuvokkaan. Sitä hän on toki ollut kaiken ikänsä!"
"No, nyt on teillä tilaisuus osoittautua vesaksi samasta vanhasta rungosta!" sanoin minä auton pysähtyessä Jermyn-kadulle. "Silmänräpäys — käyn vain noutamassa aseeni!"
Minä syöksyin huoneisiini, otin vanhan sotilaspistoolini, sujautin siihen pari patruunaa ja käännyin lähteäkseni. Joku vaisto sai minut vilkaisemaan kirjelaatikkooni: siellä oli sähke. Repäisin siteen auki, vilkaisin sisältöön ja riensin takaisin Rosalien luo.
"Isästänne puhuen", sanoin minä asettuessani paikalleni hänen viereensä, "löysin juuri häneltä tulleen sähkeen — Birminghamista lähetetyn, lyhyen ja asiallisen. Voin sen muististani toistaa: 'Tulkaa Corlandin toimistoon St. Martin's Lanelle huomenna iltapäivällä noin 2.30'. Keitä ovat Corlandit?"
"En tiedä — en ole koskaan kuullut sitä nimeä", vastasi hän. "Mutta — tätä asiaa se kyllä koskee."
"Niinkö luulette?" sanoin minä.
"Varmasti, ja luulen, että myöskin hänen käyntinsä Birminghamissa tapahtuu tämän jutun yhteydessä", selitti hän. "Kuten jo aikaisemmin huomautin, on isä…"
"Nokkela!" täydensin minä. "No, juuri tulemme Paviljonkiin, ja nyt on meidän vuoromme olla ovelia ja vähän enemmänkin. Muistakaa — meidän on nähtävä, mutta emme saa näyttäytyä."
Kello oli silloin kymmenen minuuttia yli kymmenen: suuri tähti esiintyisi viiden minuutin päästä. Minä saatoin Rosalien varieteesaliin ja kiilauduin varta vasten mukavaan nurkkaan, josta saatoimme nähdä Trafferdalen tovereineen. Siellä he olivat, aivan kuin olin luottavaisesti edellyttänytkin. Trafferdale oli mielestäni juuri niitä miehiä, jotka nauttivat varieteesalin esityksistä, ja sellainen, joka kaikin mokomin tahtoi nähdä "tähden." Minä osoitin toverilleni hänet ja mrs Kennerleyn.
"Ei suinkaan seisominen teitä väsytä?" kuiskasin. "Tästä voimme nähdä heidät, kun he lähtevät. Olkaa varma, että silloin en päästä heitä silmistäni, ja pysytelkää te lähellä minua."
Tyttö nyökkäsi, katsahti sitten ihmeissään ympärilleen ja kuiskasi kumartuen minun puoleeni:
"En ole koskaan ennen ollut tämänlaisessa paikassa. Teattereissa olen tietysti käynyt paljonkin, mutta en koskaan varieteessa. Jos aiotte heitä vartioida, niin ehkä minä voin…"
"Juuri niin!" yhdyin minä. "Huvitelkaa te seuraamalla esitystä, minun pitäessäni saalista silmällä. He eivät vielä lähde — eivät ainakaan ennenkuin tämä suuri tähti on suorittanut osansa. Jotta emme eksyisi toisistamme, pistäkää käsivartenne kainalooni. Se on hyväksytty muoti seisottaessakin."
Hän nauroi ja sujahdutti kätensä kainalooni. Se oli hento mutta silti luja käsi. Saatoin tuntea takkini lävitse sen lämmön. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin, kun taiteilijatar oli viimeisen kerran kumartanut poistuakseen, minä puristin sitä vaistomaisesti. Trafferdale ja hänen toverinsa olivat lähteneet liikkeelle.
"No nyt!" sanoin. "Tämä on tehtävän tiukin osa. Kiusallista on, jos he lähtevät ajurilla! Mutta joka tapauksessa…"
Seurasin silmilläni Trafferdalen kookasta vartaloa hänen astuessaan edeltä. Onneksi poistui joukko ihmisiä, kun loistonumero oli ohi, joten Rosalien ja minun oli helppo seurata saalistamme huomatuiksi tulematta. Ja suurella mielihyvällä totesin, etteivät Trafferdale ja mrs Kennerley kadulle tultuaan osoittaneet mitään halua ajaa, pitipä heidän matkansa sitten minne tahansa. Mrs Kennerley pisti käsivartensa hänen kainaloonsa, ja he alkoivat astella aukeaman yli. Samoin teimme me heidän perässään.
"Kuulkaahan!" virkoin minä vetäen Rosalien käsivarren taaskin kainalooni. "Nuo kaksi aikovat kävellä. Tiedätteköhän, missä rouva Kennerley asuu?"
"Hänen osoitteensa? Niin — hänellä on huoneisto Wells-kadun varrella.Eikö sinne käännytä Oxfordkadulta?" kysyi hän.
"Kyllä — mutta he eivät mene sinne päin", vastasin minä, kunTrafferdale tovereineen suuntausi länttä kohti. "He seuraavatPiccadillyä. Tiedättekö, missä Trafferdale asuu?"
"Tiedän kyllä senkin, koska olen lähetellyt sinne kortteja", vastasi tyttö. "Hän asuu Down-kadun varrella — siellä on hänellä luullakseni huoneisto."
