"Olen, sir. Näin tämän nuoren herrasmiehen aamusella — mr Trafferdalen asunnon ruokasalissa, johon teljettynä hänet tapasin. Hän uhkasi minua pistoolilla, sir. Lähdin tieheni kiireesti!"
"Ettekä odottanut mitään selitystä, Ganderson?" sanoi Corland. "Kävitte siellä ja sitten — mitä sitten tapahtui?"
Ganderson tuhautti nenäänsä.
"En ole tuliaseitten ystävä, sir. Katsoin parhaaksi livistää. Sattuuhan tapaturmia."
Corland kääntyi minuun päin, katseessa ilme, joka näkyi vihjaisevan, että minä puuttuisin asiaan.
"Tunnetteko tehäntä, mr Gregg?" kysyi hän.
"Varsin hyvin!" sanoin mahdollisimman ankaraan sävyyn. "Hän on niitä miehiä, jotka kaappasivat mr Vandamarken."
"Syyttömänä, sir, syyttömänä!" puolustautui palvelija. "Olen juuri selittänyt mr Corlandille, että…"
"Selityksenne olisivat kai paremmin paikallaan poliisikamarissa", jatkoin. "Te olitte yksi niistä kolmesta ja olitte aseistettu! Tekee puolittain mieleni…"
"Pelkään, että mr Greggin vallassa on vangituttaa teidät, Ganderson", keskeytti Corland, iskien minulle salavihkaa silmää. "Mutta luulenpa, että hän kernaasti kuuntelee tarinaanne vähän pitemmältä. No, olitteko koskaan todella kuullut tuosta timantista?"
"En koskaan, hyvät herrat! En koskaan, sen vakuutan kunniasanallani! Otaksun, että mr Gregg juuri tulleena huoneesta, jonka ovi on ollut auki siitä asti, kun tänne saavuin, on kuullut kaikki, mitä minulla on ollut sanottavaa. Ja se, mitä olen puhunut, on silkkaa totta — ei enempää eikä vähempää. Timantista en tiedä mitään, mutta varma vakaumukseni on, että se on herra Trafferdalella. Miksi hän olisi karannut, jollei sitä hänellä olisi?"
"Emme ole varmat, että hän on karannut", huomautti Corland. "Jos tiedätte enemmän…"
"Olin sanomaisillani enemmän, sir, kun mr Gregg astui huoneeseen.Luuloni mukaan on mr Trafferdale paennut mannermaalle."
"Mikä saa teidät sitä otaksumaan?" kysyi Corland.
"Se, että aamusella, kun ensiksi astuin hänen huoneisiinsa, löysin sinne tänne heiteltyjen esineiden joukosta Bradshawin aikataulun. Se oli aukaistuna Harwichin juna-aikojen kohdalta suurella itäradalla. Harwichin sivun kohdalta olikin kirja käännetty kumoon. Harwichiin lähtee pikajuna klo 5.50 aamulla, sir."
Corland kääntyi jälleen minuun päin.
"Se osuu jokseenkin paikalle", sanoi hän. "Harwichiin? Oli ehkä matkalla Amsterdamiin — sehän on suuri keskus timanttimaailmassa. Enpä luule, että minulla tätä nykyä on teiltä muuta kysyttävää, Ganderson. Missä asutte?"
"Asun Shepherd-kadun varrella 21 c, sir", vastasi palvelija kerkeästi ja veti esille painetun kortin. "Nimikorttini, jos suvaitsette, sir."
"Hyvä on — minä ilmoitan teille, kun teitä tarvitsen", sanoi Corland heittäen kortin pöytälaatikkoon. "Nyt voitte lähteä, Ganderson, jollei mr Gregg vielä halua kysyä teiltä jotakin?"
"Kyllä haluan", virkoin minä, kääntyen Gandersoniin, joka oli jo ovelle menossa. "Kuinka kauan olette tuntenut mr Trafferdalen?" kysyin.
"Noin yhdeksän kuukautta, sir", vastasi hän. "Siitä asti, kun hän muutti huoneistoonsa — jossa on asunut jokseenkin sen ajan."
"Olette kai siinä talossa hyvin perehtynyt?" tiedustin.
"Kyllä, sir, — niinkuin palvelija perehtyy."
"Oletteko koskaan nähnyt siellä rouva Kennerleytä?" kysyin.
Hän pudisti vakavasti päätänsä.
"Enpä sennimisenä, sir", vastasi hän. "Olen nähnyt siellä naishenkilön kerran, pari. Mutta hänen nimeään ei minun kuulteni mainittu."
"Minkä näköinen hän oli?" utelin. "Olkaahan nyt täsmällinen!"
Hän siveli miettiväisesti leukaansa.
"Hm, pikemmin repäisevä kuin kaunis. Puoleensavetävä nainen luullakseni — pitkähkö, tummaverinen. Olisikohan hän se, jota tarkoitatte, sir?"
En vastannut. Hänen kuvauksensa sopi jokseenkin hyvin mrs Kennerleyhin.Ja Corland antoi hänelle toisen lähtönyökkäyksen.
"Hyvä on, Ganderson", sanoi hän, "me ilmoitamme teille tarpeen tullen.Parasta pitää sillä välin suunne tukossa, ymmärrättehän."
"Toivoakseni voidaan minuun luottaa, sir", vastasi palvelija. "Toivon myöskin, että minua muistetaan… hm, sillä palkinnolla."
"Asiain mukaan", vastasi Corland. "Saamme nähdä, mihin tuloksiin tässä tullaan. Jääkäähän nyt hyvästi!"
"Hyvästi, sir", sanoi Ganderson.
Hän livahti pois pehmein, äänettömin askelin. Heti kun ovi sulkeutui hänen jälkeensä, vilkaisi Corland sisähuoneeseen ja virkkoi ääntään korottaen:
"Metham!"
Omituisen näköinen, pieni mies, jonka olin jättänyt Rosalien pariin, lipui sisälle, käsiään hykerrellen ja yhä hymyillen. Hän muistutti minulle rottakoiraa, joka innosta vavisten odottaa saaliinajoa. Corland puhui hänelle muutamia sanoja kuiskaamalla; mies nyökkäsi ääneti, hykersi vielä kerran käsiään ja riensi ulos huoneesta. Corland kääntyi minuun.
"No, mr Gregg, mitä te siitä palvelushengestä tuumitte?" kysyi hän."Kuulitte kaikki, mitä hänellä oli sanottavaa. Miltä se teistä tuntui?"
"Haluaisin mieluummin tietää, miltä se tuntui teistä", kysyin. "Minä olen ymmällä."
"Niin minäkin", sanoi Rosalie, joka juuri silloin saapui huoneeseen."Sanokaahan meille, mitä ajattelette, mi Corland!"
Corland nojautui taaksepäin tuolissaan, pisti peukalonsa liivintaskuihin ja näpytteli sormiaan. Hän nauroi hiljaa, katsoessaan toisesta toiseen.
"En oikein tiedä", sanoi hän. "Enpä ole varma, vaikka tuo miekkonen olisi lähetetty tänne — vartavasten. Silmänlumeeksi!"
"Silmänlumeeksi!" huudahdin minä. "Lähetetty? Tarkoitatteko, ettäTrafferdalen joukkio…?"
"Varsin luultavaa", vastasi hän tyynesti. "Eksyttääkseen meidät jäljiltä. Haistan käryä! Hyvin mahdollista."
"Mutta — hänhän kertoi niin avomielisesti koko jutun!" huomautin. "Hän paljasti kaikki!"
"Eipä oikeastaan mitään, hyvä herra, jota ei jo tiedetty tai olisi voitu helposti todeta", vastasi Corland. "Kertoiko hän teille mitään, jota ette tiennyt? Hänen selostuksensa kaappauksesta oli yhtäpitävä omanne kanssa. Hän johti meidät — ja johti taitavasti — siihen, mikä saattoi olla asiassa julkein huiputus!"
"Nimittäin…?" kysyin.
"Vihjaukseen, että Trafferdale on matkalla Harwichiin ja mannermaalle!" vastasi Corland epäluuloisesti hymyillen. "Ei minua hämmästyttäisi, vaikka mies olisi juuri sitä varten tullutkin — tullut eksyttämään meitä jäljiltä."
"Trafferdalen lähettämänäkö?" huudahdin. "Sitäkö tarkoitatte?"
"Niin, nähkääs", sanoi Corland. "Mitä kello oli Gandersonin avatessa huoneen ovea, johon teidät molemmat oli teljetty? Vähän yli seitsemän? No niin, hänellä on ollut kolme tuntia käytettävissään ennenkuin saapui tänne — runsaastikin kolme tuntia. Missä hän on sen ajan oleskellut? Luultavasti Trafferdalen parissa. He ovat ehtineet kutoa juonen heittääkseen hiekkaa silmiimme. En usko Trafferdalen lähteneen mannermaalle. Luulen tässä jutussa olevan kaiken takana jotakin, mikä ei vielä ole ilmennyt. Minun täytyy odottaa, kunnes mr Vandamarke saapuu tänne tänä iltapäivänä. Tällä haavaa, kuten sanoin, pelkään pahoin, että Gandersonin lähetti tänne se sama mies, jonka hän oli antavinaan ilmi! Perin taitavaa peliä!"
"Luulette Gandersonia rikostoveriksi?" kysyi Rosalie.
"Minun käsitykseni mukaan, miss Vandamarke, hän on sitä", vakuutti Corland. "Hän ei ole päämiehiä, vaan rikostoveri sikäli, että saa runsaan palkan vaivoistaan. Se mies ei ole hölmö — päinvastoin kylläkin ovela ja taitava. No, saammehan nähdä!"
"Mutta", sanoin, "jos tuo mies teidän mielestänne on osallinen rikokseen, eikö ole jokseenkin…"
Emmin löytämättä oikeaa sanaa. "Olisiko hänen ollut sallittava poistua?" lopetin. "Sitä minä tarkoitan."
Corland nauroi. Minun viattomuuteni näkyi häntä huvittavan.
