Puolelta päivältä alettiin uudestaan syödä ja juoda; ainoastaan Liisa ja Trinette olivat muka voivinaan pahoin ja uikuttivat jos jotain kipua: eivät muka voineet niin murua nielaista. Mutta ahtoivat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa aika tavalla makoonsa. — Iltapäivällä matkasivat kyläilijät kotiinsa. Ennen lähtöään oli Johannes vielä pistänyt Ulin kouraan uuden, kauniin viisbatzisen ja iskenyt hänelle merkitsevästi silmää. Muori katseli kauan char à bancin etenemistä ja sanoi sitten viimein: "Kyllähän ne lapset minusta ovat rakkaita, mutta tuhmatapaisia ne vaan ovat, sopimattomasti käyttäytyvät. Kyllä ne täytyisi totuttaa toisille tavoille, jos aina olisi niiden parissa." Sisällä sanoi hän Vrenelille: "Johannes, se se vaan näkyy rupeevan yhä enemmän ja enemmän pöyhistelemään; ajatteleppas, kun se narri antoi Ulille uuden viisbatzisen juomarahaa."
"Kylläpä sillä lie omat tarkoituksensa", sanoi Vreneli.
"Oo, se tahtoo vain olla herraa, näyttää että muka tietää herrastavat, sitä se on", sanoi vanhus.
"Eipäs, täti", vastasi Vreneli, "muutakin se tahtoo — tuskin tohtinen sanoakaan, — mutta häjy se vaan on tuo Johannes! Ei se vienyt tällä kertaa serkulta hevosta eikä lehmää, vaan Ulin se aikoo pestata itselleen. Siksi se antoi sille juomarahaakin."
"Älä nyt, niinkö se hylkiö!" huudahti vanhus. "Eipä ole enää paljon elämästä kun ei voi edes omaan lapseensakaan luottaa. Johannes, Johannes, miten julma olet! Mutta se on hänen vaimonsa juonta, sehän se tekee sen miehen sellaiseksi; ei se ollut ennen tällainen se poika! — Mutta mistäs sinä sen tiedät?"
"Minä? Olin aamulla aikaisin hakemassa vettä kaivolta; piikoja en saanut hereille. Silloin oli Johannes, — vaikka se tavallisesti lojuu vuoteessa aina kello kymmeneen saakka, — jo Ulin luona tallissa. Minusta se oli ihmettä, ja sillaikaa kun vesi juoksi ämpäriin, kuuntelin niitä ja kuulin miten Johannes maanitteli Ulia tulemaan hänelle palvelukseen ja tahtoi tupata Ulille taalarin jo pestiäkin."
"Ja suostuiko Uli?" kysyi muori hädissään.
"Ei, Uli selvisi kelpo lailla, en olisi sitä uskonutkaan. Mutta sitten ne nähtävästi saivat vihiä että olin kaivolla ja lakkasivat puhelemasta; mutta sain kuitenkin vielä kuulla, että Ulille annettiin kaksi viikkoa mietintöaikaa. Vaan minä uskon, että jos serkku tiedustelee häneltä ajoissa, jääkö hän taloon vai ei, niin ei ole hätää mitään."
"Se on monta kertaa ollut tehdä minut ihan hulluksi, se ukko", sanoi muori. "Se ei kysele palvelusväeltä koskaan jäävätkö ne taloon vai eivät. Se kai vain ajattelee, että palvelijan asiahan on kysyä pidetäänkö vai ei. Mutta milloinkahan oikea palvelija tullee sellaista kysymään? Ja sanoo sitten vielä, että ne tekevät muka paremmin työtä kun ei niitä pyytele jäämään. Vaan sitten kun ne taas on pestannut koko vuodeksi ja kun ne ovat vannat paikastaan, alkavat ne muka laiskehtia tuumien että hätäkös tässä nyt taas on elää, on paikkaa koko vuodeksi, tekipä sitten työtä tai ei."
"Niin", sanoi Vreneli, "serkku luulee, että ihmiset kaikki ovat tehdyt samalla lestillä kuin saappaat. Ja hän ei saa koskaan hyviä, siksi — että hän kohtelee hyviä samalla tavalla kuin huonoja."
"Sen pitää heti pestata Uli meille, jo tänään", sanoi muori.
"Mutta älkää vain ilmaisko, että olette kuullut sen minulta", sanoi Vreneli. "Muuten alkaa serkku taas epäillä minua ja luulee, että minä taas punon tässä jotain juonia. Hän ei luota minuun enempää kuin pahimpaan hevoshuijariin."
