Pitkän ja pimeän talven jälestä oli taas kerrankin oikein ihana kevätpäivä.
Aurinko kurkisteli vallattoman kirkkaana levottomasti lentävien pilvien lomista, lumi suli niin että kuului, ja räystäät ja katu-ojat lorisivat kilpaa… Ja keväinen tuoksu pani ihmisten silmät välkähtämään niin omituisesti…
Kadut vilisivät iloa ja elämää. Kaikilla ihmisillä näytti olevan hyvä päivänsä tänään. Kaikilla — paitsi Söderbergiläisillä — jotka eivät koskaan olleet niin kuin muut ihmiset. Ja tietysti riippui tämä taas Mirdjasta…
He olivat lähteneet kävelemään hekin. Ja he kävelivät ja kävelivät, ilman että päivän leikittelevien säteiden onnistui viekoitella pienintäkään iloista vastaheijastusta heidän kasvoilleen.
Mirdja kulki omissa ajatuksissaan. Ja Runar tiesi kokemuksesta, että kaikki yritykset saada puhetta käyntiin olivat vain asialle vahingoksi. He olivat edellisenä iltana olleet yhdessä eräässä iltamassa, ja Runar luuli huomanneensa, että tämä paha tuuli oli kotoisin sieltä.
Ja niin olikin. Mirdja oli tavannut siellä taas erään vanhan ystävän, ja näiden tapaaminen näytti nyttemmin olevan hänelle kuin myrkkyä.
Mutta Bengt Iro olikin kohdellut Mirdjaa ilkeästi, sangen ilkeästi.Ei ainoastaan kuin vierasta, vaan vieläpä lisäksi noin keveästi,ylhäältä alaspäin, kuten poroporvaria kohdellaan. Ja sentään oliBengt ollut hienoin ja tasa-arvoisin kaikista hänen suhteistaan…
Mirdjaa raivostutti vielä muisto eilis-illasta…
Jo alustapitäin oli tuntunut pahalle ja painostavalle siinä iltamassa.
Taiteilijoita oli siellä tavallista enemmän tällä kertaa ja virallisen ohjelman päätyttyä muodostivat he oman pöytäseurueen. Jos nyt olisi ollut kuin ennen, olisi Mirdja luonnollisesti istunut heidän keskessään korkeimmalla paikalla, sen hän tiesi. Ja nytkin teki hänen mielensä liittyä heihin. Mutta hän oli Runarin seurassa. Ja häntä kiusasi tunne siitä, ettei hänen miehensä ollut sellainen kruunupää, joka olisi voinut raivata tien vaimolleen ylimmäiselle istuimelle, vaan päinvastoin oli Mirdjan jätettävä hänet ensin nurkkaan kuin häpeällinen painolasti lunastaakseen itselleen vapaan pääsyn. Sillä taitelijat ovat ylpeää väkeä. Paha on olla heidän keskessään kenenkään ulkopuolisen. Ja kuitenkin olivat Mirdja ja Runar juuri taiteilijoina sangen tasapinnassa toistensa kanssa. Mitä heillä olikaan eroa? Mirdja oli nainen… Mirdja hymähti. Hän oli harmistunut kaikkeen ja olisi kernaimmin lähtenyt pois koko iloista, ellei Bengt Iron läheisyys olisi pidättänyt häntä.
Hän etsi tilaisuutta tavatakseen hänet kahden.
Olihan se sentään jotakin näin monen vuoden perästä.
Aina häntä vetikin onnettomuutta kohden… Sillä siitä tuli hirveä tapaaminen… Kaikkea siinä oli, vierasta ja tuttua, ivaa ja hellyyttä, väärin-ymmärrystä ja sydämeen-katsomusta — yht'aikaa… niinkuin monesti ennenkin, — mutta silti jätti se tällä kertaa Mirdjaan sanomattoman kiusallisen mielialan.
Hän ei tahtonut sitä enää muistella, mutta väkisinkin keikkui illan keskustelu yhä hänen mielessään.
Mitä olikaan Bengt sanonut sitten lopuksi? Niin, näinhän se oli:
— Mikä vahinko, että sellainen nero kuin sinä menit hukkaamaan itsesi tuollaisen tuiki tavallisen miehen tähden! Viisaimmatkin naiset voivat välistä tehdä käsittämättömän typeriä tekoja. Kyllä te olette ihmeellisiä. Sitäpaitsi en minä ollenkaan saata ymmärtää, miten sinä yleensä voit elää ulkopuolella taiteilijapiiriä, johon sinä sentään kokonaan sisällisesti kuulut. Taiteilijat ovat sittenkin ainoat ihmiset, jotka voivat sinua ymmärtää ja innostaa, samoin kuin sinä heitä. Ja miksi sinä et ole jatkanut loistavasti alkamaasi uraa? Miksi et ole antanut maailman saada nauttia taiteestasi, sinun ihanasta sielustasi ja äänestäsi, joka helisee ihmeellisemmin kuin kaikki myyttein sireenit. On kerrassaan synti vaihtaa loistava taiteilija-ura tavallisen perhe-emännän osaan ja uhrata noin herkän hieno sielu porvarille, joka ei tee sillä mitään. — Synti, synti.
— Minä en koskaan tee syntiä, oli Mirdja uhmaavasti vastannut.
Ja hänen ylpeä ja loukattu sielunsa oli pakottanut hänet kiivaaseen itsepuolustukseen. Näin oli hän jatkanut:
— Sinun ammatti-ylpeytesi sokaisee sinut. Sinä olet ennakkoluuloinen ihminen, joka luulet elämän loppuvan siinä, missä taitelijasiirtoloiden rajat loppuvat. Suurimman osan elämääni olen minä elänyt niiden rajojen ulkopuolella. Ja syy siihen, miksi niin olen tehnyt ja teen yhä, on se, että minä kuulun toiseen lajiin ihmisiä. Minä en kuulu teihin, niinkuin sinä yhä vielä näyt uskovan. Mitä sinä tiedät niistä uumenista, joista minun sieluni on lähtenyt ja joihin sen jälleen on palattava? Mitä sinä tiedät niistä ihmisistä, joiden luota minä tulin sinun luoksesi ja joiden luo minä jälleen katosin? Et kerrassaan mitään. Sinä kutsut heitä porvareiksi. Niitä he eivät ole, yhtä vähän kuin minä olen. He ovat pelkästään ihmisiä, joilla ei ole ainoatakaan ammattikylttiä alastomuutensa verhoksi. Siksi ei kukaan tiedä heistä mitään eikä koskaan tule tietämään, eikä kenenkään kunnioitus paina heidän omaatuntoaan. Heistä kenties joku on runoilija, joku maalari, joku filosoofi tai soittoniekka. Mitä siitä! Ei kukaan maailmassa tule sentään näkemään heidän sielujensa rajatonta luomistyötä. Sillä he ovat ainoastaan uneksijoita. He kulkevat alati sielu täynnään ajatuksia, kuvia ja sointuja, unia, joista ei koskaan tule valmista. Ja he ovat tuomitut lepäämään unohdetumman turpeen alla kuin konsanaan mikään porvari. Onko tämä oikein? Pitääkö sielujenkin välttämättä olla teollisuustavaraa ja tulla kaupituksi hyvästä hinnasta, ennenkuin niiden arvo tunnustetaan? Te taitelijat, te olette juuri sitä lajia, teillä on kaikkea ulkonaista: työtä ja työnhedelmiä, mainetta ja markkina-arvoa; mutta heillä, joista puhuin, heillä ei ole muuta kuin itsensä. Sellaista on minun sukuni. Siitä minä olen noussut. Eroamattomasti kuulun minä heille ja he minulle. Mutta tätä sinä et ymmärrä.
Mutta Bengt Iro oli vain kuunnellut tätä purkausta kaikkein kohteliaimmalla maailmanmiehen hymyllään ja sitten vastannut:
— Itse kiveen synnyttäisivät sielun sinun lumoavat silmäsi. Ne ovat samat kuin ennen… Mutta sinä voit siten luulla omaa sieluasi heidän sielukseen…
— Kuten te taiteilijat omaa sieluanne minun sielukseni…
— Taitelijakin vaatii määrättyä maaperää ja ilmanalaa… Muuten hän voi mennä hukkaan. Korvaamaton vahinko on, että sinä tapat itsessäsi taiteilijan, Mirdja.
Nämä sanat etenkin olivat jääneet Mirdjan mieleen ja ne kaikuivat vieläkin hänen korvissaan. Ja mitä enemmän hän niitä ajatteli, sitä luonnollisemmilta ne hänestä tuntuivat. Tietysti olisi hänestä tullut laulajatar ilman Runaria. Mutta nyt oli hän Runarin tähden lykätty ulos omasta ilmanalastaan ja maaperästään. Ja kenties Runarkin hänen tähtensä… Tuskinpa sentään… Runarin koko suku oli kuollut leipätyöhön… Runarissa oli filisteriverta…
Mutta liian koreita sanoja oli hän heistä puhunut Bengtille. Eihän hän itsekään jaksanut pitää arvossa sitä alastonta, ammatti-nimetöntä ihmistä. Yhä hän vain itsekin kurkoitti siitä pois toivottaen omalleen ja Runarin sielun kauneudelle alati näkyväistä muotoa ja sen kautta tunnustusta, mainetta, nimeä… oh kaikkea, mitä muutkin…
Näissä ajatuksissa kulki Mirdja, ja siksi hän ei jaksanut iloita kevään elvyttävästä tuoksusta. Ihmiset alkoivat vähitellen jo kadota päivälliselle… Kadut tyhjenivät. Iloisin aurinko oli jo poissa. Mutta Mirdja ja Runar yhä vain kävelivät.
