Mirdjalla on sangen usein pahoja päiviä. Tänään on taas yksi sellainen ja tavallista pahempi vielä.
Hän kiertelee levottomana pitkin Lumiluodon rantoja. Hän tahtoo väkistenkin juosta pakoon pahoja, tyhmiä ajatuksiaan. Mutta mikään ei niiden puhetta hiljennä. Merikin on tyyni kuin peili. Ja kovana kolkutuksena takovat Mirdjan rautamoukari-painajaiset liikkumatonta ilmaa.
Koko maailma kuulee teidän ilkeät sananne. Vaietkaa toki, vaietkaa!
Eivät vaikene.
Vasta kun hämärä lankeaa ja Mirdja väsyneenä pianonsa ääreen istahtaa, alkaa pahojen valta väistyä. Niiden pistävät kärjet kilpistyvät, niiden julmuus muuttuu vähitellen pehmeäksi ja lempeäksi, — suruksi.
Seuraa akordi toistaan. Arvoituksellisena ja salaperäisenä soi hiljainen sielumusiikki…
Äkkiä taukoaa Mirdja.
Onneton, onneton sinä! Siinä on elämäsi ainainen pohjasävel! Kärsi, kärsi! Sen olet elämälläsi ansainnutkin!
Ei! Se ei ole totta! Minkä mahtoi hän sille, että hän oli tuomittu kulkemaan etsijän teitä, kirotun omantunnon teitä, kuten kaikki don Juanit, nuo rakkauden ikuiset kulkevat juutalaiset, joita ei mikään mahti maailmassa voi pelastaa. Joista Rolf ennen muinoin puhui. Nyt olisi Mirdja itse osannut puhua heistä paremmin, vieläpä eräästä ennen aivan tuntemattomasta lajista: don Juanista naishahmossa…
Oh, miten se irvistelikin Mirdjalle se pitkä rivi uhreja! Tai ei uhreja. Hän itsehän oli niiden uhri. Ne seurasivat häntä joka askeleella, veivät häneltä elämän, veivät uskon, kielsivät rakkauden, kielsivät vapauden ja kaikki ihmis-oikeudet. Mirdja oli vain ihmissyöjä, velho! Varoittivat hänestä kaikkia. Mirdjaa itseäänkin varoittivat…
Ja hän oli sentään mennyt kihloihin!
Miksi ei kenen muun kanssa hyvänsä jo ennen? Miksi ei ensimäisen kanssa sarjan päässä tai miksi vielä nytkään? Oliko hän nyt jotakin löytänyt — entistä enemmän? Ei. Oliko hän antanut enemmän? Ei sitäkään. — Kaikilta oli hän saanut paljon, oppinut paljon, koko ihmisensä heistä koonnut, muru murulta, pala palalta, osan sieltä, toisen täältä. Ja itse oli hän paloitellut oman sielunsa myöskin muruihin voidakseen vastimia antaa… Ja jokaisen sellaisen kosketuksen jälkeen olivat he kaksi aina lähteneet toistensa luota rikkaampina kuin olivat tulleet, mutta myöskin särkyneempinä. — Tai ainakin Mirdja, joka vain siruja itsestään oli syöttänyt. Ne muut olivat aina antaneet itsensä kokonaan. Ne olivat kurkoittaneet käsiään ja rukoilleet, että hän ottaisi kaikki, kaikki, pysähtyisi ja ottaisi… Ja Mirdja ei ollut voinut kulkea ohitse heltymättä. Aina oli hän pysähtynyt, mutta vain ohimennäkseen taas… Sillä elämä odotti häntä edessä ja uudet aarteet ja uudet sielut. Ne odottivat omaansa ja luulivat kaikki Mirdjaa omakseen, tuota ohikulkevaa Mirdjaa… Mutta yhä vaikeammaksi tuli Mirdjalle kulkea eteenpäin, sillä yhä useammat ja useammat silmät alkoivat vetää häntä takaisin, sokeat silmät, joista vain hänen oma kuvansa katsoi…
Ja niitä oli niin monta. Ne lentelivät kuin yölepakot hänen ympärillään ja niillä oli niin pitkät ja pimeät siivet. Ne olivat kaikki kuin kahlehdittuja henkiä, loihdittuja lumo-olentoja. Eikä Mirdja enää osannut lumoja auki lukea… Hän oli osannut vain lukkolaulut. Hänellä ei ollut enää omaa sielua. Hänellä oli ainoastaan heidän, jälkeenjättämiensä, sielut. Siksi he alati niin vartioivatkin Mirdjaa… Ei sillä saanut elää kuin omallaan sellaisella sielulla! Ei sillä saanut rakastaa eikä sitä saanut antaa pois. Ei sillä saanut olla uskollinen eikä antaumisvalmis kenellekään, sillä olihan toki kunniavelvollisuuksia toisen omaisuutta kohtaan…
Sillä salakuljettajan painolastia kantoi Mirdja, kokonaisia rautavuoria tullaamatonta tavaraa… Ja ah, miten se painoi Mirdjan sydämellä usein!
Kenties eli siellä nyt se hullun isän unelmoima kaikkeusihminen. Eli raskaana satu-olentona tyttären syödyn sielun pohjalla. Kuin kummitus, jolla oli sata päätä ja tuhannen sielua… Kuin elämän sielun mikrokosmos…
Välistä väsyneinä hetkinään vihasi Mirdja sitä voimattoman rajulla vihalla, niin kiihkeällä kuin ainoastaan rakkaus voi luoda. Mutta siellähän ne lepäsivätkin hänen rakkautensa kaikki!
Mirdja on luotu näkyjen näkijäksi. — Taas ruumiillistuvat henget. Hän tuntee mistä pään, mistä silmän, mistä äänen hivelyn, mistä taas koskettelevan hyväilyn…
Eikä lie se ensimäinen suudelma sentään ollut paras, se tyhmän, pienen Eino Kailon suudelma! Sillä siitä oli hän ollut sisällisesti ylpeä. — Se oli ollut kuin vihkimävesi… Niitä muita hän enää tuskin muisti. Ja mitä ne häntä liikuttivatkaan. Jotakinhan oli hänen pitänyt antaa vastimeksi, ja kun he sellaisesta tyhjästä olivat tulleet onnellisiksi…
Mutta miksi olivatkin kaikki nuo erilaiset ihmiset, joita hän oli tavannut, olleet niin samanlaisia häntä kohtaan! Olisipa ollut edes yksi ainoa poikkeus. Sitä poikkeusta olisi hän vihdoin rakastanut… Ei, ei sellaisia sanoja enää. Ei sellaista leikkiä. Ja Runarin seljän takana oli tämä rikos, sillä hän oli luvannut olla häntä pettämättä…
Ja Mirdja saa salaman-nopeasti taas yhden noita tavallisia, äkillisiä tunnustuskohtauksiaan.
Hän jättää kuvittelut ja soitot ja kiiruhtaa kirjoittamaan Runarille.
Näin hän kirjoittaa:
'Sinun ei olisi pitänyt koettaa saada epäilijää uskomaan. Se koe voi käydä kalliiksi. — Minä annoin sinun johtaa itseäni, sillä minusta oli suloista uskoa sinuun ja kuvitella rakastamista. Sinähän vakuutit minulle, että tunteeni oli suuremman arvoinen kuin konsanaan se, mitä rakkaudeksi kutsutaan, ja enemmän rakkautta kuin rakkaus itse. Minä itse en ole koskaan tiennyt, mitä rakkaus on, ja siksi minä vain kuuntelin sinua ja ihmettelin. Mutta sitä minun ei olisi pitänyt tehdä. Sillä jos en minä tiennytkään, mitä rakkaus on, tiesin minä liiankin hyvin, mitä on rakkaudettomuus. Minä en osaa rakastaa, en sinua, enemmän kuin ketään sinua ennen tai ketään sinun jälkeesi.
Nyt olen sielultani tyyni ja terve, ja sinut olen minä kokonaan unohtanut. Enhän ole nähnyt sinua kolmeen kuukauteen. Sinä olet minulle nyt aivan vieras mies, niinkuin kuka ohikulkeva tahansa, jonka joskus sattumalta olen tavannut. Jos sinä nyt kuolisit tai jättäisit minut, ei pieninkään kieli värähtäisi minun sielussani. Voisin yhtä hyvin olla kihloissa kenen kanssa tahansa, voisin antaa toisen miehen suudella huuliani, ilman että sinun kuvasi kertaakaan tulisi häiritsemään, enemmän kuin sinun edeltäjäsi ovat häirinneet minun suurta tunnettani sinuun. Ha-ha-haa! Se on rakkautta. Niin, sinähän sen sanoit ja minä itsekin sen sanoin. Mutta minun tunne-elämäni oli silloin kiihdyksissä, minä olin silloin sairas ja siksi olin niin herkästi riippuvainen sinusta. Tuleen olisin minä mennyt sinun tähtesi. Minä muistan sen kyllä hyvin. Ei se valhetta ollut, mutta ei se lie ollut rakkauttakaan. Liiallista hermo- ja tunnekiihotusta se vain oli ja kuka hyvänsä muu olisi saattanut olla yhtä edullinen esine minulle kuin sinä, sillä personallinen sieluesine minulla aina pitää olla. Mutta jos tätä kutsuttaisiin rakkaudeksi, niin silloinhan voisin rakastaa ketä hyvänsä, kuinka monta hyvänsä ja yhtä suuresti. Ei kukaan ole minulle niin paljoa, etten ilman häntä voisi elää. En ketään tarvitse elämäni suureksi välttämättömyydeksi. Ainoa, mikä minulle on välttämätöntä, on ikuisesti vierivä vaihtelu. Ja minulla on sen pyörteissä valittavana ainoastaan kaksi mahdollisuutta, molemmat yhtä hirveitä: joko seurata alati omaa tunneaaltoamistani, antautua alati "rakkaudelle", kulkea miehestä mieheen, olla suora itselleni ja heille, ottaa ja jättää aina uutuudenpalon ja kyllästyksen oikkujen mukaan; tai sitten aina kieltää tunteeni, aina pettää, aina olla kylmä, aina, kuuletko, aina vetäytyä pois teidän miesten näkyvistä, jotten herättäisi vaarallisia tulia itsessäni enkä teissä. Tämän viimeisen valitsee parempi itseni, mutta onko sekään mikään elämän paremmuus? Ajattele, aina olla kelvoton näyttelijätär, aina sulkea ihmisensä ihmiseltä! Ja minkä vuoksi? Ett'emme muka kuluisi ja särkyisi toistemme kosketuksesta. — Hyvä Jumala, mitä varten sitten oikeastaan säästämme itseämme! Eikö koko elämä ole kulutusta? Ja eikö ole ihanin kulumus se, joka kahden sieluja vaihtavan ihmisrinnan välillä tapahtuu. Ihanin kulumus siksi, että se rikastuttaa ihmisen suureksi, ymmärtäväksi ja syväksi. Mutta lopulta tulee kulumus sittenkin suuremmaksi kuin rikkaus, ja siitä alkaa jälleen ihmisen laskeutuminen. Moni-ystävyys hioo vähitellen pois sen hienon koskemattomuuden, sen syvä-ytimellisen herkkyyden, jonka pitäisi yleviä sieluja aateloida, ja tuo sijaan markkinakuluneisuuden, raa'an romutunteisuuden, jolle pitää päristää rumpuja ja lyödä nuijalla, ennenkuin tunto-eroavaisuus herää. Ja lopulta häviää kokonaan erovaisto raaemman ja hienomman kosketuksen välillä ja kaikki on vain samaa likaista, harmaata ja välinpitämätöntä tunnottomuutta. — Se on tavallinen ilotytön kehitys. — Sen olen kai minä jo läpikäynyt.
