Syksy on todellakin tullut, se suuri värihekumoitsija syksy…
Siellä täällä puiden latvoissa loimottaa jo lakastuksen punakeltainen poltto ja yli koko karun rannikkokankaan on levinnyt kanervien kalpea, sinipunerva valaistus.
Mutta Söderbergin huvilan ikkunoihin näkyy korkea törmä, joka auringonvalossa paistaa aivan verenpunaiselta. Mustikan lehdet kuultavat sieltä kuin tuhannet heleiksi levitetyt perhossiivet, jotka joka hetki ovat valmiina lehahtamaan lentoon…
Mirdja lähtee taas tavanmukaiselle yksinkävelylleen metsään. "Minä menen puhelemaan hengille", naurahtaa hän Runarille lähtiessään. Niin on hän tehnyt joka päivä, koko kesän…
Sillä Mirdjalla on vielä jälellä kaikki lapsuuden vanhat näyttelijätaipumukset. Yhä vielä huvittaa häntä leikkiä oman itsensä kera, pukeutua oman sielunsa hulluksi morsiameksi, yhä vielä… Sillä hän tietää olevansa niin kaunis, tietää liikkeittensä olevan kuin musiikkia jokaisen kuolevaisen silmille… Ah, miten suuresti nauttii hän itsestään yksin autiossa metsässä — ja miten hyvällä omallatunnolla… Hänhän on saanut aikaan sentään niin paljon pahaa…
Määrättä maleksii Mirdja syksyisessä metsässä. Kostea sammal työntää hänen sieraimiinsa viileää, hullupäistä tuoksuaan ja korpi kohisee…
Mirjda huhuilee itselleen… Ja suloisesti hivelee hänen korviaan hänen oman äänensä kiiriskelevä kaiku kaukana taivaan rannalla…
Mutta äkkiä vastataan hänelle vieraalla äänellä.
Mirdja säpsähtää ja pysähtyy. Miehen ääni, rikkonainen ja lepertävä…
Suuttumuksen puna ajautuu Mirdjan poskille. Kuka raakalainen häntä uskalsikaan lähennellä?
Mutta samassa tuleekin vastaus itse: keski-ikäinen mies reppu selässä ja loistavan kirjavat sukat jalassa.
Hänellä on hullunsekainen ilme harmaissa, jokapuolelle vilkkuvissa silmissään, ja suuret teerenpilkut paistavat kuin iloiset napit hänen kiiltävällä naamallaan.
Omituinen otus, ajattelee Mirdja.
— He, päivää, ha-ha-haa-ts, panee vastaantulija päästäen nauraessaan kummallisia, pehmeitä hammas-ääniä.
— Hyvää päivää, vastaa Mirdja, tahtomattaankin myös naurahtaen.
— Kaunis olet etkä ole ylpeäkään, sanoo taas vieras mies raapaisten jalallaan ja tehden samalla mitä hullunkurisimpia kumarruksia. — Minä olen entinen herra, mutta kukas sinä olet?
Mirdja huomaa nyt selvästi olevansa tekemisissä puolihassakan kanssa, mutta seikkailu alkaa häntä huvittaa, ja hän vastaa samaan äänilajiin:
— Mirdjaksihan minua kutsutaan… Mutta mistäs sinä olet kotoisin?
— Minun kotini on siellä, missä olen yötä, fröken, vastaa kulkuri, yhä säestäen sanojaan naurettavilla eleillä…
— Kukas sinä sitten olet?
— Mamman poika vaan, ha-ha-haa-ts.
— Eikös sinulla olekaan omaa nimeä tai isän nimeä?
— Isän nimeä, ha-ha-haa-ts! Isä vaan yöllä kerran tuli minun mammani viereen ja yöllä se meni, ja aamulla talutti mamma minut maantielle, ja sillä tiellä minä olen, tjaah, selitti mamman poika melkein juhlallisesti. Mutta hänen silmänsä nauroivat mitä herttaisinta iloa ja ruma suu vääntyi hyväntahtoisesti…
— Ja siitä asti sinä vain kierrät maailmaa?…
— Tjaah, ja oikein sitä maailmanrantaa. Oletkos kuullut siitä puhuttavan, fröken? Se on sellainen paikka, jossa tuollaiset kaulahelkyttimet pahasti mustuu ja jossa paljon varastetaan… Oletkohan sinä koskaan vielä nähnyt varasta? — Mutta ah fröken, päästäänkös myö tästä kaupan alkuun, kaupan alkuun, minulla on nuppineulaa, hiusneulaa, parsinneulaa, kaikenlaista neulaa…
Mirdjaa alkaa tuo hassu kulkija huvittaa yhä enemmän ja enemmän. Tuollaiseksi lyö elämä aina ihmisen, sen, joka sen helmoihin tinkimättä heittäytyy. Vie kaiken, jättää soimaan vain yhden ajatuksen, yhden päähänpiston, kuten hänen isälleenkin… Mutta onko maailmassa koskaan ollut suurempia viisauksia kuin ne, jotka hullujen päistä ovat ulos pusertuneet…?
— Tule minun kotiini täksi yöksi. Ei taida maailmanranta lämmintä antaa…
— Ah fröken, antaa lämmintä, ku antaa kylmääkin… Vapaa valta lämmitellä ja palella…
Minun unelmani, minun unelmani! huokaa raskaasti Mirdjan rinnassa…
Ja Mirdja kulettaa mielipuolen "mamman pojan" kotiinsa…
— Tämä on eräs minun kaukainen sukulaiseni maailmalta, sanoo hänRunarille.
— Merkillisiä päähänpistoja, murahtaa Runar, joka on pahalla tuulella…
— Meillä tuntuu kummallakin olevan sama vika, naurahtaa pilkallisesti Mirdja. Me emme pidä toistemme sukulaisista. Tämä on kuitenkin sangen mukava vieras. Hänelle ei tarvitse kääntää turkkiaan nurin, ei teeskennellä, ei valehdella rahtustakaan. Hän on jo nähnyt tämän maailman totuuden. Katsonut siihen niin, että hänen sielunsa on särkynyt… Hän on hullu…
— Hullut ovat aina epämukavia…
— Sinä puhut nähtävästi kokemuksesta, viisas ystäväparka. Mutta minulle, joka itse olen hullu, minulle ei ole taivaan kannen alla muuta epämukavaa kuin se valhe ja pakko, jota tämän maailman viisaat edustavat. Jospa olisit sinäkin noin suvuton ja vapaa ja hullu kuin tuo maailman kiertäjä, niin olisin minä onnellinen…
Runar ei vastaa enää… "Mamman poika" jää heille yöksi.
Mutta koko sinä yönä ei Runar saa unta. Häntä kalvavat levottomat ajatukset ja viha, ja sitten vielä jokin, jota hän ei kehtaa edes itselleen tunnustaa — mustasukkaisuus.
Viimeistä päivää maalla.
Keltaiset lehdet putoilevat lakkaamatta, ja Mirdja ja Runar istuvat ikkunan ääressä katsellen tätä kuihtumuksen suurta sadetta ympärillään. Takkavalkea loimottaa epätasaisesti. Puolivalmiit matkakorit viruvat lattialla niin avuttoman ja surullisen näköisinä. Kaikkialla on vastassa hävitys…
Mutta Mirdja ja Runar vaikenevat; ja heillä on yhteinen ajatus, josta he vaikenevat…
Kumpikin muistavat he viimeistä tuskan talvea kaupungissa. Ja kuin salaista pelkoa ja odotusta on heidän sanattomuutensa — uuden talven kynnyksellä. Taasko se oli edessä, se sama?
He katsahtavat molemmat vaistomaisesti toisiinsa yht'aikaa…
— Tahtoisitko jotakin nyt? Mirdja äkisti kysyy.
— Enpä tiedä. Miksi sitä kysyt?
— Minä vain soisin, että sinun olisi hyvä edes joskus, jonkun ainoisen kerran hyvä minun kanssani. Sano minulle suoraan, onko sinulla nyt hyvä olla?
— Ei… onko sinulla?
— Ei…
He vaikenevat taas. Pimenee. Lehdet putoavat yhä…
Sitten Runar hiljaa ja surullisesti:
— Sano minulle, Mirdja, milloin sinulla viimeksi oli hyvä olla?
— Tuo käsite on minulle kuin vieras. Ei milloinkaan ole minulla ollut hyvä olla…
— Mutta paras olla milloin?
— Älä kysy. Kukapa kykenisi elämän varjoja ja valoja vaaitsemaan!Minun on aina hyvä ja aina paha yht'aikaa… Aina on ollut niin…Muunlaista en muista… Mutta milloin lienee itselläsi viimeksi olluthyvä…? Se mahtoi olla silloin… ennenkuin minä tulin.