— Mirdja, eiköhän lie aika meidänkin jo lähteä päivälliselle? kysyi vihdoin Runar mitä jokapäiväisimmällä ja tyytyväisimmällä äänellään, toivoen pinnistetyn mielialan siihen laukeavan.
Mirdja vaikeni itsepäisesti.
Ja he jatkoivat kävelyään.
— Kuulepa nyt, puhui hetken päästä taas Runar, eiköhän tämä kävely ala jo väsyttää sinua? Mitä jos pistäytyisimme jonnekin, oikein kaupunkipäivällisille, tämän kevääntulon kunniaksi. Eiköhän se maistuisi? Mitä tuumit?
— Paras päivällis-aika on jo ohitse, ärähti lyhyesti Mirdja.
Hän tunsi itsensä väsyneeksi, onnettomaksi ja ärtyiseksi eikä edes tahtonut päästä tästä peräti ehjästä mielialastaan.
— Vai tahtoisitko mieluummin mennä kotiin?
— En.
— Minne sitten tahdot mennä? Emme suinkaan enää jatka tätä kävelyä, vai mitä?
He seisoivat ja katsoivat pois toisistaan — ja seisoivat…
Mirdja polki hermostuneesti jalkaansa:
— Tämä on tylsämielistä! Menkäämme nyt. Minne hyvänsä. Kaikki on minulle yhdentekevää!
Tämä tuli kovasti ja katkerasti. Runarin kasvoilla värähti jotakin.Hän huomasi taas seistävän pahemmanlaisen hermokohtauksen kynnyksellä.
He alkoivat kävellä…
Mirdja oivalsi matkan vievän kotiinpäin. Mutta silloin hän muisti, että matka sinne oli sentään sangen pitkä ja että hän oli aivan kuolettavasti väsynyt ja kenties — nälkäinen.
— Kenties sinä sentään mieluummin söisit kaupungilla, sanoi Mirdja vähän arasti.
— Nyt luulen päivällis-ajan todella liukuneen ohi, Runar vastasi.
— Sinusta on hauska matkia minua, äännähti nyt Mirdja äärettömän vihamielisesti. Aina sinä vain matkit minua!
Runar taivutteli hermostuneesti keppiään. Se katkesi. Hän taittoi sen moneksi palaseksi.
Mirdja kulki vieressä, katseli tätä ja nauroi — ensi kerran koko päivänä — kylmästi ja julmasti. Hän nautti nähdessään miten tuska hetki hetkeltä, sana sanalta, iski kyntensä Runarin sieluun. Kaikki ajatus lakkasi äkisti ja kummallinen kylmä rauha lankesi hänen ylitseen. Ja hän nauroi.
— Sinä menettelet sentään tahdikkaammin kuin eräs ritarini tässä viime viikolla, puhui Mirdja, hän taittoi minun sateenvarjoni…
— Ja noin pienen seikan sinä muistat, hän mahtoi todellakin osua lähelle sinun sydäntäsi, äännähti Runar kaameasti.
— Kaikki minkä omistaa, on lähellä sydäntä — sateenvarjokin, miksei!
He seisahtuivat. Runar viskasi kepin palaset maahan…
— Luuletko nyt olevasi intresantti? Mirdja halveksivasti hymähti.
— Ei ole tarkoituskaan…
— Kepin särkyminen taisi saada sinut pahalle tuulelle… hahaa!
Runar ei vastannut.
— Turhaa on sentään syytää vihaansa viattomiin esineisiin…
— Se katkesi vahingossa.
— Todellakin, minun kunnioitukseni kohoaa sinua kohtaan.
— Voiko se vielä kohota, kukapa olisi uskonut?
Keskustelun kovuus ja katkeruus oli kamala.
Mirdja nauroi ääneen:
— Sano, etkö vihaa minua nyt?
— En tuhannetta osaa siitä kuin sinä minua.
— Mutta Herra Jumala, minähän rakastan sinua, siitähän on aikoja sitten sovittu! Oletko unohtanut? — Minä rakastan sinua…
— Sinun äänesi sanoo tällä hetkellä: minä vihaan sinua…
— Minähän olen näyttelijä, oletko senkin unohtanut…
Vaitioloa…
— Mirdja, sanoi Runar äkkiä, eikö olisi parempi, ettei minua olisi…
— Epäilemättä. Ja vielä parempi, jos ei minuakaan olisi…
— Mirdja — se on helposti autettu asia…
Mutta samassa kun Runar oli sanonut tämän, häpesi hän itseään. Ei sellaisesta tehdä sopimuksia… Miksi oli hän antanut Mirdjan kiihdyttää itseään…! Mirdjassahan tämä oli sairautta…
Mutta Mirdja oli tullut äkkiä todellakin hyvälle tuulelle ja hän pilaili heidän mennessään portaita ylös.
— Älä vaan ala puhua itsemurhasta, se on naurettavin asia, mistä mies voi puhua naiselle… Mutta jos olet kostonhaluinen, voin kyllä vakuuttaa sinulle, että ilkeämmällä tavalla et voisi palkita minun pahoja tekojani. Ja kyllä ymmärrän, että sinun usein saattaa kovinkin tehdä mieli karata pois minun luotani. Ja kun tiedät, että muuten sinun on aivan mahdoton päästä erilleen, aivan mahdoton, no silloin voi sitä tulla ajatelleeksi…
Ja kun he olivat sulkeneet oven jälkeensä, kiersi Mirdja käsivartensaRunarin kaulaan ja suuteli häntä.
Aivan kuin kaikkein onnellisimman pikku kävelyretken jälestä.
Elämä on niin vanha. Sentähden on se niin tasainen. Kaikki käy määrättyjen hyvien lakien mukaan. Vuodenajat seuraavat toisiaan aina samassa järjestyksessä. Kukat kukkivat ja hedelmät putoavat, ihmiset syntyvät ja kuolevat. Ja se mikä siinä välissä on, on pientä ja lyhyttä…
Mirdjan ja Runarinkin elämä alkoi painua puolipäiväänsä. Se sai hyviä tapoja, alkoi tottua ja kesyttyä sekin. Vuodenajat kulkivat heiltä jo melkein yhtä tasaisesti ohitse kuin muiltakin ihmisiltä. Vähitellen, vähitellen…
Ja Mirdja alkoi rakastaa hiljaisuutta, hän tunsi rimpuilleensa jo tarpeeksi ja hän tunsi olevansa jo liian vanha tavoittelemaan taivaantakaisia. Sen minkä oli tavannut, sen oli tavannut. Nyt ei tulisi enää mitään muutosta kumminkaan. Mirdja oli vetäytynyt uudelleen pois ulkomaailman yhteydestä. Hänen hermonsa eivät kestäneet sitä, oli hän sanonut. Eivätkä ne hermot kehuttavia olleetkaan. Ne pitivät kyllä alati huolta siitä, että draamallinen puoli tuli ainakin yhtä valtavasti edustetuksi kuin lyyrillinen heidän yhteisessä perhe-onnessaan.
Mutta se kaikki juuri kuuluikin heidän erikoiseen perheonneensa ja pääasia oli, että sellainen oli olemassa, oli sillä sitten mikä olomuoto hyvänsä.
Ei mitään häiritsevää tapahtuisi enää, ei mitään uutta…
Mutta sitten piti vielä kerran kuitenkin tapahtua jotakin, joka vähän liikutteli heidät pois tavallisista tasapaino-asennosta.
Eikä sekään ollut mitään niin kovin merkillistä. Sitä vain, ettäMirdja oppi tuntemaan Nero-Norkon.
Silloin oli kesä.
Päivä oli kaunis ja pilvetön. Mitkään merkit taivaalla eivät ennustaneet ilmanmuutosta…
Mutta se alkoikin eräällä unella…
Näin tapahtui kaikki.
Mirdja oli istunut koko aamun apilasniityssä. Se oli aina hänen suurimpia nautintojaan maalla…
Mehiläiset hörisivät niin hyväntahtoisen unisesti hänen ympärillään, makea tuoksu hervautti niin suloisesti kaikkia aistimia ja niinpä hän lopulta nukahti. Ja silloin näki hän sen ihmeellisen unen…
Hän oli istuvinaan jättisuuren velvitschian lehdellä. Ja vähän matkan päässä hänestä toisella lehdellä istui suuri karvainen fauni ja katseli Mirdjaa. Leveä kuilu erotti lehdet toisistaan. Mutta äkkiä se karvainen nousi, harppasi yhdessä lennossa Mirdjan eteen ja kumarsi ja keikutti häntäänsä ja pyysi tanssiin. Ja samassa silmänräpäyksessä alkoi puu heidän allaan kasvaa ja he kohosivat huimaa vauhtia korkealle avaruuteen. Mirdjan täytti kamala kauhu. Hän katseli faunin pitkiä karvoja ja mitä enemmän hän niitä katseli, sitä pitemmiksi ne kasvoivat. Ja lehden pinta heidän allaan kiilsi kuin parkettilattia… Ja Mirdja ei uskaltanut myöntää eikä kieltää… Mutta silloin alkoi fauni tömistää kavioitaan ja liipotella korviaan ja sen sarvet alkoivat vihasta haaroittua. Mirdja tunsi viimeisen hetkensä tulleen… hän yritti nousta, mutta ei päässyt paikaltaan liikahtamaan… hän oli kasvanut kiinni velvitschian lehteen… Hän huudahti heikosti ja heräsi. Hän hieroi silmiään. Kaikki oli ennallaan. Apilaat tuoksuivat, mehiläiset hörisivät ja Runar seisoi hänen edessään ja nauroi.