Pitääkö minun vielä puhua sinulle rakkaudestani! Etkö jo usko, etten minä enää voi rakastaa?
Ja sittenkin minä luulen, että jos taas näkisin sinut, heräisi herkkyyteni jälleen ja minä saattaisin riippua sinun kaulassasi ja tuntea kuoleman kouristavan rinnassa eroa ajatellessa. Ja minä saattaisin vannoa seuraavani sinua aina maailmanloppuun asti, jos minä vielä tunteitani uskoisin. Mutta minä en usko niihin enää. Älä koeta enää koskaan pelastaa epäilijöitä!
Enkä minä usko myöskään enää sinuun. Sinunhan piti ehjentää minut ja nostaa ja parantaa. Mutta minusta tuntuu nyt, ettet sinä jaksa sitä tehdä. Aisoihin sinä minut veisit. Ja niihin minä en ikinä alennu. Ei ole Mirdjasta kotiin, jossa on neljä seinää ja yksi ikkuna. Koti-idylli ja Mirdja! Liian särkevää ivaa todellakin! Minun täytyy aina saada lentää, lentää avarasti ja vapaasti, ja langeta lennostani yksin, viemättä ketään mukaani.
Unohda minut! Minä olen niinkuin Parisetta. Minulle ei tule vapahtajaa — —'
Mutta kirjoitettuaan tämän alkaa Mirdja taas miettiä… Itseään,Runaria ja koko maailmaa…
Mistä, mihin, miksi ja minkätähden sulaa hänen päässään hermoja särkeväksi sekasorroksi.
Ja hän ei lähetäkään paperia Runarille.
Totuus, oliko se muka siinä? Sinä hetkenä, jolloin Runar sen lukisi, saattaisi se jo olla moninkertainen valhe…
Ja jos hän työntäisikin pois Runarin, tulisi varmasti taas joku toinen…
Miksei saattanut ollakin hänen vapahduksensa pysyä Runarissa nyt, uhrata kaikki hetkelliset mielijohteet uskollisuudelle, hakea itsestään epäitsekkyyttä, lopettaa tähänastinen "demi-vierge "-elämä…
Hänpä ei peräydy nyt enää, ei mistään hinnasta. Hän lupaa sen itselleen ja Runarille ja Jumalalle.
Mutta pikkuiset pirunlapset kuiskailevat hänen korvaansa: Sinä houkko, sinä kevytmielinen, sinä itsepetturi! Tämä uskollisuutesi on, jos mikään, vain itsekkäisyyttä ja mielijohdetta. Se on oikkua, oikkua. Se kostaa itsensä…
Nyt on Mirdja ottanut viimeisen ratkaisevan askeleen: hän on puhunut kaikki sedälle. Nyt on hänen siis mahdotonta enää peräytyä, sillä hän ei tahdo näyttää sedälle sisällistä heikkouttaan ja hulluuttaan. Eikä hän myöskään tahdo näyttää onnettomalta. Ja hän pakottaa itsensä tyyneksi ja iloiseksi.
Usein se hänelle onnistuukin. Lumiluoto ei ole vielä koskaan tuntunut hänestä niin ihanalta ja rakkaalta kuin nyt. Ja se saattaa välistä sytyttää kaikki hänen salaa-elävät voimansa suuriin ja syviin säveleihin, niin että kaikki elää, pulppuaa, soi ja sykkii hänessä yht'aikaa, niinkuin ei koskaan vielä ennen…
Mutta sitten hän aina melkein pelästyy itseään. Tämä herkkä viritys hänen sielussaan, tämä outo soiminen ja leikkiminen hänen rinnassaan, minkä edellä tämä kaikki? Kuolemanko? Vaiko uuden paremman elämän? Pikemmin kuoleman.
Mutta hän tahtoo olla iloinen. Sedänkin tähden. Ah, hän on kauan ollut paha ja unohtava lapsi!
Setäkin on syntynyt hänelle äkkiä uudeksi, ihmeen läheiseksi ja ihmeen rakkaaksi taas. Ja hän saattaa puhella hänen kanssaan aamusta iltaan kuten ennen lapsena. Saattaapa hän saada vielä ennen hänelle aivan outoja hellyydenpuuskiakin. Lyödä äkkiä käsivartensa vanhan miehen kaulaan ja puhua hänelle eriskummallisia rakkauden sanoja.
Ja sitten he soittavat yhdessä, kauan, kauemmin kuin koskaan ennen, paremmin kuin ennen. Yhdeksi ainoaksi suureksi sointumereksi puhkeaa sellaisina hetkinä äänetön Lumiluoto. Säveleet saavat sielun. Ne puhuvat satuja toisilleen, hiipivät yhä lähemmä ja lähemmä, hivelevät ja hyväilevät toisiaan, ymmärtävät toisensa ja vaikenevat samasta ajatuksesta; lähenevät taas ja sulkevat toisensa sitten pitkään äärettömään syleilyyn — niinkuin jäähyväisiksi.
Näin puhelevat setä ja Mirdja toisilleen joka ilta. Joka ilta soittaa aavemainen Pirunmajakka Tschaikovskyn "Sérénade mélancolique'ia". Pilkkosen pimeä on siellä sisällä, pilkkosen pimeä ulkona. Henget soittavat ja meri vastaa kuin ennenkin, mutta joka ilta hiljemmin ja hiljemmin. Sen käy tuskaisen vaikeaksi säestää noita kahta. Ei ikinä, ei ikinä ole se kuullut noin palavia rakkaudentunnustuksia.
Mutta joka ilta yhä kaameammin ja kaameammin puristaa Mirdjan rinnassa tuska, kuin elämän tyhjiin puserrus itse. Irtirepäisy! Hän ei voisi lähteä pois tästä ihanuudesta täällä, ei elää ilman viulua, Lumiluotoa ja setää. — Hän on ollut hullu, hullu!
Mutta kun Mirdja tietää tunnelmiensa tarttuvan, hillitsee hän taas itsensä, katkoo kaameat mielikuvansa ja hymyilee onnellista hymyä sedälle. Näin itkee hän ilman kyyneleitä joka ilta — —
Sillä mikään ei auta kumminkaan enää. Mirdja on päättänyt lähteä sen vieraan luo, Mirdja on päättänyt sitä vierasta rakastaa.
Ja hän saa sanoa jäähyväiset Lumiluodolle, suloiset ja hirveät jäähyväiset.
Eräänä syysmyöhänä iltana se lopullinen tapahtuu.
Aurinko on jo laskenut ja taivaan ja maan yhtymäkohtaa piirtää kapea, luonnottoman punainen viiva.
Kuin elämän ydinsuoni itse on se Mirdjasta, ja mitä kauemmin hän siihen katsoo, sitä punaisemmaksi se pusertuu, repeytyy tuskalliseksi vertavuotavaksi haavaksi.
Mirdja on kalpea ja säikkyy sitä veren kirvelevää väriä.
Setä on myöskin kalpea. Ja Mirdja huomaa äkkiä, että hän on käynyt omituisen vanhaksi.
Ja hänen sielussaan vaikeroi; sinä viet elämän häneltä mennessäsi, sinä huono, huono lapsi. Se on väärin sinulta. Hän ei ole enää se, mikä nuorempana, hän tarvitsee sinun ymmärtämystäsi ja hellyyttäsi. Täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi!
Ja meri katselee Mirdjaa soimaavasti: täällä olisi paikkasi ja elämäntehtäväsi…
Mirdjan sielua kouristaa kuin kuolema, kuin hulluus, kuin koko maailman paha omatunto…
Mutta hänen täytyy lähteä.
Ja ensi kerran elämässään kirjoittaa hän itsestään laulun. Sydämensä soimissa heti eron jälkeen, pahan, sydäntä särkevän laulun:
"Olin ennen ma erakon ainukki ja erakko lauleli lastaan; nyt laulaa hän laulunsa yksikseen ja minä vain kaukaa vastaan.
Olin ennen ma erakon enkeli: kivet allaan ei saanehet liestää; nyt yksin hän kulkee ja kumartuu, minä suutelen vierasta miestä…"
Runarin rouva
Runar Söderberg on opettajana eräässä pääkaupungin koulussa. Alati on hän kalpea ja vaitelias…
Opettaja ei varmaankaan ole oikein terve, päättelevät oppilaat.
