The Project Gutenberg eBook ofMiljoonan dollarin timanttiThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Miljoonan dollarin timanttiAuthor: J. S. FletcherTranslator: Valfrid HedmanRelease date: January 9, 2022 [eBook #67131]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1924Credits: Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MILJOONAN DOLLARIN TIMANTTI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Miljoonan dollarin timanttiAuthor: J. S. FletcherTranslator: Valfrid HedmanRelease date: January 9, 2022 [eBook #67131]Most recently updated: October 18, 2024Language: FinnishOriginal publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1924Credits: Tapio Riikonen
Title: Miljoonan dollarin timantti
Author: J. S. FletcherTranslator: Valfrid Hedman
Author: J. S. Fletcher
Translator: Valfrid Hedman
Release date: January 9, 2022 [eBook #67131]Most recently updated: October 18, 2024
Language: Finnish
Original publication: Finland: Arvi A. Karisto Oy, 1924
Credits: Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MILJOONAN DOLLARIN TIMANTTI ***
Kirj.
J. S. Fletcher
Englanninkielestä (The million-dollar diamond) suomentanut
Valfrid Hedman
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1924.
I. Huppukauluksiset miehet.II. Vapautus.III. Toinen vieras.IV. Nurkkapöytä.V. Huoneisto Down-kadun varrella.VI. Avaimenreikä ja sisähuone.VII. Herttainen palvelija.VIII. Yhä pahempaa sekavuutta.IX. Postikortti ja kirje.X. Takaa-ajo hämärissä.XI. Hyvin vanha mies.XII. Täydellinen koe.
Mr Daniel Vandamarke tuli golf-kerhomme — Marton Hillin kenttää käyttävän — jäseneksi aikaisin syksyllä vuonna 1919. Hänet esitteli kaksi Cityn miestä. Nämä näkyivät tietävän hänestä vähän. Eikä kukaan muu jäsen tiennyt sen enempää. Hänestä vain huhuiltiin yhtä ja toista. Hän oli miljoonamies. Oli äskettäin saapunut Lontooseen Etelä-Afrikasta. Asui palatsimaisessa talossa Prince's Gaten alueella. Hänellä oli laajoja liikesuhteita suurien rahamiesten kanssa. Hän oli mahtimies. Mutta läheltä nähden mr Vandamarke oli vanhanpuoleinen, säyseä, vaatimaton, huomiotaherättämätön, lihavahko, pienikokoinen mies, jolla oli hyvin hoidettu parta ja eloisat silmät; sellainen, joka pikemminkin kuuntelee kuin itse puhuu. Hänen haastellessaan kuitenkin pani pian merkille kaksi seikkaa: ensiksikin, että hänen keskustelunsa maksoi kuuntelemisen vaivan, ja toiseksi, että aikanaan hän oli matkustellut jokaisessa maapallon kolkassa ja tutustunut monenlaisiin ihmisiin ja moniin kaupunkeihin.
Mr Vandamarken käsitykset golfista olivat aivan ominaisia hänelle. Hän ei laisinkaan välittänyt, menikö häneltä kaksi vai kaksikymmentä iskua lähdön ja kuopan välillä; hän pysyi kernaasti syrjässä tarmokkaampien pelaajien mennessä ohitse, vain yhdessä ainoassa suhteessa hän oli järkähtämätön, — veipä se kuinka paljon aikaa tahansa, niin kiertonsa hän teki. Vaikkei hän sitä koskaan sanonut, oli aivan selvää, että hänen todellisena tarkoituksenaan oli ruumiin harjoitus: taitoa ja mestaruutta hän ei näkynyt tavoittelevan. Siksipä ei mr Vandamarke koskaan mennytkään kentälle pelitaiturien kanssa; hän halusi saada vastapelaajan, joka suhtautui asiaan yhtä tyynesti ja levollisesti kuin hän itsekin. Siitä syystä hän sattui mieltymään minuun, joka olin kyllin nuori hänen pojanpojakseen, ja siksipä minä usein kiemurtelin — mikään muu sana ei retkiämme yhtä hyvin kuvaa — pelikentän ympäri hänen kanssaan.
Hänen vauhtinsa soveltui minulle, koska siihen aikaan vielä tuskin olin oikein toipunut oltuani pitkän aikaa sairaalassa sodan viime vaiheissa saamani haavan vuoksi ja kaipasin raikasta ilmaa ja lievää liikuntoa enemmän kuin lujia lyöntejä ja tarkkaa tähtäilyä. Mr Vandamarken silmät välähtivät hänen kultasankaisten lasiensa takana, kun hän vain havaitsi minut vetelehtimässä kerhotalon lähettyvillä. Silloisessa tilassani olin juuri sopiva hänen toverikseen. Tavallisesti vei kierto häneltä kolme tuntia, sitten hän kulutti vielä tunnin verran teetä maistellen ja poltellen savukkeita ennenkuin lähti verkalleen kävelemään asemalle, ehtiäkseen kaupunkiin lähtevään junaan. Useimmiten minä seurasin häntä tälle kävelylle, ja meistä tuli melkeinpä ystävät.
Marton Hillin sijainti on tavallaan erikoinen. Vaikka se on vain kolmenkymmenenviiden kilometrin päässä Lontoosta, sijaitsee maa-alue, jolle pelikenttä on laitettu, sillä tavoin, että se ensi näkemältä tuntuu olevan ihan maailman ääressä — kaistale rosoista, aaltoilevaa ja villiä seutua ilmeisesti kaukana kaikkialta. Sitäpaitsi rajoittavat sitä tiheä metsä ja pensaikot, eikä kerhotalon edustalla olevalta kuistilta ole ainoatakaan taloa, eipä yksinäistä mökkiäkään eikä kirkontornia nähtävissä. Mutta niin syrjässä maailmasta ei paikka kuitenkaan ole, sillä ryteisen metsikön takaa itäpuolelta, syvällä riippapuiden siimestämässä kapeassa laaksossa kulkee kaksi yhdystietä vilkkaammille näyttämöille — toinen on Lontoosta etelään vievä maantie, toinen, vähän etäämpänä, rautatie, joka tuo väkeä Victoria-asemalle.
Sitä rautatietä mr Vandamarke ja minä matkustimme eräänä iltapäivänä Marton Hilliin ja aioimme palata aikaisessa iltajunassa Lontooseen. Epäilemättä ei kukaan laisinkaan pannut merkille sellaisen mitättömän henkilön tapoja kuin minä olen tässä suhteessa, mutta vastaiset tapahtumat osoittivat, että mr Vandamarken menettely oli tarkoin huomattu. Hän olikin niitä miehiä, jotka toimivat kuin kellon mukaan, ja sitten kun hän oli päässyt kerhon jäseneksi, otti hän tavakseen palata kaupunkiin 5.53:n junalla.
On tarpeellista selittää, mitä hänen oli tehtävä junalle ehtiäkseen. Välimatka kerhotalon ja aseman — pelkän laiturin, jolle vain jotkut junat pysähtyivät — välillä voidaan ajassa arvioida kahdeksikymmeneksi minuutiksi. Tie kulki ensin metsiköiden läpi ja sitten syvää, yksinäistä kujaa pitkin, joka lopuksi päätyi maantielle. Siltä kohtaa noustiin jalkaportaitse aidan yli, käveltiin polkua pitkin kahden niityn poikki ja tultiin tuolle pikku asemalle. Siinä kapean kujan ja leveän valtatien yhtymäkohdassa mr Vandamarke ja minut napattiin kiinni neljännestä vaille kuusi eräänä lokakuun iltana ja vietiin meille itsellemme tuntemattomalle retkelle.
Se kävi seuraavasti. Olimme viettäneet iltapäivän yhdessä tapamme mukaan, ja onniteltuamme toisiamme kahdeksannellatoista kuopalla — meille — harvinaisen hyvästä saavutuksesta olimme kuluttaneet tuntikauden kerhohuoneen teepöydän ääressä. Puoli kuudelta lähdimme kävelemään asemalle. Olimme ainoat, jotka sillä junalla palaisivat kaupunkiin. Jotkut kerhotovereistamme asettuivat pelaamaan korttia, toisia taas odottelivat heidän autonsa. Mr Vandamarke ja minä saimmekin siis kahden pitää yksinäisen metsätien. Alkoi jo hämärtää, kun laskeuduimme laaksoa kohden; harmaata usvaakin vaappui kuusten ja petäjien ympärillä. Toverini mainitsi jotakin Englannin ilmanalasta, mikä sai minut huomauttamaan edellisen talven kovuudesta.
"En tiedä sellaisesta mitään", vastasi hän naurahtaen. "En ole nähnyt Englannin talvea herra ties kuinka moneen vuoteen! Olen kuitenkin kokenut muutamia aika tuimia — muualla!"