"Olkaa huoleti, mr Gregg!" vastasi hän. "Ganderson saattaa olla, niinkuin luulen hänen olevankin, lipeäkielinen ovela veitikka, kuinka liukas sanoissaan tahansa. Mutta hän ei kelpaa kynttilänpitäjäksi sille miehelle — Methamille —, joka täältä vastikään lähti eräässä toisessa asiassa: vaanimisessa! Metham pitää Gandersonia silmällä — kunnes häntä tarvitsemme! Emmekä voi tehdä mitään enempää ennenkuin mr Vandamarke tänään iltapuolella palaa."
Rosalie ja minä lähdimme Corlandin luota. Neitonen halusi mennä kotiin. Minä taas päätin, koska jo oli melkein keskipäivä, pysytellä täällä lähettyvillä tavatakseni hänen isänsä Corlandien toimistossa hänen sähkeensä mukaisesti. Neitonen nousikin pian ajurin rattaille, ja minä kävelin ilman aikojani St. Martin's Lanelle. Olin astellut satasen metriä, kun äkkiä tunsin kyynärpäähäni kosketettavan ja kääntyessäni näin Methamin edessäni.
"Mr Gregg!" kuiskasi hän. "Voitte olla minulle erinomaisen hyödyllinen, jos suvaitsette! Minulla ei ole aikaa etsiä apua muualta. Se Ganderson tapasi tuolla toisen miehen — ulkoasusta päättäen herrasmiehen. He menivät tuohon ryyppylään kadun toiselle puolen. Palatessaan he luultavasti eroavat toisistaan. Siinä tapauksessa te seuraisitte sitä toista minun jatkaessani Gandersonin vaanimista. Ganderson ei tunne minua — se toinen taas ei tuntene teitä. Vetäytykäähän tänne syrjään, mr Gregg!"
Hän kiskoi minut erään porttikäytävän suulle. Äänettöminä tarkkasimme ryyppylän ovea. Muutaman minuutin perästä tuli Ganderson ulos toveri mukanaan. Ja viimemainitun minä tunsin mieheksi, jonka Trafferdale oli edellisenä iltana päästänyt asuntoonsa — hän oli sanomalehden tuoja!
Että hän oli sama mies, siitä olin yhtä varma kuin että olin St. Martin's Lanella. Olin nähnyt hänen kasvonsa selvästi, kun hän jutteli Trafferdalen kanssa hänen huoneistonsa eteisessä. Se oli kirkkaasti valaistu ja hän oli seisonut pari, kolme minuuttia täydessä hohteessa. Hän oli komeahko, hyvin puettu mies, sellainen, jota ei helposti unohda. Olin hänestä varma.
Minulta pääsi pieni huudahdus. Vieressäni seisova Metham kääntyi innokkaasti.
"Tunnetteko tuon toisen?" kysyi hän.
"Tunnen", sanoin minä. "Näin hänet eilen illalla — keskiyöllä —Trafferdalen asunnossa."
"Mr Gregg, auttakaahan toki minua seuraamalla häntä kintereillä", pyysiMetham. "Minä vaanin toista — mutta malttakaas — he juttelevat vielä.Pidetäänpä silmällä! He eivät huomaa — ovat liian syventyneitäkeskusteluunsa."
Ganderson ja toinen mies olivat pysähtyneet kadunvierustalle melkein vastapäätä kujaa, johon olimme peräytyneet. Ilmeisesti he pohtivat innokkaasti jotakin. Palvelija puhui yksinään tai melkein yksinään. Toisesta miehestä se näytti tuntuvan huvittavalta tai uskomattomaltakin, koska hän milloin nauroi, milloin pudisti päätänsä. Vihdoin hän veti kellon esille ja näytti aikovan lähteä liikkeelle.
"He eroavat, mr Gregg!" kuiskasi Metham. "Nyt, sir, suvainnette tehdä osanne seuraamalla tuota harmaapukuista. Jos katsotte tarpeelliseksi tai joudutte ahtaalle ja haluatte apua, niin soittakaa meille ja sanokaa päämiehelleni, mihin hänen on lähetettävä teille apua. He lähtevät liikkeelle, mr Gregg — siirtykäähän tänne vähän taemmalle ja seuratkaa häntä sitten! Kiihoittavaa leikkiä, sir!"
Me vetäydyimme peremmälle kujaan, yhä pitäen kadun yli silmällä miehiä.
Lausuen viime sanansa, johon toinen näkyi vastaavan sydämellisellä naurulla, kohotti Ganderson kunnioittavasti hattuaan ja kääntyi poispäin. Minun mieheni käveli verkalleen vastakkaiseen suuntaan.
"Nyt, sir!" kuiskasi Metham, "Kahdenkymmenen metrin päässä hänen perässään ja valppautta, olematta mitään näkevinänne, on ohjelma! Hyvää onnea, sir!"
Hän itse sujahti kulman sivuitse, ja hetkistä myöhemmin näin hänen huolettomana astelevan toisella katukäytävällä Gandersonin käydessä eteenpäin toisella. Sitten minä ryhdyin omaan tehtävääni, eikä Methamin ohjeiden noudattaminen erikoisen vaikeata ollutkaan. Otustani oli helppo seurata hänen siron vaaleanharmaan pukunsa ja hänen kuosikkaan huopahattunsa vuoksi, jossa oli musta nauha helmenharmaalla pinnalla. Myöskin hänen kookas, ryhdikäs vartalonsa helpotti tehtävää.
Minun oli vain pelättävä, että hän tuntisi minut — ainakin oli se mielestäni hyvin mahdollista, jopa otaksuttavaakin, koska hän kaappaamisiltana oli katsellut minua niin läheltä. Sanon tämän, koska olin tehnyt jo johtopäätöksen, että hän oli yksi huppukauluksisista miehistä — pisin heistä, sama, joka oli suorittanut kaiken haastelun ja joka sattumalta oli enimmin nauranut ja leikkiä laskenut "sokkopelissä" Vandamarken kyniessä häntä ja hänen toveriaan. Kaikesta päättäen hän ei kuitenkaan ollut niitä miehiä, joilla on paha tapa vilkuilla ympärilleen. Hän käveli suoraan eteenpäin Charing Crossia kohti joustavin askelin, tuskin katsahtaen oikealle tai vasemmalle, ja hänen olemuksensa ilmaisi hänen olevan hyvin tyytyväisen sekä itseensä että muuhun maailmaan.
Seurasin häntä, Methamin neuvot mielessäni, King Williamin katua pitkin Strandille. Hän käveli eteenpäin Cityä kohti vasemmanpuolista käytävää ja aina yhtä huolettomana, ja minä seurasin parinkymmenen metrin päässä, silmät tähdättyinä huopahattuun. Pysytin sen näkyvissäni pitkin Strandia, Temple Barin ohi, Fieet-katua alas, Ludgate Hilliä ylös ja pohjoissivulta Paavalin tuomiokirkon ohi kulkiessamme. Cheapsidella kävi liikenne vilkkaammaksi, ja minä uskalsin lyhentää välimatkaamme. Mutta hän ei milloinkaan vilkaissut ympärilleen eikä pysähtynyt, paitsi kerran pariksi minuutiksi erästä näyteikkunaa katselemaan. Ja vihdoin hän luovi Mansion Housen väentungoksen läpi, sukelsi Cornhillille ja kääntyi sen puolivälistä kapeaan poikkikujaan.
Silloin epäröitsin ensi kertaa. Pelkäsin seurata häntä sinne tai edes mennä tuon kujan suulle. Olisihan hän saattanut äkkiä kääntyä päin minua. Vihdoin kävelin kohdalle ja tirkistin kujaan katukäytävältä vastapäätä. Sitten osui kujan päästä silmääni vanhan kuuluisan cityläisen ravintolan julkisivu ja kilpi. Olin usein kuullut Barleyn hotellista, joka oli oivallisessa maineessa, mutta en ollut sitä koskaan nähnyt. Luultavasti oli vaanittavani astunut sisälle Barleyn saleihin. Nyt voisin hyvinkin eksyä hänestä, siellä kun saattoi olla ja hyvin luultavastikin oli toinen uloskäytävä. Arvellen, että hän jo istui turvallisesti Barleyn suojissa, päätin lähteä tuonne kujalle. Heti kun olin ehtinyt kadun poikki, näin, että kuja olikin läpikulkupaikka — siellä oli tungokseen asti miehiä ja poikia. Kävelin nopeasti heidän joukossaan pitkin sen pituutta, silmäillen Barleyn eri ulko-ovia matkallani. Olinkin juuri päässyt kujan päähän, joka aukeaa Changen puistokadulle, kun sille kääntyvä mies äkkiä hiljensi vauhtiaan minut sivuuttaessaan, pysähtyi ja huvitettuna nauraen taputti minua olalle. Minä käännyin puolittain vihaisesti ja tuijotin häneen. Siinä seisoi edessäni toinen sirosti puettu hymyilevä mies, joka katsoi minuun ikäänkuin ihmeissään, etten häntä tuntenut.
"Hei, nuori ystävä!" huudahti hän. "Toipunut äskeisestä vaarallisesta seikkailustanne. Kuinka vanha herrasmies jaksaa? Kepponen on kai hänelle nyttemmin selitetty?"
Hämmästyin niin kovin, että seisoin hetkisen häneen tuijottaen, aivan neuvotonna. Hän nauroi taas ja nyökäytti päällänsä vanhaa ravintolaa kohti.
"Tulkaahan ottamaan tilkka!" sanoi hän herttaisesti. "Meillä on — halloo! Tässä hän tulee!"
Minä käännyin ja näin miehen, jota olin seurannut, rientämässä meitä kohti läheiseltä ovelta. Hänen kulmakarvansa kohosivat, kun hän näki minut, ja hän nauroi leveästi.
"Hei!" huudahti hän. "Taaskin kaapattu, eikö vain. Kaappaaja ja kaapattu tavanneet toisensa, häh? Tulkaahan ottamaan ryyppy, pojat — minä olen odotellut."
He olivat nyt kumpikin puoleltaan tarttuneet minua käsivarresta. Minä ponnistausin ja vapautuessani vilkaisin toisesta toiseen. Sillä välin he yhä katselivat minua, ja tilanne näkyi heitä huvittavan.
