Mirdja vaikenee äkkiä. Toinen tuijottaa häneen niin oudosti…Pitkään aikaan eivät he puhu mitään, kumpikaan. Vihdoin virkahtaaSöderberg:
— Naiset ovat tavallisesti lapsia, mutta te ette ole lapsi…
— Myrsky- ja kiihkokausikin on jo takanani…
— Varmastiko jo takana?
— Varmasti.
— Siitä luetaan käännekohta ihmisen elämässä. Usein muuttuu…
— Niin, vanhaksi. Yhdessä päivässä voi tulla vanhaksi. Huomattuaan että on polttanut siipensä…
— Jotakin siihen suuntaan. Mutta kehitys ei katkea vielä siihen, missä kultaiset siivet katkeavat…
— Ne saattavatkin olla vain kissankultaa…
Molemmat vaikenevat taas. Tietämättään ovat he joutuneet aivan syrjään muusta yleisöstä.
— Mutta mepä istumme täällä hauskasti, aivan kuin kaksi rakastavaista, naurahtaa äkkiä Söderberg.
— Tai kuin kaksi vanhusta, lisää Mirdja.
— Teitä ei huvita nämä ihmiset.
— Ei.
— Sallitteko, että saatan teidät kotiin?
— Mielelläni.
Huomaamatta lähtevät he pois. Äänettöminä kulkevat sitten kauan pimeää katua.
— Kummallista, alkaa Mirdja vihdoin puhua, että minusta tuntuu kuin olisin teidät aina tuntenut ja kuitenkin näemme toisemme tänään ensi kerran… Liekö tämä nyt sitä heimolaisuuden valintaa?
— Epäilemättä on tämä ilta minulle ollut niitä hetkiä, joihin aina tulen muistossani palaamaan, kuten elämäni harvoihin keidaskohtiin…
Taas he astuvat vaiti, hiljaisina kuin kaksi ajatusta toistensa vieressä. Aina Mirdjan asunnolle asti siten.
— Tässä minä asun, sanoo Mirdja.
Mutta toinen ei puhu vieläkään mitään. Pysähtyy vain hänen eteensä ja katsoo, hänen silmiinsä katsoo…
— Miksi te katsotte noin, mitä te näette minun silmissäni?
Minä näen naisen, joka ymmärtää miehen, ajattelee Runar Söderberg. Mutta hän ei lausu sitä ääneen. — Ja ajatukset kulkevat vielä edemmäksi: sellaista naista minä voisin rakastaa ja — olla hänelle ritari elämäni loppuun asti… Mutta tämän painaa hän alas vielä tiukemmin…
Ja tyttö hänen edessään seisoo ja odottaa ja ajattelee samanlaisia yötyperiä ajatuksia: tuollaista miestä, joka on noin tyyni ja syvä ja tavallinen, noin hillitty ja hieno, tuollaista voisi pitkällä rakkaudella rakastaa… Mutta heti hän lisää: Lapsellisuuksia! Minä olen minä ja sinä olet tietysti samanlainen kuin kaikki muutkin…
He katsovat toistaan yhä ja vaikenevat.
Mutta tyttö muistaa äkkiä: minähän en osaakaan rakastaa…
Ja mies: minähän en enää etsi naista…
He puristavat toistaan kädestä ja eroavat.
Kummittelee, kummittelee…
— — —
Tuuli vonkuu ja helvetin saranat naukuu… Noita-akat ratsastelevat ilmassa vanhoilla luudantyngillä ja pikkuset pirunpojat kiristelevät hampaitaan puiden latvoissa. Siinä on suhinaa, sipatusta ja salamoimista.
Mutta se ei ole oikeata tämä, älkää luulkokaan!
Se on ainoastaan varjojen irvileikkiä, kadotettujen henkien veristä maskeraadia… Väriä siinä on, mutta on myös halujen harmautta… Tulta ja jäätä, kevyttä unta ja raskasta painajaista sekaisin…
— — —
Tätä kaikkea katselee Mirdja sielussaan ja ajattelee:
Ei ole kauan siitä, kun vielä luulin, että olin kivipatsas omalla haudallani. Sieluton ja suunnaton möhkäle… Sammuneen hengen hiilissä törröttävä musta risti…
Ja nyt onkin kaikki toisin.
Nyt kummittelee, totisesti nyt kummittelee! Kivellä alkaa sydän sykkiä… Sen jäiseen kuoreen aukeaa kaksi syvää, tuskallista silmää ja silmiin kihoaa tosia, inhimillisiä kyyneleitä…
Siis kaikki onkin ollut vain valekuolemaa tai unta ilman unia, johon äkkiä lankeaa hyvin väsynyt… Ja eikö Mirdja ollutkin kerran hyvin, hyvin väsynyt… silloin ennen, kauan aikaa sitten… Kerran eräänä vappuyönä… jolloin hän tunsi jo itkeneensä yli voimain… Silloin se mahtoi langeta hänen ylitsensä se uni… Ja siitä asti on hän nukkunut ja aika on tanssinut hänen päällänsä kuin varjo…
Mutta nyt on herääminen tullut ja uudestisyntyminen ja tästä luetaan käännekohta ihmisen elämässä…
Niin hän sanoi…
Lähteä taas eteenpäin, mutta jättää parempaa jälkeä kuin ennen, kohottaa taas silmänsä tähtiin, mutta puhtaampiin ja pysyväisempiin kuin ennen, syttyä taas tulen kipeäksi lieskaksi, mutta syvemmäksi ja hiljaisemmaksi kuin ennen…
Minä tuhatkertaisesti hullu! huudahtaa Mirdja itselleen. Enkö minä koskaan viisastu! Tuhat kertaa olen jo työntänyt luotani kaikki hyvien ihmisten kolmiyhteydet ja tuhat kertaa rukoilen minä niitä itselleni taas takaisin. Että minä vielä uskoa ja toivoa elämältä pyydän, sen minä ymmärrän, mutta että minä rakkautta — — voi että minä vielä rakkautta itselleni huokaan!…
Mikä uupumaton unien tavoittelija minä olen… niin olen… kuin rannalla uneksija, joka elämänsä uhalla hukkaa, joka henkensä kaupalla kurkoittaa vesipeilien kellokukkaa…
Kurkoittaa, kurkoittaa…
Yhä…yhä…yhä…
— — —
Sakea sumu lepää yli kaupungin. Raskautta on ilmassa, raskautta sydämissä. On kuin täytyisi joka ihmisen lakkaamatta toistaa itselleen samaa yksitoikkoista asiaa: nyt on sumua, nyt on sumua. Niin sen kostea hyhmä tunkee joka ainoaan paikkaan… Ja se panee värähtelemään ja kelmeästi ja hiljaisesti ajattelemaan…
Liekö koko kaupungissa sumun voittamattomia muita kuin kaksi… mutta niillä kahdella onkin kuumetta…
He istuvat lampun lempeässä hohteessa aivan lähellä toisiaan ja tavailevat toistensa sieluja. Sillä ajatustensa uskotun, ristiriitojensa lempeämielisen sovittajan luulevat he löytäneensä toisistaan. Ja kuin päihdyttävää huumausta on tämä äkkiä saatu usko. Siksi on heillä niin loppumaton ja kiihkeä tarve yhä uudestaan ja uudestaan todistaa se todeksi. Lakkaamatta kertoa ja puhua heidän täytyy…
— Sinä… varmaankaan et ole ollut niin vaikealuonteinen kuin minä: himoava kaikkea ja sentään kyllästynyt kaikkeen; ikävystynyt pelkästä työn puutteesta, ja sentään työ on odottanut.
— Niin, niin… Runar vain nyökkää.
— Mutta tätä et ole koskaan ollut: kelvoton, unohtava ystävä, seura-ihminen ennen kaikkea, vaikka juuri seurassa yksinäisyys kuitenkin pahimmin on ilkkunut, ystävän kaipuu painavimpana pakottanut… Ymmärrätkö edes sellaista? Ymmärrätkö, että kun elämä oikein kovana koskena ylitse kohisee, niin kovana, että hädin tuskin tasapaino-pisteensä saa pelastetuksi, niin ei silloin jää aikaa avaruuden takaisille ystäville… Ja uutta, aina vain uutta olen minä ikäni kaiken elämältä pyytänyt…
— Ja nyt? Sinä kaipaat taas jotakin uutta, eikö niin?
— Niin, todellakin uutta minä taas kaipaan, puhuu Mirdja hitaalla painolla. Älä naura! Minä tiedän varsin hyvin, että ainainen uutuuden-tavoittelija on ainoa, joka ei mitään uutta enää löydä… Mutta sittenkin on se, mitä minä nyt tällä haavaa kaipaan, jotakin sellaista, jota en koskaan ole kokenut, en edes osannut toivoa ennen: rauhaa… Niin, sisällistä rauhaa ja eheyttä minä kaipaan nyt, en mitään muuta. Jotakin, joka sulattaisi minussa yhteen kaikki tuhannet hajanaiset vaikutelmat ja tekisi minusta kokonaisen ja elämän-kestävän… Tai oikeastaan, jos tahdon olla oikein suora itselleni, minä kaipaan nyt tuota niin paljon vihaamaani uskollisuutta. Uskollisuutta jollekin asialle, jollekin vakaumukselle, jollekin työlle, niin, ja miksei myös jollekin ihmiselle… Näetkös, se on nyt niin sittenkin, että minä olen jo vanha. Heikkouden merkit ovat varsin tuntuvat. Minä en enää jaksa päivä päivältä hankkia itselleni uusia ystäviä.