Hänen äänessään oli värähdys — kuten usein sattuu, — joka ilmaisi syvällistä ja erikoista asiantuntemusta, ja tuntien hänet siihen aikaan jo varsin hyvin rohkenin lausua jotakin omasta puolestani, mikä epäilemättä kuulosti kehoitukselta.
"Luulenpa, että on perin vähän sellaista, mitä ette ole kokenut, mr Vandamarke?" sanoin minä. "Olette liikkunut maailmassa melko paljon, eikö totta?"
"Ollut joka paikassa ja nähnyt jos jotakin!" vakuutti hän, kuivasti naurahtaen. "Aina poikasesta asti olen samoillut. Olen nähnyt paljon kummallistakin."
"Mikä on ollut kummallisinta?" kysyin.
"Ihmiset!" vastasi hän heti omituiseen, tuimaan sävyyn. "Eläimiä — luontokappaleita — en laske mukaan! Olen tutkinut ihmisluonnetta kaiken ikäni — enkä ole vielä päässyt läheskään sen perille. Merkillistä!"
"Teillä on ollut seikkailuja?" vihjaisin.
"Seikkailuja!" huudahti hän, taaskin kuivasti naurahtaen. "Oh, niistä voisi kirjoittaa pari paksua nidosta. Minä olen niitä miehiä, joille aina sattuu seikkailuja. Minä… Hyväinen aika! Tässäkö jo taas?"
Hänellä oli syytä äkilliseen kummastukseensa. Juuri edessämme kuja kapeni ennenkuin päätyi maantielle; sen yli riippuvat puiden oksat tekivät sen pimeähköksikin. Tiheästä pensaikosta oikeallamme sukelsi esille kolme miestä, kolme isoa, lujarakenteista, rotevaa miestä, jotka lyöttäytyivät ympärillemme yhtä peloittavasti kuin päättäväisestikin.
Mutta en kiinnittänyt huomiotani niin paljon heidän liikkeisiinsä kuin ulkonäköön. Jokaisella oli omituinen huppukaulus — se peitti täydellisesti pään ja hartiat, ulottuen vyötäisille asti. Pään yläpuolella se suipentui kärjeksi; kaksi pyöreätä reikää oli leikattu eteen, joista naamioitu voi katsella; molemmilla sivuillakin oli aukko, josta käsivarsi pistäytyi ulos. Vaikka melkolailla hätkähdinkin, panin kuitenkin merkille, että jokaisella miehistä oli neliniitinen villakankainen puku ja että hihat eivät olleet kurtussa. Kaiketikin olivat ahdistajamme hyvin pukeutuvia miehiä. Mutta sitäpaitsi havaitsimme jotakin muuta — paljoa tärkeämpää. Jokainen piteli — ilmeisesti hyvin asiallisesti — automaattirevolveria.
Ensimmäisen huudahduksensa jälkeen mr Vandamarke seisoi aivan hiljaa. Kuulin hänen nopeasti vetävän henkeänsä. Sitten seurasi hetkisen äänettömyys, jonka pisin naamioiduista katkaisi.
"Mr Vandamarke", sanoi hän nopeasti, tempovalla äänellä. "Me sieppaamme teidät mukaamme! Me tarvitsemme teitä — ja otamme myöskin nuoren toverinne, koska hän sattuu olemaan seurassanne. Älkää ryhtykö vastarintaan, niin teille ei tehdä mitään pahaa. Aluksi kysyn kursailematta: onko kummallakaan teistä aseita? Muistakaa, että voin teidät heti kohta tarkastuttaa!"
Mr Vandamarke päästi suustaan yhden sanan.
"Ei!"
"Minulla ei ole aseita", virkoin minä.
"Hyvä!" huudahti mies. "Sitten — tuon kulman taakse autoomme!Kummallakaan teistä ei ole syytä pelkoon, mutta totella teidän täytyy.Noh — rivakasti!"
Me marssimme — eihän siinä muuta neuvoa ollut. Mutta mr Vandamarke kysyi olkansa yli:
"Minne?"
"Meidän asiamme!" vastasi iso mies. "Kuten sanottu — älkää tehkö vastarintaa, mr Vandamarke, niin ei teille tapahdu mitään pahaa. Jo tänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!"
Me käännyimme kulmasta. Siellä, maantien vieressä oli iso, voimakas, suljettu matka-auto. Meidät työnnettiin kursailematta autoon; kaksi miehistä, toinen sama, joka tähän asti oli ylläpitänyt keskustelua, seurasi meitä; kolmas hyppäsi eteen. Näin hänen asettuvan ajamaan, mistä minulle selvisi, että neljättä miestä ei ollut. Mutta vähän tilaisuutta meillä oli mitään nähdä, sillä heti kun me vangitsijoinemme olimme astuneet autoon, laskettiin verhot sivuilla ja edessä alas, enkä enää nähnyt ajajaa. Kaiketikin hän, kun meidät oli saatu varmaan talteen, riuhtaisi pois huppukauluksensa ja pukeutui tavalliseen asuunsa, jottei herättäisi huomiota. Oli miten oli, mutta minuutin kuluttua meidät kiidätettiin pois — vangittuina ja häkkiin suljettuina.
Ajopeleissä oli juuri kylliksi valoa voidakseni nähdä nuo kaksi miestä, jotka istuivat meitä vastapäätä lähellä ovea kummallakin puolen. Mutta minä en kiinnittänyt heihin mitään huomiota, vaan keskitin sen kokonaan matkamme suuntaan. Auto oli siihen astuessamme käännettynä etelään päin, ja eteläiseen suuntaan se lähti. Mutta muutaman minuutin perästä se kääntyi jyrkästi vasemmalle ja teki vähän myöhemmin yhtä jyrkän polven oikealle. Puolen tunnin kuluessa olimme kääntyneet niin monta kertaa, että jouduin ymmälle enkä voinut päättää, liikuimmeko itään, länteen, etelään vai pohjoiseen.
Äkkiä kiersi yksi pidättäjistämme sähkövalon palamaan. Silloin näin, että meitä kuljetettiin loistovaunussa, joka varmaan oli maksanut omistajalleen melkoisen rahasumman. Se oli iso, tilava kulkuneuvo ja siihen mahtui istumaan puoli tusinaa henkilöä. Sitäpaitsi se oli pehmeästi sisustettu ja varustettu kaikenlaisilla laitteilla, jotka tekivät oleskelun mukavaksi ja hauskaksi. Mutta turhaan etsin mitään kilpeä, nimipiirtoa tai muuta, mikä olisi ilmaissut omistajan. Sillä tavoin ei ollut enempää selkoa saatavissa kuin edessämme olevista synkistä hahmoista.
Kun saatiin valaistusta, kumartui mr Vandamarke, joka siihen asti oli istunut ääneti vieressäni, äkkiä päävartijamme puoleen.
"Koska näytte tuntevan perin hyvin asiani ja liikkumiseni", huomautti hän peittämättömän ivallisesti, "niin tiedätte kaiketi, että minulla on tytär?"
"Tiedämme sen varsin hyvin, mr Vandamarke", kuului miehen huulilta.
"Tyttäreni odottaa minua kotiin päivälliselle neljännestä yli seitsemän", sanoi mr Vandamarke. "Hän hätääntyisi kovin, jos minä en saapuisi."
"Olkaa huoleti, sir!" vastasi kohtelias ääni. "Me otimme sen seikan huomioon. Tyttärenne on jo ehtinyt saada teiltä sähkeen, jolla ilmoititte hänelle, että odottamaton asia viivyttää teitä myöhäiseen hetkeen. Kaikki on kunnossa, mr Vandamarke! Te pääsette turvallisesti nukkumaan kotiinne, kun olette meistä suoriutunut."
"Tosiaan hyvin ystävällistä teidän puoleltanne!" huomautti mr Vandamarke. "Teidänlaisiksenne miehiksi olette sekä kohteliaita että huomaavaisia. Mutta sanokaahan mitä minusta tahdotte? Noh, hupsu kysymys! Voinhan asian hyvinkin arvata."
"Sitten ei olekaan mitään syytä sitä minulta kysyä, mr Vandamarke", vastasi vangitsijamme. "Olen sentään iloinen, kun pidätte meitä huomaavaisina ja kohteliaina. Koetamme olla kumpaakin. Kaihan teidän on mukava istua? Polttakaa, jos haluatte — me itse, kuten näette, emme sitä tällä hetkellä voi."
Vandamarke veti esiin sikaarikotelonsa, noudattaen kehoitusta. Hän poltteli ääneti kotvan aikaa, silmäillen tarkasti pidättäjiään. Minäkin tarkastelin heitä — tai pikemminkin mitä heidän vaatteistaan saatoin nähdä. Toisella oli ruskea, toisella harmaa villapuku — hyvää kangasta ja hyvin leikattu. Jalkineetkin olivat hyvät — ensiluokkaiset, kallishintaiset kengät. Ja mies, joka yksin oli haastellut, puhui tyynellä, sivistyneellä äänellä — herrasmiehen äänellä.