— Taisitpa pelästyä minua, sanoi hän. Meille on tullut vieras… Tulin ilmoittamaan… Arvaapas kuka? Nero-Norkko… Muistatko kuulleesi sitä nimeä?
Mirdja säpsähti ja kaikki veri nousi päähän…
— Ah, sekö kirjailija, joka aikoinaan oli muodissa… Joku seuranäytelmä jossakin iltamassa ennen aikaan…
Mirdja koetti näyttää välinpitämättömältä.
— Niin, sinä näyttelit silloin "Odaliskia" kun me tutustuimme. Muistatko. Ja sinä sanoit jonkun pahan sanan Norkosta ja minä puolustin häntä. Minä muistan kaikki niin selvästi. Ja ajattelepas, siitä asti en ole nähnyt koko miestä! Olenhan tainnut kertoa sinulle, että me olimme ennen vanhaan mitä parhaimmat ystävät. Mutta se lie ollut suurimmaksi osaksi sisar-vainajani ansiota. Hän viihtyi kokonaista neljä vuotta meillä silloin. Ja se on tavatonta hänen luonteelleen, puheli Runar reippaasti.
Mutta Mirdja ei vastannut mitään, kulki vain Runarin rinnalla ja koetti näyttää välinpitämättömältä.
Sillä hän muisti odaliski-illan vielä liiankin hyvin — ja hän olisi mieluimmin suonut todella unohtaneensa mokoman, kaikkine mielenliikutuksineen.
Mutta hän ei siltä voinut vastustaa hullua ajatusta, että kenties hän sittenkin oli ottanut vain rengin ja nyt tulee itse isäntä — että Norkko tulee hänen tähtensä, nyt vihdoinkin…
Mutta jos Mirdja oli tuntenut pettymystä, kun ei hän silloin odaliski-iltanaan ollut nähnyt Norkkoa, oli hänen pettymyksensä nyt kaksin verroin suurempi, kun hän vihdoin sai nähdä hänet.
Sillä kaikesta huolimatta oli Mirdja kuitenkin salaa muodostellut itselleen hänestä jonkinlaisen kuvan. Hän olisi kookas mies, vapaaliikkeinen ja kalvahko, otsa uhmaavassa rypyssä, nerokas silmä itsekuluttavassa liekissä ja huulilla ijankaikkinen halveksiva hymy, muistuttaen ihmeteltävästi sitä ihannekuvaa, jonka Mirdja aikoinaan oli koonnut itselleen Runarin puutteista… Ja itsensä näköinen olisi hän ennen kaikkea.
Mutta hänpä ei vastannutkaan mitään näistä kuvitteluista. Ruma hän oli ensinnäkin. Se ei vielä olisi tehnyt mitään… Mutta hänessä ei myöskään näkynyt mitään voimakkaan personallisuuden tuntomerkkejä, ei mitään. Ja niin lyhyt hän oli, että ulottui vain Mirdjan olkapäähän, ja käytökseltään kömpelö ja jörö kuin talonpoika… ainoastaan harmaissa yhteenpuristetuissa tihkusilmissä oli itseryhtiä ja luonnetta.
Mirdja oli pitkin tietä kulkiessaan kotiin päin koettanut arvailla, mitä he ensiksi toisilleen sanoisivat, he, jotka jo kerran ennen olivat ikäänkuin hengessä nähneet toisensa.
Mutta kuin itsestään haihtuivat nämä kuvittelut, heti kun hän näkiNorkon.
Norkko tervehti häntä jurosti ja välinpitämättömästi, ikäänkuin olisi hän kaiken ikänsä liikkunut perheissä, missä emäntään ei tarvinnut mitään huomiota kiinnittää…
Ja tervehdittyään alkoi hän taas keskustella Runarin kanssa ikäänkuin ei Mirdjaa olisi ollutkaan.
Hän on raaka ja sivistymätön mies… Sietämätöntä olisi olla hänen seurassaan, vakuutteli Mirdja itselleen. Eikä hän näyttäytynyt enää koko päivänä.
Hänen oli niin kummallisen paha olla.
Mutta Norkko ei matkustanutkaan seuraavana päivänä, kuten Mirdja ensi suuttumaltaan oli toivonut…
He näkyivät viihtyvän niin hyvin yhdessä, Runar ja Norkko… Kaiket päivät olivat he yksissä, nauroivat ja puhelivat lakkaamatta. Runarkin oli aivan kuin nuortunut… Eikä heillä tuntunut ollenkaan olevan ikävä Mirdjaa.
Että Runar saattoikin viihtyä tuollaisen tomppelin seurassa! Oh, kuinka he olivat nyt epämiellyttäviä kumpikin! Ja Mirdja vältti heitä tahallaan. Hän tahtoi näyttää aivan välinpitämättömältä…
Mutta hänen sisimmässään kirveli harmi ja avuton ikävä. Ensi kertaa elämässään tunsi hän olevansa toisella sijalla ja hyljätty. Hän, joka aina oli tottunut yhdellä silmäyksellä valloittamaan miehen, toisella heittämään hänet jo polvilleen…! Ei kukaan ensikertalainen ollut vielä mennyt hänen ohitseen huomaamatta heti hänen erikoisuuttaan. Mutta tämä Norkko! Mitä välitti Mirdja hänestä, hän oli raakalainen! Mutta miksi oli hän kirjoittanut "Odaliskin"?
Ja Mirdja teeskenteli yhä tyyneyttä ja kalseutta, mutta itse asiassa oli hän jostakin selittämättömästä syystä mustasukkainen… Kummalleko noista kahdesta miehestä, sitä hän ei tiennyt.
Kolmantena iltana sanoi Mirdja Runarille:
— Kuule, minä en voi sille mitään, mutta minä vihaan tuota Norkkoa, minä en voi sietää häntä… Minä vihaan häntä yhtä suuresti kuin minä sinua rakastan…
Ja Mirdja itki…
Neljäntenä iltana sanoi Mirdja:
— Runar, sinä et ole koskaan kertonut minulle kuolleesta sisarestasi. Kerrohan hänestä. Millainen hän oli? Oliko hän kaunis?
— Kaunisko? Olihan hän sitä omaa lajiaan. Aivan sinun vastakohtasi. Yhtä vaalea kuin sinä olet tumma, yhtä hento kuin sinä olet voimakas, yhtä yksinkertainen kuin sinä olet monimutkainen. Sellainen, jonka elämään mahtui vain yksi ajatus, ja sydämeen vain yksi tunne… Sellainen oikea nainen…
— Onko oikea nainen sellainen? Mutta sehän on kaunista, puhui Mirdja hiljaa, hyvin kaunista. Vahinko, ettei sisaresi elä… Minä en ole tuntenut ainoatakaan oikeaa naista… Minä olen nähnyt aina vain itseni ja oman vereni muissa. Muulle olen ollut sokea. Kuule, Runar, ehkä sinä olisit voinut rakastaa enemmän sellaista oikeaa naista, jolla on sydän yksi-syisestä silkistä, ja sydämessä vain yhden miehen kuva elämän ijän… Minä olen paljon rumempi, Runar. Voitko sinä rakastaa minua?
Runar sulki Mirdjan syliinsä.
Mutta viidentenä iltana oli Mirdja äreä.
— Kummallista, sanoi hän, että sinä ja Norkko olette noin äärettömän hyviä ystäviä. Eikö se vivahda naiselliseen?
— Ystävyys tulee kysymykseen ainoastaan miesten kesken, ei koskaan naisten… Ja Norkon sydän on siinä suhteessa kultaa. Hän ei vaihtele tunteitaan…
— Sehän on yksitoikkoista… Rakastaako hän vielä sisartasi?
— Mutta hänhän on kuollut… Vaikka enpä luule, että hän ketään muutakaan tulee rakastamaan… Hän on niitä… Hän uskoo yhteen rakkauteen.
— Ah, kuten oikeat naiset…
Norkko viipyi heidän luonaan sen viikon ja vielä seuraavankin.
Mirdja alkoi jo vähän tottua ja leppyä, ja silloin tällöin sanoivat he sanan pari toisilleen, mutta silloinkin aina Mirdjan aloitteesta.
Kerran kuitenkin joutuivat he pitempiin puheisiin. Runar jätti heidät kahden, joko sattuman kautta tai tahallaan.
Ensin he vaikenivat.
Sitten alkoi Mirdja jotakin sanoakseen:
— Miksi ette ole julkaissut mitään niin pitkiin aikoihin?
— Eipä ole sattunut pahempaa rahapulaa, joka olisi pakottanut.
Mirdja oli tyrmistynyt. Hän oli odottanut puheen kääntyvän"Odaliskiin" tai Mirdjaan itseensä.