Emäntä lähti aviopuolisonsa puheille ja purki sisuaan: "Ajatteles, mikä hirveä hylkiö se Johannes on, kun aikoo pestata meiltä Ulin itselleen!" Jukka ei tätä uutista kovinkaan kummastellut, tuumihan vain, että pitäähän sillä Johanneksella aina olla jotain hommaa: jos ei se varasta, niin tokihan se houkuttelee pois renkiä. Sellainenhan se on ollut jo lapsesta saakka. Vaan se ei ole hänen syynsä! Sitten patisteli hän saada tietää, mistä emäntä oli tämän uutisen kuullut. Tietysti tunnusti emäntä nyt kohta, että Vreneliltähän hän. "Se tyttö on minusta jo hyvin vastenmielinen", sanoi Jukka; "se pistääkin nokkansa joka paikkaan ja aina saa vain kuulla: Vreneliltä, Vreneliltä! Se hännystelee Ulia, usko minua, siitä tulee vielä kaunis juttu: ei hedelmä putoa kauaksi puusta! Mitäs sillä muuten olisi ollut niin aikaisin aamulla tallissa tekemistä? Mitäs muuta, meni vain Ulia hännystelemään! Mutta annas olla, se on varma se, että minä ajan sen tytön vielä talosta kun sen yllätän! Se on tuottanut suvulle jo häpeää kylliksi, ei tarvita enää lisää. Mokomakin naara!"
"Sitten saatkin pitää itse huolta taloudesta", sanoi emäntä. "Viattomasti nyt taas Vreneliä syytetään ja vainotaan! Hyväähän Vreneli tarkoitti kun tämän ilmoitti ja nyt maksat sinä hänelle pahalla. Ja sinun on syysi, jos kaikki meidät lopulta hylkäävät ja jättävät. Jos joku tekee sinulle hyvää, niin sinä vain ärhentelet! Älyäisit edes kiittää! Mutta sama minusta! Tee mitä tahdot, hullu se, joka sinun parastasi katsoo."
Jukka aprikoi ja aprikoi asiaa; sekös kaiveli hänen sisuaan kuin kamalapulveri!
Miten hyvä emäntä parantaa monia pahaa, kääntää monta kieroutta parhain päin.
Illalla meni Uli katsomaan kirsikkatarhaan, olisiko siellä vielä kirsikoita noukittavana. Silloin köpitti Jukka yhtäkkiä hänen luokseen ja juteltuaan yhtä ja toista, sanoi:
"Vilja on nyt saatu hyvin korjatuksi ja työt ovat yleensäkin sujuneet joutuin, mutta ei sinun nyt tarvitse kuitenkaan luulla, että sinun aina pitää juoksennella naisväen passarina. Sillä vilja, se on pääasia. Muusta ei sinun tarvitse paljon piitata, kunhan vain pidät huolen viljasta, kuten olet tähän asti pitänyt." Ja tyytyväisyytensä merkiksi sanoi Jukka antavansa Ulille jonkun kolikon ja pisti hänen kouraansa taalarin.
Uli kiitti, mutta sanoi kuitenkin: "Enhän minä nyt siltä, että tahtoisin olla tuon naisväen helmoissa, ja hyvinhän minä tiedän, että viljahan se on pääasia, mutta minun mielestäni täytyy pitää huoli muistakin asioista eikä ole sallittava vahinkoa missään, jos suinkin voi sen estää." — "Ja oli aikomus myös tässä samalla kysyä, aiotko sinä jäädä vielä meille?" sanoi Jukka.
"Enhän tuota nyt oikein tiedä", vastasi Uli. "En minä mielelläni paikkoja muuttelisi, mutta ikävä on olla paikassakin, jossa ei olla tyytyväisiä eikä luoteta minuun. Kun arvaisi, tokko vielä tapahtuu sellaista kuin tässä äskettäin, niin lähtisin heti pois."
"No johan sen kuulit ja kuule nyt, että minä olen sinuun tyytyväinen!" sanoi Jukka, "ja siksipä minä annan sinulle vielä toisen taalarin pestirahaa! Minulla ei muuten ole ollut tapana antaa pestirahaa, silloinkun olen pestannut saman palkollisen toiseksi vuodeksi; mutta enhän nyt tarvitse olla kitsaampi kuin muutkaan. Ja parempihan on, että käytän taalarini omaksi edukseni kuin annan niillä muiden juonitella itseäni vastaan."