— Ei ole minullakaan koskaan ollut hyvä olla… Paras sinun aikanasi sittenkin, Mirdja… Toista on sinun… Sinä odotit parempaa ja petyit, ja synkkyys ympärilläsi on vain syventynyt…
— Tiedätkö, kuka pettyy? Ei se, joka kuvittelee, vaan se, joka uskoo. Minä en ikinäni ole osannut uskoa mihinkään, mutta kaikki elämän mahdollisuudet olen mielikuvituksessani jo edeltäpäin elänyt. Pettymykseni on siksi aina ollut keveä, tämäkin… mutta kuvitteluni tuska on ollut hirvittävä… Väkivaltaa tein itselleni sinä hetkenä, jolloin tulin luoksesi, sillä minä aavistin jo silloin tämän kaiken, ja järkeni huusi minulle: sinä hullu! Ja tunteeni huusi samaa… Mutta tätä en ole sinulle koskaan sanonut…
— Ja luuletko, että minun omatuntoni oli rauhallinen, ottaissani sinut vastaan. Minun järkeni huusi minulle sanoja paljon pahempia vielä kuin sinun. Mutta minä en tahtonut silloin kuulla mitään, joka käski minua pois sinusta. Sillä sinä olit niin ihana ja niin liian lähellä jo… Minun rakkauteni oli heikkoa ja itsekästä. Minä vaikenin ja annoin sinun tulla…
— Antaisitko nyt minun mennä pois?
— Itsesi tähden jos menet. Minun rakkauteni on nyt kasvanut eron kestäväksikin…
— Niin nyt, kun yhdessä-olon tuska on sietämättömäksi yltynyt…Sitä kutsutaan pettymykseksi… Tietysti se nyt kestäisi eron.
— Sinä et usko, että minä sinua rakastan. Usko se, usko se!…
— Mahdotonta… Minä olen sinun elämäsi tyhjiinpuserrus ja tuska. Mutta minä en tahdo sinulle pahaa, ystäväni. Minä lähden, unohda minut, niinkuin ei minua olisi ollutkaan…
— Ijankaikkisesti elät sinä minun sielussani, Mirdja, en ikinä voi minä sinua unhottaa…
— Tuottamani tuska on sinuun siis ijankaikkiset arpensa iskenyt…?
— Sinä puhut yhä vielä niinkuin sille, joka ei sinua rakasta. Iskujasikin olen rakastanut, Mirdja. Minun rakkauteni sinuun se on, joka on ijankaikkinen…
— Silloin olet sinä yli-inhimillinen. Milloin on ihminen ikinä vielä omaa onnettomuuttaan rakastanut? Sillä nyt ne ovat tulleet…
— Mitkä?
— Särkeymykset.
— Muistatko, mitä kerran niistä sanoit?
— Tulkoot särkeymykset… se oli kokemattoman ylimielisyyttä.
— Niin, kohtalo tulee kutsumattakin.
— Sinä olet viisaampi minua. Sillä me olemme sittenkin toistemme kohtalot. Me emme voi enää välttää toisiamme. Se on nyt liian myöhäistä jo. Minä en voi mennä pois sinun luotasi enää, Runar, vaikka minun pitäisi, minä en voi… Ja minä rakastaisin sinua, ellet sinä olisi minun kohtaloni. Voitko käsittää, ettei ihminen kohtaloaan rakasta?
— Sitä ei jaksa voittaa, eikä se tule ikinä vastaan ystävänä…
— Miksi ei voi kohtaloaan voittaa? ja miksi se ei voisi olla ystävä?
— Siksi että kohtalo ei ole muuta kuin itseään vastaan taisteleva ihminen…
— Se on totta… Siinä se juuri onkin kaikki, kaikki, koko arvoituksen selitys. Mistä sait tuon ajatuksen, Runar?
— Ainoastaan siten voin selittää sen, ett'emme jo ole eronneet tuhansia kertoja, että yhä vielä olemme yhdessä, vaikkakin yhdessä-olomme on ainainen, hivuttava sielujen kidutus. Me taistelemme toistemme kautta itseämme vastaan. Sen mikä meissä itsessämme on vihollista ja turmiollista, kaiken sen löydämme myös toisistamme.
— Sinä puhut kummallisia asioita tänä iltana, Runar. Sinä annat uuden ja oudon valaistuksen kaikelle… Kohtalossaan tulee ihminen itseään vastaan… Itserakkaus vetää häntä siis kohtaloaan kohti…
— Ihminen etsii siksi, kunnes löytää eniten itsensä näköisen. Ja hän luulee löytäneensä tasapainon, mutta silloin vasta alkaakin taistelu…
— Niin, ensin luulin minäkin sinua itseni näköiseksi, mutta sitten kun se taistelu alkoi, luulin erehtyneeni. Mutta niin kai se kuitenkin on, että me olemme liiaksi samanlaisia molemmat. Liiaksi tunteissa väräjäviä, liiaksi ajatuksissa potevia ihmisiä. Menimme me minne tahansa, teemme me aina tuskaksi elämämme. Nyt ymmärrän tämän ajatuksen valossa kaikki, ja tuntuu kuin olisin aina ymmärtänyt. Sentähden juuri saatan minä välistä vihata sinua kaksinkertaisella vihalla, inhota sinua, kyllästyä sinuun, niinkuin ainaiseen yhtäläisyyteen ilman vaihtelua, niinkuin vain voi kyllästyä oman itsensä loppumattomaan perspektiiviin. Ja sentään me vaadimme toisiltamme uusia vaikuttimia, uusia elämän-arvoja ja kiihottimia. Ja kun emme saa niitä, kylmenemme me ylpeään ivaan, kuten tyhjää ja typerää katsellessa. Sillä me luulemme toisiamme omaksi peiliksemme ja halveksimme toisiamme epäitsenäisyydestä ja matkimisesta. Ja odotamme koko ajan jotakin aivan uutta ja itsestämme eroavaista. Ikäänkuin se voisi olla edes mahdollista meille, jotka ymmärrämme ainoastaan itsemme ja toisemme oman yksilöllisyytemme valaistuksessa. Sillä koko elämämme on ollut vain ainaista oman minuuden potensseihin korotusta, ainakin minun. Ja niin tulee olemaan vastedeskin. Siitä ei pääse. Me vihaamme itseämme, mutta rakastamme vielä enemmän kuin vihaamme. Siksi emme myöskään voi jättää toisiamme. Jos eroaisimmekin, olisi itserakkautemme siksi suuri, että se ajaisi meidät takaisin toistemme luo, oman kuvamme eteen. Mutta kun pysymme yhdessä, kasvaa vihamme usein suuremmaksi kuin rakkaus, ja vihan jälkeen tulee tyyneksi jäätävä halveksinta ja se on vielä suurempi kuin konsanaan viha. Tai jos me jaksamme olla rauhallisina ja katsella hetken kauniisti toisiamme, saattaa tapahtua, että hellymme hiljaisiksi ja lemmenlämpöisiksi, mutta vain siksi että meillä on silloin niin rajaton sääli rääkättyä itseämme kohtaan, sääli, joka vähäksi aikaa voittaa vihan ja halveksinnan. Mutta minulle sopii viha sittenkin paremmin kuin sääli, sillä minä olen ylpeä. Minä tahdon alati uskoa itseni kohtaloni tekijäksi, ja kun huomaan, että minun omassa ristiriitaisessa kokoonpanossani piilee oma näkymätön viholliseni, niin olen usein menehtyä sisällisen saamattomuuden ja avuttomuuden ylpeään raivoon, jollaista vain voi tuntea se, joka on liian voimakas totellakseen ketään, liiaksi heikko ollakseen jumala…
Mirdja vaikenee. Hetkisen perästä hän jatkaa:
— Sinä olet vienyt minut ihmeellisiin ajatuksiin, Runar. Minä olen aina tuntenut, ett'emme enää voi erota vaikka kuolema tulisi, käsittämättä miksi. Nyt minä tiedän sen. Se on usko omaan kohtalokkaaseen onnettomuus-yhdistykseemme, joka liittää meidät. Se on se — eikä mikään muu, ei rakkaus, ei intohimo, ei sukupuolihekuma, ei edes ystävyys, joka rajattomasti jaksaisi uhrautua — ei mikään muu kuin kohtalokas luonnon-voima… Näin on ainakin minun laitani… Miten lie sinun? Sinä olet sittenkin erilainen. Sinä tunnut välistä kuin täydelliseltä ja silloin minä melkein pelkään sinua, silloin minun melkein täytyy uskoa siihen uskomattomaan, että sinä sittenkin rakastat minua, Runar…
— Minä rakastan sinua…
— Minun, armas ystävä raukkani, minun poloinen armaani, miten hirveästi minä olen raiskannut meidän elämämme, meidän ainoan elämämme, joka minun tähteni hupenee hulluudeksi.
— Ja minun käsissäni on sinun elämäsi tuhoutunut. Minä olen tuomittu mies…
— Sinulla on ollut lempeimmät kädet maailmassa…
— Mutta pahojen voimien palveluksessa.
— Minä olen itse ollut se paha voima…
— Älä sano, älä sano…!
Mirdja vaikenee. Hiilet hehkuvat. Ulkona kohisee tuuli.
— Ja siksi minun asiani olisi lähteä pois sinun luotasi, jatkaaMirdja hiljaa.
— Niin, sinun pitäisi saada vapautua minusta. Minä olen sinulle kahle.