Vastanaineen väsymystä, naurahtaa yksi ja toinen hänen tovereistaan.
Mutta kaupungin rouvat tietävät, että Runar Söderbergillä on sopimaton rouva…
Ah, miten sopimaton rouva! Kukapa ei tuntisi hänen vanhaa huonoa mainettaan! Kukapa ei tietäisi että hänen keltaisella silkillä peitetyn pintansa alla tykytti petollinen, rietas ja itsekäs sydän! Kukapa ei ymmärtäisi, että avioliitto hänen kanssaan oli sulaa hulluutta ja onnettomuutta! Mutta että juuri tuon kelpo Söderbergin piti joutua hänen lopulliseksi uhrikseen. Miten saattoikin viisas mies olla noin sokea valitessaan itselleen vaimoa! Ja niinkuin ei muka hänellä olisi ollut varaa valita. Vaikka itse kuun tyttären taivaalta olisi hän saanut. Sellainen hieno ja siivo mies, edessään varma virka-ura ja takanaan kunnianarvoisen pitkä ja kaunis sukuluettelo! Mikä hirveä isku mahtoi tämä mesallianssi olla hänen vanhemmilleen! Perheen ainoa poika vielä lisäksi!
Ja suuri päivittely ja sadattelu ja siunaus käy läpi satojen lämminsydämisten ja puhdashenkisten kotien noiden kahden vastanaineen ympärillä.
Mutta ne kaksi itse eivät tiedä siitä kaikesta mitään. He elävät vain omaa suljettua elämäänsä.
Ja millaista on sitten tämä elämä, josta kaikki puhuvat, mutta jota kukaan ei ole nähnyt?
Ah, huhu on arvannut liiankin oikeaan. Mirdja on sangen sopimaton rouva.
Päivät pitkään kävelee hän vain edestakaisin huoneessaan ja vääntelee käsiään tuskasta. Heidän yhteisessä kodissaan!
Tämäkö nyt oli sitä suurta sielun eheyttä, sitä elämän ja rakkauden tasapainoa, sitä ihanaa yhteispyrkimystä ihmisen tarkoitusta kohti, jota hän oli tavoitellut! Tämä ijankaikkinen istuminen neljän seinän sisällä, tämä hiljainen, määrätön virkaileminen ainoastaan miehensä vaimona!… Tuhansille muille naisille se kuului riittävän elämän sisällöksi, tämän yhden suhteen ylläpitoon keksitty ammatti… Mutta mitä oli se Mirdjalle? Samaa nähtävästi kuin miehelle. Alistettua jollekin suuremmalle, välikappale, ei päämäärä, elämän täydennys, ei elämä itse… Ja sittenkin oli hän pudottanut itsensä yksinomaan tämän suhteen varaan, heittäytynyt kuin hullu mielikuvitelmiensa repeäviin verkkoihin… Ja ajautunut hirvittävän kauas päinvastaiseen suuntaan siitä, mihin oli pyrkinyt…
Hän oli uneksinut uskollisuuden ehjentämästä elämästä, valoisasta ja voimakkaasta mies-ystävästä, ja lennosta hänen kanssaan kaikissa yläilmojen saavuttamattomissa korkeuksissa, — ja hän oli valinnut itselleen työkameelin, kalpean koulunopettajan, ja tämän kera poroporvarien tukehtavan matalan ilmapiirin ja yhteiskunnan aasin-aisat, kaiken sen, mitä hän enin vihasi tässä matoisessa maailmassa…
Siihen oli hän lopultakin nyt tullut, Mirdja parka. Ja järkähtämättömän säälimättömästi tuijotti häneen nyt koko hänen olemassa-olonsa paljas, ankara totuus, nyt, kun kaikki viimeisetkin unet olivat särkyneet. Pahemmin kuin koskaan ennen kiusasi hän nyt mieltään julmilla ajatuksilla, ruoskien niillä itseään oikein sydämensä kiivaasta, kesyttömästä himosta, ja ruoskien niillä Runaria… Ja mitä kipeämmäksi heidän kärsimyksensä kävi, sitä hillittömämmäksi vaan kävi hänen himonsa ruoskia…
Tähän hukkui ja hupeni heidän elämänsä, se elämä, joka oli aiottu niin kirkastavaksi ja ehjentäväksi…
Tai nyttemmin oli Mirdjalla oikeastaan aina kaksi eri sielua. Toinen oli kova, ivallinen, katkera ja julma. Se haavoitti ja puri lakkaamatta kuin raivohullu koira. Ja se toinen kärsi niin sanomattomasti sen toisen puremista, kärsi heidän molempien puolesta, mutta etenkin Runarin… Sillä se toinen oli hellä ja hieno ja uhrauksiin altis…
Näin kului aika näiden molempien vihamielisten sielujen alituisessa, mielettömässä taistelussa. Etenkään se pahempi ei milloinkaan vaiennut. Levähtämättä purki se sydämettömiä, särmäisiä viisastelujaan ja purki kaikki kuuluville. Runarinhan täytyi saada tietää kaikki. Se oli suoruutta. Siksipä se ei myös unohtanut pienintäkään julmaa viittausta tai ilkimielistä lisäystä tehdäkseen suoruutensa vieläkin vaikuttavammaksi. Se tiesi kyllä, ettei Runar ollut syypää mihinkään, mutta Runar oli sittenkin tiellä, välikappale pahan kohtalon käsissä, ja siksi se ei voinut sietää sen miehen muotoa edessään. Ja se toinen, joka häntä rakasti, se nyyhkytti vieressä hiljaa koko ajan…
Kuin ijankaikkisuudeksi pitkittyvää kuolinkamppausta on Mirdjan sisäinen elämä.
Ja Runar, se hiljainen ja hillitty Runar, käy päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi. Kaikki mikä hänessä aluksi Mirdjan rakkauden paisteessa oli puhjennut esille, painautuu jälleen yksinäisen surun painosta alkuperäisiin syvyyksiinsä. Ja mitä enemmän Mirdja puhuu, sitä enemmän vaikenee Runar. Mutta Mirdjasta se on kuin heikkoutta, kuin julmuutta, kuin typeryyttä, kaikkea pahaa yht'aikaa, ja hän kiihtyy siitä vaan vielä enemmän. Mutta kun taas Runar puhuu tai koettaa lohduttaa, tuntevat he molemmat, että se on vielä suurempi typeryys…
Näin elävät he kaksi hermosairasta ja raskasta ihmistä alati samalla lailla päivästä päivään. Kiusaten ja kiusaantuen… Mutta kaikki on kotoisin Mirdjasta, sillä Mirdjaa kiusaa kaikki. Mirdjaa kiusaa Runarin läsnäolo ja Mirdjaa kiusaa Runarin poissaolo. Ja Mirdjaa kiusaa sekin, että hän tekee työtä… Tuollaista työtä: ammattityötä, leipätyötä, rahatyötä… Mutta pyytää jäämään häntä Mirdjan kannalle, tuolle veltolle, työttömälle tyhjäntoimittajan kannalle, ijankaikkiselle diletantin kannalle, sehän olisi ollut sulaa hulluutta! Sillä eniten kaikesta kiusaa Mirdjaa kuitenkin se, ettei hän itse voi tehdä mitään… Mutta tässäkin asiassa kääntää hän kärjen Runariin: Hänestä olisi sittenkin tullut taiteilija, ellei Runar olisi tullut hänen tielleen eräänä heikkona hetkenä… Ja hänestä tulisi vieläkin taiteilija, ellei Runar olisi hänen tiellään nyt… Mutta siinä hän nyt on, on… Niinkuin kohtalo itse, jota ei enää voi kiertää, niinkuin elämän ajatus itse, joka on ajateltava loppuun ja joka työntää tieltään kaiken muun, niinkuin jokin, josta ei enää koskaan pääse vapaaksi, jota ilman ei edes enää saata elää…
Ah, tätä vankeutta! Ah, tätä vähittäistä kuolemaa poroporvarien silmien alla! huutaa Mirdjan sielu lakkaamatta.
Mutta talvi kuluu loppuun näinkin.
Mirdja ja Runar ovat eläneet sen toisiinsa vaipuneina ja kahden, niinkuin kaksi rakastavaista. Ja he ovat tehneet sen sydämensä valtavasta pakosta, sillä vaikkakaan he eivät oikeastaan voi elää toistensa kanssa, eivät he myöskään voi elää ilman toisiaan.
Epämääräiset huhut kiertelevät yhä heidän ympärillään, mutta kukaan ei itse asiassa tiedä mitään heidän päiviensä oudosta ja salaisesta tarinasta.
Mutta Runar ja Mirdja tietävät kumpikin paljon muuttuneensa tämän ensimäisen yhteisen talven aikana.
Runar on käynyt jälleen pessimistiksi ja synkän umpinaiseksi.
Ja Mirdjaan on tarttunut tavallisen porvarisrouvan tavallisia luonteen-ominaisuuksia: hänestä on tullut pikkumainen ja häijy…
Mirdja ja Runar asuvat kesää pienessä saaristohuvilassa kaupungin lähellä.
Se raskas talvi on jo aikoja sitten heidän takanaan, mutta talvinen painajainen ei vaan ota siirtyäkseen pois heidän kodistaan. Siellä väkisinkin tahtoo asua…
Kesäkuun pitkä päivä alkaa hiljalleen hämärtyä. Pilvet lepäävät alhaalla. Painostavaa alakuloisuutta on ilmassa. Ja Mirdja ja Runar, jotka istuvat huvilansa ulkoparvekkeella iltateetään juomassa, eivät puhu sanaakaan. Vaitiolo käy jo melkein kiusalliseksi.
Mirjda tekee silloin tällöin hermostuneita liikkeitä tukien niitä ivallisilla ilmeillä, ikäänkuin tahtoisi hän nauraa omille hermoilleen, niiden loppumattomalle typeryydelle: ettekö sitten ymmärrä, tällaista juuri on meidän normaalielämämme, tällaista — ja tällaista se tulee olemaan aina…!