"Lienenköhän joskus ennenkin kuullut teidän äänenne!" huudahti mrVandamarke äkkiä. "Melkeinpä luulen!"
"Ja minä luulen, että ette ole, mr Vandamarke", vastasi vangitsijamme. "Mikä on kohtelias muoto sanoa, että varmasti ette ole. Ette ole minua milloinkaan ennen tavannut ettekä minua tämän illan jälkeen myöskään koskaan enää tapaa."
"Saa nähdä", jupisi mr Vandamarke. "Teidän ääntänne en ainakaan unohda!"
Omasta puolestani toivoin, että minulla olisi jotakin kouraantuntuvampaa muistettavaa kuin pelkkä ääni. Minusta oli vähän mahdollisuutta, että milloinkaan olisin voinut ryöstäjämme tuntea. Epälukuisilla miehillä on kuosikkaat ruskeat tai harmaat villapuvut, ja vaikea on eroittaa toista siroa kenkäparia toisesta. Eikä äänikään ollut erikoisen tunnuksellinen; se oli tavallinen hyvin kasvatetun englantilaisen ääni. Kunhan vain näkisin edes vilahduksen!… Ja silloin minä aivan äkkiä näin. Auto oli nyt toista tuntia kiitänyt tasaisesti ja hyvällä vauhdilla. Se hiljensi vauhtiaan, hiljensi yhä ja pysähtyi. Oli hetkinen äänettömyyttä. Sitten avautui toinen ovista, ja se kolmas mies näyttäytyi, huppukauluksessaan taaskin. Ja kun hän laski oikean kätensä oven syrjään, huomasin minä, että hänen pikkusormensa oli omituisesti taipunut ja kiertynyt ja että rystön päällä, jossa sormi liittyi kämmeneen, oli lyijynharmaa arpi. Laajasta kokemuksesta tiesin, että näkemäni täplä oli luodinhaavan merkki.
"Nyt, mr Vandamarke — ja teidän nuori ystävänne — suvainnette astua alas", sanoi päärosvo. "Olemme perillä."
Me astuimme autosta. Minä vilkaisin ympärilleni. Silloin oli pimeä, mutta saatoin eroittaa olevamme jonkinlaisessa pihassa, nähtävästi jonkun vanhan, korkeaharjaisen rakennuksen ympäröimänä kolmelta sivulta. Edestämme kiilui valoa — heikkoa valoa, — ja henkivartijamme ohjasivat meidät sitä kohti. Tulimme tammella laudoitettuun eteiseen, mutta siitä emme paljoa nähneet. Heti sisälle astuttuamme avautui ovi, ja meidät työnnettiin lempeästi pieneen huoneeseen, jossa lamppu paloi keskipöydällä ja hauska valkea loimusi takassa. Ovi suljettiin perästämme: kuulimme avainta kierrettävän lukossa.
Mr Vandamarken ensi hommat kiinnittivät huomioni. Heti kun olimme sisällä suojassa ja yksinämme, vilkaisi hän ympärilleen. Huone itsestään oli aivan tavallinen päivähuone, kaksitoista jalkaa kumpaankin suuntaan ja yksinkertaisesti kalustettu. Toisella sivulla oli väliovi, toisella taas verhottu ikkuna. Mr Vandamarke meni koettelemaan ovea — se oli lukossa. Hän astui lattian yli ja veti verhoa. Ikkuna oli varustettu metallitangoilla. Sitten hän kääntyi minuun päin, irvistäen ja merkitsevästi nyökäten.
"Todellakin satimessa tällä kertaa, Gregg-poikaseni!" lausui hän."Varsin varmassa tallessa. Olen pahoillani teidän tähtenne."
"Eipä se mitään merkinne, mr Vandamarke", vastasin minä. "Minut siepattiin siksi, että olin seurassanne. Kun he ovat suoriutuneet teistä, jättävät he minutkin rauhaan… Minä en ole tärkeämpi kuin teidän keppinne. Mutta…"
"Mutta mitä?" kysyi hän, kun minä vaikenin.
"Olen levoton teidän tähtenne", sanoin minä. "Mitä he teistä tahtovat?"
"Minä tiedän — tiedän varsin hyvin!" vastasi hän jurosti. "Tiesin alusta pitäin! No, eihän sille mitään voi. Yksi seikkailu lisää."
Olin juuri vastaamaisillani, että seikkailu, jossa esiintyi naamioituja, revolverilla aseistettuja miehiä, ei ollut erikoisen hauska, kun sisäovi samassa avautui ja yksi pidättäjistämme ilmestyi tuoden lautasella voileipiä, viskyä ja kivennäisvettä. Lyhyesti, mutta kohteliaasti kehoitettuaan meitä nauttimaan virvokkeita hän palasi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin — mutta sitä ennen ehdin kuitenkin jälleen todeta hänen käyristyneen sormensa.
"Tuon miehen minä toki tunnen", huomautin ottaessani voileivän. "Hän on merkitty…" ja minä selitin sanojeni tarkoituksen.
Matkatoverini pudisti päätänsä.
"Jos nimittäin koskaan satutte hänet jälleen tapaamaan", virkkoi hän. "Mutta tämä on ovela, hyvin suunniteltu juoni, poikani, ja luultavinta on, ettemme näistä miehistä koskaan ketään tapaa. Kaikki on huolellisesti järjestetty — eikä minulla ole aavistustakaan, missä olemme! Kuinka pitkälti luulette siinä autossa ajaneemme?"
"Ajasta päättäen arvelisin ajaneemme viitisenkymmentä kilometriä", vastasin. "Mutta minulla ei ole aavistustakaan, vietiinkö meitä etelään vai pohjoiseen, länttäkö vai itää kohti. Varmaa vain on, että olemme kaukana Marton Hillistä, mr Vandamarke."
Hän vilkaisi minuun omituisesti, puolittain arasti ja puolittain huvitettuna lasin yli, jota juuri kohotti huulilleen.
"Niinkö?" sanoi hän kuivakiskoisesti. "No… ehkä."
Tuijotin häneen kummastuneena.
"Ajelimme toista tuntia!" huudahdin.
"Juuri niin, Gregg", vastasi hän. "Mutta ehkä meitä kyyditettiin ympärinsä naapuristossa. Silmänlumeita! Joka tapauksessa…"
Juuri silloin avautui väliovi, ja huppukauluksinen pää kurkisti huoneeseen.
"Olkaa hyvä, mr Vandamarke, käykäähän tänne", käski tulija. "Toverinne jää paikoilleen. Ottakaahan lasinne mukaan, mr Vandamarke, niin rupattelu sujuu hauskemmin ja hilpeämmin."
Mr Vandamarke murahti jotakin, mitä en kuullut. Mutta lasi kädessä hän astui ovesta sisälle. Se lukittiin jälleen. Minä olin yksin.
Seisoin jonkun aika kuuntelemassa, mutta en eroittanut mitään. Pienintäkään ääntä ei kuulunut huoneesta, johon mr Vandamarke oli mennyt. Vankilassani ei ollut mitään merkille pantavaa — ei edes kirjaa, josta olisin tavannut jonkun nimipiirroksen. Astuen ikkunan luo ja pujahtaen raskaan verhon taakse vilkaisin pihaan. Samassa äkkäsin miehen kävelemässä edestakaisin pimennossa — herkeämättä edestakaisin kuin vartijan. Hän pysähtyi ja raapaisi katsellessani tulta, sytytellen sillä huuliensa välissä lerppuvaa sikaaria. Lähes minuutin ajan näin hänen kasvonsa kokonaan, selvästi ja varmasti.
Olisi näissä olosuhteissa ollut hupsua, ellen olisi tiukasti tarkannut tuota miestä — tai oikeammin, mitä hänestä saatoin nähdä. Hänen ottamansa tulitikku oli hyvä, se leimahti kauniisti ja hänen pitäessään sitä sikaarinsa päätä vasten valaisi hänen piirteensä. Niissä ei ollut mitään tavallisesta poikkeavaa, huomiota herättävää tai merkillistä, minkävuoksi tunsinkin pettymystä, koska tietenkin olisin muistanut ne paremmin, jos niissä olisi jotakin sellaista ollut. Mutta minä tiesin, etten häntä unohtaisi, että helposti tuntisin hänet, jos hänet jälleen näkisin.
Kuitenkin hänen kasvonsa olivat niitä, joita kohtaa tuhansittain — tyypillisen, hyvännäköisen englantilaisen sileähköt, viiksillä koristetut, hyvässä lihassa olevat ja huolellisesti ajellut kasvot. Ja mies oli otaksuttavasti kolmekymmentäviisi, mahdollisesti neljäkymmentä vuotta täyttänyt, pitkä ja jotenkin harteva. Sen lisäksi en hänestä eroittanut mitään muuta kuin että hänellä oli päässä pehmeä lakki syvään otsalle vedettynä ja että hän näkyi olevan verhoutuneena väljään päällystakkiin.
