Tulkaa elämän suuret tulet, palakaa kaikki! Räiskyen ja loimuten palakaa kuin irrallaan kiitävät valkeat! Pudotkaa päälleni riemut ja surut kuin kuumat tähdet syystaivaalta, kuin keltaiset lehdet syysmetsästä. Sillä yli muun minä syksyä rakastan, syksyä, jolloin kaikki katoo ja sammuu, kukkii ja lakastuu, hehkuu ja kalpenee samassa silmänräpäyksessä. Joka syksyn on elänyt, on elämän elänyt.
— Niin syty minun sydämeeni, rakkaus, vaikk'et olisikaan muuta kuin yhden aamun sarastus, yhden yön tähdenlento, yhden kukkasen haihtuva lemu; niin kuin et muuta olekaan. Vedä minut syliisi, sinä suuri syväsyinen elämä, niinkuin minä sinut vedän polttavalle povelleni!
Ja sitten satakoot ylitseni tummanpuhuvat laakerit ja salatuoksuiset myrtit, satakoot sekuntiseppelinä otsalleni. Sillä seppelöidyksi tahdon minä tulla, kuten valtiatar, sillä minä olen syntynyt valitattareksi. Ja kasvakoot maasta alttarit ja nouskoot uhrisauhut minun takanani: te palvelette kohtaloanne, kun minua palvelette. Sillä minä voin sanoa teille, että minä olen teidän kohtalonne, mutta te ette voi sanoa minulle, kuka on minun… Ja niin olen minä viisaampi teitä ja voimakkaampi, olen siksi, että minä uskallan epäillä kaikkea, vaikka minun sieluni onkin kuin yksi ainoa väreissä ja sävelissä sykähtelevä solu. Olen siksi, että te elämänne ytimellä sitä solua elätätte… Mutta te kuivetutte ja kälvetytte ja näännytte nälkään, sillä minä olen ainoastaan aarnivalkea… Mutta teissä on kullankaivajain taikauskoa, te aavistatte virvan alla pohjattomia aarteita, te turmioon vihityt, te onnelliset onnettomat kohtalon käsissä! Tulkaa kaikki minun luokseni, te aarteiden uneksijat! Minä vilkutan ja viittaan ja vedän teitä itselleni, sillä teidän kauttanne tulee minun luokseni elämä. Ja elämän tahdon minä tuntea ja itseni.
Mauri Etso on voimakas, varma ja eheä, lemmessään verenväkevä ja kiihkeä.
Mirdja on soleva ja notkea, kuuma ja kiertyvä kuin itämaan villi viini. Hän tahtoo nauttia ja hän nauttii. Hän tahtoo kokea elämää lemmen henkäilyssä ja hän antautuu sille. Hän himoaa hetkien huumaa ja hän antaa niiden puristautua värähtelevän elämänjanoisen sielunsa ympärille villillä syleilyllään. Mutta Mirdja on nainen ja rakastaa voimaa. Ah, miten suuresti hän nauttii tulla nostetuksi väkevillä jätin käsivarsilla, nauttii tulla johdetuksi, talutetuksi kuin lapsi, sylissä kannetuksi kuin itsetiedoton halpa rakastajatar ja tuntea silloin, miten hiipii fyysillinen heikkous sormenpäihin asti suloisena raukeutena…
Ja Mauri Etso sanoo Mirdjalle: "Sinä tulet tänä iltana sinne ja huomenna sinne…" ja kuin taipuva vesa on tyttö. Ihanaa on Mirdjasta miehen rautaisen tahdon hypnotismi, ummessa silmin hän tottelee, kuin päähän on hänelle noussut naisellisen heikkouden hekuma. Hulluja huutaa hänen sairaan nautinnonhimon päihdyttämä sielunsa Etsolle:
— Rääkkää minua, potki minua, kuluta minut kuoliaaksi! Syö minut pala palalta! Ole kuin temppelin ryöstäjä, pyhien solvaisija ja rosvo! Ole julma ja väkevä ja omaasi etsivä ja vie minulta kaikki, jotta tuntisin suuren myrskyn kulkeneen ylitseni! Vastauksesi hyväilee Mauri Etson silmä Mirdjaa kuumasti ja käskevästi ja Mirdja on onnellinen. Kuin houretta, kuin unien kestipitoa on hänen elämänsä Mauri Etson rinnalla. Mutta Etso ei ole mikään uneksija ja lyhyitä ovat aina unien uhkuvat kestipidot. — Tämä on houreesta heräämisen historia:
— Sinä olet siis minun, ijät päivät minun? kysyy Etso tavallisella itseluottavalla käskijäuskollaan.
Pilvi kohoaa Mirdjan otsalle: oliko jo lopussa välitön tunnenarkoosi ilman kyselyä eilisestä ja huomisesta? Tämä kuulosti melkein kuin kutsumus järkeis-saivarteluun, kutsumus sotaan… Ja äkkiä on Mirdjan sielussa jotakin muuttunut ja hänen korviaan viiltää sanojen kova, säälimätön lemmenvaatimus. Viivähtäen hän vastaa:
— Minä olen sinun nyt…
— Minä tiedän sen, mutta tahdon tietää enemmän. — Etson silmät katsovat pistävinä.
— Niin minäkin, mutta minä en tiedä muuta, Mirdja loukkaantuen vastaa.
— Mistä tuo varovaisuutesi? Miksi säikyt kohtalomme ijäisyyttä?
Siinä se taas oli tuo kauhea ontto sana "ijäisyys." Poroporvari-sielujen vaalilause, niiden, jotka eivät ymmärrä sekuntien tunne-ijäisyyttä, silmänräpäysten ihanaa kauneusmusiikkia! — Mauri Etson komea, kookas olento lyyhistyy Mirdjan silmissä äkkiä tinkiväksi tusinasieluksi, pitkäsormiseksi onnen juutalaiseksi, ja kuin taikakosketuksesta herää hänessä taas se entinen, se oikea Mirdja, ylpeämieli ja voimakas, joka keveällä ylimielisellä halveksinnalla miehiä hallitsee — kuten heikompia hallitaan. Etso onkin vain tavallinen mies, yksi noista heikoista, muistaa Mirdja, kun hän muuttaa ryhtiä ja lausuu:
— En tahdo leikkiä totuuden kanssa.
Säpsähtää Etso sanojen kovaa, itsetietoista sointua: se oli hänelle vierasta. Kuuma villi viiniköynnös oli Mirdja, okainen ja oikullinen tosin, mutta sittenkin taipuva kuin lapsi, naisista naisellisin, pehmeistä pehmein, kuin syntynyt miestä varten. Ja nyt tuijotti häneen kiveksi kiteytyneen panssarin takaa joku vieras henkiolento… Mutta se oli varmaan erehdys, erehdys… täytyi hyväillä hänet entiselleen, suudella hänet taas naiseksi… Ja sulkien Mirdjan syliinsä puhuu hänelle Etso:
— Totuuden kanssa pelkäät leikitellä, mutta et minun kanssani, sinä siunattu kissanpentu. Mutta yhden neuvon annan minä sinulle vielä lisäksi: ijäisyyden kanssa älä myöskään leiki! Älä paloita elämääsi, älä tee siitä kurjaa mosaiikkiteosta, Mirdja. Minun Mirdjani! Ethän peljänne ehjentää elämääsi yhdeksi suureksi rakkaudeksi. Se on kaikkien ristiriitaisten sielujen pelastus!
— Mutta ehkä minua ei ole määrätty pelastettujen joukkoon, äännähtää Mirdja työntäen Etson pois. — Eteensä vain tuijottaa sitten ja pieni iva leikkii kylmillä huulilla.
Pahasti silloin kuohahti Etsossa:
— Sinun fatalismisi on sietämätön. Se on tuskin uskottava. Se on tekosyy, jonka tuot esille sen sijaan, että tunnustaisit, ettet minua ollenkaan rakasta. Sinä et rakasta minua, Mirdja. Sinun lempesi on niin pieni, ettei se tiedä, kestääkö se huomista päivää, elääkö se edes yön yli. Sairas, hullu, kulunut siekale se on, jonka olet heittänyt minulle, ja sentään olet uskaltanut sanoa, että rakastat minua. Tuntematonta on sinulle rakkaus ja rakkauden suuruus, et tiedä edes, mitä se on…
Etso oli puhunut kiihkeästi, melkein julmalla äänenpainolla, nyrkit puristuksissa oli puhunut… Mutta Mirdja katseli häntä vain kuin kaukaa ja syrjästä. Välistä tosin soimausten lomissa oli hänen ylpeytensä syvänä vihana leimahdellut, mutta sitten heti sammunut ja nyt tunsi hän vain aivoissaan halveksinnan ihanaa, tyynnyttävää viileyttä. Tuollainen oli siis voimakas mies, naisen syyttäjä, naisen halveksija, brutaalinen sana huulilla, brutaalinen ajatus sydämessä, brutaalinen puserrus käsivarressa! Tuollainen oli siis ehjä luonne… Siunatut, siunatut, te hajanaiset ja heikot!
Nyt tunsi Mirdja olevansa täydellisesti vapaa tuosta miehestä, täydellisesti vieras hänelle, täydellisesti välinpitämätön hänen onnelleen ja onnettomuudelleen. Nyt saattoi hän ivata häntä, pettää häntä, lyödä häntä ajatuksillaan, kokeilla… Ja vallaton riemu tykytti hänen suonissaan: mikä nautinto pudistella tuo suuri mies päästään hölmöksi kuin koulupoika! — Mirdja alkoi puhua hiljaa aivan tyynesti, aivan intohimottomasti:
— Sinä sanot, että minä en tiedä, mikä on rakkauden suuruus. Tämä on uskoni: rakkauden suuruus on ennen kaikkea sen totuudessa. Mutta totuus on jumalien ikikirjava tulitus ja ainoastaan nyt par'aikaa vierähtävän silmänräpäyksen ajan voimme me ihmiset sen nähdä ja määritellä. Eikä kukaan tiedä, milloin se sekunti lyö, jolloin nykyhetken totuus jo on valhetta. Ja sentään, sinä uskallat vaatia minua manaamaan esille tulevaisuuden tietämättömiä varjokuvia. Kuinka voisit uskoa niitä, joita et näe, kun et edes usko sitä, mikä silmiesi edessä on? Siksi älä puhu huomisesta, puhu mieluummin siitä päivästä, jossa elämme, tai kaikkein mieluimmin älä puhu mistään, sillä viisastelu tappaa tunteet. Mutta mikä oikeus on sinulla epäillä minun suurta rakkauttani, jos minä nyt kerran sanon, että rakastan sinua enemmän kuin ketään muuta maailmassa?