"Oletteko te molemmat niitä miehiä, jotka olivat mukana maanantai-illan hommissa?" kysyin mahdollisimman jäätävästi. "Nii… niitä harmaisiin huppukauluksiin naamioituja herroja. Sillä jos olette…"
He alkoivat äänekkäästi nauraa. Huopahattuun puettu mies läimäytti minua olkapäälle; he olivat molemmat sitä lajia, joka mielellään käyttää tällaista tuttavallista tervehdystä.
"Sillä jos olemme, niin te juhlallisesti varoitatte meitä sanomasta mitään sellaista, jota voitaisiin käyttää todistuksena meitä vastaan, niinkö, veikkonen?" virkkoi hän nauraa hykähdellen. "Haha, mikään ei vedä vertaa oivalle leikille! Mutta tulkaahan Barleyn ravintolaan ja kertokaa meille, kuinka vanha herrasmies jakselee, nyt kun tietää kepposen kepposeksi. Vanhaa, kelpo lajia — ja vanha taitava korttihuijari. Tulkaahan!"
He astuivat ravintolaa kohti ja minä heidän kanssaan, päättäen nyt hankkia selvyyttä niin paljon kuin voin. Olin äkkiä muistanut Gandersonin maininneen jotakin siihen suuntaan, että Trafferdale oli hänelle kuvaillut kaappaamista oivalliseksi pilaksi. Nähtävästi olivat nämä kaksi miestä samaa mieltä. Mutta minä halusin tietää — ja olin tarttuvinani heidän onkeensa.
He saattoivat minut vanhanaikuisen huoneen hiljaiseen nurkkaan ja olivat kovin kestiystävällisellä päällä. Huopahattuinen mieli tarjota samppanjaa. Mutta minä tyydyin sellaiseen, mikä ei niin helposti samentaisi sielunkykyjen toimintaa.
"Sensijaan että kilistelen teidän kanssanne, hyvät herrat", sanoin minä niin hilpeään sävyyn kuin suinkin voin teeskennellä näkyville, "tulisi minun luovuttaa teidät ensimmäisen konstaapelin huostaan. Tiedättekö, että sanomalehdissä on ilmoitus…?"
"Nähnyt sen joka lehdessä sekä eilen illalla että tänä aamuna!" keskeytti vanhempi mies. "Onkin ikävää, että Trafferdale viivytteli niin kauan ennenkuin selitti asian tuolle vanhalle herrasmiehelle — muutoin olisivat Vandamarkelta säästyneet kaikki nuo kulut. Arvattavasti on asia nyt päättynyt — kuten kaiketi tiedätte, koska olette ukon nuori ystävä."
"En ole nähnyt Vandamarkea kahteen päivään", vastasin, tahallani puolittain huolettomasti. "En siis tiedä, mistä haastelette. Mitä selityksiä tarkoitatte? Mikä on tämän jutun salaisuus? Puhutte pilasta. Oliko pilaa raahata vanhanpuoleinen herrasmies vieraaseen taloon ja ryöstää häneltä…"
"Talteenotto on parempi sana!" huudahti toinen mies keskeyttäen lauseeni. "Ryöstö? Rumaa!"
"… perin arvokkaan timantin?" jatkoin minä. "Vieläpä revolverilla uhkaamalla? Minä en sitä oikein käsitä! Minusta tuntuu kuin…"
"Missään revolverissa ei ollut edes tyhjää patruunaa", sanoi vanhempi mies, puhuen vakavammin. "Ja myöntänette, ystävä hyvä, ettei tehty minkäänlaista väkivaltaa. Kaikkihan kävi kohteliaasti ja huomaavaisesti. Koko asia oli oivallinen pila…"
"Minä nimittäisin sitä oivalliseksi läksyksi", keskeytti toinen, "ja hyvin tarpeelliseksi läksyksi."
"En vieläkään tajua!" sanoin. "Kenties suvaitsette valaista järkeäni."
"Se on helppoa", vastasi vanhempi mies. "Kepponen oli tarkoitettu Vandamarkelle läksyksi — ehkäkin ankaranpuoleiseksi. Vandamarkehan on Englannissa melkein ventovieras. Hän on hyvin herttainen vanha tai vanhanpuoleinen herrasmies, perin miellyttävä ja ystävällinen, mutta — hieman itserakas ja rahtusen liian varma sävyltään. Hänellä on erinomaisen uhkea timantti, jota väittää kahdensadantuhannen punnan arvoiseksi. Itse puolestani sitä epäilen…"
"Niin minäkin!" huudahti toinen mies päättäväisesti. "Sanokaamme puolet siitä!"
"Tai niille vaiheille", myönsi vanhempi. "No niin, maailmantuntemuksestaan huolimatta Vandamarke on niin hupsu, niin typerä, että kuljettaa tuota kiveä liivintaskussaan, eikäpä ainoastaan kuljeta, vaan antaa ihmisten tietää, että se siellä on, vieläpä joskus ottaa sen esille ja näytteleekin sitä — kelle hyvänsä! Hänen ystävänsä ovat varoittaneet häntä, selittäneet hänelle, rukoilleet häntä, mutta turhaan. Ja Trafferdale, joka on ollut hänen kanssaan paljon asioissa ja hänelle suureksi hyödyksi, päätti antaa hänelle läksyn ja sai meidät avustajikseen. Olemme osoittaneet ukkohupsulle, kuinka helppoa on panna toimeen sellainen yllätys kuin maanantainen. Kenties hän nyt säilyttää kallista kiveään varmassa tallessa — pankissa tai lujassa kassakaapissa!"
"Mikäli hän sen koskaan saa takaisin!" virkoin minä vihjaavasti.
Molemmat kääntyivät minuun, tuijottaen.
"Mikäli?" huudahti vanhempi heistä. "Tietysti hän sen saa! Kävin Trafferdalen luona hänen asunnossaan keskiyön aikaan ja näytin hänelle ilmoitusta eräästä iltalehdestä. Trafferdale sanoi, että hän tänä aamuna palauttaisi timantin ja antaisi Vandamarkelle läksytyksen hänen tuittupäisyydestään ja uhkarohkeudestaan. Nyttemmin se siis on jo tehty. Asiasta on pidetty paljon tyhmää touhua. Tapasin juuri St. Martin's Lanella miehen, joka palvelee Trafferdalea, ja hän, poloinen houkkio, luuli isäntänsä puijanneen meidät ja karanneen, vieden lelun mukanaan!"
"Mistä tiedätte, ettei hän ole niin tehnyt!" kysäisit minä ivallisesti. "Minä — jos vähäpätöinen mielipiteeni on minkään arvoinen — en ihmettelisi, että hän on karannut. Se on minun luuloni."
He kääntyivät minuun ja tuijottivat. Vanhemman miehen kasvoille lehahti hiukan punaa. Hän pisti kätensä liivintaskuunsa ja veti esille nimikorttikotelonsa.
"Ohoh!" huudahti hän. "Kyllä te menette liian pitkälle, nuori ystäväni!Trafferdale on kunniallinen mies, hyvin tunnettu Cityssä ja muualla.Samoin olemme mekin — kunniallisia miehiä!"
Hän laski kortin eteeni; toinen mies noudatti hänen esimerkkiänsä. Minä vilkaisin niihin; niissä oli hyvät nimet, joita muistin kuulleeni mainituiksi suurien liikeyrityksien yhteydessä, ja osoitteet olivat moitteettomat. Mutta minä teeskentelin epäluuloisuutta.
"Hyvät herrat", sanoin, "minä en epäile, että olette joka suhteessa aivan kunniallisia. Mutta jotkut kaivavat kastanjoita tulesta toisen käpälällä! Mistä tiedätte, ettei Trafferdale ole käyttänyt välikappaleinaan teitä kumpaakin?"
He tuijottivat jälleen uskomattomina ja nauroivat sitten.
"Oivallista!" huudahti vanhempi mies. "Me juuri olemmekin sopivia narreja välikappaleiksi! Mutta ehkä luulottelemme itseämme viisaammiksi kuin olemme?"
Minä päätin lyödä korttini pöytään.
"Niin minusta tuntuu", vastasin. "Ja sitä hiukan todistellakseni kerron teille jotakin. Te sanotte olleenne" — käännyin sen puoleen, jota olin seurannut — "Trafferdalen asunnossa Down-kadun varrella viime yönä — keskiyön aikaan. Niin olin minäkin!"
"Ette silloin, kun minä olin siellä!" sanoi hän korostaen.
"Juuri samaan aikaan", vakuutin. "Minä näin teidät!"
"Minä en ainakaan nähnyt teitä", vastasi hän. "Missä te olitte?"
"Huoneessa vastapäätä eteisen ovea", selitin. "Katselin avaimenreiästä — mukavan isosta reiästä. Minut oli suljettu huoneeseen!"
"Suljettu!" huudahti hän. "Kuka… kuka sen teki?"
"Trafferdale!" sanoin minä. "Ei ole tarpeen puuttua yksityiskohtiin. Näin eilen illalla sattumalta timantin Trafferdalen hallussa ja seurasin häntä kotiin, aikoen vaatia sen häneltä takaisin Vandamarkelle. Trafferdale osoitti minut siihen huoneeseen — ja lukitsi minut sinne!"
"Ja te näitte minut?" kysyi hän, vielä puolittain epäluuloisena.
"Minä näin teidät!" toistin. "Näin teidän tulevan sisälle; te näytitte Trafferdalelle sanomalehteä, ja huomasin teidän yhdessä pohtivan jotakin siihen painettua…"
"Sitä ilmoitusta!" jupisi hän.
"Sitten menitte hänen kanssaan toiseen huoneeseen", jatkoin minä. "Ja nyt teen teille kysymyksen: Ettekö tavannut siellä ketään naishenkilöä?"
Hänen kulmakarvansa kohosivat, ja huulet avautuivat silkasta kummastuksesta.
"Naishenkilöä!" huudahti hän. "Trafferdalenko asunnossa? En, ei siellä naishenkilöä ollut."
"Oli kyllä", sanoin minä. "Jollei hän ollut siinä huoneessa, jossa kävitte, oli hän toisessa. Varmasti hän siellä oli! — Minä näin hänen menevän sisälle Trafferdalen kanssa. Sanonpa teille, kuka hän olikin. Hän oli Vandamarken yksityissihteeri rouva Kennerley. No, eikö tässä kaikessa ole jotakin enempää kuin tiedätte olevan? Mitä sanotte välikappaleotaksumastani?"