Sytytettyään sikaarinsa hän lähti kävelemään poispäin; minä tarkkasin häntä vielä pari minuuttia. Hän asteli edestakaisin pihassa, sikaarin hehkuva pää osoitti minulle hänen suuntansa. Mutta sitten kuulin takahuoneen oven narahtavan ja pujahdin esille ikkunaverhon takaa, jottei vain kukaan vangitsijoistani yllättäisi minua ikkunasta kurkistelemasta. Tuskin olin palannut paikoilleni, kun väliovi avautui ja mr Vandamarke tuli esille. Ovi suljettiin taaskin toiselta puolelta ja lukittiin.
Mr Vandamarkella oli lasi tyhjänä kädessä. Tiesin hänet perin kohtuulliseksi mieheksi, joka ei kerhossa koskaan nauttinut muuta kuin kupillisen teetä. Mutta nyt hän astui suoraan pöydän luo täyttäen itselleen toisen juomalasillisen viskyä ja soodaa. Hän joi sen yhdellä siemauksella, kääntyi minun puoleeni ja hymyili — omituisesti.
"No niin, nyt siitä on päästy, Gregg-poikaseni", sanoi hän melkein hilpeästi. "Nopeasti — kivuttomasti!"
"En tiedä, mistä on päästy, mr Vandamarke", vastasin minä.
Hän pisti kätensä taskuihinsa, kuului kilistelevän siellä olevia irtonaisia kolikoita ja iski minulle silmää.
"Varsinainen asia on nyt suoritettu", selitti hän. "Se heidän asiansa!Se, jonka vuoksi he toivat meidät — toivat minut — tänne."
"Mutta minulle on kaikki yhtä hämärää kuin ennenkin", vastasin minä."Miksi he toivat meidät — teidät — tänne? Minä en sitä tiedä, mrVandamarke!"
Hän naurahti, mutta suupielissä ja silmissä oli yrmeä ilme, kun hän vetäen taskustaan sikaarikotelonsa valitsi ja sytytti sikaarin ikäänkuin tahallisen verkallisesti. Mutta huomasin, että hänen sormensa hiukan vapisivat, kun hän raapaisi tulta.
"Ettekö?" virkkoi hän. "No, minä kerron teille. Ryöstö!"
"He — tahtoivat ryöstää teidät!" huudahdin minä.
"Niinpä niin, veikkoseni — juuri niin!" vastasi hän tyynesti. "Ja panivat aikomuksensa täytäntöönkin! On tilanteita, Gregg, joissa mies joutuu epäedulliseen asemaan. Esimerkiksi silloin, kun on vieraassa talossa kolmen naamioidun, julmannäköisillä revolvereilla varustetun miehen parissa! Kun sellaisissa olosuhteissa tyynesti ja päättäväisesti vaaditaan luovuttamaan, on paras luovuttaa — nopeasti. Häh?"
"Siis… teidät on ryöstetty?" huomautin.
Mutta minä tarkkasin häntä. Hän oli niitä, jotka panevat liian paljon jalokiviä näytteille. Hänellä oli kravatissaan timantti, josta eräs kerholaisista kerran oli minulle kuiskannut, että sen täytyi olla pienen omaisuuden arvoinen. Hänellä oli samanlainen pikkusormensa sormuksessa. Hänellä oli paksut kultaperät hyvin upeassa kellossaan. Kaikki nuo esineet olivat yhä tallella. Hän havaitsi minun vilkaisevan niihin ja nauroi.
"Pyh, ei sellaista! Ei mitään pikku näpistelyä — jos se on oikea sana", virkkoi hän ivallisesti. "Huolellinen valmistelu vaatii suuria tuloksia. No — kaikki on päättynyt, kuten sanoin, ja toivon, että he päästäisivät minut menemään."
Tuijotin häneen, ääneti ihmetellen — en niin paljoa hänen menetystään, olipa se mitä tahansa, kuin hänen levollisuuttaan. Mutta kun hän ei omaehtoisesti antanut enempiä tietoja kuin mitä jo oli antanut, en niitä udellutkaan. Minäkin toivoin pääseväni pois ja käännyin tuontuostakin toiselta ovelta toiselle. Sitten avattiinkin se, josta ensin olimme astuneet huoneeseen. Hämärästi valaistussa eteisessä seisoivat nuo kolme miestä huppukauluksissaan.
"No, mr Vandamarke!" virkkoi johtaja leppeimmällä, kohteliaimmalla äänellään. "Auto odottaa käskyjänne."
Mr Vandamarke astui ulos vankilastaan, ja minä hänen kintereillään.
"Jos autonne on minun käskettävissäni", murisi hän, "vaikka luulen, että murina oli teeskenneltyä, niin vietäköön minut suoraan talooni Prince's Gaten alueelle Lontooseen. Tulen jo myöhään päivälliselle, ja päivällinen on tärkeä asia minun ikääni ehtineelle miehelle."
Rosvojen johtaja nauroi opastaessaan meidät rakennuksesta pihan yli.
"Pelkään, ettei se ole meille mahdollista, mr Vandamarke", vastasi hän, "mutta teemme teidän hyväksenne kaiken voitavamme, toisin sanoen, viemme teidät paikkaan, josta pääsette nopeasti ja välittömästi kosketuksiin Lontoon kanssa. Olemme nähkääs miehiä, jotka pitävät sanansa, — tänä yönä nukutte omassa vuoteessanne!"
"Sulimmat kiitokset huomaavaisuudestanne!" vastasi mr Vandamarke ivallisesti. "Osaanhan sentään kylliksi aritmetiikkaa käsittääkseni, että olette saanut palkan vaivoistanne! Mutta — se ei kuulu tähän, — haluammepa vain jo toiseen seuraan."
Hän astui autoon ja painuen sen etäisimpään nurkkaan vaikeni jälleen. Minä seurasin; kaksi miehistä lähti mukaan. Verhot tiukkaan vedettyinä kaikkiin ikkunoihin lähdimme jälleen liikkeelle. Kun yksi vartioistamme sytytti valon, vilkaisin kelloon. Kaksikymmentä minuuttia yli kahdeksan: olimme olleet tuossa oudossa talossa lähes kolme neljännestuntia.
Auto kulki miellyttävän tasaisesti, joten vierimme eteenpäin hyvin mukavasti. Äkkiä kumartui johtaja mr Vandamarken puoleen.
"Meillä on runsaasti tunnin matka, mr Vandamarke", virkkoi hän hauskasti naurahtaen. "Entä jos pelattaisiin korttia? Meillä on lehdet."
Minä vilkaisin toveriini. Ihmeekseni havaitsin hänen silmissään äkkiä välähtävän. Hän kohottausi.
"Onko teillä käteistä?" kysyi hän.
"Onhan toki!" vakuutti kysyjä taaskin naurahtaen. "Tässä on kortit. No, mitä pelaamme, mr Vandamarke? Te ja toverinne määräätte pelin."
"Jättäkää minut pois!" sanoin minä. "En halua pelata — eikä minulla ole rahaakaan, paitsi jokunen shillinki."
"Jättäkää hänet pois pelistä!" käski mr Vandamarke. "Minä en salli poikasten pelata kanssani, en milloinkaan pelaa muutoin kuin rahasta. Eikä nuorukaisilla ole syytä panna rahoja alttiiksi korttipelissä enemmän kuin muussakaan. No niin, minä pelaan teidän kanssanne. Otamme jonkun erän sokkopeliä."
Johtaja, joka oli laskenut levyn alas pöydäksi auton taka- ja etuistuimien välille ja nyt hypisteli uutta korttipakkaa, tiputteli lehtiä sormistaan ja tuijotti. Ainakin otaksun hänen tuijottaneen siitä tavasta päättäen, jolla hän käänsi naamioidut kasvonsa mr Vandamarkea kohti.
"Sokkopeliä!" huudahti hän. "Olenhan siitä tietenkin kuullut… mutta… eikö se ole pelkkää sattumankauppaa? Yksinomaan — uhkapeliä!"
"Kerrassaan!" varmensi mr Vandamarke. "Juuri sopiva peli näissä olosuhteissa."
Johtaja käänsi silmäreikänsä toveriaan kohti, joka nyökkäsi. "Sama se!" sanoi johtaja. "Sokkopeliä siis. Mutta — kuinka sitä pelataan?"
"Yksinkertaista!" vastasi mr Vandamarke. "Korttipakka siirtyy kädestä käteen ja jokainen ottaa pienen määrän kortteja päältä, minkä jälkeen kukin lehtiinsä vilkaisematta pelaa niillä, jotka on sattunut saamaan. Siinä kaikki!"