— Entä kaikki ne vanhat?…
— Oh, heidät olen minä heittänyt kaikki pois!
— Oikusta?
— Tai vapauden halusta tai ylpeydestä tai — kenties tyhmyydestä. Herra ties. Varmaankin tyhmyydestä! Sillä ei kuitenkaan jaksa olla aina yksin. Joku uskottu täytyy ihmisellä sentään olla. Jollekin täytyy saada joskus puhua, vaikkapa sitten koiralleen…
— Silloin on koiran asema epäilemättä edullisempi kuin sen uskotun. Sillä valheita saa hän syödä, kuten kaikki muutkin, mutta kuitenkin kuuluu hänen yksinomaisiin velvollisuuksiinsa uskoa kaikki…
— Runar!
— No, ei suinkaan se ole sinulle mikään uutinen, että ihmiset ovat yleensä suuria filisterejä. Sielun salaisimpia vaikuttimia tuodaan aniharvoin esille, etenkin jos niiden jaloutta vain jollakin tavoin sopii epäillä. Tai jos se tehdään, tehdään se sitten oikein paraadilla, tunnustuksien muodossa, joiden suuri ansio on siinä, että ne aina todistavat tekijänsä erinomaisen syväksi sielunanalyytikoksi ja ennen kaikkea rohkeaksi, joukon yli kohoavaksi, ennakkoluulottomaksi totuuden palvelijaksi ja neroksi… Mutta tässä he tekevät oikein, ihmisparat!…
— Mutta todellista ystävää ei sentään pelaa pois väärillä korteilla…
— Sitä oikeaa, lisää Runar pienellä ivalla.
— Sinä et luota naiseen…
— En minä tiedä. Minulla ei ole siinä asiassa mitään kokemusta.
— Sinä et luota minuun?…
— Sinä osaat pettää, sanoo Runar hitaasti.
— Sinä et luota minuun?!
— Sinussa on vaarallista satanismia, ma diablesse! naurahtaa Runar.
— Minä olen kevytmielinen ja hetkellinen, on minulle sanottu. Minä osaan sen jo. Mutta minä en ole koskaan halpamainen. Uskotko edes sen?
— Uskon kyllä…
— Ja kun minä nyt sanon sinulle, kuuletko, että sinua minä en koskaan petä… en koskaan… Minä osaan olla myös suora, niinkuin ei kukaan taivaan kannen alla, ja silloin aivan ehdottomasti, peljättävästi…
Tai onko se sinulle minkään arvoista? jatkaa Mirdja tuskin kuuluvasti.
Runar on tullut vakavaksi. Hitaasti puristaa hän Mirdjan kättä.
— Minä näen liian kaunista unta, sanoo hän hiljaa. Unen toverista, unen ystävästä, unen naisesta…
— Unta… Näetkö sinäkin vielä unta! Tavallisesti vain hyvin epäkypsä mies näkee unia siitä hyvin kypsästä naisesta, jota hän vielä ei tunne… Mutta sinä…
— Mutta minä, niin, en ole hyvin nuori enää, eikö totta!… Mutta kenties epäkypsä…
— Oletko sitten runoilija, koska niin kauan olet lapsi?…
— Sen verran kuin ihminen tarvitsee elääkseen. Minä uneksin keventääkseni elämääni…
— Ja minä kun olen luullut, että unet tekevät elämän vielä raskaammaksi…
— Elämä pysyy elämänä ja unien kuvat kaartavat kaukana, se on totta. Mutta jos omistaa oikein hyvän unen, voipi siitä virrata aivan merkillinen valo ja voima kaiken ylitse… Mutta sitten siihen pitääkin uskoa…
— Ja sinulla on sellainen uni ja usko, niinkö?
— Niin. Jokaisella lienee kai jonkunlainen elämän-unelma, jonkunlainen kuvitelma ihmisen tarkoituksesta…
— Paitsi minulla… Anna minulle se unesi, Runar. Minä olen niin sen tarpeessa. Ah, miten usein tuntuukaan minusta elämä niin tuiki tarkoituksettomalta…
— Sellaisia hetkiä on kyllä ollut minullakin, ollut paljonkin. Mutta ne ovat aina menneet ohitse. Minulla on näes sellainen ala, joka ei mielellään suvaitse "Weltschmerziä", — historia… sinä tiedät… Ja sieltä olen minä löytänyt…
— Tiedän jo, mistä aiot puhua. "Jumalan sormesta" tai "punaisesta langasta" tai jostakin sellaisesta yhtä tutusta asiasta… Kovin laimistuneita nuo vanhat heittotermit…
— Puhutaan sitten mieluummin kaiken tarkoituksenmukaisuudesta. Mutta kieltää sitä ei voine. Sillä ihmiskunnan historia on kauttaaltaan täynnä merkkejä ikuisen, johdonmukaisen voiman vaikutuksesta, kutsuttakoon sitä sitten kehitysvoimaksi tai jumalaksi tai miksi tahansa. Ja kun katselee taaksepäin tuota kehityksen piirtämää ihmeellistä aaltoliike-viivaa, jossa jokainen harja on merkinnyt jonkun uuden totuuden kirkastumista ja jokainen laakso taas uutta harjaa, niin ei todellakaan voi olla uneksimatta kauniita ja suuria edistysunia ihmiskunnan olemassaolosta ja tarkoituksesta. Ja silloin tekee iloisella mielellä työtä…
— Tai ei tee ollenkaan; se riippuu kunkin luonteesta, pilailee taas Mirdja. Sinun maailmankatsomuksesi on juuri siitä niin mainio, että se on yhtä mukava työttömälle kuin työtätekevälle, niin uhrille kuin sankarille. Mutta itämaiden ihminen ymmärtäisi sen vain tavalliseksi fatalismiksi ja antaisi tahtonsa edelleenkin levätä… Ja yhdentekevää kai onkin ihmiskunnan kehitykselle, makasin minä sen aaltoviivan laaksossa tai harjalla. Sillä koska kerran maailmanrakenne ja kehitys pienimpiin, hienoimpiin vivahduksiinsa asti on saman tarkoituksenmukaisuuden läpitunkema, olen minä aina joka asemassa yhtä paikallani ja aina tietysti sen lopullisia päämääriä edistävä. Sillä mikä minä olisin elämälläni hituistakaan säikyttämään ikuisia lakeja! Olin minä sitten kuinka vanhoillinen, kuinka valonarka ja huono tahansa, olen tietysti aina, joskin epäsuorasti, toteuttava siis ihmiskunnan tarkoitusta…
— Mutta et omaasi silloin. Yksilöllä on sama päämäärä kuin koko ihmiskunnallakin, totuuden- ja valon-etsijän päämäärä… Ja minut valtaa todellakin hartaus, aina kun katselen noita vanhoja, suuria silhuetteja, jotka sukeltavat esiin historian utumerestä silloin tällöin kuin korkeasilmäiset majakat…
— Entä ne miljoonain miljoonat, joista ei koskaan tule jumalallisia valonheittäjiä?
— Heissä voi elää sama pyrkimys. He voivat tukea yksinäisiä neroja ja seisoa aikansa rohkeassa etuvartijastossa. Käydä sotaa vastavoitettujen totuuksien puolesta ja valmistaa tietä uusille. Ne historian silmissä pienet yksilöt…
— Nekö harvat, joissa sellainen pyrkimys elää! Ei ikinä! Hajoitettuja he ovat ympäri maanpiirin, pahan ja pimeän kansan sekaan; ei ikinä tule heistä kenellekään mitään etuvartijastoa, sillä itse he ovat juuri niitä, jotka eniten tukea tarvitsevat. Sillä itse he ovat juuri niitä, jotka varta vasten ovat syntyneet sortumaan… Joiden herkät ja totuutta tavoittavat henget valjastetaan ennakkoluulojen raskaimpien vankkureiden eteen… Jotka ruoskitaan ja runnellaan ja syödään elävältä!… Ah, sinä et näytä muistavan taaskaan yhteiskuntaa ja sen uhreja! Ja kukapa tietää kuitenkaan, vaikka vielä itsekin allekirjoittaisit kompromissin, sinä kauniiden unien uneksija! Mutta mitä siitä, jos yksilö ja sen tarkoitus tapetaankin, ihmiskunnan tarkoitus täyttyy sentään!… lisää Mirdja vähän katkerasti.