Oli helppo huomata, että he olivat hämillään, vieläpä tavattomassa määrässä. Vanhempi mies alkoi hieroa miettiväisenä leukaansa.
"Kuinka pääsitte ulos?" kysyi hän äkkiä.
"Se palvelushenki Ganderson, jonka tapasitte tänä aamuna St. Martin's Lanella, tuli toimittamaan askareitaan ja avasi oven", vastasin. "Minä kävelin ulos — ensin hiukan tarkastettuani asuntoa. Tarkastuksen tuloksena sain sen käsityksen, että arvoisa ja kunniallinen ystävänne herra Trafferdale oli kiireesti lähtenyt tiehensä. Uskon sen vieläkin, ja samoin uskoo Ganderson."
"No, tiedänhän minä, mitä Ganderson ajattelee", huomautti hän olkapäitään kohauttaen. "Ganderson pysäytti minut kaupungilla ja kertoi minulle tuon tarinansa; sanoi myöskin juuri käyneensä Corlandin toimistossa ja elävänsä siinä toivossa, että saisi palkinnon tai osan siitä. Mutta — tämäpä on kumma juttu! Oletteko varma siitä Kennerley-naikkosesta?"
"Mrs Kennerley oli huoneistossa samaan aikaan kuin te", selitin minä."Se on tosiasia!"
Hän hyppäsi äkkiä ylös nurkasta, jossa istuimme, ja meni eteiseen, jossa oli puhelinkaappi. Hänen astuttuaan sinne puhui toinen mies.
"Minusta on aivan uskomatonta se, mitä te ja tuo palvelusmies otaksutte", sanoi hän. "Trafferdale on niitä miehiä, jotka saattavat ryhtyä oivalliseen pilaan — ja tässä tapauksessa hänellä oli siihen todella vakavat syytkin, — mutta hän on rehti mies. En voi uskoa…"
"Mutta asiaan kuuluu kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti", virkoin minä.
"Loruja!" huudahti hän. "Ei niin kallis! Ehkä puoliksi. Mutta vaikka se olisi ollut puolen miljoonan arvoinen, ei sillä olisi voitu ostaa Trafferdalea, Cityn miestä… Hänen uransahan olisi ollut lopussa, ja hän itse… Naurettavaa!"
"Mutta miksi sitten nuo viimeöiset hommat?" kysyin minä.
"Sehän minulle tässä on käsittämätöntä", vastasi hän. "Ilmeisiä kiireellisen paon valmistuksia, sanoitte? Hm…"
Vanhempi mies palasi pudistaen päätänsä.
"Soitin Trafferdalelle", sanoi hän palatessaan luoksemme. "Hän ei ollut tänä aamuna käynyt toimistossaan. Mutta — mistään matkasta ei siellä tiedetä."
"Eipä suinkaan!" huudahdin ivallisesti. "Mitä tuumitte?"
Molemmat katselivat minua ankaranlaisesti.
"No, pysykää te mielipiteessänne", sanoi vanhempi mies. "Meillä on omamme. Ja kun kerran olemme kertoneet teille näin paljon ja te olette Vandamarken ystävä, sanomme enemmänkin — voitte ilmoittaa Vandamarkelle, että olemme hänen käytettävissään. Mutta minä luulen, että tähän mennessä Trafferdale on käynyt Vandamarken luona, selittänyt hänelle koko asian ja antanut hänelle takaisin timantin, kehoittaen häntä olemaan siitä juttelematta ja sitä näyttelemättä."
Vandamarken nimen mainitseminen toi mieleeni, että minun oli määrä hänet tavata, ja vilkaisten kellooni minä huomasin, että vielä nipin napin ehtisin ajoissa kohtaamispaikalle. Erosin uusista ystävistäni heidän vieläkin leikillisesti pistellessä minua ja riensin etsimään vuokra-autoa. Mutta astuessani Corlandin toimistoon hän pudisti minulle päätänsä.
"Mr Vandamarke kävi täällä, mutta lähti jo", sanoi hän. "Hän tuli hiukan ennen määräaikaansa ja teitä odotellessaan hän soitti kotiin tyttärelleen. Ja juttu käy yhä salaperäisemmäksi. Hovimestari vastasi, että miss Vandamarke lähti teidän kanssanne jo varhain aamulla eikä ollut sittemmin palannut. Vanha herrasmies riensi siis kotiinsa nähdäkseen, olitteko lähtenyt sinne hänen kanssaan, sensijaan, että olisitte tänne saapunut. Tiedättekö hänestä mitään?"
"Minäkö? En!" huudahdin. "Neiti otti ajurin toimistonne ulkopuolelta monta tuntia sitten, ajaakseen suoraan kotiinsa. Mitä ihmettä…"
Puhelimen kello kilahti heleästi. Corland tarttui kuulotorveen ja kääntyi heti minua kohti.
"Puhelimeen", sanoi hän. "Metham kysyy teitä…"
Hän työnsi kuulotorven käteeni. "Onko se mr Gregg?" kysyi Metham. "Saapukaa luokseni, sir, heti — niin pian kuin suinkin — Wells-kadun alapäähän. Rientäkää!"
Näin Methamin Wells-kadun päästä ennenkuin hän huomasi minut. Hän seisoi erään nurkkapuodin vieressä tuijottaen katua ylöspäin — tuijottaen niin hartaasti, että olinkin hänen vieressään ja kosketin häntä olkapäähän ennenkuin hän minut äkkäsi. Hän säpsähti kosketuksesta ja kääntyi kohti.
"Mr Gregg", kuiskasi hän ikäänkuin tuon näköalan ja salaperäisyyden lumoissa. "Se Ganderson on tuolla — erään vuokrarakennuksen ulkopuolella. Hän on seisoskellut siellä jonkun aikaa milloin vasemmalla milloin oikealla jalallaan, niin sanoakseni. Olen pitänyt häntä silmällä nähdäkseni, menisikö hän johonkin tai saapuisiko kukaan hänen luokseen. Toivon, että minulla olisi ollut joku mukanani, — mutten tohtinut kääntää silmiäni hänestä enempää kuin muutamiksi minuuteiksi, jolla välin soitin Corlandin toimistoon. Mitähän hän täällä Wells-kadulla puuhailee. Tiedättekö tämän asian yhteydessä mitään Wells-kadusta, herra Gregg?"
"Kyllä", sanoin minä, muistaen mitä Rosalie Vandamarke oli minulle kertonut. "Kyllä tiedän! Kuulittehan kaikki, mitä tänä aamuna puhuttiin herra Corlandin, minun ja Gandersonin välillä? No, ettekö kuullut mainittavan erästä mrs Kennerleytä? Juuri niin! Ja mrs Kennerleyllä on huoneisto Wells-kadulla."
Hän säpsähti taas ja irvisti.
"No, se selittää asian", sanoi hän. "Sitä minä ajattelinkin."
"Ajattelitte mitä?" kysyin.
"Ajattelin, että Ganderson seuraili miestä ja naista", selitti hän. "Siltä minusta näytti — olen juoksennellut hänen perässään moniin paikkoihin; hän on löntystellyt siellä täällä kaiken aamua. Mutta puolen päivän tienoissa näkyy hän itse alkaneen vaania jotakuta, ja minä huomasin miehen ja naishenkilön hänen edellään. Se oli tuolla Oxford-kadulla. Kun kulmassa käännyin Gandersonin perästä tänne Wells-kadulle, näin kyllä hänet, mutten niitä toisia."
"Näittekö heidät läheltä?" kysyin minä.
"Vain siksi läheltä, että havaitsin miehen olevan kookkaan ja naisen pitkänlaisen ja tumman", vastasi hän. "Tietenkään en ollut koskaan heidän kintereillään — Ganderson oli välissämme."
"Kuulostaa siltä, että he olivat Trafferdale ja mrs Kennerley", sanoin minä. "Ja siinä tapauksessa he luultavasti menivät rouvan asuntoon. No — mitä nyt on tehtävä, kun olen täällä?"
Hän nyökkäsi katua ylöspäin, missä saatoin nähdä palvelijan vetelehtivän. "Ganderson ei tunne minua eikä tiedä, mitä minä kärkyn", sanoi hän. "Enkä halua hänen saavan sitä tietääkään ennenkuin pääsemme selville hänen aikeistaan. Kenties menisitte — aivan kuin sattumalta — tiedustelemaan, mitä hän siellä puuhailee? Ja jos katsotte viisaaksi, viitatkaa minut tulemaan luoksenne. Jos tarvitsette minua, mr Gregg, vetäkää nenäliina taskustanne, niin riennän heti paikalle."
"Hyvä on", vastasin. "Ja menettelenkö siinä oman harkintani mukaan?"
"Aivan!" sanoi hän. "Mutta jos esimerkiksi saatte selville, että ne kaksi henkilöä olivat Trafferdale ja mrs Kennerley ja että mies odottelee tai vaanii heitä, niin antakaa merkki. Muussa tapauksessa jättäkää hänet ja tulkaa pois, joten voin jatkaa silmälläpitoani."
Minä nyökkäsin ja kävelin verkalleen katua ylös, olematta mitään erityisesti katselevinani. Lähelle tullessani oli Ganderson Margaret-kadun kulmassa, tuijottaen ikäänkuin perin hajamielisenä vastapäiseen ovikäytävään. Äkkiä huomasi hän minut ja asteli ikäänkuin vaistomaisesti eteenpäin. "Halloo!" huusin.
"Mitäs te täällä hommailette?"
Vaikka kohtauksemme olikin näin odottamaton, muuttui Ganderson heti maireaksi ja kohteliaaksi palvelushengeksi.
"Olenpa hyvillänikin, että tapasin teidät täällä, sir", vastasi hän kohottaen hattuaan. "Asia on niin, sir, että olen kovin ymmällä, mitä minun tulisi tehdä. Tuumin, olisiko viisasta tarjoutua poliisilaitoksen palvelukseen, mutta en ole varma otollisuudestani — en ole niitä miehiä, jotka pitävät ankarista äärimmäisyystoimenpiteistä."
