Kesäkuun yö yli vetten, rantojen, saarien… kesäkuun salaperäinen yö täynnä maanmehujen kosteaa ja täyteläistä henkäilyä ja arkana ailahtelevaa auteretta… kesäkuun äänetön yö. — — Helähtää vain sen halki silloin tällöin satakielen hopeaiset kastanjetit.
Veden kalvoa lipuu venhe. Kaislat kahahtavat, pelästynyt hauki ampuu kiilana pakoon… sitten on taas kaikki hiljaista. Venhe lepää paikallaan ja ne kaksi, jotka venheessä istuvat, vaikenevat… kaksi toisilleen vierasta, kaksi sattuman kautta yhteenheitettyä tuntematonta, kaksi yhden yön ystävää — — Ne ovat nuori Torild ja Mirdja.
Kummallista, kummallista! Mutta kaikki oli tapahtunut näin:
Heidät oli esitetty toisilleen nuoren Torildin konsertissa. Mikä kohtalon oikku olikin heittänyt Mirdjan tänne pikkukaupunkiin juuri siksi! — Kuin lyötyinä olivat he molemmat pysähtyneet toistaan tarkastamaan. "Sellainenko sinä siis nyt olet", heijasti läpi heidän tutunomaisen ensi tervehdyksensä. — Sitten olivat nuoren taiteilijan ystävät ja ihailijat kutsuneet tämän jäähyväisillanviettoon, sillä seuraavana päivänä piti hänen jo matkustaa ulkomaille. Ja kutsuvieras itse oli kutsunut sinne Mirdjan. Niin oli Mirdja aivan sattumalta joutunut juhlimaan Torildin viimeistä yötä kotimaassa.
He olivat lähestyneet toisiaan keveästi ja nopeasti kuin sampanjavaahdot heidän laseissaan. Ja nyt he istuivat keskellä yötä kahden venheessä, keinuen hiljaa ja epämääräisesti tummilla laineilla.
— Mikä maailman nainen te olette, ja tänne pieneen kolkkaan eksynyt! puhui Torild kuumalla, pehmeällä äänellään. Teidän jälkeenne ei naismaailman sulo enää tuota minulle yllätyksiä — ei edes siellä kaukana. Teissä on jotakin niin… niin… minä en osaa sitä selittää. Mutta minä aavistin jo edeltäpäin, että teidän piti olla juuri sellainen — jotakin vastakkaista, jotakin kestävää ja haihtuvaa yht'aikaa, kuin sekunnin autuus, kuin sellainen, jota ei pidä tavata kuin yhden kerran yhtenä yönä elämän korkeimmillaan kaartaessa ja joka sitten jää unohtumattomaksi, kulumattomaksi, saavuttamattomaksi…
Taiteilija sinä olet, ajatteli Mirdja, joka noin kauneuden sammuvan nopeuden jaksat ymmärtää, — kuten minä. Mutta hän ei sanonut mitään, lähetti vain vastaukseksi silmiensä kauneimman säteilyn. Ja se oli Torildista kuin rakkautta se katse.
Sitten tuijottivat molemmat veteen kauan äänettöminä.
— Vesi on kuin utua, kuin unta, puhui taas Torild. Etsittekö sieltä ulpukkaa?
— Ulpukka nukkuu.
— Teidän katseittenne alla se kyllä herää, puhkeaa uudeksi ja onnellisemmaksi, ihana ja ihmeellinen victoria regia siitä nousee ja se kuolee purppurat poskillaan… kun te olette sitä katsonut. Mutta ulpukka ei ole teidän kukkanne. Tuoksua pitää teillä olla, yön tuoksua… Kuulkaa, sallittehan että menen etsimään teille yön tuoksua. Tahtoisin lahjoittaa teille valkeana välähtelevän, lemuavan lehdokin. Se olisi niin kaunista.
He nousivat venheestä rannalle. Torild tarjosi käsivartensa Mirdjalle.
Raskaina riippuivat kastehiset lehdet heidän yllään… väkevänä kohosi maanmehujen täyteläinen henkäily… Mutta kaikki oli ääretöntä ja hiljaista, rajatonta kuin avaruus. Ainoastaan kaksi sielua, kaksi runoa.
— Te olette luonnon-ilmiö: tähdenlento valkeassa yössä. Ja niinä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe huomenna enkä huomisen huomenna. Ensimäinen päivä olisi himmennys, toinen — jo sammuminen. Yhden yön henkäilyä on rakkaus, kaunein.
Torild katsoi kiihkeästi Mirdjaa silmään.
Mutta Mirdja muisteli omia sanojaan Mauri Etsolle. — Sinä olet samanlainen kuin minä, ajatteli hän sitten.
— Kauneuden palvelija, kuiskasi hän hiljaa.
He hymyivät yhteisestä ymmärryksestä.
Äkkiä löi Torildin silmässä tulta ja Mirdjan silmässä pimeni. Hän tunsi makaavansa miehen sylissä rentona ja hänen huulillaan liekehti pitkä suudelma.
Torild päästi nopeasti irti.
Tyttö seisoi hiljaa kuin patsas katsoen pois miehestä.
Ja miksi olisi hän oikeastaan suuttunut tai huutanut tai pyörtynyt! Miksi näytellyt vastapuhjennutta ruusua, kun jo niin monet ennen… Mutta sittenkin?… Mikä oikeus oli juuri tällä miehellä…? Rakkaudenko kenties? Mutta mikä oikeus oli hänellä otaksua, että Mirdja rakasti? Tai kenties hän ei otaksunutkaan, oli vain itse rakkautensa pauloihin langennut. Mutta yhden yön rakkaus… oh, sanoja vain!… Kuin patsas seisoi Mirdja ajatuksiinsa kivettyneenä.
Torild sanoi hiljaa:
— Se oli ydintuoksu tästä yöstä. Eihän minun tarvitse pyytää anteeksi. Tekin olette kauneuden palvelija ja yhden yön henkäilyä on rakkaus — se kaunein.
Mutta Mirdja vain vaikeni ja katsoi pois.
Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa, joka sattumalta oli tullut ja suvainnut tilata hänet itselleen täksi yöksi, rehellisesti yhdeksi yöksi? Mitä oli hänellä tekemistä tuon miehen kanssa? Ja kuitenkin oli hän antautunut hänen käytettäväkseen ja nyt tahtoi mies vuorostaan palkita häntä antamalla tälle yölle arvolauseen: rakkaus — se kaunein. Sanoja vain! Niinhän mennään jokaisen ilotytön luo ja vannotaan yhden yön rakkaus… Ja kuitenkin tunsi Mirdja omat sanansa tämän vieraan miehen suussa. No niin, miehelle saattoi kuka ties tarjota sellaisia ajatuksia, mutta mies takaisin naiselle, ei milloinkaan. Hartaana pitää miehen naista lähestyä, pyhiä suitsutus-astioita tulee hänen kantaa, ikuisia lemmenvaloja vannoa, kuin ainoan ijäisen naisensa luo pitää hänen tulla. Sellainen on naisen sielu, kevytmielisenkin naisen… Kaikki saattaa olla valhetta, mutta sitä ei saa sanoa, ei saa sanoa! Mirdja oli loukattu. Hän ikäänkuin kaipasi omaa pyhyyttään. Ei ollut kauneutta enää…
Hän seisoi kuin patsas ja katsoi pois. Piirteet kävivät vähitellen koviksi ja jäykiksi.
Yöliljat lemusivat kosteassa yössä. Harmaa autere lepäsi kuin viileä, pehmeä silta noiden kahden vieraan välillä, jotka vielä äsken olivat toistaan rakastaneet.
— Sallitteko, että nyt taitan teille sen valkean lehdokin, vaikka näen, ett'ette minua enää rakasta? — Tähdenlehto!
— Te ette kadu?
— Te ette myöskään. Se oli sittenkin kaunista. Mutta äsken olisitte vielä kätkenyt kukan povellenne. Nyt heitätte kenties sen pois. Te ette ole sama enää…
Mirdja vaikenee. Ei sama todellakaan! Luultavasti ei hän ollutkaan mikään vapaa kaunosielu, kuten he äsken olivat sopineet. — Tämä mies ajatteli Mirdjasta joko liian korkeaa tai… liian matalaa. Mutta Mirdja olikin vain ihka tavallinen pikku neiti, joka hyvän tavan mukaan tuomitsi synniksi kaikki vapaat kesäyö-fantasiat.
Mirdja naurahti itselleen ääneen.
Torild katsahti häneen kysyvästi:
— Saatanko teidät jo kotiin?
— Yö loppuu… "se kaunein" on lopussa.
— Oletteko tyytyväinen?
— Olen, onnellinen olen. Kaunis oli tämä yö. Te olette väsynyt nyt.Te tunnustatte sen myös jälestäpäin…
He kulkivat ääneti, erillään.
Aamu valkeni hiljalleen. Ensimäiset auringon säteet punoittivat jo taivaan rannalla.
Mirdja vilkaisi toveriinsa. Kalpea, kelmeä, yönlikainen hän oli, väsynyt piirre huulilla ja jälkihumalan kiille silmissä.
Inhoittavaa!
Miten Herran nimessä oli hän tuon vieraan miehen kanssa yhdessä? Mikä oli hän, Mirdja? Viittauksen saatuaan suudeltavaksi tullut! Ja vieras mies oli tuo… Mirdjaa hävetti… Ja sitten hän häpesi uudestaan omaa häpeämistään, poroporvarillista, matalaa ajatustapaansa. Mutta yön ihanasta romantiikasta ei ollut enää jälkeäkään hänen sielussaan, se oli kuin poispuhallettu.