— Siltä kannaltako te otattekin koko kirjallisen toimintanne? Sepä on arvotonta.
— No mitäpäs julkaiseminen on muuta kuin kauppaa ja vielä sitä kaikkein ilkeintä laatua. Niin totta kuin minä pidän sieluani korkeammassa arvossa kuin ruumistani, niin totta minusta julkaiseminen on suurempi synti kuin orjakauppa… Myydä itsensä rahasta kaikille, ohhoh!
— Mutta eikö ole synti sitten kätkeä kynttilänsä vakan alle?Sielujakin täytyy antaa muille.
— Antaa, mutta ei myydä, siinä on ero. Täytyyhän saada valita kelle antaa, antaa arvokkaimmalleen, rakkaimmalleen, parhaimmalleen.
— Miks'ette tahdo olla kuin Jumalan aurinko, paistaa sekä pahoille että vanhurskaille…?
— En minä tahdo olla hyvä jokaiselle, jollekin vain.
— Tepä olette itara…
— On sitä tullut tuhlatuksikin.
Nyt hän ajattelee "Odaliskia", päätteli Mirdja ja hän sanoi:
— Kaduttaako teitä perästäpäin kaikki rahalliset pakkoluovutukset. Kumma että tuollaisia mielipiteitä omaten olette koskaan edes nälän hädässä levittänyt sieluanne kirjoissa.
— En minä ole sitä tehnytkään.
— No mutta tehän olette julkaissut.
— Aivan ulkopuolelta itseäni.
— Entä "Odaliski", ei Mirdja nyt malttanut olla huomauttamatta, olihan se vahvalla tempperamentillä piirretty?
Norkko naurahti omituisesti ja yskähti, ja naurahti taas. — Sitten hän sanoi:
— Vain niin, vai ette tiedä siitä mitään. No se on juuri Runarin kaltaista… "Odaliskin" tekasimme yhdessä kerran huviksemme erään Runarin päiväkirja-sivun johdosta. Oli tositapahtumakin siinä pohjalla, jostakin Pariisista, mistä lie ollut.
Mirdja jäi sanattomaksi.
— Vai ei ole mies sanonut edes vaimolleen! No siinä on uskollisuutta. Pelkäsi kai minun maineeni kärsivän. Runarinhan se oli oikeastaan koko juttu. No voi nyt kaikkea… Siinä on teillä hieno mies. Siinä on yksi, joka ei ole myynyt itseään, vaikka varsin olisi voinut, vieläpä oikein korkeasta kurssista… Hänkin on antanut vain sille, jolle on tahtonut antaa…
Norkko katsoi puristuneilla silmillään tiukasti Mirdjaan.
Mirdja loi silmänsä alas. Hän oli hämillään, mutta samalla ylen onnellinen ja kiitollinen Norkolle siitä, mitä tämä sanoi Runarista. Kerrankin joku, joka näki miten hyvin hän oli valinnut miehensä. Mutta hän ei vaan uskaltanut kohdata noiden näkymättömien tihrusilmien katsetta. Aivan kuin olisi ollut paha omatunto…
Ja hän kuuli, miten ääni jatkoi:
— Hän on antanut teille liian paljon, enemmän kuin naisille on hyvä antaa.
— Miksi niin?
— Minä olen nähnyt esimerkkejä siitä, miten aivan erinomaiset miehet ovat menneet hukkaan ainoastaan naisten tähden. Naiset eivät ymmärrä mitään, joka ei näy ulospäin ja pistä silmiin. He rakastavat vain koreita vaatteita.
— Onko tämä syytös?
— Ei, mutta minä olen Runarin ystävä ja minä olen nähnyt, että hän rakastaa teitä suuresti. Ei saa tehdä onnettomaksi sitä, jonka rakkauden on kerran ottanut vastaan.
— Onko Runar sanonut olevansa onneton?
— Siinä on taas nainen. Ei, ette te ymmärrä miehen mieltä, ette vähääkään. Te ette laisinkaan käsitä asemaanne sellaisen miehen vaimona… Sitä suuremmat velvollisuudet, mitä suuremman rakkauden on saanut. Minä en koskaan uskaltaisi ottaa vastaa niin suurta rakkautta.
— Eihän suuri rakkaus vaadi mitään.
— Ei, siinä olette oikeassa. Mutta se kärsii sitä enemmän. Elää sekunti sekunnilta rakastettunsa elämän omanaan. Suurimman rakkauden saanut ihminen on suurin vanki, ellei hän tahdo olla hirviö ja sielujen surmaaja.
— Ja sentähdenkö ette uskaltaisi ottaa vastaan rakkautta? Mutta uskallatte itse rakastaa… Eikö sekin ole sisällinen vankeus…?
— Minä elänkin ilman rakkautta, se sopii minulle paremmin.
— Mutta mistä te tiedätte, vaikka teitä varten eläisi jossakin rakkaus ja kärsimys, josta ette tiedä mitään…?
— Ei, sanoi Norkko jyrkästi.
— Niin, te ette vaan tiedä.
Mutta samassa pelästyi Mirdja sanojaan, ajatellen että Norkko voisi luulla hänen puhuvan itsestään. Ja hän lisäsi nopeasti:
— Tehän vain sanoitte, että teilläkin saattoi olla joku parhain ja armain, jolle voitte antaa kaiken sen, mitä ette voinut myydä. Sellaisesta saattaa aina jäädä sieluun jotakin…
Mutta Mirdja hämmentyi puheessaan, luullen sanoneensa jotakin kovin sopimatonta, sillä hän muisti, mitä Runar oli kertonut sisarestaan.
— Maailmasta löytää aina hyviä ihmisiä, jotka tahtovat kuunnella murheellista, silloin kun sydän on liian täynnä…
He vaikenivat.
— Minusta on hauskaa, että olette Runarin ystävä, sanoi hetken kuluttua Mirdja. — Ettekö voisi olla minunkin ystäväni?
— En, vastasi Norkko kuivasti.
Mirdja ei uskaltanut enää kysyä miksi… Joku hänelle aivan ennen tuntematon voimattomuus teki hänet kummallisen kesyksi tuon kömpelön, pienen miehen läheisyydessä.
Ja Norkko kääntyi häneen selin ja meni ulos huoneesta.
Mutta tämän kohtauksen jälkeen oli Mirdja aivan muuttunut. Hiljaisena, melkein arkana liikkui hän kodissaan. Hän ajatteli ajatuksia, joita hän ei vielä ikänänsä ollut ajatellut. Runarin, Norkon ja koko maailman näki hän nyt aivan toisessa valaistuksessa. Mutta Norkkoa ajatteli hän liian paljon, sen hän huomasi. Ja hän olisi suonut olevansa yksi niistä hyvistä ihmisistä, joille Norkko tuskanhetkenään voisi antaa sielunsa runon.
Mitään pitempää he eivät enää puhuneet toisilleen. Mutta usein sattui, että he tapasivat toisensa salaa katselemasta toisiaan. Ja Mirdja loi silloin aina silmänsä nopeasti maahan.
Sitten lähti Norkko.
Ja senjälkeen tunsi Mirdja aivan hirveää tyhjyyttä ympärillään. Hän oli jo ehtinyt tottua Norkkoon. Tämä oli tullut melkein välttämättömäksi katsomokohdaksi Mirdjalle joka päivä. Ja nyt oli hän mennyt. Arvoitus oli jäänyt aukaisematta, miehen sydän oli lähtenyt pois kylmänä ja suljettuna…
Runar olisi voinut olla poissa tieltä, ajatteli hän joskus. Mutta sitten hän heti taas katui ja rukoili sydämessään Jumalalta pitkää, onnellista elämää Runarille.
— Runar, sanoi Mirdja, eräänä iltana kaksi viikkoa senjälkeen kun Norkko oli matkustanut, en minä vihaa Norkkoa enää. Hänellä on sentään kultainen sydän. Onpa hyvä, että hän on sinun ystäväsi! Mutta minusta hän ei pidä…
— Hän on jörö vieraille… Hän tarvitsee aikaa…
Mutta siitä huolimatta muisteli Mirdja Norkkoa erityisellä mielihyvällä. Sillä hän oli kohottanut hänelle jälleen Runarin. — Mirdjan itsekäs ja turhamainen naisluonto ainoastaan kantoi yhä vielä hiljaista kaunaa. Se olisi tahtonut kostaa. Ja kostaa kaikkein pahimmalla: tekemällä hänestä suurimman rakkauden saajan ja kantajan — suurimman vangin.
Sitten kaikki unohtuu vähitellen. Eikä mitään uutta tapahdu enää.
Vuodet vierivät ohitse yhä huomaamattomammin… Mitä niissä olisikaan huomattavaa enää. Mirdja ja Runar ovat jo vanhuksia.
Kaikki jyrkät ja vaaralliset pystyvalkeat ovat jo aikoja sitten hiipyneet pois heidän elämästään. Kohtaukset heidän välillään ovat käyneet yhä hiljaisemmiksi ja surunvoittoisemmiksi, yhä sinestävämmäksi heidän kasvavan rakkautensa hellyys.