Mirdjan ääni oli tätä puhuessa verhottu ja teräksisen harmaa. Etso ei jaksanut nähdä sen lävitse sieluun.
— Puhut tottuneesti. Sinä olet kai sanonut nuo samat sanat jo monta kertaa muille… Ja missä ovat sinun suuret rakkautesi nyt? Hetken helyjä olivat, viimeisesi minulle heität, puhui Etso käheästi ja katkerasti.
Mirdja naurahti.
— Lasketko sinä rakkauden suuruuden pituusmitoissa ja elämän arvon vuosimäärien mukaan? Eikö yksi päivä voi olla suurempi kuin kymmenen vuotta ja yksi hetki todellista rakkautta sisällöltään parempi kuin tuhat valheellista?…
— Minä uskon rakkauden todellisuuteen vasta kymmenen vuoden kokemuksen nojalla.
Mirdja hymähti itsekseen. Hän näki itsensä tuon miehen käsissä kymmenen vuotta koe-esineenä… koe-eläimenä… Ja hänen silmäinsä ohi liukui monia kymmeniä pareja samanlaisia kuin he: mies pulskana, rehevänä, raakavoimaisena; nainen pelästyneen kyyhkyn katseisena, kalpeana ja kärsivänä, vanhenneena ja kuihtuneena liian monista lapsivuoteista, liian suurista rakkaudenosoituksista. Todellakin mallivaimon kuva: kuuliainen, nöyryytetty, kesytetty, raiskattu, jälellä vain heikon aviopuolison arka epäitsenäisyys; todellakin mallivaimon kuva! Ja hekin olivat aikoinaan olleet hienoja, naisten naisia, jotka peläten särkyä omaan arkatekoisuuteensa, olivat himonneet tukea ja imeytyneet kiinni fyysilliseen voimapisteeseen, luonnonrajuun ja julmaan lempeen. He olivat juosseet satimeen, kuten nyt hän itse oli ollut vähällä juosta. Mirdjaa värisytti inho. Se oli sitä kymmenen vuoden koe-rakkautta. — Hän sanoi melkein jyrkästi:
— Sitten et ole koskaan uskonut etkä koskaan nähnyt rakkautta, sillä mitä suurempi rakkaus on, sitä lyhyempi sen ikä. Parhaimmat hetket elämässä ovat vain silmänräpäys ja syvimmät rakkaudet ovat kuolleet jo syntyessään…
— En ymmärrä sinua. Minun tietääkseni on rakkaus suuri juuri silloin, kun sillä on kantovoimaa ja ijäisyyskestävyyttä.
— Oh, silloin se on vain pieni. Sillä on kantovoimaa vain siksi, että sillä on niin vähän kannettavaa, ja se on kestävä siksi, että se on omaa mukavuuttaan etsien muovailukykyinen ja kiemurteleva.
— Mutta eikö voi kantaa paljon ja kestää sentään, antaa paljon ja antaa aina…?
— Tarkoitukseni ei ole näytellä mitään psykoloogista sibyllaa. Moninaiset ja kirjavat ovat ihmissielut. Sanonpa vain: älkäämme laatiko lakeja ja ijäisyyspuitteita millekkään, jott'emme pettyessä kadottaisi uskoamme itseemme ja toisiimme…
— Mutta uskollisuus, Mirdja, uskollisuus! Etkö tunne sitä käsitettä, eikö se ole sinulle mitään?
Mirdjasta tuntui kuin olisi toinen huutanut hänelle: koirani, mun koirani, eikö sinulla olekaan koiran luonnetta! Mutta viisastelu oli nyt kerran käynnissä ja hän huomasi kyllä, ettei se lainkaan pysynyt loogillisuuden rajoissa, mutta vähät asioista, asenne oli tässä pääasiallista, repliikkien täytyi jatkua ja hän vastasi:
— Se on minulle juuri kaikki. Mutta todellisesti uskollinen itselleen ja ympäristölleen on vain se, joka aina hetki hetkeltä, päivä päivältä, vuosi vuodelta kunkin sekunnin totuuden uskaltaa elää ja tunnustaa. Elämän kehitykselle uskollisena oleminen on korkein uskollisuus.
— Mirdja, sinä vaihdat ja sekoitat käsitteet. Uskollisuutta on se, joka samanlaisena ikuisesti pysyy, uskottomuutta se, joka hetken kera häviää.
— Lyhytnäköisiä yhteensovituksia, valheellisia muotoja, joita palvellakseen ihmiset ovat itseltään itsekunnioituksen riisuneet ja elämältä sisällön varastaneet; ikäänkuin ei ikuisuus olisikaan vain häviävien hetkien saattoa ja ikäänkuin ei hetki jaksaisi sisältää ikuisuutta. Mutta tyhmät, sokeat ihmiset, mitä he tekevät? Odotellen ikuisuutta heittävät he pois hetken toisensa perästä elämän ala-arvoisina murto-osina, kunnes he siten ovat heittäneet pois koko elämänsä, siis koko inhimillisen ikuisuutensa ja tehneet siitä sisällyksettömän tyhjyyden. Tai sitten ottavat he tosin vastaan hetken ja sen sisällön, mutta eivät ymmärrä antaa sille ikuisuus-arvoa ja siten katkovat he palasiksi ihanimmat langat, joista se kudotaan. Tämä kaikki siksi, ett'eivät he tiedä että hetki ja ikuisuus ovat erottamattomat…
— On tosiaan vaikea keksiä järkeä sinun pitkästä sanatulvastasi, mutta se ei ole sinulle viaksi luettava, päinvastoin se todistaa vain, että sinä olet nainen ja…
— Se todistaa vain, että sinä olet tyhmä.
— No niin, ei maksa sinun kanssasi ruveta kiistelemään pitemmältä. Mutta mitä sinun viimeiseen vertaukseesi tulee, tahtoisin siihen lisäksi sanoa vain yhden seikan, sen nimittäin, että ei ole elämän kudosta koskaan kirjavista, sieltä ja täältä haalituista katkelmista paikattava, yhdestä ainukaisesta jatkuvasta langasta on se kudottava, jotta sillä olisi jotakin arvoa. Mutta niinkuin jo sanoin, älkäämme Herran nimessä jatkako enää tällaista. Kaikki abstraktiset keskustelut naisten kanssa ovat kokonaan periaatteitani vastaan. Es geht nicht! Nainen ei nyt kerran ole luotu ajattelemaan, vaan tuntemaan. Ainoastaan tunteitten ja aistimusten maailmassa voivat mies ja nainen toisiinsa sulaa. Heitetään pois kaikki filosofeeraukset. Mitä se hyödyttää? Me olemme taas kuin ennen ja sinä olet taas sama kuin ennen; minun rakas villi viinipuuni, niinhän? Ja minä lupaan sinulle, armas, että koko elämäni tahdon sinun olentosi säikeistä kutoa, yksinomaan sinusta ja sinulle. Kaiken, kaiken saat, mutta kaiken tahdon minä myös omistaa, kuuletko, kaiken. Minun rakkauteni vaatii, että sinäkin elämäsi kankaan kudot minusta, aina ja ainoastaan minusta… Tunnetko sinä rakkautta: kaikki tai ei mitään!
— Kaiken saan, sanot… mutta onko sinulla sitten minulle muuta annettavaa kuin vanhat suutelot ja vanhat fraasit? Mirdja kolkolla ivalla puhui. — Mutta sinä luulet, että niin sanotulle "naiselle" voi heittää mitä romua tahansa ja kaikki käy jumalallisista lahjoista, kunhan ne vain mieheltä ovat. Niin olet sinä minutkin käsittänyt. "Naista" minussa olet sinä syöttänyt, "naista" minussa rakastanut. Ah, miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka lupaatte kutoa koko elämänne yhden ainoan naisen epätäydellisestä olennosta, joka kumminkin aina on kohdattava järjen ja ajatuksen ulkopuolella! Miten ihmeellisiä olette te miehet, jotka olette kokonaan unohtaneet pois hänestä ihmisen! Se on mukavinta, niin, tietysti. Teidän rakkautenne saa määrätä ja vaatia, ja nainen saa sen arvaamattoman onnen totella teitä. Ja niin murhaatte te hänessä vähitellen ihmisen. Mutta minun ihmiseni tahtoo elää ja tiedätkö, mitä se sinulta vaatii voidakseen yksinomaan sinun kauttasi elää: sinun pitää unohtaa, että olet uros ja olla ensi sijassa ihminen ja sellainen ihminen, joka samalla on nero ja yhdistää itseensä maailman kaiken henkevyyden, viisauden, rikkauden ja voiman, sanalla sanoen koko elämän, sillä ainoastaan avaran maailman ja kuohuvan elämän ytimistä voi minun ihmiseni elää… mutta sinä olet raaka ja typerä…
— Backfish-unelmia miehestä! Muutamat naiset pysyvät lapsina koko elämänsä ijän. Tämän kaiken voi ymmärtää ja antaa anteeksi juuri siksi, että olet "nainen", vaikka sinä sitä sanaa niin aiheettomasti vainoat.
— Sinulla ei ole minulle mitään anteeksi-annettavaa etkä sinä voi minua koskaan ymmärtää. Mene niiden luo, joita sinä voit sekä ymmärtää että anteeksi-annolla armoittaa… maailma on täynnä naaraita!
— Mirdja, Mirdja, sinä olet hullu, sinä…
— Oh, älä jatka, minäkään en jatka enää. Kaikki oli vain leikkiä, mutta sinähän et pidä leikistä… niin että paras on kai lopettaa.