— Mutta vaikka minä menisin maailman ääriin, et sinä voisi lakata elämästä minun sielussani, et, et…
Kohtalo on tullut, näes… Entä sitten! Me ymmärrämme toisemme. Olemme lisänneet oman itsemme yltäkylläisyyttä kaksinkertaisella panoksella. Meidän on kestettävä toisemme. Eikö totta? Ja niin totta kuin minä itseäni rakastan, rakastan minä sinua. Samoin, käsitätkö, kiduttaen, ivaten, ruoskien ja vihaten minä rakastan. Minun armaani, minun armaani…
— Me kulutamme toisemme loppuun… sinulla pitäisi olla kauniimpi loppu, Mirdja, Mirdja!
— Minä tahdon sammua sinun kerallasi, Runar. Minulla ei tule olemaan enää mitään sinua kauniimpaa tässä maailmassa. Sinulla on se, jota ei ole kenelläkään muulla: rakkaus minuun, minuun…
— Uskotko vihdoinkin…?
— Olen aina uskonut. Minun on täytynyt, vastoin tahtoani… Ja se tuntuu niin hyvälle… Kuule kuinka syksy tulee… Tuulen kohinassa… Kaikki katoaa, paitsi sinun rakkautesi, Runar… Anna minun levätä sylissäsi, näin. — Nyt on hyvä. Minä suljen silmät, kuulen vain sinun sydämesi sykinnän ja unohdan kaiken muun. Minä olen onnellinen nyt, Runar…
Hiilet mustuvat vähitellen.
Mutta noiden kahden sydämessä palaa jälleen suurena ja ehjänä rakkaus.
Ja sinä hetkenä he eivät taaskaan pelkää talvea. Vaikka syksy kohisee raskaasti ja kaameasti ulkona. Vaikka hävitys sataa yhä…
He olivat nyt kaupungissa, ja kummallakin tavallista enemmän tahtoa ja uljuutta aivoissaan.
Sillä koska he eivät kerran voineet heittää luotaan yhteistä elämäänsä, täytyi heidän ainakin päästä sen herroiksi… Täytyi… Jostakinhan ihmisen oli taisteltava…
Ja Mirdjalla oli päässään ylen monta tehokasta tasapainolakia, ylen monta viileää ja viisasta ajatusta — kaikkien ristiriitojen varalle.
Selväpäisesti ja kylmästi oli hän itselleen selvitellyt nykyisen asemansa.
Hän oli naimisissa. No niin. Se ei ollut mikään erikoinen onni. Mutta sen ei myöskään tarvinnut olla mikään erikoinen onnettomuus. Ja jos hän todellakin heittäytyi riippuvaiseksi tuollaisesta mitättömästä arkitapahtumasta, jollaisia tässä elämässä sattui vähän jokaisen osalle, oli se ainoastaan hänen oma syynsä. Arkitapahtumien yläpuolitse täytyi hänen voida elämänsä elää. Sitäpaitsi olihan hän aina tietänyt sen seikan, että lopultakin oli yhdentekevää, kenen kanssa oli naimisissa. Avioliitolla oli aina omat ominaiset, ikävät tunnusmerkkinsä, mutta näitä ikäviä puolia ei tarvinnut välttämättä ulottaa itseensä. Miten olikaan Ranskassa? Vuosittain solmitaan siellä tuhansittain avioliittoja, ilman että pienintäkään personallista mielitekoa on mukana pelissä, ja ani harvoin ovat avioliitot siellä onnettomia. Miksi ne olisivatkaan sitä? Muodollisuus muodollisuutta vastaan; pienellä seurustelutaidolla ratkaistaan koko pulma. Aamulla pieni ystävällinen tervehdys ruokapöydässä: "bonjour ma chère", — "bonjour mon ami", kohtelias suutelo kädelle, kaunis hymyily vastaukseksi, ja kaikki on kuin olla pitääkin. Sillä ne ihmiset osaavat ottaa asiat oikealta kannalta. Avioliitto, yksi yhteiskunnan monista ontoista pakkomuodoista! Ainoastaan hullut koettavat niin karkeissa puitteissa toteuttaa sisällön täydellisyyttä ja ihannettaan. Hullu oli ollut Mirdjakin. Naurettava ja turmiollinen tuossa pohjoismaisessa raskaan vakavassa elämän-katselmuksessa, joka ei tahdo tunnustaa mitään muotoa ilman sisältöä eikä kuitenkaan uskalla luoda sisällölle muuta muotoa kuin sen sääntöjenmukaisen ja ammoin hyväksytyn. Tusinaihmisen täydellisyyskaipuussa oli hän elänyt, antaen kuten tämä pettymysten ja katkeruuden sitten runsaasti tulvia lähimmän lähimmäisensä ylitse. Tahdittomuudessa oli hän elänyt. Ollut pieni ja ilkeä, ja uskonut olevansa orja…
Miten mielettömiä uskoja, ikäänkun ihminen ei olisi orja tai vapaa ainoastaan sikäli, mikäli hän itse itsensä orjuuttaa tai vapaana pitää.
Tästä lähin oli hän oleva vapaa. Niinkuin ei maailmassa olisikaan olosuhteita tai avioliittoja tai asianhaaroja tai muita ihmisiä, ainoastaan hän yksin. Itseään oli hänen ainoastaan toteutettava, ei mitään muuta. Silloin olisi hän vapaa. Ja ne muut saisivat riemuita hänestä tai kärsiä, rakastaa tai vihata. Mitä se kuului häneen! Ei koskaan heltyisi hän enää suojelemaan pehmeitä sydämiä oman itsensä hinnalla, niinkuin oli joskus tehnyt. Ne, jotka eivät kestäneet häntä, saattoivat siirtyä syrjään tai sortua. Sitäpaitsi olihan elämä epämieluisten ihmisten asumassa maailmassa kärsimys, josta ei kukaan päässyt vapaaksi.
Mutta maailmassa eli myös toisenlaisia ihmisiä, sellaisia, joiden kera elämä oli iloinen ja kauniskin. Sen asian oli Mirdja melkein unohtanut. Niin kauan oli hän elänyt hautautuneena heidän sisäiseen kaksinsuhteeseensa. Käännellyt ja väännellyt sitä kaikilta mahdollisilta puolilta. Itse Jumala ei olisi sellaisesta kiirastulesta ehjin nahoin pelastunut.
Hän hullu, joka niin kauan oli kehrännyt itsestään ja itsensä ympärille yksinäisen kuvittelunsa teräviä lankoja! Se ei ikinä voinut olla terveellistä.
Mutta nyt menisi hän jälleen maailmaan ihmisten luo kuten ennenkin.
Molemmat omille tahoilleen he menisivät, mies ja vaimo. Ja he palaisivat toistensa luo rikkaampina kuin ennen, sielut tulvillaan vieraitten ilmapiirien salaisia, ärsyttäviä tuoksuja ja outoja, värisyttäviä tunnelmia… Koko uutuuden viehätyksen aisti-armaus olisi sellaisessa kohtauksessa…
Heidän tähän-astinen menettelytapansa oli ollut peräti väärä. Hentomielistä, alituista toistensa tavailemista oli se ollut. Varsin kyllästyttävää ulkoa-opettelemista…
Onnettomista onnettomin sellainen taipumus kahden ihmisen välillä, joiden pitää kauan sietää toisiaan!
Ainoastaan puolivalaistuksia silloin ja puolitunnustuksia! Puoli-ymmärrystä, puoli-uskoa, ja paljon ijankaikkista hämärää heidän välillään, jotta paljastustyö ei koskaan selviäisi, ei koskaan loppuisi…
Näitä kaikkia ajatteli Mirdja, viileästi ja selvästi. Ja hänen sielussaan tykytti taas herkkä ja iloinen elämänhalu, jommoista hän ei ollut tuntenut moneen vuoteen. Hän himosi vaihtelua, uusia kosketuskohtia, uusia ristiriitoja ja avaraa maailmaa ulkopuolellaan.
Olikohan siellä kaikki ennallaan? Hänen teki mieli kokeilla. Ja kaikki ne monet sielut? Olikohan mikään nainen voinut täyttää ainoatakaan niistä paikoista, jotka hän oli jättänyt tyhjiksi? Eikö hän vieläkin ollut naisista ihanin ja ihmeellisin ja kaikkien sielujen hallitsija?
Ah, kahden vuoden sisäisen alennuksen ja kurin jälkeen himosi hän jälleen nähdä itsensä oikealla paikallaan, korotettuna, ihailtuna, tuhansien turhien toivojen tavoittamana…
Ah, kahden vuoden sisäisen toivottomuuden jälkeen tarvitsi hän takaisin itseluottonsa ja ylpeytensä. Sitten, sitten voisi hänestä vielä tulla vaikka taiteilija…
Mutta ensin täytyi hänen nähdä taas, miten sielut hänelle kumartuivat.
Se parantaisi kaiken.
Ja Mirdja parantui…
Todellakin oli hänestä tullut toinen ihminen.
Hän kulki nyt ulkona, liikkui erilaisissa seuroissa aivan niinkuin entis-aikaan. Ja kaikkialla veti Mirdja huomion puoleensa tuolla kiehtovan henkevällä tavallaan, joka oli hänelle niin ominaista.