Sitten pysähtyvät ajatukset taas tyhjyyteen…
Äkkiä keksivät Mirdjan silmät Runarin lautaselta pienen lehtimadon. Keksivät sen ilolla kuin odottamattoman tarkkaamispisteen, edes hetkellisen harrastuksen… Ja koko Mirdjan huomio kiintyy siihen. Se ryömii hiljaa ja tasaisesti ympäri kupin reunaa, se alkaa kiivetä leivälle samalla tyynellä säännöllisyydellä… Mirdja vaan tuijottaa siihen ja tällä hetkellä ei hän välitä mistään muusta koko maailmassa kuin siitä lehtimadosta.
Samassa tarttuu Runar leipään ja on juuri pistämäisillään palasen suuhunsa, kun hän huomaa madon.
Mirdja naurahtaa pienen julman naurun.
— Minä näin sen kyllä, hän sanoo.
— Etkä sanonut mitään…
— Minä en tahtonut tätä pyhää hiljaisuutta häiritä…
— Oletpa sinä paha, virkahtaa Runar, koettaen pakottautua leikilliseksi.
— Olenko paha nyt, kun vihdoinkin alan oppia sinun suuren taitosi vaieta, äänettömyyden ikuisen kaunopuheisuuden…?
Mirdjan ääni on katkera ja ärsyttävä ja asema alkaa taas käydä kiusalliseksi.
Samassa tulee palvelija sisään tuoden postin.
Se on kuin pelastus. Jännitetty tunnelma särkyy ja kumpikin syventyy omaan postiinsa.
— Mirjda, sanoo Runar hetkisen kuluttua, tahdotko lukea tämän?
Mirdja heittää pikaisen syrjäsilmäyksen Runarin ojentamaan kirjeeseen.
— Jobin posteja taas, hän murahtaa.
— Pappa ja mamma taitavat tulla meitä ensi viikolla tervehtimään, jatkaa Runar.
— No enkö sitä arvannutkin! Tarkastusmatkalle taas tietystikin. Oh, millaista näytetavaraa olen saanut olla tämän vuoden! Se on inhoittavaa!
Tumma puna ajautuu Runarin kasvoille.
— Miksi sinä tahdot tahallasi ottaa kaikki asiat niin pahalta kannalta! Ymmärräthän kyllä… He rakastavat meitä ja…
Paha hymy Mirdjan huulilla katkaisee Runarin lauseen.
— Niin, tietysti minä ymmärrän. Mitä olen minä muuta saanut tehdä kuin ymmärtää ja ymmärtää aina siitä asti, kun menimme naimisiin. Mutta nyt minä en tahdo enää ymmärtää mitään. Ymmärrys tappaa ihmisessä kaiken hänen omaperäisyydestään kumpuavan toimintakyvyn. Ymmärrys tekee ihmisen liikkumattomaksi patsaaksi… Ja tätä holhousta, tätä holhouksen suurta rakkautta, minä en enää jaksa ymmärtää. Kuoliaaksi se minut kuluttaa… Ja sitäpaitsi, mitä liikuttaa minua kaiken maailman rakkaus! Mitä on minulla tekemistä sen kanssa? Minä olen mennyt naimisiin vain yhden ainoan kanssa…
— Sinä olet ikäsi elänyt ilman minkäänlaisia sosiaalisia siteitä. Kaikkein luonnollisimmat tunteet ovat sinulle tuntemattomia. Siksi saatat sinä puhua noin. Mutta koetahan kuvitella, että sinullakin olisi isä ja äiti, ja he tulisivat… sanoo Runar hiljaa, puristetulla äänellä.
— Heidän tulonsa olisi toinen. He olivat vapaan elämän vapaita mustalaisia, jommoiseksi minäkin olen syntynyt. Ja juuri sentähden minä en jaksa tätä enää, minä en jaksa!
Mirdja on kovasti kiihdyksissä.
— Mutta Mirdja… rakas Mirdja, mikä sinua tänään vaivaa? Runar koettaa lähestyä, mutta Mirdja työntää hänet rajusti pois.
— Tänään vaivaa! naurahtaa hän katkerasti. Tietysti sama kuin eilen ja huomenna, sama kuin aina, aina… Tai etkö sinä huomaa mitään, etkö sinä näe, että minä tukehdun? Oh, millaisessa hirvittävässä tyhjyydessä ja vankeudessa olen minä kitunut koko tämän pitkän vuoden sinun kanssasi! Ja sinä et näe vieläkään mitään, et enempää kuin alussakaan, sinä onnellinen sokea! Joka et huomannut edes häpeän punaa minun kasvoillani siinä inhoittavassa toimituksessa, jota vihkiäisiksi kutsutaan, ja johon sinä minut pakotit…
Runarkin kuohahtaa:
— Sinut pakotin! Kuinka sinä saatat puhua noin? Kuinka sinä saatat sanoa, että minä pakolla vihitytin sinut itseeni? Ja sinähän todistat aivan itseäsi vastaan. Tähän asti et ole tunnustanut itsellesi pakkoa löytyvänkään tässä elämässä. Kaiken pakon olet aina leimannut alennukseksi, josta ihmisien kuolinhetki lasketaan, mutta joka on ainoastaan heikkojen kuolema, ei sinun…
— Minunkin… minä olen heikko nyt. Kaikki olen minä kadottanut sinun ilmakehässäsi: ylpeyteni, riippumattomuuteni, voimani, itsekunnioituksenikin; ainoastaan yksi ainoa on minulla vielä jälellä entisistä avuistani: kyky puhua totta. Ja tämä on totuus: vihkiminen oli minulle pakko ja pakon keralla alennus, ja siitä hetkestä saattaa lukea minun kuolemani alkaneen…
Pitkä vaitiolo.
Sitten aivan soinnuttomasti Runar:
— Ne ovat hirveitä sanoja sille, joka sinua yli kaiken on rakastanut ja jolle juuri sinun personallisuutesi pyhyys ja koskemattomuus on ollut enemmän kuin jumalanpalvelus… Mutta kenties olet oikeassa sentään. Minä olen ollut sokea, oikein umpisokea… Ja silloin, sinä hirveänä hetkenä, josta puhut, minä en nähnyt maailmassa mitään muuta kuin sinut, en tuntenut muuta kuin rakkauteni äärettömyyden — ja minä hullu uskoin silloin, että sinäkin vähän välitit minusta…
Runarin kasvoilla kulkee ääretön kärsimys… Mirdja näkee sen ja hänen sydäntään viiltää, mutta raateluvietti hänen sielussaan siitä vain yltyy… Ja teeskennellen välinpitämättömyyden kovaa ja kestävää julmuutta, hän vasten sydäntään jatkaa: — Niin, välitinhän minä vähän sinusta, mutta liian vähän, ja minä uhrasin liian paljon niin vähän tähden. Ja mitä vihkimiseen ja kaikkiin suhteemme muodollisuuksiin tulee, niin olihan niistä puhetta paljonkin, ja minä suostuin, se on totta, ja siinäpä se juuri onkin. Mutta sinun on vaikea löytää tästä kaikesta pakkoa. Ikäänkuin pakko nykyaikaiselle ihmiselle merkitsisi enää mitään ulkonaista väkivaltaa! Ani harvoin ainakin. Mutta sen sijaan jotakin paljon huomattavampaa. Ainoastaan parin erilaisen elämän-arvon murhaavaa sotaa ihmissydämessä, jossa lopullinen ratkaisu, kallistui se sitten minne päin tahansa, tietää sielun varmaa murtumista… Mutta sinä tunsit minut siksi hyvin; sinun ei olisi pitänyt ahdistaa minua tähän umpisokkeloon. Suostuinhan minä kaikkeen, mutta suostuin vastoin tuhansia sisällisiä ääniä, vastoin varsinaista itseäni. Minkätähden? Sentähden, että minä tahdoin olla hyvä sille, jota luulin rakastavani. Ah, ei pidä kenenkään koskaan vedota toisen ihmisen hyvyyteen! Sillä hyvyys on eniten levinnyt ja anteeksi-annettavin kaikista heikkouden synneistä. Mutta sentään se on kuolemansynti, jolle ei ole armahdusta, eikä saakaan olla. Sillä ei minkään asian nimessä koko maailmassa ole tehty niin paljon pahaa kuin sen. Sen nimessä on luovuttu luonnollisesta itserakkaudesta ja julistettu sijaan ihmisrakkauden käsky, joka on julmin ja typerin kaikista käskyistä. Se on vuorostaan koonnut yhteen kaikki tyhmät, ilkeät ja muka hyväätarkoittavat pikkusielut ja luonut heidän avullaan maailman tekopyhyyden ijankaikkisen valta-istuimen. Niin, niin, ajattelehan vaan, mistä ihmeestä on ihmiskunta saanut niskoilleen tuon suuren, ulkokullaisen ja selkärangattoman loiskansan, kaikki nuo ahdasmieliset profeetat ja raukkamaiset filisterit, jotka eivät kunnioita yksilön vapautta, jotka laativat ennakkoluuloja ja evankeeliumeja, lakeja ja rangaistuksia, jotka lähettävät lähetyssaarnaajia kääntämään ihmisiä uskottomiksi itselleen, tuon siveellisen mädännyksen!… No niin, — mutta näiden ihmiskunnan painajaisten, näiden edistyksen vihollisten lakia olen minä kerran elämässäni palvellut. Ymmärrätkö nyt, mitä merkitsee sellainen synti, synti itseään vastaan, ainoa ja kuolettavin synti? — Sen tehneelle ei löydy enää pelastusta. Turhaan olen minä kamppaillut koko tämän vuoden. Minun syntini on liian suuri…
Mirdja katsoo hämärän halki Runariin…
Tämän pää on painunut käsiin, ja Mirdja luulee näkevänsä hänen olkapäillään tuskan nytkähdyksiä. Ja hän tuntee, että hänen julmuutensa on petomainen ja ääretön tuota hyvää miestä kohtaan. Hyvää miestä! Anteeksi-annettavin ja vihattavin ilmiö taivaankannen alla! Sillä mies ei saa olla heikko, mies ei saa siksi myöskään olla hyvä, sillä hyvyys on heikkoverisyyden alku ja loppu. Mutta että hänen oman miehensä piti kuulua noihin syyttömiin pehmeämielisiin, noihin ihmiskunnan hyllyviin suokerrostumiin, jotka alati huokuvat ilmaan raskasta, hiljaista hengitystään ja upottavat pehmeään syliinsä kaikki ne, jotka vihalla niiden päälle astuvat! Ah, voimaton on kaiken maailman voima heidän hiljaista heikkouttaan vastaan! Voimaton oli Mirdjakin Runaria vastaan. Hänen alati hillitty mielensä ja ainainen hyvyytensä koskivat häneen enemmän kuin mitkään voimapainiskelut. Niitä olisi hän juuri tahtonut, niistä olisi hän kasvanut ja vahvistunut, niistä olisi hänen itsetuntoinen elämän-ilonsa korkealle kuohahtanut. Mutta näin yksin lyödä sitä, joka ei lyö takaisin! Se oli tappavan raskasta. Mutta sentään hänen täytyi lyödä, täytyi, ja juuri sentähden täytyi. Ja väliin tämä tunne yltyi aivan sietämättömäksi, yltyi raatelevaksi raivoksi tuota samaista hiljaista miestä vastaan, joka tekeytyi noin kesyksi, joka aivan kiusoittavalla tyyneydellä alistui kohtaloonsa ja kärsi Mirdjan ilkeyksiä. Miksi ei hän tarttunut häneen kiinni, nuijinut häntä nyrkillään, polkenut häntä saappaansa rautaisella korolla! Sillä huono vaimo oli Mirdja… Millaista raakaa rakkautta hän taaskin unelmoi, ikäänkuin hän olisi koskaan voinut sellaista todellisuudessa sietää! Runarin rakkaus oli syvää ja hienoa… Mutta Mirdja oli huono vaimo… Miksi ei hän voinut olla hyvä ja ymmärtävä, hänkin, ja sovitella…? Ah, ei sitä enää. Niin oli hän juuri tehnyt, ja siitä tämä kauhea sisällinen itsehalveksinta, tämä kauhea katkeruus…
Mirdja katsoo yhä Runaria ja hänestä tuntuu kuin kävisivät miehen ruumiin ääriviivat yhä painavimmiksi ja pehmeämmiksi hänen katseittensa alla — kuin surun. Ja äkkiä valtaa hänet ääretön, hukuttava hellyyden tunto. Sääli heitä kumpaakin kärsinyttä kohtaan ja etenkin sitä toista, onnettomuus-toveria kohtaan, joka hänen tähtensä kärsi… Vaikka kuolemallaan olisi hän tällä hetkellä voinut julmuutensa sovittaa.