— Niin, minun täytyy tunnustaa, että en pidä myrskyisistä kohtauksista naisten kanssa. Parasta on siis, että väistyn siksi aikaa, kunnes sinun ajatustesi pahin ryöppy on rauhoittunut.
— Sitä saat turhaan odottaa.
— Se olisi vahinko. Mutta minä en nyt ota asiaa näin vakavalta kannalta. Niinkuin sanottu, olen minä siitä välittämättä ja koetan asettua sinun kannallesi. Merkiksi siitä, että kaikki on taas ennallaan, tulet sinä sitten minua hakemaan.
— Sitä saat turhaan odottaa.
— Minä odotan.
Ja Mauri Etso kumarsi keveän jäähyväiskumarruksen niinkuin yhden päivän erolle kumarretaan.
* * * * *
He seisoivat kauan, seisoivat liian kauan toistaan odotellen kuin kumpikin omassa päässään siltaa. — Ja kun sitten eräänä päivänä, jolloin vanha ylpeys jo oli ehtinyt haihtua, Mirdja vihdoinkin alkoi katsella tietä edessään, huomasi hän, että silta jo oli nostettu pois ja outo hirvittävä kuilu ammotti heidän välillään. Silloin käsitti hän, että kaikki oli lopussa ja hän rupesi murehtimaan Etsoa, kuten ihmiset kuolleitaan murehtivat, hillityin ja painavin ajatuksin… Hän koetti selvittää itselleen elämän ja kuoleman kummallista yhtymää, mitä kaikki oli ollut ja miten kaikki oli tapahtunut…
Hän oli tahtonut kokea elämää… Hän oli luullut, että kuumista sieluista ja kuumista suuteloista voi nauttia melkein kuin herkullisista illallisista ja sitten unohtaa ne. Hän hölmö, vaikka elämä ei ymmärtänyt leikkiä… Ja niin oli hän antautunut seikkailemaan Mauri Etson kanssa. Miksi juuri hänen? Hän oli uusi kokemus, ja sitten oli hän niin miehekäs ja Mirdja oli niin kuoleman-kyllästynyt Einon naisellisen hiutuviin lemmenlaarituksiin… ja samoin filosofeerauksiin Rolfin kanssa… nehän olivat vain filosofeerauksia aina… Ja sitten oli Mirdja ennenkaikkea kyllästynyt seisomaan heidän molempain piedestaalilla ja niin oli hän heittäytynyt toiseen äärimmäisyyteen: Etson astinlaudaksi oli hän itsensä kuvitella tahtonut. Mutta valhetta sekin, valhetta; ja valhetta itse viimeinen kohtauskin, ratkaisu… Hän oli soimannut Etsoa vanhoista lauseparsista, ikäänkuin hän itse olisi omillaan ratsastanut! Ei niin ainoata omintakeista ajatusta. Kiusanhimo ja viisastelu oli häntä tuona iltana johtanut, jonkunlaisia toisintoja Rolfin aatteista oli hän aseiden karkaisimiksi käyttänyt. Siinä kaikki. Ja oikein sisimmässään tunsi hän itsekin pyytävänsä ikuisuutta siltä tunteelta, jota hän rakkaudeksi nimitti. Ei, kaikki johtui vain siitä, ettei hän rakastanut Etsoa. Kuinka olisi hän muuten viitsinyt tarttua yhteen ajattelemattomaan sanaan? Eikö tunteiden yksinoikeus juuri ollut käyttää kaikkia maailman sanoja! Ja rakkauden täytyi sittenkin olla elämän sisältö ja suurin. Ei mitään siitä ollut Etso hänelle ollut. Kevytmielisyyttä, huvin halua, päähänpistoa oli kaikki ollut. Ja kuitenkin kuuli Mirdja nyt tunteensa huutavan ja valittavan kipeästä kaipuusta. Kuin tyhjää oli koko elämä. Mistä tämä?… Jos sittenkin… Mutta eikö ihminen muista usein sellaistakin, jota ei rakasta, ikävöi vastenmielisiä vaikutuksiaankin takaisin? Se on tottumuksen valtaa. Tai tässä? Kenties vain naisen himoa miestä kohden ylimalkaan. Miksi ei Etson sijassa olisi saattanut olla yhtä hyvin joku toinen mies? Ja sellaista kutsua rakkaudeksi! Ei milloinkaan enää päästäisi Mirdja sitä ajatusta sydämeensä, sitä sanaa huulilleen, ehkä hän siten eläisi sen kysymyksen ohitse ja — säästäisi muita! Mutta ihme, Mirdja ei päässyt irti Mauri Etson kuvasta. Se katsoi häneen pakottavasti ja pitkään ja hän sulki silmänsä janoten hänen huuliaan, hänen ääntään, hänen voimakkaita käsivarsiaan!… Oh, miten tämä uusi kosketus oli taas hänet tahrannut, jättänyt jälkiä… Uusi kosketus ilman rakkautta…! Jumala, Jumala, noinko hän heittäisi itsensä pois kenelle tahansa hetken oikusta, hetken nautinnosta, ja he voisivat sitten kerskata omistaneensa Mirdjan, miehet…
Mirdjan teki mieli vihata Mauri Etsoa, päästäkseen vapaaksi itse-vihastaan, mutta hän ei voinut. Hänen sydämessään vain ja nyyhkytti ääretön tyhjyys, elämän lyhytaikainen mitättömyys ja kaiken, kaiken turhuus. Ja yhä pehmeämmäksi ja hiljaisemmaksi vaan kävi hänen mielensä, kuten kuollutta murehtijan käy.
Lopulta ei hän muistanut enää muuta kuin että hänellä oli ollut rakkaus, jonka hän oli heittänyt pois. Ja silloin tällöin sitä muistellessa saattoi hänen mielensä heltyä aivan itkunsekaisen suruisaksi.
Niinpä oli Mirdjalla eräänä talvisena hämäränä myös sellainen heltymisen hetki. Hän seisoi ja tuijotti ikkunastaan ulos ja ikävöi. Kaikki viisastelut olivat jo aikoja sitten lakanneet ja kaikki vanha oli saanut uuden mielikuvituksellisen muodon. Ylpeästä ja kylmästä leikittelijästä oli Mirdja omassa mielessään muuttunut onnettomasti rakastuneeksi.
Ja hän seisoi ja kaiverteli ikkunaruutunsa jäähopeaan outoja sanoja Etson haamulle. Sellaisia, joita voi antaa ainoastaan sille, joka ei enää vedä niistä tilille.
Minä rakastan, rakastan…
Ah, se oli vain hautasiunaus!
Mutta paljon jälestäpäinkin saattoi tuntua vielä siltä kuin ei vainaja aina olisi levännyt oikein rauhassa. Pitkät ajat kuiskuttelivat kalmiston menninkäiset murehtijan korviin paljon levottomia satuja. Mutta vähitellen kävivät ne yhä kuulumattomammiksi, kunnes vihdoin vaikenivat kokonaan.
Eikä Mirdjallakaan enää ollut pahaa omaatuntoa. Olihan hän lopultakin siunannut vainajan.
Kuka on tuo kalpea nuori mies, joka säännöllisesti joka ilta korkean absinttilasinsa takana ulkoravintolan parvekkeella istuu?
Silmä katsoo puoleksi tylsänä, puoleksi uneksivana, ja harvoin innostuu hän ottamaan osaa toisten keskusteluun.
Mirdja tähtäilee häntä, unohtuu tuijottamaan häneen… ja pian ei hän näe enää ketään muuta kuin tuon kalpean tuntemattoman… Kalpea tuntematon on kuin hänen aivoihinsa painettu kaiverrus, hänen sieluunsa syöpynyt ainainen unikuva. Ja hän tuntee hänen ulkomuotonsa aivan yksityiskohtia myöten, erottaisi heti tuhansien joukosta. Otsalla lepää kaksi pimeää ryppyä, silmäluomet ovat vähän, aivan vähän pöhettyneet kuin kuumeessa valvotun yön jälestä ja suupielissä istuu pari pientä hiottua pirunpoikaa hyvin vaiti, hyvin piilossa… Pää on vähän eteenpäin kumarassa, ryhti vähän riippuva, mutta jokainen liike on kuin synnynnäisen keikarin ja hänen pienet vikansa vain ikäänkuin pitävät koossa yhteisvaikutusta lisäten sille modernin väsyneisyyden pehmeää viehätystä.
Sellaista miestä pitää Mirdja silmäinsä edessä yötä ja päivää.
Mirdja kohtaa hänet usein, yhä useammin, ja hän koettaa lukea jotakin noista kasvoista, joiden ilme ei ihmeeksikään koskaan ole samanlainen. Väliin ovat ne kaksi ryppyä otsalla mustat ja jyrkät, väliin sulavat ne kasvojen tavalliseen harmauteen melkein huomaamattomiksi, väliin vaeltaa paksu sininen pilvi aivan silmien alla, väliin kuultaa se koko kasvoilta kuin pimeä verileima… väliin ovat suupielen pirut tulleet aivan esille, niin että niiden hävyttömät pikkusarvet näkyvät, väliin taas nukkuu kaikki, kaikki… Se on omituista. Ja sen miehen silmät katsovat Mirdjaan aivan kuin sokean, aivan kuin ne eivät huomaisikaan. Miksi ne katsovat häneen kuin sokean silmät? Katsovatko ne kaikkiin niin? Miksi ne katsovat niin? Kipeällä kärsimättömyydellä katsoo Mirdja ihmistä edessään. Hän himoaa sen sielua, jonka salaisuutta eivät silmät ilmaise. Ne silmät, ne ovat enemmän kuin verhotut, ne ovat kuin sokean… Kuinka jaksaa pakottaa silmänsä sokeiksi omalle sielulleen?
— Kuka on hän?
