The Project Gutenberg eBook ofMirdja: RomaaniThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Mirdja: RomaaniAuthor: L. OnervaRelease date: March 8, 2017 [eBook #54306]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIRDJA: ROMAANI ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Mirdja: RomaaniAuthor: L. OnervaRelease date: March 8, 2017 [eBook #54306]Language: FinnishCredits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Title: Mirdja: Romaani
Author: L. Onerva
Author: L. Onerva
Release date: March 8, 2017 [eBook #54306]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MIRDJA: ROMAANI ***
E-text prepared by Anna Siren ja Tapio Riikonen
Romaani
Kirj.
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1908.
Lehtori Kailon suuri sali oli tulvillaan ihmisiä. Kaikki puolueen terävimmät päät olivat kokoontuneet neuvottelemaan pian toimeenpantavan iltaman ohjelmasta. Puuhan etunenässä oli, kuten aina, lehtorin innokas rouva, joka tosiaankin hyvällä omallatunnolla olisi saattanut avata kaikkien jalojen aatteiden yleisen asianajo-toimiston. Mutta sitä hän ei kuitenkaan tehnyt. Hän oli vaatimaton eikä koskaan tuonut esille ansioluetteloaan. Sen tekivät hänen edestään muut ja itsestään oli selvää, että hänelle aina annettiin etusija, kun oli kysymyksessä jonkun uuden yrityksen onnistuminen. Niinpä toimi hän nytkin puheenjohtajana.
Keskustelun sorina, joka kahvipaussin aikana oli yltynyt aivan äänekkääksi hälinäksi, lakkasi äkkiä, kun nähtiin Elli Kailon taas kiipeävän tavalliselle paikalleen pöydän taakse.
— Puolet ohjelmasta on siis jo tiedossa, alotti puheenjohtaja. Maisteri Pientare pitää juhlapuheen, tohtori Rautanen esitelmän ja neidit Pilvenpää ja Aarniheimo esittävät intialaisen tanssin. Mutta tästähän tulee vallan mainiota. Ja muuan pikku seikka vielä, joka erityisesti kiinnittää huomiotani: kaikilla tähän asti valituilla esiintyjillä on suomalaiset nimet. Tulin tässä ajatelleeksi, että mitä jos saisimme painattaa kerrankin nyt sellaisen ohjelman, jossa ei esiintyisi ainoatakaan vieraskielistä nimeä.
— Todellakin erinomainen ajatus, säestivät naiset.
— Kynnetään omilla vasikoilla, virkahti eräs herroista.
— Mitä ohjelmanumeroita meiltä vielä puuttuu? kysyi joku.
— Ylioppilaslaulua tietysti saamme, pieni näytelmä on myös toivossa, mutta miten lie soololaulun. Se olisi epäilemättä hauska numero, mutta voimmeko saada sitä aikaan omilla voimilla? puhui rouva Kailo.
— Eikö teillä siellä ylioppilaspiirissä ole ketään nuorta lupaavaa kykyä, jonka puoleen voisi kääntyä? virkahti vanha, mutta aina keikaileva rouva Pilvenpää kääntyen herrojen puoleen. Eino Kailo istui toisella puolen salia ja hänen ympärillään koko joukko nuoria miehiä. Heidän välillään syntyi hyvin vilkas keskustelu. Vihdoin sanoi heistä eräs:
— Meidän piirissämme löytyy ainoastaan yksi, jonka laulua voi suosittaa.
— Nimi on sitten eri asia, naurahti toinen. Kuka hän on? kysyttiin joka taholta.
— Mirdja Ast.
—???
— Puoli vuotta sitten tuli hän ylioppilaaksi, vallan nuori, hurmaavat lahjat, ihanat edellytykset…
— Hyväänkö yhtä paljon kuin pahaan? ehätti väliin rouva Pilvenpää.
— Tunnetko sinä hänet? kysyi rouva Kailo uteliaana.
— En minä niin hyvin kuin kaikki kaupungin nuoret herrat. Mutta juuri herrat ylioppilaathan ovatkin häntä rekommendeeranneet, lisäsi hän pisteliäällä painolla.
— Hänen nimensä on todellakin hyvin tuntematon ja siitä päättäen lienee sen kantajakin vieras meidän yhteiselle aatteellemme. Ja suotavaa olisi, että kaikki esiintyjät olisivat saman päämäärän elähyttämiä, puhui rouva Kailo, joka ystävättärensä apteekkarinrouva Pilvenpään sanojen alta oli keksinyt epäedullisen arvostelun.
— Eikö laulajattaren päämäärä ole laulaa ja laulaa hyvin? virkkoiEino Kailo.
— Mutta tällaisessa tilaisuudessa, etkö ymmärrä, ovat esiintyjät valittavat myös niin sanoakseni sisällisesti.
— Näyttepä te valitsevan ulkonaisestikin, kuten nimen mukaan.Jumaliste, mitä se nimi esiintyjän esityksiin vaikuttaa!
Äiti loi poikaansa pitkän, nuhtelevan katseen.
— On todellakin surkuteltavaa, että aina pysyt noin etäällä kaikista periaatteellisista harrastuksista. — Sinä siis myös ehdotat, että valitsisimme tuon neidin… mikä hänen nimensä taas olikaan?
— Päinvastoin. Häntä ette voi ollenkaan valita, sillä hän ei kuitenkaan suostuisi tulemaan. Mirdja Ast ei ainakaan kuulu teidän vasikoihinne.
Sekä äidin että pojan äänessä oli ärsyttävä sointu, joka ennusti riitaa. Mutta samassa kiintyi heidän huomionsa muiden keskusteluun, joka äkkiä oli käynyt hyvin äänekkääksi.
— Luulen joskus kuulleeni nimen Mirdja Ast, virkkoi eräs. Se on omituinen nimi, jota ei hevillä unhota, kun sen kerran on kuullut.
— Tytöllä taitaa muuten olla hyvin kummallinen sukutarina. Vanhemmat ovat aikoja sitten kuolleet ja hänen setänsä pitää huolta hänestä.
— Mikä hän on? kuului tuo tavallinen kömpelö seurakysymys.
— Eikö liene joku tilanomistaja. Rikas hän ainakin on.
— Hän on omistanut tehtaita.
— Ei, hän on ollut aikoinaan yliopistossa.
— Mutta viisas hän ei ole missään tapauksessa. Se on hänen huomattavin tunnusmerkkinsä.
— Hän on originaali…
Mutta yleisen hälinän aikana oli apteekkarin rouva vetänyt lehtorin rouvan mukaansa viereiseen huoneeseen.
— Etkö todellakaan ole kuullut puhuttavan Mirdja Astista, sinä, jonka oma poika… on ylioppilas? lisäsi hän epävarmemmin.
— Eino ei ole sanallakaan maininnut hänestä ennenkuin nyt tänä iltana.
— Hänestä puhutaan kuitenkin hyvin paljon kaupungilla. Ei, suoraan sanoen, hän on hyvin vaarallinen tyttö. Minä sanon sen sinulle kaikessa ystävyydessä. Täytyyhän sinun äitinä saada tietää, mitä koko kaupunki tietää, nimittäin että poikasi on korviaan myöten rakastunut tuohon tyttöön.
— Mitä sinä sanot! huudahti lehtorin rouva, hytkähtäen ylös tuoliltaan. Ja hän ei ole mikään hyvä tyttö?…
— Voi kultaseni, hän on sanan täydellisessä merkityksessä huono tyttö. Eikä siinä kylliksi, että hän itse on niin läpeensä turmeltunut, mutta hänellä on myös suuri vaikutus muihin.
— Niin, niin, tietysti kuten kaikilla huonoilla ihmisillä. Ja hän on vielä lisäksi ylioppilas, niinkö?
— Sepä se tässä juuri onkin surullisinta. Minua aivan itkettää, kun ajattelen, että saamme ruveta pelkäämään naisylioppilaitammekin, jotka tähän asti ovat olleet nuorien miesten paras ja suojelevin seura. Jaa, jaa, siitä nyt näkee, miten vähän kirjasivistys ihmistä auttaa, jos kotisivistys puuttuu, puhumattakaan Mirdja Astista, joka ei ole saanut edes koulukasvatusta.
— Ja sinä luulet, että Eino… Mutta rakas Alma, sinä saatat minut aivan pyörälle päästäni. Minä en ymmärrä vielä mitään. Kerro kaikki, kaikki mitä tiedät.