— Rakas, rakas Runar, kuiskaa Mirdja, langeten ystävänsä kaulaan.Rakas, rakas Runar.
Kummallinen, kirvelevä hymy välähtää Runarin kasvoille.
— Mirdja…
— Niin, Mirdja on niin paha, niin huono, mutta Mirdja rakastaaRunaria sentään. Ja hän vie hengen siltä, jota hän rakastaa…
— Onko se totta, Mirdja? Sinä rakastat vielä minua… onko se totta? Sitten mielelläni annan kaikki, vie henkeni, vie järkeni, kaikki kuuluu sinulle ja minä olenkin sinulle velkaa suuren sovitus-uhrin… Minun ei olisi pitänyt tulla sinun tiellesi… Sano, tahdotko että menen pois — nyt vielä?
— En minä tahdo, en minä tahdo, mutta kummallinen, kohtalokas voima minua johtaa… Minä olen kiusaajattareksi luotu ja minä kärsin itse omasta olemuksestani niin, niin. Ymmärtäkäämme toisemme, ystäväni. Voi minä tiedän, miten sinä saat kärsiä… Parempi olisi sinun mennä luotani, mutta minulla ei sittenkään ole ketään muuta maailmassa kuin sinä. Sinä olet minulle kaikki…
Nyyhkytykset tukehtavat Mirdjan äänen.
Ja koko tuskansa väkevällä intohimolla sulkee Runar hänet syliinsä.
Yö verhoaa nuo molemmat. Pimeät ovat heidän silmänsä hetkisen kaikelle sille hirvittävälle ja jäytävälle, joka ympäröi heitä edestä ja takaa. He tahtovat unhottaa, he tahtovat uskoa, he molemmat epäuskoiset, vaikka tietoisina omasta valheestaan. Väkevästi vetää heitä nyt toisiinsa heidän salainen kohtalokas sairautensa, sama, joka kalsean aamun sarastaessa on omiaan tekemään heidät taas tuhat verroin vihamielisemmiksi toisilleen…
Ja sen he tietävät… Mutta entä sitten!…
Kesäkuun yö kuluu… Sen kalpea ja läpikuultoinen hämärä lepää hienona ja liikkumattomana kuin melankolia kaikkien luotujen ylitse…
Mirdja ja Runar tahtovat säilyttää tietoisen, viileän mystiikkansa, sairaiden, nautinnonhimoisten ihmisten kyllästymättömällä karuudella, aina viimeiseen asti…
He istuvat ja istuvat… Väsyneinä, mutta levollisina, yön keinuvan epäselvässä puolipimeässä. Nopealentoinen harmonia on hetkeksi istahtanut heidän sielulleen…
— Runar, puhuu Mirdja hiljaa, hyväilevällä äänellä, tiesitkö sinä ennen, että minä voisin olla niin paha kuin ei kukaan koko maailmassa?
— Tiesin, Mirdja, ja tiesin senkin, ettei kukaan voisi myöskään olla niin hyvä kuin sinä, ei kukaan koko maailmassa. Sinä olet kaikkea yht'aikaa… kuten ihmisen elämän-unelma itse…
— Unelmien pitäisi pysyä unelmina, saavuttamattomina ja kaukaisina. Mikä pohjaton pettymys onkaan koettaa vetää niitä povelleen. Sinä näet nyt.
— Niin, unelmista tulee lopultakin jotakin oleellista: kohtalo…Sinusta on tullut minun kohtaloni, Mirdja…
— Huono kohtalo, ja huono mies, kun puhut noin. Nainen ei saa olla miehen kohtalo. Sinun täytyy voida voittaa minut, panna minut päitsiin, kesyttää, taltuttaa, sinun täytyy olla minua voimakkaampi, silloin on kaikki ratkaistu…
— Kohtaloita ei panna päitsiin, Mirdja, eikä sinua. Pakko on sinulle myrkkyä…
— Mutta myöntyväisyys on myöskin, oikullisuuteni siitä vain yltyy.Sinun täytyy hallita minua ilman pakkoa…
— On luonteita, jotka eivät ole luotuja hallittaviksi ja jotka eivät ikinä alistu siihen. Sellainen olet sinä…
— Mutta mies on luotu hallitsemaan naista…
— Ja sinä kaikkia miehiä.
— Mutta minä olen sittenkin nainen… Niin, se on todellakin merkillistä… ihminen minussa vihaa kaikkea alistumista ja pakkoa, mutta nainen minussa sitä himoaa. Se on merkillistä… todellakin… Avioliitto ei liene minunlaiselleni sopivanlaatuinen suhde…
— Ei…
He vaikenevat.