Ja aina kun takkavalkea loimottaa ja ulkona pyryttää, istuvat he pusertuneina toisiinsa kuin peljästyneet lapset… Siinä tulen ääressä saattavat he sitten kertoa toisilleen merkillisiä satuja elämästään, niin merkillisiä, ettei kukaan koko maailmassa uskoisi niitä tosiksi. Mutta he ovat kuin lapset. He uskovat omiin satuihinsa…
Tällaisia saattavat he kertoa:
— En minä sinua elämäni tunteeksi ottanutkaan, vaan elämäni tiedoksi, sanoo Mirdja. Kun minä sinut näin, olin jo lakannut onnea hakemasta, ja onneen uskomasta… Minä odotin elämää edessäni ainoastaan kuten havaintojentekijä sitä odottaa, etuluulottomasti, kylmästi ja hiljaa… Mitenpä olisin minä mistään voinut pettyä enää? Kuten sinä… Rauha sinun otsallasi on petetyn omantunnon rauhaa… Eikö totta? Sinä luulit minussa onnen löytäväsi, en minä onni ollutkaan. Sinä luulit minussa rikkauden ja kauneuden löytäväsi, en minä kumpaakaan ollut. Syvyyksiin luulit saavasi katsoa, ja ne kuivuivat pois kuin keveät purot juoksevat erämaan suureen hiekkaan.
— Niin Mirdja. Yksi on totuus sinun puheessasi: minä olen tappanut sinut… Luuletko, etten ole sitä näinä vuosina tuntenut tuskallisesti ja kauheasti; miten minun läheisyyteni köyhdytti sinut, jäädytti veren suonissasi, leikkasi siivet fantasialtasi, lennostaan ampui ihanat ilmalintusi ja runon sinussa jokapäiväisellä nälkäkuolemalla murhasi! Jumala, mitä olen tehnyt sinulle minä!
— Älä puhu noin. Elämä olet sinä ollut minulle, ihana ja tuskainen kuin elämän totuus itse. Katso, jos minun lintuni väsyivät, väsyivät ne siksi, etteivät ne ilmalintuja olleetkaan, eivät kotkan mieltä kantaneetkaan. Jos katosi kauneuteni, katosi siksi, ettei se totuutta ollutkaan, jos loppui runoni, loppui se siksi, etten minä oikea runoilija ollutkaan. Diletantti minä olin, perinnöllisesti, auttamattomasti… Mutta ennenkuin minä sen opin ymmärtämään, olin minä kova ja katkera, syytin kaikkia taivaassa ja taivaan alla omasta onnettomasta itsestäni… Vasta sinä opetit minulle totuuden… En minä mitään ollutkaan…
— Ja tuon olen minä sinulle opettanut, tuon surullisen keinotekoisen totuuden! Aina vaan sälääkin ja tahtomattaan ampuvat sanasi samaan asiaan: minä olen tappanut sinut…
— Sinä et saa, et saa puhua noin. Etkö vieläkään tunne minua, Runar? Vieläkö silmissäsi kangastavat ammoin sammuneet aarniovalkeat, sinä suuri, suuri lapsi! Kuinka voisi tappaa sen, jota ei koskaan ole ollutkaan…
— Se on ollut… Taiteilijallakin on ihmisen sielussa lapsi-ikänsä, jolloin se kuoleman ja elämän välillä värisee. Sen ensi rukous on hento ja hiljainen ja kosketukselle arempi kuin yössä aukenevan äänettömän lumpeen… Ja muutamien sielujen suurin rukous, suurin huuto sellaisena hetkenä on yksinäisyyttä kohti… Sen suurta ja suureksi tekevää autiota äärettömyyttä he ainoaksi auringokseen rukoilevat… Kun minä sinut näin, Mirdja, ensi kertaa, rukoili sinunkin silmäsi samaa, rukoili taiteilija sinussa samaa… Minä en uskonut sitä sinun kaipuutasi ja sinä itse sitä uhmata tahdoit… Ja nyt on kaikki ohitse… Ja kaikki olisi voinut olla toisin. Mitä olemme me toisillemme tehneet!…
— Ah, minun ystävä parkani, miten pohjaton onkaan sinun pettymyksesi yhä vielä! Kaikki sinun kauniit unesi olen minä repinyt enkä mitään ole minä osannut rakentaa sijalle… Virkaheiton olen minä sinusta tehnyt. Sinä jumalten unien tavoittelija, sinä et tavoittele enää…
— Sinä olet se, jota olen etsinyt. Miksi etsisin enää?
— Ja sinä olet se ainoa, jota maailmalta olen pyytänyt. Miksi eläisin enää maailmalle…? Oletko huomannut, miten meidän on ollut hyvä nyt, kun emme enää mitään etsi emmekä mitään tavoittele. Minäkään en ole katkera enää, oletko huomannut? Kaiken tuskan ja pettymyksen, kaiken särkyneen ja haaksirikkoutuneen ylitse on vihdoinkin vetäytynyt suuri, sovittava rauha…
— Niin, kuoleman rauha, vanhuuden hiljaisen viisauden rauha, joka sanoo: "Katso, kaikki on turhuus." Salomon oli suuri dekadentti. Entä sitten! Hekin voivat ajallaan levittää maailmaan siunausta, tyhjyyden ja häviön ijankaikkista rauhaa. Nirvanan kylmää, jäähenkistä tuoksua… Ja se leviää kuin suloinen balsami kuumeisten aivojen ja hiiltyneiden sielujen ylitse…
— Niin ei mikään hullu pyrkimys tai epätoivo tai levottomuus elä enää Salomonin ohitse, naurahtaa Mirdja. "Katso Jumalan töitä. Sillä kuka taitaa ojeta sen, jonka hän tekee vääräksi." Eikö siinä ole sana minulle!
— Hän sanoo vielä muutakin. "Parempi on murehtia kuin nauraa, sillä murheesta sydän paranee."
— Minun sydämeni on jo parantunut. Minun ei tarvitse murehtia enää…
— Minä olen sinun murheesi, Mirdja.
— Sinä olet minun parantajani, Runar. Ennen sinua olin särkynyt ja hapuileva, nyt olen ehjä ja onnellinen… Sinä olet sittenkin ollut minua voimakkaampi…
— Missä?
— Rakkaudessa. Nyt minä tiedän, mitä rakkaus on…
— Mitä se on?
— Suurin kaikista… Ja minä rakastan sinua, Runar…
— Koko elämäni olen minä odottanut noita sanoja. Minä olen kuolemaan valmis…
Tällaisia puhuvat he toisilleen. Ja kun he vaikenevat, katsovat he toisiaan silmään ja hymyävät samasta onnesta ja samasta ajatuksesta…
He toisiinsa pusertuneet suuret lapset!…
Ja tuli takassa loimottaa heidän myöhäiselle onnelleen…
Mutta ei ainoastaan hämärähetkien kuvitelmiin ja satuihin rajoitu Mirdjan ja Runarin uudelleen herännyt ihmeellinen lapsuus. Kaikkia se vaatii, mitä lapsuus vaatii: leikkiä ja lepertelyä, hyvän omantunnon vallatonta vapautta ja ajatuksetonta, aurinkoista iloa…
Ja niinpä he leikkivät ja lepertelevät aamusta iltaan alkaakseen seuraavana aamuna taas uudestaan…
Ei kukaan lapsi koko maailmassa osaakaan leikkiä niin suloisesti kuin Mirdja. Ei kellään lapsella koko maailmassa ole niin helisevää naurua ja niin kirkkaan puhtoista silmää.
— Luonnon mestaripetosta on, sanoo Runar, että sinä yhä vielä olet lapsi. Miksi sinä yhä vielä olet lapsi?
— Siksi, puhuu Mirdja, että oikea lapsuuteni on katkennut kesken. Minulla ei ole ollut tilaisuutta leikkiä silloin, kun muut lapset leikkivät. Siitä jäi sieluuni tarve leikkiä aina, siitä jäi sadun heijastus silmiini… Lapsi minussa elää yhä vielä, se on totta, satavuotias lapsi… Se tahtoo tulla hyväillyksi ja tuuditetuksi… Se tahtoo löytää äidin silmän, jota se ei milloinkaan ole nähnyt, tuntea isän tukevan käden, jota se ei muista tunteneensa… Se tahtoo rukoilla tähtiä ja uskoa kukkia sisarikseen… Sinä olet minulle nyt isä ja äiti ja tähti ja kukka…
— Rakas, pikku Mirdja, sanoo Runar, ja on onnellinen.
Sadun ja leikin valta kasvaa, mutta kuoleman varjo pitenee pitenemistään…
Sillä Mirdja ja Runar ovat sangen sairaita molemmat…
He huomaavat sen itsekin lopulta, mutta kauhealla sydämen pelolla salaavat he huomionsa toisiltaan. Sillä he eivät tahdo uskoa siihen sittenkään, viimeiseen asti tahtovat he vaientaa kuoleman enteitten kammottavan kummittelun ympärillään. He eivät tahdo ajatella mitään ja kuitenkaan eivät he elä enää hetkeäkään tarkastamatta toisiaan yhä kasvavalla, kaamealla jännityksellä. Sillä minkä he voivat sille! Heidän välillään tapahtuu kummallisia, hirveitä asioita, joka panee heidät ajattelemaan vasten tahtoaankin.