"Sinne he sitten kaiketi ovat matkalla", sanoin minä. "Ja siinä tapauksessa saamme purjehtia selvää väylää — kunnes panemme heidät kiikkiin. Tuolla he menevät! Meidän tarvitsee vain kävellä perästä säädyllisen matkan päässä. Mutta jos he menevät Trafferdalen asuntoon, mitä meidän silloin on tehtävä? Isänne edustajana tulee teidän ratkaista."
Neitonen epäröi hetkisen ja lausui sitten päättäväisesti:
"Velvollisuuteni on minusta selvä. On astuttava sisälle ja pyydettävä herra Trafferdalelta selitystä."
"Niin, mutta millä perusteella?" kysyin minä. "Hän vaatisi varmaan jonkun!"
"Ensiksi siksi, että näitte hänet sen rakennuksen ulkopuolella, johon teidät ja isä vietiin", vastasi Rosalie. "Toiseksi senvuoksi, että tämän iltaisesta näkemästänne päätellen uskotte hänellä olevan menetetyn timantin hallussaan. Eiköhän se riitä!"
"Riittää hyvinkin", sanoin minä. "Onko asia siis päätetty? Teettekö niin?"
"Minä teen!" vastasi hän lujasti. "En piittaa Trafferdalesta enempää kuin rouva Kennerleystäkään. Luuletteko rouvan olevan siellä?"
"Sen saamme pian nähdä", vastasin. "Down-katu ei ole tästä kaukana."
Seurasimme Trafferdalea ja mrs Kennerleytä Down-kadun suulle. He kääntyivät sille ja astuivat puolivälissä olevan vuokratalon valaistuun eteiseen. Parin minuutin kuluttua mekin astuimme siihen eteiseen. Siellä oli taulu, johon oli merkitty asukkaiden nimet: Trafferdalen huoneisto näkyi olevan toisessa kerroksessa. Ääneti nousimme portaita ja keksittyämme hänen nimensä eräältä ovelta soitimme kelloa.
Trafferdale itse avasi oven. Hänellä oli vielä hattu, päällysnuttu ja kaulahuivinsa. Hän sävähti silminnähtävästi meidät huomatessaan, mutta ennenkuin hän ehti puhua, virkkoi Rosalie matalalla äänellä:
"Herra Trafferdale, isäni poissaollessa tulen minä tänne — hänen sijastaan. Tahdon haastella kanssanne — hänen timantistaan! Ymmärrättekö?"
Mies oli kyllin terävä-älyinen teeskennelläkseen tietämättömyyttä. Hän tuijotti ikäänkuin kummastuneena.
"Isänne — timantista!" huudahti hän. "Minä… mutta astukaahan sisälle… tähän huoneeseen!" Sisäpuolella oli nelikulmainen, hämärästi valaistu eteinen, jonka lävitse hän meidät opasti. Sitten hän avasi oven, kiersi valon palamaan ja ohjasi meidät arkihuoneeseen.
"Puoli minuuttia — riisun vain päällysnuttuni", jupisi hän. "En tosiaan… en laisinkaan käsitä… tiedättehän…"
Sitten hän astui ulos, sulkien oven jälkeensä. Ja —väänsi sen lukkoon!
Avaimen nopea kiertäminen vaikutti Rosalie Vandamarkeen ja minuun niinkuin näkymättömistä metallitangoista vetäminen vaikuttaa marionetteihin. Me pyörähdimme toistemme ympäri ikäänkuin meitä vallitsevan, vastustamattoman voiman tempaamina. Tunsin silmieni avartuvan ja huuleni aukenevan, ja pelkästä suuttumuksesta varomattomuuteni vuoksi minä en saanut sanaa suustani. Mutta Rosalien kieli oli kylläkin kerkeä.
"Lukon takana!" huudahti hän. "Satimessa!" Vilkaisin ympärilleni. Huone oli pienehkö, läpimitaltaan noin kaksitoista tai neljätoista jalkaa kumpaankin suuntaan, kalustettu pienen ruokasalin tapaan, yksinkertaisesti, mutta mukavasti. Kaikkeen tuohon minä kuitenkin vain vilkaisin. Minä etsin ulospääsyä. Etäisimmässä päässä oli ikkuna, ja uunin oikeanpuolisessa kulmauksessa toinen ovi. Menin ensin sitä kohti, mutta se lukittiin, kun sitä lähestyin, — kuulin aivan selvästi avaimen kilahduksen. Hypähdin sitten ikkunaan ja näin, että sen kautta ei ollut mitään pakomahdollisuutta, — se oli kahdenkertainen ikkuna, ja sisemmät kehykset olivat keskellä lukitut, eikä mitään avainta ollut näkyvissä. Niin pitkältä kuin saatoin eroittaa oli ulkopuolella vain sileää tiiliseinää viiden, kuuden metrin päässä edessäni. Käännyin jälleen miss Vandamarkeen päin, katkerasti naurahtaen.
"Voitte merkitä minut hölmöksi!" sanoin. "Mutta Trafferdale ei ole hölmö! Hän on minut puijannut! Hän älysi heti — ja tässä sitä nyt ollaan!"