— Aivan sattuman kautta minä tiedänkin Mirdja Astista yhtä ja toista, joka ei suinkaan ole omiaan lisäämään hänen ansioitaan. Ensinnäkin hän on jo huonoa verta. Hänen isänsä oli hyvin omituinen, seikkailija, jolla ei koskaan ollut mitään kunniallista ammattia. Lopuksi karkasi hän vielä ulkomaille jättäen täällä kiikkiin vaimonsa ja velkojansa ja sen koommin ei hän enää näyttäytynyt kotimaassaan. Varmaankin tappoi hän itsensä irstailullaan. Joka tapauksessa elää vielä jossakin maaseudulla hänen veljensä, muuan entinen maisteri, jonka päässä ruuvit kaikesta päättäen myös ovat hyvin höllällä. Hän on kalastanut itselleen jostakin tämän veljensä tyttären Mirdjan, joka lie syntynyt missä maailman äärissä lienee, kaiken lain ja kunnian ulkopuolella tietenkin. Ja nyt tuo setä muka on kasvattanut tyttöä s.o. antanut hänen kasvaa kuin minkä villin ikään. Yhden ainoan vuoden on hän käynyt koulua, ajattele yhden ainoan vuoden, eikä täyttä sitäkään. Silloin oli hän pikku tyttö ja asui serkkuni rouva Maleniuksen luona. Häneltä olen juuri kuullutkin kaiken tämän ja paljon muuta vielä. Tyttö käyttäytyi koko ajan hänen luonaan, niin kuulumattoman julkeasti, ettei sitä voi kertoakaan, sitten eräänä kauniina päivänä karkasi hänkin aivan kuin isä. Ja sille tielle hän jäi. Ukko kai rupesi sitten itse koulumestariksi. Kuuluvat matkustelleen yhdessä ulkomaillakin. Ja nyt yht'äkkiä, äläpäs huoli, niin tuo sama koulusta karannut Mirdja ilmestyy tänne, suorittaa loistavasti ylioppilastutkinnon ja hurmaa kaikki ihmiset lahjakkaisuudellaan ja pirullisella viehätystaidollaan, kaikki miehet nimittäin. Ylioppilaat ovat aivan hulluja häneen. He eivät näe enää ketään muuta, he eivät puhu enää kestään muusta. Jos jossakin tarvitaan älykkäisyyttä, valitaan Mirdja, jos tarvitaan kauneutta, valitaan Mirdja, jos tarvitaan mitä taipumuksia hyvänsä taivaan kannen alla, valitaan Mirdja, aina, aina vain hän. Kaikki sosieteen hienoimmat ja miellyttävimmät tytöt jäävät syrjäytetyiksi tuon hirveän naisen tähden. Hän on turmellut meiltä pojat.
— Mutta onko hän sitten niin hirveän turmeltunut?
— Kysyt vielä. Hän ei tunne edes hyvien tapojen ensimäisiä alkeitakaan eikä tahdo tietää niistä mitään. Hän tosiaan kuin mikäkin katutyttö. Ja ainoastaan herrojen kanssa hän seurustelee. Kuulitko minkä ylistyslaulun he nostivat hänelle täälläkin kaikki ja oma poikasi ylinnä? Se ei ole suositus nuorelle tytölle. Sitäpaitsi tiedän minä hänestä yhtä ja toista, kuten jo äsken sanon, enemmän kuin muut…
Apteekkarinrouva oli alentanut äänensä.
— Mitä sinä sanot miehestä, joka seurustelee Rolf Tannen kanssa? Hän on rappiolla, varmasti rappiolla. Mutta mitä sinä sanot tytöstä, joka viftailee Tannen kanssa? Voiko enää olla epäilyksiäkään siitä, mikä hän on! Ja Tanne on Mirdja Astin alituinen toveri. Ja paitsi kapakoista, on nähty Mirdja Astin tulevan ulos Tannen asunnosta — aamulla.
— Hyvä Jumala, voiko se olla mahdollista! Ja tämä kaikki tapahtuu meidän niin sanotussa sivistyneessä piirissämme. Mutta kenties tuo tyttö on vain lapsellinen! Eikö häntä voisi varoittaa, ottaa kovalle?…
— Kuka sen tekisi? Eivät suinkaan miehet ja naisten kanssa ei neiti Ast suvaitse seurustella. Ja hänkö olisi lapsellinen! Kaikkea muuta. Häijy ja pirullinen hän on, eikä säästä loukkauksiltaan ketään, joka häntä lähestyy kääntämismielessä. Minun tyttäreni on myöskin saanut kokea hänen hävyttömyyttään. Kerran hän nimittäin suorastaan katsoi velvollisuudekseen huomauttaa Mirdjaa hänen elämäntapojensa sopimattomuudesta. Arvaapas mitä tämä vastasi? Nauroi vasten kasvoja ja sanoi: "Tämä osoittaa vaan, etten minä sovi teidän seuraanne, ettekä te minun!" Hän on kokonaan kaiken moraalin ulkopuolella. Niin se on, joka kuritta kasvaa, se kunniatta kuolee.
— Mutta olisiko Einokin ihastunut häneen? Rouva Kailon ääni värähteli.
— Niin kerrotaan.
— Ei suinkaan hyvä Jumala ole lähettänyt meille sellaista onnettomuutta. Eino on vielä lapsi. Hänen täytyy saada silmänsä auki. Minä en voi uskoa hänestä sellaista. Mutta olen sentään iloinen, että sain tietää kaikki. Kiitos siitä! Kyllä tämä elämä voi olla hirveätä!
Molemmat rouvat tulivat taas saliin. Rouva Kailo oli ilmeisesti hermostunut. Sisäinen mielenliikutus värähteli tavantakaa hänen huulillaan ja silmien tuskallinen tutkijakatse pyrki alati tähystämään nuorta ylioppilasryhmää. Miten edesvastuun alaista olla äiti tällaisina kauheina aikoina!
Keskustelu oli taas oikealla tolallaan. Puhuttiin ohjelmasta, aatteista ja aatteellisuudesta, mutta rouva Kailo oli hyvin hajamielinen. Hänestä tuntui kuin kaikki nuo ihmiset ja nuo harrastukset olisivat äkkiä muuttuneet vieraiksi ja epäoleellisiksi hänen sisimmälleen. Hänen sielunsa tunnusti nyt vain yhden sisällön, yhden harrastuksen: pitää kiinni pojastaan, jonka paha maailma tahtoi häneltä riistää, kenties jo oli riistänytkin. Hän tunsi varmasti, että heidän välillään oli jo kauan aikaa ollut jotakin, jotakin hirveätä, vihamielistä ja vierasta. Oliko se maailma, oliko se nainen?… Kenen salaisen vihollisen sielun oli Eino kotiinsa kuljettanut? —
Rouva Kailo istui ja tuijotti Einoon. Jos Eino teki pienimmänkin äkillisen liikkeen, säpsähti hän ikäänkuin olisi pelännyt joka hetki hänen karkaavan huonoille teille yhä kauemmaksi ja kauemmaksi.
Eino näytti kiusaantuvan hänen katseestaan. Hän nousi ja lähti ulos salista.
— Eino, Eino minne sinä menet? huusi rouva Kailo hätääntyneesti tullen eteiseen.
— Mikä mammaa vaivaa? kysyi Eino kummastellen.
— Mihin sinä menet?
— Minun täytyy lähteä vähän asialle, tapaamaan erästä toveria, sanoiEino epämääräisesti.
— Onko se niin tärkeää nyt, kun on juuri kokous?
— On se tärkeää… ja tuo kokous ei ollenkaan huvita minua.
— Huvita, huvita, aina vain huvi etusijalla. Olisi hauska tietää, mikä ja kuka sinua oikein huvittaa. Kenen luo sinä nyt menet?
— Pitääkö mamman nyt välttämättä tietää jokainen minun askeleeni! Ei mamma tunne minun tovereitani.
— Mutta minulla on oikeus tuntea heidät. Minä tahdon tietää, kenen kanssa minun poikani seurustelee, ketkä ne ovat, jotka riistävät hänet pois minulta.
Eino koputteli kiusaantuneesti ja kärsimättömästi kepillään lattiaan ikäänkuin kysyäkseen: vieläkö lisää tuota jankutusta?
Mutta äiti veti samassa pojan mukanaan sivuhuoneeseen ja huudahti hänelle äkkiarvaamatta:
— Kuule Eino, sinä et saa seurustella niin paljon neiti Astin kanssa. Se on kerrassaan sopimatonta. Tuollaiset katututtavuudet!
Eino seisoi silmänräpäyksen ajan kuin lyötynä. Sitten kuohahti hänessä hillitön viha äitiä kohtaan.
— Neiti Ast on minun toverini, jota minä en salli…
— Pitää tehdä ero hyvien ja huonojen toverien välillä.
— Te vanhan ajan ihmiset, ette te ymmärrä meitä nykyajan ihmisiä.Meillä on eri käsitykset sopivaisuudesta…
— Mutta neiti Astista olen minä kuullut niin paljon pahaa.
— Neiti Ast on toveri, josta mies voi ylpeillä.
— Kenties jokainen yhtä paljon kuin herra Tanne, jolla on ollut kunnia päästää hänet aamulla ulos kamaristaan. Se on totta, minä en ymmärrä teidän nykyaikaista toveruuttanne. Nuori nainen, joka toveruuden varjon alla käyttäytyy miten tahansa! Mutta olkoon meillä vanhan ajan ihmisillä lupa sanoa, että sellainen on huono tyttö, meidän poikamme ei saa olla hänen toverinsa.
Äiti oli kiihdyksissä. Poika löi oven kiinni hänen nenänsä edessä ja hävisi ulos.
Äiti huokasi:
— Mitä me voimme heille, me äidit!
Mirdja istui erään puistikon penkillä odotellen Eino Kailoa.