— Mutta olisihan minun pitänyt ymmärtää se jo alussa, jatkaa Mirdja ajatuksissaan kuin itselleen, ja kyllähän minä sen ymmärsinkin. Minä olen tehnyt väärin sinua kohtaan, ystävä raukkani. Ethän sinä saattanut kaikkea aavistaakaan… Kuule Runar, meidän välillämme on ollut koko vuoden jotakin epäselvää, salaperäistä, hirveää, eikö sinustakin? Jotakin suljettua ja sielua jäytävää… jotakin, jota ei ole saanut sanotuksi… Vain hillittömien kohtausten läpi olet sinä saanut oikullista sieluani tavailla… Minä en ole voinut olla avonainen ja hiljainen kesäyönä ennen, ennenkuin nyt, tänä himmeänä ja viileänä kesäyönä, nyt vasta ensikerran koko avioliittomme aikana. Kaikki on ollut liian lähellä tähän asti… Nyt vasta tunnen, että voin kiihkottomana katsella yhteistä onnettomuuttamme, nyt minä voin olla melkein hyvä tänä yönä. Tahdon kertoa sinulle sieluni tarinan aina siitä asti, jolloin seinä laskeutui välillemme… Se oli silloin, jolloin muodollisuuksienkin riitteet laskeutuivat… Ja sen jälkeen on ollut ilmassa alati jotakin kolkkoa ja kovaa… Mutta sitä ennen, muistatko, me uneksimme usein yhdessä… miten me kaksi yhdessä jaksaisimme kasvaa vapaiksi ja voimakkaiksi, oikeiksi kehityksen eturintama-ihmisiksi, ja jättää taaksemme kaiken matalan, pimeän ja valheellisen… Tai oikeastaan oli se sinun unesi, mutta minäkin omaksuin sen, sillä minäkin toivoin voivani kerran ehjentyä ja ehjällä rakkaudella antautua…
— Mutta sinä et voinutkaan ehjentyä ja antautua…
— Ja sinä et voinutkaan viedä minua pois itsestäni ja pois kaikesta siitä pimeästä ja matalasta ja valheellisesta, jota me vihasimme… Päinvastoin! Ennen oli se ainakin minulle ollut ainoastaan käsitteellistä, kaukaista ja vihattavaa varjoa, vaan nyt tunki se päälle aivan vuoriraskaana todellisuutena, musertavana, ylivoimaisena… Ja se kaikki tuli sinun kanssasi… se oli se sinun elämäsi raskas puoli… Sinä olit kyllä viitannut siihen kaikkeen jo ennenkin, mutta minä en silloin ollut jaksanut sitä täysin ymmärtää. Nyt vasta… kokemuksen kautta. Nyt osaan jo nimittää oikeilla nimillään kaiken sen abstraktisen pahan, jota elämäni ijän olen vaistomaisesti vihannut: ekonoominen pula ja siitä johtuva sovitteleminen, leipä virka, pakollinen virka-ura, näytekelpoinen sopivaisuus kaikessa, elämäntavoissa, ajatuksissa, pukimissa, siveydessä ja rakkaudessa… Niin, rakkaudessa sen sopivaisuuden näytteen nimenä on avioliitto. Ja minunkin sisällisestä elämästäni piti siis tehtämän näytetavaraa, siihen piti tulla mustan prelaatin uskonkappaleineen, koko ainoan autuaaksitekevän kirkon ja yhteiskunnan itsetyytyväisesti silittelemään pitkää pukinpartaansa ja vuodattamaan siunausta pääni päälle… Oh! kun tuo ajatus ensimäisen kerran löi sieluni läpi, säpsähdin minä kuin käärmeen puremasta ja työnsin sen luotani inholla, häpeällisenä ja alhaisena mielijohteena. Kuinka voisi sellainen olla edes mahdollista! Kuinka voisimme koskaan sallia minkään ulkonaisen, vieraan kosketuksen kajota meidän arkaan ja hienoon sielumystiikkaamme! Ei ikinä. Se oli toki liian loukkaavaa. Ja mitä liikutti meitä raa'an rahvaan siunaus ja kirous! Jos minulla oli jotakin asiaa Jumalalle, niin siihen en tarvinnut välittäjää… Ja mitä erittäin rakkauteen tulee — no niin — ja sinuun… Et kertaakaan ennen mihinkään suhteeseen ollut sinä vielä pyytänyt lupaa, et papilta etkä pormestarilta, mutta nyt, kun oli kysymys minusta, nyt juuri piti sen tapahtua, sen häpeällisen ja julkisen omaisuuden luovuttamisen… Ja se tapahtui todellakin. Se päästettiin nyt likelle tuo ilmestyspeto, yhteiskunta, jota elämän-ikäni olin vihannut, mutta jota en ennen ollut tuntenut. Nyt se tuli. — Sinun vanhempiesi muodossa. Ja se oli siinä kaikkein katkerinta. Sitä en olisi suonut meille kummallekaan. Ymmärrä minut oikein! Sinä tunnet minun boheemikasvatukseni, sen täydellisen ennakkoluulottoman vapauden, jossa alati olen saanut kasvaa. Kaukaa ja kurittomana olen minä ylimielisellä hymyllä halveksinut yhteiskuntaa ja kaikkia niitä, jotka sen ulkokullaisten lakien orjuuteen ovat sortuneet, kuin hemmoteltu lapsi ainakin, tietämättä, mitä merkitsee todellinen käsikähmä sen kanssa, taistelu elämästä tai kuolemasta. Ja nyt yht'äkkiä tuo syrjäytetty välttämätön paha kohosi tielleni auktoriteettina, nyt juuri, jolloin olin elämäni arimmassa käännekohdassa… Sinä rakastit suuresti vanhempiasi, minä näin sen, ja he sinua, ja se oli minusta kaunista. Mutta he olivat vanhanajan kansaa ja itse pappissäätyä, tuota säätyä, jota tahtomattani alati olen vihannut kaiken valheen edustajana maan päällä. Ja hyviä he olivat, senkin minä näin — ja kuka jaksaisi taistella hyvyyttä vastaan — ja sitten he olivat vanhoja… Heidän sielunsa olisi särkynyt, jos sinä vapaana olisit vapaan naisen omistanut heidän tietensä, ja he olisivat kironneet sinut kuudennen käskyn rikkomisen kirouksella. Ja minä tunsin, ettei minulla ollut mitään oikeutta rikkoa teidän suhdettanne, joka minulle orvolle oli niin outo ja ihmeellinen ja pyhä… Ja silloin minä aloin taistelun itseäni vastaan. Minä koetin puhua järkeä vallankumoukselliselle ainekselle sielussani jotenkin tähän tapaan: Mutta otahan toki asia vain muodolliselta kannalta! Siveellisesti kehnolla kehityskannalla ovat tuollaiset järjestys toimenpiteet vielä vallan välttämättömiä. Lasten aseman turvaamiseksi merkitään vastanaineiden nimet. Ja kuka tuon käytännöllisen seikan toimittaa, sehän on todellakin yhdentekevää, oli se sitten pappi tai muu. Hän katoaa sitten taas näköpiiristä eikä koskaan enää tule takaisin — Tuo oli kyllä viisasta, minä käsitän sen. Mitä merkitsi todellakaan pieni, muodollinen litania parantumattomien irtirepäisyjen välttämiseksi, sinun tähtesi ja heidän tähtensä… Mutta silloin tuon ensimäisen hiljaisen tingintä-suostunnan kera lensi ensimäinen rääkkyvä yöhuuhkain minun sieluuni, ja siitä asti on se siellä rääkkynyt… Mutta vasta silloin, kun seisoimme kuin kaksi holhouksenalaista mielipuolta isäsi edessä, huomasin minä sen… Hän mustassa papinkauhtanassaan luki vihkisanoja, noita inhoittavia jaarituksia, naurettavan juhlallisesti, ja kansa vetisteli ympärillä. Silloin kuohui ja kiehui minussa, olisi tehnyt mieli paiskata jokainen sana takaisin vasten silmiä kuin likainen räsy… Korkealla kävi minun vihani sillä hetkellä kuin kesytön meri ja halveksiminen keijui sen pinnalla kuin vihreä lieju, mutta kaikkein syvimmällä piili se kaikkein pahin: itsehalveksiminen… Niin Runar, se oli pahin, ja sen jälkeen olen minä ollut kuin mennyttä. Minä en ole enää yhtä ylväs kuin ennen, minä olen myyty porvarillisen sovinnaisuuden pilkkahinnasta, ollakseni kuten kaikki muu kansa ja ollakseni "pahentamatta yhtä näistä pienimmistä"… Oh, vielä olen kuulevinani nuo kauheat sanat, joilla isäsi siunasi, ei, vaan kirosi meidät… Miksi se olikin isäsi! Sillä siitä asti kytee mielessäni salainen viha häntä kohtaan, aivan kauhtumaton katkeruus, ja sinuakin kohtaan… Oi Runar, anna se minulle anteeksi, minä en voi sille mitään! Mutta melkein vihaan sinua vain siksi, ettet ole suvuton ja säädytön kulkuri, vapaa kuin ilman lintu. Sinulla ei pitäisi olla minun ulkopuolellani mitään kallista, ei mitään kadotettavaa. Irrallinen sinun pitäisi olla, ja pudotettu maan pinnalle yksinäiseksi kuin minä, yksinäiseksi ja vapaaksi. Minä voisin seurata sinua silloin maailman rannoille asti, uskollisena ja uhrautuvana kuin orjatar, mutta ruhtinattaren ylväs ylpeys rinnassani. Se sopisi minulle, kulkurileirien levottomalle prinsessalle. Sellainen elämä sopisi ja sellainen rakkaus! Totisesti voisin minäkin silloin ehjentävällä rakkaudella rakastaa. Minä olisin toinen ja sinä olisit toinen, ja ainoastaan sielujemme yhä kasvava kaipaus toisiinsa takaisi meidän rakkaudellemme ijäisyyden… Mutta nyt kun välillämme on vieraan virkavallan lait, muka suhdettamme tukemassa, nyt tekee mieleni vain joka hetki rikkoa, rikkoa. "Muistakaa, että avioliittonne on pyhä ja erottamaton. Jonka Jumala yhteensovitti, ei pidä ihmisen sitä erottaman!" Ha-ha-haa! Miten paljon kirousta Jumala yhdistää ja siunaa, miten paljon siunattua kiroo, kun pappi häntä saa edustaa! Mutta minä sanon sinulle vieläkin sen, että minulle ei ole olemassa mitään avioliittokäsitettä. Minä olen sinun omasi, niin monta päivää kuin jaksat minut yhä uudelleen valloittaa, niin monta yötä kuin voin sinut vapaaehtoisesti valita rakastajakseni kaikista muista. Rakkauden sammumattomalla palolla, älyn loppumattomalla terävyydellä ja kekseliäisyydellä on sinun osattava se tehdä, kuuletko Runar, ettei vaan kukaan, kukaan pääsisi lähemmäksi minun sieluani. Sillä minun päälläni lepää nyt kirous, näetkö, joka vetää minua vastustamattomasti poispäin sinusta. Se on se pakko. Vapauden rajoissa ainoastaan voin olla hyvä ja uskollinen… Oi Runar, minä näen taas, että sinä kärsit… Minä olen loukannut taas sinua… Miksi olenkaan puhunut!
— Ei, ei, puhu, puhu Mirdja! Puhu kaikki minulle, kaikki se raskas, jota koko vuoden olet sydämelläsi hautonut… Siten katoaa se kova ja umpinainen väliltämme. Siinä ei ole tarpeeksi, että tiedämme jotakin toisistamme, meidän täytyy kuulla se toisiltamme, silloin vasta tunnemme olevamme ystävän asemassa toisiimme. Niin, olenhan minä tiennyt, että sinä vihaat niitä, joita minä verenvoimasta rakastan, vanhempiani… Mutta mitä me voimme sille kumpikaan! Sekin on kohtalo…
Aamu alkaa valjeta hiljalleen. Esineitten ääriviivat käyvät jälleen selviksi ja kiinteiksi… Ja Mirdjan piirteet näyttävät taas kovilta, melkeinpä teräviltä…
Runar tekee ponnistuksen jatkaakseen puhettaan:
— Sinua kiusaa heidän tulonsa nyt. Kirjoitanko ja kiellän heitä tulemasta?
— He tulevat sinun luoksesi, sinä kaipaat ja tarvitset heitä, mitä on minulla tekemistä sen asian kanssa, kunhan vaan itse saan pysyä poissa pelistä…
— Minä en tahdo heitä nyt tänne. Minä kiellän heitä tulemasta…
— Ja millä perusteella?