Punaisena ja väkevänä kohosi aurinko…
Kuin pahantekijä, kuin syntinen vaimo, kuin alaston, yllätetty unissakulkijatar seisoi Mirdja valkenevassa päivässä uskaltamatta katsoa sitä silmään. Ilkeää!
— Suvaitsetteko ottaa tämän yöliljan minulta? kysyi mies.
— Minun on kylmä, virkahti tyttö, väristen harmaana ja valvoneena auringon nousun hetkellä.
— Se oli yhden yön unelma, jonka aurinko hälventää. — Älkää tulko vakavaksi… yhdestä unelmasta.
— Minun on kylmä, toisti tyttö seisten jo ovellaan ja voimatta sanoa solvaavaa, katkeraa sanaa, joka pyrki hänen huuliltaan. — Entä jospa sittenkin hän itse vaan ei jaksanut ajatella kauniisti…
— Kiitos, Mirdja, jääkää hyvästi.
— Hyvästi!
Mirdja heittäytyi suulleen sänkyyn. Hän mietti, mietti ja mietti… Yksi suutelo kauniina kesäyönä… mitä se nyt enää itsessään merkitsi hänelle! Mutta se toinen? Oliko hän se, jolta hän tahtoi näyttää: lapsi, naivisti ja kauniisti läikähtelevä tunnelma-uskovainen, vaiko irstailija, röyhkeä, harkitseva ja turmeltunut päihtymyksien pyydystäjä? Kumpi heistä kahdesta oli sinä yönä pettäjä kumpi petetty? Kumpi filisteri…? Ja Mirdja toisti itselleen miehen sanat: minä olen onnellinen siitä, etten teitä enää näe…
Mutta Mirdja ei saanut unta. Jotakin kummallista oli tapahtunut. Hän vääntelehti ja heittelehti. Hän tunsi itsensä loukatuksi, nöyryytetyksi, kiusatuksi, oman selittämättömän sekavan sieluntilansa tähden kiusatuksi. Ja hän kärsi, kuten se, joka on tullut lyödyksi omilla aseillaan.
Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö… Talvi ja yö… Taas uusi! Kuka jaksaa muistaa niiden alati vaihtuvan järjestysluvun! Silmänkääntäjä-temppuja leikkii aika…
Kirvelevän kylmänä kimaltaa talvinen yö, mutta Mirdjalla on kuumetta. Ajatukset syövät aivoja kuin pistävät liekit ja sairaasti tykyttää sydän. Me ihmiset… Miten kummasti me toistemme ohi kuljemme, omaan värjöttävään viluumme kyyristyneinä! Se on yksinäisyyden tuska… Tai jos me yhdymme, niin on sekin tuska: kosketuksen ja irtirepäisyn hirveä tuska… Me ihmiset… Tai oikeastaan te miehet ja me naiset… Ei, ainoastaan minä, minä!… Keitä ovat nuo toiset? Onnellisempiako? Kenties…
Mirdja ei voi sietää enää huoneen hillittyä ilmahehkua. Ulos täytyy hänen päästä… talviyöhön!
Hän katsahtaa ulos ikkunasta. Tuo suuri kaupunki mustien käärinliinojensa alla… se on petollinen, se ei nuku, se hälisee ja hekumoi, se palaa. Sen tietää kyllä Mirdja. Jo monen vuoden ajan on se häntä polttanut joka päivä ja joka yö. Sitäkö se onkin… elämä?
Hän kiiruhtaa alas portaita kuin pakoon omia mielikuviaan, hän juoksee lukien lakia itselleen:
— Itseäni voimakkaampi pitää minun olla, kivenkoviksi pitää minun hijoa kaipuussa hiutuvat muistoni ja hentomieliset unelmani, tuonne heittää herkkä sydämeni kylmälle hangelle…
Ja hän kulkee ja kulkee tietämättä minne, huomaamatta ketään. Vähitellen alkavat ajatukset tylsistyä. Hän tuntee vain konemaisen astuntansa tahdin… Montakohan askelta sitä elämässään astuu ja kuinka monella sitä astuukaan harhaan…
On jo myöhä yö. Kaasuliekit lepattavat heikosti ja unisesti…
Äkkiä heräsi Mirdja unissa-kävelystään. Kuului kovaäänistä puhetta aivan hänen takanaan. Hän kääntyi ympäri. Mustia haamuja näkyi liikkuvan keveässä sähkövalo-autereessa suuren hotellin ovella.
— Aioitko sinä kotiin?
— Minä en mene kotiin, minulla ei ole kotia.
Mirdja säpsähti. Tuo ääni oli tuttu… Hän seisoi ja kuulosti. Sydän tykytti kuuluvasti…
Sama ääni hyvin vanhoilta ajoilta… "Missä olet, pikku Mirdja?" Ääni, jota hän olisi totellut vaikka kallion läpi, jos se niin olisi kutsunut. — Rolf Tanne! Rakas Rolf, sinäkö, sinäkö? Niin, se ei voinut olla kukaan muu!
Mirdja käveli ääniä kohti.
Rolf se on, on, on… Ja toinenkin tuttu: Eero Selinä, muut tuntemattomia.
Hän lähestyi hitaasti. Herrat olivat jo huomanneet hänet.
— Tuo on kaunis!
Rolf heitti pitkän katseen lähenevään tyttöön. Mirdja astui suoraan hänen luokseen, pujotti kätensä hänen käsivartensa alle ja kuiskasi hiljaa:
— Rolf!
Rolf vavahti. Tuollaisella äänellä ja tavalla puhui… kuka? Ainoastaan yksi… yksi. Näkyjäkö hän näki? Epäilemättä. Mutta hänen huulensa vastasivat kuulumattomasti:
— Mirdja!
— Tuletko luokseni? puhui näky.
— Minä tulen.
Rolf unohti muun.
He ajoivat pois.
Hämmästyneinä jäivät jälellä olevat toisiinsa tuijottamaan.
* * * * *
Rolf ja Mirdja ajavat Mirdjan asuntoa kohti. Kumpikaan ei puhu sanaakaan.
Rolf tuntee, että tämä ei ole paikka puhua, ei vielä… Tämä ei ole hyvänpäivän-tutun tapaamista… Jotakin merkillistä, kuin henkiseikkailua, kuin näkyä tämä on.
Molemmat istuvat syvissä ajatuksissa.
Mirdjan sielussa kulkee monenlaisia kuvia heidän yhteisestä menneisyydestään. Tuonkin miehen kanssa oli hänellä siis yhteinen entisyys ja enemmänkin kuin entisyys… Yhä vieläkin, näin jälestäpäin, oli hän alituisesti aivan kiusallisuuteen asti tuntenut kopioivansa juuri tuota miestä tuossa vierellään, tuota kapakkafilosoofia… Mirdja katsahti salaa toverinsa kasvoihin. Niissä oli omituisen puserrettu, sisäänpäin kääntynyt ilme. Mutta samat ne olivat kuin ennen, sama pilaileva piirre suun ympärillä, sama elähtänyt juova poskilla, jos mahdollista vaan syvempänä… Sama, sama! Sellaisena juuri oli Mirdja hänet tuntenut, sellaisena hänet ystäväkseen valinnut…
Ajuri pysähtyi.
Äänettöminä nousivat he Mirdjan asuntoon. — Ole kuin ennenkin, kuin kotonasi, sanoi Mirdja, kun hän sulkenut huoneensa oven.
— Niin kotonani, vihdoin! Sinä et tiedäkään, miten koditon minä olen ollut tämän ajan maailmalla ilman sinua, Mirdja, puhui Rolf. Minä olen vieras ja hylky kaikkialla paitsi sinun seurassasi. Muistatko, mitä sanoin viimeksi erotessamme? Herra ties, millainen krapu minä olen, kun ensi kerran tapaamme, niin minä sanoin — — Mutta miten sinä et ole unohtanut, miten sinä voit olla sama minua kohtaan vieläkin, miten sinä…?
Rolf hapuili Mirdjan kättä pimeässä ja hänen äänensä värähteli omituisesti.
— Kenties minä en olekaan enää sama, sanoi Mirdja hiljaa. — Kohtaloiden silta on väliltämme katkennut. Paljon on siitä asti tapahtunut. Minä olin lapsi silloin.
— Niin, ja nyt sinä olet nainen, täysikypsä ja itsetietoinen, valtiatar, joka käsket miehiä yhdellä katseella, riisut heiltä aseet yhdellä liikkeellä. Luuletko, etten tiedä sitä kaikkea? Katso, sieltä kaukaa maailmalta, näkymättömistä, olen minä yhäti pitänyt sinua silmällä. Minä en ole voinut päästää sinua kokonaan katoamaan näköpiiristäni, kuule, en ole voinut. Kateellisena olen minä hiiviskellyt voittosaattosi jäljessä…
Rolfin ääni särkyi odottamatta kyyneleihin.
— Sinä minun vanha, rakas ystäväni, virkkoi Mirdja hellästi, silittäen Rolfin suurta vapisevaa kättä — ja hänen sielunsa tunnusti hiljaa Rolfin sielulle: sinä olet ainoa, joka tunnet minut, tunsit minut jo edeltäpäin ennenkuin kukaan muu. Siunattu sinä suuri, ymmärtävä sielu.
— Miten hyvälle tuntuu sinun hivelysi, minun hengettäreni hyvä. Salli minun laskea pääni sinun syliisi, näin. Ja nyt voimme taas puhella yhdessä tämän yön kuten ennen. — Kenties sitten taas — ei koskaan — kuka tietää! Tämä ainoa yö!