Hän oli pahalla tuulella. Miten kauan Eino viipyi! Hän alkoi jo hermostua, hermostua koko poikaan. Sen oli hän tuntenut etenkin viime aikoina, jolloin hän yhä useammin oli ollut huomaavinaan, että Eino teki peräti lapsellisen tai naurettavan vaikutuksen. Tai oikeastaan, tämä ei ollut aivan Mirdjan oma keksintö. Hän oli kerran sattumalta kuullut jonkun sanovan, ettei Eino ainakaan ole ollut mukana siellä missä ruuti keksittiin, ja silloin oli hän heti paikalla pysähtynyt, astunut askeleen syrjälle ja lykännyt nenälleen kylmäsydämisen luonnontutkijan suurennuslasit. Ja sen jälkeen näki hän kaikki aivan uudessa valossa. Ensiksikin hän tietysti huomasi, että Eino todella oli tyhmä, mutta hän huomasi lisäksi, että kaikki rakastuneet ovat tyhmiä ja että hän itse oli ollut typeristä typerin luullessaan joskus rakastavansa Einoa. Itse rakkautta oli hän vaan rakastanut, rakastanut jo monta vuotta ja yhtä monta vuotta oli mielikuvitus hahmotellut lemmentrubaduurin kuvaa hänen sielussaan. Sitten oli hän tavannut Einon ja tämän silmät olivat katsoneet häneen kuin palavat hiilet ja keväinen yö oli häntä pehmeässä hämärässä hivellyt… Silloin oli Mirdja tuntenut sydänalassaan jotakin niin outoa ja päässä oli pyörryttänyt kuin huumaus ja aivoissa oli alkanut kyteä suloinen epäilys: kenties on tämä rakkautta? Mirdja oli kulkenut vaiti, mutta Eino oli puhunut. Hän oli ensin kertonut sadun itsestään; se oli ollut hyvin kaunis satu. Sitten oli hän kertonut sadun Mirdjasta; ja se oli ollut vielä kauniimpi. Satu prinsessasta ja loppumattomasta vallasta ja valtakunnasta, satu valkoisen käden kannattamasta valtikasta ja mustien silmien kahlehtimista vangeista. Se oli ollut kuin musiikkia Mirdjan sielulle. Hän oli ummistanut silmänsä ja hänen sydämensä oli lyönyt ja tykyttänyt: näin juuri pitää laulaa minun lempeni trubaduurin! — Sitten oli Eino suudellut Mirdjaa, yhden ainoan kerran. Silloin oli pyörryttänyt vielä enemmän ja senjälkeen oli Mirdja kulkenut kuin unessa kantaen salaisen syntiinlankeemuksen riemua rinnassaan.
Mutta siitä oli jo kauan. Lumous oli aikoja sitten rikki. Mutta Mirdja ei ollut käskenyt Einoa pois, sillä hän oli oppinut käsittämään, että prinsessalla täytyi olla orjia ja että mies oli herkullinen leikkikalu naisen käsissä.
Mutta nyt alkoi Mirdja todenteolla kyllästyä Einoon. Kaikki tuntui niin vanhalta ja ikävältä. Ja lisäksi vielä hautoi Eino aivoissaan jonkinlaisia peräti noloja tulevaisuuden suunnitelmia heistä kahdesta, jonkinlaisia avioliittoperspektiivejä… Ikäänkuin se olisi voinut olla edes mahdollista! Mennä naimisiin, kuten mennään tavallisesti. Mitä se merkitsi? Mennä ensiksikin rukoilemaan Einon vanhempia, joita Mirdja ennakkoluuloisesti halveksi; ja olla sitten aina, aina ijankaikkiseen asti yhdessä Einon kanssa, joka oli lapsellinen ja tyhmä! Ei koskaan! Mitä oli rakkaudella tekemistä kaiken tämän kanssa? — Mutta kaikki perhepojat ja -tytöt ovat joko tyhmiä tai petollisia. — Se on ympäristön vaatimus — ja Einon äiti oli varmaankin ainoastaan sievisteleväinen hupsu.
Mirdja istui katkerissa ja pahoissa mietteissä ja piirteli sateenvarjon kärellä hiekkaan. Sitten alkoi hän tuijottaa lehtien lomitse pilviin. Ne liukuivat ohi keveästi ja kiireesti. — Noin, noin nopeasti purjehtisi hänenkin elämänsä. Korkeina tulikaarina kohoaisi hänen tulevaisuutensa. Hän itse liekkisillä siivillä lentäisi ja kansa alhaalla kumartuisi hänen loistoaan. Laulajatar oli hänestä tuleva, näyttelijätär, maailman lumoojatar, jonka ei koskaan tarvitse keltään mitään rukoilla.
Mirdja oli sisäisten mielikuviensa ponnevoimasta noussut seisoalleen, mutta samassa muisti hän Einon ja äkillinen vastenmielisyyden tunne jäykisti hänen sielunsa. Hänen täytyi päästä erilleen tällaisesta rumasta epäoleellisesta suhteesta. Rakkaus, rakkaus; aina vain oli heidän välillään puhetta rakkaudesta! Mirdja sitä ei omannut, tuskinpa Einokaan. Oliko se edes mitään? Tyhmien sielujen onttokaikuinen vaalisana ainoastaan. Sen hän vielä oli todistava. Ja kovana ja ivamielisenä istuutui Mirdja taas odottamaan.
Eino näkyi jo tulevan. Hän kulki kiireesti ja hermostuneesti. Kotoinen kohtaus kuohui vielä hänen mielessään. Miten hävytön ja halpamainen tarkoittelevaisuus olikaan ollut alleviivattuna hänen äitinsä sanoissa! Eino hehkui aivan sielunsa sisimpään asti pyhää vihan tulta perheihmisten pikkumaista ja alhaista siveys-oppia kohtaan. Mutta äkkiä viillähti kuin viluinen puukonterä halki hänen sydämensä: mustasukkaisuuden hirveä järkiviisaus nosti päätään. Jos Mirdja todellakin oli ollut Rolf Tannen luona, minkätähden ei hän ollut sanallakaan maininnut käynneistään? Siinä piili jotakin. Rakkauden puutetta vähintäin. Kenties rakastikin Mirdja Tannea ja leikki vain hänen kanssaan, hänen, jolle Mirdja oli kaikki, kaikki. — — —
— Oletko odottanut kauan? kysyi Eino aivan hengästyneenä.
— Olen odottanut ja samalla ihmetellyt, miksi minä oikeastaan odotan sinua, sillä minun ei ollenkaan tee mieli olla sinun kanssasi nyt.
Mirdjan ääni oli kylmä ja ärtyinen.
Hän rakastaa Tannea, kuiskasi epäilys Einon sydämessä.
— Kenen kanssa sinä sitten tahtoisit olla nyt?
— En sinun, eikö siinä ole sinulle tietoa tarpeeksi! Mirdja närkästyneenä vastasi.
— Mirdja, sinä et rakasta minua. Muuten et olisi noin tyly ja umpimielinen.
Nyt aletaan taas epistola rakkaudesta. No niin, ensiksi: rakkaudella on pitkät tuntosarvet, se on epäilevä ja utelias, puhui Mirdja itselleen.
— Rakastavan pitää siis kertoa kaikki itsestään toiselle, sanoi hän hiljaa ja verhotusti.
— Se on luonnollista. Se joutuu itsestään. Mutta sinä et ole niin tehnyt. Viime aikoina olet pysynyt melkein piilossa minulta ja huhu tietää kertoa, että olet ollut paljon Tannen kanssa, hänen luonansakin. Siitä et ole mitään minulle maininnut.
Toiseksi: rakkaus on vakoileva ja raaka, sanoi Mirdja itselleen.
— Oliko se syytös?
— Miksi olet noin kylmä, noin julma? Tunnusta minulle Mirdja: sinä rakastat Tannea etkä minua. Minun luonani et ole koskaan ollut…
— Sinä et ole koskaan pyytänyt minua luoksesi. Sinä et ole uskaltanut. Katso, kuinka minä näen sinut lävitse. Onko se sitten rakkautta, onko se ritaruutta? Pitääkö minua piilottaa? Onko rakkaus jänis?
— Mirdja, Mirdja, sano minulle, että sinä rakastat minua, ja minä uskallan tähtesi kaikki, koko maailmaa uhmata uskallan…
— Myöskin pappaa ja mammaa?
— Älä ivaa, minulle ei ole mitään sinua pyhempää. Murtukoon kaikki, kun sinä vaan säilyt.
Kolmanneksi: rakkaus on kerskuri ja kunnoton, sanoi Mirdja itselleen.
— Miksi käytät suuria sanoja, jotka eivät merkitse mitään!
— Eivätkö merkitse! Mirdja, sinun täytyy uskoa minua. Kuule, minä voin tappaa itseni tähän sinun jalkojesi juureen. Uskotko sitten?
Neljänneksi: rakkaus on lapsellinen ja hullu, sanoi Mirdja itselleen.
Hän naurahti.
— Oh Mirdja, miksi kidutat minua! Älä naura rakkaudelleni! Minä voin kuolla sinun tähtesi.
Ja Eino heittäytyi maahan Mirdjan jalkoihin.
— Tarpeeton ansiotyö.
— Minä makaan tässä siksi kun kuolen. Sinä et rakasta minua, sinä et rakasta minua. Minulla ei ole mitään jälellä.
— Nouse ylös!
— Suutele minua merkiksi, että minua rakastat.
Kaksi poikaa kulki puiston ohi. He seisahtuivat katsomaan omituista ryhmää ja nauroivat. Mirdja tunsi tumman suuttumuksen kohoavan kulmilleen.