Hän näytti aivan kokonaan kuin ihmeen kautta päässeen pitkällisestä, raskaasta ja ärsytetystä mielialastaan. Kotonaankin oli hän alati hymyilevä ja keveä, jopa vallatonkin. Ei mitään perhekohtauksia enää. Runarkin oli kuin uutta Mirdjalle tässä uudessa asennossa ja koko maailma oli kuin uutta.
Tuokin ikivanha ajatus, jonka hän vielä yhä uudelleen ja uudelleen sai lukea kaikkien miesten silmissä ympärillään, tuo "madame ich liebe sie", tuntui hänestä taas melkein huvittavalta.
Mutta minkä vastaanoton saisi hän niiltä vanhaan aikaan valloitetuilta sieluiltaan? Heistä ei ollut Mirdja vielä kohdannut ainoatakaan. Ja heitä etsi hänen salainen henkiin-vironnut vallanhimonsa.
Sitten kohtasi hän Rolfin. Mutta se oli onneton kohtaus…
Se sattui eräänä iltamyöhänä. Ensimäisenä valkoisena talvi-iltana. Lumi putoili hiljaa. Hohtavan uutena ja untuvaisena se laskeutui kaiken syksyisen loan peitoksi.
Kadut olivat jo melkein tyhjät. Mirdja käveli hiljaa kotiinpäin nauttien tästä valkeasta autiudesta, joka niin äkkiarvaamatta oli astunut tuon tavallisen tuhatpäisen myllerryksen sijalle…
Hiljaista, puhdasta, tyhjää… Ainoastaan tuolla kauempana Mirdjan edellä eräs yksinäinen kulkija, yksi ainoa. Musta piste tässä valkeassa erämaassa. Miksi sen pitikin olla siinä tiellä! Muuten olisi hän voinut kuvitella olevansa yksin maailmassa…
Mirdja astuu taas…
Musta piste suurenee. Miksi se ei liikkunut? Se ei siis ollutkaan ihminen…
Mirdja säpsähtää. Kaikki selittämätön on ihmisen mielikuvitukselle kummitus.
Mutta se oli sittenkin ihminen. Oli, ja… Mirdja säpsähtää uudestaan…
Oliko tämä mahdollista? Mirdjahan tunsi lisäksi tuon ihmisen. Siinä oli se hänen vanha talvi-öinen yllätyksensä taas: Rolf. Kädet taskuissa, pää kallellaan kauluksen sisällä, aivan kuin ennen. Tällaisena juuri muisti Mirdja hänet parhaiten. Kesäistä kuvaa ei hänellä Rolfista ollutkaan, tuskinpa vaan olisi kesällä tuntenutkaan.
Kummallisesti alkaa läpättää Mirdjan sydän odottamattomasta mielenliikutuksesta ja jännityksestä…
He eivät olleet tavanneet toisiaan niin moneen tärkeään vuoteen. —Mitä sanoisivat he kumpikin nyt?
Samassa häviää Rolf nurkkauksen taa toiselle kadulle. Ja Mirdja alkaa juosta hänen jälessään.
Joku ohikulkeva naurahtaa hänelle, sanoo jotakin… Mutta Mirdja ei kuuntele, juoksee vain.
Nyt on hän aivan Rolfin takana. Hän ei ole erehtynyt henkilöstä.
Mutta hän ei uskalla mennä hänen rinnalleen. Henkeä ahdistaa niin kummasti, polvet vapisevat ja sormenpäissä asti pistelee jälleentapaamisen jännitys.
Ja Mirdja alkaa kulkea Rolfin kanssa samassa tahdissa salatakseen läheisyyttään. — Tällaiselta mahtaa tuntua kainon rakastajan sydämessä, ajattelee hän.
Vihdoin katsahtaa Rolf taakseen.
Silloin vasta uskaltaa Mirdja astua askeleen eteenpäin.
— Minä olen juossut sinun jälessäsi, Rolf, hyvän matkaa, saa hän hätäisesti esiinhuohotetuksi.
Rolf näytti hämmästyneeltä ikäänkuin ei hän oikein olisi tajunnut…
— Sinä Mirdja…
He ojensivat toisilleen kätensä ja syntyi parin minuutin kiusallinen vaitiolo.
Sivusilmäyksin tarkasteli Mirdja Rolfia ja hänestä näytti lyhtyjen heikossa valossa kuin olisi tämä viime näkemästä paljon vanhentunut.
Hän huokasi…
Kumpikaan ei tiennyt millä alkaa.
— Miten sinä olet täällä, missä olet ollut niin kauan, kun sinua ei ole laisinkaan näkynyt ja mitä sinä teet nykyään? purki Mirdja sitten äkkiä hermostuneeksi aluksi.
Rolf katsahti Mirdjaan kummallisesti ja sanoi sitten painolla:
— Entä sinä itse, Mirdja, mitä sinä teet nykyään, kun osaat kysyä kaikkea tätä?… Ennen sinä et koskaan kysynyt, mitä minä teen — Mutta kenties kuuluu tämä kysymys nyt sinun nykyiseen asemaasi… Elleivät kuulemani ole vääriä, olet sinä nyt kunnianarvoisen valtion kasvatuslaitoksen lehtorin rouva. Sinä olet siis oppinut pitämään silmällä, tekevätkö ihmiset tehtävänsä yhteiskunnassa…
Kaikki veri Mirdjan sydämessä sävähti poskille. Hän oli tukahtumaisillaan suuttumuksesta ja mielikarvaudesta.
Jos loukkaus olisi tullut keltä muulta tahansa kuin Rolfilta, olisi hänen ylpeytensä heittänyt sen satakertaisena takaisin. Mutta nyt tulvahti hänen sieluunsa jotakin niin sietämättömän suruisaa ja raskasta, ja kyyneleittensä välistä sai hän vain puserretuksi:
— Voi Rolf, Rolf, miten sinä voit olla noin paha minulle, miten sinä voit olla noin paha?
— Ja minusta kun on tuntunut, puhui Rolf epämääräisesti eteensä tuijottaen, minusta kun on tuntunut, että sinä itse itsellesi vasta paha olet ollutkin, niin paha, että minä olen surrut mustan tukkani harmaaksi vaan näinä kahtena vuonna. On omituista, jatkoi hän sitten kuin itsekseen, miten kaikki minun ystäväni järjestään ovat joutuneet hunningolle, kuten minä itsekin… Toiset ovat juoneet itsensä pilalle, toiset rakastaneet itsensä haaskoiksi, toiset kieltäneet jumalansa ja myyneet itsensä kilisevään kultaan ja — toiset menneet naimisiin. Mutta että sinä Mirdja valitsisit tämän viimeisen, kaikista profaanimman ja ilkeimmälle haiskahtavan tavan mennä "herunter", kas sitä minä en voinut aavistaa — enkä minä käsitä sitä vieläkään. — Tarvitsitko sinä todellakin papin apua tullaksesi rakastetuksi!
Ja Rolf naurahti lyhyeen.
Mirdjan koko sisin kuohahti taas Rolfia vastaan. Kohdella kuin vierasta ja sentään tulla lähemmäksi kuin edes ystävälle oli otollista!
Ja Mirdja vastasi ärsyttävällä äänellä:
— Sinulla ei ole mitään edellytyksiä tietää, olenko mennyt "herunter" vai enkö, vielä vähemmin millä tavoin. Mutta aina sinä vain yhä näyt tahtovan takertua elämän ulkopuolisiin seikkoihin. Kompastelet sen pikku kivissä ja jaksat ikäsi kaiken sättiä sen pappeja ja lukkareita ja poliiseja, ikäänkuin he olisivat jotakin… Sinä vihaat heitä kuin koulupoika.