"Kyllä kai minä olen yhtä suuri hölmö kuin tekin", vastasi toverini. "Mutta enhän osannut aavistaakaan — en ainakaan mitään tällaista! Hän oli tosiaan varsin ripeä — nopsa käsittämään tilanteen!"
"Ripeä!" huudahdin minä. "Hitonmoisen ripeä sittenkin! Tietenkin hän tajusi kaikki yhdellä silmäyksellä, tiesi, mitä varten olimme tulleet — arvasi koko asian. Se narttu on varmaan kertonut hänelle kaikki, mitä Kensingtonin puutarhassa juttelin, ja hän laski nopeasti kaksi ja kaksi yhteen nähdessään meidät ovellaan. Merkitkää minut aasiksi!"
"Enpä käsitä, mitä muutakaan olisimme tehneet", sanoi hän. "Mutta nyt on kysymys siitä, mitäontehtävä."
"Sitä voisi yhtä hyvin kysyä miekkoselta, joka vastikään on tuomittu kuudeksi kuukaudeksi istumaan ja työnnetty koppiinsa", virkoin minä katkerasti. "Olemme vangitsijamme armoilla. Ei ole epäilystäkään siitä, että olen pähkähullu! Tässä nyt olen — pistooli taskussa."
"Mitä hyötyä siitä?" kysyi tyttö.
"Minun olisi pitänyt sitä hiukan näytellä, kun Trafferdale avasi oven", sanoin minä.
"Olenpa iloinen, ettette niin tehnyt", virkkoi hän. "He eivät voi pitää meitä täällä iäti!"
"Voivat pitää niin kauan kuin haluavat", sanoin minä. "Ovet ovat tukevat ja varmasti lukitut; samoin ikkunakin, ja jos sen särkisimme, näkyy edessä olevan vain sileä, ikkunaton seinä. Niin — häkissä me olemme."
Nyt aloin etsiä huoneesta. Täytyyhän olla kello jossakin — mahdollisesti se olisi yhteydessä siivoojan huoneen kanssa kivijalkakerroksessa. Mutta ei ollut kelloa — en ainakaan löytänyt muuta kuin koristetun messinkikapineen, käsikellon, joka oli muiden pikkuesineiden joukossa uunin reunuksella. Sen kilinä saattoi tunkeutua viereisiin suojiin, muttei suinkaan pitemmälle. Mutta kun vielä kerran tarkastin ovea, josta olimme astuneet sisälle, keksin jotakin. Avaimenreikä oli tavattoman iso; sitäpaitsi se oli sovitettu ovenpieleen vähän korkeammalle kuin mitä yleensä on tapana. Lukitessaan meidät sisään, oli Trafferdale kääntänyt avaimen aivan pois reiän päältä, ja minä huomasin voivani katsoa lävitse ja nähdä suuren osan eteisestä.
"Hei!" huudahdin. "Minä voin nähdä tämän avaimenreiän läpi!"
Rosalie vilkaisi minuun ikäänkuin huvitettuna ihmetellen innostustani.
"Ja mitä hyötyä meille siitä on?" kysyi hän.
"Kenties paljonkin!" sanoin minä. "Voin ainakin pitää silmällä eteistä.Jos ne kaksi lähtevät…"
"Miksi he lähtisivät?" keskeytti neitonen.
"Minun käsittääkseni he lähtevät", vastasin minä vakaasti. "Tietenkin he lähtevät! He sulkivat meidät tänne voidakseen pötkiä tiehensä — timantteineen! Ettekö käsitä? Heti kun Trafferdale näki meidän yksinkertaiset, nuorekkaat kasvomme ovella ja kuuli teidän suorasukaisen kysymyksenne, hän älysi, että leikki oli lopussa ja että me tiesimme enemmän kuin meidän tuli tietää, ja osoitti meidät tänne, sulkien oven jälkeensä, jotta olisimme varmassa tallessa sillä välin, kun hä ja mrs Kennerley livistäisivät! Niin se on… ja…"
Sähkökellon kimeä soitto eteisestä keskeytti kaunopuheisuuteni ja säpsähdytti meitä molempia. Heilauttaen kättäni Rosalielle, astuin varpaillani ovelle ja painoin oikean silmäni tuohon erittäin mukavaan avaimenreikään. Saatoin nähdä ison osan eteisestä — ulko-oven, eteisen pöydän, hattunaulakon ja osan oikeanpuolista ovea. Ja nyt näin Trafferdalen tulevan siitä ovesta. Hän astui ulko-ovelle ja laski kätensä ripaan.
"On juuri tullut mies sisälle!" kuiskasin Rosalielle, joka nyt kyykötti kiihtyneenä ja innokkaana vieressäni. "Kookas seurustelupukuinen mies — sileäksi ajelluin kasvoin. Hänellä on sanomalehti kädessään. Näyttää siitä jotakin Trafferdalelle. Trafferdale lukee sitä. Mulkoilevat sen yli toisilleen, mitä se sitten lieneekin. Trafferdale on sulkenut etuoven. Mies riisuu hattunsa ja päällystakin. Nyt menevät toiseen huoneeseen — menivät jo!"
Minä nousin ja katsoin toveriini, ja hän pudisti päätänsä.
"Siitä ei ole meille vähääkään apua", huomautti hän, "kunpa pääsisimme täältä pois! Minun on nälkä!"