Silloin muistui Ulin mieleen se tämän aamuinen, ja hän sanoi:
"No kukas siitä nyt taas on osannut kielitellä?"
"Heh, Uli", sanoi Jukka, "kaikkein vähimmin voi luottaa juuri niihin, jotka edessäpäin enimmän lipikoivat ja mairittelevat. Ovat kuin kavalia kissoja: raapaisevat ennenkun aavistaakaan!"
Ja Jukka alkoi keppineen köpittää Üfligeniin päin, jossa hänellä sunnuntaisin oli tapana ryypätä haarikkansa.
Nuo viime sanat karvastelivat Ulin sydäntä. Tuntui melkein siltä, että parempi olisi ollut, kun ei olisi tätä toista taalaria ottanutkaan. — Kehen tässä ei voi luottaa? Kuka se häntä on raavaissut? Vreneliköhän? Se oli ollut kaivolla, oli hyvin mahdollista kuullut keskustelun. — Uli ei ollut tehnyt kellekään mitään pahaa ja luuli olevansa etenkin Vrenelin kanssa jollain tavoin tuttavallisissakin väleissä, ei tietysti puhumistakaan mitenkään rakkaussuhteista! Sillä useinhan ei pitkään aikaan huomaa, mitenkä kaunis poika ja pulska tyttö, jotka asuvat samassa talossa, alkavat vähitellen toisiaan joko lähennellä tai karttaa. Mutta Vreneli oli kotitöissä samassa huolekkaassa asemassa kuin Uli ulkotöissä: he voivat siis tehdä toisilleen joko paljon hyvää tai paljon vastusta. Ja Uli luuli tehneensä hyvää, sillä olihan isäntäväenkin etua se, että he auttoivat toisiaan ja suorittivat yhteisvoimin yhteiset työt. Uli käsitti selvällä järjellään mihin talo tai valtio joutuu, jos siinä yksi virasto tai mahti kiskoo yhtä köyttä, toinen toista. Riitaisina tekevät ne saman tuhon kuin villit hevoset, joiden häntään rikollinen on sidottu revittäväksi.
Vreneli oli siis häntä kohtaan kavala, kanteli hänen päälleen selän takana! Se koski Uliin. Hän vihasi juoruamista, sillä se milloin sitoo ihmisiä yhteen, milloin tekee nuo eilen yhdistämänsä tänään toisilleen vihollisiksi. Uli ei ollut tottunut kanteluja sietämään!
Kuta kauemmin hän hautoi kaunaa povessaan, sitä enemmän alkoi häntä harmittaa; hän oli jo monasti ihan menemäisillään antamaan pestin takaisin ja lähtemäisillään heti Johanneksen palvelukseen. Tietysti hän nyt myös murjotteli, eikä paistanut naamansa ilosta. Hän oli vähäsanainen ruokaillessaan ja lennätti silloin tällöin vain jonkun letkauksen muille ja usein ei hän ollut kuulevinaankaan mitä hänelle sanottiin. Emäntä kysyi usein:
"Mikähän sillä Ulilla nyt lie, se on niin merkillinen; mikähän sille lie tullut vai liekö joku pahoittanut sen mieltä?"
Mutta kukapa sen arvasi!
Emäntä kysyi Jukalta, oliko Jukka tehnyt taas mitä pahaa Ulille ja oliko Jukka jo pestannut Ulin ensi vuodeksi taloon? Jukka sanoi hymyillä virnistellen:
"Älä sinä ole siitä huolissasi; selvillä ollaan!" Silloin sanoi emäntä Vrenelille: "Mikähän sillä Ulilla nyt lie? Sinun pitäisi oikein mennä puhumaan sen kanssa." Mutta Vrenelikös vastasi:
"Enkä mene! Minä en ole tehnyt sille mitään pahaa ja kuitenkin on se kaikkein häjyin juuri minulle. Jos sille jotain sanoo, ei se ole kuulevinaankaan ja vähä väliä se on vielä pilkkailevinaankin. Enkä ymmärrä, miksi se on minulle tällainen. — Vaan tädin itsensä sopii kaikkein paraiten häntä tutkia. Sillä ikävää tämä vain on ja voisi tämä mökötys jo loppua!"