Runar on tullut synkäksi. Hän ei vastaa ja pitkään aikaan ei puhu kumpikaan mitään. Sitten sanoo Runar kuin itsekseen:
— Ehkä sinä olet oikeassa. Ei pidä heikon miehen jumalanunia uneksuman…
Melkein kauhistuneena katsoo Mirdja häneen.
— Ei, ei! huudahtaa hän. Se ei ole totta! Minä olen väärässä. Minussa asuu vain paha henki, ikuisen kieltäymyksen ja nihilismin henki, joka ei koskaan lepää, ennenkuin se on kaiken kauniin ja ehjän hävittänyt, jokaisen uskon ontoksi porannut, jokaisen unen usvaksi puhaltanut… Mutta niin ei saa olla. Minä tahdon päästä siitä, päästä sinun hyvien uniesi turviin, Runar… Puhu minulle vielä, kerro minulle jotakin. Ah, niin! Se äskeinen unesi. Mistä se olikaan? Toverista, ystävästä, naisesta… Niinhän sinä sanoit. Eikö totta? Kerro se minulle! Minä kuuntelen sinua silmät kiinni… Kerrothan minulle sen, Runar…
— Minä pahasti paljastan itseni silloin, sillä se oli heikon sielun unelma… Mutta minulla on usein sellaisiakin… Niin, minä kuvittelin mielessäni juuri tuollaista yksinäistä poloista miestä, kehityksen eturintaman miestä tosin, mutta joka on joutunut erilleen pahan ja pimeän kansan sekaan, kuten sinä äsken sanoit. Ja jotta hän pääsisi kulkemaan, annetaan hänelle tunnuslauseet. Mutta joka kerta kun hän sellaisen tunnuslauseen huutaa, kieltää hän itsensä… Mutta koko ilmapiiri on tylstyttävä ja sokaiseva, ja tunnuslausettomille ei anneta leipää… Hän on tuomittu… Mutta sitten tapaa hän aavistamatta hengenheimolaisen ja toverin, löytää keskeltä erämaita kuin ilmestyksen, valkean ja valoisan naisen, jossa sisäisen taipumattomuuden tuli vielä korkeana lieskana palaa. Ja silloin on mies kuin uudestisyntynyt, voimakas, niinkuin ei hän koskaan olisi heikko ollutkaan. Ja he alkavat palaa yhtenä, he kaksi, totuuden rakkauden ja toistensa rakkauden pyhänä liekkinä, ja liekkisin siivin kohoavat he saavuttamattoman korkealle… Muistoa on heille enää alhaisen hivuttavan elämän kaamea varjo… Suurena tykyttää heissä ihmisen korkea tarkoitus ja kultaisen renkaan jättävät he jälkeensä kehityksen ketjuun… He jaksavat sen, sentähden että heitä on kaksi… Sellaiseksi olen minä aina kuvitellut kahden suhdetta… sen täydellisimmässä, kirkkaimmassa muodossa…
— Niinkö sinä olet kuvitellut…? Ja että nainen voisi hukkuvasta tehdä sankarin…?
— Ei jokainen nainen, ei, mutta sellainen muita valoisampi ja syvempi, sellainen… niin, sellainen kuin sinä Mirdja… Sinä voit tehdä miehestä mitä tahansa. Sinun avullasi voisi mies kehityksen korkeimmalle huipulle kohota…
— Minunko avullani! Minunko, epäilijän, herjaajan, hapuilijan! Joka juuri revin alas kaiken muissa ja itsessäni. Joka juuri itse tarvitsisin apua. Jonkun, joka nostaisi minut itsetuntoihini, sytyttäisi minut ja ehjentäisi ja antaisi uskon… Sitten minäkin kenties voisin kohota joksikin… Minullakin on vain heikon sielun unelma…
— Sinä puhut noin, mutta sittenkin omistat sinä uskon ja voiman, joka on aivan loppumaton ja ääretön, joka virtaa sinusta ympärillekin kuin säkenöivä sähkö, joka hedelmöittää kuivimmankin erämaan, nostaa elämän vaikka itse kuolemaan. Elämän ylhäisin tarkoitus täytyy sinun ihmisessäsi silloin koskemattomana elää, muuten sinä et voisi olla se alati sytyttävä ja syventävä, mikä sinä olet ja olet aina ollut, muuten sinä et voisi etsijäksi elähyttää muita… Ja sinä tiedät itse, että sinä aikasi eellimmäisiä ja sukupuolesi ensimäisiä olet, ja ihmisenä aivan yltä-ihmeellinen ja ilmestyksellinen. Tämä itsetietoisuus paistaa sinusta vakuuttavana, se lumoo, herpaisee tahdon, ja tekee voimattomiksi sinun edessäsi kaikki ne, joilta se puuttuu. Siksi sinä oletkin niin ylivoimainen, niin voittamaton ja ihana…
— Oh, Runar… Mirdja melkein vaikeroi.
Hän tuntee kuin äkillistä pahoinvointia. Tuo tunnustus se oli siis, se välttämätön paha hänen elämässään, jonka alati oli määrä uudistua. Aina se nousi kuin aita hänen tielleen, kun hänen toista ihmistä lähestyä piti… Ja siitä aidasta ei hän saattanut mennä ylitse. Ei. Matoja hän ei tarvinnut; he eivät voineet häntä auttaa. Eikä suitsutusta enää… Mutta voi, että Runarin, Runarinkin piti puhua noin!… Miksi ei ollut hän tarttunut hänen kieleensä jo alussa!… Sillä tuon tyynen ja hillityn miehen itsensä kannattavaan kuvaan hän korkealle katsoa tahtoi, tahtoi… Kuin tukeensa tai kenties — kuin rakkautensa unelmaan…
Mirdja nousee nopeisiin jäähyväisiin.
— Minä olen väsynyt, hän sanoo.
— Minuunko?
— En, vaan itseeni. Älä koskaan enää muistuta minulle itsestäni!…
Mitä oli tapahtunut? Mitä oli tapahtumaisillaan?
Eikö samaa kuin monta monituista kertaa ennen? Mirdja oli valloittamaisillaan miehen sydämen ja antautumaisillaan itse tälle rakkaudelle… Sitä myöten oli kaikki tuttua; ja sitten seuraisi taas yhtä tuttu jatko: irtirepäisy. Uusi rikkoutuminen.
Mutta niin ei saisi nyt enää tapahtua. Mirdjahan oli jo vanha ja pyrkimässä elämän ehjyyttä ja rauhaa kohti. Täältäpäin se ei suinkaan ollut etsittävissä… Kuinka ei hän muistanut sitä! Ja kuitenkin oli hän jo siksi vakuuttavasti ja katkerasti tuntenut koko muinaisen polyandrisen antautumisensa häpeän, tuskan ja tunnottomuuden, että hänestä, lemmenseikkailujen levottomasta intrigantista, oli tullut sielujen hiljaisen koskettamattomuuden kumartaja, uskollisien sydämien kunnioittaja…
Niin mutta, puhui ääni hänen sisimmässään, ehkäpä nyt juuri olet löytänytkin sen uskollisuuden, josta olet unia uneksinut… Ehkäpä voitkin ikuisella rakkaudella Runaria rakastaa…
Hullu! Kuka siihen uskoisi! Ei Mirdja itse ainakaan.
Ei koskaan jättäisi epäily enää sijaa hänen sielussaan ehjälle rakkaudelle. Ei koskaan voisi hän enää ketään omistaa, niinkuin ei kukaan häntä. Monista pitelyistä särkynyttä pirstaa.
Erota, erota hänen täytyi. Ainakin siitä, jota hän rakasti…
Mutta Runarille oli hän luvannut olla suora. Ehdottomasti, peljättävästi…
Nyt, nyt oli se hetki tullut.
Ja pyhän tulen palossa kirjoitti Mirdja:
'Sinä ylväs ja koskematon sielu, minä rakastan sinua…
Rakastan sinua niin paljon, että en uskalla sinua sisälle omaan sieluuni päästää. — En voi pyytää yksinäistä ja ylpeää ruhtinasta astumaan sisälle markkinakojuun, jossa koko maailma on kulkenut, jossa rahvaan likaiset askeleet tuntuvat ja elämän kulutus…
Kaiken tämän likaisuuden ja kulutuksen hinnalla olen minä ihmistuntemukseni ostanut, minä. Mutta siksi minulla onkin silmästä-lukijan taito. Minä näen hyvin, miten yksin sinä käyt ja kärsit, ja minä tiedän myös, että minä olen se ainoa, joka tummuutesi jaksaisi jakaa ja jalostaa. Ja ah, Jumala! miten mielelläni minä henkeni herkuksesi uhraisin!