— Sinä vallan nyt erehdyt. Jos äsken tulinkin maininneeksi papin nimen, ei se ollut mikään vihan ilmaus. Näes, ihminen muuttuu. Koulupoikamaisuus on sangen ohimenevää. Minä olen jo aikoja sitten lakannut rynnistämästä kallioita vastaan ja puimasta nyrkkiä pikku kiville. Sellainen on epäterveellistä ihmiselle. Nyrkit eivät kestä, näetkös. Ja mikä on, se on. Sen, joka ei ole aivan täydellinen don Quijote, täytyy se käsittää lopulta pakostakin. Papit on, poliisit on, hulluus on, valhe on. Se on totuus se, ja muuta ei ole. Mutta jos ei tätä ainoatakaan jaksa ottaa toden kannalta, silloin ei auta muuta kuin nauraa, lakkaamatta nauraa. Nauraa, kun näkee miten taitavasti elämä valehtelee, sivistys valehtelee, ihmiset valehtelee… Ja nauraa niille muutamille typerille, jotka tämän taidon puutteessa jäävät leipää vaille! Muutamissa viroissa vaaditaan hyvinkin pitkälle kehittynyttä valheen taitoa. Ja mitä erittäin pappeihin tulee, ovat he kerrassaan suuremmoisia! Minulla on ollut monta hauskaa hetkeä heidän kuolemattoman yhteiskuntasielunsa kustannuksella. He ovat aikamme sivistyksen täydellisin prototyyppi. Ja jotkut hullut ovat uskaltaneet väittää heitä tyhmiksi. Ikäänkuin ei nenästä vedetty olisi vetäjäänsä heikkopäisempi. Sitäpaitsi menee papeilla polvesta polveen paljon erikoisia virkaviisauksia. He tietävät paljon hyödyllisiä asioita. He tietävät, että on varmempaa omistaa pullea vatsa kuin ijankaikkinen sielu, ja he tietävät myös, mistä tämän pullean vatsan paraiten voi hankkia. Joka sunnuntai lukevat he kiitosrukouksen tuolle epäjumalaiselle suurkaksois-idiootille, valtiolle ja kirkolle, ja joka arkipäivä leipovat he kokoon pienempiä kaksois-idiootteja: mies ja vaimo, olkaa täydelliset niinkuin teidän korkea esikuvanne valtio ja kirkko on täydellinen. Siinä on satiiria. Ha-ha-haa! Viisasta väkeä, ei käy kieltäminen… Niin, niin, ainoa, mitä tässä maailmassa tarvitsee osata voidakseen paksusti, on valehdella, mutta sitä tulee sitten osatakin niin perinpohjin, että se muuttuu aivan sisälliseksi moraaliksi. Se on maailman positiivisin moraali, sillä se perustuu välttämättömyyden ja aineellisen hyödyn lakeihin. Ja se on myös kirkon moraali… Mutta se ei ole sinun moraalisi, Mirdja…
Mirdja naurahti tahtomattaan.
— Sinä vanha parantumaton viisastelija. Aina sinä jaksat puhua paradokseja. Kirkosta ja valtiosta. Vaikka sadan vuoden päästä tavattaessa keskellä lumista katua. Mitä minua liikuttaa, seisovatko he vai kaatuvat…! Sinulla ei ole siis mitään muuta minulle sanottavaa…?
— Minähän puhuin jotakin valheesta, sanoi Rolf raskaasti, minä puhun aina liiaksi roskaa… Mutta minun piti vain kysyä sinulta sitä, mitä en ymmärrä sinussa. Miksi sinä koetat valehdella elämälle? Sillä vaikka sinä oletkin maailman paras näyttelijätär, ei sinulla sentään ole valheen moraalia… Sinä et osaa…
— Mitä olen sinulle valehdellut?
— Et minulle, vaan itsellesi ja elämälle…
— Mitä? Mistä sinä tiedät?
— Enhän minä tiedäkään…
Rolf kääntyi pois Mirdjasta.
Lumi putoili yhä raskaampana ja sankempana…
— Täällä ei jaksa enää kauan kulkea näin paksussa lumessa, äännähtiMirdja.
— Minä pyytäisin sinut kernaasti luokseni, mutta tällä hetkellä olen aivan koditon…
— Entä jos en tulisi, vaikka sinulla olisikin koti…
Rolf katsahti jäykästi Mirdjaan.
— Eikö sopisi enää?
— Eipä siltä näytä.
He astuivat palasen ääneti.
— Luuletko, huudahti Mirdja sitten äkkiä, että minusta on hauskaa tavata sinua tuollaisena? Sinä olet tullut vieraaksi ja kovaksi minulle, Rolf. Voisi melkein luulla, että vihaat minua…
— Oh, pikemminkin, että… Ei, Mirdja, se ei ole totta. Minä olen sama sinua kohtaan. Sinähän osaat nähdä sieluihin… Älä takerru ulkonaisiin seikkoihin siis sinäkään! Kuule Mirdja, kuvitellaanpa, että minulla on pesä jossakin sentään. Ja sinä tulet minun luokseni hetkeksi, nyt niinkuin ennen. Mirdja, älä kieltäydy, näetkö, täällä ei voi puhella. Lumi hyydyttää mielen. Me menemme yksityiseen huoneeseen jonnekin. Eikö niin…?
Rolfin ääni oli äkkiä aivan muuttunut. Omituinen, avuton hellyys värähteli siinä. Nyt vasta tapasi Mirdja vanhan ystävänsä ensi kertaa. Paikalla oli hän voitettu.
— Minä tulen, sanoi hän.
Mutta koko ajan kun he kulkivat hotellia kohti, tunsi Mirdja kuin salaista häpeää tai painoa siitä, ettei hän voinut viedä ystävää luokseen nyt niinkuin ennen, ettei hänellä itse asiassa myöskään ollut omaa kotia nyt, kun hän sen muodollisesti omisti. Kolmannen sielu olisi siellä häirinnyt… Ja Mirdja tunsi itsensä kummallisen kiusatuksi ja alennetuksi yht'äkkiä, kuin jollakin lailla vangiksi…
— Tämähän on vähän kuin ennen, naurahti Rolf, kun he vihdoin olivat istahtaneet pieneen sohvaan yksityishuoneessaan.
— Niin, vastasi Mirdja alakuloisesti. Kaikki on kuin ennen paitsi sinä itse, Rolf. Miksi sinä olet niin muuttunut? Minä olin aina ajatellut kaikki niin toisenlaiseksi… Että me olisimme muuttumattomia ystäviä, kohtaisimme toisemme siten kuin ainoastaan kaksi sielua voi, joilla on synnynnäinen taipumus sulaa yhteen — ja eroaisimme taas niinkuin ymmärtävän kosketuksen jälkeen ystävät eroavat, vähemmän masennettuina kuin tavallisesti. Ja nyt on kaikki niin toisin. Kuinka sinä voit olla minulle niin paha, puhui Mirdja kuin rukoillen, niin pitkän ajan jälkeen ensi kertaa kohdattaessa?
— Ystäväsi minä olen aina, mutta kuka on sinulle opettanut, että ystävät aina ovat hyviä…! Tunnethan sinä minut… Kapakka-elämä on minut turmellut, kaikkea olen oppinut, paitsi sitä tärkeintä: valhettelemista — siksi minä saatankin olla välistä niin raaka… Kuule, minä olen ystäväsi, Mirdja, ja — minä olen itkenyt tähtesi…
— Miksi?
— Sinä kysyt miksi? Tiedäthän sinä sen. Pakotatko sinä minut uudestaan pahaksi… Johan minä sanoin. Etkö sinä saanut rakkautta tarpeeksi menemättä naimisiin…?
— Kuka on sanonut sinulle, että minä hain rakkautta…?
— Haitpa mitä tahansa. Ei minkään etsinnän olisi pitänyt voida eksyttää sinua siihen. — Sinä mahdoit olla hyvin väsynyt silloin, Mirdja parka, miten surullista…
— Sinä erehdyt, minussa ei ole mitään säälittävää. Mitä voit sinä tietää kahden sinulle kaukaisen henkilön suhteesta?…
— Jumala paratkoon, en kerrassaan mitään. Mutta siitähän minä en puhukaan, ainoastaan avioliitosta…
— Joka sinulle sekin on vain abstraktinen käsite, muilta opittu ennakkoluulo…
— Pyydän anteeksi, se on minulle hyvin konkreettinen käsite, kerrassaan epämiellyttävän konkreettinen. Luuletko sinä, että kukaan ihminen on voinut elää minun ikäisekseni törmäämättä joskus yhteen tuon yhteiskunnan konkreettisimman olomuodon kanssa? Ja minulle se on tapahtunut, ikävä kyllä, vielä sangen usein. Ei voi elää ilmassa… Niin että kyllä minä tunnen tarpeeksi sen puolen elämästä. Se on sitä elämän hautajaispuolta, siihen ei pidä vaipua ennen aikojaan. Ei, vasta se, jolla ei elämässä ole enää mitään tehtävää, jolla ei ole työtä, ei rakkautta, ei toivoa eikä iloa, vasta se haudatkoon itsensä avioliittoon. Silloin synti ei ole niin suuri. Mutta että silloin kun elämä ja elämäntehtävä vielä on edessä, kun nuoruus ja nuoruuden voimat palavat, kun ylpeys ja itseluotto vielä tykyttää sydämessä, että silloin sitoo itsensä avioliiton jalkapuuhun, se on anteeksi-antamatonta. Sillä silloin on lintu häkissä, ihminen lopussa, sen jälkeen saa hän enää esiintyä vain miehensä vaimona tai vaimonsa miehenä. Kaikki muut tiet ovat ummessa paitsi ne, jotka vievät perhe-elämän arkihuoliin ja sunnuntai-visiiteille. Kaikki mikä ihmisessä on ollut ylvästä ja korkeaa, muuttuu siinä tuokiossa myös arkipaheiksi. Oh, niinkuin en tuntisi kaikkea tätä! Muistatko vielä mitä vanha ystävämme Nietzsche siitä sanoo…? "Ach diese Armuth der Seele zu Zweien, ach dieser Schmutz der Seele zu Zweien, ach dies erbärmliche Behafen zu Zweien"…
Mitä lähemmäksi totuutta Rolf osui, sitä vihaisemmaksi kävi Mirdjan halu peittää ja puolustaa itseään.