"Räikeää uhkapeliä! Jumalatonta peliä!" huudahti johtaja. "Ihmettelen, että teidänlaisenne erittäin arvossapidetty herrasmies, mr Vandamarke… Mutta olkoon menneeksi! Näyttäkäähän siis!"
He alkoivat pelata. Minä istuin vieressä katselemassa ja havaitsin nopeasti pari, kolme seikkaa. Mitä muuta mr Vandamarkelta tuossa talossa lieneekin ryöstetty, oli hänelle ainakin jätetty lompakkonsa. Hän otti sen esille — seteleistä pulleana. Toisetkin miehet ottivat huppukaulustensa verhosta lompakkonsa, jotka myöskin olivat hyvin täyteläiset. Se siitä! Mutta kiintoisampaa minusta oli mr Vandamarken ilmetyn erinomainen onni. Hän voitti voittamistaan! Löi aina korttinsa välinpitämättömän tyynesti, mistä havaitsin, että menestys näkyi hänelle olevan poikkeuksettoman säännöllinen. Toisten miesten setelit siirtyivät alati hänen omaan kasaansa, ja vihdoin nojasi johtaja pöydästä poispäin.
"Jo riittää!" virkkoi hän surkeasti nauraen. "Puti puhdas!"
"Niin olen minäkin", sanoi hänen toverinsa. "Ihan pennitön."
Mr Vandamarke sipaisi setelit — hyvänlaisen pinkan — ja pisti taskuunsa.
"Minulla on aina ollut hyvä onni korttipelissä", virkkoi hän miettivästi. "Kummallista! Mutta niin on ollut. Kiitän teitä hauskasta huvista. Ja milloin me sitten eroamme?"
Ero tuli kymmenen minuuttia myöhemmin, ajettuamme jo toista tuntia. Auto hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi. Sisältä sammutettiin valot, ja ovi aukeni. Herra Vandamarkea ja minua pyydettiin astumaan ajopeleistä, ja niin tulimme pimeään. Minä näin olevamme valtamaantiellä, ja jonkun matkan, noin puolentoista kilometrin, päästä edestämme kuulsi valoja matalahkolta mäeltä — pienen kaupungin valoja.
"Missä ollaan? Mihin te meidät jätätte?" kysyi mr Vandamarke. "Tämä näyttää erämaalta. Missä…?"
"Kävelkää tuonne kaupunkiin, mr Vandamarke, niin tiedätte, missä olette", vastasi johtaja, tyynesti ja levollisesti naurahtaen. "Pian pääsette kotiinne Prince's Gaten varrelle. Hyvää yötä vain!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli auto vierinyt edelleen. Mutta se kulki vain muutaman kymmenkunnan metriä. Sitten se pysähtyi, kääntyi — suhahti hetkistä myöhemmin ohitsemme suuremmalla vauhdilla ja hävisi. Me käännyimme kaupunkia kohti.
"Missähän olemme?" kysyi mr Vandamarke. "Outoa seutua — ja tähän aikaan. Varmaankin…"
"Kello lähenee kymmentä", sanoin minä. "Mutta olemmepa missä tahansa, jos tämä paikka on Lontoon tien vartta, pääsemme pian kotiin."
"Sitä ei voi tietää, Gregg", vastasi hän. "Saatamme olla pitkän matkan päässä Lontoosta, eikä tähän aikaan kenties mene junaa. Ajoimme hyvän taipaleen siinä autossa!"
"Luulen niiden tarkoittaneen mitä sanoivat", vastasin. "Ja valot tuolla näyttävät isohkon aseman lyhdyiltä. Joka tapauksessa olemme nyt vapaudessa. Saanko tehdä teille erään kysymyksen, mr Vandamarke?"
"Vaikka tuhannen, poikani, jos haluatte!" sanoi hän. "Kymmenenkin tuhatta!"
"Yksi riittää", virkoin minä. "Ja se on täydellinen. Onko teillä mitään aavistusta, keitä nuo miehet olivat?"
"Ei minkäänlaista!" huudahti hän heti. "Ei enempää kuin teilläkään. Mistäpä muusta heidät voisi tuntea kuin äänestä? Enkä minä kuullut mitään tuttua äänen värettä?"
"Kuitenkin täytyy heidän tietää melko paljon teistä ja tavoistanne", huomautin minä.
"Se on varmaa, veikkoseni!" myönsi hän. "Oikein ovelia paholaisia! Mutta rientäkäämme kotiin, Gregg. Minulla on tytär — ainoani, — vasta tyttönen, ja minä olen levoton hänen tähtensä. Hiisi muusta välittäköön! Kotiin nyt vain!"
Me kiirehdimme askeleitamme ja saavuimme pian tuon tuntemattoman kaupungin liepeille. Kaksi miestä astui ulos tienviereisestä ravintolasta, ja minä riensin heidän luokseen.
"Mikä kaupunki se on, johon nyt tulemme?" kysyin.
Miehet pysähtyivät ja vilkaisivat minuun läheisen katulyhdyn valossa, ihmetellen.
"Nimeltäänkö?" kysäisi toinen ikäänkuin kummastuneena. "Tämä onBasingstoke!"
— Hyväinen aika! — jupisin minä itsekseni, umpimähkään arvellen, että olimme satakunnan kilometrin päässä paikalta, jossa meidät napattiin. Sitten sanoin ääneeni: "Basingstoke! Kuinka kaukana se on Lontoosta?"
Miehet vilkaisivat toisiinsa.
"Hm, noin kuusikymmentä kilometriä", sanoi toinen heistä. "Ehkä vähän enemmän."
"Satutteko tietämään, milloin täältä lähtee juna?" kysyin. "Ja voitteko näyttää minulle lyhimmän tien asemalle?"
"Lounainen rautatieyhtiön juna lähtee 10.17, eikö niin, Bill?" virkkoi toinen. "Saapunee Waterloo-asemalle 11.30. Enempää en tiedä, mutta…"
Mr Vandamarke, joka oli ääneti kuunnellut, puuttui nyt puheeseen.
"Melkein tunti odotettava, Gregg!" huudahti hän kärsimättömästi. "Ajan hukkaa! Kuulkaahan, nuoret miehet, tiedättekö autoasemaa, josta saisi vuokrata ensiluokkaisen vaunun? Niinkö? No, opastakaahan minut sinne, niin siitä heltiää teille pari puntaa."
Annoin hänen ottaa ohjat omiin käsiinsä. Miehet opastivat meidät autovajaan, mr Vandamarke palkitsi heidät ja alkoi selittää asiaa omistajalle. Kymmenen minuutin päästä olimme jälleen matkalla — kiitämässä nopealla autolla Lontoota kohti. Toverini virkkoi tuskin sanaakaan, ennenkuin olimme läntisissä esikaupungeissa. Sitten hän kysäisi äkkiä: "Odottaako teitä joku, Gregg? Äiti… ehkä?"
"Ei", sanoin minä. "Asun yksinäni — kalustetuissa huoneissa. Ei minusta mitään hätää, mr Vandamarke — ei ole väliä, milloin tulen kotiin. Yksineläjä."
"Sitten lähdette mukaani", ehdotti hän. "Syömme illallista ja ehkä rupattelemme. Illallinen sentään ensin."
Otin kernaasti vastaan hänen kutsunsa, sillä minä olin utelias tietämään hänestä ja illan salaperäisestä seikkailusta. Saavuimme Prince's Gaten alueelle heti yhdentoista jälkeen. Hän maksoi ajajallemme runsaasti ja opasti minut palatsimaiseen asuntoon, jossa harvinaisen muhkea ja juhlallinen hovimestari otti meidät vastaan eteisessä. Juteltuaan hetkisen hänen kanssaan tarttui mr Vandamarke käsivarteeni.
"Epäilemättä ne miehet, joiden kanssa tänä iltana jouduimme tekemisiin, olivat roistoja, Gregg!" kuiskasi hän astuessamme eteisen läpi. "Mutta he olivat rehellisiä roistoja! He lähettivät mainitsemansa sähkeen, tiedättehän, ilmoittaen tyttärelleni, että viipyisin myöhäiseen. Se oli hyvä! Tyttö on sen rauhoittamana mennyt tuutuunsa. Ja älykkäitä roistoja! Lähettivät sen Marton Hillistä minun nimessäni. No — mikä nyt?"
Minä olin hätkähtänyt ja hän oli sen havainnut. Vastasin hänen kysyvään katseeseensa nauraen.
"Eivätköhän vain antaneet itseään siellä ilmi, mr Vandamarke?" sanoin. "He eivät voineet mennä pieneen maalaispostitoimistoon niissä kummallisissa huppukauluksissaan! Arvatenkin yksi meni sisälle — huppukauluksettaan. No niin, — Marton Hillin postiaseman virkailijat voivat hänet meille kuvailla."