— Vaikka millä…
— Siinäpä se. Aina valheita, aina verukkeita. Millä samealla vyöhykkeellä sinä oletkaan heidät alati ympäröinyt! Ei pieninkään totuuden pilkoitus ole sitä koskaan halkaissut. Ja nyt olet sinä vienyt minut omalle radallesi. Olet valhetellut meidän molempien puolesta, teeskennellyt meidän molempien puolesta, esittänyt meidät kokonaan toisiksi, kuin mitä olemme. Minä en jaksa tätä enää. Tällainen keinottelu on rikos elämän pyhää kehitystyötä kohtaan. Tulkoot vanhempasi! Valhettele sinä, jos tahdot, yhä edelleen! Nyt minä tahdon puhua totta.
— Kuule Mirdja, minä en ole ikinä pyytänyt sinulta valhetta, ainoastaan ymmärtämystä, hienotunteisuutta heitä kohtaan. Meidän on näes helpompi ymmärtää heitä kuin heidän meitä. He ovat puoli vuosisataa meistä jälessä. Meidän ei tarvitse tahallamme heitä loukata, vetää esille kaikkia ristiriitaisuuksia heidän läsnäollessaan. Se on aivan turhaa ja sydämetöntä sitä rakkautta kohtaan, joka meidät tälle valistuneemmalle kehitykselle on vaalinut. Meidän on asia ymmärtää…
— Ainoastaan ymmärtää, oh, niin vähänkö se vain olikin! keskeyttää Mirdja katkerasti, ja ärsytys värähtelee suupielissä. Niin vähänkö vain! He ovat sangen tervetulleita, minä osaan jo läksyni: vain pieni repetitsioni kohteliaisuusterminologiassa, pieni lystillinen naamiaismenuetti varpailla, pieni referaatti viime pyhäisestä saarnasta sedälle, pieni luettelo nimipäiväkaakun maustimista tädille, yleensä pieni kaunis satu, pieni muodollisuus, pieni hienotunteisuus vain, ettei heidän sydämensä särkyisi, aivan niin! Mutta minä, tämän pienen ymmärtämyksen esittäjä, minä! Eikö minun tuskani, minun itsehalveksintani, minun salakavala myrkytykseni, eikö se ole mitään? Ei, ei! Minulla ei ole oikeutta pyytää ymmärtämystä, hienotunteisuutta, oman elämän oikeutusta!
Mirdja puhkeaa hysteeriseen itkuun.
— Rakas, rakas Mirdja, rauhoitu ystäväni rakas! Minä ymmärrän sinut niin hyvin. Minä en tarkoittanut mitään sellaista. Mutta mitä tehdä, me olemme molemmat niin syvästi onnettomia…
— Mutta kuinka voit sinä pitää minulle esitelmiä hienotunteisuudesta, minulle, ikäänkuin en olisi liian herkästi värähtelevä jo ennestään, sekä toisten että itseni puolesta. Enkö minä juuri toisten tähden ole kiemurrellut, madellut, hymyillyt, silloin kun tuska kouristi, vaiennut, silloin kun viha aaltosi, ollut katala, kavala, raukkamainen itsekieltäjä vain toisten tähden, säästääkseni, sääliäkseni, ollakseni hyvä niinkuin sinä! Minä tiedän, mitä se on ja millä hinnalla olen sitä ollut. Sentähden uskallan nyt sanoa: kirottu olkoon kaikki hyvyys ja sääli! Paha minä tahtoisin olla, sydänjuuriani myöten paha ja kova, silloin vasta jaksaisin olla taas uskollinen itselleni ja saisin itsekunnioitukseni takaisin. Ah, sinä siunattu kirkas-silmäinen viha, joka katkot ihmisen irti luonnottomista siteistä, joka uskallat käydä vaikka lähimpiesi ruumiiden ylitse! Ah, sinä siunattu hiljainen halveksima, joka käyt veljesi jälessä ja sallit yksinjääneen, poltetun sielunkin vielä hymyillä!… Keskitietä ei löydy. Miksi sinä turhaan haet sitä, Runar? Ah niin, mutta sinä oletkin sitä sukua, keskitien verta, kompromistien, filisterien ikivanhaa lauhkeaa verta. Ei ainoatakaan rehellistä, suorasukaista pirua ole istunut vielä laajan sukupuusi oksilla. Mistäpä sinä sitten sen mustan ja punaisen tuntisit! Kaikki selväpiirteisyys, kaikki voima ja suoruus on sinussa vain keinoteltua, jälestäpäin opittua, matkittua. Meissä on auttamattomasti eri veri, eri veri…
Kiihdyksissään on Mirdja kävellyt edestakaisin lattialla. Hyvää yötä toivottamatta hän katoaa.
Kauan hän liikkumattomana vuoteellaan lepää tuijottaen aamun raskaina riippuviin pilviin. Ensi kertaa hän nyt täydellä todella ajattelee eroamista…
Runar ajattelee samaa. He valvovat molemmat… Ajattelevat ja kärsivät taas…
Kuinka yö on kirjava kuin karnevaali, pitkä kuin ijäisyys sille, joka valvoo!
Mirdjalta uni yhä lyhyemmäksi loppui ja valvotut pimeydet vain pitenivät, aivan kuin syyskesän yötkin hänen ympärillään…
Nyttemmin nukkui hän enää sangen harvoin. Tuntikausia saattoi hän maata silmät auki tuijottaen johonkin pisteeseen huoneensa nurkassa… Tuntikausia johonkin pisteeseen… kunnes pimeys vihdoin alkoi elää puhjeten kummallisiksi kuviksi ja väriaalloiksi…
Mirdjasta tuntui kuin olisi hän joskus hyvin kauan sitten kokenut jotakin samanlaista. Varhaisimmassa lapsuudessaan — niin — silloin se oli… Silloin aina kun syys-yöt pimenivät mustiksi, alkoi kummallinen juhlavalaistus hänen sielussaan — joulu. Silloinkin makasi hän öisin silmät auki, liikkumattomassa tuijotuksessa niinkuin nyt, katsellen pimeään niin kauan kunnes se kokonaan hukkui silmistä… Ja silloin alkoi sataa tähtiä… Kirkkaita, punaisia, keltaisia, vihreitä valopisareita tiheänä tulisateena aivan… Oi, kuinka se oli kaunista ja hauskaa!
Tämä on ainoa, jonka Mirdja selvästi muisti lapsuutensa ensi vaikutelmista. Tähtisateet joulu-öinä! Ja kaikki pimeät yöt olivat joulu-öitä silloin…
Mitä se oikeastaan oli, tuo kaikki, näköhäiriötäkö vaiko mielikuvituksen liika-eloisuutta, sitä ei Mirdja vieläkään osannut selittää. Mutta kerran oli hän tähtisateiden alla elänyt, siitä oli hän varma…
Nyt tuntui taas vähän samanlaiselta kuin silloin. Mirdja makasi vuoteellaan ja odotti… Mutta tähtiä, noita tuttuja, niitä ei vaan enää putoillut, vaikka hän kuinka olisi toivonut. Hän kokeili kaikilla mahdollisilla keinotekoisilla tavoilla, pinnisti silmänsä jäykkään tuijotustilaan, niin että niihin koski, piti niitä raollaan, haki epäluonnollisia tukipisteitä saadakseen aikaan valohäiriöitä, tähtiä… Kaikki turhaa!
Hän tuijotti yhä vaan itsepintaisesti huoneensa nurkkaan. Eikö siellä sittenkin elänyt jotakin outoa! Ilkeän-näköisen pään ääriviivat alkoivat erottua…
Ei, ei sellaisia kuvia! Ei, vaan tähtiä!…
Tämä alkoi jo vaivata. Mirdja ummisti äkäisesti silmänsä. Mutta uni ei vaan ottanut tullakseen. Nyt vasta kuvakarnevaali hänen sielussaan oikein alkoikin…
Se oli sitä vanhaa… Ajatuksia, muistoja, jotka yksinäisyydessä ruumiillistuivat, kaukaisia mielikuvia, jotka yön hiljaisessa pimeydessä muuttuivat näyksi…
Kaikki tämä oli sangen epäterveellistä, sen hän tiesi. Tästä johtui sitten päivisin hänen ärtyisyytensä, hänen parantumaton hermotautinsa… Mutta sittenkin! — Ja juuri ehkä sentähden kaipasi hän alati päivästä pois takaisin yöhön ja yön näkyihin. Riuduttavalla rakkaudella himosi hän niiden hiljaista hivelevää seuraa, niiden ylhäistä herkkätuntoista koskettamattomuutta. Sillä ihanan koskettamattomia ne olivat nuo sairaat ja kauniit uniruusut, eivät kenellekään muulle ne aukaisseet umpuaan, eivät kenenkään vieraan kaukaisinta läsnäoloa sietäneet, eivät edes Runarin. Runar ymmärsi sen ja ymmärsi pysyä loitolla. Mutta hän kärsi, ah, kuinka hän kärsi siitä, että tuon ihanan yksinäisyys-tropiikan hehku kuivui ja kutistui hänen kosketuksestaan ja että hän sentähden oli tuomittu ijät päivät pysymään ainoastaan vieraana, syrjäisenä ymmärtäjänä tuolle "noli me tangere"-sielulle, hänkin…
Ja Mirdjakin kärsi siitä. Sillä Runarille, jos kenellekään, olisi hän tahtonut mielikuva-mystiikkansa jakaa. Ainoalle, suurelle, ymmärtävälle ystävälleen. Mutta hän ei voinut. Ja kaikki syy oli hänessä itsessään. Runar oli täydellinen, siltä tuntui hänestä ainakin usein. Pelkällä kauniilla ja hyvällä oli hän alati Mirdjan ympäröinyt… Ah, ei sentään…
Ja Mirdjan mieleen muistui taas tuo heidän elämänsä vaikea ja arka kohta: Runarin vanhemmat. Siinä oli se vieraista vierain kosketus, joka oli tullut kaupanpäällisiksi ja joka uhkasi tukahduttaa hänessä kaiken, kaiken, paitsi katkeruuden…
He eivät tietystikään pysyneet loitolla, eikä heitä voitu siihen pakottaakaan. Olihan heillä oikeus lähestyä, verirakkauden ikuinen oikeus, mutta ymmärtämisen, luonnollisen sielunvalikoimisen myöntämää oikeutta, voi, sitä heillä ei ollut. Mutta siitä he eivät itse tienneet mitään, ja sitä ei myöskään voinut heille sanoa loukkaamatta heidän kaikkein arimpaansa…
Liiankin hyvin ymmärsi Mirdja Runarin kauhean välittäjäaseman, hänen hienot, mutta turhat koetuksensa suojella molempia puolia haavoittumattomina, molempia rakkaimpiaan… Hän oli todellakin tehnyt kaikki voitavansa varjellakseen Mirdjankin herkkää ja ylpeää sielua. Mutta se ei ollut onnistunut. Ja minkätähden? Sentähden että Runar oli koettanut varjella niitä toisiakin. Juuri tämä alituinen keskitiessä hoippuminen, tämä alituinen sovittelemisen ja tinkimisen pakko se oli, joka teki heidän asemansa niin tuskaisen toivottomaksi. Se se oli, joka sai Mirdjankin niin julmaksi; suurentamaan kärsimyksiään, painamaan sormensa aina kipeimpään kohtaan… Ikäänkuin hän olisi ymmärtänyt ainoastaan itsensä… Sillä hän tunsi niin hirvittävän selvästi olevansa vanki, tunsi ettei valhe enää koskaan erkanisi hänen elämästään… tuo jokapäiväinen, tappava, pieni valhe…
Ja tämä kaikki ainoastaan tuon tyhmän Anna tädin tähden, tuon pastorin rouvan ja pastorin. Miksi ei Jumalan tuli iskenyt heitä pois hänen tieltään, miksi ei oikeus tullut! Väkevämmän, sielulta ihanamman ja kirkkahamman oikeus, hänen oikeutensa…! Tai oliko pimeiden sielujen hyvyys lopultakin jotakin ikuista, voittamatonta, se viimeinen, maailman-nielevä turmelus, ja kaikki "Annat" niitä viimeisten päivien pyhiä? Isänkin tielle oli tullut sellainen "Anna." — Ja nyt tyttären. Ah, kirottu…!