Viidenneksi: rakkaus on raukkamainen ja naurettava, laski Mirdja itsekseen kiivaasti polkaisten jalkaa kärsimättömyydestä. Luuliko Eino noin voivansa pakottaa häntä rakkauteen! Rakastaa tuota maassa rypevää hullua! Miten tyhmää!
— Nouse ylös, sinä olet hullu, sanoi hän, hullu!
— Minä kuolen tähän, jos et sinä rakasta minua.
— Nouse ylös! sanoi Mirdja vetäen Einoa kädestä.
— Suutele minua!
— En ikinä!
— Anna minun sitten kuolla.
Mirdja tunsi halveksivansa tuota miestä edessään, joka ei ollut mies.
— Sinun rakkautesi tekee sinut hulluksi ja sinun hulluutesi tekee sinut naurettavaksi. Mutta rakastaa naurettavaa miestä! Nainen voi rakastaa paheellista miestä, petollista miestä, miks'ei, mutta naurettavaa — ei koskaan! Miksi pyydät minulta sellaista, jota ei voi pyytää ainoaltakaan naiselta koko maailmassa!
Ja Mirdja kääntyi äkkiä ja meni pois taakseen katsomatta.
Mirdjan oli paha olla, hyvin paha. Hän istui pienessä huoneessaan katsellen merta, joka oli hänen ainainen ystävänsä ja enemmän vielä kuin ystävä: hänen toinen minänsä, hänen parempi syvempi itsensä! Siltä ainakin tuntui hänestä usein. Mutta nyt se oli kuin hänen paha omatuntonsa. Se läikkyi, se tykytti ja löi, se katsoi häneen lakkaamatta väliin mustana ja pehmeänä kuin suru, väliin julmana ja pelottavana kuin ääretön upottava yksinäisyys. Se houkutti suurille, raskaille avaruuksilleen Mirdjan pienen, keveän sielun ja se kasvatti hermoja repelevän kaihomielen.
Sitten tuli hämärä. Se kypsytti sen kaihon, keskitti sen keinunnan yhdeksi tunteeksi, tiivisti sen sumut yhdeksi kyyneleeksi.
Ja hämärissä itki Mirdja — — —
Hän tunsi pakottavaa tarvetta olla hyvä ja hellä ja saada pyyhkiä pois äskeisen kovuutensa. Kaikki oli ollut vain hetkellisen ilkeämielisyyden tyhjää korskasanaisuutta. Hän tunsi taas voivansa rakastaa ja hän himosi itse ympärilleen rakkautta ja lämmintä tässä pelottavassa pimeässä ja yksinäisyydessä.
Rakas, rakas Eino, miten julma minä olen ollut sinulle! — Mitä jos hän onkin tappanut itsensä! Oi, olisipa edes Rolf täällä! Mutta Rolfille juuri oli Eino ollut niin naurettavan mustasukkainen. "Sinä rakastat Tannea!" Mikä hullunkurinen ajatus! Sellaista eivät Mirdjan aivot vielä milloinkaan olleet synnyttäneet. Rolf oli hänelle hyvin paljon, sen hän kyllä tiesi, hänen parhain, hänen vanhin ystävänsä, melkein kuin veli, kuin setä… Mutta rakastaa — — —? Ei, sellaiseksi ei Mirdja ollut ikinä rakkautta kuvitellut. Joskin hän viime aikoina oli ollut enemmän Rolfin seurassa kuin Einon, joskin hän oli ollut kokonaista pari yötäkin Rolfin luona, ei se merkinnyt mitään siinä asiassa. Heidän suhteellaan oli oma mysteriansa, johon ei koskaan mikään mustasukkainen sielu pääsisi kajoomaan. — Sen hienotunteisuuden olen sinulle toki velkaa, ystävä!
Ja Mirdjan ajatukset alkoivat kiertää Rolfin ympärillä. Helpompi, helpompi oli kadottaa Eino kuin Rolf. Eikö rakkaus ollut luotukin vain kadotettavaksi, jotta se joka päivä voisi puhjeta uudeksi jälleenlöytämisen heikontumattomaksi riemuksi? Eikö rakkaus ollut yli maanpiirin kasvava puna-unikko, joka varisti lehtensä joka päivä ja sentään tarjoutui joka päivä uudestaan taitettavaksi? Mutta ystävyys? Sadanarvoinen, satavuotisen rungon salaista narkoosia tihkuva ydin, yksi yhden elämän osalle. Ja Mirdja tunsi, ettei hän koskaan tulisi löytämään muuta kuin yhden Rolfin, siksi nimitti hän häntä sydämessään ystäväksi. Mutta hän olisi yhtä hyvin voinut kutsua häntä oppi-isäkseen, elämän kokemuksekseen, ihmistuntemuksekseen tai miksi tahansa, sillä Rolfin sielun varjostamana oli hän suurimman osan omaa itseänsä koonnut.
Äkkiä välähti Mirdjan mieleen kuvia vanhoilta ajoilta, jolloin hän vielä oli hyvin nuori ja hyvin lapsellinen. Kuvia lyhytikäiseltä koulukaudelta. Siltä ajalta oli hänellä vain ikäviä muistoja. Pimeään, pimeään hän tuijotti… Ainoastaan hänen oman sielunsa silloinen mielikuva-maailma hohti vielä häntä vastaan pimeästä fosforikiiltoisella valolla ja sen keskessä oli Rolfin kuva. Mirdja näki itsensä sellaisena kuin hän onnellisimpina hetkinään oli s.o. kun hän oli aivan yksin pienessä koulutyttö-kamarissaan. Hullu kuvittelijaveri nousi paikalla päähän. Kalpeisiin huntuihin ja kukkiin hän pukeutui kuten Ophelia tai tanssi paljaiden jäseniensä läpihohtoisella välkkeellä kuten Salome. Ja kun hän innostui, lisäsi hän itse tekstiä ja hänen sanansa menivät itsestään rytmiin ja riimiin. Mutta Rolfin huone oli vieressä ja vähitellen pääsi Rolf osalliseksi Mirdjan sielun salaisimmista aarniotunnelmista ja sen jälkeen oli Mirdja onnellisin, kun he olivat kahden. Silloin kutsui Mirdja vielä Rolfia sedäksi, ja kun "setä" sanoi hyvää yötä ei hän koskaan unohtanut lisätä: "pikku Mirdja." Rouva Malenius, jonka luona he molemmat asuivat, oli tavallinen paksu hyyrymamma ja Mirdja tunsi häntä kohtaan voittamatonta vastenmielisyyttä, joka itsepäisesti ulettui kaikkiin hänen moniin vuokralaisiinsakin. Kukaan heistä ei ollut niin viisas ja hyvä kuin Rolf. Ja kuitenkin kuuli Mirdja heidän sanovan, että Rolf oli paha ja huono ihminen. Sattui nimittäin välistä, että Rolf oli yhteen painoon poissa monta yötä ja monta päivää, ja kun hän vihdoin tuli kotiin, oli hän väsyneen ja sairaan näköinen kauan aikaa. Ja silloin etenkin kuuli Mirdja paljon puhuttavan Rolfin rappiotilasta. Oh, miten Mirdja kärsi heidän ilkeistä puheistaan. Hän tunsi varmasti, että he olivat väärässä, ja hän sai päähänsä, että hänen täytyi saada tukituksi heidän arvottomat suunsa, sidotuksi heidän jo ennestään sokeat silmänsä. Ja sittemmin aina kun Rolf viipyi iltasin pitempään ulkona, jäi Mirdja aina valveille. Hän odotti, odotti sydän kurkussa peljäten että mahdollisesti joku voisi huomata hänen poissaolonsa ja puhua taas huomenna hänestä pahaa. Kun Rolf sitten tuli, kulki Mirdja hänen edellään keveästi ja äänettömästi näyttäen tulta ja avaten ovia, ja usein sattui että hän vasta sitten jätti Rolfin, kun oli saanut hänet peitetyksi sänkyyn. Lopulta tuli tämä aivan tavaksi. "Missä olet, pikku Mirdja?" kysyi Rolf jo oven takana. Ja silloin oli hän aina vielä hellempi ja parempi kuin tavallisesti ja puhui niin paljon viisaita asioita.
— Miksi sinä juot? kysyi Mirdja kerran, seurattuaan häntä hänen huoneeseensa, kun sinä tulet siitä sairaaksi ja kun ne muut — — —?
— Et sinä sitä nyt voi ymmärtää, pikku Mirdja, et nyt, vasta myöhemmin. Mutta nuo muut, he tulevat kuolemaan ymmärtämättä sitä koskaan. Minä tiedän, että he halveksivat minua ja kutsuvat minua raukaksi, mutta minä heitän sen heille takaisin vasten kasvoja, heille, jotka eivät uskalla oppia ihmistä tuntemaan, jotka eivät uskalla kokea sitä, mitä miljoonat ihmiset heidän ympärillään kokevat, heille, jotka eivät uskalla juoda itseään edes kerran humalaan, heille mallikelpoisille, joista toivotaan ihmiskunnan pelastajia. He eivät voi ketään auttaa, mutta sinä, pikku Mirdja, sinä…
Mutta siitä asti tunsi Mirdja kuin salaista iloa siitä, että hän ymmärsi sellaista, mitä nuo muut eivät ymmärtäneet: Rolf oli viisas, nuo muut tyhmiä, Rolf oli rohkea, nuo muut raukkoja. Ja hänen sydämensä tykytti salaista tulevaisuudentahtoa: kaikki kokea voidakseen kaikki ymmärtää ja — parantaa… Ja kun ruokapöydässä puhuttiin siveydestä ja raittiudesta ja yleishyveellisyydestä, katsoivat Rolf ja Mirdja ainoastaan toisiinsa. Tai kun seurakeskusteluna oli maailman turmelus ja ihmisten paheet, puhuivat heidän kahden silmät omaa kieltään noille toisille. Te jalot ihmisystävät ja raittius-intoilijat, mitä te ymmärrätte ihmisestä! meillä on eri sielut ja eri siveys!