"Sepä on mainiota, nuori ystäväiseni", virkkoi hän. "Sitä minä en olisi tullut ajatelleeksi. Niin, sitä tietä voimme tosiaan saada heistä jotakin vihiä."
"Ja muillakin keinoin, mr. Vandamarke", sanoin minä. "Nyt kun olette turvassa kotonanne, kerron teille jotakin. Voin tuntea kaksi miehistä, jotka olivat mukana tässä väkivallantyössä tai miksi sitä halunnette nimittää, kunhan vain pääsisimme heidän jäljilleen."
"Niinkö?" huudahti hän. "Ja millä tavoin?"
Minä kerroin hänelle miehestä, jolla oli käyristynyt sormi, ja tulitikun valossa näkemistäni kasvoista. Hän kuunteli tarkkaavaisesti ja kerran rypisti kulmiaan, ikäänkuin koettaen muistella jotakin.
"Kummallista… kummallista!" virkkoi hän mietiskellen. "Hm, mielenkiintoista, Gregg, perin mielenkiintoista! Ja sanotaan, että nykyiseen aikaan ei ole mitään seikkailuja ja romantiikkaa! Vai ei? Mutta tulkaahan pieneen sopukkaani — sinne tuodaan meille illallista."
Hän avasi oven eteisen perältä ja ohjasi minut kummalliseen ja omituiseen huoneeseen, jonkalaista en ollut koskaan ennen nähnyt. Ja hän nauroi huomatessaan minun tarkkaavan sitä ja havaitessaan kummastuneen katseeni.
"Ette liene koskaan nähnyt tällaista huonetta ennen, poikaseni?" kysyi hän. "Ette tiedä, mitä se onkaan! Se on täydellinen toisinto hollantilaisesta maalaistuvasta! Suonissani virtaa hollantilaista verta etäisiltä ajoilta, ja minusta tuntuu tässä huoneessa kodikkaalta, — siksi minä sen näin sisustin. Kaikki on oikeaa ja alkuperäistä — ei mitään jäljittelyä — lattiasta kattoon asti. Istuskelen täällä mielelläni — soveltuu minulle paremmin kuin tämän talon muut, upeat ja isot huoneet."
Sitten hän astui uunin luo ja osoitti huoneen ainoaa englantilaista ja nykyaikaista esinettä — suloisen, kauniin tytön valokuvaa kallishintaisissa kehyksissä. "Pieni neitini!" sanoi hän ihaillen. "Kaikki, mitä minulla on! Mitä ajattelette hänestä, nuori mies? Eikö ole laatuunkäypä?"
"Toivon, että minun sallitaan nähdä alkuperäinen, sir", vastasin minä."Voisinko sanoa enemmän tai lausua suuremman kohteliaisuuden?"
"Ette totisesti!" huudahti hän taputtaen minua olalle. "Ja nähdä hänet kyllä saatte — huomenna. Mutta tässä tulee illallinen."
Hovimestari ja palvelija astuivat huoneeseen, asettivat pöydälle ruokaa ja viiniä ja poistuivat jälleen. Jonkun aikaa isäntäni söi ja joi ääneti. Sitten hän äkkiä, tehden hänelle ominaisen jyrkän liikkeen, nojausi pöydän yli minua kohti.
"Gregg", sanoi hän omituisesti hymyillen. "Ette tietäne, mitä ne miehet kärkkyivät?"
"Minäkö, mr Vandamarke? En! Minulla ei ole siitä vähäisintäkään aavistusta!"
"Te olette rehti nuori mies", jatkoi hän. "Minä ilmoitan teille.Timanttia!"
"Timanttiako?" huudahdin. "Ihanko sananmukaisesti yhtä timanttia?"
"Niin", vastasi hän tyynesti. "Yhtä timanttia! Mutta — se on kahdensadantuhannen punnan arvoinen!"
Pudotin veitsen ja haarukan pelkästä kummastuksesta ja tuijotin isäntääni kuin hän olisi äkkiä maininnut jotakin melkein uskomatonta. Ja puhuessani kuulostivat sanani varmaankin melko hupsumaisilta, koska saivat hänet hymyilemään.
"Mitä… mitä!" huudahdin. "Onko… onko olemassa sellaista?"
"Millaista?" kysyi hän.
"Niin… niin arvokasta timanttia? Maksaisiko timantti — yksi ainoa kivi — kaksisataatuhatta puntaa?"
Hän nauroi leppeästi niinkuin asiantuntija nauraa tietämättömyydelle.
"Cullinan-timantti — jonka näin vähän senjälkeen kun se löydettiin — vakuutettiin Eurooppaan lähetettäessä neljännesmiljoonasta", vastasi hän levollisesti. "Niin, niin, poikani! Joka tapauksessa minun timanttini on mainitsemani summan arvoinen."
"Kaksisataatuhatta puntaa!" toistin minä yhä kummastuneena. "Hyväinen aika!"
"Minun hintani!" huomautti hän. "Kallis ehkä, Gregg. Mutta nykyisin ei ole sellaista kiveä ostettavissa. Minä toin sen mukanani, kun tyttöseni kanssa saavuin tänne muutama kuukausi sitten. Tämän Vandamarke-timantin. Maailmassa ei ole toista sellaista kiveä. Cullinan-timanttihan leikattiin palasiksi — en muista kuinka moneksi — ja kuuluu nyt kuninkaallisen kruunun kalleuksiin. Mutta minun kiveni on ehjä!"
"Ja sanotte niiden miesten etsineen sitä, mr Vandamarke?" huudahdin minä. "Saivat… saivatko he sen?"
Vastaukseksi hän työnsi kätensä liivien sisäpuolelle ja sieppasi jostakin sikäläisestä taskusta pienen, nelikulmaisen nahalla päällystetyn rasian tai laatikon, jota hän ojensi minua kohti. Hänen painaessaan ponninta avautui kansi, ja näkyviin tuli sametilla sisustettu lokero. Se oli tyhjä.
"He saivat, mitä oli tämän sisällä!" vastasi hän synkästi. "Niin. Olivat taitavia veitikoita, Gregg! He tekivät työnsä aika hyvin. Ovelia miehiä! Mutta eipä heillä ollut onnea sokkopelissä", jatkoi hän tyytyväisesti nauraa hytkyttäen. "Siinä minä toki panin heidät pussiin, — kortithan aina suosivat minua!"
Tuijotin häneen ihmeissäni. Tässä oli mies, jolta oli ryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka nauroi, koska oli voittanut rosvoilta pivollisen punnan ja kymmenen shillingin seteleitä! Hänen ilmeisen flegmaattinen leikillisyytensä oli minulle jotakin käsittämätöntä, ja tarttuen jälleen veitseen ja haarukkaan minä jatkoin ateriaani.
"Te olette omituinen mies, mr Vandamarke!" sanoin syötyäni pari suupalaa. "Perin omituinen mies!"
"Minäkö?" vastasi hän ilmeisesti hyvin mielissään. "Ah, te pidätte minua omituisena miehenä, niinkö, Gregg? No, miksi minä teistä olen omituinen?"
"Minun käsittääkseni pidettäisiin jokaista miestä omituisena, jolta on ryöstetty kahdensadantuhannen punnan arvoinen timantti ja joka sen jälkeen riemuitsee siitä, että voitti varkaat korttipelissä!" sanoin minä. "Mutta teissä on jotakin vielä omituisempaakin!"
"Esimerkiksi mitä?" kysyi mr. Vandamarke, jota huomautukseni näkyivät yhä huvittavan.
"Tarkoitatteko, että tapananne on ollut kuljettaa tuota timanttia mukananne?" kysyin.
Hän napautti rintaansa — sille kohtaa, johon oli pannut tyhjän rasian takaisin. "Juuri täällä!" vakuutti hän. "Hyvä ja varma paikka!"
"Erinomaisen varmaksi se osoittautuikin!" sanoin minä ivallisesti."Timantti on poissa, mr Vandamarke."
Hän nauraa hihitti jälleen ikäänkuin kovin huvitettuna.
"Aivan oikein, poikaseni!" vastasi hän. "Vandamarke-timantti on nyt poissa!"
"Olisi mielestäni hiukan merkillistä, jollei se olisi", sanoin minä. "Olenko oikeassa otaksuessani, mr Vandamarke, että oli ihmisiä, jotka tiesivät sen säilytyspaikan?"
"Olette, Gregg, olette!" myönsi hän. "Oli — on — ihmisiä, jotka sen tiesivät. Useitakin!"
"Jotka olivat sen nähneet?" jatkoin vielä.