— Miksi ainoa? Sinä puhut yhtä oudosti kuin käyttäydyt. Sinä haihduit silloin minulta ilmaan kuin savu, kuin tuuli, jätit minut vaille pienintä vastamerkkiä, niinkuin se, jonka kuolema korjaa. Kokonainen ijankaikkisuus tuntuu vierähtäneen siitä, kun viimeksi sinut näin. Ja taas sinä heti puhut erosta. Mikä sinut vie, mikä sinut erottaa? Miksi et hakenut minua nytkään? Sattuma oli sinua ystävällisempi. Etkö olisi itsestäsi tullut minun luokseni, vanha ystävä?
— Minä tahdon juuri opetella olemaan sinun vanha ystäväsi — ei muuta. Mutta ystävältä vaaditaan hyvin paljon tässä maailmassa ja minulta vaadittiin se, että jättäisin sinut…
— Miksi?
— Siksi että minä seurallani myrkytin sinun sielusi, joka tarvitsi itse elää eikä tulla elätetyksi huonoilla teorioilla. Luuletko, etten minä muista kaikkea sitä pahaa, minkä saatoin sinulle…
— Sinä opetit minua vain katsomaan itseeni ja muihin selvemmin.
— Ei, ei, myrkkyä se oli, myrkkyä, jota sinä sait minulta — ja sitten muilta minun tähteni. Ja sinä kärsitkin paljon.
— Enhän, kun ylpeyteni nautti.
— Niin, mutta samalla juuri kuin ylpeytesi kasvoi, sinä kärsit, kovetuit ja katkeroiduit. Mikä hirveä synti oli se sinun herkän herkkää sieluasi vastaan, joka oli kuin utua, kuin silkkikudelmaa ja vahaa! Ja minun tähteni. Ymmärrätkö nyt, miksi lähdin? Paljon raskasta ja kauheaa liittyy minun muistooni…
— Sinua mieluimmin kaikista muistelen.
— Kaikista! Ja niitä on niin paljon…
Rolf vaikeni hetkeksi, sitten hän jatkoi hitaasti:
— Sinä olet kummallinen tyttö, Mirdja. Minä en tiedä oikein, mitä sinusta sanoisin. Paljon sinä säilytät — ja kuitenkin on sinulla taito unhottaa, unhottaa niinkuin ei kukaan kuolevaisista. Minä en tiedä, kutsuisinko sitä suuruudeksi vaiko heikkoudeksi. Muut ostavat juuri muistonsa kärsimyksillään. Mistä he paljon ovat antaneet, mille paljon uhranneet, sen he itseään varten säilyttävät. Heille on mahdotonta unohtaa, että he palasia itsestään ovat repineet, sydänverellään velkakirjansa allekirjoittaneet, sillä he rakastavat itseään. Mutta sinä Mirdja, sinä voit antaa kaikki, kärsiä kaikki, heittää pois itsesi — ja sinä et sentään muista mitään jälestäpäin. Sinä et pidä mitään kassakirjaa kaikista muille lahjoitetuista aarteista ja arvoista, sielusi vähittäisestä jakelemisesta, sen julmasta vivisektsionista. Sinä olet kumma tyttö, egoistisessa altruismissasi, särjetyssä eheydessäsi, huolettoman ylpeässä itsetunnossasi. Minä olen useasti sitä ajatellut. Ja sitten on sinussa vielä muuta kummaa. Sinulla on miehen rohkea henki ja naisen pehmeä, moniväreinen sielu, sinä olet intelligentti kuin mies ja naisellinen kuin naisellisin nainen maailmassa. Se juuri vetää, se lumoo, Mirdja! Sinä uskallat katsella maailmaa miehen silmillä ja tuntea sen sentään naisen äärettömällä herkkyydellä. Sentähden sinä olet niin äärettömän rikas ja sentähden kenties sinä et voi laskea almujasi ja antejasi, niinkuin tekevät muut, niinkuin tekevät köyhät, sillä he laskevat antiensa mukaan kuolemansa hetken, aavistavat ajan, jolloin kaikki on lopussa, jolloin tyhjyys ammottaa. Sentähden he eivät voi unhottaa tiimalasissa juossutta hiekkaa, kuumeisella jännityksellä he sen muruset laskevat. — Sinussa, Mirdja, ei ole loppua, ei tyhjentymistä, ei elämän kutistumista. Siinä, mitä olet antanut, siinä on sinun elämäsi nousu ja virkoaminen. Kuinka sinä voisitkaan kuluttaa elämääsi laskuihin ja muistiasi tilikirjain pitämiseen entisyydestäsi! Sinun nykyisen hetkesi kehitys on entisyytesi tuomio ja tunnustus, eheä ja suuri… Mirdja, minun ihmeellinen ystäväni, sinua ei voi mitata, ei arvostella, kuten muita kuolevaisia…
Rolfissa oli herännyt taas tuo hetken innostunut paradoksimestari, jonka Mirdja niin hyvin tunsi entuudeltaan. Tämä oli hänen kiihottuneen mielensä korkea veisu naiselle, jota hän eniten kaikista kunnioitti ja rakasti.
Mutta Mirdjan sielussa särähti pahasti, kun tutun ylistyslaulun riemu sitä taas hiveli, ja se kuiskasi Rolfin sielulle hyvin hiljaa ja hyvin surullisesti: Et sinäkään minua sentään tuntenut! Vieras, vieras sinäkin, mies samanlainen kuin muut, kuin muut…
Hän naurahti surullisesti:
— Ei niin, ystäväiseni. Mittaa minua kuin niitä särkyneitä ja kurjia, niitä ilman pohjaa ja päämäärää.
— Kuin itseäni siis. Ei, Mirdja, niin kaukana kuin taivas on maasta… mutta olkoon Jumalan sana rauhassa… Mutta tunnetko sinä minut ja tunnetko itsesi? — Sinä olet viisas, Mirdja, viisaampi kuin kaikki muut naiset… Suurin viisaus on itsetunto. Tunnetko itsesi paremmin kuin minä?
— Minä olen paha, hyvin paha, hyvin vaihtelevainen, hyvin monimutkainen…
— Sentähden että olet viisas; se kaikki kuuluu vaan siihen.
— Ovatko kaikki pahat sitten viisaita?
— Ei, mutta kaikki hyvät ovat tyhmiä.
— Oh, sinä filosoofi!
— Minä! Kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän filosoofeja. Se on näes yksi pelastuskeino, jonka ihminen elämän kurjuudessa itselleen on keksinyt: viisastella pois surunsa ja ilonsa ihanaksi välinpitämättömyydeksi ja kohtalonymmärtämykseksi. Se varjelee meitä liikanaisesta kateudesta ja pahansuopaisuudesta, lohduttaa meitä, kun olemme joutuneet katuojaan, antaa meidän hymysuin katsella kauneutemme ja voimiemme vähittäistä kuolemaa, koko elämän rappeutumista. Viisastelu huulilla voimme me elää ilman vaimoa ja rakastettua, ja — miksei, elää heidän kanssaan. Mutta, lisäsi hän hiljemmin, se ei riitä ammatiksi. Minä alan jo joutua virkaheitoksi; vanhat sukkeluuteni alkavat kulua enkä minä jaksa tylsissä aivoissani valmistaa tarpeeksi uutta syöttiä uuden elämän eteen… Minä olen kulunut ja vanha jo — hoh-hoh —
— Lasien ääressä ainoastaan palaa sinun ikuinen nuoruutesi.
— No, hitto vieköön! Siinä edes ajatus ja kieli laukeaa siteistään. Siinä on ikuinen nuoruus, se on totta, ainoa ikuinen nuoruus! Kaikki ihmiset ovat silloin veljiä ja ystäviä, ja kurjimmat ja eniten kärsineet saavat silloin marttyyriuden jumalaisen sädekehän, saavat sen korotetun aseman, mikä heille oikeastaan kuuluu… siinä on inhimillisyyden tuhatvuotinen valtakunta… Tiedätkö, kenen seurasta nyt juuri tulen? Eero Selinän ja Mauri Etson… minä ymmärrän heidät niin hyvin.
— Miksi siitä juuri minulle mainitset? Mitä se minuun kuuluu! ärähtiMirdja kiivaasti, mutta tyyntyi aivan heti. — Ja entä sitten…?
— He rakastavat sinua vielä.
— Minä en pidä siitä, että vakoilet minua, sanoi Mirdja, mutta samalla välähti hänen sielussaan suuri kiitollinen lämpö Rolfin uskollista sydäntä kohtaan. — Humalaiset rakastavat koko maailmaa, jatkoi hän.
— Humalaiset puhuvat totta, sanoi Rolf vakavasti. — Minä sanon sinulle vain, että kuka sinua kerran on rakastanut, hän rakastaa sinua aina. Katso, juuri sen minä ymmärrän, että sinua niin voi rakastaa, ainoastaan sinua ja ainoastaan siten… yksin… Sen pitää ollakin niin, ja se on hyvä niin… parempi on rakastaa yksin kuin kaksin.
— Miksi?
— Se on ikuista, se yksinäisen sydämen rakkaus… "Chagrin d'amour dure toute la vie."
— Niin, minä muistan…
— Niin, niin, minä olen sanonut sen jo ennen. Siitä nyt näet, miten kulunut minä olen, en keksi enää mitään uutta. Aina minä vain siteeraan ja kopioin.
— Ja minä kopioin sinua. Kaksinkertainen kunnia!
— Sinä, sinä…! Sinä et tiedä enää, kuka minä olen, mikä minusta on tullut… Minä en ole sellainen, jollaisena nyt tänä silmänräpäyksenä edessäsi seison, nyt, yön äärettömässä, pelastavassa hiljaisuudessa, unelmieni ruhtinattaren edessä. Ah, Mirdja, Mirdja, elämällä on myös ne harmaat, pitkät arkipäivät… ne hirvittävät ja häpeälliset, ilman unelmia ja uskoa.