Ja Mirdjalle vastataan:
— Eero Selinä, rappiolle joutunut maisteri. Kun hän suoritti kandidaatin, oli hän vielä hirveän nuori ja hirveän lahjakas. Sitten alkoi hän kirjoittaa tohtorin-väitöskirjaansa ja sitten alkoi hän juoda absinttia ja nyt ei hän tee mitään, ainoastaan tylsistyy päivä päivältä tietysti. Mikä vahinko! Sellaiset lahjat…
— Minä tahtoisin tutustua häneen, sanoo Mirdja.
— Ei kannata, hyvä neiti, hän on hirveä naisten vihaaja, aivan mahdoton.
— Miten hirveä kaikessa!
Ja Mirdjan sielussa alkaa kyteä vain yksi ajatus: saada Eero Selinän sielu itselleen.
Minä tahdon katsoa sisään noihin sokeata-leikkiviin silmiin, minä tahdon katsoa sisälle tuohon hirveään sieluun, joka on suljettu kaikilta, ja pitää vallassani tuota miestä, joka vihaa naista! — Ja se ajatus poltti ja kiihotti kuin suuruudenhullu itserakkaus, kuin kunnianhimo, kuin vallanhimo, kuin rakkaudenhimo Mirdjan sielussa yötä ja päivää.
* * * * *
Vihdoin oli Mirdja päässyt niin pitkälle, että Selinä oli alkanut puhua itsestään.
Miten kauan oli Mirdja saanutkin tehdä työtä ennenkuin oli saanut hänet edes avaamaan suutaan! Ei koskaan vielä ollut kukaan mies ollut Mirdjalle niin välinpitämättömän epäkohtelias kuin Selinä. Tämä olisi epäilemättä vaikein valloitus Mirdjan elämässä.
Ensin ei Selinä ollut yhtään huomaavinaan hänen läsnäoloaan. Sitten hän oli heittänyt jonkun välinpitämättömän sanan hänelle niinkuin heitetään rauhanlunastus-lantti kerjäläiselle. Se olisi voinut käydä loukkauksesta, mutta Mirdja ei ollut huomaavinaankaan; hän oli päättänyt päästä perille tuosta sielusta. Hän tutki tuota miestä salaa, kaukaa, joka hetki, joka sekunti. Hän tiesi olevansa aktiivinen puoli, mutta hänen ensimäinen keinonsa oli: herättää niin vähän huomiota kuin mahdollista eikä hyökätä ollenkaan.
Vihdoin oppi Mirdja katsomaan yhä selvemmin ja selvemmin vaikenevan ritarinsa sieluun. Ja hän pelästyi ja ihastui. Se oli kuin ääretön musta kultakaivos, jonka ovelle oli kirjoitettu ikuisen hiljaisuuden ja liikkumattomuuden käsky: kaikki on turhuus. Ja Mirdja tunsi, että avaimet tähän sieluun olivat kalliisti ostettavat. Hän ei saisi olla kitsas; hänen tuli oma sielunsa lunnaiksi heittää. Ja Mirdja kaivoi itsestään vähitellen esille kaikki, mitä hän aavisti äänettömän ystävänsä sielussa; kaikki elämän tuskansa ja pettymyksensä, kaikki välilliset ja välittömät kokemuksensa ja pessimistiset maailmanviisautensa. Ja hän alkoi puhua itsestään, aivan huomaamattomasti, luonnollisesti kuin parhaalle ystävälleen ilman vaikutushalua, ilman tutkiskelua luotosta tai ymmärtämyksestä, ilman vastatunnustuksien vaatimusta… Mirdja ei kysynyt mitään ja Selinä ei puhunut mitään. Sattui vain välistä, että hän unohti absinttilasinsa ja saattoi Mirdjaa… Ja tarkastella hän alkoi Mirdjaa… Kuka oli sitten tuo tyttö? Oliko hän tyttö? Ja kuitenkin miehen rikkirevityt rohkeat ajatukset ja elämänkatsomus… Saattoiko miehellä olla jotakin yhteistä yhdenkään naisen kanssa? Ja sittenkin, eikö tuo juuri kertonut hänen oman sielunsa tarinaa? Ja hän katsoi taas epäillen: tahtoiko tuo kenties jotakin hänestä? Ei, se ei ollut mahdollista. Mutta itse hän heitti itsensä pois hänelle… Tunsiko hän vaistomaisesti hengenheimolaisen? Saattoiko nainen olla ystävä? Ei, ei sekään voinut olla mahdollista…
Sata samantapaista kysymystä nousi Selinän mieleen eikä hän enää voinut olla ajattelematta Mirdjaa. Ja joskus sattumalta lisäsi hänkin puolestaan jonkun sanan heidän yhtenäiseen sielunanalyysiinsä, josta Mirdja puhui…
Sitten oli Selinä nyt vihdoinkin puhunut itsestään, yhden ainoan lauseen vain: "je suis perdu"! Mutta hän oli sanonut sen sillä tavalla, sellaisella hirveällä, katkeralla kohtalokkuuden tunteella, että se oli melkein kuin paljastus. "Ja minua ei voi mikään, eikä kukaan pelastaa", oli jyrkästi nauraen lisännyt ikäänkuin heti torjuakseen pois Mirdjan mahdollisesti heräävän lohduttamishalun.
Mutta Mirdjan sielussa huusi ja ilakoi: onnellinen, onnellinen olen minä siitä, että välinpitämätön naurusi oli vain valhe ja että sen alla sinun sydämesi vielä verisyyttään vavahtelee, onnellinen, onnellinen olen minä siitä, että onnettomana sinut löysin, sillä minä ja ainoastaan minä yksin koko maailmassa voin sinut pelastaa. Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä ja minä tahdon antaa sinulle takaisin sinun elämäsi, minun ystäväni, minun ystäväni!
Mutta Mirdja vaikeni, sillä jos hän olisi näyttänyt sielunsa suuren voiton varman riemun, olisi toinen mennyt pois eikä tullut enää koskaan takaisin — ja se ei saanut tapahtua nyt, ei vielä. Sillä Mirdja oli päättänyt leikkiä ihmeitten tekijää… hän oli päättänyt sulattaa yhdeksi heidän sielunelämänsä, tartuttaa siten oma voimansa toiseen, oksastaa itsestään elämänmehua toisen kuivuneihin soluihin… Mutta toinen ei tietäisi siitä mitään, ei huomaisi mitään ennenkuin hän olisi täysin terve… ja sitten, sitten olisi Mirdjan tehtävä lopussa. — Ja Mirdja tunsi povessaan paisuvan niin äärettömän voiman ja elämänrohkeuden kuin ei koskaan ennen. Kuin Jumalan salaa vihitty apostoli hän oli uhraaja hiljaisten hyvien töiden alttarilla, voima-ihminen, joka omasi oikeinkäytön ihmeteltävän salaisuuden…
* * * * *
— Niin paljon kaunottaria virtaa ohitsesi ja sinä tahdot karata pois… Etkö sinä tunne jotakin omituista, jotakin pidättävää ja sulattavaa, jotakin kuin auringonpaistetta välähtävän otsallesi ja ohimoillesi heidän hymystään tai olisitko kenties naistenvihaaja?… kysäsi Mirdja Selinältä kuin ohimennen ja leikillä, kun tämä välttämättä halusi päästä pääkadulta hiljaisemmille.
— Kuinka voi vihata sellaista, jota halveksii? virkahti Selinä.
— Oh, sinä herkkusuu, niinkuin en minä tietäisi, että halveksinta on sielun hienointa hekumaa. Sen kannan minäkin valitsisin, jos samalla tahtoisin olla aseissa.
— Mutta sinä, Mirdja, mikä olet sitten sinä? Mieskö naisen haamussa? Nainen peittämässä miehen sielua? Miksi elät sinä ulkopuolella sukupuoltasi? Minä tunnen kyllä sinun sukupuolesi. Ja tiedätkö, millaisia ovat ne naiset, jotka tunnen? Ne ovat kahta lajia: joko yleisiä ilotyttöjä, pohjaltaan usein sangen hyväluontoisia, mutta joka tapauksessa eläimiä, paljaita verhoomattomia eläimiä, joiden ainoa jälellä oleva aito-inhimillinen tunnusmerkki on heidän kaikkivaltias rahanhimonsa; tai sitten s.o. perhetyttöjä; edellisiä, jotka ovat saaneet oivallisen kasvatuksen, jotka ovat pistetyt häkkiin ja harjoitetut kantamaan hyveellisyyden painavaa kilpeä ja tarpeen tullen luomaan silmänsä alas ja pyörtymään. Erotus on itse asiassa vain siinä, että nämä viimemainitut ovat paljon typerämpiä ja luonnottomampia kuin edelliset. Ja ajattele sitten meitä miehiä, joita koko elämä, koko yhteiskunta kaikkine hyveineen lähestyy tällaisen tekopyhän ja typerän naisen hahmossa! Voimmeko me ottaa vastaan siltä mitään? Emme, tuhat kertaa emme! Jos me sanomme: me olemme sairaita, antakaa meille terveys, vastataan meille hymmillä: me kiitämme sinua, Jumala, ett'emme ole kuin nuo dekadentit ja kadotetut, maan pilkka ja pahennus! Ja sitten — ihmisrakkaus on ensimäinen numero tekopyhyyden ohjelmistossa — sitten lähetetään meille lentokirjasia, joissa suositellaan sairaan ravinnoksi yleisesti moraalia vahvistavaksi tunnettua raakavoimaa ja aatteilla kyllästettyä triviaali-terveyttä…
Mutta me parantumattomat dekadentit me olemme ylpeätä väkeä, me kilpistämme kuoremme koviksi ja pistäviksi, niinkuin ne, jotka itse itsellensä riittävät, sillä me emme voi koota ilettävän myötätunnon almuja rahvaalta, jolle meidän sisälliset normimme ovat ainainen arvoitus. Ja koska meidän vallassamme ei kuitenkaan ole vaientaa sen ijänikuista möly-ääntä, väistymme me syrjään ylpeässä ylenkatseessa. Niin olen minä aina tehnyt, erotuksetta olen heidät kaikki työntänyt tyköäni. Katso, minullekin on kurkotettu sääliä ja rakkauden tekoja. Ah, miten toisenlaisena tulit sinä Mirdja kuin kaikki ne muut — et sinä kumpaakaan kurkottanut, siksi minä tunnen, että sinun läsnäolosi ei ole loukkaus, kuten niiden muiden. Sinulle voin alentumatta, itseäni solvaisematta, tunnustaa sen, mitä en kellekään vielä, paljastaa kovan kuoren alla piilevän itseni. Niin minä olen vain herkkä värisevä ihmissydän, sairas, joka kuumeesta tykyttävin ohimoin harhailee pimeässä, houreessakulkija, joka katkerana hapuilee ohi linnojen porttien, yksinäinen sielu, joka kaikkien väärin-ymmärtämänä on hukkumaisillaan elämän pohjattomaan tyhjyyteen. Oh, Mirdja, minä olen dekadentti, mutta tämän on aste, jolla itse viattomuus on turmelusta ja turmelus viattomuutta ja jota vastaan kaiken maailman viisaus ja moraali on voimaton!