Kerran lähti muori taas kirkkoon, üfligeniläisten suureksi ihmeeksi; ja paljon oli muoripahalla kirkossa katselemista. Saarnastuoli oli maalattu uudestaan, muutamiin penkkeihin oli laitettu selkänojat, paljon oli kirkossa nuorta ja vanhaa kansaa, jota hän ei tuntenut, — ja saarna loppui ennenkun hän sitä muisti kuunnellakaan. "Minun aikani ei ole ikinä kulunut kirkossa näin joutuin", sanoi hän kotona. "Pitää tosiaan käydä vasta useammin kirkossa. Rovasti on hyvä saarnamies, niin se laskee kuin pumpusta, mutta saarna oli liian lyhyt", tuumi hän. — Kirkosta meni hän kauppapuotiin ja osti yhtä ja toista pikkutavaraa, m.m. silkkisen, koreajuovaisen kaulahuivin.
Kun hän tuli kotiin, oli häntä siellä jo kauan odoteltu ruualle, sillä muoripaha oli viipynyt varsin kauan kauppojaan tekemässä. Puodeissahan oli katselemista melkein vielä enemmän kuin kirkossa; ja samalla piti vielä tehdä kauppoja ja kysellä yhtä ja toista selitystä kirkossa näkemiinsä. Kylläpä olikin hänellä kotona kertomista tämänaamuisista kokemistaan ja kuulemistaan, ja hän sanoi: "Kyllä sitä tosiaan täytyy tästäpuoleen ruveta käymään ahkerammin kirkossa. Kun pappi vain ei olisi niin täsmällinen soitattaessaan aamukelloja, niin kävisihän sitä vaikka joka sunnuntai." — Kun iltapäivällä väki hajosi kotoa, piti emäntä silmällä Ulia ja näki hänen menevän ylistupaan.
Jonkun ajan perästä meni emäntä itsekin ylös Ulin jälestä. Silloin oli Uli lukemassa raamattua. "Ethän sinä edes näekään täällä", sanoi emäntä, "mikset sinä enää tule alas tupaan? Sinä olet ollut pitkän aikaa niin merkillinen, minä en ymmärrä: onko sinulla mikä? Mutta muuten sinä olet niin minun mieleiseni. Sinä olet pitänyt niin hyvää huolta minun pellavastani ja kirsikoistani ja siksi minä tyytyväisyyden merkiksi ostin sinulle kaulahuivin. Mutta minä tahtoisin nyt myös tietää, mikä sinulla oikein on? Onko sinulle joku tehnyt pahaa ja sinua suututtanut? Vai mikä sinulla on?"
"Eihän tätä nyt olisi tarvinnut", sanoi Uli katsellen hyvillään kaulahuivia. "Enhän minä ole tehnyt muuta kuin tehtäväni."
"Mutta mitäs sinä sitten mököttelet, mikä sinulla on?"
"No, sanoisikohan tuon nyt suoraan — näet, minua kaivelee se Vreneli! Ei sen olisi tarvinnut mennä rälläämään ja panettelemaan isännälle, että ravintolan herra tahtoi minua pestata. Enhän minä tosin silloin sanonut ainoaakaan sanaa, jota en nyt uskaltaisi sanoa kelle tahansa, mutta mikä sen Vrenelin tietää, mitä se on valehdellut."
"Kuka sen on sanonut, että Vreneli on sinua panetellut?" kysyi emäntä."Se ei ole totta."
"Kaipa tuo lie totta", vastasi Uli, "koskapa isäntä itse sanoi — ei tosin suoraan, vaan noin kautta rantain, päivän selvästi."
"No kyllä se on oikea runtti, se Jukka, Jumala syntini antakoon anteeksi", huudahti emäntä. "Eihän Vreneli ole puhunut Jukalle sanaakaan. Minulle hän kyllä moitti Johannesta, vaan sinua oikein kehui. Mutta hölmö olet sinäkin, kun heti kaikkea uskot! Tiedäthän sinä, millainen se ukko on! Ja pitäisihän sinun nyt jo nähdä, ettei Vreneli tahdo kaivaa sinulle kuoppaa, vaan että sinä olet hänestä hyvin mieleinen."
"Mikäs sen tietää", sanoi Uli, "kukas sitä naisväkeä ymmärtää ja ikävä on, jos ei voi luottaa isäntäänsä."