— Mitä sinä olet tehnyt sitten niinä harmaina pitkinä arkipäivinä ilman unelmia ja uskoa…?
— Ha-ha-haa, hirttänyt itseni hoikkaan reikäleipään, ja nyt sätkyttelen sääriäni ilmassa ihmisten iloksi.
— Pitkä kuolema… miksi et mieluummin ole ripustanut itseäsi pellinnyöriin?
— Luuletko sinä hemmetissä, että me kuolemaa etsimme, me ihmiset, jotka hirsipuiden silmukoissa ilveilemme? Eihän toki! Elämän sitkeässä himossa me kaiken sen teemme, teemme vaikka mitä, vaikka mitä… Me olemme todellakin suuremmoinen rotu, me ihmiset!
Rolf oli puhunut katkerasti ja kovasti. Hän vaikeni hetken. Sitten virkahti hän väsyneesti ja hiljaa:
— Myönnät nyt, että olen raakkitavaraa…
— En, sillä sinä olet harmaan jokapäiväisyytesi harmaa vihollinen.
— Itseni vihollinen…
— Niinkuin minä…
— Uneksija sittenkin…
— Niinkuin minä…
— Ystäväni!
— Ainoa ystäväni!
He tarttuivat toistensa käteen ja niin he istuivat ääneti kauan, kauan.
Ensimäinen harmahtava kajastus ennusti aamua.
— Taas se harmaa arkipäivä, se erottava päivä…! huokasi Rolf.
— Miksi erottava?
— Elämä huutaa eroa, meidän elämämme, sinun elämäsi.
— Mutta me olemme heimolaisia.
— Erilleen tuomituita.
— Miksi erilleen, miksi, miksi?
— Älä kysy enää, minähän olen sanonut jo kaikki… tai ties… siinä on sitten myös jotakin muuta.
He vaikenevat.
— Oletko koskaan ikävöinyt ketään? kysyy Rolf arasti.
— En ikinä, en ketään… tai korkeintaan itseäni joskus… vastaa Mirdja leikitellen, mutta naurussa kiiriskelee kova ja luonnoton kaiku.
— Niin, et ikinä, et ketään… mutta huomenna sinä itket minua… minä tunnen sinut.
— Niin, sinä tunnet minut, kuiskaa Mirdja äkisti heltyen, mutta liian vähän… minä itken vielä huomisenkin ylitse.
He vaikenevat taas… Yhä läpikuultavammaksi harvenee yö… Suurina ja sattuvina palavat neljä silmäterää toistaan kohti.
Äkisti nousee Rolf:
— Hyvästi!
— Miksi hyvästi? Hyvä Jumala, miksi, miksi?
— Se on pakko, minun ystäväni.
— Ystäväni, ystäväni! — kuoleman tuskassa puristaa Mirdjan käsiRolfin rannetta. — Niin samanlainen kuin minä.
— Sinä olet samanlainen kuin minä, miksei! Samanlainen kuin jokainen vastaantulijasi, kuin me kaikki, mutta kukaan ei ole samanlainen kuin sinä… Niin se on… hyvästi!
— "Plaisir d'amour ne dure qu'un moment", värähtää Mirdjan ääni hiljaa, kun hän kätensä jäähyväisiksi ojentaa.
— "Chagrin d'amour dure toute la vie", vastaa Rolf samaan tapaan.
Yksi kädenpuristus vain, yksi katse, yksi hymy, ja sitten… ovi sulkeutuu.
Kokoon lyyhistyy Mirdja yksinäisyytensä painosta.
Miksi sinä menit taas luotani maailmalle? valittaa hänen sydämensä. Sinä, sinä, joka minun sieluani kannat… Minä itken sinua huomenna, huomisen huomenna, aina…
* * * * *
Mutta seuraava päivä oli tulvillaan aurinkoa ja hankien kimmellystä ja kulkusten kilinää ja ihmissilmien sähköistä iloa… Ja Mirdja unohti itkeä.
Millainen on vapunpäivän ilta tai paremmin sanoen yö tutun hotellin suuressa salissa?
Liikkuvat siellä valkoiset lakit kuin levottomat vaahtopyörylät valomeressä, putoilevat siellä ruusut ja konfetit kuin kukkaissade onnellisten kuolevaisten ylitse ja korkeimpana kaikkea sorinaa laulavat lasien satakielet.
Keinotekoinen valo, keinotekoinen kesä, keinotekoinen viserrys ilmassa, keinotekoinen kaste yli kaiken… väkevän viinin kuuma ja kostea välkähtely.
Sillä me olemme keinotekoisista voimista elävä rotu.
"Gaudeamus igiturjuvenes dum sumus…"
Kaikkialla liitelevät irtipäästettyjen ilojen hengettäret, kaikkialla nauraa vallaton vappu.
Mutta tiedättekö, hyvät ihmiset, missä pöydässä sittenkin viihtyy se ainoa oikea vappu, se perintövappu? Ainoastaan siinä, mihin Rolf Tanne on istahtanut. Hän se yksin osaa kulkea vanhat vappuvaltit kourassa, hän se yksin ymmärtää olla perintövappujen lipunkantaja.
Nytkin on hänen ympärilleen erääseen salin nurkkauksen kokoontunut sangen vankka kantajoukko, pitkä pöydällinen väkeä, nuorta ja vanhaa, oikein niitä parhaita civiksien civiksiä. Mutta paitsi "onkkelia", joksi Rolfia tavallisesti toveripiirissä kutsutaan, kuuluu hyvän ja mallikelpoisesti kokoonpannun viftipöydän välttämättömyyksiin vielä karakteristinen kolmisointu: "Morre", "Morpheus" ja "Orpheus" s.o. Etso, joka pitää huolen alusta ja lopusta, nimittäin tilaa ja maksaa, kalpea Selinä, joka on aina väsynyt, ja pikkunen ja punakka Riku Tapela, seuran iki-iloinen improviseeraaja, joka ei koskaan ole väsynyt.
Vappuyönä ei puutu ketään "onkkelin" pöydän täysi-istunnosta. Yksin Yrjö Särkkäkin, joka sangen harvoin ottaa osaa ylioppilas-elämään, on eksynyt nyt joukkoon parin vanhan toverin seurassa. Mieliala on jo korkealla.
"Vivat omnes virginesfaciles formosae…"
— Viime vuonna oli Mirdja mukana. Hän on jättänyt meidät nyt, virkahti äkkiä eräs kovalla äänellä. Siitä sai keskustelu käänteen.
— Hän on tietystikin kyllästynyt näyttelemään rykmentintytärtä ylioppilasnulikoille. Hän avanseeraa. Tänään istui hän primadonnana eräässä taitelijaseurassa.
— Vaihtelu huvittaa, lisäsi kolmas.
— Niin, etenkin häntä. Mutta taitelijoiden daamiksi on hän muuten aivan omiaan. Hänessä on väriä ja temperamenttia.
— Hän on itse aivan harvinainen taiteilijaluonne. Hänestä voi tulla jotakin.
— Oh, kuninkaan alkuja on maailma täynnä.
Sana antoi toisen, ja pian olivat melkein kaikki mukana keskustelussa.
— Tänään ajeli Mirdja-neiti landoossa tuon puolihullun maalarinBengt Iron kanssa, viskasi eräs.
— Älä sano Iroa puolihulluksi; hän on meidän ainoa impressionistimme. Taitelijat ovat aina eriskummallisia.
— A propos eriskummallisuudesta, niin oletteko nähneet tänäänMirdjan uutta kesähattua? Se on kai sitä kaikkein uusintaIro-impressionismia. Mirdja on sivuuttanut jo sen poroporvarillisenkannan, jolloin lakki ja vappu kuuluvat yhteen.
— Lakit ja hatut on pientä, mutta hiis vieköön, ne pirun tyhjäntoimittajat ja kerskurit taitelijat vievät meiltä Mirdjan.
"Ei mistään saa niin raitista vettä kuin nevalta lähtehestä. Ei mistään saa niin rakasta heilaa kuin toisen tähtehestä",
alkoi kuulua pöydän toisesta päästä epätasaisesti painostettu rallatus. Se oli eräs aivan nuori keltanokka, jolle vappu jo oli liiaksi käynyt päähän ja joka puolestaan hänkin tahtoi jollakin sukkeluudella höystää yleistä keskustelua. Yrjö Särkkä istui laulajan vieressä, ja äkkiä, ennenkuin kukaan oli ehtinyt käsittää, mitä tapahtui, oli hän noussut ylös, tarttunut poikaa niskaan ja pistänyt hänet pöydän alle.
— Tuollaisen ei pidä edes koettaa olla sukkela!
— On minun laululleni ilmassa tilaa, kuului raivostunut ääni pöydän alta.
— Ei ole tilaa raakuuksille.
— Se koira älähtää, johon kalikka sattuu.
Syntyi kova elämä. Naurettiin, puhuttiin, kiisteltiin sekaisin.
— Yrjö, mitä sinä nyt turhasta! huudettiin.
— Ei kannata olla ritari sille naiselle!
— Ritari sille naiselle aina viimeiseen veripisaraan asti! huudahtiYrjö.
— Hän on gentlemanni, vaikka on hyljätty kosija!
— Ei kannata, sanon minä.
"Café avec" kiersi voittokulkuaan. Inspiratsioni kohosi yhä välittömämmäksi. Mutta viisastelu oli nyt kerran iskenyt hampaansa Mirdjaan ja humalaisen itsepintaisuudella pysyi se siinä kiinni.