Tämä Rolfin ja Mirdjan kaunis ja hirvittävä yhteiselämä kesti kauan aikaa. He muodostivat oman puolueensa. Sitten tuli katastroofi: asia tuli ilmi. Nousi hirveä melu. Mirdja oli ollut yöllä Rolfin huoneessa. Sehän oli epäsiveellistä! Rouva Malenius oli pyörtyä. Mutta Mirdja oli ylpeä itsestään eikä hänen sielunsa edes värähtänyt pahasta omastatunnosta. Mitä te tiedätte ihmissieluista, te siveysdiakonissat, soi hänen korvissaan, meillä on eri sielut ja eri siveys!
Mutta sitten tuli vielä jotakin muuta lisäksi. Rouva Malenius oli ruvennut vakoilemaan Mirdjaa. Hän tarvitsi luonnollisesti tarkkaa silmälläpitoa tuollainen yksin jätetty lapsi, pahantapainen ja vasta viisitoista vuotias! — Ja sitten kerran tapahtui, että Mirdja itsekseen harjoitteli Juliaa. Hän kuvitteli seisovansa Capulettien palatsin parvekkeella, keveä laskosvaippa kuuvalovalkeilla harteillaan ja käsivarret ojennettuina… Yön kuulakkuus vain viilentämässä lemmensairaita sanoja…
Vähitellen Mirdja unohtaa itsensä… Olemattomat oliot vastaavat ja draaman vauhti kiihtyy. Mirdja näkee vain unensa varjokuvat, silmät hohtavat, sielun kielenä värähtelee ääni:
"Oi kivinen sydän kukkakuoren alla!Noin kaunisko se louhikäärmeen luola?Kiusaaja enkel! ihanainen julmuus!Kyynkarva kyyhky! raateleva lammas!Sikiö rietas…"
— Tyttö oletko hullu! kajahtaa ankara ääni tuskissa vääntelehtivän Julian takana. Kiroilla niin, että talo kaikaa! Noinko sinä luet läksyjäsi?
— Se on Shakespearea, sanoo yllätetty näyttelijätär, ylpeä ja ärsytetty ilme silmissään.
— Jos Shakespeare kiroaa, ei sinun tarvitse häntä matkia, selittää pedagoogisesti täti Malenius.
Silloin tyttö halveksivasti nauraa: mitä te ymmärrätte taiteen sielusta, te poroporvarit!
Minä en koskaan niijaa poroporvareille, päättää hänen uhmaasärkevä sielunsa. Rolf on viisas; hän halveksii teitä. Te ette ymmärrä ihmistä!
Vähän jälkeen tämän välikohtauksen matkusti Rolf pois kaupungista. Ja silloin tapahtui viimeinen katastroofi: Mirdja karkasi maalle setänsä luo. Mitä oli hänellä tekemistä noiden typerien ihmisten ja heidän käskyjensä kanssa!
Mirdja muistaa kaiken tämän kuin eilisen päivän, kun hän punnitsee Rolfin vaikutusta itsessään. Miksi se oli niin suuri? Siksi kenties, että Rolf herätti hänessä sen oleellisimman, sen sisimmän, sen vielä uinuvan minän… He olivat samaa ainesta. He ymmärsivät toisensa, nyt ehkä paremmin kuin silloin viisi vuotta sitten.
Mirdja heräsi äkkiä vanhoista muistoistaan. Oli jo melkein pimeä. Taas muisti hän Einon. Hirveä oli Mirdja ollut. Mitä jos Eino vielä makasi siellä! Mutta silloinhan hän todellakin olisi hullu…
Ei, Rolfin luo täytyi hänen mennä ja kertoa kaikki. Rolf tietäisi keinon…
Rolf istui pimeässä ja poltteli paperossia, kun Mirdja astui sisään hengästyneenä ja koputtamatta.
— No, sepä hyvä, että tulit. Aioin juuri lähteä ulos. Kuten tiedät, on minun mahdotonta viettää näitä pitkiä syysiltoja yksin kotona. Mutta mikä sinua vaivaa?
— Mikä onnellinen sattuma, että olit kotona! Minulla on sinulle jotakin tärkeää kerrottavaa. Minun on niin paha olla, minä olen ollut niin paha… Minun täytyy kertoa sinulle kaikki.
Ja Mirdja kuvasi kaikki alusta loppuun: lyhyen lemmenhuumansa, pitkän epäilynsä ja havaintokautensa, odottamattoman lopun ja oman julmuutensa.
— Sano Rolf, mitä luulet sen kaiken oleva? Onko se rakkautta? Pitääkö minun etsiä käsiini Eino?… Mutta minä en voi pyytää anteeksi, en edes katua, tai peruuttaa sanojani… Hän oli naurettava ja hullu…
Tai luuletko, että hän on tappanut itsensä? Luuletko?
— En, sanoi Rolf naurahtaen lyhyeen. Se oli vain penikkataudin pyörrytystä.
— Rakastanko minä häntä?
— Sinun pikkuinen ilkeytesi häntä kohtaan ei sitä ainakaan kiellä…
— Sinä siis luulet, että rakastan?…
— Miksi pyydät minulta vastausta noin vaikeassa yksityiskohtaisessa asiassa? Sinähän tiedät, että minulla on omat piintyneet ajatukseni tämän maailman menosta, ja voi olla sangen vaarallista, että istutan sinuun kaikenlaisia ennakkouskoja ennenkuin itse olet kokenut elämää. Mutta jos nyt kerran tahdot välttämättä tietää, mitä minä luulen…
— Puhu Rolf, puhu!
— Silloin minä sanon: et sinä rakasta häntä. Sinä olet vain vielä tottumaton kuulemaan rakkaudentunnustuksia ja siksi sellainen sinua huumaa näin alussa. Sinä tulet tottumaan kyllä, sen minä ennustan sinulle, sinä tulet kuulemaan niitä koko elämäsi ajan. Minä tiedän sen, sillä minä tunnen miehet. Tuota hivuttavaa loistoa sinun silmissäsi ja tuota keveänä keinuvaa pehmeää hekumaa sinun käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin luotu bajadeeriksi. Ja sentään on sinulla miehen voimakas-lentoinen ja rikas henki, jota ei koskaan voi hallita, kuten niitä ikuisesti naisellisia. Sinua ei voi ottaa ja jättää. Sinä tulet olemaan hyvin vaarallinen itsellesi ja muille, hyvin vaarallinen. Mutta älä usko minua, usko ainoastaan elämää! Ihanana, kirjavana seisoo se edessäsi. Ja koko ajan tulet sinä unelmoimaan ruhtinasta, mutta löytämään vain alamaisia, matoja, jotka sinun jaloissasi ryömivät, kuten hän äsken, ja miks'ei, kuten minä, kuten me kaikki…
Mirdja kuunteli kuin omaa kuumaa, ylpeää sydäntään. Niin, niin sinä tunnet minut: ruhtinasta minä unelmoin!
— Mutta eikö rakkaus sitten olekaan muuta kuin ylpeä unelma, kuin valhe, kuin haihtuva mielijohde?
— Koe itse, koe itse! Niin kauan kuin ohitse rakkauden kuljet, katsoo se sinuun kuin totuus, mutta heti kun pysähdyt, muuttuu se valheeksi… Mutta miksi minä puhun; minulla on omat piintyneet ajatukseni elämän menosta. Älä usko minua, elä ja koe itse!
— Eikö sitten löydykään elämän-kestävää rakkautta?
— Jos olisit mies, vastaisin sinulle vanhan ranskalaisen laulun sanoilla:
"Plaisir d'amour ne dure qu'un moment,Chagrin d'amour dure toute la vie."
Sen, jonka saa, sen jättää ja unhottaa; jota ei saa, sitä suree ikänsä kaiken.
Siinä on don Juan tarina, vanha kuin elämä itse ja kenties ei suinkaan sielusi vastaisuudelle aivan vieras. Mutta muista: don Juan saa käsiinsä kaiken, paitsi unelmaansa, rakastamansa saa hän omikseen, ei rakkautta…
— Oletko sinä kokenut kaiken tämän?
— Jotain siitä jo näin vanhana tietää. Silloin kun sinut ensiksi tapasin, olin jo sivuuttanut nuo n.s. nuoren miehen rakkauden-ilot, ne unelmattomat ja hetken-kestävät, mutta sittemmin olen saanut takaisin unelmani, sen saavuttamattoman ja elämän-kestävän — sinun kauttasi, Mirdja.
— Minun kauttani…?