Mutta sentään minä sanon: Menen pois, älä lähesty! Ole yksin ja kärsi, sillä minä rakastan liian paljon…
En tahdo, että tulet lisäämään sitä pitkää jonoa, joka sielustani on tahtonut elämää imeä, että jatkat sitä janoista kerjäläisjoukkoa, joka pisara pisaralta on juonut kuiville minun olentoni syvälähteet…
Minun sieluni on prostitueerattu. Älä koske siihen! Ja minun valtakuntani on kadotettujen henkien orja valtakunta. Joka hetki kuulen minä, kuinka orjien kahleet korvissani kalisevat…
Minä tahdon säilyttää sinulle kruunun enkä kahleita ja siksi minä sanon: Mene pois, minun lempeni ritari, jotta aina sellaisena pysyisit!…
Sillä ne muutkin olivat alussa ylväät ja yksinäiset niinkuin sinä. Sillä minä olin ensin yksinäisten ymmärtäjä, ennenkuin minusta tuli kahlekoirien omistaja…
Mene pois yksin ja ymmärtämättömänä, niinkuin sinä tulit, ja säilytä itsesi ja suljettu suuruutesi! Minä olen kaiken sen jo hukannut ja siksi en ole sinun arvoisesi.
Mikä minussa sisältöä on, se on miljoonina pirstaleina. Sitä on vaikea kenenkään kokoilla. Ja jos se maailman tuulihin haihtuukin, ah, ei se ole niin surullinen asia, minun ystäväni… Se on sitä varten luotu…
Mutta minun rehellisyyteni on ollut minun alennukseni alku. Sillä minä olen saanut niin paljon, ja aina olen minä antanut takaisin samalla mitalla. Se on ollut sellainen se minun surullisen kunniantuntoni vaatimus!
Ah! mutta jokainen uusi sielu, joka minun kunniakseni on uhrattu, on ollut vain uusi nöyryytys ja häpeä ylpeälle koskemattomuudelleni. Joka ainoasta kerrasta on tumma, verinen uhrisauhu sieluani mustannut, ja nyt se on kuin kuluneeksi käytetty alttari, jonka pyhyys aikojen pitkään on syntisten sydämistä tahraantunut.
Jos olet suuri ja ylväs, älä polvistu saman alttarin juureen, jota kaikkien polvet ovat kuluttaneet. Rakenna itsellesi oma ja puhdas, minun ystäväni!'
Tämän kirjoitettuaan tunsi Mirdja omituista helpotusta…
Hänestä tuntui melkein kuin olisi hän pelastanut ihmishengen… Kuin olisi hän kerrankin ollut epäitsekäs, nähnyt maailmassa jotakin itseänsä kalliimpaa…
Hän sulki kirjeen kuin oman kuolemantuomionsa. Sydän raskaana, mutta otsa ja silmä kirkkaana…
Sekään ainoa kyynel, joka väkisten oli puristautunut esiin, ei päässyt putoamaan, vaan jäi riippumaan ripsiin…
Milloinkaan eivät he tapaisi toisiaan enää, mutta he saisivat uneksia toisistaan nyt koko elämänsä ijän — hyviä unia.
Ilta laskee.
Pää painuneena käsiin istuu Mirdja. Ja unet ja kuvat ja runot kulkevat hänen sielussaan, niinkuin aina, silloin kun se jonkun salaman jäliltä värisee…
Sydämensä rakastetulle hän yksinäisiä puheitaan pitää… Hänelle, jonka hän on hyljännyt, oman huonon rakkautensa pelossa hyljännyt…
"Yksin väsynehin, heikoin hetkin, jolloinka sielu puuttuvi tahdon terästä, silloin minä sinua kaihoten muistan, hiljaa itken — — itken vielä vuosien perästä."
Niin laulaa unelmalleen hiljainen tyttö. Ja edessään ja takanaan näkee hän toistaiseksi ainoastaan heikkoja hetkiä…
Ovelle koputetaan.
Mirdja säpsähtää. Hän vilkaisee peilistä punaisia silmiään ja vastaa epävarmasti: sisään!
— Sinä Runar, sinä tulet…
— Niin… minä… Minun täytyy saada puhua kanssasi, Mirdja, minun täytyy. Älä pelästy! Jos sinä tahdot, että eroamme sitten, niin olkoon niin…
Runar pysähtyy —
Mirdja sanattomana, värisevänä vain seisoo…
Runar jatkaa:
— Mutta minä en voi mennä pois sinun luotasi, ennenkuin olen tehnyt sinulle tunnustukseni minäkin, paljastanut itseni, heittänyt pois itseni, aivan kuten ne kaikki muutkin ennen. Sillä minä en ole yhtään suurempi ja ylväämpi heitä, en kruunun kantaja enkä sinun lempesi ritarin näköinen. Huonompi olen minä ollut niitä kaikkia entisiä, jotka sinusta elämää ovat janonneet. Sillä jos he ovat olleet kuin kerjäläisiä, olen minä ollut kuin varas. Valepuvussa olen minä kulkenut ja oman heikkouteni viimeiseen asti salata tahtonut. Mutta että sinä nyt menisit pois uneksimaan valheellisia unia minusta, sitä minä en enää voinut nähdä. Minun täytyi tulla sinulta särkemään se uni. Sillä minä en ole mikään poikkeus siitä pitkästä jonosta, joka sinua on kumartanut, mutta minä tahdoin olla. Niin se on. Näes, minä tiesin sinusta liian paljon etukäteen ja minä lähestyin sinua siksi suurilla ennakkoluuloilla. Minulle oli tarkalleen opetettu, kuka sinä olit: aivan suunnaton miesten viettelijä, aivan pirullinen sielujen vampyyri, oikuissa ja näyttelytaidossa vallan voittamaton, joka kutsuu ja työntää pois samassa silmänräpäyksessä, jolle sanojen ja ajatusten häikäisevä esprit on kaikki, mutta ihmisten kärsivät sydämet eivät mitään, viskeltäviä palloja vain… Niin… ja paljon muuta vielä… Ja silloin minä vannoin, ettei ainakaan minusta tulisi ikinä mitään palloa sinun käsissäsi. Ja vaikka sinun herkkä, avomielinen käytöksesi jo heti alussa riisuikin minulta kaikki varustukseni ja minä tunsin olevani sinua kohtaan aivan toinen kuin mitä olin aikonut, en kuitenkaan tahtonut tunnustaa itseäni voitetuksi. Jonkinlaisen varovaisuuden, jonkinlaisen epäilyn varjon, ikäänkuin sordiinin, tahdoin kumminkin alati pidättää itselleni vastapainoksi sinun yhä kasvavaa vaikutustasi vastaan. Ei mitään äärimmäisyyksiä ja ennen kaikkea ei mitään rakkauden tunnustuksia, olihan siinä jo kuin pieni varaventtiili! Minä houkko, niinkuin et sinä silti olisi huomannut, että minä rakastin sinua! Mutta niin turhamainen ja ylpeä raukka minä olin, etten kenties koskaan olisi uskaltanut sitä ääneen sanoa ilman tätä sinun kirjettäsi. Kurjaa uljuutta todellakin! Sillä rohkeinta ja ylväintä on aina totuuden tunnustaminen. Siinäkin olet sinä käynyt minua edellä nyt, Mirdja…
— Älä ole siitä niin varma! On niin vaikea puhua totta, siksi että on niin vaikea tietää, mikä on totuus… sanoo Mirdja hiljaa, omissa ajatuksissaan kamppaillen.
— Se on totuus, että minä sinua rakastan, Mirdja, se on totuus. Niin suuresti kuin mies konsana voi ainoaa naistaan rakastaa… Ilolla minä polvistun tuon saman alttarin ääreen, jossa syntisten sydämet ennenkin ovat levon löytäneet. Sillä samanlainen syntinen ja särkynyt ja heikko olen minäkin kuin ne muut, ja sinua juuri minä elämäni pyhitykseksi kaipaan ja tarvitsen. Mutta minä en rukoile sinua itselleni. Minä voin nyt mennä pois, — ja keveällä mielellä, kun tiedän, etten ole jättänyt itsestäni valheellista kuvaa sille naiselle, joka minulle on korkein ja parhain. Niin usko pois, minulla on helpompi nyt lähteä kuin minun oli tulla. Raskaasti sain minä taistella kaikkien pimeiden voimien kanssa itsessäni, kun minä tätä itsenöyryytys- ja hävitystyötä lähdin tekemään. Mutta nyt on taas kaikki hyvin, eikö niin, ja sinun on niin helppo pyyhkiä minut pois mielikuviesi joukosta, kun en minä ollutkaan se, joksi olit minut kuvitellut, se ylväs ja ylpeä ja koskematon…
— Tuhatkertaisesti olet sinä koskematon minuun verrattuna, sinä, joka et koskaan ole jaellut rakkauttasi maantielle, et syöttänyt sieluasi maailmalle etkä luottamustasi lumpunkerääjille, sinä, joka aina olet soittanut sordiinilla, sinä, joka…
— Mirjda, Mirdja, kuule minua, tuo ei ole totuutta vielä tuokaan! Jos ei minulla olekaan ollut niin paljon ystäviä kuin sinulla ja jos en minä ole voinutkaan löytää personallisia luottokohtia elämässä, niin se ei todista laisinkaan, että minä silti olisin koskematon. Päinvastoin oli minulla kerran aika, jolloin minä heittelin sieluani sinne tänne kuin kuumehoureinen, kysymättä laisinkaan, keitä he olivat, joille minä sitä heittelin. Elämä on näes minua sangen pahasti pidellyt ja minä sitä. Vielä kolme vuotta takaperin kuljin minä pitkin Seinen rantoja valmiina paiskautumaan sinne joka hetki. Etkö usko! Katso tässä! Tämä todistaa, etten minä aina ole soittanut sordiinilla. Runar heittää Mirdjan eteen pienen pakan käsikirjoituksia.