"Neiti Ast, neiti Astantoi suuta armahast",
hyräili taas joku hampaittensa välistä matkien erästä tuttua varieteelaulun säveltä.
Rolf oli tähän asti vastoin tapaansa pysynyt aivan ääneti, kuunnellut ja ryypännyt ja ryypännyt ja kuunnellut vain, mutta nyt hän rykäsi:
— Pojat, sallitteko minulle puheenvuoroa?
— Hiljaa, "onkkeli" puhuu, hiljaa!
— Minä olen vanha veteraani tässä piirissä. Jokaisen vapun, niin pitkälle kuin muistan, olen viettänyt teidän kanssanne huolimatta siitä kuinka kaukaa kulloinkin olen saanut matkustaa. Mutta vappu on minun vuosipäiväni, minun nuoruuteni vuosipäivä. Ja, hyvät ystävät, te tunnette minut. Minä en ole liian arka, mitä keskustelu-aiheeseen tulee, sen te tiedätte. Mutta yhtä minä pyydän, että jos me laulamme varieteelauluja… skål för Wein, Weib und Gesang!… niin, jos me laulamme varieteelauluja ja lauletaan vaan, niin jätetään Mirdjan nimi siitä pois. Sitä minä vain pyydän; onko se liikaa? Hän on meidän toverimme ja — minun ystäväni… Hän on ainoa nainen koko maailmassa, joka voi kohota olemaan miehen ystävä, ja se ei ole vähän se. Siksi minä sanon, kuten veli Yrjö: meidän tulee olla hänelle ritarit viimeiseen veripisaraan asti. Kun te herjaatte, on se vain mustasukkaisuuden tai nolatun ylpeyden henki, joka teidän suunne kautta puhuu. Niin se on. Te olette jokainen olleet rakastuneet tyttöön ja olette kenties vieläkin joku. Mutta te ette ole sitä tyttöä varten eikä hän teitä varten. Muita teidän tavoittaa pitää, jos te naisen itsellenne tahdotte, ja kuitenkin minä sanon teille, että ne muut eivät ole kelvollisia Mirdjan kenkien tomua suutelemaan. Mikään pyhimys hän ei ole, ei toki, Jumala paratkoon, mutta hänessä onkin eri veri. Minä tunnen hänet. Poissa olevan toverimme malja! Mirdjan malja!
Lasit kilahtivat kiihkeästi. Rolfin silmä oli kostea.
— Minä olen sanonut vain sen, joka sydämelläni oli. Älkää antako häiritä itseänne, veljet!
— Oikein, "onkkeli", oikein! huudahti Yrjö.
Mutta muitten huulilla lepäsi hetken vielä vaitiolon hartaus. Niin hellämielisiä ja herkästi liikutettuja ovat Bakkuksen lapset.
Mutta yön ja viinin henki on hetkellinen ja kaksisiipinen. Yhtä valheellinen kuin suora, yhtä valkea kuin musta, yhtä raskas kuin kevyt, yhtä rivo kuin viaton. Se on kummallinen henki; se nauraa ja itkee yht'aikaa, ja seuraavassa silmänräpäyksessä on se jo taas kaikki unohtanut.
— Mirdjan malja! huusi Mauri Etso. Kaksinkertaisesti Mirdjan malja, sillä Mirdja juuri on opettanut minut juomaan. Se on tosi se. Minä jäin janoiseksi hänestä. Minä en ole sitä koskaan sanonut, mutta minä sanon sen nyt. Minä en sano pahaa hänestä, ee-en! Mutta siitä asti minä vaan juon enkä saa janoani sammutetuksi.
— Että kehtaatkin tunnustaa ruvenneesi juomaan naisen tähden. Oletko lapsi, että sinua vielä Mirdja riivaa?
— No, juon juomisen tähden sitten, mutta sanonpa vaan, että siitä asti on minulla pohjaton jano. Maljanne, hyvät herrat!
— Hoi, Bellman junior, sinä oopperakellarien Orpheus, joko olet virityksessä? Laita nyt Morrelle joku hemmetinmoinen opetus- ja varoitusviisu. Hän on sen tarpeessa.
Pikku Riku virnisteli.
Tuotiin lisää viritystä… Lasit kilahtivat taas.
Improviseeraaja vilkutti merkitsevästi silmää Morrelle ja veti esille kitaran, jota hän aina uskollisesti kuletti mukanaan kuin sylikoiraa. Hiljalleen alkoi hän näpäytellä sitä ja hyräillä:
"Sanokaa, veljet hyvät, filosoofit syvät, miten voipi olla hunningolla naisen, naisen tähden kaikkein nähden, kun maailma on täynnä naisia kaiken-kaikenlaisia."
Jo nauravat kaikki, kilkuttavat tahtia laseilla ja säestävä lopputoisintoa. Ainoastaan Selinä istuu ääneti tuijottaen absinttilasiinsa välinpitämätön väsymys kasvoillaan.
— Ei, laula se persialainen serenaadisi!
— Ei, ei, vaan juomalaulu!
— Tai se laulu ostonaisista…
"Ostonaiset on halpoja,nukkuvat ilman salpoja…"
— Miksi aina tuohon ijankaikkiseen vanhaan tyyliin? huutaa nytSärkkä. Tuollainen naishalveksinta on sekä tyhmää että raakaa!
— Peevelikö sinua tänään riivaa, Särkkä! Taidat jo olla hyvällä alulla kehittyä mamseliksi… Ja mitä erittäin naishalveksintaan tulee, niin voi olla, että se on raakaa, mutta tyhmää se ei ainakaan ole, sillä sen minä sinulle sanon, että jos tahdot kunnioittaa itseäsi, niin halveksi naisia! — Tämän sanoi eräs vanhempi civis sellaisella koomillisella ponnella ja paatoksella, että Särkkäkin rupesi nauramaan.
Hei Tapela, tule nyt esiin jo sen persialaisesi kanssa!
"Kuulitko jo tuloni, sa tulisilmä suloni, sa hekumani hely ja keima, sa suloinen, suloinen Zuleima.
On mulla syvä pikarija sulla hyvä tikari,jää jälkehemme lemmen verileima,sa suloinen, suloinen Zuleima."
— Miksi sinä olet niin äänetön tänä iltana? puhuu laulun kestäessäSelinälle Rolf.
— Itsellesi tarkoitat sen kysymyksen, sinä olet todellakin outo tänään. Milloinpa minä olisin puhunut juuri mitään! Minä kun tuijotan tuohon absinttiin edessäni, on se jo kuin esimakua Nirvanasta. Kaikki on niin pientä ympärillä. Katso nyt, miten se vaihtaa väriä ja vilkuttaa välinpitämätöntä silmää, ja sen lumousta eivät nuo muut ymmärrä, ainoastaan me kaksi.
— Me kaksi separatistia, individualistia, ilvehti Rolf.
— Mitä saastaa nuo toiset juovatkaan, kiihtyi Selinä, ei, sen minä sanon, että vaikka minä olisin miljonääri, en vaihtaisi absinttiani sampanjaan.
"Car nous voulons la nuance encore, pas la couleur, rien que la nuance, la nuance seule fiance le rêve au rêve et la flûte au cor."
— Itse Verlaine ei olisi itseään paremmin deklamoinut! Sinusta saa laulaa, kun kuolet: "La Finlande a perdu son Morphée."
— Sinua saan kiittää siitä nimestä, naurahti Selinä.
— Kuule, älä naura, se on hyvin paha ennustus, siinä on jotakin hirveää, fatalistista. Minä voisin ehkä sanoa siitä jotakin, minä olen vanhempi sinua, ja meillä on yhteistä Verlaine ja absintti… Ai, ai, kun ei sinun vain kävisi kuin minun… Sinä olet nuorempi minua, niin se on, niin se on… Kuule, saanko sanoa sinulle ajatukseni?
— Sano ajatus. Minulta alkaa ajatus jo vähitellen hajota tylsyyteen… sitten on rauha.
— Malta, malta poika, ei se aivan niin pian käy… sinä olet nuorempi minua… Mutta minä sanon sinulle vain sen, että mies, joka puhuu vivahduksista, ei ole enää oikea mies, ja se, joka jää katsomaan absinttilasin sineen, vaikka taskussa on miljoonia, ei ole enää oikein terve. Tjaa — sinä et ole oikein terve etkä ole oikea mies! Ja kun kerran mies alkaa tuntea nyanseissa tai nainen ajatella maksiimeissa, silloin ovat asiat jo hullusti. Se tietää, että hullujen huoneilla on tulevaisuutta tässä maailmassa. Ymmärrätkö? Mies voi kestää elämänkäsityksensä juuri siksi, ettei hän sekoita siihen tunnettaan, ja nainen säilyttää sen tunne-arvot siksi, ettei hän käsitä mitään… Mutta yhdessä molempia!… Ei, silloin tulee se suuri "Übergang" ja "Untergang", josta Nietzsche puhuu… yli-ihminen on lähellä, mutta sitä ennen tulemme me lyödyiksi. Sinä ja Mirdja esimerkiksi, varokaa… ja minä itse… no niin… minä en myöskään ole oikea mies, sillä minä voin itkeä kuin akka, mutta minä olen jo vanha… Samaa sairasta ja kelmeää sukua me kuitenkin olemme, suuret intohimot meiltä puuttuvat, mutta sen sijaan on meillä tuhatväreisesti sensatsionikykyinen hermo-elämä, yhdessä vivahduksessa voimme me elää tappavan tuskan ja tukehtavan riemun. Heikontunut suku me olemme, eikö totta?… Mutta Mirdja, Mirdja, hän on sekä heikko että voimakas, yht'aikaa mies ja nainen.