— Sitä, jota ei saa, suree ikänsä kaiken. Kauniin uskon olet minulle takaisin antanut, saavuttamattomuudellasi…
— Mutta jollei se olisikaan totta tuo minun saavuttamattomuuteni?Jos sinä saisit minut itsellesi, omaksesi, kuten mies saa naisen…Entä sitten? Sinä jättäisit minut ja unhottaisit…?
Rolf liikahti kärsimättömästi ja melkein kiivaasti hän vastasi:
— Minähän puhun unelmasta, etkö sinä ymmärrä, vain unelmasta, joka ei koskaan voi eikä saa olla muuta, kuuletko, ei saa olla! Minä olen saanut tässä maailmassa enemmän kuin tarpeekseni todellisuus-arvoista, ne eivät ole minulle enää mitään arvoja. Mutta unten kultaisia niisiä minä tarvitsen, enkä minä kuulu niihin, jotka toivoisivat itselleen taikasauvaa voidakseen muuttaa ne kourankestäviksi köysiksi, — ellen hirttonuoraa mahdollisesti kaipaa. Ja äsken, en minä puhunut meistä, en itsestäni enkä sinusta, ystävä. Jos sinä kerran miehen valitset, valitset sinä korkean ja voimakkaan, — ja minä — minä olen tällainen saakelinmoinen, jota sinä monta kertaa olet auttanut kotiin käsipuolesta. Luuletko, etten tiedä sitä, etten aina ole tiennyt sitä, luuletko, ettei minussa ole miehen ylpeyttä niin paljon, etten koskaan ota naista, ellen voi olla häntä korkeampi, jumalallisempi, sillä juuri sitä ja ainoastaan sitä vaatii miehen ja naisen rakkaus.
Syntyi pitkä äänettömyys. — Sitten sanoi Mirdja hiljaa kuin itselleen puhuen:
— Ja kuitenkin on sinussa enemmän voimaa, enemmän miestä kuin Einossa. Hänen sielunsa on liian heikko minulle; hänen rakkautensa on nahjusmaista, vetistelevää taikka mielipuolista. Se hallitsee häntä eikä hän sitä, ja miehen tulee hallita itseään ja naistaan. Niin, miehen tulee hallita naistaan…
Ja Mirdjan sielu toisti yhä uudestaan selvää ja kovaa ajatusta: nyt minä sen ymmärrän, minä en voisi häntä rakastaa…
— Onko sinun vielä paha olla?
— Ei, sinä lohdutat minua aina, sinä ymmärrät minut paremmin kuin minä itse.
— Mutta mehän istumme pilkkosen pimeässä. Emmekö lähde ulos vähän vielä puhelemaan? Minun tekee mieleni irroittua itsestäni, tahi toisin sanoen, jutella edelleen roskaa. Tämä pimeä on siinä suhteessa kyllä erinomainen vapauttaja, mutta — on muutakin varmempaa…
He lähtivät ja pian istuivat he ravintolassa, sähkövalossa ja musiikissa.
— Naiset eivät yleensä voi ymmärtää, miksi me miehet istumme kapakassa ja miksi me juomme. Heillä ei ole aavistusta siitä, miten ihanaa on nähdä sieluja paljaina edessään, puhui Rolf.
— Minusta tuntuu, sanoi Mirdja, kuin ei missään voisi istua niin kahden kuin tällaisessa suuressa hälinässä. Ei seiniä, ei määräävää taustaa, ei mitään muuta kuin sinä ja minä, me kaksi ihmistä ja suuri elämä tuolla ympärillä, kaukana ja sentään niin tiukasti lähellä.
— Oikeastaan tahtoisinkin minä nukkua pois kaikki päivät, nukkua päivät ja valvoa yöt! Silloin me vasta voimme elää, me uneksijat. Me tarvitsemme niin ihmeellisiä asioita elääksemme, me uneksijat! Me tarvitsemme ponnahtaa ylös mielikuvituksen siivillä, rakentaa ilmalinnoja, nähdä niiden syttyvän ja sammuvan usmaisissa äärettömyyksissä, aavistaa maailmoja ihanampia kuin mikään silmä on nähnyt, — ah, mitä kaikkea me tarvitsemmekaan voidaksemme elää tässä probleemien raskauttamassa maailmassa! Mitä rumempi ja värittömämpi on meitä ympäröivä todellisuus, sitä kiinteämmin tuijottavat sielujemme silmät mielikuviemme kaunomaailmoihin. Ne haihtuvat tosin taas, mutta keveinä ja kimmeltävinä; me emme tapa niitä: emme tee niistä leipää emmekä koeta niitä toteuttaa. Se on niitä varten, jotka eivät osaa uneksia…
— Mutta joilla on kyky tehdä työtä.
— Tylsämielisten kyky! Kyllästymätön kyky hankkia itselleen loppumattomia pettymyksiä!
— Eikö uneksija sitten voi lentää korkeammalle kuin siivet kannattavat, eikö hänkin voi pettyä?
— Epäilemättä, juuri uneksija on luotu lankeamaan lennostaan. Maljasi!… Ja sinun suostumuksellasi, Mirdja, pidän minä nyt puheeni loppuun. Se on yhä vaan heistä, joita minä uneksijoiksi kutsun. — Kaikki ovat he arkahermoisia kuin mimosat ja monimutkainen on heidän sielun-elämänsä. Tuhatta tuntematonta vivahdusta se sisällään kätkee, tuhatta hourun-outoa raffineerausta, joista ei tusina-ihminen tiedä mitään. Kasvihuone-taimia he ovat, luodut aukeamaan keinotekoisessa kosteassa lämmössä, eksoottisten kukkien päihdyttävässä läheisyydessä, solakoiden palmujen suojassa, johon ei milloinkaan mikään raaka viima ole päässyt tunkeutumaan. Täällä meidän koleassa ilmanalassamme tarvitsevat he alati peitettä ja varakattoa, ja siksi he kulkevatkin läpi pitkien talvien Mefiston punainen narrinkaapu hartioilla ja kaikki-ivaavan epäilijän nihilisti-naamari kasvoillaan. Mutta silloin kun me tahdomme sen nostaa, sanomme me: kippis! Ja silloin me, jotka muuten olemme ne maan pienimmät, olemme voimakkaita kuin kirkas tulenliekki, joka puhdistaen iskee noiden tympeiden ihmisten sinisen veren läpi. Sillä hekin iskevät meihin aina, aina, ja heidän valheensa kalahtelevat meidän päämme päälle kuin sapelin iskut. Mutta me olemme kaikki lyöneet poikki yhteiskunnan hirvittävän Medusapään ja meillä on kaikilla oma Pegasuksemme, joka rajuna kiitää yli Medusan ruumiin. Tällaisina hetkinä se juuri kiitää! Ja mitä painaa koko ijäisyys tällaisen hetken rinnalla! Eikö se anna voimaa kestämään elämän harmautta ja kurjuutta, näkemään nälkää ja käymään repaleissa ja kantamaan ilolla hulttion ja heittiön nimeä! Tuon loiskansan vuoksiko, joka miljoonina samanlaisina eksemplaareina ryömii samanlaisiin koteloihin, senkö vuoksi kannattaisi uhrata tällaiset hetket!
— Sinä et ole tyhmä mies, Rolf, sanoi Mirdja. Voit lyödä kortit sekaisin, jos tahdot, ja huikaista paradoksaalisilla sanaleikeillä… Ja sitten on sinussa jotakin välitöntä, mukaansa tempaavaa paatosta välistä… Se pulppuaa esiin kuin runo…
— Kuin kiusatun katkeruus…
— Miksi et huuda ulos tuota kaikkea? Miksi et ole ruvennut sanomalehtimieheksi, niin pyörittelisit kynäsi kärjellä koko yhteiskuntaa kuin vieterivauvaa vain…?
— Ja sinä, miksi et ole ruvennut jonkun ruhtinaan tai diplomaatin rakastajattareksi jollakin sopivalla historiallisella aikakaudella, niin pyörittelisit koko tätä pientä maapalloa pikkusormesi ympäri! — Mutta ruveta yhteiskunnan palvelukseen ja pyöritellä sitten! Oh, se on sangen vaarallista peliä. Yhteiskunta on kuin mukaansa vetävä pyörre, kuin kiusaaja, kuin: "tämän kaiken annan minä sinulle, jos lankeat maahan ja rukoilet minua." — Ja luuletko, että mitätön sanomalehtimies jaksaa sanoa: "mene pois minun tyköäni perkele!" Ei, hän on vain laumarakki, joka nuolee käskijänsä kättä, karkaa kiinni, kun usutetaan ja haukkuu niin, että ääni on käheänä. Järjestetty rakkisysteemi on sanomalehdistömme.
— Minä ajattelin jotakin aivan muuta. Ajattelin yksilöä, joka säkenöivien sana- ja ajatusleikittelyjen häikäilemättömässä asekäyttelyssä saisi tilaisuuden nauttia itsestään. Haavoittaa, ärsyttää, masentaa ja voittaa kiihtynyt vastustaja tyyneydellä ja ennenkaikkia halveksinnalla ja pysyä itse haavoittumattomana, se olisi sentään omanvoiman-tunnon ihanaa, itsekästä nautintoa.