"Useat henkilöt ovat nähneet timantin Lontooseen tultuani", vastasi hän levollisesti. "Olen näyttänyt sitä Cityssä ja kauppiaille Hatton Gardenissa sekä joillekuille henkilöille, joista sellaiset asiat ovat perin mielenkiintoisia, vaikkeivät he olekaan ammattimiehiä. Olen myöskin näyttänyt sen parille, kolmelle henkilölle golf-kerhossa — ja olisin kaiketi näyttänyt teillekin, jos olisi juolahtanut mieleeni."
"Ja tiesivätkö kaikki nuo ihmiset, että se oli teillä mukananne tuossa pienoislippaassa?" kysyin.
"Jotkut tiesivät — ehkä useimmat", vastasi hän samaan levolliseen sävyyn. "Kaiketi näkivät minun sen siitä ottavan."
"Sitten en voi muuta kuin ihmetellä, sir, ettei teiltä ryöstetty timanttianne jo kauan sitten!" huudahdin nuorukaisen tapaan innostuen. "Hyväinen aika! Ihme, ettei teitä sen takia ole murhattu!"
Hän hymyili miettiväisesti ja hieroi leukaansa.
"Nuo miehet olivat tosiaan hyvin huomaavaisia ja kohteliaita!" sanoi hän ikäänkuin muistellen. "Säädyllisimpiä roistoja, mitä olen kohdannut. Ja olenhan niitä elämässäni kohdannut moniakin. Eivätkö he olleet hyvin huomaavaisia? Meille tuotiin maukkaita voileipiä ja mitä oivallisinta viskyä. Ja minä voitin heiltä seitsemänkymmentäviisi puntaa!"
"Niin, te olette omituinen mies!" sanoin minä. "Aivan erikoinen!"
"Seitsemänkymmentäviisi puntaa on seitsemänkymmentäviisi puntaa, poikani", huomautti hän vakavasti. "Se on tosiseikka, Gregg!"
"On kyllä, mutta totta on myöskin, että kaksisataatuhatta puntaa on kaksisataatuhatta puntaa", vastasin minä. "Mihin toimenpiteisiin aiotte timanttinne — ja varkaiden suhteen ryhtyä, mr Vandamarke?"
"Ajamaan heitä takaa!" vastasi hän, äkillinen päättäväisyyden ilme silmissä. "Niin, poikaseni, se on itsestään selvää!"
"Työläs tehtävä, mr Vandamarke", huomautin minä. "Meillä ei ole mitään johtolankaa paitsi noita puolisen tuntia sitten mainitsemiani perin heikkoja vihjeitä. Ja uskotteko tosissanne, että rosvot jäisivät tänne saatuaan haltuunsa kahdensadantuhannen punnan arvoisen jalokiven? Minä en sitä usko!"
"No, mitä he sitten tekisivät?" kysyi hän.
"Minun käsittääkseni he ajaisivat autollaan Harwichiin, Doveriin tai Folkestoneen — johonkin satamaan, josta voivat päästä mantereelle", vastasin minä. "Olisivat hupsuja, jolleivät niin menettelisi!"
"Minä tavoitan heidät sittenkin", selitti hän. "On keinoja."
"Poliisit?" esitin. "Scotland Yardin etsiväosasto?"
"En minä poliiseista enkä etsivistä", vastasi hän lujasti. "En välitä sellaisista. Ei, jättäkää asia minun huolekseni — minä olen vanha viekas kettu, jos siksi tulee. Te pidätte tämän omana tietonanne, Gregg. Mainitsin teille timantista vain siksi, että he minut ryöstäessään ryöstivät teidätkin. Mutta eipä siitä tullut vahinkoa kummallekaan meistä — ja enkö minä niistä miekkosista selvinnyt korttipelissä oikein loistavasti?"
Hän nousi pöydästä nauraen, aukaisi sikaarikaappisen ja pyysi minua valitsemaan mieleiseni. Sytyttäen itsekin sikaarin hän istahti syvään nojatuoliin hollantilaisen lietensä ääreen ja pisti peukalonsa liivien hihanreikiin. Häntä katsellessaan olisi luullut, ettei hän timanttinsa menetyksestä piitannut enempää kuin jos se olisi ollut piikivi.
"Otatte asiat hyvin filosofiselta kannalta, mr Vandamarke", huomautin minä.
"Mitäpä tässä muutakaan?" sanoi hän. "Se on luullakseni paras menettely. Olen eläissäni ollut kaikenlaisissa kummallisissa seikkailuissa, Gregg. Muuten on aina jotakin syytä kiitollisuuteenkin. Niinpä nämä miehet olisivat voineet helposti vaania minua tullessani joskus yksinäni kerhosta, ampua luodin kallooni ja jättää minut kuolleena virumaan. Mutta tässäpä olen elävänä ja eheänä. Ei, ainoa, mikä minua tänä iltana vähääkään hermostutti, oli, että tyttöseni saattaisi käydä levottomaksi minusta. Kaikki järjestettiin toki hyvin ja minä olen suuresti kiitollinen kohteliaille rosvoille. Mutta nytpä muistankin luvanneeni, että saisitte hänet tavata. Tulkaa päivälliselle huomenillalla — tarkoitan tänä iltana, sillä onhan kello jo lyönyt kaksitoista. Tuletteko? Täsmälleen puoli kahdeksalta?"
"Kiitos vain", sanoin minä; "kyllä tulen."
"Hyvä!" virkkoi hän. "Hiljainen pieni ateria — minä itse, tyttäreni, te, sihteerini — rouva Kennerley, reipas nainen, hyvin reipas, taitava nainen, Gregg — ja eräs tuttavani Citystä, herra Guy Trafferdale. Siinä kaikki. Saapukaa kello seitsemältä."
"Entä… tämän illan tapaukset, mr Vandamarke?" kysäisin minä."Otetaanko ne puheeksi…?"
"Ei, jollen minä niistä mainitse", keskeytti hän nopeasti. "Jättäkää asiat minun haltuuni, kuten teille vastikään sanoin. En kerro tyttärellenikään, mitä on tapahtunut."
"Luuletteko, että saatte timanttinne takaisin, mr Vandamarke?" kysyin todetakseni, mitä hän sisimmässään oikeastaan tunsi. "Luuletteko?"
Hän vaikeni hetkiseksi tarkaten sikaarista kiemurtelevaa savua, ja kun hän jälleen puhui, oli hänen äänensä sointu vakavampi kuin se miltä koskaan oli minusta tuntunut.
"Kyllä, Gregg, poikani!" vastasi hän. "Kyllä luulen, että saan timanttini vielä käsiini! Mutta niin kummalliselta kuin se teistä tuntuneekin, en välitä siitä niin paljoa kuin eräästä toisesta asiasta!"
"Mistä sitten, jos saan kysyä?" virkoin minä.
Hän loi minuun äkillisen leimuavan katseen ja kumartui hiukan eteenpäin. "Mitä minä tahdon saada käsiini", sanoi hän matalalla, pontevalla äänellä, "on se joukkio, joka tänä iltana meitä väijyi ja vei meidät mukaansa, ja — minä saan heidät käsiini!"
Silloin näin mr Vandamarken uudessa valossa. Hänellä oli rautainen tahto ja teräksinen tarmo, vaikka hänen sävynsä olikin näennäisesti huoleton.
"Minä tavoitan heidät", lisäsi hän sitten. "Nutistan heidät — noin!"
Hän painoi peukalonsa tuolinsa käsinojaa vastaan ikäänkuin olisi musertanut hyönteisen ja vilkaisi samalla minuun. Teko ja katse merkitsivät paljon.
"Käsitän, mr Vandamarke!" sanoin, nyökäten hänelle. "Ilman armoa!"
"Juuri niin!" vastasi hän, vuorostaan nyökäten. "Ilman armoa!"
Minä lähdin pian senjälkeen ja kävelin vitkalleen asuntooni Jermyn-kadulle. Olin hyvilläni, että olin päässyt kotiin. Päivän tapahtumat olivat olleet kyllin kiihoittavia kaivatakseni hiukan hiljaisuutta. Mutta heti oman kynnykseni yli astuttuani kohtasi minua uusi yllätys. Minulla oli kirjelaatikko kiinnitettynä vaatimattoman asuntoni ulko-oven sisäpuolelle. Pelkästä tottumuksesta vilkaisin sinne. Siellä oli yksi ainoa kirje. Osoite oli koneella kirjoitettu kuoreen, ja siitä vetämälläni paperiarkilla oli myöskin pelkkää konekirjoitusta. Paljoa luettavaa ei siinä ollutkaan:
"Birchin Lane 327 A, E.C.2.Lokakuun 8 p:nä 1920.
Herra Mervyn Gregg,Täällä.
Olen kuullut, että Te entisenä upseerina kernaasti haluaisittesaada luottamustoimen. Jos suvaitsette tulla luokseni yllämainitunosoitteen mukaan huomenna iltapäivällä täsmälleen kello neljä,luulen voivani tehdä Teille tarjouksen, jonka otatte huomioonne.