Persialainen serenaadi oli aikoja sitten vaientunut, ja useimmat olivat Rolfin huomaamatta kiintyneet kuuntelemaan hänen puhettaan, niiden joukossa seuran pikkunen punakka Bellman.
— Kuule, "onkkeli", sanoi hän lyöden Rolfia olalle. Sinä sanoit, että Mirdja on yhtaikaa mies ja nainen. Se ei ollut oikein viisaasti sanottu, minä olen kerran tuhmistanut itseni samalla ajatuksella. Minun täytyy kertoa teille pieni episoodi, jota en ole kellekään vielä kertonut. Se on Mirdjasta ja minusta. Asia on se, että minäkin olin kerran rakastunut Mirdjaan, oikein korvia myöten rakastunut…
— Rakastunut! naurettiin, nyt sinä pahuus syötät kaskuja taas.
— Harrasta totuutta jokainen sana! Niin, minä olin siis rakastunut ja täydellisesti inhimillisten luonnonlakien alainen. Tulin hentomieliseksi, rupesin laulamaan hiutuvia lemmenlauluja ja käyttäydyin hyvin narrimaisesti kaikin tavoin, kuten muutkin vilpittömät Amorin palvelijat. Mirdja oli tietysti lopulla hyvin kyllästynyt vetistelemisiini ja kerran sitten tokasi hän vihlaisevan pilkallisesti: "Pitääkö miehen välttämättä olla kuin nainen ollakseen suuri runoilija?"… Voitteko ajatella myrkyllisempää rakkauden esinettä! Minä tietysti heti vetäydyin nahkaani, koko sairauteni oli kuin pois puhallettu ja uljaasti paiskasin minä vastaan: "Pitääkö naisen välttämättä olla kuin mies ollakseen suuri nainen?"
— Bravo, bravo!
— Jaa, mutta se ei ollut mikään sattuva vitsi. Siitä minun juuri piti huomauttaa. Sillä Mirdja on sittenkin nainen ja on niin pirusti, sanokoon "onkkeli" mitä tahansa.
— Siihenkö se satu loppui?
— No, siihen se loppui… meistä tuli sitten hyvät ystävät.
— Sen lopun sinä ainakin valehtelit, huusi Morre. Jos nainen on niin pirusti nainen, niin ei teistä ikinä tule ystäviä!
— Oletko sinä todella aina ollut Mirdjan ystävä, vain ystävä, ymmärrätkö? kysyi Selinä Rolfilta.
— Minä vannon sen! tuohon käteen!
Selinä vaikeni taas jääden viheriäiseen tuijotukseensa.
Äänet sortuvat jo epäselviksi. Toiset unohtavat omat kysymyksensä, toiset uupuvat kesken kertomustaan. Lähestytään jo kaikin Selinän uneksimaa Nirvanaa.
Yön ja viinin henki on unhotuksen henki…
Mutta Selinä itse, Nirvanan kelmeä apostoli, ei voi unhottaa… Hän muistaa vielä kaksi asiaa nimittäin lauseen: "jos tahdot kunnioittaa itseäsi, niin halveksi naisia", ja sen, että nainen merkitsee hänelle yhä vielä Mirdjaa, kaikesta huolimatta yhä vielä Mirdjaa, ja eikö tullekin aina merkitsemään sitä samaa… Miten hän onkin taistellut nämä pari vuotta vain kahden vastakkaisen ajatuksen ja kahden vastakkaisen tunteen välillä…! Niin, niin, nainen on Mirdja… Mutta miksi halveksisi hän Mirdjaa? Siksikö että hän oli sfinksi? Pikemmin sitten itseään, siksi että hän oli ollut naurettava… Nainen oli tehnyt hänet naurettavaksi… Nainen on Mirdja. Mutta Mirdja ei ole nainen, hän on Jumalan valkoinen ihme-olento, joka kantaa hänen sieluaan… Ryöstäjä, pettäjä!… Vaiti, vaiti, pikku pirut! Mirdja ei ole nainen. Mirdja on Mirdja… Ja mitä merkitsee halveksinta tai rakkaus tai mikään! Ei mitään… suuren vapauttavan tylsämielisyyden edessä…
Saman vapunpäivän iltana kulkee Mirdja kadulla yksin.
Ulkopuolella tuntee hän elävänsä kaikkia noita ihmisiä, jotka hänen ympärillään tungeksivat. Ne huutavat ja hoilaavat ja leikittelevät paperileluilla.
Kerrankin kolistatte pussista toistenne silmille koko arvottoman paperihely-sisältönne, te onnelliset!
Mirdja kulkee eteenpäin ja yhä enemmän ja enemmän vaivaa häntä vastaantulevien leveä karnevaalitunnelma, heidän remahteleva naurunsa ja itsekylläistä iloa tihkuvat silmäteränsä. Kuin kaukainen tanssisävelten humu vanhoilta ajoilta kangastaa hänen korvissaan… Ei, ei se kutsu enää niinkuin ennen… Mirdja on jo liiaksi tanssinut… Mirdja on jo vanha… Eikö lienekin hän jo sadan vuoden elämän elänyt?
Mirdja jouduttaa askeleitaan. Hän on luvannut viettää tämän illan ystävänsä Bengt Iron luona… Ystävänsä! Kummallista, kummallista! Jos hän olisi lausunut tuon sanan ääneen, olisivat kaikki ihmiset kohauttaneet olkapäitään ja heidän kasvojaan olisi valaissut ilkeämielinen hymy. Kumpikin olivat he toki maan-kuuluja eroottisesta joustavuudestaan… Tuo kaikki oli totta… mutta kuitenkin… tai kenties juuri sentähden… Miten olisivat he muuten voineet kestää toisiaan niin hirvittävän kauan?…
He olivat kohdanneet toisensa jossakin suuressa maailmassa sattumalta, tai miksei, laskujen avulla, kuten yleensä suuressa maailmassa kohdataan. Kylmää ja kiehtovaa, myrkyllistä ja säkenöivää oli heidän ensi kosketuksensa ollut, kohteliasta ja kyynillistä yht'aikaa.
Hyvin muistaa Mirdja vielä heidän sotataitoisen lähentymisensä.
— Teillä on huono maine, Mirdja neiti: teistä kerrotaan, ett'ette säästä sieluja, mutta siksi te olettekin yhtä viisas kuin viehättävä…
— Ja teistä kerrotaan, ett'ette säästä edes ruumiitakaan, mutta siksi te olettekin — taiteilija…
— Minä vannon, en ole koskaan ottanut ruumista ilman sielua.
— Ettekä sielua ilman ruumista! Todellakin liian täydellistä, liian ehjää ja tervettä ollakseen uskottavaa!
— Mutta te näette, rakastettava neiti, minä en ole kuollut rakkaudesta.
— Entä sitten, te itse-imartelija! Monet muruilla ruokitutkin elävät.
— Elävät miten elävät: jalkapuussa ja sairaina… Jalkapuuta minä vihaan.
— Miten terveellinen lisä teidän sieluunne olisi täyttymätön toive.
— Kenties silloin myös teidän… Älkää luulotelkokaan minulle kuuluvanne muruilla ruokittuihin…
Tällaista oli jatkunut vielä hyvän aikaa, mutta yhä tyynemmässä ja syvennetymmässä äänilajissa. Miksi me rimpuilemme? olivat he äkkiä kumpikin tunteneet, ja kuin yhteisestä sopimuksesta olivat he heittäneet sanaleikittelyt syrjään ja suurina ja hartaina toistensa sieluun tuijottaneet, paljaaseen sieluun…
Mutta sitten Iro oli kuin äkillisen hulluuden valtaamana tarttunut häntä ranteeseen huudahtaen:
— Mutta mehän olemme ystäviä jo kehdosta alkaen, te olette harvinainen taiteilijaluonne, te Mirdja, Mirdja…!
Silloin oli Mirdja melkein närkästynyt. Tuossa hänelle niin vanhassa lauseessa oli hän ollut näkevinään vain yli-ylpeän salonkimiehen armoittavaa itse-ihailua, ja jälleen kopean, pilkallisen itseryhtinsä kannattamana oli hän vastannut:
— Te pyydätte olla kovin ritarillisia, te miehet. Mitä te vaaditte naiselta? Ette mitään, tai korkeintaan heijastuksen itsestänne, ollaksenne valmiit upottamaan hänet omien ansio-nimienne tulvaan! Miten liikuttavan luonnollisesti luovuttaakaan mies vaimolleen tittelinsä… Mutta te, herra harvinainen taiteilijaluonne, olette vähän liian rohkea heittäessänne sen ensimäiselle tuntemattomalle.
— Te ylpeä ihminen, oli Iro vastannut, olisiko minun pitänyt ensin kymmenen vuotta ääneti kurkottaa teille sieluani ja sitten vasta puhua? Te tiedätte varsin hyvin, että joskus voi sattua, että tuo ensimäinen tuntematon onkin elämänvanha tuttu… Sitäpaitsi teidän täytyy uskoa minuun nyt, minä puhuttelen teitä toverina enkä naisena, ja minä paljastan pääni ja sanon: taiteilija, joka loistaa omalla valollaan!