— "Sairaan miehen päiväkirjasta", lukee Mirdja.
— Ne ovat juuri siltä ajalta. Olin silloin aikeissa tehdä sielustani rahaa, näepäs. Mutta onneksi oli tuo kaikki minua vielä liian lähellä, minä en voinut. Sitten menivät haavat kyllä umpeen, mutta niiden kanssa meni paljon muutakin umpeen. — No niin. Mitäpä siitä. Minä olen jo ruvennut hieromaan sovintoa elämän kanssa… Tahdotko lukea noista jotakin? Minä toin ne sinua varten. Minähän olen tullut hävitys-työtä tekemään, naurahtaa hän surullisesti.
— Mutta sitten perästäpäin, sinä kenties kadut paljastuksiasi…
— Ei, en koskaan ole tuntenut itseäni niin onnelliseksi kuin nyt, kun kerrankin saan olla se mikä olen. Kuin Jumalan edessä… Jos kerran tahdot ottaa vastaan koko kurjuuteni. Uskallat ymmärtää miestä…
— Ja sinä luottaa naiseen.
— Vain sinuun!
— Minuun… ja ilman epäilyn varjoa?
— Enemmän kuin Jumalaan.
Kummallinen tunne kuumottaa Mirdjan sielussa eikä hän osaa selittää itselleen, onko se riemua vai tuskaa… Hän selailee kirjoituksia…
— Yksi ystävä on minulla ollut ennen sinua, puhuu Runar, yksi, joka on nähnyt nuo —
— Kuka?
— Norkko.
— Hän!!
Melkein säikähtää Mirdja omaa huudahdustaan ja hän alkaa puhua vain peittääkseen hämminkiään.
— Kummallinen nimi tällä novellilla.
— "Parisettaako" tarkoitat?
— Niin, sillä on niin omituinen kaiku… Tule tänne sohvaan viereeni, niin luemme sen yhdessä.
Ja Mirdja pitelee Runarin kättä ja lukee:
'Parisetta, minä rakastin sinua kerran, yhden hukuttavan, hullun sekunnin elämästäni, enkä minä sinua koskaan unhota niinkuin kaikki, kaikki muut, joille tuhlaat onnettoman elämäsi hekumoivat tuskan hetket…
Etkö lienekin jo loppuun kulunut… Minun mieleni tekee uskoa niin. Minun mieleni tekee uskoa, että sinä elit ainoastaan sen yhden hetken minua varten, että minä jaksoin sinut tuhaksi polttaa, että minä jaksoin sammuttaa sinun elämäsi bakkanaalia-soihdun. Sillä minä tahdon vielä säilyttää sen saman julmuudessaan herkuttelevan mielikuvan, joka minulla oli, kun minä sinut tapasin…
Minä olin silloin sairas. Minä olin elämästä ja elämään väsynyt. Minä olin kuluttanut itseni yhdeksi ainoaksi herkäksi sykähdys-soluksi ja minun sieluni tykytti tukehduttavalla nopeudella. Mutta minulla ei ollut rauhaa eikä halua lepoon. Kulutusraivo kirveli ja poltti yhäti vaan minun suonissani. Minä tahdoin palaa loppuun yhdessä ainoassa hetkessä, yhdessä ainoassa öisessä liekissä, ja tuntea silloin tuon äärimmäisyyteen asti kiihtyneen sielun nytkähtelevät kuolinkamppaukset, sillä minä himosin sen tuntemuksen nautintoa.
Sillä minä olin silloin sairas. Ainoastaan syvyyttä ja synkeyttä, syntiä ja sairautta minä elämästä hain, ja ennen kaikkea itsellään leikittelevää kuolemaa. Kaiken valheellisen, kimaltelevan kuoren tahdoin minä tieltäni särkeä päästäkseni tunkemaan sen tummimpaan ydinsuoneen saakka, tuohon mädännäiseen, taudista tahmeaan likaviemäriin, ja tunteakseni ylläni sen tukehduttavan henkäyksen. Ja niinpä minä kuljin kuin houreessa, takaa-ajamassa kärsimystä ja nautintoa. Etsimässä ja odottamassa sitä, joka minut tappaisi…
Silloin näin minä sinut, Parisetta.
Sinä tulit minua vastaan eräänä syksyisenä iltana ja sinä olit keinotekoinen valo keinotekoisessa valaistuksessa. Mutta sinä olit sentään valo, sillä sinussa oli tulta, tuota hornan liekkiä, joka palaa vielä kuolemansakin jälkeen. Sillä kuollut sinun tulesi oli, Parisetta! Sinun silmäsi olivat mustat ja pohjattomat kuin tulta syösseen kraatterin kuilu, mutta niissä hehkui vielä kuin heijastus infernojen viimeisistä värilyhdyistä. Pistävä heijastus, joka poltti itselleen tien vaikka elämän ja kuoleman uhalla…
Heti ensi hetkestä rakastin minä sinua, Parisetta, sillä sinä olit se, jota minä olin etsinyt. Kulutuksen ihana demooni, elämän uhri itse, uhraamassa toisia, peikon portilla hiipivä musta äänetön hämähäkki…
Sinulla oli heleänpunainen tukka, niin heleä, että sen väri särki minun sieluani, ja sinun liikkeesi sitoivat hillityllä himollisuudellaan.
— Parisetta, minä kysyin, pelkäätkö sinä kuolemaa? Halveksiva hymy leikki sinun hienoilla huulillasi.
— Oletko sinä rikas? sinä kysyit.
— Rahaako sinä odotit elämältä jo alussa, Parisetta?
— Ah, alussa! Minä odotin itse elämää…
— Ja se tuli — ja oli rikas?!
— Niin, ja köyhä…
— Parisetta, minä olen yhtä rikas ja köyhä kuin elämä, riittääkö se sinulle?
— Hullu, mitä sinä tahdot?
— Elää itseni kuoliaaksi — sinun avullasi, Parisetta…
Sinun silmissäsi välkähti oudosti. Kuoleman rakkaus ja kuoleman viha löivät niissä rohkean ristisalaman. Ja sinä vastasit:
— Minäkin olen toivonut samaa, mutta riittänetkö sinä minun vapauttajakseni!…
Ja minä seurasin sinua, Parisetta.
Pariisin kaduilla oli yö. Mutta sinun punainen tukkasi säteili sähkövalo-autereessa kuin demooninen glooria ja sinun kraatterisilmäsi heijasti infernojen viimeisiä lyhtyjä…
Minä seurasin sinua, Parisetta…
Ja kun minä vihdoin seisoin sinun kanssasi kahden sinun keltaisessa, sulotuoksuisessa silkkialkoovissasi, valtasi minut taas entinen sairas himoni tuhatkertaisella voimalla.
Sinä näit sen ja sinä katselit minua ylivoimaisella välipitämättömyydellä. Sinun silmäsi säteili, sinun tukkasi säteili, kaikki sinussa säteili sellaisella elämän varmuudella, niinkuin sinä et koskaan olisi sen kulutusta nähnytkään, niinkuin sinä et koskaan olisi kuolemaa odottanutkaan.
Mutta minä tunsin jo hukuttavaa hekumaa ajatellessani, että minä tuon loiston saisin lopettaa, polttaa poroksi, sammuttaa — ja sammua sitten itse yhdessä sinun kanssasi. Minä en muistanut, että keinotekoinen elämä ei sammu, se on vaan se toinen — ja se oli jo sinussa sammunut.
Mutta minä en tahtonutkaan muistaa sitä. Minä tahdoin uskoa, että Parisetta oli oikea, kirkas, täysivoimainen elämä, ja minä se suuri tuli, joka sen tappaisi.
Ja minä otin hänet kuin petoeläin saaliinsa. Minä suljin hänet syliini tappavalla hurjuudella. Minä tahdoin nähdä, miten hän hiileksi himmenisi; miten hänen silmäinsä säihky sammuisi, poskiensa puna kalpenisi, miten koko hänen loistavasta ilmestyksestään ei pian olisi jälellä muuta kuin raunio, kalpea, ruma, rääkätty varjo, ja miten minä olisin tuon muutoksen aikaansaaja. Minä tahdoin suudella pois kaikki keinotekoiset värit, repiä pois hänen päästään tuon punaisen hiuskyltin, kaikki, kaikki valheelliset sulot tahdoin minä hävittää.