Eräänä iltana istuvat Mirdja ja Runar kahden sohvalla. Värähtämätön hiljaisuus lepää huoneessa. Ja siinä puolipimeässä ajattelevat he kumpikin omia raskaita ajatuksiaan…
Kammottavaa on yksinäisyyden iltahämärä ihmisen sielussa… Ja sentään heitä on kaksi…
Pelokkaasti ja salaa alkaa Mirdja taas tarkastella Runaria. Keitä he olivat oikeastaan, he kaksi? Miksi he istuivat siinä ja miksi he vaikenivat?… Vaan miksipä he olisivat puhuneetkaan?
Kumpi heistä oli kummittelija…?
Äkkiä säpsähtää Mirdjassa jokin. Hän katsahtaa uudelleen mieheensä ja kamalasti kiljahtaen lyyhistyy hän kokoon…
Hirveän, hirveän näyn on hän nähnyt…
Runar säikähtää… Hän nostaa Mirdjan syliinsä, mutta Mirdja potkii ja puree ja koko ruumis vavahtelee ja värisee… Runar kantaa hänet väkisin vuoteelle…
— Mikä sinun on? Mikä sinulle tuli? kyselee hän hätääntyneenä.
Mutta Mirdja vaan tajuttomasti häneen tuijottaa ja hänen kasvonsa vääntyvät jälleen suonenvedon-tapaiseen kauhuun…
Seuraavana päivänä vasta kertoo Mirdja näkynsä:
— Sinä hetkenä näin minä meidät toisina… Sinä olit luuranko, juuri haudasta noussut. Sinun silmäkuoppasi tuijottivat tyhjinä, sinun luusi kalahtelivat… Minä istuin kuolleen miehen rinnalla… Minä… Ja tiedätkö kuka minä olin? Mielisairas, hullu, parantumaton aivo- ja sydäntautinen… Me kaksi, sellaisia me olimme sinä hirveänä silmänräpäyksenä. Ja sellaisiksi me tulemme, lisää Mirdja väristen ja hiljaa. Minä uskon siihen. Se oli tulevaisuuden näky…
— Älä kiihota hermojasi noin, rakas, pikku Mirdja, puhuu Runar. Mutta sydämessään toistaa hänkin samaa kuvaa ja hän koettaa arvata, kumpi heistä tulee kuolemaan ensin.
Mutta Mirdja ei ole kertonut kaikkea. Ei sitä, että hän joskus on toivonut Runarin kuolemaa ja että hän nyt syvän syyllisyyden painon alla on nääntymäisillään…
Hänellä ei ole enää hetkeäkään rauhaa. Se ennustus, se näky seuraa kaikkialla ja aina. Ja uusia, samankaltaisia ilmestyy lakkaamatta hänen tielleen. Hän ei uskalla enää jättää silmiään lepäämään mihinkään kohtaan. Alati täytyy hänen vain vilkua ja muuttaa ja pelätä…
Mutta eniten kaikesta täytyy hänen sentään pelätä tulta. Siinä on aina kuvia… Ja ihmisiä… Jotka äkkiä saattavat muuttua luurangoiksi… Mutta hirveä on myös pimeys ja yksinäisyyskin.
Ja aina kun Runar lähtee kotoa, tahtoisi Mirdja pitää häntä kiinni takista, tiukasti, hellittämättömästi, ettei hän vaan pääsisi pois… Mutta sitten hän taas kokoaa koko ryhtinsä ja koettaa vielä salata hulluutensa… Vaikka kuoleman tuska ja pelko jo sokaisee…
Mutta kerran tapahtuu sitten, että Runar kotiin palatessaan löytää Mirdjan huoneensa pimeimmästä nurkasta kolmen peitteen sisästä, mykkyrään kiertyneenä kuin koiran…
Se oli tapahtunut näin.
Mirdja oli istunut yksin… Hämärä oli tummennut tummenemistaan. Sitä oli hän vaan katsellut… Silloin oli palvelijatar tullut sisään ja asettanut pöydälle aivan Mirdjan eteen suuren, valkosilmäisen hautauskonvehdin. Oli luullut, että rouvalta oli pudonnut joku muisto… Mirdja ei ollut saanut sanaakaan suustaan, oli vain tuijottanut tuohon hirvittävään mustaan makeiseen, ja se oli tuijottanut häneen takaisin sillä yhdellä ainoalla valkoisella silmällään. Ja hänet oli vallannut tukehtava kauhu. Hän oli tahtonut piilottaa sen. Hän oli kulettanut sitä paikasta toiseen löytämättä sille sopivaa kätköä. Kaikki oli ollut hänelle liian rakasta sen onnettomuutta ennustavan silmän alle pantavaksi… Vihdoin oli hän polttanut sen… Mutta silloin oli itse tuli katsonut häneen kuin suuri, summaton hautajaiskonvehti, ja silloin oli Mirdja rajattoman kauhunsa takaa-ajamana kätkeytynyt nurkkaan, pusertunut aivan kiinni seinään ja kääriytynyt peitteihin…
Kuoleman varjo pitenee pitenemistään…
Vihdoin vievät he toisensa lääkärille.
Lääkäri katselee noita molempia, epätietoisena mitä sanoa. Sillä sydämessään tuomitsee hän heidät parantumattomiksi, kummankin… Ja hän näkee, että he vain pahentavat toistensa tilaa.
Varovaisesti ehdottaa hän matkaa ja yksinäisyyttä.
Mutta silloin saa Mirdja hysteerisen kohtauksen ja nyyhkytystensä lävitse hän huudahtaa:
— Te ette ole mikään oikea lääkäri! Te ette ole sielulääkäri! Te ette näe, että me olemme etsineet toisiamme koko elämämme ijän ja nyt vasta toisemme löytäneet. Te ette näe, että meillä nyt on sama sielu. Me emme voi enää erota.
Te elätte eroanne kohti, ajattelee lääkäri, mutta minä en voi teille enää mitään…
Ja he kaksi sairasta menevät jälleen pois niinkuin ovat tulleetkin… Jatkamaan elämäänsä, joka ei tästälähin enää ole näkevä ainoatakaan tervettä hetkeä…
Kuin kuolevan yhä heikkonevaa henkäilyä se enää on, kuin sammuvan tulen hiljaista epätasaista hiipumista…
Sielukellot
Pimeää ja yksinäistä…
Yksinäinen kynttilä valaisee heikosti yksinäisen naisen huonetta…Mustan naisen… Sairaan naisen…
Mirdja tuijottaa, tuijottaa…
Tuijottamisen jäykkään tuskaan keskittyy koko elämänaikainen ajattelu. Ei mitään muuta enää…
Kynttilä palaa alemmas ja alemmas. Sen reunalle muodostuu valkeita talikuvioita. Niin valkeita ja hentoja… Nyt vain yksi — pieni. Se pidentyy vähitellen, käy yhä korkeammaksi ja suuremmaksi — aivan kuin yksinäisyyskin. Se suurentuu, kun siihen tuijottaa — aivan kuin yksinäisyyskin. Ja se kulkee tuota pyöryläviivaa aina eikä se lopu koskaan… Se on ijankaikkinen. Vanha keksintö tuokin. Ympyrä merkitsemässä ijankaikkisuutta…
Jumala, miten kaikki on vanhaa, ennen keksittyä, ennen elettyä!
Vanhaa ja elettyä tietysti Mirdjakin ja Mirdjan kohtalo! Kalpea jäljittelijä on hän vain ollut, perijätär, joka on kulkenut kädet täynnä ammoin koottua tavaraa. Ja viitsinyt sentään elää uudestaan, keksiä uudestaan! Miten mitätöntä ja naurettavaa onkaan syntyä ihmiseksi! Kuluneheksi tuoreimmillaan, ikälopuksi jo ennen elämänsä alkua!
Ei ainoatakaan uutta ajatusta ole ainakaan Mirdjan elämän halki välähtänyt. Paljon lavertelua, paljon suurien sanojen heittelemistä, mutta kaikki vain toisintoja, poimintoja vuosisatojen romuläjiltä ja kalmistoista…
Lumpunkerääjiä me ihmiset!
Mutta yhteinen tyhjyydentunto ei jaksa meitä lähentää. Yksinäistä ja pimeää on meidän ympärillämme aina — lopultakin.
Yksinäistä ja pimeää…
Talikuvio sortuu äkkiä aivan hiljaa.
Mutta Mirdjasta tuntuu kuin jyrähtäisi huone nurin ja hän hypähtää ilmaan heikosti parahtaen.
Sitten?…
Ei mitään uutta taaskaan…
Kynttilä palaa alemmas. Mirdja tuijottaa…
* * * * *
Nyt ne kuuluvat taas ne kauheat. — Sielukellot. — Ne kumahtavatMirdjan korvissa raskaina, musertavina.
Hänen tekisi mieli huutaa, raivota. Tarttua kuljettajan käteen, lyödä häntä, repiä, purra, raadella…
Miksi soittaa hän noita kauheita, kumahtelevia kupuja, joita Mirdja elämänsä ijän on vihannut julmalla, ennakkoluuloisella vihalla!
Ne johtavat hänen mieleensä alati harmaan, painostavan syyspäivän… Sumua, alakuloisuutta ilmassa, likaista lumisohjoa maassa… Pää alaspäin… Raskas askel — Pim… pom — Harmaa askel — Maahan painu, me painamme! — Pim… pom — Me olemme painajainen. — Me emme salli sinun kulkea keveästi. Keveys on synti. — Pim… pom — Surunlaakso on maailma. — Pom… pom…
Mirdja on elämänsä ijän vihannut kirkonkelloja, sillä ne ovat aina olleet kuin ristiinnaulitsemis-iskut hänen herkässä sielussaan.