Ss… hiljaa! Pimeiden sielujen hyvyys on sittenkin jotakin voittamatonta. Kirotkin ponnahtavat siitä takaisin…
Salamana leimahtaa Mirdjan silmien eteen eräs muisto, kummallinen kuva, oudosti hellyttävä ja hiljentävä. Kesynä ja sanattomaksi lyötynä jää hän siihen tuijottamaan…
Ja niin hiljattain vielä se tapahtui. Kaksi kuukautta takaperin ainoastaan. Juuri silloin, jolloin hänen sielunsa oli mitä pirullisimpaan vastaan-ottoon valmistunut… Mutta Jumalan tuli olikin iskenyt häneen itseensä, ja kaikki oli käynyt vastoin arvioimisia…
Kuva ei hellitä…
Mirdja makaa sairaana, hyvin sairaana. Pää polttaa kuivaa, pistävää kuumetta ja aivot kehräävät kuuluvasti… Mutta Anna täti istuu vuoteen ääressä yötä ja päivää, yötä ja päivää… Hän kohentaa tyynyä ja muuttaa kääreitä… Aina kun Mirdja avaa silmänsä, kohtaavat ne vanhan naisen sydänhellän katseen ja hänen alati ahkerat sormensa vanhanaikuisessa virkkauksessa…
Mutta Mirdja on vaarallisesti sairas. Sinkoaa silloin tällöin hänen itsensäkin ymmärrettäviin kuoleman ajatus. Hän värisee siitä, mutta hänellä ei ole enää voimaa tahtoa elämää… Mutta Anna täti on nyt voimakkaampi Mirdjaa, hän tahtoo parantaa ja Mirdja paranee…
Mutta mitä enemmän fyysillinen sairaus hellittää, sitä huutavammaksi käy sielun salainen suuri tuska. Sillä nyt ymmärtää jo Mirdja, mitä hänen ympärillään tapahtuu. Hänen tähtensä uhraudutaan, antaudutaan tartunnan vaaraan, kärsitään ja kalvetaan. Eikä edes sydämien salatuimmissa sopukoissa asu valitusta tai nurkumista… Nyt ymmärtää Mirdja, että tyhmä Anna rouva on laupeudensisarista täydellisin… ja että hän tällä hetkellä on hänen palveluksessaan.
Ja se koskee Mirdjaan. Hän tahtoisi kiittää, hänen asiansa olisi kiittää, mutta hän ei voi. Kitaan kuivuu kiinni itsepintainen kieli. Kuitenkin sattuu välistä, että tuska yltyy yliluonnolliseksi ja Mirdja ei jaksa enää hillitä itseään. Silloin saattaa hän äkkiä kapsahtaa kiinni vanhan rouvan käteen, kuumehoureisen tavoin kuiskuttaen: rakas täti, älkää välittäkö minusta, älkää kalvetko minun tähteni, se on liikaa, liikaa, liikaa!… Ja hänen ylijännityksensä raukeaa rajuun itkuun…
Mutta silloin vasta tädin huolenpito tuhatkertaiseksi käykin. Hänen rakkauden-osoituksillaan ei ole enää mitään määrää. Ja kerta toisensa jälkeen vakuuttaa hän, että Mirdja on hänelle niin rakas, rakas…
Ja Mirdja näkee, että hän puhuu totta.
Raskaana ja raukeana painuu hänen päänsä jälleen tyynylle. Ei mitään tule muuttumaan koskaan…
Olkapäissä ja rinnassa nytkähtelee vielä tukahdettu nyyhkytys, mutta Mirdja painaa sen alas ja puristaa silmänsä kiinni. Hän on nukkuvinaan. Teeskentelyn tie oli ainoa perille vievä! Sillä on nytkin tarkoitettu vaikutuksensa. Anna täti hiipii varpaillaan ulos huoneesta…
Ah, miten hyvää teki silloin kiusaantuneille hermoille yksinäisyys! Ja hyvää teki päästää ajatusten kirvelevät kipunat purkautumaan, hyvää teki tuntea naamioiden painon poissaoloa…
Sillä ainoastaan Mirdjan naamiaispuvun tunsi Anna täti, ei itseMirdjaa. Hänen naamiaispukuaan hän rakasti, ei itse Mirdjaa. ItseMirdjaa ei ollut hän vielä koskaan nähnyt, sitä Mirdjaa, joka olihänen verivihollisensa.
Miksei ollut Mirdjalla oikeutta eikä sydäntä ilmaista omaa totuuttaan! Niin, miksei? Hänen sielunsa olisi sen kuitenkin parkaissut kuin kuoleva peto, kauheasti, tuskallisesti… milloin tahansa.
Vieraan maaperän kasvattama myrkyllinen kukka hän oli, hajoamistilaan asti sairas, parantumattomasti ja auttamattomasti. Sairas sillä lailla, että hän vain ärtyi ja paheni jokaisesta hyväilystä ja hymystä sairaanhoitajattaren huulilla. Sairas sillä lailla…
Mutta siitä ei Anna tädillä ollut aavistustakaan. Onnellinen asia sentään tuo tietämättömyys! Muutamille aivan elinehto tietenkin! Mutta Mirdjaa tämä raivostutti. Miksi ei niillä ihmisillä, joita kehdosta asti oli neuvottu varomaan susia lammasten vaatteissa, miksi ei heillä ollut silmää nähdä turkkia syvemmälle, miksi ei heillä ollut edes heimovaiston varmaa tuntoa itsessään? Ei mitään muuta kuin typeryyttä!
Kuinka ei Anna täti nähnyt, että se oli nytkin etupäässä Mirdjan sielu, joka kärsi, joka kiemurteli aivan kuolintuskissaan, joka voihki ja parahteli ja vapisi vaitiolonsa suuresta painosta! Ei, ei ikinä katsottu Anna tädin harmailla lapsensilmillä sellaisen ihmisen sieluun, jossa paloi itse helvetti. Taivasta varten olivat lapsen silmät! "Ja ellette tule kuin lapset, ette ikinä tule taivaan valtakuntaan." Niinhän se heidän oppinsa kuului. Tosi kenties, mutta alhainen ja tyhmä oppi sittenkin!
Ja kuitenkin kulki hän täällä itse, hän, Mirdja, suuri herjaaja ja kapinoitsija, kuin nöyrä opetuslapsi ainakin ja edisti taivaan valtakunnan lähestymistä maan päällä. Ja valhetteli ja halveksi itseään, mutta valhetteli uudestaan, voidakseen vain jättää tämän suuren, hyvän Anna lapsen Jumalan valtakunnan portista pahentumattomana sisälle. Ei, totisesti hän ei silloin omaa autuuttaan ainakaan hakenut…
Mikä altruisti sinä olet, sinä paha, itsekäs Mirdja!
Miten tyhmä sinä olet, kun et löydä parempaa ratkaisua, sinä viisas, itsekylläinen Mirdja!
Miten heikko sinä olet, kun sinut kärpänen kaataa, sinä voimakas, ihmisiä hallitseva Mirdja!
Kummallisia ajatuksia!
Mirjda naurahtaa.
Helvetit nauravat myös…
Uskoako vielä kohtaloon ja tarkoituksenmukaisuuteen? Tai itseensä?Mitä teki uskolla se, joka oli sidottu? Mutta kuka, kuka sitoi?…
Vain arvoituksia, ainaisia arvoituksia…
Kuinka yö on pitkä kuin ijäisyys ja raskas kuin maailman kaikkeus sille, joka ajatuksissa valvoo…
Eikä ratkaisua millekään…