Selinä oli puhunut katkonaisesti, kiihkeästi ja hiljaa, niinkuin se, joka ensimäisen kerran omien sanojensa outoa kaikua kuuntelee, arastelevana ja huumaantuneena yht'aikaa.
Mutta minä olen voimakkaampi kuin kaiken maailman viisaus ja moraali, ja sinä alat tuntea sen jo… puhui Mirdjan uhkaylpeä sielu, mutta hän painoi puheen alas ja virkkoi:
— Miten hyvin minä tunnen sinussa itseni! Sairautta, sairautta kaikki, mutta minkälaista? Eikö se iske ihmiseen juuri silloin, kun hänen sielunsa kehitys jollakin tavoin epäsuotuisten olosuhteiden vaikutuksesta pääsee taittumaan liikakehitykseksi? Ja eikö se useimmiten tapahdu juuri sieluissa, jotka aines-osiltaan ovat kauneimpia, herkimpiä, hienoimpia ja runsaskykyisimpiä! Mutta sitä eivät käsitä ne, jotka tuota hienoa mosaiikkikudelmaa, tuota tuskallisuuteen asti hiottua kauneuskimaltelua, plebeijihengen karkeatekoisilla aatteilla tahtovat parantaa. He eivät käsitä…
— Että parannuskeinoa ei ole vielä keksittykään, ei meille. Muille voidaan lausua vapauttavat sanat, ei meille. Me emme usko enää mihinkään.
— Minäkin olen kokenut mielikuvien pettävyyttä, nähnyt uskojen tyhjyyteen ja itsepetokseen raukeavan, tuntenut pessimismin auttamattomasti ja ankeasti painautuvan ylitseni ja minä uskon vielä…
— Usko ja uskonto, hentomielisyyksiä naisia ja lapsia varten!Sinäkään et pääse pois sukupuolestasi.
— Minä uskon vielä, että kullakin kehityskannalla, oli se minä tahansa, on oma ihanteensa, tai edes jonkinlainen tarkoitus, joka järjellistyttää elämisen. Täysverisin pessimisti on aatteellisempi kuin kukaan idealisti. Tunnustaessaan sairauden ja pahan, tunnustaa ihminen samalla sen vastakohdan. Ja täysverisin dekadentti, joka seisoo kuolemaan tuomitun kehityksen viimeisellä huipulla, eikö hän voi ilolla elää vain siksi, että hän on paikallaan kehityksen kulussa, sortumaan syntynyt, tietäen jälkeentulevan elämän nyt olevan kypsän luomaan taas uusia parempia kehitysmuotoja! Ei mitään käsitettä ilman vastakäsitettä. Ja enempää ei ihminen tarvitsekaan voidakseen elää!
— Ihminen ei elä vain käsitteistä.
— Usko hyvään on kuoleman elämä; pyrkimys hyvään on elämän terveys.
— Miksi me pyrkisimme ja pyristelisimme, me kehityksen ja kohtalon ketjuun vangitut? Elämä voi pyrkiä meidän kauttamme johonkin, Jumala voi pyrkiä… mutta me, me…?
— Sinun katkeruutesi nauraa minun uusidealismilleni, mutta tiedäthän, etten minäkään enää ole vallan naivi ensi-eläjä… Ja kuta pitemmälle kehityksessä pääsemme, sitä epämääräisempänä, aavempana ja autereisempana väikkyy määrä. Lakeoilla virtaa lippunsa taakse yhdistynyt yksisieluinen kansa, huipuilla kulkevat yksinäiset ja ylhäiset ja pettävin välimatkoin viittoo heille avaruus, mutta kuitenkin se viittoo…
Mirjda oli äkkiä improviseerannut itselleen aatteet ja kannan ja kuvat, kokonaisen kauniin sadun, ja hän oli puhunut vakuuttavasti ja lämmöllä, ikäänkuin hän itsekin olisi uskonut siihen mitä sanoi. Taikka tahtoi hän kenties saada heitä molempia epäilijöitä vakuutetuksi…
Mutta Selinä pudisti päätään kuin epäuskoinen:
— Pitäisi olla fantasti hapuillakseen avaruuksissa, joita ei tunne… ja fantastilla pitää olla innostusta ja minä en usko siihenkään.
— Usko työhön!
— Työhön minkä tähden?
— Työhön työn tähden, olemassaolon lievityksen tähden!
— Minä en voi tehdä työtä eudemonistisessa tarkoituksessa, olen kokenut sen, se raukeaa tyhjiin… ja sitä aatetta en löydä, minkä vuoksi kannattaisi tehdä mitään. Mitä hyötyä siitä on? Kuka iloitsee tai onnellistuu minun työstäni, minun elämästäni? En minä itse.
— Minä.
— Sinä?
He mittasivat toisiaan kuin kaksintaistelijat.
Jos minä yleensä johonkin uskoa voisin, uskoisin sinuun, mutta en tahdo enää pettyä, en uskoa, sanoi Selinän sielu.
Jos sinut joku pelastaa voi, pelastaisi sinut rakkautesi minuun, mutta silloin minunkin pitäisi rakastaa sinua, huokasi Mirdjan sielu.
Sinun tähtesi minä voisin elää, puhui Selinän katse.
Minä en jätä sinua, sinä sairas ritarini, vakuutti lujana Mirdja silmä.
— Tahtoisitko, että minä eläisin? sanoi Selinä, puhu totta!
— Tahtoisin, sanoi Mirdja.
Ja Selinä tarttui Mirdjan molempiin käsiin ja suuteli häntä liikkumattomille huulille.
Kuin hartautta ja pyhää suitsutusta oli ilmassa… hiljaisena henkenä korkeassa temppelissä värisi Mirdja… Sen täytyi tapahtua. Se oli ainoa keino parantaa.
* * * * *
Siitä päivästä alkoi heidän varsinainen suhteensa: Selinä oli sairas ritari, joka heikkona ja ruhjottuna leppoisan päivän armoilla makasi; Mirdja oli aurinko, joka lämmitti, loi ja paransi. Ja ne olivat heidän ihanimpia hetkiään, heidän molempien. Tai onko maailmassa mitään suloisempaa tunnetta kuin elämääntoipuvan, ja onko riemuitsevampaa, hienoissa huomioissa ja omanvoimantunnossa hekumoivampaa sieluntilaa kuin sairaanhoitajattaren? Joka päivä uusi kukka puhjennut auringolle, uusi usko nostanut päätään, uusi toive lähtenyt lentoon, uusi mielikuva kirkastunut. Jokainen päivä täynnä luonnontutkijan yllätyksiä, salaisia iloja, selittämättömiä hurmioita.
Selinä oli tullut avomieliseksi ja välittömäksi kuin lapsi. Suloiselta tuntui hänestä jättää väsynyt sielunsa omien lepoasentojensa mielivaltaan. Ja hän kevensi sen taakkaa, kertoi elämästään, sen pienistä, tyhjistä iloista ja sen suurista yksintuskista hiljaisina öinä.
— Paljon oli minussa katkeruutta, kertoi Selinä, paljon epäilystä, ja enemmän vielä tylsyyttä ja harmaata halveksintaa, mutta kaikki on sulanut pois sinun katseesi alla. Sinä olet voittanut. "Usko hyvään on elämä", niinkuin sinä sanoit. Sinä olet se hyvä, johon voin uskoa, sinä se elämä, jota voin elää. Kaikki, mikä on ollut sinua ennen, on kuin varjoa; kaikki sinun jälkeesi kuolemaa.
Mutta sellaisina hetkinä tunsi Mirdja aina salaisen piston rinnassaan… se oli kuin epäsointu, kuin pilvi, kuin enne. Kuinka jaksaisi hän aina olla sairaanhoitajatar, aina kantaa tätä raskasta edesvastuuta toisen elämästä… ei koskaan olla heikko, ei koskaan levähtää, ei koskaan velttona heittäytyä mielialojensa oikuille? Sillä sinä hetkenä he vajoaisivat molemmat. Mutta tämä oli sittenkin niin kaunista, olla sairaan miehen uhrautuva ystävä, Mirdjan elämän valkehin teko oli tämä ystävyys. Sillä toiselta puolen tunsi hän vaistomaista inhoa ja vastenmielisyyttä kaikkea mädännäistä ja madonsyömää kohtaan, mutta hän oli voittanut sen tunteen ojentaakseen auttavan käden sairaalle miehelle. Ja hän oli palkittu: helmiksi ja hohtokiviksi muuttuivat hänen koskettaessaan sairaan tummina kihoavat veripisarat, kultaa paistoivat avonaiset haavat… ei koskaan, ei unissaankaan ollut Mirdja nähnyt niin paljon ihanuutta kuin sen sairaan miehen sielussa. Mutta se oli samalla kärsimystä koko ajan, ja yhä useammin alkoi Mirdjaa painaa katkaiseva väsymys. Se oli kuin pelastaa hukkuvaa, kun limaiset meriruovot rumilla käsivarsillaan kietoutuvat kiinni valkoisten jäsenien ympärille yrittäen vetää alas, tukehduttaa ummehtuneella huohotuksellaan… kuristaa tahmeaan syleilyynsä… Minun täytyy saada olla jo heikko, minä en jaksa enää! vaikeroi sellaisina hetkinä Mirdjan sielu. Ja silloin sattui, että he molemmat tuijottivat synkkinä lattiaan puhumatta mitään. Mutta kun Mirdja huomasi levottoman, onnettoman ilmeen ystävänsä kasvoilla, vavahti hän ja kiiruhti iloitsemaan aaveet pois.