Mutta nyt liittyy niihin lisäksi hänen elämänsä sairaimmat hetket, tuskallisimmat irtirepäisyt. Tässä soitossa on hän astunut setänsä ja miehensä haudalle… Onko siitä jo kauankin? Ah, eihän hän sitä tahdo ajatella, ei, ei… Eihän hän tietäisi sitä kumminkaan… Ja sitten tulisi taas suru… Ei, ei se tulisi enää… Ei mitään ole jälellä enää. Hän on itkenyt kyyneleensä kuiviin, ajatellut ajatuksensa tylsiksi, surrut surunsakin niin käsittämättömän kaukaiseksi. Väsymys vaan on… Ja yhden hän vaan ymmärtää tästä kaikesta: "Kuolinpäivä on parempi kuin syntymäpäivä." Tuo vieraan, viisaan miehen päästä lähtenyt ajatus jää siis sittenkin hänen kaikista viimeisekseen?…
Mirdja hypähtää äkkiä seisaalleen, polkee jalkaansa ja painuu taas kokoon. Nuo kauheat kellot!
Sitten jää hän jälleen tuijottamaan…
Hän näkee omat hautajaisensa. Hurskas setä lukee jotakin kirjastaan… Hyvä ja tyhmä Anna täti itkee, koska se kuuluu hyvään tapaan… Muuten kaikki vieraita, kaikki uteliaisuudesta tulleita… Ei kukaan heistä ole tuntenut häntä, ei kukaan osaa kaivata häntä… Rolf on ainoa, joka osaisi, mutta hän on maailmalla eikä tiedä, että Mirdja on sammunut. Ja ne muut, ne uteliaisuudesta ja muodollisuudesta tulleet, ne kiroilevat pakkasta ja pitkiä toimituksia. Ja Mirdjan käy niin sääliksi heitä, heidän pahaa pakollista ryhtiään, heidän surkean venyneiksi pingoitettuja naamalihaksiaan. Miten paljon vaivaa he näkevät hänen, vieraan tähden… Mutta sitten ajattelee taas Mirdja, että jos hän nyt ampuisi itseään rintaan, niinkuin viisainta olisi, miten hänen pääkallonsa nakutettaisiin auki ja todistettaisiin, että hän oli ollut mielenvikainen…
Itse hän tahtoisi olla mukana ruumiin-avauksessa ja julistaa: abnormi kehitys, kokonaan abnormi. Mielenhäiriössä tapahtunut…
* * * * *
Mirdja on kuullut itsestään sanan: mielisairas. Mutta sille hän vaan nyökäyttää päätään: Niin, niin se on, minun mieleni on hyvin sairas…
Mirdja on myöskin kuullut itsestään sanan: hullu. Mutta sen on hän heittänyt pois: Ei, minä olen paljon viisaampi nyt kuin ennen, paljon viisaampi…
Sillä yöt läpeensä puhelee Mirdja nyt viisasten henkien kanssa.
Mutta ne puheet ovat kovia, armahtamattoman kovia puheita. Ja sentähden pelkää Mirdja niiden viiltävää viisautta, pelkää noita pitkiä unettomia öitä, jotka hän niin hyvin jo ennestään tuntee, mutta joilla tällä kertaa on aivan omat oudot unensa ja häijyt sanansa.
Mirdja näkee näkyjä ja kuulee varjojen puhuvan. Ja myös oman varjonsa kanssa hän puhelee, ääneen puhelee, pitkiä puheita yön hirvittävässä hiljaisuudessa:
— Sinulla ei ole mitään syytä soimata kovuudesta kohtalon jumalaa.Kaksi ihmistä on kuollut. Entä sitten? Niitä kuolee joka minuutti.Olivatko nämä sinulle enemmän kuin kaikki muut?
— Ainoat, joita rakastin.
— Ainoat, jotka sinua rakastivat, tarkoitat. Sinä itsehän et ole koskaan rakastanut. Etkö muista? Ainahan sinä sen olet tiennyt ja aina sinä sentään olet valehdellut ja valheellasi hukuttanut sieluja…
— Minäkö valehdellut? Minäkö, joka jo edeltäpäin ihmisiä itsestäni varoitin, koskemasta kielsin, jott'eivät tietämättään lankeisi ansaan ja sitten syyttäisi minua salametsästyksestä! Minä olen aina sanonut totuuden ja sentään sinä syytät…
— Sinä pelkäät syytöksiä, Mirdja. No hyvä. Minä syytän sittenkin:Kun sinun huulesi sanoivat: älä koske! hiveli äänesi: koske, koske!Tahallasi sinä viekoittelit, kiihotit ja sentään tahdot pidättääitsellesi viisastelijan tunnottoman voiton ja voittamattomuuden.Häpeä, Mirdja!
— Minkä mahdoin minä sille! Minussa oli taikaa. Ja minä olin huono.Minä olisin tahtonut olla toinen, mutta en voinut.
— Valehtelija, valehtelija! Et ikänäsi ole tahtonut olla toinen kuin mikä olet. Et ikänäsi ole itseäsi huonona pitänyt… Päinvastoin, ihanimpana kaikista ihmisistä. Ja sentään olit sinä ainoastaan niitä, jotka ovat kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Tiedätkö keitä he ovat?
— Minä en kuulu heihin. Minä olen rakastanut.
— Miksi sinä sitten murhasit heidät?
— Minäkö? Murhasin?
— Niin, älä koeta uskotellakaan, että he luonnollisella kuolemalla kuolivat. Kas vaan, sinä kaksinkertainen murhaaja, kalpenetpa sentään. Sinä näet, ettei minulta voi salata mitään. Kaikki minä tiedän. Sinä jätit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt jättää, otit sen, jota sinun ei koskaan olisi pitänyt ottaa… Sielun nälkään ja yksinäisyyden hulluuttavaan hätään tapoit sinä sen ensimmäisen ja toisen vielä pahemmilla keinoilla… Sinä rakastit heitä todellakin suuresti!
— Niin, minä rakastin heitä. Ja nyt minä olen murtunut…
— Yksinäisenä, ylpeänä pyysit olla elämäsi kaiken, ja nyt et kestä yksinäisyyttäsi kumminkaan. Raukka, raukka!
— Minä rakastin heitä. Ja rakkauttani kohti minua nytkin joku vastustamaton voima vetää…
— He ovat vainajia, sinä suurien sanojen ystävä, sinä itsesi etsijä…
— Minä rakastin heitä. Minä tahdon sovittaa vainajat.
— Ja sinä luulet, että elämän pitkä itsekkäisyys on sovitettu yhden myöhäisen hetken uhrautuvalla unelmalla?
— Minä rakastin heitä, mutta minulla ei ollut oikeaa rakkautta. Nyt vasta olen sen löytänyt…
— Sen voi antaa ainoastaan se suuri natsarealainen… Mutta häntä sinä et tunne.
Houreessa ja kuumeessa vääntelehtii Mirdja vuoteellaan ja otsalta vierivät suuret tuskalliset karpalot. Silmät tuijottavat henkien-näkijän tylsällä kiillolla…
Henkiä, näkyjä, ennen näkemättömiä!
Mirdja on kohonnut istualleen. Silmissä palaa ja pistää… Hän erottaa pimeästä loiston. Tuntee korkean, puhtaan otsan, syvät silmät ja säteikön…
Mutta äkkiä kaikki himmenee. Kuin halvaus lyö hänet jälleen alas jokin…
Hän viruu taas tylsänä eikä näe enää mitään.
Mirdjan sielu on hyvin sairas.
* * * * *
Hautausmaalla on aina hiljaista, mutta hiljaisinta silloin kun äkkihämärä on laskeutunut, kun varjot lisääntyvät hetki hetkeltä ja vanhat ristit odottavat keinuvassa puolipimeässä.
Se on se hetki, jolloin elävät ovat siirtyneet pois eivätkä kuolleet vielä ole heränneet. Se on se hetki, jolloin hiljaisuus on suurin. Ja sitä hetkeä rakastaa Mirdja.
Silloin käärii hän ympärilleen pitkän vaalean vaipan ja kuulumattomin askelin hiipii hän ulos omasta ovestaan, kuin salaa, kuin salaiselle lemmenkohtaukselle lähtien.
Hän vilkuilee arasti ympärilleen. Hän epäilee pihamiestä, joka väliin sattuu seisomaan portilla. Hän pelkää ajuria, joka liikkumattomana torkkuu korkealla penkillään. Hän pelkää pientä ystävällistä koiraakin, joka kuuluu taloon ja joka silloin tällöin eksyy seuraamaan häntä.
Ne pitävät häntä silmällä nuo kaikki, kun hän kenenkään tietämättä tahtoo lähteä rakastettuaan tapaamaan. Ja juoksujalkaa ja sydän kurkussa kiiruhtaa Mirdja hautausmaalle.
Siellä vihdoin saa hän olla yksin, sillä hän on valinnut sen hiljaisimman hetken omakseen.
Nyt juuri on taas hänen hetkensä. Kuu paistaa hopeisena, varjot lepäävät pitkinä ja Mirdja tulee huulet raollaan, kuin suudeltavaksi rientävä nainen…
Kuulakkuus taivaasta maahan. Ihmisen sielunkin lävitse sama kylmä kuulakkuus.