Minä käännyin pienelle sivupöydälle, joka oli huoneen seinustalla. Siinä oli lasikulho täynnä korppuja ja pari vadillista hedelmiä — appelsiineja, banaaneja, viinirypäleitä. Minä siirsin ne keskipöydälle.
"Koska olemme Trafferdalen vieraina vastoin tahtoamme, niin käytämme hyväksemme Trafferdalen eväitä", sanoin minä. "En toki usko, että hän on mitään näistä myrkyttänyt. Käykää käsiksi, sillä välin kun minä etsin, onko täällä mitään juotavaa."
Juomaa oli runsaastikin saman sivupöydän pullosäiliössä — viskyä, konjakkia, portviiniä, sherryä, punaviiniä. Hain edelleen, löysin korkkiruuvin ja laseja ja avasin punaviinipullon, koska se oli miedointa. Kaadettuani lasin Rosalielle ja naukattuani itsekin menin takaisin avaimenreiälle. Takaani kuulin, kuinka vankeustoverini yhä pureskeli korppuja.
"Mitä teette, jos Trafferdale tulee?" kysyi hän äkkiä.
"Annan hänen kurkistaa pistoolini piippuun", sanoin minä. "Se rauhoittaisi hänet!"
"Ettehän häntä ampuisi?" kysyi hän.
"Mielihyvällä — jos hän rimpuilee", vastasin. "Mutta pistoolilla on oiva ominaisuus taltuttaa häijyt miehet. Kunpa minulla vain olisi se ollut kädessäni, heti kun täällä näyttäydyimme!"
"Kenties hänelläkin olisi ollut", huomautti Rosalie.
"Hyvin luultavasti — mutta minä en olisi suonut hänelle aikaa sen käsittelemiseen", sanoin. "Mutta mennyt on mennyttä. Mitähän se mies lienee hakenut? En ihmettelisi, vaikka hän olisi yksi joukkiosta, joka nappasi minut ja teidän arvoisan isänne!"
"En ole enää niin nälissäni!" huomautti tyttö. "Tulenko minä kurkistelemaan?"
"Ette kai", sanoin minä. "Tämä on miehen hommaa. Kunhan nyt vain jotakin tapahtuisi…"
Mutta kului hyvin puoli tuntia, ennenkuin näin enempää. Sitten tuli Trafferdale äkkiä ulos oikeanpuolisesta ovesta, ja minä aloin kuiskaillen kertoa hänen liikkeistään.
"Trafferdale taas!" sanoin. "Yksinään. Hän ottaa alas isoa matkatakkia eteisen naulakosta. Nyt hän… hyväinen aika! Hän käänsi valon sammuksiin ja eteisessä on pimeä."
Mutta oven raosta oikealta, mistä Trafferdale oli tullut, kuulsi hieman valoa. Nyt hänen kookas ruhonsa sen kuitenkin himmensi. Hän meni huoneeseen, josta valojuova väikkyi. Ovi sulkeutui. Kaikki oli hiljaista ja — pimeää.
Jouduin ymmälle. Miksi oli Trafferdale kiertänyt valon sammuksiin eteisessä otettuaan sieltä takin, jota arvattavasti aikoi käyttää? Ja mitä se toinen mies hommaili? Varmasti tiesin hänen vielä olevan jossakin tässä huoneistossa. Viivyin jonkun aikaa avaimenreiällä ja kuuntelin. Mutta en kuullut mitään enkä voinut kuulla mitään toiselle ovelle siirryttyänikään. Mistään en eroittanut hivahdustakaan, en edes hillittyä kuisketta. Vihdoin Rosalie haukotteli, — se oli raukean uneliaisuuden luonnollinen, teeskentelemätön haukotus.
"Kuinka kauan luulette heidän pitävän meitä täällä?" kysyi hän. "Olen hirveästi unissani."
"Kyllä kai meidät aamuun asti häkissämme pidetään", sanoin. "Emme me itse voi itseämme vapauttaa. Mutta oikaiskaahan itsenne tuolle sohvalle! Minä vartioin — en minä nukahda, sen vakuutan. Hyvin luultavasti… noh, mitä se oli?"
Mutta minä tiesin varsin hyvin, mikä ääni oli saanut meidät molemmat hypähtämään. Se oli oven raju mäjähdys.
"He ovat menneet!" huudahdin. "Ulko-ovi paiskattiin kiinni. Meidät on teljetty tänne koko yöksi. Siitä ei epäilystäkään. Ihan niinkuin otaksuinkin. He ovat karanneet timantteineen!"
"Mutta mistä tiedätte, että pidätystämme kestää vain tämän yön?" kysyi Rosalie. "Jos he ovat juosseet tiehensä, voimme joutua olemaan täällä päiväkausia —- ja kuolla nälkään!"
"Ei!" sanoin minä rauhoittaen. "On varmaan joku hoitamassa näitä huoneistoja, joku vanha vaimo, joka tulee toimittamaan askareita, järjestämään vuoteet ja niin poispäin, ja joka ilmestyy aamulla. Mutta siihen asti pelkään kyllä olevamme tiukasti teljettyinä. Miksette paneudu tuolle sohvalle nukkumaan?"
"Entä… te?" kysyi hän.