KunnioittaenH.C. LEDDENHAM."
Minulla ei ollut hämärintäkään aavistusta, kuka H.C. Leddenham oli. Sellaisesta henkilöstä en varmaankaan ollut koskaan kuullut. Mutta totta oli, että etsiskelin tointa, totta sekin, että monet sen tiesivät, joten päättelin jonkun maininneen hänelle nimeni. Ja sitten selvisi minulle, että jos tässä oli ollut joku hyvä tilaisuus, olin menettänyt sen lähtemällä Marton Hilliin eilen. Olin tosiaan lähtenyt aamulla jokseenkin varhain ja syönyt puolista golf-kerhossa. Olin vetelehtinyt mr Vandamarken kanssa pelikentällä silloin, kun minun olisi pitänyt olla Cityssä. Miten olikaan, ei kirjettä oltu tuotu heti aamulla, vaan oli pistetty laatikkoon vasta lähtöni jälkeen.
Jotten hukkaisi mitään mahdollisesti tarjoutuvaa tilaisuutta, päätin mennä Birchin Lanelle seuraavana aamuna, kysyä herra H.C. Leddenhamia, kuka hän sitten olisikin, ja selittää syyn poisjäämiseeni edellisenä iltapäivänä. Ja puolipäivän lähestyessä minä meninkin. Sitten tuli toinen ja vielä salaperäisempi yllätys. En ollut erikoisemmin tutustunut Cityyn, mutta kauan ei kestänyt ennenkuin tulin vakuutetuksi yhdestä epäilemättömästä tosiasiasta — nimittäin siitä, että Birchin Lanella ei ollut sellaista numeroa kuin 327 A! Kävelin yhtä puolta ylös, toista alas, päästäkseni asiasta täyteen varmuuteen, tiedustelinpa kirjeenkantajaltakin. Hän vilkaisi minuun puolittain säälien.
"Ei ole sellaista numeroa, sir", vastasi hän. "Tarkoitatteko numeroa 27?"
"Enkä tarkoita!" sanoin minä, vetäen taskustani koneella kirjoitetun kirjeen. "Tuossa — 327 A!"
"Ei — ei sellaista ole, sir", selitti hän. "Ei koko kadun varrella!"
"Oletteko koskaan kuullut tuota nimeä?" kysyin osoittaen H.C.Leddenhamia, koneella kirjoitettuna kuten kaikki muukin. "Leddenham?"
Hän pudisti päätänsä ja näytti neuvottomalta. "Ei! Se on aivan outo!" vastasi hän. "Ei tässä korttelissa sennimistä asu, siitä menen takuuseen!"
"Onko täällä mitään toista Birchin Lanea?" tiedustin.
Tällä kertaa hän katsahti minuun todella säälivästi.
"Toista! Ei ole muuta Birchin Lanea koko Lontoossa!" sanoi hän. "Tämä on ihan ainoa, hyvä herra."
Hänen mentyään tiehensä lähdin minäkin omalle taholleni — takaisin länteen päin. Nyt minulle selvisi. Kirje oli lähetetty pidättämään minua sinä iltapäivänä Marton Hillistä, jotta mr. Vandamarkella ei olisi seuraa hänen palatessaan kerhosta asemalle!
Siitä päätelmästä johduin toisiin; jotkut niistä olivatkin varsin ilmeisiä. Ken tahansa kirjeen kyhääjä olikin, täytyi hänen tietää, että mr Vandamarkesta ja minusta oli suuresta ikäerostamme huolimatta tullut melkein toverukset ja että minulla oli tapana kävellä hänen kanssaan kerhosta asemalle. Siitä saattoi päätellä, että mies tiesi, mitä golf-kerhossa puuhailtiin — kenties oli sen jäsen. Saattoi hyvinkin olla henkilö, joka mieskohtaisesti tunsi mr Vandamarken ja minut ja tunsi meidät hyvin. Ehkä oli mr Vandamarke näyttänyt hänelle tuon kahdensadantuhannen punnan arvoisen timantinkin.
Marton Hillin golf-kerhoon kuului noin sataviisikymmentä jäsentä, ja olihan joukkoon voinut pujahtaa jokunen musta lammas. Joka tapauksessa oli varmaa, että tämä oli huolellisesti harkittu juoni. Birchin Lanella ei ollut sellaista taloa kuin 327 A; siellä ei tunnettu H.C. Leddenhamia; kirjeen tarkoituksena oli pidättää minua golf-kerhosta tuona määrättynä iltapäivänä, ja sen lähettäjä olisi päässyt tarkoituksensa perille, jollen olisi tavallisesta menettelystäni poiketen matkustanut Marton Hilliin aamulla ennen kirjeen saapumista.
Pukeuduin sinä iltana hyvin huolellisesti — miss Vandamarken valokuvan vuoksi. En ihmetellyt, että tytön isä oli hänestä niin ylpeä: jos valokuva puhui totta, oli hän herttaisimpia ja kauneimpia tyttöjä, mitä koskaan olin nähnyt. Menin taloon Prince's Gaten alueelle innokkaana näkemään hänet ilmielävänä — hyvin innokkaana. Mutta ensimmäinen henkilö, jonka tapasin, oli mr Vandamarke itse, joka sattui olemaan eteisessä, kun minut päästettiin sisälle. Vein hänet syrjään ja kerroin hänelle seikkailustani salaperäisine kirjeineni. Hänen silmänsä välkähtivät kultareunaisten silmälasiensa takaa, ja hän nauroi jurosti, mutta kuitenkin ilmeisesti hyvillään.
"Ovelia kettuja — viekkaita kettuja — taitavia — taitavia!" sanoi hän nauraa hytkyttäen. "Se oli tarkoitettu pysyttämään teidät poissa, Gregg, veikkoseni. Tahtoivat kaapata ukon aivan yksinään! Ha, ha! Mutta ei sanaakaan nyt eilisiltaisesta seikkailustamme! Kukaan ei tiedä — ei edes tyttöseni eikä sihteerini. Olemme mitään hiiskumatta — toistaiseksi. Tulkaa! Minä saatan teidät naisten luo — tulin vastikään itse sisälle ja minun täytyy pukeutua purppuraani ja hienoihin kauluksiin ja kalvosimiin. Tänne päin!"
Hän vei minut vierashuoneeseen, jossa virallisesti esitteli minut tyttärelleen — sain silloin tietää, että tytön nimi oli Rosalie — ja sihteerilleen, mrs Kennerleylle. Suositellen minua heidän erikoiseen hoivaansa hän jätti meidät.
Miss Vandamarke osoittautui vielä kauniimmaksi ja herttaisemmaksi kuin valokuvasta saattoi päätellä. Myöskin huomasin hänen olevan vilkkaan ja luonnollisen. Sitäpaitsi hän oli mielestäni leikkisä ja pirteä. Mrs Kennerley, teräväsilmäinen, maltillinen, komeahko, kolmisenkymmenvuotias rouva, tuntui minusta heti juuri sellaiselta, jonka mr Vandamarke haluaisi apulaisekseen liikeasioissa. Hän loi minuun nopean yleissilmäyksen ja nähtävästi arvioi minut hyvin tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Mutta miss Vandamarke silmäili minua verkallisemmin ja päätti tarkastelunsa hymyllä.
"Ihmettelen, että olette niin perin nuori ja — näöltänne — niin perin viaton, mr Gregg", sanoi hän herttaisesti. "Olin saanut teistä — aivan toisenlaisen käsityksen."
"Niinkö? Ja miksi?" kysyin minä.
"Siksi, että te ja isä viivyitte niin myöhään eilen illalla", vastasi hän. "Ajatelkaas, rouva Kennerley, että he eivät saapuneet sieltä golf-kerhosta ennenkuin kellon käydessä kahtatoista ja sitten istuskelivat rupattelemassa pitkälle yli puoliyön! Huonoja tapoja, luullakseni, vanhanpuoleisille herrasmiehille, samoin kuin…"
"Maitosuillekin — niinkö?" sanoin minä. "Oh, luulenpa, että rouva Kennerley arvioisi minut vanhemmaksi kuin siihen vuosimäärään, jonka te haluatte minulle myöntää, neiti Vandamarke. Minä en ole…"
Vaikenin siihen, nähdessäni, että mrs Kennerley, jonka puoleen olin kääntynyt, ei ollenkaan katsonut minuun. Seuraten hänen katsettaan huomasin hänen hymyilevän miehelle, joka juuri oli astunut huoneeseen. Minäkin vilkaisin häneen. Vain nopealla tahdonponnistuksella onnistuin hillitsemään äkillisen kummastuksenhuudon, sillä siinä minun edessäni olivat aivan varmaan kasvot, jotka olin sytytetyn tulitikun valossa nähnyt sen yksinäisen talon pihamaalla!