"Kuu paistaa heliäst, kuollut ajaa keviäst; eikös piikanen pelkää?"
Joka ilta kysyvät haltiat tätä samaa asiaa, joka ilta vastaa Mirdja heille samalla tavalla: en, en, en…
Hän näkee jo kaukaa sen kummun, jota hän etsii. Se kuultaa kummemmin kuin kaikki muut kummut koko maailmassa. Ah, tuolla se on, se hänen kirkkonsa…
Mutta äkkiä Mirdja pysähtyy. Ja hän on vähällä kiljahtaa kuin mustasukkaisuudesta, kuin vihasta, kuin rakkauden tuskasta… Tällaista ei ollut tapahtunut ennen. Mutta samalla vaientaa hän mielenliikutuksensa. Nuo olivat eläviä varmaan nuo kaksi, joiden varjot nyt siinsivät vastaan pyhältä maalta. Ja he, Runar ja Mirdja, olivat henkiä, ei heidän sopinut suuttua kuolevaisille…
Ja Mirdja alkaa hiipiä varpaillaan, niin hiljaa, niin hiljaa…Ja Mirdja piilottuu suuren kiven taa katselemaan miestä ja naistaRunarin haudalla.
Hän näkee, miten nainen taittaa ruusun miehelle…
Se oli se ruusu, jonka hän itse viimeksi oli antanut Runarille.Keveänä kuin kupla heilahtelee se nyt kelmeässä kuuvalossa. MuttaMirdja tietää, että se päivisin on raskas ja mustanpuhuvan punainenkuin hänen sairaan sydämensä veri…
Miksi hän ei ollut antanut sitä Runarille jo heidän eläessään niinkuin muut tietävät tehdä, niinkuin nuo viisaat, nuo onnelliset!
Mirdja oli ensin ajatellut, että mies oli raaka, ja nainen huono, mutta nyt tuntui hänestä äkkiä, että niin juuri piti ollakin, niin juuri piti käydäkin. He olivat pyhiä kuin rakkaus itse tällä hetkellä, nuo kaksi raakalaista. Ja heidän rakkautensa vaati taitettavaksi sen suuren mustanpuhuvan ruusun, missä ikinä se kasvoikin. Miten mahtoi olla onnellinen se mies!
Ja äkisti kuin haudasta nouseva haamu hulmahtaa Mirdja heidän eteensä huutaen: "Taittakaa ruusut, kaikki, kaikki taittakaa ja toisillenne antakaa! Silloin voitte maata rauhassa kuolemanne jälkeen. Teidän ei tarvitse kummitella niinkuin minun, joka en elämässäni ole ainoatakaan ruusua antanut…"
Tyttö kiljahtaa ja mies heittää pois ruusun. Ja he pakenevat kuin paholaisen takaa-ajamina.
Omituiset ihmiset! Miksi he juoksevat? Pahasti teki mies heittäessään pois sen suuren mustanpuhuvan ruusun… Pahasti teki se mies…
Ja Mirdja kumartuu ja hakee kauan sitä pois heitettyä ruusua. Sitten vie hän sen Runarin haudalle uudestaan.
Näetkö nyt, Runar, hän puhuu, että minä sentään osaan rakastaa. Nyt minä olen löytänyt sen suuren rakkauden, jonka onni on antaa… Mutta nyt olet sinä se kylmä ja liikkumaton ja kaukainen, joka minä ennen olin, silloin kun sinä minua rakastit…
Ja äkkiä muistaa Mirdja kertomuksen miehestä, joka hirveän kuumeen vallassa eräänä kaameana myrsky-yönä vaelsi toisesta pitäjästä toiseen, kiipesi kirkkomaan aidan yli ja murtautui nuoren vastakuolleen immen hautakammioon… Mitä mahtoi tuntea se mies?
Ja taas puhuu Mirdja ääneen: Miten ihana sinä olit, Runar, kuoltuasi, niin marmorinkaunis ja valkea! Miten ylhä ja saavuttamaton oli sinun kuolemasi korkea majesteetti!…
Mitä mahtoi tuntea se mies joka murtautui kuolleen immen hautakammioon?…
On omituista olla kuolleen miehen vaimo, toistaa Mirdja yhä uudelleen ja uudelleen.
Ei milloinkaan ole hän tuntenut miehensä läsnä-oloa niin syvästi kuin nyt, jolloin häntä ei enää ole. Ei milloinkaan ole hän tuntenut rakkauttaan niin ijankaikkiseksi ja uskolliseksi kuin nyt, jolloin hän vainajaa armastaa…
Hirmuisesta yksinäisyyden painostaankin hän vaan nauttii, kuten rakkauden kärsimyksistään rakastava…
"Mihin joutuivat kaikki ilotytöt vanhoina? Sitä ei tiedä kukaan", muistaa Mirdja erään herran sanoneen. Tämä ajatus lennähtää äkkiä hänen aivoihinsa. Onhan hänkin nyt vanha ja unohdettu, hän, joka nuoruudessaan on ollut käsin kannettu kuuluisuus, hän, jonka piti luoda itselleen kuolematon maine… Mikä on hän ollut? Ainakin on hänellä ainoastaan ilotytön kohtalo. Hänellä on ollut loistava nuoruus, mutta kukaan maailmassa ei tiedä, minne Mirdja on mennyt vanhettumaan.
Mutta kaikki on niin äärettömän kaukana. Kaikki, ennen vanhuutta.Sitä on mahdoton kenenkään muistaa. Ei muista Mirdja itsekään…Varmaankin on se ollut joku toinen, jota on käsin kannettunuoruudessa…
Mutta mistä tietää Mirdja, että se toinen on ollut Pariisissa ja laulanut siellä kerran kyynelöimään vanhan laulun-opettajansa…? Ja että tämä on se laulu:
"Dans les chaleurs d'orange je chevauchais toujours, Forét! Forét sauvage, où donc sont mes amours? Personne ne passait dans le triste sentier. Si j'appelais, qui répondrait? Personne."
— Ei saa laulaa kadulla, huomauttaa poliisi.
Mirdja katsoo häneen hämmästyneenä.
Onko tämä katua? Niin, tosiaan, kaikki on katua ja maantietä pyhän kummun ulkopuolella.
Sitten kääntyy hän pois ylpeänä.
Hän ei tiedä, ajattelee Mirdja, että minä olisin saanut laulaa vaikka maailman komeimmassa konserttisalissa, jos olisin tahtonut…
Mutta nopeasti kääntyy hän jälleen takaisin:
— Anteeksi, herra, minä erehdyin. Minä en olekaan laulajatar, minä olen ainoastaan kuolleen miehen vaimo…
Poliisi katsoo säälivästi hulluun naiseen.
* * * * *
Kauan aikaa on Mirdjalla lepo ja valkeus ajatuksessa: minä olen kuolleen miehen vaimo. Mutta sitten hän keksii senkin ajatuksen valheeksi.
Minulla ei ole lasta, puhuu hän itselleen. Kuinka voisin minä olla Runarin vaimo hänen kuoltuaan, kun en ole ollut sitä hänen eläissäänkään… Totisesti olen minä elänyt kun ilotyttö. Minulla ei ole lasta…
Siitä hetkestä, jolloin Mirdja tämän on keksinyt, alkaa taas hänen levottomuutensa ja etsintänsä. Hän käy ja kaipaa ja hakee sitä lasta…
Sen kautta voisi hän nyt vielä olla Runarin vaimo, sen kautta olisi hänellä sovitus ja synninpäästö ja oikea rakkaus.
Mutta nyt ei ole mitään siitä kaikesta. Ja hirvittävä on hänen syntinsä. Lapsenkin on hän heittänyt pois nuoruutensa kauheassa itsekkyydessä…
Ja Mirdja alkaa surra sitä kuin vainajaa. Hän alkaa etsiä naisia, joilla on lapsia. Käy heidän jälessään, palvelee heitä ja ihailee ja kadehtii ja katuu…
Köyhä vaimo taluttaa kädestä pientä poikaa. Mirdja lähestyy heitä.
— Rakastatko sinä lastasi? kysyy Mirdja.
Vaimo katsoo hämmästyneenä häneen.
— Tahtoisitko kadottaa poikasi?
— En, rouva.
— Jos hän olisi hukkumaisillaan, hyppäisitkö hänen jälkeensä?
— Eipä tuo vesi pelottaisi, jos hyvin hätä olisi.
— Vaikka hukkuisit itse?
— Mutta hänhän on minun lapseni…
— Häntäkö varten sinä elät?
Taas tuijottaa vaimo sanattomana Mirdjaan.
— Minä tarkoitan, jatkaa nopeasti Mirdja, että onko sinulla jotakin lastasi kalliimpaa? Tahtoisitko vaihtaa hänet suureen aatteeseen tai maineeseen tai kauneuteen tai rahaan?… Tai antaisitko sen ehkä minulle, että pääsisit huolehtimasta, jos minä lupaisin kasvattaa sen?…
Vaimo tarkastaa pelokkaasti Mirdjan kummallisia katseita ja vaistomaisesti vetää hän lasta luokseen.
— En minä mistään hinnasta anna lastani, sanoo hän.
Mirdja jättää hänet omituisesti hymyillen.
Ah, vihdoin on hän löytänyt ihmisen tarkoituksen ratkaisun. Lapsi, lapsi…