"Mistä on kysymys, Ganderson?" utelin. "Tämänaamuisenko asian johdosta…?"
"Kaiketikin se sitä koskee, sir", vastasi hän. "Muistanette kysyneenne minulta mr Corlandin toimistossa, olinko koskaan nähnyt naishenkilöä mr Trafferdalen asunnossa, — sellaista, jota mainitsitte mrs Kennerleyn nimellä, — ja minä vastasin, että olin kyllä nähnyt siellä naisen, mutta tietämättä hänen nimeään. Nyt, sir, vähän senjälkeen, kun lähdin Corlandin toimistosta tänä aamuna, näin sen rouvashenkilön — ja mr Trafferdalen hänen kanssaan."
"Niinkö?" huudahdin.
"Näin tosiaan", vastasi hän. "Ja ottaen asianhaarat huomioon katsoin velvollisuudekseni pitää heitä silmällä. Seurasin heitä tänne Regent-kadulta, sir. He menivät sisälle ovikäytävästä tuolla. Enkä senjälkeen ole heitä nähnyt. Mutta — olen aivan varma, etteivät he ole sieltä lähteneet."
"Oletteko vartioinut huolellisesti?" kysyin.
"Mitä huolellisimmin, sir, kelloni mukaan kokonaisen tunnin", vastasi hän. "Tuon oven sisäpuolelle he astuivat, mutta ulos eivät ole tulleet."
En enää epäröinyt, vaan vedin nenäliinani ulos ollen sitä käyttävinäni. Metham asteli verkalleen meitä kohti. Minä osoitin häntä hänen tullessaan.
"Kah, Ganderson", sanoin, "tämä on Corlandien miehiä. Hän avustaa minua, ja me kerromme hänelle mitä olette nähnyt, kuullaksemme hänen neuvonsa. Sitten…"
Methamin neuvo, jonka hän antoi heti, kun oli kuullut selostukseni, oli perin käytännöllinen: mennä kadun yli ja tarkata ihmisten nimiä huoneistojen ulkoeteisen taululta. Harppasimme heti kadun yli, ja silmiimme osui ainakin yksi tuttu nimi:N:o 8, Mrs Kennerley.
"Aivan oikein!" sanoi Metham. "Ja te, hyvä herra Gregg, olette oikea mies tähän hommaan! Teillä on valituksen syytä kumpaankin kohtaan. He vangitsivat teidät! Nouskaa portaita, soittakaa kelloa. Jos joko Trafferdale tai rouva tulee avaamaan, älkää astuko sisälle, vaan kutsukaa minua tuon rintanojan yli. On saatava varmuus siitä, ovatko he huoneistossa. Nyt, sir, vallin yli!"
Olin hyökännyt vallin yli — toisella tavalla — useammin kuin kerran Flandriassa, mutta minun täytyy tunnustaa, että tämä rohkean sodankäynnin muunnos pani housuni vapisemaan. Mielelläni en suinkaan noita portaita noussut. Minulla ei ollut suurta halua tavata jälleen mrs Kennerleytä enempää kuin Trafferdaleakaan enkä laisinkaan tiennyt, mitä heille sanoisin, jos heidät kohtaisin, sillä aamuiset tapaukset olivat minut aivan häkellyttäneet. Mutta olihan tehtävä suoritettava, ja ylös minä kiipesin, huolellisesti ottaen vaarin kaikesta, mitä ympärilläni näin. Portaat olivat kivestä, rakennuksen keskellä; ensimmäisen sillakkeen ovilla oli numerot 1 ja 2, seuraavilla 3 ja 4, sitten 5 ja 6, ja vasta neljännen porrasmitan kiivettyäni näin seitosen vieressä 8:lla merkityn oven. Kerroksia oli vielä yläpuolellanikin; se oli korkea rakennus. Ja hiljainen ja äänetön; koko matkallani en nähnyt ketään.
Ovessa 8 oli sähkökello; painoin sitä sormellani ja kuulin kimeän kilinän jostakin huoneiston sisäpuolelta. Mutta kukaan ei tullut avaamaan. Minä soitin pian uudestaan, vieläkään saamatta vastausta. Kuuntelin ovilaudoituksessa nenäni edessä olevasta kirjeluukusta, mutta korvani eivät eroittaneet mitään.
Äkkiä avautui 7:llä merkitty ovi, ja sievä tyttö, jota päättelin näyttelijättäreksi, astui ulos, sulkien sen jälkeensä. Hän vilkaisi minuun ja oveen, jonka takana seisoin.
"Etsittekö mrs Kennerleytä?" kysyi neitonen. "Hän on luullakseni mennyt ulos — tapasin hänet astumassa portaita alas tänne tullessani puoli tuntia sitten."
Kiitin häntä; hän sipsutti portaita alas, hyräillen säveltä. Olin juuri seuraamaisillani häntä, kun jostakin sielullisesta sysäyksestä, jota en mitenkään voisi itselleni selittää, kiersin edessäni olevan oven ripaa. Se myötäsi kädessäni. Ovi huoneistoon oli avoinna! Epäröitsin pari sekuntia, minkä jälkeen työnsin oven raolleen ja vilkaisin sisäpuolelle. Näin pienen neliömäisen eteisen, astuin pari askelta, ja vastapäätä minua oli seurusteluhuoneen ovi avoinna. Ja siellä istui nojatuolissa, pää sen selkää vasten retkahtaneena ja koko ruumis velttona kuin nukkujan — Trafferdale! Seisoin minuutin ajan tuijottaen häneen. Sitten yskähdin äänekkäästi. Hän ei osoittanut mitään merkkejä siitä, että olisi sen kuullut. Minä toistin yskähdykseni kovempaa. Mikäli saatoin havaita, ei silmäluomikaan värähtänyt, ei sormikaan vavahtanut. Silloin astuin sisälle ja katselin ympärilleni. Kaksi muuta ovea oli avoinna. Toisesta pääsi pieneen keittiöön, toisesta makuuhuoneeseen — naisen huoneeseen. Se oli hiukan epäjärjestyksessä — laatikoita ja vaatekaappeja avoinna, iltapuku huolimattomasti heitettynä sängylle. Minä muistin tuon puvun: se oli sama, joka mrs Kennerleyllä oli ollut edellisenä iltana. Eikä ainoaakaan ihmistä makuuhuoneessa enempää kuin keittiössäkään.
Varmistautuen, että minulla vielä oli pistoolini taskussani ja pitäen kättäni mukavasti sillä (kuten irlantilainen sanoisi), jotta olisin valmis torjumaan äkillistä hyökkäystä, astuin varovaisesti seurusteluhuoneeseen nojatuolissa retkottavan miehen luo. Kosketin hänen olkapäähänsä — ensin hiljaa, sitten lujasti painaen ja vihdoin ravistaen. Olisi voinut yhtä hyvin ravistaa tuolia, jossa hän lojui. Ja äkkiä huomasin, ettei tuo ollut unta laisinkaan, ei ainakaan luonnollista unta, ja silmänräpäyksessä olin portaiden yläpäässä kutsuen hiljaa miehiä, jotka odottelivat alhaalla.
He riensivät ylös — Metham edellä. Viittasin hänet huoneistoon ja osoitin Trafferdalea. Häneltä pääsi kimeä huudahdus, hän riensi esille ja kumartui Trafferdalen kasvojen yli. Samassa hän kääntyi minua kohti.
"Nainen?" huudahti hän. "Missä on nainen?"
"Täällä ei ole ketään naishenkilöä!" sanoin minä. "Ei ole ketään muita. Näittekö tytön vastikään astuvan portaita alas? Hän tuli viereisestä huoneistosta ja sanoi nähneensä mrs Kennerleyn lähteneen pois puoli tuntia sitten. Mutta — mikä tuota miestä vaivaa?"
Metham kääntyi jälleen Trafferdalesta.
"Mikäkö vaivaa?" virkkoi hän. "Hänet on tohtoroitu, mr Gregg, tohtoroitu! Ehkä myrkytetty! Haistakaahan!"
Hän otti juomalasin pieneltä pöydältä Trafferdalen tuolin vierestä ja haistettuaan itse työnsi sen minun käteeni. Siitä lemahti väljähtäneen konjakin tympäisevä haju, mutta siitä tuoksahti jotakin muutakin, kirpeää ja tuikeaa.
"Hänelle on tietysti juotettu jotakin!" sanoi Metham. "Sen naisen työtä! Ja hän itse on livistänyt — timantti mukanaan! No…"
Metham vilkaisi ympärilleen ja äkkäsi Gandersonin, joka oli seurannut meitä huoneeseen ja tuijotti Trafferdaleen.
"Meidän täytyy hakea lääkäri", sanoi Metham äkkiä. "Kuulkaahan, rientäkää te Margaret-kadulle, varmaankin tapaatte sieltä jonkun lääkärin. Hankkikaa sellainen joka tapauksessa ja tuokaa hänet tänne niin pian kuin suinkin."
Ganderson yskähti varovaisen salaperäisesti.
"Tunnen tämän kaupunginosan hyvin, gentlemen", sanoi hän luoden meihin vihjaavan katseen. "Tunnen perin taitavan lääkärin, joka asuu tässä lähellä Hollis-kadun varrella ja johon… hm, voi luottaa arkaluontoisissa olosuhteissa. Arvelen, että julkisuus ei ole suotavaa?"
"Menkää noutamaan hänet nopeasti!" käski Metham viitaten hänet matkaan. "Tämä mies saattaa olla kuolemaisillaan — ja me haluamme häneltä tietoja. Julkisuus!" jatkoi hän virnistäen, sitten kun Ganderson oli lähtenyt. "Julkisuutta saanemme pian yllin kyliini mr Gregg. Tästä tulee poliisijuttu. Kenties meidän oikeastaan pitäisikin kutsua tänne poliisit nyt heti."
Käännyin ja vilkaisin Trafferdaleen. Kyllä hän hengitti — raskaasti ja säännöllisesti, — mutta muutoin olisi häntä voinut luulla kuolleeksi. Hän oli niin liikkumaton ja kaikesta päättäen tajutonna. Metham kohotti hänen toista silmäluomeaan.