Ja minä tein sen. Sillä minä olin sairas mies ja minä tahdoin nähdä ainoastaan kulutuksen, sen, jonka hän kaikilta salasi. Minä tahdoin sen nähdä, sillä minä rakastin sitä. Ja minä rakastin Parisettaa, siksi että hänkin oli niin kulunut ja sairas ja siksi että hän sentään jaksoi leikkiä elämän valolla ja voimalla…
Ja minä rääkkäsin sinua, Parisetta. Minä sanoin sinulle, sinä kaunis, juhlittu Parisetta, että minä rakastin sinun rumuuttasi, sinun alastomuuttasi, sinun likaisuuttasi ja kulumustasi, ja että minä tahdoin nähdä rakkauteni…
Ja minä sain sen nähdä…
Kun minä jätin sinut, jäit sinä puolitajuttomana virumaan…
Sinun pehmeä, kalpea ruumiisi lepäsi rääkkäyksestä rampana. Sinun valjuilla kasvoillasi oli kulutuksen kuolinmerkit. Ihanista väreistäsi oli vain täpliä ja jätteitä siellä täällä. Silmäsi loistavat tähdet olivat enää kaksi väsynyttä, elotonta ja ilmeetöntä kalvoa… Ja riistettyäni sinulta kauniit punaiset suortuvasi, peitti päätäsi ainoastaan joku tummea, kulunut haiven…
Kaunis Parisetta!
Niin, minulle sinä olit tärisyttävän kaunis alastomassa totuudessasi, kaunis uhratessasi minulle kauneutesi — ensi kerran elämässäsi varmaan. — Minä olin sinut siihen pakottanut ja sinä olit alistunut minun voimani alle, sinä ylivoimainen!
— Riitänkö sinulle vapahtajaksi? minä kysyin. Minä olen riistänyt sinut irti vuosien vanhasta valheesta…
— Mutta sinä olet vienyt minut uuteen… Voiko minunlaiseni nainen uhrata kenellekään enemmän kuin kauneutensa? Se on jo yliluonnollisen rakkauden uhri — ja — en minä sinua rakasta…
— Miksi sinä sitten alistuit ilman pienintä vastalausetta, vaikka sielusi sisin vihasi ja vastusti minun turmelevaa väkivaltaani?
— Sinä pyysit rumuutta… olet poikkeus, — muut hakevat kauneutta — ja minähän olen olemassa vain teidän mielitekojanne varten…
— Mutta sinä itse, Parisetta, eikö sinulla itselläsi ole mitään mielitekoja?
— Miellyttää teitä…
— Turmeltunut, alhainen hirviö ja eläin sinä olet, Parisetta!
Pilkallinen, keveästi voitonriemuinen särähdys heilui Parisettan väsyneessä äänessä:
— Sinunhan piti rakastaa minun rumuuttani. Sinunhan piti rakastaa totuutta. Sinä narri! Oikuillasi leikittelevä, hullumpi ja tyhmempi muita! Ikäänkuin kukaan teistä voisi minun totuuttani rakastaa! Ikäänkuin minä en jo aikoja sitten olisi kaiken rakkauden ulkopuolella!
— Ah, Parisetta, totisesti hain minä sinua itseäsi sinun valheittesi alta ja sinua itseäsi minä rakastin sinä hetkenä, jolloin sinä rumaksi tulit…
— Ken on vielä ikinä nähty metsästävän rakkaudesta otukseen!…Joskin hän vielä uhrinsa nylkisi ja paloittelisi ja palasettieteellisesti tutkisi, niin olisiko se sen suurempaa rakkautta!Eläimillä ei ole sielua…
— Sinä olet syönyt yhtä monta sielua kuin ruumista, Parisetta, jos lienetkin omasi kadottanut. Sillä sinun viisautesi on viisaampi kuin yhden viisaus, sinun totuudentuntosi suurempi kuin itse totuus ja niin on suuruutesi sentään suurempi alhaisuuttasi…
Ah Parisetta, Parisetta, toisena lähden minä sinun luotasi kuin minä tulin. Parantanut sinä olet minut, sinä itse niin sairas, upottanut omaan loputtomaan kulutukseesi minun mielipuoliset paloni; ja kaiken sen sijalle olet sinä painanut totuutesi viileän, hiljaisen ja surullisen uskon… Sinä olet vapahtanut minut…
— Vaan minulle ei tule vapahtajaa…
— Minä rakastan sinun muistoasi, Parisetta.
Parisetta, Parisetta, väliin vielä kun ilta-aurinko laskee ja sen sammuvat säteet leikittelevät syttyvän sähkön pehmeässä kuutamossa, luulen minä näkeväni sinun heleänpunaisen tukkasi säteilevän ja sinun kraatterisilmäsi tuijottavan… Mutta minä en himoa sinua enää, vaan pehmeisiin ajatuksiin onnettoman olentosi kiedon. Vaihdan tuon ihanasti kiehtovan valhe-ilmestyksen siihen toiseen, kalpeaan ja totiseen, jolla oli kulunut ruumis ja kulunut sielu, mutta joka puhui totta… Ja minä siunaan sen kärsineitä ja rumia piirteitä.
Parisetta, Parisetta! Miten monta lienet hukuttanut, mutta minut sinä olet pelastanut.
Vaan minä olen usein vielä kuulevinani sinun sammuvan, särkyneen äänesi viimeisen kuiskauksen: "minulle ei tule vapahtajaa!"
Se oli Parisetta, joka puhui totta…
Sinä kuljet vielä heleä punakehä pääsi ympärillä ja säteilet…
Minä en jaksanut sinua sammuttaa, minä en jaksanut sinua vapahtaa…'
* * * * *
Mirdja on lopettanut lukemisensa.
Huoneessa on jo pimeä ja kumpikin istuu omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Sillä ilmassa on nyt sitä sielujen arkaa pyhä savua, jossa on vaikea puhua…
— Miten paljon kauniimpia olivat sentään miehet ennen aikaan, puhuu vihdoin Runar, enemmän itselleen kuin Mirdjalle. Laulajaisissa keväthämärinä öinä he kulkivat. Romantiikan hienoilla tuoksuilla ja kauneuden väreilevillä autereilla he sielunsa rakastetun ympäröivät… Ja nyt, nyt tuomme me hänelle huomenlahjaksi elämän ruman totuuden, kovan, karkean ja likaisen kosketuksen ensimäiseksi…
— Miten paljon kauniimpia olivat naiset ennenaikaan, puhuu Mirdja. Miten rumia olemme me, jotka puhumme ja ymmärrämme sitä rumaa totuutta! Miten rumia olemme me nykyajan viisaat naiset! Ah Parisetta, emmekö me olekin jo kuin sinä kaiken rakkauden ulkopuolella! Voineeko mies enää naista yhtä paljon rakastaa kuin ennen, noina utuisina kevätöinä, noita utuisia neitoja…?
— Kenties enemmän kuin ennen…
— Oh tuskin, tuskin! Ei ole meissä enää sitä rakkauden kauneutta ja kauneuden rakkautta, mikä oli ennen. Ajattelepas noita entis-ajan ihmisiä, miten ehjiä ja täydellisiä he sentään olivat meihin verrattuina. Miehet voimakkaita ja rohkeita, naiset hyviä ja lempeitä… Kaunista olisi ollut jo heitä katsellakin! — Mutta he kukoistivat siksi, että he eivät ymmärtäneet ajatella, he onnelliset! Sillä ajatus on epätervettä ja rikkirepivää ja se on turmellut meidät. Sillä ajatus ei ehjennä elämää, sen tekee ainoastaan usko. Katsopas entis-ajan ihmisiä! He eivät tunteneet itseään eivätkä toisiaan, eivät he elämästäkään paljoa tienneet, mutta kaiken sen, minkä tieto oli jättänyt tyhjäksi, täyttivät he uskolla, ja kauniina ja tasapainoisina he pysyivät. Ja entäpäs nyt, millaisia olemme, kun ajattelu mielin määrin on tehnyt meissä työtään? Heikkoja, arkoja miehiä, oikullisia, vaarallisia naisia, ja kaikki niin kuoleman-väsyneitä. Missä on nyt tuo terve, itsetiedoton ero miehen ja naisen välillä, tuo kaiken rakkauden ja kauneuden salaperäinen lähde?… Minä ajattelen usein näin ja silloin minä aina ikävöin kadonneiden aikojen kaukaisia satutunnelmia, niiden valkeita, haihtuvia unelmia keväisissä öissä, niiden lapsenkauniita uskoja, koko sitä rakkauden suurta tulkitsematonta runoutta, joka vain kahden silmän välillä tuoksui… "L'amour sans frases" — Kauniimpaa oli elämä ennen. Mutta se riippuu meistä naisista. Miksi me emme voi olla valkeita, me, joille on annettu tehtäväksi kutoa ne valkeat unet elämään!
— Te kudotte nyt kestävämmät kuteet.