"Oh, minä polttelen", sanoin. "Minä en nuku. Kello on yksi — ehkä joku saapuu seitsemältä tai kahdeksalta. Seuratkaa neuvoani."
Hän seurasi sitä. Sohva oli hyvä ja laaja, varustettu ryijyllä ja monilla pieluksilla. Yhdessä kohensimme sen mukavaksi, ja kymmenen minuutin päästä oli Rosalie vaipunut sikeään uneen. Minä puolestani sytytin piippuni ja istuuduin nojatuoliin miettimään. Paljon mietittävää minulla olikin. Sillä minä en suinkaan ollut varma, että kukaan saapuisi aamulla, enkä nähnyt mitään mahdollisuutta omilla ponnistuksillani vapauttaa itseämme. Siitä, että Trafferdale, mrs Kennerley ja tuo outo mies olivat kaikki lähteneet yhdessä, olin aivan vakuutettu. He halusivat monen tunnin etumatkan, mikä, kun asiaa tulin tarkemmin miettineeksi, olisi lisäsyy, miksi meidät olisi vangittu paljoa pitemmäksi ajaksi kuin ensin otaksuin.
Yö kului perin hitaasti. Vastoin tahtoani aloin minäkin lopulta torkkua, kunnes vaivuin uneen. Se oli levotonta, kummallisten unennäköjen häiritsemää unta, mutta lienee aamupuolella tullut sikeämmäksi, sillä minä olin varmaan syvässä unessa silmänräpäystä ennen äkillistä heräämistäni. Minä kavahdin, tuijotin ympärilleni ja näin Rosalien puoliksi nousseena sohvallaan, silmät oveen käännettyinä.
Sitten minulle selvisi, että olin kuullut jotakin melua, ja että sama melu oli tytönkin herättänyt.
"Mikä on?" kuiskasin. "Kuulitteko jotakin?"
Hän nyökkäsi eteistä kohti.
"Eteisen ovi!" sanoi hän. "Minä kuulin sen käyvän. Joku on tullut sinne."
Minä nousin pystyyn, samoin hän. Seisoimme odottaen, kasvomme käännettyinä ovea kohti. Kului pari, kolme minuuttia. Sitten kierrettiin ovenripaa, ja minä sieppasin pistoolini. Rosalie äännähti ehkäisevästi.
"Hyvä on!" jupisin minä. "Ei mitään vaaraa — mutta jos ken pyrkii huoneeseen, saa hän katsoa tämän piippuun. Pysytelkäähän te vähän taempana!"
Avain kitisi lukossa, ja hyvin hitaasti avautui ovi. Silloin minun oli vaikea olla kummastuksesta huudahtamatta. Ilmestyi käsi ovenreunaan työntääkseen sitä auki — käsi, jonka pikkusormi oli omituisesti käyristynyt ja arvettunut. Sen huomattuani minä kohotin pistoolini sille tasolle, jolta arvelin kasvojen ilmaantuvan.
Kasvot kurkistivat ovensyrjän taitse.
Ne olivat kaitaposkisen, kelmeän miehen kasvot, jolla oli tummat, syväkuoppaiset silmät. Olin sillä hetkellä vain muutaman jalan päässä noista kasvoista ja kutitin pistoolillani suoraan miehen nenää. Hän päästi kiljahduksen, josta hänen keuhkonsa saattoivat ylpeillä, ryntäsi eteisen halki, riuhtaisi ulomman oven auki ja syöksyi päätähavin portaita alas. Hyökäten hänen perässään ehdin vain nähdä hänen häviävän niiden alapäähän. Kuulin sieltä oven mäjähdyksen: kaiketikin hän oli paennut kadulle.
Käännyin ja näin Rosalien katselevan minua huoneiston ulommalta ovelta.
"Mennyt?" kysyi hän.
"Ja aika vauhtia sittenkin!" vastasin. "Kah, hän oli yksi niistä kolmesta miehestä, jotka meidät kaappasivat!"
"Oletteko varma?" kysyi neitonen, puoliksi epäillen.
"Vallan varma! Minä tunnen hänet", vakuutin. "Hän on se koukkusormi — hänen kätensä on joskus vioittunut. Kylläpä minä hänet tunsin! Ja hän tunsi minut. Hän kaiketi käy täällä Trafferdalen palvelijana. Niin. Kai hän kerrankin kummastui, kun tapasi meidät täältä!"
"Älkäämme viipykö täällä enää", virkkoi tyttö. "Olemme vapaina — lähtekäämme."
"Silmänräpäys", hillitsin minä. "Mielin tarkastaa tämän asunnon. Tuossa huoneessa he eilenillalla olivat — katsokaamme, ovatko jättäneet sinne mitään johtolangaksi kelpaavaa."