Kerran sanoi Selinä:
— Minulle oli aina sanottu, että nainen ei voi rakastaa muuten kuin säälinsä lävitse ja siksi olin minä sulkenut itseni naisen rakkaudelta. Säälin suudelma olisi pahempi kuin ostettu. Kirottu, kirottu jokainen suudelma, jota ei anna yksilöllisen itsekkäisyyden kaikkisyöpä ja polttava intohimo! Todellinen rakkaus on aina voimakasta ja iloista, itselleen elävää aistirakkautta, ja se on se ainoa oikea. Sano, Mirdja, rakastatko sinä minua itsellesi…?
Silloin kävi pisto Mirdjan rinnassa pakottavaksi kuin halvaus. Hän ei voinut kieltää eikä myöntää, ja hän vastasi:
— Sinä tiedät, että minä itse vihaan sääliä yhtä paljon kuin sinä.
— Kiitos Mirdja, sinä olet opettanut minut kunnioittamaan naista, sanoi Selinä.
Mutta omantunnon puristuksiin jäi Mirdja, hautomaan hirveitä ajatuksia. Ei, itselleen ei hän rakastanut Selinää… ja kuitenkin tahtoi hän hänet säilyttää. Mitä tahtoi hän tästä miehestä? Miksi uhrautui hän hänen tähtensä? Eikö se ollut sittenkin pelkkää yleistä ihmisrakkautta, sääliä? Surkuteltavia olivat sekä säälijä että säälittävä. Miksi ei hän ollut voinut kulkea ohi nähtyään, mikä tuo kalpea mies oli? Miksi ei hän ollut voinut mennä kylmänä tiehensä, miksi oli sydän sulanut, mieli heltynyt, hänen, egoistin, elämän vaahdoilla herkuttelijan, miksi, miksi? Kirottu naisen fatalistinen taipumus uhrautua ihmisille, joita hänen itsekäs rakkautensa ei kuitenkaan tunnusta…! Millainen olisikaan se mies, jota Mirdja rakkauden huumassa itselleen pyytäisi? Aina sama uni hänestä: korkea, voimakas, valtia, ja hänen kaksoishenkensä olisi Mirdja, heikompi kaksoishenkensä. Ja sentään olisi hän sille miehelle kaikki: sytyttäjä ja runotar, ystävä ja toveri, nostaja ja langettaja, kuten elämä itse. Eikä vain palasia, kuten tähän asti: milloin toveri, milloin ystävä, milloin laupeuden sisar, milloin kiehtova aisti-eläin, milloin käsitteellinen äly, milloin… murusia, sirpaleita. Miten elämän-rohkeaa, korkeaotsaista ja riemuitsevaa olisi heidän lempensä!… Mutta tämä, tämä ainainen kuolemanvarjon alla riutuminen, tämä kalvava kannatus, tämä salainen yksin-painiskelu… oh, miten sietämätöntä! Pois tästä hivuttavasta elämästä, tästä ainaisesta sairauden tuoksusta, pois, pois! Mutta miten? —
Mirdja oli tehnyt paljon laskuvirheitä. Hän oli päättänyt ensin parantaa sairaan ja siihen asiaan oli hän lainannut rakkautensa varjon. Sitten, niin oli hän ajatellut, pitäisi terveen miehen kyllä pystyssä työnhimo ja kunnianhimo ja hän, Mirdja, voisi siirtyä pois… Mutta tällä miehellä ei tulisi koskaan olemaan terveyttä, ei työnhimoa, ei kunnianhimoa ilman rakkautta, ilman Mirdjaa, sen tiesi hän nyt. Ja Mirdja ei rakastanut. Oliko hän edes ystävä! Miksi oli hän sitten hänet pettänyt, miksi vain lainannut itsensä, syöttänyt valhetta kuolevalle kuten lääkäri?… Hänen täytyi kuitenkin lopuksi repäistä itsensä pois. Minkä hirveän leikin hän olikaan leikkinyt! Parantanut ja vaalinut itselleen sielun, voidakseen sen sitten tuhatverroin varmemmin ja kiduttavammin tappaa, antanut sille kaiken voidakseen sitten taas kaikki ryöstämällä sen siihen paikkaan nujertaa. Ja loppu lähestyi hirvittävällä varmuudella. Kauheat valintamahdollisuudet: pelastaa Selinä pitkittämällä rakkauden valhetta koko elämän-ijän tai sanoa totuus ja tappaa hänet paikalleen.
Mirdjan sielu voihki ja vaikeroi ajatusten lahjomattoman, julman pakon alla, ja hänen tuskansa kävi päivä päivältä yhä hirvittävämmäksi ja sietämättömämmäksi. Mutta se hänelle selvisi, ettei tätä suhdetta enää voisi jatkua. Se oli mahdoton. Hänen täytyi tunnustaa totuus. Hänen voimassaan ei ollut parantaa ystävää.
* * * * *
Tänä iltana piti Selinän tulla Mirdjan luo. Heillä oli tapana pitää pieniä laulu-iltoja keskenään. Ja nyt sen suuren, sen kauhean, sen oikean piti tapahtua.
Selinä tuli jotenkin myöhään. Mirdja oli odottanut tuskallisella jännityksellä.
— Miten sinä olet kaunis ja kalpea tänä iltana, sanoi Selinä Mirdjalle. Mutta sinussa on samalla jotakin peljättävää ja suurta kuin suru, kuin meri tuolla ikkunan edessä…
He lauloivat Griegiä. Pohjoismainen raju synkkyys, koko hänen vuorenpeikko-mystiikkansa suli ihmeellisesti yhteen hämärtyvän illan ja meren kanssa. Kuin uusi ijankaikkinen sielu siitä syntyi.
Meri kimalteli ja kohisi. Painui aurinko, lankesi hämärä.
Ja aina he vielä lauloivat.
Meri oli ihana ja suuri.
— Griegin musiikissa on paljon itsekkyyttä, sanoi Mirdja pannenGriegin sivulle.
— Kuten kaikessa kauniissa täytyy olla, sanoi Selinä. Suuret tähdet syttyivät lämpöiselle syystaivaalle. Ja yhä he vielä lauloivat.
Selinä lauloi Mirdjalle:
"Fylgia, Fylgia, pois älä käy, kun mun murtavi halpuus maan, sa arka, sa ylhäinen, lähellä näy, kun aattein alhaisin tummennan hahmosi sun, min kauneus loi tähtivalkeain haaveissa vaeltamaan…"
Yhä ihanampana, läpihohtoisempana värisi sävel. Selinä oli enemmän sielua kuin itse musiikki. Uskonsa ja rakkautensa kirkastamana hän paloi, hän, epäilystä, vihasta ja vilusta noussut, pyhänä hän paloi.
Ah, kaiken kauneuden katkeraa valheellisuutta!
Mirdja puhkesi rajuun itkuun. Nyt sen täytyi tapahtua, sen hirveän!
Hän sulki silmänsä, tukki käsillään korvansa, ettei hän näkisi, ei kuulisi mitään… ja ponnisti kurkustaan esille kovan, kamalan huudon, joka soi kuin parahdus.
— Minä en rakasta sinua! Voitko antaa minulle anteeksi…?
Selinä jäykistyi, tukehtuvansa luuli.
He vaikenivat kauheata kohtalokasta vaikenemista.
Vihdoin sanoi Selinä käheästi:
— Ja tämä kaikki, mitä on se ollut? Valhetta? Sääliäkö, sano, sääliäkö?
— Ei, ei, ystävyyttä.
— Voiko ystävä pettää ystävän? Mutta sinähän oletkin nainen, sinä vähämielinen, joka luulet voivasi ostaa ihmissielun kourallisella sääliä ha-ha-ha!
— Oi Jumala, älä naura, älä halveksi minua, ymmärrä minut! sinä olet minulle kallis, rakas kuin rakkain ystävä!
— Ystävä, sehän kuuluu olevan naisen valtti, jonka hän heittää esille, kun hän jo on tarpeekseen asti pettänyt rakastajaansa ja taas on lentovalmis. Mutta että sinä Mirdja, sinä Mirdja!… Sinunhan piti olla sukupuolesi ulkopuolella… Ja minä hullu, joka jo kyllä tunsin naisen… Mirdja raukka! — Niin meidänhän piti laulaa, se on totta. Siis jatkan… luvallanne, neiti —
"Ootko ihminen? Et, vaan Pajazzo…" — — — — — "Ah, naura Pajazzo, tee temppusi parhain, onneni murtunut leikiksi lyö!"…
Yliluonnollinen voima ja katkeruus kuin kuoleman edellä väreili Selinän äänessä. Siinä soi koko hänen elämänsä aikainen pettymys ja tuska uudistettuna tuhatkertaisin väkivoimin, uudistettuna niin, ettei enää mitään ollut pelastettavissa.
Se oli kuin parantumattoman kuolinparahdus.
Mutta Mirdja oli lyyhistynyt kokoon… Liikkumattomana, yhteenpuristetuin huulin hän istui tuntien ikäänkuin viimeisen tuomion kulkevan ylitsensä… Tuo oli hänen työtänsä tuo… hänen, jonka oli pitänyt uhrata hyvin töiden alttarilla.
Kirottu, kirottu kaikki muu paitsi itsekohtaisin itsekkyys!
* * * * *
Patsaana istui Mirdja paikallaan. Tuskin oli hän huomannut Selinän poistumista. Mustaa ja hiljaista kaikki…
Ainoastaan toukka naksutti vanhassa seinässä. Se oli kuin ijankaikkisuuden kellon lyönnit.