"Löisinpä vetoa, että hänet on myrkytetty, mr Gregg", jupisi hän. "Luulen käsittäväni koko asian. Lähdettyään yöllä Down-kadulta he tulivat tänne aikoen olla hissuksiin, kunnes ehtisivät matkalle — ainakin se lienee ollut Trafferdalen aikomus. Ja rouva on tohtoroinut häntä, näpistänyt häneltä timantin ja vienyt sen mukanaan! Tyttö puhui puolesta tunnista, niinkö? Hm, puolen tunnin etumatka on kyllä hyvä, kun on tehnyt suunnitelmansa."
Ajattelin, tosiaan ihmeissäni, mitenkä tämä asian viime kehitys sopi yhteen sen kanssa, mitä olin kuullut noilta kahdelta Cityn herrasmieheltä vanhassa hiljaisessa ravintolassa. Olin aikonut kertoa siitä Corlandille kuullakseni hänen mielipiteensä, mutta en ollut saanut siihen tilaisuutta. Ja nyt Gandersonin palaamista ja lääkäriä odotellessamme minä juttelin Methamille. Hän kuunteli innokkaasti, ja hänen tarkkaavaiset kasvonsa osoittivat yhä suurempaa mielenkiintoa.
"Ahaa!" huudahti hän vihjaavin katsein. "Nyt alkaa vyyhti minulle hiukan selvitä! Minusta tuntuu, mr Gregg, että se nainen on ollut kaiken takana. Aika ovelasti tehtykin! Jos nyt kysyisitte mielipidettäni, niin sanoisin, että hän on vetänyt nenästä tätä miekkosta, kuten Trafferdale vuorostaan on pettänyt miehiä, joista minulle kerroitte. Luultavasti rouva viekoitteli hänet tekemään tämän aimo kepposen mr Vandamarkille ja heti, kun Trafferdale sai timantin haltuunsa, käsitteli häntä tuolla… tuolla tavoin, anastaakseen kiven itselleen. Lyönpä vaikka mitä vetoa, ettei se enää Trafferdalella ole!"
Ja sitten hän alkoi häikäilemättä penkoa Trafferdalen taskuja, mikäli se oli mahdollista, osoittaen siinä merkillistä kätevyyttä. Mutta mitään erikoista hän ei löytänyt, ja tarkastuksen tulos sai hänet pudistamaan päätänsä.
"Näyttää siltä kuin rouva olisi puhdistanut hänet ennen lähtöään", sanoi hän. "Kuten näette, ei lompakossa, jossa hänenlaisellaan miehellä toki pitäisi olla melkoinen setelitukku, ole mitään, ja kukkarossa ja taskuissa vain jokunen pikku kolikko. Kunpa vain olisimme olleet saapuvilla tuntia aikaisemmin, mr Gregg, niin olisimme — mitä se oli?"
Ripeä kaksoisnapaus kuului ulko-ovelta, jonka olin sulkenut Gandersonin lähdettyä. Metham vilkaisi eteiseen.
"Postiljooni", sanoi hän. "Kirjeitä — kirje ja postikortti."
Hän otti ne ja palasi seurusteluhuoneeseen. "Otamme kai itsellemme vapauden lukea postikortin. Hm, näyttää kohtaussopimukselta." Hän ojensi minulle kortin, joka oli osoitettu rouva Kennerleylle, ja näytti tiedonantoa sen takasivulla. Ei siinä paljoa kirjoitusta ollut, ja jokaiselle, joka ei tuntenut lähettäjän ja saajan salaisuuksia, jäi sisältö hämäräksi. Siihen oli piirretty vain rivi alkukirjaimia ja numeroita — kahdessa sarjassa ja lyhyt alleviivattu sana niiden välillä:
B.M. 3.15 oder H.G. 4.30.
"No, mitä siitä tuumitte, mr Gregg?" kysyi Metham. "Salaperäistä, eikövain? Mutta minä luulisin, että siinä sovitaan kohtaamisesta. B.M., hm?Tarkoittanee British Museumia. Mutta tuo alleviivattu sana keskellä?Mitähän se merkinnee? Kai se on jotakin vierasta kieltä?"
"Saksaa", selitin minä. "Odermerkitseetai."
"Vai niin", hymähti hän. "Ahaa! Jos se on kohtaussopimus, on se vaihtoehtoinen. Rouvan oli tavattava lähettäjä B.M:ssä neljännestä yli kolmen tai H.G.:ssä puoli viisi. Juuri niin, mutta hän nähkääs lähti ulos ennenkuin postikortti tuotiin. Siis olisi meillä, vaikka saisimme noiden alkukirjainten B.M. tai H.G. oikean tarkoituksen selvillekin, vain vähän toiveita tavata häntä kummassakaan paikassa."
Hän käänteli korttia ja näytti minulle, että se oli postitettu Citystä juuri ennen keskipäivää. Sitten hän vilkaisi kirjeeseen, jonka oli myöskin ottanut käteensä.
"Tässä on Birminghamin postileima", sanoi hän. "Ka, jos tämä olisi joutunut jonkun salapoliisin käsiin…"
Mutta minä keskeytin hänet huudahtamalla:
"Hyväinen aika! Tuo on Vandamarken käsialaa! Tunnen se varsin hyvin!"
"Vandamarkenko?" virkkoi Metham. "Niin, muistelen kuulleeni hänen matkustaneen Birminghamiin. Ja rouva Kennerleyhän oli hänen yksityissihteerinsä. No…"
Hän pysähtyi äkkiä, koska minä olin tarttunut toisella kädelläni hänen käsivarteensa ja toisella siepannut kirjeen häneltä.
"Metham", sanoin minä, "näissä olosuhteissa minä avaan kirjeen. Vastaan teostani mr Vandamarkelle. Kukaties siitä saamme arvokkaan johtolangan. Joka tapauksessa… Kas noin!"
Viilsin kuoren kynäveitselläni auki ja vedin sen sisästä kokoonkäännetyn postipaperiarkin, jossa oli tunnetun birminghamilaisen hotellin osoite ja eilinen päiväys. Levitin sen pöydälle; molemmat kumarruimme sitä katselemaan, ja Methamilta pääsi äkäinen huudahdus.
"Voi sun vietävä!" päivitteli hän. "Vielä hullumpi kuin postikortti!"
Edessämme oli kolme, neljä riviä kirjoitusta, muutamia sanoja kullakin rivillä. Mutta se oli pelkkää sekamelskaa. Joissakuissa sanoissa oli kerakkeita ilman ääntiöitä, toisissa taas pelkkiä ääntiöitä. Jykevä V päätti kirjeen.
"Se oli salakirjoituksella kyhätty tiedonanto!" virkoin minä. "Rouva sen ymmärtäisi; emme me. Siis…"
Juuri silloin riensi Ganderson huoneeseen lääkärin kanssa, ja me jäimme odottamaan, kun viimemainittu tutki Trafferdalea. Muutaman minuutin päästä tiesimme, että aavistuksemme olivat olleet oikeat. Trafferdalelle oli annettu voimakasta huumausainetta. Mutta hengenvaaraa ei ollut, ja jättäen hänet lääkärin ja palvelijan hoiviin riensin Methamin kanssa lähimmälle puhelinkaapille soittaaksemme Corlandille. Minulla oli kirje ja postikortti. Asiain näin ollen oli meidän nopeasti päästävä mrs Kennerleyn jäljille.
Puhelinkaapissa Metham kääntyi äkkiä kuulotorvesta minuun päin.
"Mr Gregg", kuiskasi hän, "minun täytyy nopeasti rientää takaisin toimistoon. Mutta te! Miss Vandamarke on juuri soittanut Corlandeille kysyen, olitteko siellä. Hän odottaa teitä Hatton Gardenin postikonttorin luona ja haluaa, että saavutte sinne niin pian kuin suinkin."
Olin kääntynyt lähtemään ennenkuin Metham oli kelvolleen lopettanut puheensa. Mutta hän oli minuakin nopeampi ja oli tarttunut käsivarteeni ennenkuin astuin kynnyksen yli.
"Mihin tahansa menettekin, pysytelkää kosketuksissa kanssamme, mr Gregg!" kuiskasi hän korvaani. "Että miss Vandamarke on siellä, on varmaankin yhteydessä tämän jutun kanssa, ja saatatte joutua vaaraan ja tarvita apua. Soittakaa Corlandin toimistoon, jos jostakin sellaista sattuu! Minä lähden suoraan sinne."
Nyökkäsin, riuhtaisin käsivarteni irti ja riensin lähimpään vuokra-autoon. Muutaman sekunnin päästä ajoin itäänpäin. Mutta millä asioilla? Ja tapaisinko Rosalien tuosta mainitusta paikasta? Enhän tiennyt, vaikka hän olisi soittanut Corlandeille tuntikausia sitten ja nyt odotukseensa väsyneenä lähtenyt pois. Joka tapauksessa olin kiihtynyt. Jo sekin, ettei hän ollut palannut kotiin, vaikka viime sanoikseen St. Martin's Lanella oli minulle vakuuttanut kaikin mokomin haluavansa lähteä sinne heti, näytti viittaavan siihen, että timanttia koskevat asianhaarat olivat hänet siitä pidättäneet. Ja tietäen hänet reippaaksi ja rohkeaksi tytöksi pidin mahdollisena, että jollen rientäisi noudattamaan hänen kutsuaan, hän saattaisi omin päin ryhtyä johonkin uhkarohkeaan toimenpiteeseen, joka, kuten Metham oli vihjaissut, voisi olla hyvinkin vaarallinen.
Tarkoituksellisesti pysähdytin ajajani, kun tulimme Holborn Circusin lähelle, ja astuen ajopeleistä livahdin varovaisesti kadun kulmitse Hatton Gardeniin. Ja sitten huomasinkin heti Rosalien seisomassa postitoimiston ovikäytävässä ja tähyilemässä ympärilleen. Minut nähdessään hänen silmänsä kirkastuivat ja hän käveli minua kohti.
"Riensin tänne niin nopeasti kuin kerkisin!" huudahdin läähättäen ja olinkin niin hengästyneenä kuin olisin juossut koko matkan. "En ollut Corlandin toimistossa — sieltä täytyi soittaa minulle muualle. Mutta mitä te täällä hommailette? Mistä on kysymys?"