Huoneen ovi oli vielä puoliavoinna. Menimme sisälle. Siellä oli tosiaan merkkejä paon valmistuksista. Pöydällä oli illallislautanen, mutta ruokiin ei oltu paljoa koskettu; oli myöskin väkijuomia, viiniä ja laseja; tuoleilla lojui vaatekappaleita. Näytti siltä kuin olisi Trafferdale sullonut matkalaukkua. Takana oli makuuhuone — siellä oli auki jätettyjä kaappeja ja laatikoita, ja miehen seurustelupuku oli huolimattomasti heitetty vuoteelle. Mutta kaikki huoneet olivat ihmisistä tyhjät, eikä niiden pintapuolinen tarkastus antanut mitään vihiä äskeisen asukkaan matkan suunnasta. Olin juuri saattamaisillani Rosalien ulos, kun huoneessa olevalta nojatuolilta sattui silmääni sanomalehti, joka oli huolimattomasti paiskattu syrjään. Siinä oli sinikynällä merkitty kohta, ja nyt muistin, että Trafferdalen päästettyä tuon toisen miehen sisälle iltamyöhällä oli tulija heti kiinnittänyt hänen huomionsa sanomalehteen, joka hänellä oli kädessään. Otin siis lehden tuolilta ja vilkaisin heti sinisellä merkittyyn kohtaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä huohotin kummastuksesta.
"Tämäpä Trafferdalen tovereineen matkalle lähetti!" huudahdin."Katsokaa; tässä on isänne sormet pelissä! Lukekaahan!"
Minä levitin lehden sekasotkuisen pöydän tyhjälle kohdalle, ja yhdessä tarkastelimme tuota sinikynällä merkittyä ilmoitusta.
"5000 punnan palkinto. — Viime lauantai-iltana kiristettiin omistajaltaiso timanttimaalaistalossa, johon naamioidut miehet olivat hänet väkivallalla vieneet. Yllämainitun palkinnon maksaa asianajotoimisto Corland & C:o, St. Martin's Lane 983, mainitun timantin palauttajalle tai henkilölle, jonka antamain tietojen nojalla se voidaan saada takaisin tai yllämainittuun ryöstöön osalliset pidätetyiksi."
Vilkaisimme toisiimme. Sama ajatus juolahti kummankin päähän — jotakin oli tekeillä.
"Niin, se oli isän puuhia", sanoi neitonen. "Entä Corlandin toimisto?Eikö teidän ollut määrä siellä hänet tavata?"
"Oli", vastasin. "Tänään iltapäivällä. Mutta — emme saa odottaa siihen asti. Trafferdale on arvoisine tovereineen ehtinyt muutaman tunnin matkan meistä edelle. Meidän tulee käydä siellä heti, kertomassa mitä tiedämme."
"Minä haluan mennä kotiin", selitti Rosalie. "Palvelijat soittavat poliisille, jollen palaa. Tulkaa minun kanssani kotiini suurukselle, ja sitten menemme Corlandille yhdessä."
Tuumin, että Corlandin toimisto ei luultavasti olisi avoinna ennen kymmentä; ja kello ei vielä ollut kahdeksaakaan. Me riensimme Trafferdalen asunnosta, jättäen sen oman onnensa nojaan, ja ottaen ajurin Piccadillyltä ajoimme Prince's Gatelle. Jättäen Rosalien asiaksi antaa hämmästyneelle palvelusväelle minkä selityksen hyväksi näki, minä pyysin hovimestarilta kaikki edellisen illan sanomalehdet. Kimppu niitä kädessäni siirryin mr Vandamarken hollantilaiseen pikkusuojaan. Ilmoitus oli jokaisessa sanomalehdessä.
Tuo ilmoitus saattoi minut melkoisesti hämilleni — sitäkin enemmän, kun en osannut selittää itselleni, miksi laisinkaan hämmästyin. Mutta siinä se oli jokaisessa Lontoon aamu- ja iltalehdessä, ja Rosalie ja minä voimme varmaankin antaa noille Corlandeille joitakin sitä koskevia tietoja.
Lähdimme St. Martin's Lanelle heti kun olimme murkinoineet. Ennen kello kymmentä olimme vilkkaassa keskustelussa teräväsilmäisen miehen kanssa, joka minusta näytti tietävän paljon enemmän kuin halusi meille ilmoittaa. Hänelle me kerroimme tyhjentävästi seikkailumme edellisestä illasta asti. Asia näkyi häntä kovin huvittavan. Mutta hän kävi varsin vakavaksi, kun Trafferdalen ja mrs Kennerleyn nimet mainittiin.
"Oletteko aivan varma, että rouva oli huoneistossa hänen kanssaan?" kysyi hän.
"Ainakin hän sinne Trafferdalen kanssa meni", vastasin minä.
"Tarkoitatte, että näitte heidän yhdessä menevän sisälle katuovesta?" kysyi hän erikoisesti korostaen yhdyssanan ensi osaa. "Mutta ettekö todella nähnyt häntä huoneistossa? Kah…"
Tässä kohdassa keskeytti hänet sihteeri, joka tuli kuiskaamaan jotakin.Kun viimemainittu oli mennyt, kääntyi hän meihin päin.
"Täällä on mies, joka sanoo voivansa antaa tietoja", virkkoi hän. "Tulee juuri sisälle. Kuulkaa, livahtakaahan tuonne sivuhuoneeseen, jättäkää ovi auki ja… kuunnelkaa!"
Rosalie ja minä tottelimme. Kuulimme vieraan astuvan sisälle. Varovaisesti vilkaisin häneen ovenraosta. Ja hän oli vanha tuttavani — käyräsorminen mies.