— Että sinä olet saattanut nähdä yhtä ja toista surkeaa ja että sinä yhä vielä osaat Nietzschesi ulkoa, sen kaiken minä kyllä uskon. Mutta tämä ei laisinkaan oikeuta sinua tekemään vääriä johtopäätöksiä minun suhteeni.
— Sinä olet naimisissa…
— Entä sitten. Kellä ihmisellä ei olisi suhteita johonkin…
— Sehän on aivan toista — mutta sinä olet naimisissa.
— Sehän on vain nimi, muoto. Riippuu sinusta, miksi suvaitset kutsua suhdettani.
— Sellainen muoto ei sovi sinulle. Sinä olet tavallista rikaslahjaisempi nainen. Ja nyt? Miten käy sinun lahjojesi?
— Mitä sinä voit tietää naisesta ja maaperästä, jossa hänen lahjansa paraiten itävät!
— Rikaslahjainen nainen voi viljellä lahjojaan kahdessa maaperässä, joko miehen toverina, jolloin hän saavuttaa suurimman henkisen loistavuutensa, tai miehen rakastajattarena, jolloin hän on maallisista olennoista hurmaavin… Ja ne muut naiset, heillä on kaksi kohtaloa: joko jäävät he ilman miestä ja kutistuvat elottomiksi muumioiksi, tai menevät he kristillisen avioliiton porttovankilaan lämmittelemään, ja nämä viimeiset, joihin useimmat kuuluvat, ovat sentään ne kaikista säälittävimmät… Mutta se on heidän kutsumuksensa, he eivät kelpaisikaan muuhun. Sinä sitävastoin…
— Jätä minut jo rauhaan. Sinä et saa sääliä minua!
— Sinä olet lentänyt ansaan.
— Se ei ole totta…
— Sinä olet kadottanut sisällisiä arvoja…
— Päinvastoin. Olen löytänyt arvoja, joista minulla ennen ei ollut aavistustakaan. Vai luuletko sinä, että nainen kartuttaa sisällisiä arvojaan kuuntelemalla ohikulkevain miesten imarruksia, kuten minä ennen tein? Tuoksua, haihtuvaa kauneutta he kyllä osasivat imeä minusta, mutta ainoakaan ei olisi jaksanut seurata minua sinne, missä sieluni raskas yksinäisyys ja pimeys alkaa… Perhoset, mitä olette te antaneet minulle…!
— Samaa kuin sinä meille. Sinä et muistakaan. Meillä oli laaja sydän siihen aikaan. Mutta jos kerran rupeaa itaraksi, silloin on paras mennä hirteen. Sillä elämässä maksetaan aina samalla mitalla takaisin, jolla itse mittaa. Ja mitäpä on elämä, joka ei enää tuhlaa!
— Sinä olet niin kummallinen, Rolf, tänään. Kaikki mitä sanot, on katkeraa, kuin syytöstä epäilystä, mitä tahansa… Hyvä Jumala, mitä sitten tahdot minusta?
— Sitä kuin ystävältä; puhu totta! Miksi sinä tahdot olla ylpeä minulle, kun minä kuitenkin tunnen sinut? Miksi et tunnusta, että teit tyhmyyden, sinä oikuttelija? Oikut voivat kaikessa rakastettavuudessaan käydä välistä vaarallisiksi omistajalleen…
— Miksi sinä sitten et usko minua? Miksi välttämättä tahdot selittää kaikki niin ilkeästi! Ja miten voit noin itsepäisen typerästi vaatia, että minä muitta mutkitta tunnustaisin kaikki sinun tuulesta temmatut kuvittelusi oikeiksi? Mutta sitä minä en voi tehdä. Minä en ole sinun säälisi oikea esine. Ja mitä minun avioliittooni tulee, on se ollut ainoastaan sielujen luonnollista valikoimista!
Mirdja oli kiivastunut.
— Aivan oikein, tietysti… Mutta tiedätkö myös, mikä on sinun sielusi luonnollinen valikoiminen? Se on sama kuin nerojen, itsevaltijaiden ja kaikkien voimakkaiden henkien ylipäänsä: itseään ala-arvoisemman he valitsevat. Sillä kun he valitsevat, valitsevat he itselleen valtakunnan, ei muuta. Alamaisia, palvelijoita he tarvitsevat, mutta toista aurinkoa he eivät siedä…
Mirdja tunsi, kuinka hänen sydämensä säpsähti. Tämä oli vaarallista myrkkyä…
— Viisas ihminen ei ikinä viihdy tomppelin kanssa. Minä en käsitä sitä rotua, josta puhut. Sitäpaitsi, minä olen tuntenut monenlaisia miehiä.
— Jos sanot "omistanut", niin sanot oikein. Mutta minä en usko, että sinä olet tuntenut heistä ainoatakaan, sellaisina kuin he todellisuudessaan ovat olleet. Sinä olet aina tehnyt heistä naisia, hentomielisiä ja uskollisia, joka on kerrassaan vastoin miehen oikeaa luontoa. Ja et sinä sentään ole voinut heitä rakastaa, sillä ei nainen koskaan rakasta naista miehessä… Sinä olet tuntenut miehet toisenlaisina kuin muut naiset. Heitä, niitä muita, on petetty, lyöty ja solvaistu, mutta he ovat osanneet rakastaa, jota sinä et ole osannut. Sinä olet ikäsi elänyt rakkauden mysterian ulkopuolella…
— Kaikki sinä luulet tällä hetkellä tietäväsi, hirveä ystävä.
— Miksi en sitä tietäisi! Vai olenko erehtynyt? Sano! Sano minulle, Mirdja, oletko koskaan antautunut miehelle sokeasti, heikkona, voitettuna ja autuaana?
— En — se ei ole minun luonteeni mukaista.
— Et, siksi että he ovat rakastaneet, ja sinä et. He ovat olleet heikot, sinä vahva. On olemassa yksi suuruus sellainenkin, joka aina antaa voiton toiselle ja itse jää alakynteen. Se on rakkaus. Siitä sen tuntee, sinä voittamaton. Sinä et ole rakastanut ja sinä et rakasta…
Rolf oli puhunut hiljaa, mutta merkillisen kiihkeänä ja liikutettuna, ikäänkuin kaikkien heidän, voitettujen ja unhotettujen puolesta.
Mirdja alkoi heltyä uudestaan. Hän ei voinut vastustaa sanojen lämmintä avosydämistä sävyä. Tämä oli kuin ennen.
Miksi sinun myrkyllinen puheesi sisältää niin paljon totta, että minä en jaksa sitä tunnustaa! huokasi Mirdjan sydämessä.
Ja äkkiä kova jännitys laukesi. Mirdja lyyhistyi itkuun. Se oli loukattua ylpeyttä, heikkoutta, katumusta, kärsimystä ja häpeää yht'aikaa.
— Mirdja, ystävä, älä toki itke, lohdutteli Rolf, minähän ainoastaan sanoin mitä ajattelin: Ainoastaan, ettet sinä ole luotu vaimon tehtävään… Sinullahan ei ole lasta…
Mirdja tunsi suuttuvansa uudestaan. Kyyneleet tyrehtyivät kiviksi. Kummallinen raivo vapisutti häntä. Hän olisi voinut tappaa tuon miehen. Hänellä ei ollut oikeutta tulla liian lähelle.
Hän vaikeni synkästi ja uhkaavasti.
— Se olisi sinun pelastuksesi nykyisessä asemassasi, jatkoi Rolf. Se on ainoa, joka sitoo sinunlaistasi naista.
— Sinä olet aivan hullu! Kaikkeen sinä sekaannut ja kaikesta sinä puhut sekaisin. Minua ei sido mikään eikä kukaan, eikä saa sitoa! huudahti Mirdja raivoissaan.
— Se vapauttaisi samassa. Sinä olisit mallikelpoinen lehtorinrouva huomaamatta sitä itsekään. Nyt sinä sitä vastoin kidut…
— Sinä teet parhaasi kiduttaaksesi minua, sanoi Mirdja tyynesti, mutta huulissa värisi vielä viha ja ylpeys.
— Oletko Mirdja todella loukkaantunut? Sitten olet ymmärtänyt väärin… Minähän olen sinun vanha ystäväsi…
— Entis-aikaan. Nyt minulla ei ole muuta ystävää kuin mieheni.
Mirdja nousi lähteäkseen.