— Se olisi ideaali. Mutta tiedätkö, mikä on yleinen laki, ja yleiset lait ovat aina epämiellyttäviä ja raakoja! Emme me vielä ole niin kehittyneitä, että voisimme pysyä tuollaisten yksilöllisten erikoishienouksien kannalla. Mutta omanvoimantunnosta ei tosiaankaan silti ole puutetta, ikävä kyllä! Päinvastoin luulee jokainen olevansa sankari, kun hän vain oikein osaa temmeltää poroporvarillisessa innostuksessa, mauttomissa typeryyksissä ja turhuuksissa kuin klovni ikään. Ajattele tätä: olla klovni ja tuntea itsensä sankariksi! Tai ehkä he kaikki ovatkin marttyyreja, jotka ovat alkaneet ihannoivina ja uljaina, mutta kumartuneet ylivoiman alle. Se on inhimillistä! Minä en tahdo sanoa heistä pahaa. Minä paljastan pääni kaiken inhimillisen edessä. Me useimmat kuolemme voitettuina… ja kun minä ajattelen itseäni…! Valehtelemista ja näyttelemistä se yhteiskunta sittenkin ensi sijassa vaatii virkamiehiltään, ja piru vieköön, kyllä minä osaisin sitä! Minä puhun totta nyt ja ensimmäinen totuus on se, että minä aina valehtelen ja toinen on se, että minä olen erinomainen näyttelijä, mutta jos minun pitäisi sanoa kaksi sanaa näyttämöltä, tekisin fiaskon. Sepä se! — Mutta sinä "pikku Mirdja", sinä et hutiloi mimiikeissä. Muistojen malja!
— Mistä se johtuu, että me kaikki valehtelemme ja näyttelemme, silloinkin kun emme tahdo sitä? sanoi Mirdja ajatuksissaan.
— Kysy pikemmin: miksi ovat ihmiset lisäksi niin perin typeriä, että he uskovat omiin valheisiinsa. Ja minä vastaan silloin: siksi että kasvatus on naisen käsissä. Pois pitäisi kasvatustoimi otettaman naiselta, joka paitsi typeryyttään ei voi lapselle antaa mitään muuta kuin sen ainoan suuren ominaisuuden, jonka hän itse omaa: petollisuuden ja petollisen maailmakatsomuksen. Valheessa hän lapsensa tuutii, valheessa rukoilee hänen kanssaan, valheessa häntä kurittaa ja kiittää, valheella vyöttää ja ympäröi. Kysy vielä, miksi yhteiskunta on suuri valhe! Tai etsipä esiin yksikin nainen, joka ei uskoisi ainoaasen autuaaksi tekevään yhteiskuntaan ja koko sen narripeliin: konvenanssin korkeaan siveyteen, pappien jumalaiseen oikeaoppisuuteen ja kaikkiin mahdollisiin juhlamenoihin, asteikkoihin, traditsioneihin ja ennakkoluuloihin, mitä ikinä maailman alusta pitäen on kehityksen tielle karissut. Ja ne säilyvät niin kauan kuin naiset saavat kasvatusvaltikasta pitää. Sinä Mirdja, sinä olet poikkeus heidän joukossaan, sinä varhaiskypsä ajatus-olento, joka uskallat katsoa totuutta silmiin. Mutta kiitä siitä kohtaloa, kun se on säästänyt sinut naisen vaikutukselta.
— Jos siitä kannattaa kiittää, sanoi Mirdja surullisesti. Minulta puuttuu jotakin, jotakin aivan olennaista ihmiselle, sen olen aina tuntenut. Minä en tiedä millaiselta tuntuu, kun omistaa äidin ja isän… Ja sen tietää yksin jokainen luontokappalekin, mutta minä, minä en ole milloinkaan heitä nähnyt… Millaiselta tuntuu, kun on äiti…? Sinä olet orpo kuten minä, mutta sinä muistat vanhempasi, niin olet sanonut… Oi Rolf, kerro minulle jotakin äidistäsi!
Rolf muuttui äkkiä hyvin vakavaksi.
— Se on surullista, sanoi hän hiljaa. — Minun äitini oli hyvin onneton.
— Oliko hän sinulle lempeä?
— Oli, hyvin lempeä…
— Miksi oli hän onneton?
— Se oli kohtalo…
He vaikenivat molemmat.
— Minä olen aikonut kertoa sinulle joskus, millaiset he olivat, minun isäni ja äitini, jatkoi Rolf, ja voinhan sen tehdä juuri nyt. He olivat kuin minä, näetkös… Se on isän perintöä tämäkin! — Hän kohotti lasiaan. — Minä olen kyllä siitä sinulle jotakin maininnut. Ja äidistäni on minulla vain yksi vallitseva kuva, yksi muisto, sellaisena kuin hän oli kuollessaan. Jo eläissään oli hän kuoleman kuva, kalpea, kärsivä ja äänetön, kuten useimmat salaiset amatööri-sairaanhoitajattaret, joita ei suinkaan tässä elämässä ole vähän niitäkään…
He vaikenivat jälleen.
— Millaiset mahtoivat olla minulla isä ja äiti! virkahti Mirdja pehmeästi. Jossakin luulen kuulleeni kuin äänen varjon, kuin kuiskahduksen, ettei isäni olisi ollut aivan viisas kuollessaan. Jospa hän eläisi, että minä voisin jakaa hänen hulluutensa! Usein juuri kun tunnen olevani setääni niin äärettömän lähellä, säpsähdän äkkiä kuin aavistusta: toisenlainen oli minun isäni. Parempi ja viisaampi ei hän tosin voinut olla… mutta hänhän olikin vain hullu…
He olivat käyneet vakaviksi.
— Miten paljon roskaa olen puhunut sinulle taas tänäkin iltana, naurahti vihdoin Rolf. Minä nautin siitä, että joku minua kuuntelee.
— Paljon viisasta sinun puheessasi piilee ja usein on niissä minulle jotakin uutta, mutta usein, hyvin usein, tiedätkö, keksit sanoa juuri sen, mitä minä tunnen, puhui Mirdja.
— Kaikki viisaus maailmassa on hyvin vanhaa ja sentään eivät ihmiset viisastu. Lue Salomonin saarnoja ja sananlaskuja!
— Onneksi eivät ihmiset elä viisauksiensa mukaan ja se on sentään suurin viisaus.
He nauroivat.
— Minun seurani ei ole sinulle terveellistä, sanoi Rolf; minä olen vain vanha roisto.
— No, minä olen sitten vähän nuorempi roisto; tekeekö se mitään?
— Kenties.
He vaikenivat taas.
He olivat jo tulleet ulos ravintolasta ja kulkivat äänettöminä pitkin katua. Mirdja koetti kuvitella mielessään, millaisilla silmillä häneen Rolfin äiti katsoisi ja — hänen oma äitinsä… Ja millaiselta mahtoi tuntua niistä, joilla oli hyvä ja hellä äiti, mutta joka ei ymmärtänyt lapsensa sielua…
— Tiedätkö, että minusta puhutaan paljon pahaa? kysyi Rolf, heidän jo ollessaan Mirdjan kotiportilla.
— Tiedän…
— Tiedätkö, että sinusta itsestäsi puhutaan pahaa minun tähteni?
— Tiedän.
— Ne ovat naiset, jotka puhuvat.
— Mitä se minua liikuttaa; minulla ei ole äitiä, joka kärsii…
— Sinä olet ihmeellinen nainen…
He hyvästelivät ja Mirdja nousi hitaasti ylös portaita huoneeseensa.
Mirdja heittäytyi vuoteelleen. Mutta hän ei saanut unta. Kaikki illan tapahtumat ja puheet tulivat hänen mieleensä. Hän muisti Einoa ja Rolfin sanoja: tuota hivuttavaa loistoa sinun silmissäsi ja hekumaa sinun käynnissäsi ei vahvinkaan mies jaksa vastustaa. Sinä olet kuin luotu bajadeeriksi! — Niin oli hän oikeastaan itsekin ajatellut. Mutta hänellähän oli todellakin kaunis ruumis!…
Mirdja irroitti vaatteensa ja antoi niiden luisua alas vähitellen. Lopulta makasi hän aivan alastomana punaisella peitteellään. Hän antoi silmänsä seurata omia piirteitään, nosti jalan toisen päälle ja nautti nähdä, miten valkean varren aaltoviivat hienoina ja ylhäisinä soljuivat nuorten jäsenten keveään kukkeuteen.
Minä olen todella kaunis. Mikä vahinko, ettei kukaan mies saa nähdä sitä, ihailla sitä, sanoa minulle, miten kaunis olen… Se lievittäisi itse-ihailuni tuskaa. — Näin ajatteli tyttö.
Mutta sitten vähitellen ajatukset seisahtuivat, väsyneet aivot tekivät työlakon… Tylsänä tuijotti Mirdja seinään, valkeaan seinään… Yht'äkkiä huomasi hän siinä pienen, aivan pienen punaisen pilkun. Hajamielisenä tarkasti hän sitä lähemmin. Se oli pieni tulipunainen hämähäkki, joka kiertelehti ja keinui näkymättömässä langassaan… Se oli kuin veripilkku. — Olikohan Eino sittenkin tehnyt itsemurhan — — —?