Neitonen katsahti minuun merkitsevästi.
"Mrs Kennerley", kuiskasi hän, "on täällä jossakin lähettyvillä. Minä seurasin häntä."
"Hyväinen aika!" huudahdin. "Olen juuri tullut hänen asunnostaan Wells-kadun varrelta. Se Corlandin apulainen — Metham — ja minä menimme sinne ja tapasimme Trafferdalen yksinään jollakin aineella huumattuna!"
"Huumattuna!" äännähti neitonen.
"Ja minusta hän näytti kuolleelta", sanoin. "Mrs Kennerley on tietenkin mennyt tiehensä, timantti luultavasti taskussaan. — Entä te?"
"Tulkaa sisäpuolelle", kuiskasi hän. "Pitäkää silmällä katua — sen toista sivua, noin kahdeksannen tai kymmenennen oven kohdalta — sillä välin kun kerron teille. Hän on jossakin siellä, jossakin noista toimistoista, mutten tiedä missä; en päässyt kyllin lähelle nähdäkseni, ja ne ovat kaikki ulkopuolelta niin toistensa näköisiä. Se kävi näin", jatkoi hän, kun olimme astuneet pois katukäytävän vilkkaanlaisesta liikenteestä. "Kotimatkallani poikkesin Oxford-kadulle tekemään muutamia ostoksia, jotka äkkiä muistin. Siihen meni pitempi aika kuin olin luullut, ja kun kotona ei ollut ketään, päätin haukata puolista ulkosalla. Niin kului tunti. Sitten kun lähdin ulos, kotiin mennäkseni, näin — hänet!"
"Yksinäänkö?" kysäisin minä.
"Yksinään! Hän tuli puodista lähellä Waringia, tiukasti hunnutettuna, mutta minä tunsin hänet kyllin hyvin — tunsin hänen hameensa ja hattunsakin. Hän ei huomannut minua, vaikka olin hänen lähellään, ja hyvin koetinkin varoa, ettei hän olisi minua tuntenut. Mutta minä seurasin häntä. Hän astui itää kohti ja meni pian toiseen puotiin — apteekkiin. Silloin päätin menetellä oikein järkiperäisesti. Lähettyvillä oli vapaa vuokra-auto. Menin puhuttelemaan ajajaa — nuorta, älykkään näköistä miestä ja selitin hänelle muutamilla sanoilla tilanteen: 'Jos hän tulee ulos ja ottaa ajurin, niin seuratkaa häntä minne tahansa hän menee. Mutta jos hän kävelee, kuljettakaa minua verkalleen hänen perässään. On pidettävä hänet näkyvissä ja estettävä hänet näkemästä minua'."
"— 'Astukaa autoon ja istukaa hyvin takana, neiti', sanoi hän. Minä astuin autoon. 'No', virkkoi hän pistäen päänsä ikkunasta, 'kuvailkaahan hiukan, minkä näköinen hän on, niin pidän häntä silmällä, kunnes pääsette pyrkimyksenne perille!' Kuvailin hänelle vaanittavan ja istuuduin ajoneuvojen perälle. Pian iski mies minulle silmää — nainen oli tullut ulos ja lähti taas itäänpäin. Seurasimme. Hän otti ajurin Tottenham Courtin tien päässä; sekin ajoi itäänpäin. Seurasimme häntä suoraan Cityyn — hirveän pitkän matkan! — tuomiokirkon ja valtiopankin sivuitse sellaisiin paikkoihin ja niiden ohi, joita en ollut koskaan ennen nähnyt, ja vihdoin eräälle Bishopsgatelta poikkeavalle kadulle. Siellä ajajani pysähdytti ja vilkaisi pian ikkunasta sisälle. 'Hän meni johonkin toimistoon, tästä kolmas ovi, neiti. Mitä minä nyt teen?' kysyi mies. 'Odottakaa hetkinen nähdäksenne, tuleeko hän ulos', vastasin minä. 'Lähettikö hän ajurinsa pois?' — 'Ei, tuolla se odottaa', vastasi ajajani. 'Sitten mekin odotamme', sanoin. 'Mikä katu tämä on?' — 'Tämä', vastasi hän, 'on Bevis Marks…'"
Minä keskeytin Rosalien äkillisellä huudahduksella. Bevis Marks! Se oli tietenkin postikortin B.M., ja H.G. sen jäljessä merkitsi Hatton Gardenia. Näin sen nyt kuin leimauksena. Postikortti oli joltakulta rikostoverilta, joka kehoitti mrs Kennerleytä saapumaan Bevis Marksille tuolloin tai Hatton Gardeniin tällöin. Mutta postikortin saapuessa hän oli jo lähtenyt!
"Jatkakaa!" sanoin minä Rosalielle. "Älkää minusta välittäkö — tuli vain jotakin mieleeni. Niin, olitte Bevis Marksilla — suuressa juutalaiskeskuksessa."
"Juuri niin", myönsi hän. "Ajaja sen minulle mainitsi. No, muutaman minuutin päästä hän astui jälleen esille, ja hänen ajopelinsä lähtivät liikkeelle. Seurasimme turvallisen välimatkan päässä. Hän palasi länteen päin. Kulmassa tuolla hänen ajurinsa pysähdytti, ja hän astui kadulle. Ehdin töin tuskin maksaa kyytini ja pujahtaa tälle kadulle hänen peräänsä, kun hän jo hävisi johonkuhun noista toimistoista päinvastaisella sivulla. Olin kyllin rohkea kävelemään ovien ohi, mutta ne olivat kaikki kovin samanlaisia, enkä tiedä mistä hän meni sisälle. Kiivistä päättäen näkyvät nuo toimistot melkein kaikki harjoittavan timanttiliikettä."
"Tämä on sen liikkeenhaaran varsinainen keskus Lontoossa", sanoin minä. "Täällä leikitellään timanteilla. Mutta — ette ole häntä sen koommin nähnyt?"
"En", vastasi tyttö. "Heti kun olin seurannut häntä tänne, pujahdin tuohon postikonttoriin soittaakseni teille Corlandin toimistoon. Mutta sen minä suoritin tuota pikaa, viipymättä viittäkään minuuttia, ja senjälkeen olen alituisesti vaaninut. — Mitä meidän on tehtävä?"
"Ei ole muuta neuvoa kuin odottaa asian kehitystä", vastasin minä."Mutta jos pidätte katua silmällä, ilmoitan Corlandille olinpaikkamme."
"Ja isä sitten", sanoi neitonen. "Hänen tulisi saada tietää; muutoin hän käy levottomaksi."
"Jättäkää se minun huolekseni", sanoin minä. Ja rientäen postitoimistoon soitin ensin Vandamarken taloon. Hovimestari vastasi puhelimessa: Mr Vandamarke oli ollut kotona, oli kuullut, että miss Vandamarke ei ollut vielä palannut, ja lähtenyt jälleen ulos. Mihin, sitä ei hovimestari tiennyt. Sitten soitin Corlandin toimistoon ja sain Methamin puhelimeen. Hän vastasi juuri kuulleensa jotakin tärkeää ja saapuvansa heti minun luokseni sitä kertomaan. Sitten palasin Rosalien luo. "Onko mitään tapahtunut?" kysyin tultuani. "Oletteko nähnyt ketään?"
"Mitään ei ole tapahtunut, enkä ole ketään nähnyt", vastasi hän. "Tämä on hidasta hommaa! Mitä meidän pitäisi tehdä?"
"Metham on tulossa tänne", vastasin minä. "Hän ehdottanee jotakin.Mutta yhdessä suhteessa suosii onni meitä kumminkin!"
"Mikä onni?" kysyi hän kietoen pukuansa tiukempaan ympärilleen. "Minua viluttaa!"
"Onni on siinä, että pian alkaa hämärtää", sanoin minä. "Me voimme nähdä, itse pysyen näkymättömissä. Kävelkäämme edestakaisin vastapäätä liikkeitä, joihin sanoitte hänen menneen."
Astuimme verkalleen katua ylöspäin. Kaasulyhdyt oli jo sytytetty, ja valoja tuikki ikkunoista kummaltakin puolen. Äkkiä tarttui Rosalie käsivarteeni, pysähdyttäen minut.
"Tuolla hän on! Tuossa ikkunassa vastapäätä!"
Kurkistin kadun yli. Talo, jota hän osoitti, oli likainen ja synkännäköinen; sen käytävä oli pimeä, alekerran ikkunoissa ei ollut valoa, se osa rakennusta näytti asumattomalta. Mutta toisessa kerroksessa oli joku vastikään kiertänyt kirkkaasti hehkuvan sähkövalon palamaan, ja yhdessä ikkunassa näimme selvästi mrs Kennerleyn päästämässä käärekaihdinta alas. Se laskeutui ja kätki hänet. Samalla hetkellä ilmestyi toiseen ikkunaan mies ja laski sen kaihtimen alas. Näimme kummankin henkilön varjojen livahtavan valon yli huoneessa ja häviävän.
"Hän se oli!" vakuutti Rosalie. "Näin hänet selvästi."
"Niin, hän se oli!" myönsin minä. "Nyt siis tiedämme, missä hän on.Kysymys on vain siitä, mitä on lähinnä tehtävä."
"Miksei mennä vaatimaan timanttia?" ehdotti Rosalie. "Minulla on uskallusta."
"Ei, älkäämme sentään", sanoin minä. "Odottakaamme Methamia — hän ei kauan viivy, ja hän on älykäs mies. Hänellä on kai joku ehdotus, ja sitten…"
Juuri silloin riensi Metham esille. Kerroin hänelle kiireellisesti, mitä tiesimme. Sanaa sanomatta hän livahti kadun yli häviten sen toisella puolella olevan rakennuksen ovikäytävään. Näin hänen raapaisevan tulitikun ja suojaavan lieskaa kädellään. Hohde sammui, ja hän tuli takaisin.
"Toinen kerros, Gartebaum & Caltiades, timanttikauppiaita", kuiskasi hän. "Siellä hän siis on, niin kai? Tekee tai hieroo kauppaa, mr Gregg. Hyvä niinkin! Eipä hätää niin kauan kuin tiedämme, missä hän on. Tässä seisoskeleminen on neidille viileää hommaa. Mutta…"
"Mitä te sanoitte kuulleenne Corlandin toimistoon palattuanne?" kysyin minä.