Ja heistä oli sitten tullut niin hyvät ystävät. Ajatuksissaan on Mirdja jo saapunut aivan atelierin ovelle… Se tuli vastaan kuin odottamatta. Hajamielisenä silmäili hän ympärilleen tuntien pakottavaa tarvetta jollakin lailla järjestää ajatuksiaan. Hän astui pimeään käytävään ja istahti portaille melkein oven eteen. Miten useasti hän olikaan tästä kulkenut, kuin kotiinsa kulkenut!… Tuhansittain muistoja piili tämän pimeän porraskäytävän varjokoissa… ja kauniita muistoja kauttaaltaan… Muistoja hetkistä, jolloin hänen sielunsa oli ollut uljainta taitelija-uskoa tulvillaan, jolloin itseluottoinen työ-into oli polttanut aivoissa ja mielikuvitus autuaana lennellyt yli-ihmisten ilmatarhoisssa… suuruuden-unelmien muistoja… Toistensa titaanivoiman innostajia olivat he osanneet olla, Bengt ja Mirdja. Ja he olivat kertoneet toisilleen kaikista sielujensa epätasaisista oikuista ja kummallisista kokemuksista ja päässeet siten vähitellen omituisen lähelle toisiaan… omituisen lähelle… Välistä oli Mirdja kysynyt itseltään, eikö tätä kaikkea kaunista ja eheää olisi saattanut nimittää rakkaudeksi, mutta hän oli aina sitten työntänyt sen ajatuksen luotaan ja tuominnut itsensä mahdottomaksi; hänellä ei todellakaan enää ollut oikeutta olla naivi… Ja hänellä ei ollut sitä paitsi mitään syytä lopettaa tätä suhdetta. Hän tahtoi olla nyt vain taitelijatoveri, ystävä… Ja kuitenkin tiesi hän varsin hyvin, että hän liiankin usein muistutti Bengtille olevansa nainen, kiihotti häntä tahallaan ja nautti nähdessään, miten toinen imi silmänsä kiinni hänen punaisten huultensa hienoon viivaan, kuitenkaan uskaltamatta niitä suudella…
Kerran heidän ensimäisiä kertoja yksin ollessaan atelierissa oliBengt kysynyt:
— Etkö pelkää?
— Minä en koskaan pelkää, oli Mirdja vastannut keveällä ärsytteleväisyydellä.
Ja Bengt oli silloin ottanut Mirdjan käden, silittänyt sitä ja sanonut:
— Voimakas sinussa omaa voimaansa kunnioittaa ja tottelee sinua ylpeänä, kuin omaa ritari-tuntoaan, sinä kumma, kumma tyttö…
Niin, Bengt oli aina, todellakin aina ollut ritari, mutta Mirdja oli nähnyt, että hän kärsi… Ja viime viikkoina oli hän käynyt oudon kalpeaksi ja sairaan näköiseksi.
Hermostuneita askeleita kuului atelierista. Bengt odotti… Ja odotus on hivuttavin kaikista tuskista… Mutta Bengt saisi aina odottaa…
Odota, odota, rakasta, rakasta! huusi Mirdjan sielussa, ja hän painoi päänsä oveen vääntelehtien salaisesta julmasta nautinnostaan.
Ihanaa on noin pitää ihmisten sieluja vallassaan heidän tietämättään, ihanaa, ihanaa!…
Huu! — Oliko hän Bengtin ystävä! Eikö kaikki ollut valhetta alusta loppuun, tämäkin, kuten ennen…? Bengt oli mies…
Mirdja naurahti hiljaa, avasi oven kuulumattomasti ja katsoi sisälle. Bengt ei enää kävellyt. Hän seisoi selin. Puolihämärästä kuulsi esiin hänen tumma, liikkumaton silhuettinsa.
Miten kaunis mies oli Bengt! Miten ylhäinen oli viiva, joka yhdisti pään ja olkapään! Liian kaunis mies! Se panee aina helposti epäilemään miehen neroa… Sitä paitsi oli kai todellakin Bengtin neron laita niin ja näin, mutta sivistynyt oli ainakin hän sen sijaan, ei yhtään viljelemätöntä kohtaa, ei muokkaamatonta maata…
Bengt katsahti äkkiä taakseen kuin hypnoottisen voiman vetämänä.
— Sinunko silmäsi ne sieltä vetävätkin?
— Sinä olet liian kaunis mies, Bengt Iro, puhui Mirdja ovelta melkein juhlallisesti. Kreikkalainen kanon ei enää sovi nykyaikaiselle ihmiselle. Ruumiin kuva ei saa olla sielun kuvan etusijalla: se on liian helppotajuista kauneutta.
— Itseesi voit ainakin silloin olla tyytyväinen, sillä sinun kauneutesi on ainakin sitä kaikkein vaikeatajuisinta lajia taivaankannen alla. Jokainen piste sinun ruumiissasi kuvastaa sielua ja sentään ei siitä saa kiinni. Se voi todella tehdä ihmisen hulluksi. Se kutsuu ja kiihottaa, nolaa ja masentaa samassa. Ajattelin itseäni nyt etupäässä taitelijana. Ja arvaapas, mitä mietin tässä juuri kun tulit? Samaa kuin niin monesti ennen: että olisinpa minä se mies, joka osaisi maalata sinut, huomaatko, todella osaisi maalata sinut! Minusta tulisi nykyään elävän taiteilijamaailman suurin mestari. Aina minä maalaisin sinua. Sinä olisit minulle samaa kuin Monna Lisa Leonardolle, Helene Fourment Rubensille, Saskia Rembrandtille tai mrs Siddal Rosettille. Mutta mitä ovat heidän naisensa sinuun verrattuina! Sinä sybariitti ja madonna, sinä, joka olet kaikkea yht'aikaa etkä sentään mitään, joka olet joka päivä uusi! Et voi aavistaakaan, millaisen fantasiatoiminnan sinä nostatit minussa tänäänkin, kun yhdessä ajoimme läpi kaupungin. Sinun pehmeää punaa hiiluva pukusi ja leveä hattu sitoivat sinussa esiin taas jotakin — aivan ennen aavistamatonta, jotakin niin kumman kaunista ja kiehtovaa. "Minun ruhtinattareni, minun ihana puolattareni!" puhuin sinulle itsekseni. Sinä katsahdit minuun, sinun ruumiisi solut väreilivät yhtenä ainoana pehmeänä aaltoiluna. "Minun notkeanilkkainen pantterini, minun silkkijalkainen pedonpentuni!" kuiskasin uudestaan, ja joka hetki täytyi minun luoda sinusta itselleni uusi kuva. Hyvä Jumala, voiko sellaista maalata, sellaista lakkaamattoman vaihtelun yhteyttä yhteen kuvaan! Se olisi valiotuoksu kaikista taideteoksista! Ja sentään se on minun kunnianhimoni polttavin unelma. Mutta miksi vain unelma, unelma?… Miksi en voisi…? Hyasintteja sinun vierellesi, väkevälemuisia liljoja sinun polvillesi… mutta se vielä merkitse mitään… Sinusta itsestäsi pitää huokua kaikki nykyaikaisen värisevän hermo-elämän sekuntitunnelmat, sen liikakiihottuneet sensatsioniheijastelmat, opiumihuumaus, absinttihulluus, koko tuskaisen aisti-elämän herkkä mystiikka, sen kauneuskiihkoinen, sairas tunnehourailu ja… kaiken vastakohta. Sillä sinun silmäsi, nuo fasineeraavat ja vaihtelevat, ne ovat pikemmin kiveä kuin tulta. Rubiinin kyyneleinen kuumuus, opaalin kelmeä oikullisuus ja smaragdin sitova viherä leikkivät niiden pinnoilla, väliin pistäen kuin kipinä, väliin kylmentäen kuin jääkristallin lahjomaton kovuus… Oh, Mirdja, miksi sinä teet minun puheeni valheeksi! Miksi pehmeästi ja hukuttavasti ja salaperäisesti? Ei kiveä, vaan suota ovat sinun silmäsi, ruskeanviheriää suosammalta, pehmeää kuin valkoinen suohöyty, sala-upottavaa kuin heinittynyt hete. Miten se sitoo ja vetää ja kutsuu…!
Hämärä tummeni, takkavalkean loimottelu kirkastui yhä. Kaksi ihmistä näkyi kivettyneinä ensi yllätyksensä alkuasentoihin…
Vihdoin liikahti Mirdja. Kirkkaasti nauraen tuli hän Bengtin luo ja löi häntä keveästi olalle:
— Hullu poika, olenko minä kenties sinun mallisi! sanoi hän.
— Ihminen kuvittelee mielellään hämärissä… Tämä oli minun runoni sinulle. Ja enhän ole niitä usein tehnyt, sen voit myöntää, ystävä. Enkö ole ollut hyvä toveri? — Kiitos, että tulit. Aloin jo epäillä, että olit eksynyt jonnekin muualle…
— Sinun luonasi on paras… Mutta miten täällä näyttääkin hauskalta, kun ei ole muuta valoa kuin takkatulen liekehtely…!
Bengt hymyili.
— Minä olen valmistanutkin sinulle juhlaa. Näetkö, tuossa on booli?Uskotko, että se on hyvää?
— Tiedän, että olet mestari monella alalla.
He vaikenivat molemmat ja tuijottivat tuleen.
— Kaksi vuotta olemme jo tunteneet toisemme…
— Onko siitä jo kaksi vuotta? huokasi Mirdja.
— Onko se liian pitkä aika sinusta?
— Minä en ole vielä kenenkään kanssa tullut toimeen niin pitkää aikaa… tiedät miksi…
— Minä tiedän… samoista syistä kuin minä.