Nyt näki hän toisen pilkun ja vähitellen näkyi niitä kymmeniä ja yhä uusia kymmeniä. Ja kaikki alkoivat ne liukua alaspäin, hitaasti ja varmasti ne laskeutuivat lankojaan pitkin… Mirdjan yli ne tahtoivat seittinsä vetää, hänen kauniiseen ruumiiseensa petohampaansa iskeä ja imeä hänen kuuman, levottoman verensä kuiviin…
Punaisia täpliä, verisiä täpliä koko huone täynnä — — —
Ne tulivat jo, tulvivat ylitse, sitoivat, imuhampaansa iskivät, kangistivat liikkumattomaksi — — — Se oli kuin kuolema…
Ensi kertaa elämässään oli Mirdja painajaisen kourissa. Punaiset hämähäkit painoivat hänen rinnallaan.
* * * * *
Yöllä näki Mirdja unta kalpeasta naisesta… Se tuijotti häneen lakkaamatta ja sen huulet liikkuivat, mutta Mirdja ei kuullut, mitä se sanoi. Mutta hän ymmärsi, että se oli Rolfin äiti, joka oli tullut häntä soimaamaan — — — Juoppous on yksi seitsemästä kuoleman synnistä ja sinä et kertaakaan ole varoittanut Rolfia. Mitä olet tehnyt hänen hyväkseen? — Mutta Mirdjalle tuli hätä sieluun ja hiki helmeili hänen otsallaan. — Minä olen juonut puolet, hän vastasi, jottei Rolf saisi niin paljoa. — — Mutta silloin vääntyivät naisen kasvot kauheasti, ne muuttuivat kieroiksi ja rumiksi ja silmät sammuivat absintti-vihertävään sameuteen ja hän alkoi huutaa huuhkajan äänellä huu huu huu huu — — —
Mirdja parkasi ja heräsi.
Seuraava päivä oli sunnuntai. Mirdja oli väsynyt, hänen otsallaan lepäsi kuin jotakin raskasta ja mietekypsää, ja kuitenkaan ei hän vielä milloinkaan ollut tuntenut itseään niin virkeäksi ja elämänkykyiseksi kuin nyt. Joka ainoa solu hänen ruumiissaan nytkähteli ja pisti kuin sähkökosketus, jollainen hermo hänen elollisessa aistipiirissään paisui villinä ja väkevänä. Vaihtelun ja uutuuden himo, tuntemattoman elämän ikävä poltti jokaisessa jäsenessä kuin pakottava vallanvietti.
— Minä olen vain näyttelijätär, sanoi Mirdja itselleen, mutta hyvä näyttelijätär. Minulla on tunteita sekä taivaan että helvetin varalle; minulla on keinot pakottaa teidät kaikki jalkoihini!
Oliko hän paha nyt? Sitä hän ei tiennyt. Hän oli aina ollut sellainen, — ei koskaan yhtä hyvä kuin muut hänen ikäisensä nuoret tytöt. Kuin salaisella ylpeydellä ajatteli Mirdja itseään. Hän oli aina ollut näin turmeltunut ja toisenlainen kuin muut. — Jo lapsena ajatteli hän usein pahoja ajatuksia ja tunsi tunteita, jotka eivät olisi sopineet nuoren sielun ohjelmaan. Hän luki huonoja kirjoja ja hänen mielikuvituksensa lensi rohkeasti korkeimpienkin aitausten yli. — Ja hän muisti, että aina silloin, kun hänen mielensä kuohu oli ollut vaarallisin, oli hänen suurin ilonsa ollut leikkiä lasta: katsoa ihmisiin suurin ja kirkkahin silmin, viattomasti ja totisesti, ja vetää lapsi-rakkaiden ohikulkevain huulilta ihailun huudahduksia. Sillä Mirdja osasi laittaa silmänsä monenlaisiksi, sellaisiksi, että ne nauroivat pinnallaan kuin keltaiset harakankukat kedolla tai että ne päilyvät syvinä ja liikkumattomina kuin mustat metsälammet tai räiskähtelivät epätasaisina säkeninä kuin raketit yöllisellä taivaalla. Ja silmillään leikitteli Mirdja, kuten muut lapset leikkivät irtonaisten lasipallojen ja kiiltolelujen välkähdyksillä, mutta arasti ja salataitavasti hän kujeili, lipuen aina pois tarkastajan käsistä kuin valhe, kuin varjo ikään. Vasta kun hämärät hiipivät ja yksinäisyys yöpyi ympärille lempeänä ja ymmärtävänä vaitiolona, vasta silloin uskalsi Mirdja avoimesti ja mielin määrin leikkiä itsensä kanssa. Silloin uskalsi hän antaa mielikuvilleen elämän. Hän lausui pahat ajatuksensa ääneen ja salli eleitten näytellä pahoja tunteitaan. Ja hän nautti, nautti kuunnella oman äänensä hiveleviä toisintoja; sairaalla himolla nieli hän omat sanansa… Itse oli hän näyttelijätär ja itse oli hän oma yleisönsä. Peilistä seurasi hän liikkeittensä ja väriensä sopusuhtaisuutta ja niinpä hermonautinto ja tunneherkkyys sulivat yhteen omituiseksi aistilliseksi henkevyydeksi, joka olisi ollut kuin täydellisesti onnellistuttava päihtymys, ellei se niin kipeästi olisi huutanut tunnustusta, tunnustusta…
Tämä oli kaikki Mirdjan sisällistä sielun mysteriaa ja se ulottui niin pitkälle taaksepäin ajassa kuin Mirdja muisti. — Mutta nyt oli Mirdja jo vanha, paljon vanhempi kuin muut hänen ikäisensä tytöt. Ja kehitys ei ollut seisonut paikallaan. Pahat ajatukset olivat käyneet vielä pahemmiksi, vaaralliset tunteet vielä vaarallisemmiksi ja huuto vielä kipeämmäksi hänen rinnassaan…
Nytkin tunsi Mirdja kummallista kuumetta sielussaan. Hulluina ja rajupäisinä hyppivät kaikki pahat ajatukset kuvittelun kourissa: ne vaativat todellisuutta. Hänen olisi tehnyt mieli jotakin oikein hurjaa, kauheata, uhkarohkeaa… tehdä pahaa ja nauttia. Oh, mitä kaikkea hän osaisikin! Pettää, pettää nuo typerät ihmiset kaikki… Hän olisi heille kuin koetus, kuin kiusaus… Hän pitäisi kymmenen rakastajaa yht'aikaa ja kuluttaisi yöt rikollisissa bakkanaalia-juhlissa kuumien soihtujen, sairaiden tuoksujen hirvittävän ihanassa hekumassa. Ja hän suutelisi heitä kaikkia, hymyilisi heille petoksensa suureksi, järkkymättömäksi, ainukaiseksi totuudeksi… Niin hän myrkyttäisi heidät syleilyllään ja uuvuttaisi verkkoihin katseensa kaarilangoilla… Sitten… hän antaisi heidän mennä, — tai ei — keskellä kylmää ja kirkasta aamupäivää heittäisi hän heidät ulos orgiahetaleissaan kalpeina ja näivettyneinä, ja sitten he saisivat kiertää pitkin maailman katuja kuin naurettavat narrit… mutta Mirdjalla olisi heidän sielunsa… Sillä hänelle oli annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Hän oli luotu sitomaan sieluja. — Sen oli Rolfkin tunnustanut…
— Oh, miksi minä en saa leikitellä uhmaa kuoleman ja hekuman välillä? Mirdjan koko olemus rukoili ja huusi sairasta nautintoa, kiihkeää, villiä aistien päihtymystä ja hengen keveää herkullista leikittelyä; hänen vehkeily-älynsä vaati käyttöalaa…
Mirdja kitui siitä, ettei hänellä ollut tilaisuutta tehdä niin paljon syntiä kuin hän olisi tahtonut; mutta hän kitui vielä enemmän tietoisuudesta, ettei hän tilaisuuden tarjoutuessakaan olisi voinut toteuttaa mielikuviensa ihania rikoksia. Ne olisivat vaatineet paljon julmuutta ja Mirdja tiesi olevansa pohjaltaan hyvä. Oi kuinka kalpea ja voimaton oli hyvyys! Ja Mirdja rakasti nautintoa ja voimaa…
Mirdja raukka!
Ja sitten olisivat hänen syntinsä vaatineet alkuaikojen hillitöntä, purkautuvaa intohimoa. Mutta Mirdja tiesi, että jos elämän kuumat orgiat olisivat häntä nyt juuri kutsuneet, olisi hän tuijottanut niihin liikkumattoman kylmänä ja korkeana kuin pohjantähti… Miksi ajatella aina, punnita aina? Sellaisilla taipumuksilla ajatella ja punnita!…
Mirdja raukka!
Mirdja painoi kuumaa päätään ikkunaruutua vastaan ja hänen rinnastaan nousi hiljainen huokaus kuin rukous… Ihana mahdat olla, elämä, rikkaiden riemujesi ja suurten surujesi soitossa, kiihkeässä tyhjyyden kammossasi! Ihana elämän kirvelevä kirjoitus ihmisen sydämessä!
Mutta se oli sunnuntaipäivä ja tuhansissa kirkoissa laulettiin: "Ylentäkää sydämenne Jumalan tykö" — ja harras seurakunta vastasi: "me ylennämme sydämemme"…
Mirdja raukka!
Madrigal-novelleja