Rolf hätääntyi…
— Älä lähde noin! minä rukoilen. Istu vielä hetkinen! Minä tunnustan, kaikki on minun syyni. Minä olen vain roisto. Kapakka-elämä on minut turmellut. Minä en osaa hienon ihmisen kanssa enää käyttäytyä. Mirdja, koeta antaa minulle anteeksi, koeta ymmärtää minua! Sinulla on yhä vielä sama asema minun sielussani kuin ennen, kuin aina. Istuhan tähän viereeni, niin kerron sinulle kaikki. Minä sanon, mistä ilkeyteni johtuu… Minun on vaikea sitä sanoa… Minä olen ollut hänelle mustasukkainen, miehellesi, kuule, mustasukkainen… Se tekee ihmisen alhaiseksi… Mutta minä kun olin niin varma sinun saavuttamattomuudestasi, minä kun olin tuominnut itseni ja kaikki miehet mahdottomiksi sinulle ala-arvomme tähden, minä en voinut enkä voi vieläkään uskoa tästä yhdestä sitä elämän rikkainta, nerokkainta, korkeinta ja voimakkainta, joka sinut jaksaa tyydyttää… Ja se teki minut pahaksi. Minä ajattelin sinusta monta kovaa ajatusta. Sitäkin ajattelin, että minä olin pettynyt sinun suhteesi ja että sinä olitkin vain valhe, kuten kaikki muutkin… Mutta ole mitä oletkin, joka pieninkin elämän-ilmaus sinussa on sinun omaasi, sinua itseäsi… Ja jos minä en ymmärrä sinua, on sinun olemuksesi vaatimus pysyä salassa miesten järjeltä. Ihminen ihailee sellaista, jota ei kykene selittämään… Ole mitä hyvänsä, minä ihailen sinua aina. Sinä et saa etkä voi pyrkiä pois itsestäsi. Sinä et voi tehdä mitään, joka ei olisi sinua itseäsi. Sinun täytyy olla muille käsittämätön, kaunis valhe, jonka tehtävänä on hurmata kuin runouden. Sinä olet runo tässä kylmässä tosi-olentojen arkipäivässä. Mitä olisi se ilman runoa, mitä olisi runo ilman valheen kultaisia siipiä! Sinä olet yhtä tosi kuin valheellinen.
— Ja valhetta sinä vihaat…
— Mutta sinua Mirdja minä — rakastan.
He vaikenivat kumpikin.
Katkeruus oli hävinnyt heidän väliltään. — Minussa on jotakin valheellista, sanoi Mirdja hiljaa, ja minä olen pyrkinyt siitä pois…
— Se on onnettomuus, siten petät itsesi, älä pyri pois itsestäsi. Sinussa pitää olla kaikki, muuten et olisi se mikä olet. Sinä olet luotu ihanaksi runoksi, valheesikin on kaunista, ja kauneutta pitää rakastaa enemmän kuin totuutta. Sinä lienet taistellut omaa tarkoitustasi vastaan usein, ystävä. Sillä sinä olet liian kaunis ollaksesi tosi, liian viisas uskoaksesi omaan valheeseesi, liian suurisieluinen ollaksesi ajattelematta ankaroita ajatuksia… Kun etpä vaan särkenyt itseäsi…
— Sinä puhut niin paljon, Rolf, ja kiellät omat puheesi joka hetki.Mitä mahtanet sinäkin lopulta tarkoittaa! Sinä olet valmis menemääntuleen totuuden ja valheen puolesta yht'aikaa, ystävä parka, naurahtiMirdja surullisesti.
— Mutta nythän me puhuimme sinun sielustasi… Se on liian monimutkainen kulkeakseen yhden tunnuslauseen alla… Ja se on ainoa, jonka puolesta minä menisin tuleen… Mirdja, voitko antaa minulle kaikki loukkaukset anteeksi?
Mutta Mirdja oli jo heltynyt.
Ja kun hän katsoi noihin suuriin rukoileviin lapsensilmiin, jotka niin merkillisenä vastakohtana tuijottivat esiin vanhoista turmeltuneista piirteistä, alkoi kummallinen liikutus puristaa häntä kurkusta. Miksi kokevat ihmiset olla niin kovia toisilleen, vaikka sydän itkee? Hekin… Saattoiko hän loukkautua Rolfille siitä, että hän yhä vielä oli tarkkanäköisin kaikista kuolevaisista, kun hän kerran itse oli antanut hänelle sielunsa avaimet? Raukkamaista itsesäilytysvaistoa, naurettavaa ylpeyttä! Olivathan he toistensa ystäviä sittenkin…
Kuin raskas, tuskaisa käsi painoi Mirdjaa, ja hän alkoi itkeä uudestaan, rajusti, hillittömästi…
— Minä olen onneton! rakas Rolf. Kaikki on totta, sammalsi hän nyyhkytystensä lomitse.
Ja Rolfiltakin putosi kyynel.
Mutta sitten muisti Mirdja äkkiä Runarin, joka istui yksin kotona. Hän hätkähti kuin pahasta omastatunnosta ja hänen tuli vielä vaikeampi olla.
— Minä lähden jo, äänsi hän hiljaa. Ei tämä sentään ole kuin ennen…
Rolf ei puhunut enää mitään…
He lähtivät.
Kulkivat ja vaikenivat.
— Minä olen sinun ystäväsi, sanoi Rolf, heidän erotessaan. Mutta minä olen vaan minä. Sille ei voi mitään. Kullakin on oma tragediansa.
— Minä olen syntynyt tragedienneksi, naurahti Mirdja, ei sekään ole muiden syy… Minä näyttelin huonosti tänään, lisäsi hän hymähtäen.
— Ja minä käyttäydyin kuin konna. Koeta unhottaa…
Rolf suuteli Mirdjaa kädelle ja lähti.
Mutta sen jälkeen oli Mirdjan rauha mennyttä.
Ensi kertaa tunsi hän, että Rolf oli ollut hänelle myrkkyä.
Hän ei voinut enää katsoa miestään tuolla tyynellä, iloisella välinpitämättömyydellä, johon hän jo oli alkanut tottua. Runar tuli taas hänen ensimäiseksi ja viimeiseksi ajatuksekseen. Jok'ainoa huomio, jok'ainoa tunnelma kärjistyi ja särkyi häneen.
Ja hän alkoi taas kysyä itseltään: Miksi minä olen hänen kanssaan naimisissa? Miksi, miksi, miksi? — Häneltä puuttuu voimaa, neroa, rahaa. Miksi minä olen hänen kanssaan naimisissa?
Ja Mirdjan korvissa alkoi soida lakkaamatta Rolfin lause: "itseään ala-arvoisemman he valitsevat."
Oliko Runar jollakin lailla häntä ala-arvoisempi? Oli tai ei, mutta muut luulivat niin. Ja sitä ei saisi tapahtua. Runarin pitäisi olla sellainen, ett'eivät he voisi sellaista ajatellakaan, ei ajatellakaan…
Ja Mirdja alkoi tarkastella Runaria kuin vierasta miestä… Minkä vaikutuksen teki Runar ensikertalaiseen?
Hänen kasvonsa olivat kenties liian jokapäiväiset ja hänen ilmeensä eivät puhuneet mitään ulospäin. Hänen silmänsä olivat hienot ja hiljaiset, mutta niissäkään ei ollut mitään tavatonta. Ja koko hänen olennossaan oli jotakin saamatonta, raskasliikkeistä, kiusallista, aivan varmasti… Ja saamaton hän olikin, miksei ollut hän ponnistautunut lahjojensa nojalla joksikin… vaan vajonnut lahjattomien tasalle! Olihan pedagoogityyppi sitäpaitsi yksi niitä kaikkein epämiellyttävimpiä. Kuka saattoi uskoa sen alla piilevän mitään omaa ja erikoista!
Ja Mirdja huomasi, että Runariin oli todella tarttunut jo jotakin peruukkimaista… jotakin salaisen varovaista ja täsmällistä, joka epäilemättä olisi taiteilijan silmissä tehnyt säälittävän ja naurettavan vaikutuksen. Virka oli tehnyt hänestä väkisin jo porvarillisen hyveen esikuvan, varman ja luotettavan. Sille miehelle oli enää mahdotonta nousta tai langeta… Mutta mitä teki sellainen Mirdjalla tai Mirdja hänellä? Mirdja ei ollut keskitien miehiä varten…
Nämä ajatukset eivät antaneet Mirdjalle enää rauhaa milloinkaan.Kaduillakin saattoi hän jäädä tuijottamaan ihmisiin, arvostellenheidän ulkomuotoaan ja sisältöään ja verraten heitä kaikkiaRunariin…
Näin kokosi hän päivä päivältä ominaisuuksia, joita Runarilta puuttui, mutta jotka hänen välttämättä olisi pitänyt omistaa ollakseen täydellinen. Ja niin loi hän itselleen vähitellen omituisen koulutyttömäisen mielikuvan siitä miehestä, joka hänelle voisi sopia. Ja se kuva ei ihmeeksikään ollut yhtään Runarin näköinen.
Mirdjaa kiusasi tämä itseäänkin, mutta hän ei jaksanut vapautua ajatustensa yhtäjaksoisesta kerästä. Hän ei voinut muuttaa itseään.
Ja niin alkoivat taas uudistua vanhat kohtaukset heiluen katkerimman kovuuden ja hurjimman hellyyden välillä.
Aivan itsestään ja mitättömästä ne alkoivat… Eräänä rauhallisena ja kauniina sunnuntai-iltana, takkavalkean hohteessa, jolloin ihmiset tavallisesti vähimmin myrskyävät…
Tällainen oli se ilta.
Runar istui tapansa mukaan kirjoituspöytänsä ääressä korjaamassa vihkoja…
Mirdja istui nurkassa uunin edessä kädet polvilla, tuijottaenRunariin.