— Olemmeko me sitten jo eläneet erotiikan ohitse ja kohdanneet toisemme vasta sen ulkopuolella, tai miten on selitettävissä suhteemme pitkä tasainen sopusointuisuus?…
— Erotiikan ulkopuolella… ei, ystävä, ei se ole niin… Emmehän me ole neutreja kumpikaan. Jos me olemmekin eläneet kuin toverit, olemme sillä vain vetäneet erotiikkaa nenästä. Minä olen tosin kantanut sinua käsivarsillani, kun metsässä jyrkänne on sattunut vastaan, kantanut sinua, kuten vain veli voi kantaa. Minä olen juurta jaksain ja likeltä tutkinut sinun ihanan ruumiisi viivoja, tutkinut sinua, kuten ainoastaan puhdas taitelija voi tutkia, mutta sentään yhtäkaikki on se sisin ja salaisin minun sielussani, minun silmässäni, pyytänyt ja himoinnut sinua, sinun huuliasi, sinun varttasi, koko sinun olentoasi ja… sinä olet kyllä nähnyt sen.
— Minä olen kyllä nähnyt sen…
— Sinä olet tuntenut, miten minun kantava käsivarteni on värissyt pidätetystä intohimosta…
— Minä olen tuntenut sen…
— Ja sinä olet ymmärtänyt…
— Minä olen ymmärtänyt…
He vaikenivat taas molemmat… Sitten Bengt aivan hiljaa melkein vieraalla äänellä:
— Kenties et ole kaikkea ymmärtänyt sentään… Monesti olen itseltäni kysellyt, miksi en voisi sinua suudella, olit sitten ystäväni tai mikä tahansa. Eivätkö kenties ystävät suutele toisiaan! Tai eivätkö kenties nekään suutele, jotka rakastavat…? Ja kuka takaa, ett'emme me rakasta…? Mutta minä en ole tehnyt sitä siksi, että olen empinyt antaa suhteellemme murhaniskua. Sillä sitä se olisi. Kenties joku hetken rakkaus ensin, kenties ei sitäkään… Ja tämä on ollut niin kaunista. Kitsas olen minä ollut, oikea hyötykeinottelija… Muistuu tästä mieleeni eräs Bourget'n novelli nimeltä "Flirting Club." Sellaisen olivat muodostaneet muutamat vanhat, jo elämän kaiken hekuman tuntevat elostelijat, jotka kylläisyytensä keskestä vielä kaipasivat jotakin tuntematonta kiihotinta. He tahtoivat nimittäin kerrankin kokea keskeytymätöntä nautintoa, alituista sensatsioni-nousua ilman laskua, alituista hermoväreilyn vähittäiskiihotusta ilman katkaisevaa huippukohtaa. Siksi olivat he perustaneet klubin, jossa saivat seurustella ihanien, henkevien naisten kanssa, nauttia heidän sulojensa hurmaavasta läsnäolosta, mutta pysähtyä aina kosketuksen rajalle: he saivat rakastaa olematta koskaan rakastajia. Mutta pitää olla dekadentti ja elostelija pitääkseen enemmän liköörin tuoksusta kuin itse likööristä, kuten Bourget sanoo. No niin, tuota tuoksua olet sinä ollut minulle, tuota alituista kiihotuksen ja rakkauden nousua. Kaikkein dekadenttisinta ja herkullisinta erotiikkaa olet sinä ollut minulle, Mirdja, ollessasi toveri, ystävä. Nyt ymmärrät…
— Itseämme voimakkaammat olemme me tainneet olla… Tai oikeastaan sinä olet ollut voimakas.
— Ja sentään et tunne minua siksi, joksi sanot. Muistatko, kerran uskoit voivasi sellaista rakastaa ja — minua sinä et rakasta…
Bengt oli sanonut tämän mitä jokapäiväisimmällä äänellään, tasaisesti ja varmasti; ei pienintä aristelevaa värähdystä, ei pienintä soimauksen vivahdusta, ei edes kysyvää sointua siinä ollut. Kuin luonnollisimman asian maailmassa: minua sinä et rakasta… No niin, tietysti se olikin niin, tietysti, tietysti… Tai oikeastaan kenties Mirdja tätä sittenkin rakasti, tätä hienoa ja voimakasta henkeä, joka jaksoi ylläpitää sopusointua hänenkin sielussaan… Hulluutta! Niin kauniilta oli tuntunut aina ennenkin ennen rikkoutumista. Tietysti oli Bengt oikeassa, tietysti. Mutta hänen ei olisi pitänyt sanoa sitä; tämä tuntui aivan yhtä pahalta kuin jos hän olisi väittänyt päinvastaista. Tai oliko tämä sittenkin vain joku ansa…
Mirdja puristi huulensa yhteen, ja välinpitämättömästi naurahtaen äännähti hän:
— En!
Mutta äkkiä, rajusti kuin ukkosen lyömänä, lankesi hän polvilleen repäisevään itkuun ja hänen päänsä painui tiukasti Bengtin polvea vastaan. Miten kauheaan kohtaloon oli hän itsensä tuominnut! Mikä korkea oikeus-istuin hänen rinnassaan vaati hänet kieltämään onnensa ja rakkautensa! Miksi, miksi? Muserrettuna nyyhkytti hän rakastettunsa jaloissa.
Bengt nosti Mirdjan ylös kuin lapsen, silitti hänen päätään hyväillen ja rauhoittaen:
— Mutta rakas ystävä, rakas ystävä, enhän minä pyytänyt sinulta mitään, en tahtonut mitään… kaikkihan on hyvä juuri näin…
Silloin Mirdjan rinnassa yhä valtavammin nyyhkytti: ei ole hyvä näin, ei ole hyvä näin… Me rakastamme toisiamme, niin se on, me kaksi kadotukseen ja kadottamiseen tuomittua… Mutta kun me emme tahdo kadottaa toisiamme, koetamme me vetää itseämme nenästä ja uskottaa itsellemme, ett'emme rakasta. Sillä me tiedämme, että meidän rakkautemme on aina vain hetken asia, ja sitten ei ole enää mitään. Niin se on, niin se on! Mutta tätä ei voi myöskään jatkua, tätä tappavaa hermokiihotusta. Ei ystäväni, en voi sinua sillä hinnalla itselleni pidättää ja rakkautemme loppua en siedä nähdä, minun ystäväni, minun ystäväni, nyt on minun vuoroni olla voimakas…
Ja äkkiä valtasi suuri tyyneys Mirdjan sielun ja hänen otsalleen laskeutui itsevoittajan ylväs, riemuisa rauha. Hän oli määrännyt heistä väistymään toisen.
Liikkumattomana nojasi kättään uuniin äänetön, kalpea tyttö… Liekit heijastuivat hänen poskillaan, silmillään ja huulillaan, ja sentään oli hän kalpea.
Maalari katsoi, katsoi… Hän nieli, ahmi, imi noita valoja sieluunsa ja siellä alkoi käydä kuin kirkas oboen ja viulun soitto…
Näin on todellakin hyvä, näin. Hienointa hekumaa olet sinä minulle kalpea, kumma tyttö, puhui hän itselleen.
— Se ei sinua loukanne, puhui hän ääneen, jos taitelija minussa sinua rakastaa ja unelmoi. Sinun kauneutesi on yliluonnollinen. Kuin nykyaikaisen ihmisen kauneus-unelmain apoteosi sinä olet. Näin minä sitä ajattelen, kun sinä siinä edessäni seisot: kalvas, ihana nainen, josta antiikin lemmen voima on loppuun kulunut, silkkisessä varressa nuokkuva narsissi, kelmeät huulet, riutuva sielu, joka kaikkea maisteltuaan vielä värähtelee sammumatonta, toivotonta nautinnonhimoa, mutta kaiken ylitse lepää raskaana äänetön melankolia, tuo kaikki sovittava, pehmentävä, utuinen ja salaperäinen ilmakehä… Sinä et usko enää nektaria löytyvän noille huulille!… Sinä et usko…
Ja äkillisen kuolettavan intohimon väristämänä kohotti hän ojoon käsivartensa sulkeakseen syliinsä Mirdjan.
Mirdja käännähti notkeasti ja voimakkaasti ja luisui pois hänen käsistään kuin leikkivä kissanpentu. Sitten pysähtyi hän keskelle lattiaa ja tuijotti maalariin huulilla kevyt pila ja silmissä vielä epämääräinen surumielisyys… Monet äänet yht'aikaa puhuivat hänen sielussaan viisautta… Huusi siellä Selinän äänellä: "Kirottu, kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden kaikki-syöpä ja polttava intohimo." Selitti siellä Bengtin äänellä: "Sinusta on antiikin lemmenvoima loppuun kulunut, kelmeät huulet, riutuva sielu on sinulla… sinä et usko nektaria löytyvän noille huulille, et usko…" Lisäsi siellä hänen oma äänensä: "Sinussa ei ole intohimoa, sentähden ei sinulle löydy nektaria, kalpea, kelmeä ja kulunut epäilijä sinä olet, ja jos sinä sentään antaudut, niin sinun olemuksesi lakkaa, sillä sinun intohimosi on valhetta, valhetta, valhetta."
— Mirdja, sanoi maalari, sinun ruumiisi luisuu pois minun käsistäni, kuten sinun sielusikin… Kuten sinun sielusi, toisti hän hitaammin. Juuri kun luulen, että minulla on jotakin sinusta ja yritän sitä tuntea, kosketella, omistaa, väistyt sinä pois kuin petollinen unikuva ja minulle jää aina vaan pettymys ja tyhjyys. Ei mitään, ei mitään ole minulla sinusta, vaikka minulla on niin paljon… Ja silloin tulee välistä kuin hulluus minun ylitseni ja minun tekee mieli huutaa sinulle: anna minulle edes ruumiisi, merkiksi, että tahdot antaa minulle sielusi, jota en saa… Ymmärrä sellaiset hetkeni, Mirdja, ystäväni…