Äkkiä säpsähti Mirdja. Hän hypähti ylös. Oli vähintäin jo puoliyö. Etehisestä kuului outoa kolinaa ja samassa aukeni ovi. Se oli Selinä ja niin päissään, että tuskin pystyssä pysyi. Sellaisena ei Mirdja ollut häntä vielä milloinkaan nähnyt.
— Minä tulen vähän sopimattomaan aikaan, mutta entä sitten! Ei rakkauskaan kysy aikaa, milloin tulee ja menee — eikä kuolema; ne ovat suuria herroja ne; minulla on ylhäistä seuraa… Katso, minulta jäi äsken vastaamatta, minä olin hajamielinen. Sinä pyysit minulta anteeksi. — Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi sitä, ettet voinut minua pelastaa ja parantaa ja hissata ylös… Katso, ei se sinun syysi ollut, sinä näit tosiaan siitä paljon vaivaa… Ai, ai, se on raskasta olla laupeuden sisar. Ei sitä osaa kuka hyvänsä… et sinäkään… Katso, sinä teit pikkuruikkusia virheitä; niitä sinun ensi kerralla tulee välttää… Minä sanon ne sinulle; ensiksi: laupeuden sisaren pitää olla pyhä, valkea risti sinisellä rinnalla… hän ei saa suudella potilaitaan — ee — ei! — Se on numero yksi. Sitten seuraa numero kaksi: laupeuden sisar ei saa valehdella eikä pettää, ei silmillä, ei suulla eikä sydämellä. Se on synti. Kolmanneksi: laupeuden sisaren pitää pysyä alallaan eikä haalia itselleen kokoon syntisiä kaduilta ja kujilta, — jättää sen työn poliisille, eikä valita itse itselleen pelastettavia, — jättää sen työn Jumalalle… Ja sitten — ei pidä kehoittaa miestä kirjoittamaan tohtorinväitöskirjaa, ellei itse tahdo tulla tohtorinnaksi. Piruako minä sillä tittelillä teen! Se on naisten koristuksia, sen hankkii mies naistaan varten, kuten rahan, kuten kaiken maailman turhuuden ja prameuden —
"Mua mitä haudan yössä hyödyttää, jos aarre-arkut jälkeheni jää, jos mua laulu, aikakirjat kiittää ja muistohoni urhomaineen liittää…?"
Mirdja istui ja nyyhkytti hiljaa. Niin syvästi ei ollut vielä kukaan häntä loukannut. Mutta hän ymmärsi, että tämä oli välttämätön seuraus… Hänkin oli loukannut tuota miestä joka hetki, jonka oli ollut yhdessä hänen kanssaan ilman rakkautta. Mutta kasvamistaan oli kasvanut hänen hellyytensä yhä, minkä mahtoi hän sille, ja nyt, nyt olisi hän antanut vaikka henkensä, jos olisi voinut vapahtaa hänet muulla kuin rakkaudellaan. Hän nyyhkytti hiljaa.
— Niin, itke, itke, ihana Mirdja, mutta älä minun tähteni! Minä en siedä sitä. Ihminen, joka itkee toista eikä kuitenkaan rakasta häntä, loukkaa… Mutta itke sentään, ihana Mirdja, siitä sanotaan naisten silmien tulevan kauniiksi, aivan auringon-ihaniksi… Ja ennestään noin ihanat silmät! Sinä tulet niiden valolla vielä sokaisemaan monen merenkulkijan… Itke silloin, itke joka kerta, ihana noita, kun venhe vaipuu! Ei hukkuneiden tähden, vaan itsesi tähden itke, Mirdja, itsesi tähden… Oi, onneton tyttö, minunkin tekee mieli itkeä tähtesi ja minulla on se oikeus, sillä minä rakastan sinua, minun kyyneleeni ovat kuin rukous Jumalan luo.
Sitten seurasi pitkä vaikeneva pimeys…
— Anna minulle anteeksi tämä yö, sanoi Selinä vihdoin selvinneenä. Minä en ajattele pahaa sinusta. Ja sinä voit ymmärtää minut, sen äskeisen… Sinä tiedät, mikä kaikki on takanani, ja se tuli äkkiä takaisin katkerana, musertavana… Jos taas on jotakin, jota minä en ymmärrä sinussa, on se kai siksi, että olet nainen ja voiko mies koskaan ymmärtää naista? Ja sinua, joka olet niin ihmeellinen!… Minä en koskaan voinutkaan käsittää, kuinka sinä minua rakastat, niinkuin ei onneaan kenkään käsitä, sen minä nyt paremmin käsitän, että sinä et voi minua rakastaa.
— En itselleni.
— Niin, et itsellesi, — ystävä. — Mutta minä olin jo niin lähellä kuolemaa, että ainoastaan suurimman naisen suurin rakkaus olisi voinut minut pelastaa.
— Minun sairas ritarini.
— Minun kärsinyt ystäväni; minun kalleimpani! Mutta älä puhu minulle mitään, älä sano sanaakaan! Sinun pehmeä, armas äänesi riisuu minulta voiman ja minun on nyt lähdettävä — sinun tähtesi. — Sinulla on ollut raskasta elää minun kanssani.
— Raskaampaa erota…
— Älä puhu, älä puhu!…
Äänettömästi otti Selinä hattunsa ja puristi Mirdjan kättä, puristi niin, että Mirdja hiljaa kiljahti…
Siinä jäähyväiset.
* * * * *
Seuraavana aamuna lepää Mirdja sohvalla orkideevihko kädessään. Kummallisia kukkia! Niistä ei voi sanoa, minkä näköisiä ne ovat, minkä värisiä, ovatko ne iloisia vai surullisia.
Ne olivat kuin hänen sielunsa. Se oli keveä ja se oli raskas. Selinän kanssa oli mennyt uhrautuvaisuuden painajainen ja hän hengitti taas helposti… Mutta laupeuden sisar hänessä itki sairasta ritaria, itki ja vakuutti, että he olivat ijankaikkisilla siteillä sidotut. Ja sen ääni oli niin lemmestä tuskainen, niin vastustamaton, että Mirdjan täytyi nousta ja lähteä etsimään kadonnutta…
Selinä oli matkustanut, sanottiin.
Mirdja palasi. Istui koko päivän, kädessään kuolevat orkideet, jotka olivat kuin hänen selittämätön, kärsinyt sielunsa.
Suuri sali hehkuu komeita kruunuja, kirjavia tulia. Heleä- ja tummapaloisia silmiä liukuu ohitse. Paljon silmiä, janoisia, pyytäviä, puhuvia silmiä, gasellin arkoja katseita, kotkan kovia silmän-iskuja, kyyn verenvetäviä pistoja. — Paljon sieluja, enemmän vielä sielujen varjoja, kalpeita, harmaita naamiaissieluja, yökuluneita kutistuneita kumarasieluja… Mutta kaikki loistavat ja palavat nyt.
Mirdja tanssii, tanssii… kaikkien kanssa ja kaikki tanssivat hänen kanssaan. Mutta Yrjö Särkkä tanssii ainoastaan Mirdjan kanssa.
Mirdja on loistavista loistavin, silmiltään ja sielultaan palavin, kevein ja syvin kaikista.
Yrjö Särkkä on myrsky- ja kiihkokauden huuhtomatonta kultaa. Hän tahtoo olla jalokivien mustakourainen kaivosmies. — Kuonaa, katinhelyä! sanoo hän sille suurelle salille, paitsi hän, tuo yksi.
— Sinun ruumiisi kosketus on pehmeämpi, sinun sielusi tuli kuumempi ja kummempi kuin kenenkään, kuiskaa hän sille yhdelle.
— Entä en olisikaan kova enkä pehmeä, en kuuma enkä kylmä, kenties vain pimeää ja tyhjää.
— Et pimeä ainakaan, sillä sinä säteilet ja loistat, mutta jos virvatuli lienet…
— Jos sinä minun elämäni tulen tuntisit, et luokseni tulisi. Se on vaarallinen.
— Oh, minä tunsin sen jo ennenkuin minä näin sen, niinkuin minä sinut tunsin ennenkuin minä sinut näin.
— Toiset eivät tunne vielä nähtyäänkään.
— Sinun tulesi polton minä tunsin jo vuosia ennen sinun tuloasi. Ja ne vuodet olivat kuin yksi ainoa suuri kaipaus, kuin hillitön, kiivas, loppumaton himo sitä polttoa kohti.
— Mutta minun elämäni tuli on hävityksen tuli.
— Anna sen hävittää, niin sinä itsesi arvoinen olet.
— Mutta se kulkee sammuvain sielujen ja veristen sydänten yli.
— Anna sen kulkea. Sinullehan on pelko tuntematonta.
— Kunpa olisi tuntematonta myös sääli!
— Siksi vertaisenasi pidä minua, Mirdja, ettet säälistä minua kierrä.
— Vaikka sortuisit.
— Vaikka sortuisin.
— Jospa olisit yhtä kaunis voimassasi kuin olet kaunis ylpeydessäsi!
— Minun rakkauteni on oleva voimani.
— Rakkaus on heikkous, se takaa vain tappion.
— Mistä me taistelemme?
— Ylivallasta.
— Ja jos minä häviän?
— Niin katson minä alas ja käsken pois.
— Mutta palkkani, jos voitan?
— Rakkauteni.
— Oletko usein sillä ennen palkinnut?
— Sen annan vain voimakkaammalleni ja tähän asti olen itse ollut voimakkain.
— Oletko ollut onnellinen, voittajatar?
— Minun toivoton rukoukseni on kuulunut: Jumalani, suo minun kärsiä tappio, katsoa ylös ja rakastaa.
— Onko se totta?
— En ole koskaan vielä sanonut enkä tehnyt mitään, joka ei jo seuraavana hetkenä olisi valhetta.
— Olisitko juonten punoilija?
Mirdja teki valkeilla käsivarsillaan kauniin, kietovan liikkeen, heittäen keveällä vallattomuudella:
— "Es ist so süss zu scherzen mit Liedern und mit Herzen!"
Valssin säveleet soivat taas surullisesti, kuumasti ja vetävästi.