Mirdja ei koskaan itse tehnyt mitään. Ja häntä kiusasi Runarin työ.
Aina hän vain teki tuota samaa, toisten työtä, ei omaansa milloinkaan. Millainen rahapäiväläisen raskas asento hänellä oli nytkin! Kurja, myötätuntoa herättävä hän oli! Lakastuksen kalpean hedelmän oli Mirdja hänessä itselleen poiminut, joskus tunnelmiensa sumussa, syksyn syvässä säälissä itseään ja sitä toista kohtaan. Mikä erehdys, erehdys! Siinä he nyt värjöttivät kumpainenkin ja söivät toistensa kurttunaista kukkasta eikä heillä ollut enää elämänvoiman väkevää tuoksua kukassaan…
Mirdja ummisti silmänsä. Kaikki väsytti… Runarin kynä rapisteli yksitoikkoisesti — — —
Kukaan ei puhunut… Ja Mirdja näki kummallista unta siinä silmiensä lyhyessä umpeamassa…
Hänen korvissaan alkoi soida omituinen sävel, ensin hiljaa, sitten yhä lujemmin ja vetävämmin. Elämän valtava laulu, rakkauden riemuisa, taivaaseen ulottuva laulu… Se kutsui Mirdjaa. Ja se oli niin lähellä, ettei se koskaan vielä ollut niin lähellä ollut… Ja Mirdja ymmärsi, että se oli hänen sankarinsa voittofanfaari, joka kutsui, ja että nyt oli tullut hänen hetkensä, elämän ja kuoleman suuri hukuttava silmänräpäys… Valo häikäisi hänet. Hän nousi lähteäkseen… Jokainen solu hänen ruumiissaan työntäytyi, painautui väkivaltaisella pakolla sitä tuntematonta kohti… Ja nyt… Hän oli auringon ruusu, joka aukaisi itsensä avonaiseksi, ojentautui, kohottautui taivaan loimuja kohti, yhä vain, yhä, niiden sytyttävää ja tappavaa suudelmaa kohti… Ojentautui Mirdja ja jännittäytyi, viimeiseltä varvas-ulotukseltaan kuoleman tuskalla jännittäytyi, kunnes jokainen verisuoni pullistui ulos, jänteret katkeilivat, elämän nesteet valuivat maahan, jättäen kutistuneen luurangon ulotusasentoonsa…
Ei Mirdjaa varten se aurinko…
Katso, hullu, kutistunutta luurankoasi! Katso, katso… ja kuule, kuinka vielä soi…
Mirdja säpsähti uniensa räikeyttä.
Hän kyyristyi yhteen ja peitti kasvonsa.
Taas oli hän hulluja kuvitellut ja elämä tuntui edessä entistä harmaammalta ja katalammalta.
Hän katsahti Runariin…
Ei mitään ollut tapahtunut siellä päin. Kaikki ennallaan. Ja kuin äkillisen raivohulluuden iskemänä syöksähti Mirdja Runarin silmille ja — löi, löi…
— Mutta Mirdja, mikä sinua vaivaa? huudahti Runar tarttuen häneen.
Sellaista ei ollut vielä koskaan tapahtunut.
— Mikä minua vaivaa! huohotti Mirdja, sitä vielä kysyt. Sinä, sinä ja meidän elämämme! Näetkös, tästä voi tulla hulluksi. Kaikki laskee, menee alaspäin, me vanhenemme ja kaikki meidän ympärillämme vanhenee, muuta ei tapahdu enää. Mutta se on kauheaa! Ja tuo sinun työsi on kauheaa, etkö huomaa sitä itse?
— Millä me eläisimme ilman sitä…
— Sinun ainoa elämän-ehtosi on siis leipä. Taidat elää hyvinkin nyt. Sinusta on siis tullut täydellinen porvari. Sinulla ei ole enää edes halua tähdätä siitä ylitse…
— Täytyy tuntea omat rajansa…
— Mutta sillä, jonka minä tunnustan miehekseni, sillä ei saa olla missään rajoja. Kuuletko!
— Ja Mirdja polki jalkaansa. — Kuuletko! Minun täytyy saada olla ylpeä sinusta! Minä himoan nähdä sinut itseäni etevämpänä, voimakkaampana, viisaampana. Ja koko maailman täytyy nähdä se, ja etupäässä sen. Sinun pitää olla elämän herra, kohtalon kovasilmäinen ruhtinas, niin kova, että maailma sinun allasi vapisee sinun valtaasi ja kunniaasi. Minun rakkauteni vaatii sen, kuuletko…
Runar katseli pimeästä ikkunasta ulos liikahtamatta ja sanomatta sanaakaan.
— Miksi et sinä puhu, sinä hirveä, sietämätön tomppeli, yltyi Mirdja uudestaan. Tämä on pelihelvettiä, tämä meidän elämämme. Me pelaamme toistemme sieluista, ymmärrätkö? Sinun täytyy voittaa minut millä lailla tahansa, muuten vaivumme molemmat moraalisesti alaspäin… Tee mitä tahansa, kunhan vaan voitat! Ihmisen pitää olla kuin jumala, hänen pitää osata luoda ja hallita. Luo minulle jotakin uutta ja hallitse minut!
— Sinä tahtoisit minusta taitelijaa. Se on mahdottomuus. Minulle on tarpeeksi siinä, että ymmärrän heitä. Minä en kuulu heihin. Ja minun ylpeyteni on siinä, etten koskaan ole tahtonut kiivetä puolimäkeen.
— Niin, niin, kyllä ymmärrän, minä olen niitä, minä… Siksi juuri tahtoisin, että sinä seisoisit huipulla. Minkä minä voin sille, että tahtoisin, tahtoisin…! Vaikka tiedän, että kaikki on niin turhaa. Ei mikään muutu, ei, ei!
Mirdja tuli äkkiä surulliseksi. Hänen kävi sääliksi… Ja kadutti ja säälitti… Hän jatkoi pehmeästi:
— Minä vain meidän elämämme kauneuden tähden… Kyllähän minä ymmärrän… Mutta on niin paha, että olemme samanmittaisia… Jos eivät kyvyt kohoa neroon, sitovat ne eivätkä vapauta. Kyllä tunnen ne, niitä minä halveksin, niillä et minua hallitse. Mutta sinähän olet mies ja miehen aseet ovat toiset kuin naisen. Missä ovat sinun aseesi? Hallitse meitä molempia!…
Runar katsahti kelloonsa. Oli jo myöhäinen.
— Sinä olet, armas, liian hermostunut tänä iltana. Eiköhän olisi parasta käydä levolle… Muuten menee huominen päivä hukkaan.
— Mitä siitä, kun koko elämä menee hukkaan! Ja Mirdja alkoi itkeä.
— Käy lepäämään, rakkaani, se tekee sinulle hyvää.
— Miten hullut ovat sanasi! Etkö tiedä, että on hetkiä, jolloin lepo ei vähääkään riipu ruumiin-asennoista, tai silmäin auki- ja umpitiloista. Ihmistä ei voi käskeä lepäämään, mutta sinun sielullesi on kaikki välinpitämätöntä…
Ja sitä iltaa seurasi todella valkea, valvottu yö.
Mutta Mirdja tiesi, että Runarin sielu ei ollut välipitämätön, ja hän ihaili salaa Runarin kaunista sielun tyyneyttä. Hän hallitsee itseään, ajatteli hän, hän on sentään minua voimakkaampi. Ja hän nukkui lopulta itsesoimauksen katkeriin kyyneliin…
Mutta tämä oli sentään kaiken pahan alku. Oli kuin joku paholainen taas olisi työntäytynyt heidän elämäänsä.
Saattoipa usein kulua kokonaisia viikkoja, jolloin he vaan vaikenivat ja kituivat itsekseen voimatta suutaan avata. Sillä välin purkautui Mirdja milloin säkenöiväksi kiukuksi, milloin taas tukehtavaksi itkuksi. Sitten taas ääretön hivuttava raukeus ja hiljaisuus. Tasaisuutta ei tahtonut tulla heidän elämäänsä enää.
Ja kuitenkin oli Mirdjalla myös hellät, rakkautta uhkuvat ajanjaksonsa. Mutta nekin olivat ylönpalttisia ja luonnottomia, polvillaan ryömimisiä ja anteeksipyyntöjä, loppumattomia itsesoimauksia ja rajattomia hellyyden osoituksia Runarille. Luonnottoman rääkkäyksen luonnotonta vastahyvikettä, hentomielisyydessään ja liioitteluissaan yhtä hermoille käypää kuin edellinen. — Runar säilytti koko ajan ihailtavan mielentyyneyden hermohullun rouvansa alituisissa vehkeilyissä.
Mutta Mirdjan mielestä oli Runar liian kova ja välinpitämätön hänen sielunsa elämänkysymyksien ristiriitoja kohtaan.
Niin he nyt elivät taas elämäänsä eteenpäin. Useimmiten oli se onnetonta, väliin myös ylen onnellista, mutta kummassakin tapauksessa äärettömän kuluttavaa.
Mirdjan viisaat ja viileät ajatukset olivat menneet kokonaan hukkaan.