Ennenkuin Corland oli virkkanut tulijalle muuta kuin pari sanaa keskustelun esipuheeksi, pujahti sisähuoneeseen sen etäisimmässä nurkassa olevasta ovesta omituisen näköinen pieni mies, joka hymyillen ja merkitsevästi nyökäten Rosalielle ja minulle, samalla kuin varoittavasti laski sormen huulilleen, hiipi varpaillaan lattian yli ja asettuen likelle kyynärpäätäni yhtyi kanssani tuijottamaan rakosesta, jonka lävitse katsellen oli tuntenut koukkusormen. Hän näkyi tarkastavan miehen nopeasti, mutta tyydytyksekseen. Sen tehtyään hän kääntyi jälleen meitä kohti, pudisti päätänsä, hymyili ja näkyi avaavan korvansa yhtä suuriksi kuin vastikään oli avannut silmänsä. Ja hän kuunteli hartaasti. Samoin mekin. Sen miehen täälläolo, jonka vajaasti kolme tuntia aikaisemmin olimme nähneet päätähavin syöksyvän, huoneistosta nähdessään minun pistoolini ja jolla minä tiesin olevan osaa mr Vandamarken ja minun kaappaamisessani, oli lievimmin sanoen peräti kummallista.
Mutta Corland oli alkanut puhua äänekkäästi ja samaan sävyyn kuin ristikuulustelun toimittaja, joka tahtoo päästä totuuden perille.
"Olette tullutMorning Postinilmoituksen johdosta, niinkö?" haastoi hän. "Ilmoituksen, jossa puhuttiin varastetusta timantista? Hyvä on — ja kuka te sitten olette?"
Vastaus tuli niin mairean säyseällä soinnulla, että siinä suhteessa harvat olisivat vetäneet hänelle vertaa. Olisi voinut lyödä huoletta vetoa miehen ammatista hänen äänensävynsä perusteella.
"Nimeni on Ganderson, sir, — John Ganderson", vastasi hän.
"Ganderson? Ei ole nimien tavallisimpia! No, mitä te tiedätte tästä asiasta, Ganderson?"
Vastaus tähän suoraan kysymykseen sai johdannokseen pikku rykäyksen — sellaisen, joka ilmaisee hellävaroin hoideltavaa diplomatiaa.
"Niin, sir, luulen tietäväni jotakin — mahdollisesti paljonkin. Asia on — sanoisimmeko omituinen? Ja mutkallinen."
"Omituinen ja mutkallinen, niinkö, Ganderson? Hm… sitten teidän on luullakseni parasta puhua mahdollisimman yksinkertaisesti ja selvästi. No, mitä te tiedätte?"
"Niin, sir, voin sanoa olevani kamaripalvelija — ammatiltani, sir. En kenenkään yksityinen kamaripalvelija, — hoidan palvelushommia Wellersfordin talossa, Down-kadun varrella asuville herroille yleensä. Eräs heistä on mr Trafferdale. Ikäväkseni täytyy minun sanoa, sir, että — todistuksista päätellen — mr Trafferdale on minua puijannut."
"Miten? Ja mitä yhteyttä sillä on tämän jutun kanssa?"
"Asia on näin, sir: palvelijantoimieni ohella harjoitan toisinaan hiukan autonajoa — olen tutkinnon suorittanut ajaja. Olen kyydinnyt mr Trafferdalea aika paljon — silloin tällöin. Kun mr Trafferdale lähtee automatkalle, sir, on hänellä tapana vuokrata ensiluokkainen auto Hellinghamin autotallista. Viime maanantai-iltana palasi mr Trafferdale aikaisin Citystä ja käski minun hankkia auton, jota hän tavallisesti käyttää. Sanoi haluavansa, että kyyditsisin hänet maataloon, joka hänellä on Surreyssä."
"Missä päin siellä?"
"Dorkingin lähistössä, Leith Hillin rinteillä. Se on omituinen, ränstynyt vanha talo, jonne hän lauantai-iltaisin toisinaan matkusti tuttavineen. Yksinäinen paikka, sir, — ei mitään muita asumuksia lähettyvillä."
"Ja te kyyditsitte hänet sinne maanantai-iltana?"
"Niin, sir. Saavuimme sinne kello neljän tienoissa. Sitten mr Trafferdale sanoi, että hänellä oli minulle muka joku hupaisa pikku homma. Sanoi, että hän ja kaksi tuttavaa Citystä tahtoivat vedonlyönnin johdosta tehdä eräälle ystävälleen viattoman kepposen kaappaamalla hänet kiinni. Hän vakuutti, että kaikki oli pelkkää leikkiä ja että senjälkeen, kun tekonen oli suoritettu, ei kukaan nauttisi siitä enemmän kuin tuo kaapattu herrasmies. No, sir, tietysti minä luotin mr Trafferdalen sanaan — onhan hän aina kohdellut minua herrasmiehen tavoin, — Trafferdale. Tein siis työtä käskettyä ja ajoin auton Bushingtonin asemalle, jossa hän sanoi minun tapaavan nuo kaksi Cityn herrasmiestä neljännestä yli viiden. He odottaisivat minua, sanoi hän. Minun olisi tarkoin seurattava heidän käskyään. Minä ajoin Bushingtoniin, sir, ja pian ilmestyivätkin nuo kaksi herrasmiestä."
"Tunsitteko heidät, Ganderson?"