— Ei, ei, Parisettoja me olemme! Tai hulluko minä olen, kun meistä puhun? Itseäni minä vain tarkoitan. Minä olen Parisetta! Enkö minä sitä sanonutkin sinulle jo heti alussa, että olimme jossakin maailmalla jo ennen kohdanneet toisemme! Mutta kuinka sinä et tuntenut minua heti kaksoissisarestani? Ja kuinka sinä et tiennyt, miten Parisettan kanssa on meneteltävä? Varovasti, — ei koskaan! Mutta nopeasti ja ohimenevästi. Tultava niinkuin sattuma jonakuna ilosta läikähtelevänä iltahetkenä, jonkun suuren juhlahumun odotuksessa; silloin käy niin helposti ilakoida hänen kanssaan unohduksiin muutama hetki. Otettava häneltä kaikki, mitä hän hetken jumalattarena voi antaa kauneutta, sielukkuutta, iloa tai hekumaa, annettava tulisoihtujen sohista ja rakettien räiskyä, annettava kaiken sen riemun palaa, josta ei kukaan enää kysy huomenna, mistä se tuli ja minne se meni… Ja sitten on mentävä pois hänen luotaan ennenkuin juhlatulet sammuvat ja hänen oma sisäinen yönsä alkaa… Ilotytön velvollisuus on jaella iloja; kuka jaksaisikaan hänen surujansa kuunnella tai hänen raskasta arki-ilmaansa hengittää! — Mutta minäkö sinulle tätä opettamassa! Jonka sinä kyllä tiedät. Minun piti sinulle vain sanoa, että minäkin olen samaan kohtaloon tuomittu. Minä olen mukava, henkevä ja kiihottava noin joskus harvakselta, mutta ah, ei kukaan jaksaisi minun kanssani aina! Minulla ei voi olla rakkautta eikä ystävää, hänellä olisi liian raskasta…
Mirdja ääni värähtelee katkeruutta ja tuskaa…
— Tiedätkö Mirdja, ystävä on olemassa juuri ihmisen raskaita hetkiä varten, ja se joka rakastaa, tahtoo jakaa itse kuolemankin…
— Mutta Parisettat ovat kuolemattomia! huudahtaa Mirdja rajusti. Se joka vielä rakastaa tai vihaa, voi sekä tappaa että kuolla itse, kuten ihminen voi, mutta välinpitämättömyys tekee kuolemattomaksi. Ja sellaisen ihmisen kanssa on elämä ijankaikkinen, mutta sellainen kuin helvetissä: ijankaikkinen kidutus. Sinä et tiedä, miten minä osaan kiduttaa. Minä en osaa enää rakastaa muulla lailla. Mene pois minun luotani, Runar! Mene pois!
— Niin, minä menen pois, koska sinä niin tahdot. Sillä vaikka minä en enää koskaan puhuisi sinulle rakkaudesta, tuntisit sinä sen sentään, ja sinua vaivaisi kenties se, kun et kuitenkaan voi siihen vastata…
— Niin, minua vaivaisi se, kun en voi siihen vastata…
Ja Mirdja puhkeaa itkuun.
— Armas ystävä, mikä sinun on? Olenko viipynyt luonasi jo liian kauan?
— Aivan liian kauan, Runar, niin kauan, että minä en jaksa sinusta enää erota. Ja kuitenkaan en voi pyytää sinua jäämään, sillä minulla ei ole mitään sinulle annettavaa. Kaikki olen minä jo ehtinyt hukata. Vaikkakin olen koko elämäni säästänyt ja puolittain vain omaani hellittänyt, olen minä siinä ehtinyt jo loppuun kulua. Ja nyt kun kerran tahtoisin antaa kaikki, huomaan ettei minulla ole jälellä enää mitään. Miksi ei minulla ole mitään sinulle annettavaa rakas, rakas Runar, sillä kaikki, kaikki tahtoisin sinulle antaa! Minä rukoilen sinua, älä jätä minua sentään, minä olen niin väsynyt ja yksinäinen ja köyhä…
— Minun rakas, armas Mirdjani, kuiskaa Runar. Me ymmärrämme toisemme. Meillä on kummallakin kulumusta takanamme. Mutta me olemme yhdessä voimakkaat. Me parannamme toisemme ja voitamme elämän yhdessä, minun kallis ystäväni…
Mirdjan pää painuu Runarin rinnalle ja Runar suutelee häntä.
Ja outoa onnen suloa vapisee suuri mies, niinkuin hän vasta ensi kertaa suutelisi naista.
Mutta Mirdja lepää hänen sylissään hiljaa ja silmät ummessa kuin äärettömän väsymyksen vallassa. Hyvä hänen on, vaikka nyyhkytykset vielä rintaa halkovat, ja niin äärettömän turvaisaa. Suuri ja vahva on Runar, jättiukko, joka häntä, pientä väsynyttä lasta, hartioillaan äkkijyrkänteiden yli kantaa. Suojaamassa on häntä Runar kaikelta, itseltäänkin, ja elämän hirveältä prostitutsionilta. — Ah, uskollinen on Mirdja hänelle elämänsä viimeiseen hengähdykseen asti… Ja aina häntä rakastaa kuten nyt… Mutta onko tämä nyt rakkautta, tämä hiljainen aistiton hehku? Tämähän on kaikki kuin vanhaa… Mikä romu hän on! — Ja Mirdja säikähtää itseään taas…
— Minusta tuntuu, puhuu hän, kuin ei minulla elämää olisi ollutkaan tätä ennen. Mutta nyt kun se kenties voisi alkaa, ei minussa enää ole sen eläjää. Minä tahtoisin sanoa sinulle niin paljon hellää ja hyvää ja onnellista, sanoa sinulle, että minä sinua ijankaikkisella rakkaudella rakastan. Mutta minä en uskalla. Sillä minä epäilen kaikkea. Minun uskoni ovat aina olleet valhetta, mutta epäusko on taas tyhjyyttä. Sinä näet, mikä minä olen, siitä voit päättää, mitä kaikkea olen elänyt. Itseäni minun epäillä täytyy. Sano Runar, uskotko sinä että minä vielä voin rakastaa?
— Elämä on kuluttanut sinusta pois haaveet, enemmänkin kuin mitä totuudelle on välttämätöntä. Mutta jos sinä kerran sanot, että sinä kaikkesi minulle tahdot antaa — tiedätkö, antautumisessa on ihmeellinen totuus — niin uskon minä sinuun. Ja sinun kokenut rakkautesi on minulle tuhat kertaa suuriarvoisempi kuin kaiken maailman ensilemmet. Suurempi sisältö on sinulla kuin itse rakkaudella.
— Miten hyvää tekevät sinun sanasi, armas, sinuun minä tahdon uskoa, sinua rakastaa, sinulle olla tosi kuin Jumalalle. Ehkä siinä on eheys. Ja sinusta virtaa minuun uutta voimaa, sitä minä tarvitsenkin. Ennen olin minä sekä sairas että väsynyt, enemmän sentään sairas kuin väsynyt; nyt olen enemmän väsynyt kuin sairas. Mutta minä en tahdo muistaa entisyyttä. Ja taivas onkin kohtaloni kevennykseksi suonut minulle unohtamisen ihanan lahjan. — Runar, kuule, lisää Mirdja kuin äkisti pelästyen, kuule, minusta tuntuu kuin särkeymykset tulisivat meidänkin välillemme ja tuska… Ne kuuluvat niin minun saattooni. Mitä sitten? Heitätkö minut pois?
— Se mikä särkeymyksistä ja tuskasta jää jälelle, on yhä kestävämpää ja todempaa. Kärsimysten läpi me toistemme sisintä ydintä etsimme.
— Ja löydämme.
— Ja silloin me vasta oikein omistamme toisemme.
— Tulkoot särkeymykset!
Ja Mirdja lepää taas hiljaisena ja autuaana sen miehen sylissä, jolle hän jo oli sanonut ijäiset jäähyväiset. Hän tahtoo sitä yhtä rakastaa, sitä yhtä seurata ja hänen kauttaan ehjäksi taas tulla…
Väsynyt Mirdja parka!
— Mutta minä epäilen vielä…
— Heitä epäilykset!
Mirdjan pää painuu jälleen hänen syliinsä.
Mutta siitä asti käy Mirdja kuin unissa. Hän ei käsitä, mitä on tapahtunut eikä myöskään mitä tulee tapahtumaan. Mutta jotakin on maailmassa muuttunut, varmasti…
Ja sentään on kaikki entisellään. Elämä kulkee niinkuin ennenkin. Talvi muuttuu vähitellen kevääksi, hanget sulavat, purot lorisevat ja kyyhkyset kuhertelevat auringonpaisteisilla räystäillä…
Mutta siitä kaikesta ei Mirdja nyt tiedä mitään. Hän tietää vain yhden merkillisen asian: että hän on kihloissa… Ja sitä hän ei ymmärrä vieläkään eikä itseään silmään tohdi katsoa…
Vasta eräänä päivänä, kun hän kävelyillään sattumalta on joutunut meren rannalle, huomaa hän että kevät on tullut. Sillä laineet käyvät jo korkealla… Ja silloin muistaa hän, että Lumiluodon laineet käyvät kaikista korkeimmalla. Siellä vasta on kevät kevättä. Sinne hänen pitääkin lähteä…
Näissä ajatuksissa hän eteenpäin kulkee eikä laisinkaan huomaa, että vastaan tulee eräs tuttava.