Hän vei minut syrjään, kuiskaillen.
"Minä kuulin sen isännältä", vastasi hän. "Teräväpäinen mies, se Corland! On päivän kuluessa hiljalleen tiedustellut Trafferdalesta, senjälkeen kun kuuli, mitä teillä ja palvelijalla oli tänä aamuna sanottavana. Trafferdalen raha-asiat ovat huonolla tolalla. Hänestä näet huhuillaan Cityssä, ja eilen ehtyi melkein kaikki hänen käytettävissään oleva tili hänen pankissaan. Ne rahat on kai tuo saanut", jatkoi Metham, nyökäten valaistua ikkunaa kohti. "Lienee kyninyt hänet perinpohjin! Seikkailijatar ja luultavasti…"
"Miss Vandamarke sanoo Trafferdalen suositelleen häntä mrVandamarkelle", huomautin minä. "Näyttäisi siltä kuin…"
"Mrs Kennerleykö olisi ollut hänen kätyreitään?" keskeytti Metham ivallisesti naurahtaen. "Hm, jos niin oli, mr Gregg, ovat osat vaihtuneet! Sen jälkeen, mitä näimme Wells-kadun huoneistossa, ei ole epäilystäkään, että rouva oli hänet huumannut ja sitten livistänyt. Ja…"
"Valo on sammutettu!" huudahti Rosalie.
Metham ja minä käännyimme nopeasti.
Toisen kerroksen ikkunat olivat pimentyneet. Rakennuksen koko etusivu oli nyt pimeänä. Metham veti meidät takaisin.
"Nyt tarkkoina!" jupisi hän. "Pidetäänhän silmällä ovikäytävää!"
Se oli silloin aivan pimeänä, ja oli mahdotonta tuntea kasvoja kadun toiselta puolelta. Mutta ei voinut erehtyä mrs Kennerleystä, kun hän tuli ulos ovesta ja pian joutui läheisen kaasulyhdyn valopiiriin. Hänen kanssaan oli mies — lyhyt, tanakka, pitkään päällysnuttuun verhottu mies, joka koko ulkonäöltään vaikutti muukalaiselta. Me saatoimme nähdä hänen huitovan käsillään ja nyökäyttelevän päätänsä, kun he kääntyivät vieretysten kulkemaan katua ylöspäin.
"Hyvä on", sanoi Metham pidättäen minua, kun vaistomaisesti olin hyökätä heidän peräänsä. "Ei kiirettä, mr Gregg — eivät he minulta pääse! Te ja miss Vandamarke pysyttelette tällä puolella; minä menen toiselle."
Hän livahti hiljaa kadun yli ja alkoi käydä lerkutella parin perästä, meidän, jotka kumpikin olimme innokkaita ja kiihtyneitä, seuratessa omalla puolellamme. Pian saapuivat mrs Kennerley ja hänen toverinsa Charles-kadulle. He kääntyivät sille ikäänkuin olisivat olleet menossa Farringdon-tielle päin. Mutta äkkiä he jälleen hävisivät — tällä kertaa erään myymälän vieressä olevaan ovikäytävään. Ja sitten Metham lähestyi ovikäytävää, pujahti hetkiseksi sisälle ja tuli jälleen ulos, harpaten kadun yli meidän luoksemme.
"Siellä on toimistoja useitakin, eri kerroksissa", virkkoi hän lyhyesti. "He ovat nousseet portaita ylös. Meidän täytyy odottaa."
Mutta meidän tarvitsi odottaa tuskin viittä minuuttia seuraavaa kehitystä, ja se oli hämmästyttävä. Cityn suunnalta porhalsi auto — siro, voimakas, yksityisauto. Sen ajaessa ohitsemme saatoimme nähdä ainoan siinä istuvan henkilön, ison leveäharteisen miehen turkiskauluksisessa päällysnutussa, ja silmänräpäykseksi eroitimme selvästi hänen kasvonsa. Rosalielta pääsi kimakka huudahdus.
"Minä tunnen tuon miehen!" sanoi hän huomattavan kiihtyneellä äänellä. "Hän on… hän on isäni tuttavia… liiketuttavia. On ollut pari kertaa meillä päivällisellä. Mitähän hän täällä…?"
"Tarkatkaamme!" keskeytti Metham. "Auto pysähtyy — katsokaa!"
Voimavaunu vähensi vauhtiaan, pysähtyen ovikäytävän eteen, josta Metham juuri oli palannut. Turkiskauluksinen mies astui autosta, virkkoi jotakin ajajalleen ja katosi samalle taholle kuin mrs Kennerley tovereineen. Metham kääntyi Rosaliehen ja kysyi äkkiä innokkaalla ja merkitsevällä äänellä:
"Miehen nimi? Kuka hän on?"
"Mr Sanderwell!" vastasi tyttö heti. "Tietysti rahamiehiä. Tiedän hänen asuntonsakin — olen osoittanut sinne kutsukirjeitä."
"Missä se sitten on?" kysyi Metham. "Hyvinkin luultavasti hän palattuaan lähtee sinne, ja arvelen noiden kahden seuraavan mukana."
"Ellacombe Lodge, Campden Hill", sanoi Rosalie yhtä kerkeästi kuin äsken.
"Mutta…" Metham ei odottanut, mitä hänellä vielä lienee ollut sanottavaa. Kuiskaten minulle, että pysyisimme paikallamme, hän käänsi äkkiä päällysnuttunsa kaulurin ylös, veti lerppahattunsa lierin otsalleen ja ponnisti kadun yli kuin olisi mennyt sen silkosen tien. Mutta eräässä pimeässä kohdassa vähän alempana hän pyörähti kantapäillään ja asteli verkalleen takaisin, kurkkien myymäläin ikkunoihin. Sitten hän pysähtyi sen eteen, jonka luona auto seisoi, ja näkyi suurella mielenkiinnolla tarkkaavan sen sisällystä. Muutamia minuutteja kului. Sitten tuli näkyviin turkiskauluksinen, saattaen mrs Kennerleyn ulos ovikäytävästä. Pieni, muukalaisen näköinen mies tuli heidän perästään. Kaikki kolme astuivat autoon ja ajajan sulkiessa oven kääntyi Metham ja käveli ohi. Kun auto lähti liikkeelle, harppasi hän meidän luoksemme.
"Kuulin sen!" huudahti hän voitonriemuisesti. "Hän sanoi: 'kotiin!' Ja koska se miss Vandamarken tiedon mukaan on Campden Hillin tien varrella, niin te, mr Gregg, ja minä menemme kai sinne? Mutta eikö teidän, miss Vandamarke, olisi parasta lähteä…?"
"En minä kotiin mene, jos sitä tarkoitatte", vastasi tyttö nopeasti."Aion tulla katsomaan, kuinka käy, — se on mieltä kiihoittavaa!"
"Saattaa tulla liiankin kiihoittavaksi", huomautti Metham varoittavasti. "On käymässä joku leikki, jolla voi olla häijyjä kehitysmahdollisuuksia. Toimittakaamme teidät nyt ajuriin, ja sitten…"
"Ei", sanoi neitonen päättäväisesti. "Sillä naisella on isäni timantti, ja minä tahdon saada käsiini sen ja hänet. Sallikaa minun tulla, mr Gregg", lisäsi hän kääntyen minun puoleeni, "tehän pidätte minusta huolta!"
Metham nauroi. Viime sanat näkyivät häntä suuresti huvittavan. "Tulkaa sitten molemmin", virkkoi hän. "Nyt tarvitsemme vain hyvän auton, ja kyllä minä sen hankin."
Yksityisauto kolmine matkustajineen oli nyttemmin hävinnyt. Mutta Metham ei osoittanut suurta levottomuutta tai kiirettä sen takaa-ajoon. Hän kävelytti meidät verkalleen lähimmälle autoasemalle, valitsi yhden, kuiskasi sen ajajalle muutamia ohjeita, ja me kaikki nousimme autoon, joka kiidätti meitä länttä kohti. Se oli pitkähkö taival, ja ajopeleistä astuessamme olimme kaupunginosassa, jota vähän tunsin. Mutta Methamille se näkyi olevan kylläkin tuttu ja jätettyään auton hän ohjasi meidät parin kulman sivuitse ja vihdoin tielle, jonka varrelle rakennetut talot näkyivät kaikki sijaitsevan erillään muurien ympäröimissä puutarhoissa tuuheiden puiden ja pensaiden keskellä.
Pian tulimme sileätyylisen, tukevannäköisen, talvihuvilan kaltaisen rakennuksen luo, jonka portinpylväässä näimme mustilla kirjaimilla maalatun nimen "Ellacombe Lodge." Tämä talo, samoin kuin kaikki sielläpäin, oli omalla puutarhatontillaan eikä sitä ollut helppo nähdä. Etumuuri oli hyvinkin seitsemän tai kahdeksan jalkaa korkea, ja portti oli vankka. Mutta ketään ei ollut lähellä, ja kun olimme siinä pari minuuttia kuunnelleet, ehdotti Metham, että auttaisin hänet ylös, jotta hän voisi kurkistaa portinharjan yli. Hän kapusi sinne minun avullani ja pudottausi melkein heti takaisin.
"Varsin vähän elon merkkejä, mitä valaistukseen tulee", jupisi hän. "Näkyy sentään vähän valoa — etuhuoneesta hohtaa valoviiru ikäänkuin luukkujen läpi. Mr Gregg, minusta olisi parasta ryhtyä ripeään toimintaan! Kah, en luule, että tästä talosta pääsee ulos muuta tietä kuin tämän portin kautta, koskapa pylvääseen on pantu kaksi kelloa — toinen vierailijoita ja toinen liikemiehiä varten. Ehdotan siis, että te ja miss Vandamarke jäätte tänne vartioimaan, sillä välin kun minä riennän lähimpään puhelinkojuun ilmoittaakseni Corlandille, missä olemme, ja pyytääkseni häntä heti saapumaan tänne, mukanaan niin paljon apuväkeä kuin luulee tarvitsevansa. Ei ole epäilemistäkään, että nainen ja nuo kaksi miestä ovat täällä…"