Yrjö kumartaa kevyesti Mirdjalle. Hänen suonissaan tykyttää ja leimuaa. Hänestä tuntuu kuin pitäisi hän käsissään elämänsä suurta punaista sydäntä, ja suuri riemu keinuu, kuohuu ja karkeloi sen suuren surun rinnoilla. — Mitä olivat nuo keveästi heitetyt ajatusläikähtelyt? Sattumaa, tanssimusiikkia, hulluutta, tyhjyyttä. Ennen kaikkea vain sanoja, sanoja. Mutta sittenkin…
Ja ääneti puhuu Yrjön sielu sille, jonka hän ainoakseen on valinnut:
— Jos sinä olisit yksinkertainen, helppo, läpinäkyvä, ehjä, ylevä ja pyhä, et olisi niin mieltäkiinnittävä. Mutta kun olet monimutkainen, selittämätön, omiin verkkoihisi kietoutunut, ristiriitainen, luonnoton, harvinainen, kenties mielipuoli ja rikollinen, niin saatat ihmiset hulluiksi ihanalla epäsoinnullasi…
Ja Mirdjan sielu vastaa:
— Minä olen täynnä itsetietoisia, itserakkaita ivan perkeleitä. Minä tiedän saavuttavani tunnustusta. Minun ylpeyteni vaatii sitä…
— Pirunkorento, pirunkorento, kuiskaa Yrjö.
— Minä olen levottomuutta, tuskaa ja onnettomuutta… Jätä minut, jos lipussasi on rauha!
— Ei, kaikkien sota kaikkia vastaan!
Yrjö katsoo Mirdjaan. Hänen silmänsä palaa, hänen sielunsa palaa.
Mirdja hymyilee takaisin ja nauttii.
* * * * *
Mirdja ja Yrjö kohtaavat toisensa joka ilta silloin kun tähdet syttyvät, ja erkanevat, kun ne vaalenevat aamun sarastukseen. Ajatusten rakettikarkeloa pimeässä, sielujen hiljaista, ihanaa aaltoamista untuva-pehmeässä yössä, tunteiden alituista avaruus-soittoa on heidän elämisensä.
Sitten tuli se viimeinen ilta.
He olivat kävelleet pitkän kierroksen ulkona. Huhtikuun kevättuoksuista routaa olivat polkeneet. Heidän mielensä oli pehmeä ja surullinen kuten usein keväällä ihmisten. Nyt he istuivat hämäränpimeässä Mirdjan luona. Pimeässä ja äänettömyydessä.
— Siunattu yö joka rikkoo aidat ja nostaa naamiot, joka vapauttaa sielut ja yhdistää sydämet, sanoi Yrjö.
— Siunattu päivä, joka taas kahleet irroittaa.
— Sinun lävitsesi ei koskaan voi nähdä kuten muiden ihmisten, sinä paha, oikullinen, selittämätön Mirdja. Päivän-kova ja yön-pehmeä olet ollut minua kohtaan. Kumma sinä olet, ihme sinä olet, arvoitus sinä olet, Mirdja. Minä en voi lakata sitä toistamasta. — Niin kutsuva ja niin poistyöntävä, niin viettelevä ja niin välinpitämätön yht'aikaa! En ole koskaan vielä tavannut naista, jonka käsivarren kaarto olisi hekumallisempi, jonka liikkeet pehmeämmät ja kiehtovammat kuin sinun, Mirdja. Kun kaulaani kiertää käsivartesi hivelevä kosketus, hukkuu koko olemukseni sinun sitovaan silmänräpäys-huumaasi, sinun ihanan taipuvan ruumiisi naisellisen himollisuuden hiljaiseen rytmiin. Ja sinä et sentään tee mitään, sinä et tunne mitään, ja niinpä huumioni kuume aina säpsähtää sinun jääkylmää osaaottamattomuuttasi, kun se tahtosi yhteisen iloliekin ääressä palaa. Sinä olet nainen etkä ole nainen. Turmeltunut olet ja viaton.
Mirdja katsoi eteensä pimeässä ja hymyili omituista hymyä kuin itselleen ja vaikeni.
— Sinä et kenties ymmärrä minua. Tämä minun puheeni sinulle on pyhä pakko. Minun täytyy sanoa sinulle kaikki, mitä olen ajatellut. Minä en jaksa enää ajatusteni yksinpainoa kestää. Tai kenties en kestä enää sinun läsnäoloasi, sinä sfinksi. Katso, minä tiedän, minä tunnen, että sinä olet outo, eksootinen ja kuuma kukka, hekumallinen ja hermostunut, mutta miksi minä löydän sinussa vain sen vaalean ja viileän? Miksi minun kosketukseni muuttaa sinut kovaksi kuin kristalli, kylmäksi kuin jääkukka? Minä en ymmärrä sinua. Jos rakastat minua, miksi et puhkea minulle olemuksesi sisimmäksi, siksi punapaloiseksi yöliljaksi, jonka tiedän sinussa kasvavan? Kenelle, kenelle se aukee, ellei sille, jota rakastat! Tai sitten — — Ellet rakastakaan minua — — — Minä en jaksa sinua ymmärtää. Ristiriitaisuutesi on räikeä ja ilkkuva. Ellet rakastakaan minua, miksi olet sellainen kuin olet, miksi kiedot minut käsivarsillasi, miksi vangitset minut silmilläsi, miksi huumaat minut suuteloillasi, mikset anna minun mennä, kuule, ellet rakasta? — Mutta sinähän rakastat, muuten olisit kuin ne keveät ja kurjat, muuten olisit — epäsiveellinen nainen.
Mirdjan silmässä leimahti kuin salama. Kuuma yölilja avasi hetkeksi teränsä, mutta se hehkui vihaa, vihaa, elinaikaista vihaa kuolettavasta loukkauksesta. — Hiljaa, ylpeästi kohottautui kuin vieraan naisen pää. Sen ilme oli kova ja korkea kuin käskijän.
— Mene, sanoi hän hiljaa ja painavasti, koska minä olen sinulle ainoastaan epäsiveellinen nainen.
— Jumalani, epäjumalani, Mirdjani, sinä korkein, kaunein ja puhtain kuolevaisista, sinä kauneuden uni naisten joukossa, sinä tiedät, mitä olet minulle…
— Minä en rakasta sinua… minä olen vain epäsiveellinen nainen.
— Jumalani, miten kuolettavasti olen loukannut sinua, voitko antaa anteeksi! Ei, et voi, minä tiedän sen. Sinua rukoillaan yhtä turhaan kuin käsketään. Minä olen lausunut kuolemantuomion meidän suhteellemme.
Minä en jaksanut sinua ymmärtää, minä aloin ahdistaa sinua poroporvarillisten valintamahdollisuuksien sisälle. Ja sinä hetkenä minä kuolin sinun sielussasi, minä näin sen ja minä olin tukehtua tuskaani. Ja nyt minun täytyy mennä, minä tunnen sen.
— Niin, sanoi Mirdja hiljaa, tavattoman surullisesti, — jotakin on särkynyt ainaiseksi. Se oli vain uni, joka poltti siipensä.
— Minun elämäni kaunein, ihanin uni! — Muistatko sitä iltaa, jolloin leikimme suurilla sanoilla? Sinä olit minua voimakkaampi. Minä en jaksanut sinua kestää. Minun on aika lähteä. Meidän välillämme on kuoleman viikate.
* * * * *
Yrjö Särkkä kulkee yksin pitkin routaista huhtikuun tannerta, kulkee koko yön, ja hänen sairas, lemmensärkevä sielunsa nyyhkyttää tuskaista jäähyväislauluaan Mirdjalle:
— Sinun valkeat käsivartesi kietoivat minut paulaansa kuin väkevän virran vaahtiset pyörteet, ja minä jään tuijottamaan niihin ja tahtoisin syöstä niiden jälkeen vaikka henkeni kaupalla. Mutta sinä itse etenet ja etenet kuin virran vierivä vesi, ja minä tiedän, että yhtä vähän kuin se, tulette sinä ja sinun rakkautesi koskaan takaisin. Mutta minä kivetyn äänettömäksi rantakalliollani. En tahdo huutaa sinua turhaan takaisin. Enemmän kuin kuolemaa pelkään nähdä silmissäsi kylmää halveksimaa tai sameaa sääliä. Minä tahdon ajatella niitä veden vierivinä valoina, virran väkevinä välkkeinä. Minä tahdon mieluummin muistaa niitä viheräsilkkisinä, vetävinä vedenneitosilminä, vaikkakin ne ovat minut unohtaneet.
Mutta Mirdja istuu pimeässä ja itkee. Hän oli sittenkin voimakkaampi, tuo mies, joka voitettuna ja itselyömänä siirtyi. Hän sanoi totuuden, sen totuuden, jota Mirdjan oma sielu hiljaisina hetkinä on hänelle hokenut, jota muut ovat ajatelleet, tietystikin, mutta jota kukaan ei ole uskaltanut lausua ääneen. Nyt se vihdoin oli siinä tuo sana, ilmielävänä! Mutta rakastaa sellaista voittajaa, joka ottaa hänet syliinsä sanalla: epäsiveellinen nainen! Ei koskaan! Filisteri parka Mirdja. Mutta Yrjö ei sittenkään uskonut omien sanojensa totuutta siksi, että hän rakasti Mirdjaa. Mikä miehen sielun ääretön typeryys, mikä rakkauden raukkamainen uljuus! Ei, ei! Mikä ymmärtämys, mikä herkkä aisti, mikä voima siinä, että hän kuitenkin lähti! Ja hän ei palaa milloinkaan. Hän on ylpeä. Hän oli sittenkin mies. Mutta ei Mirdjalle.
Mirdjan sielu nyyhkyttää: minä rakastan, minä rakastan sinua! Ja hänen tunteensa repelevät hänen sydäntään kuin petolinnut. Mutta jos sinä palaisit, minä vihaisin, minä halveksisin sinua. Minä rakastan, rakastan nyt!
Auttamattomasti viimeinen ilta.