Se on Anni Mantere, eräs vanha ystävätär, tuollainen tavallinen pieni ylioppilas-ystävätär…
— Hyvää päivää, Mirdja, tervehtii hän.
Hajamielisesti nostaa Mirdja silmänsä maasta; ja peittääkseen sielunsa poissaoloa, hymyilee hän vastaukseksi tuolla tavanmukaisten ihmisten tavanmukaisella, suloisella tyhjyydellä.
— Sinä kuljet kovin yksin… Missä on ritarikaartisi? pilailee vallaton tyttö.
— Ritarikaarti, toistaa Mirdja vieläkin hajamielisempänä.
— Niin. Milloinpa olisi Mirdja voinut tyytyä yhteen! jatkaa toinen samaan äänilajiin.
— Ei tietystikään yhteen, vastaa Mirdja kisailevalla äänellä, mutta sen varjossa väreilee katkera, peitetty iva…
Toveri huomaa jotakin sellaista, pelkää loukanneensa, kääntää puheen muualle. Ei tahdo vaan sujua. Hänellä onkin kiire, hänen täytyy jatkaa matkaansa…
— Hyvästi Mirdja! Turhaa on kai pyytää sinua käymään tervehtimässä…
— Turhaa! Minä lähdenkin jo tänään maalle. Kevät on tullut. — Hyvästi, hauskaa kesää! puhuu hän keveällä kovuudella, vieroittava kylmyys suupielissä.
Mutta se ilme kestää vain yhden silmänräpäyksen. Jo seuraavana on hän jälleen lämmin ja luonnollinen… Annihan oli sentään niitä paraita, niitä luonnollisia, avosieluisia ja valoisia…
Mirdja puristaa hänen kättään ja lisää sydämellisesti:
— Oikein hyvää ja onnellista kesää sinulle!
He eroavat.
Mikä omituinen tyttö, ajattelee Anni Mantere. Häntä ei voi koskaan tuntea edeltäpäin, ei kukaan ihminen. Hänen atmosfäärissään ei tehdä ilman-ennustuksia… Ei ihme, että hän vetää, vetää kuin magneetti…
Mutta Mirdja vaipuu jälleen entisiin ajatuksiinsa.
Selville itsestään on hänen päästävä. Irralleen lumoista edes vähäksi aikaa!
Ah, sinä siunattu Lumiluoto!
On tumma elokuun ilta.
Mirdja istuu Lumiluodolla katsellen pimeästä ikkunastaan kuuvalossa välähtelevää vettä.
Ja hän laskee sormillaan päiviä Lumiluodolla. Tasan kolme kuukautta on hän juuri ollut täällä erämaassa, hakemassa selvitystä kohtalolleen ja odottamassa merkkiä taivaalta. Niinkuin sellaista muka voisi tulla! Hän oli jo melkein tällä aikaa ehtinyt unohtaa koko asian…
Nyt oli kuitenkin juuri sellainen ilta, jollaista nuoret tytöt tarvitsevat haaveittensa taustaksi ja mielikuvitelmiensa lentopiiriksi… Niin, nuoret tytöt! Miten kaukana se aika tuntui olevan!
Ja Mirdja muistaa selvästi erään tällaisen samanlaisen illan toistakymmentä vuotta takaperin. Silloin jo oli hän nuori tyttö ja osasi haaveilla!
Päivällä oli hän seisonut laiturilla ja silloin oli purjevene liitänyt hänen ohitseen, aivan läheltä. Ja veneessä oli istunut nuori ylioppilas ja hän oli katsonut Mirdjaan ja hymyillyt ja heiluttanut valkoista lakkiaan. Ja Mirdja oli hävennyt lyhyitä hameitaan ja jäänyt katsomaan hänen jälkeensä… Sitten oli tullut ilta, juuri tällainen samanlainen, jolloin kuu oli helakampi tavallistaan. Ja Mirdja oli seisonut Lumiluodon ulommalla rantatiellä ja itkenyt, käsivarret valkean koivun rungon ympärillä kierryksissä. Yöllä oli hän vielä valvonut, koettaen yhä painaa mieleensä sitä valkoisen lakin jäähyväistervehdystä, sitä aurinkoisilla laineilla ohi liukunutta hymyä, ja vannoen niille ikuista rakkautta…
Miten hyvin hän vielä muistaakin kaiken tuon! Ja sen jälkeen on hän kuitenkin ehtinyt jo niin paljon unhottaa. Sillä paljon, liian paljon on tapahtunut sen jälkeen. Ja ihminen ei pysy nuorena tyttönä vuosikymmeniä… Miksi oli hän ollutkin valapatto ensimäiselle valalleen!
Niin, nyt oli hän todellakin liian vanha haaveillakseen nuoren tytön unia kuutamossa. Liian kokenut. Ja — olihan hän sitäpaitsi kihloissa! Sen oli hän taas vähällä unohtaa. Mutta ei hän tahtonut sitä ajatellakaan. Olihan se nyt kerta kaikkiaan päätetty asia. Samahan tuo oli lopultakin, kenen kanssa meni naimisiin. Kenellekään ei hän kuitenkaan voisi kokonaan itseään omistaa, ei ketään kokonaan rakastaa eikä lakkaamatta muistaa. Kaikkia voisi hän lempiä, kaikki unohtaa. Senhän hän jo tiesi kokemuksesta. Ja hänen täytyi sentään mennä naimisiin. Hän ei nähtävästi voisi elää ilman erotiikkaa. Yhteen oli siis pysähdyttävä. Hän säilyttäisi siten paremmin nuoruutensakin…
Mirdja kohauttaa olkapäitään ilkeille ajatuksilleen.
Nytkö hän vasta alkaisi koota koskemattomuuttaan ja nuoruuttaan!"Demi-vierges"!
Hän naurahtaa pahasti.
Prévostin kirja tuntui todellakin liian lähentelevältä. Kunnianloukkauksesta olisi hän voinut vaatia kaksintaisteluun tuon myrkyllisen kuiskailijan rinnassaan! Miksi se ei vaiennut, kun ei hän tahtonut sitä kuunnella!
Mirdja liikahtaa hermostuneesti. Ei ollut terveellistä tuijottaa liian kauan yhteen paikkaan. Mutta mihinkä hän sitten katsoisi? Kuuhunko? Eihän se ollut edes kauniskaan. Pyöreäposkinen, naurava ja kylmä… Miellyttävämmät silmille olivat sittenkin laineiden kuohuviivat…
Tuuli vongahtaa silloin tällöin kuin palotorvi pitkään ja matalasti. Meri kohisee levottomana. Pilven hattarat ajelehtivat taivaalla vaaleina, utuisina ja repaleisina. Niihin pysähtyvät Mirdjan silmät lopultakin! Kummallisia kuvia kiiti siellä ylhäällä ohitse… Keveitä valovaunuja, virmoja, tuliharjaisia ratsuja.
Kuukin oli jo korkealla. Äänettömässä, raffineeratussa ylenkatseessa tuntui jo kulkevan tuo kalpea hopeapallo. Vielä äsken oli se ollut suurempi ja rumempi, matalampi ja räikeämpi. Melkein kuin leveän toriämmän naama. Silloin oli se ollut Mirdjasta vastenmielinen. Mutta se oli syntynyt verisenä ja intohimoisena jätinliekkinä, hehkunut noustessaan taivaan rannalla kuin itse maailmanlopun lieska, kuin tuntemattoman tulivuoren selkä…
Kummallinen kuu sentään!
Pilvet kaartelevat nyt yhä oudompina kuvina. Ja kuvat alkavat elää Mirdjan sielussa. Hän unohtaa aivan, ettei hänelle enää sovi haaveilla kuutamossa…
Valkoiset utu-olennot ratsastelevat valkeilla vaahtoavilla orheillaan. Ne keinuvat ja leikkivät yhä lähempänä ja lähempänä. Ne nyökäyttävät päätään Mirdjalle…
"Ah, en voi tulla, tiedätkö sa, mik' on huoli rinnassa: vankina nyt Preciosa on Rinaldon linnassa!"
Kuinka olikaan tuo sävel päässyt hänen huulilleen nyt! Siitä oli sentään jo niin pitkä aika, kun hän viimeksi oli leikkinyt mustalaisprinsessaa!
Mutta sehän hän olikin sentään. Tai ei edes prinsessa, vaan pieni repaleinen kulkijatyttö maailman pitkiltä, pimeiltä rannoilta…
Kalpea kuuvalo-tanssijatar, saavuttamattomaksi luotu, uneksi, varjoksi ja pettäväksi haaveeksi ihmisille…
Ah, mutta nyt oli hän vanki!