"En, sir, en kumpaakaan. En ollut koskaan nähnyt heitä mr Trafferdalen asunnossa enkä missään muuallakaan, mikäli muistan. He olivat sellaisia herrasmiehiä kuin tapaa Cityssä, sir. Tietenkin minä heidät nyt tuntisin."
"No — mitä tapahtui?"
"Yksi heistä — se, joka sittemmin osoittautui päämieheksi — puhutteli minua ja minä sanoin hänelle, että olin hänen käytettävissään mr Trafferdalen määräysten mukaan. Hän käski minun sitten ajaa pienen tanhuan kohdalle, joka johtaa Marton Hillin golf-kentältä isolle maantielle, ja pysähdyttämään sinne. Tein niin. Silloin oli melkein pimeä. Kun auto pysähtyi, astuivat herrasmiehet maantielle. He ottivat esille huppukauluksia, jotka peittivät pään ja hartiat — ja pukeutuivat niihin. He käskivät minunkin vetää ylleni sellaisen, sanoen, että sekin kuului ilveilyyn. Työnsivät sitten pistoolin kouraani, sanoen, että sekin kuului pilaan, mutta vakuuttaen, että se, samoin kuin heidän omansakin, oli panostamatta."
"Oliko se totta?"
"Minun pistooliini nähden kyllä, sir, — hetihän minä sen huolellisesti tarkastin! Sitten odotimme puiden alla. Vanha herrasmies saapui, mutta hänellä oli nuorempi mukanaan. Heidät pysähdytettiin, sir, ja vanhemmalle herrasmiehelle, jota he puhuttelivat Vandamarkeksi, sanottiin, että heidät otettaisiin kiinni. Molemmat pakotettiin — ilman väkivaltaa, sir — autoon, ja minä ajoin sen takaisin mr. Trafferdalen taloon. Siellä nuo kaksi herrasmiestä vietiin sisälle ja lukittiin erääseen suojaan. En tiedä, mitä sitten tapahtui, sillä minut lähetettiin keittiöön valmistamaan jotakin haukattavaa ja hakemaan juotavaa. Tunnin perästä minulle sanottiin, että he olivat lähtövalmiit ja käskettiin minun kyyditä heidät kyläteitse Basingstoken läheisyyteen. Sinne, niin lähelle kaupunkia, että se näkyi, jätettiin mr Vandamarke ja nuori herrasmies autosta, ja minä kyyditsin toiset kaksi takaisin mr Trafferdalen taloon. Myöhemmin illalla toin kaikki kolme Lontooseen. Siinä kaikki, mitä tiedän maanantai-illan tapahtumista, sir."
"Kaikki, mitä tiedätte! Kuinka sitten johduitte meidän ilmoituksessamme mainittuun timanttiin?"
"Panemalla kaksi ja kaksi yhteen, sir. Tähän aamuun asti ei minulla tosiaan ollut mitään epäluuloja. Mutta sitten minä mennessäni tavallisella tunnillani Trafferdalen asuntoon huomasin — koska olen tarkka havaintojen tekijä, sir — että mr Trafferdale oli karannut."
"Karannut? Mistä sen tiesitte?"
"Näkemästäni, sir, sen arvasin. Äkkäsin huoneistoon jääneen eilisiltaisenEvening Standardin, johon ilmoituksenne oli merkitty sinikynällä. Silloin aloin oivaltaa. Minussa on kai vähän salapoliisin vikaa. Olin kuullut mr Vandamarkesta — tunnenkin hänen apupalvelijansa. Herra V. kuuluu olevan timanttikuningas. Ilmoituksenne, sir, mitä tiesin maanantai-illan tapahtumista, ja myöskin se, että mr Trafferdalen asunnosta vallitsevasta epäjärjestyksestä päätellen hän oli kiireellisesti sullonut matkalaukun, vihjaisivat minulle nykyisen otaksumani, nimittäin, että mr Trafferdale oli minut pettänyt, että herra Vandamarken pidättäminen ei ollutkaan leikkiä, vaan että hänen siinä huoneessa ollessaan kiristettiin häneltä tuo timantti. Arvelen, etten ole kaukana totuudesta, sir."
Oli hetkinen äänettömyyttä. Omituinen pieni mies vieressäni katsahti minuun ja iski silmää. Sitten hän katsahti Rosaliehen ja hymyili. Senjälkeen hän mitään hiiskahtamatta hykersi käsiään ikäänkuin olisivat hänen salaiset ajatuksensa häntä suuresti huvittaneet. Ja sitten kuului äkkiä Corlandin ääni:
"Mr Gregg! Oletteko hyvä ja tulette tänne? Vain te!"
Astuin heti huoneeseen ja pysähdyin Corlandin työpöydän ääreen. Palvelija sen toisella puolella oli säädyllisen kohteliaisuuden perikuva. Sisälle astuessani hän nousi, kumarsi ja jäi seisomaan, hattu toisessa kädessä ja sirosti kokoonkierretty sateenvarjo toisessa.
"Oletteko koskaan ennen nähnyt tätä herrasmiestä?" kysyi Corland osoittaen minua.
Palvelija kohotti katseensa kunnioittavasti minua kohti, mutta hänen silmissään oli myöskin pieni moitteen välähdys.