"Niinhän sinä luulet", sanoi emäntä, "mutta niin minä ajattelen ja niin se on, että helpompi on ymmärtää naisväkeä kuin miehiä. Sellainenhan on sananlaskukin, että miehet ovat hirtehisempiä kuin hirsipuu! Ja sanopas kumpi, mies vai nainenko, Vapahtajansakin petti. Ja älä nyt enää mökötä! Vaan älä sano Vrenelille, mikä sinulla oli, muuten se rupee vielä entistä julmemmin vihaamaan ukkoa ja haukkuu häntä, ja eihän se siitä kuitenkaan parane. Ei se Jukka ole aina ollut tällainen, mutta sitten kun kaikki rupesivat häntä pettämään ja nylkemään, niin tuli se epäluuloiseksi. Se ei usko enää kehenkään, ei edes minuunkaan. Ensin minä sitä toruin niin että oli ihan kieleni mennä sijoiltaan. Sanoin, ettei se kelpaa, ja että minä en voi sitä sietää. Mutta vähitellen täytyi minun siihen mukautua. Nyt saa sitä kokea alituiseen ja eläähän sitä tässä kuitenkin ja, sanonpa vaan, yhtä hyvin kuin ennenkin. Ennen kun ei ollut tätä pahaa, oli muita pahoja, sillä ainahan sitä on ihmisellä vastusta, milloin mitäkin ja se ristihän se tuntuu raskaimmalta, mikä on paraillaan selässä. Täytyy vain osata mukautua! Ja siinäpä sitä kysytäänkin taitoa, osaako taipua siihen mitä ei voi välttää. — Uli, muistahan nyt vain, että joka paikassa on vastuksia, eikä tämä meidän vastuksemme ole kaikkein pahinta. Kun pysyt vain kunnon miehenä, niin mitäpäs sinä Jukasta! Ja itseäänhän ukko pahimmin tällä kiusaa. Minä ajattelen, että itsehän ukko kärsii enimmän omista vioistaan. Ja pitäähän palkollisten vähän antaa anteeksikin isäntäväelleen; kaikkihan me täällä olemme syntisiä. Mutta älä toki vain kerro Vrenelille, että minä olen tällaista puhunut. Se voisi vielä mennä matkaansa tai haukkua ukkoa. Se on muuten kelpo tyttö, mutta tätä se ei siedä, se voisi ruveta niin kauheaksi että oikein hirvittää."
Uli lupasi, ja emäntä mietti portaita alas astuessaan verukkeita, joilla hän pettäisi Vreneliä, jos Vreneli kysyisi, mitä hän oli siellä vinnillä tehnyt.
Ukko ihmetteli kovasti kun tuo hänen virittämänsä ja ihailemansa jöröys katosi Ulista ja sopu palasi taloon. Mutta hän ei kysellyt, miten se sopu oli syntynyt. Eikä emäntäkään puhunut, että hän se oli nuo ukon juonet tehnyt tyhjäksi ja rakentanut rauhaa. — Tällä kertaa oli emäntä niin valtioviisas, että Ludvig Filipkin[22] olisi häntä voinut ihailla.
Ja työ kävi taas iloisin mielin, kävi kuin tanssi. Sillä kun ollaan yksimielisiä ja toisiinsa tyytyväisiä, niin käy työ kahta kertaa helpommin kuin riitaisilta. Ja se olikin tarpeen, sillä paljon oli talossa työtä. Mutta kun työtä on niin paljon, että ihminen on siihen ihan korviinsa saakka vajota, niin tulee ihminen usein merkillisen hätäiseksi ja ärtyiseksi. Ja tuo kärsimättömyys, se kohdistuu tavallisesti ympäristöön ja työtovereihin ja toverit suuttuvat ja tulevat vastahakoisiksi ja järjestys siis häiriytyy.
Herra oli siunannut puut niin yltä kyllin hedelmillä, ettei oikein tiedetty mitä niillä tehdä. Paljon oli lantaa, mutta paljon oli maatakin, joka piti lannoittaa Paljon oli siis kylvettävääkin. Viljelemätöntä maata otettiin paljon muokattavaksi. Mutta Glunggessa oli totuttu kouhottelemaan maa aivan kuin maitoa kuorien: kuokittiin vain ruoho pois pinnalta eikä pengottu syvemmälle ja temmattu juuria ylös. Niin ei jyvä saanut pellossa riittävästi mureaa multaa juurtuakseen ja ravinnokseen ja vilja oli aina kasvanut huonoa, vaikka peltoa oli miten lannoitettu. Syvemmältä, perinpohjaisemmin oli siis kynnettävä ja hienommaksi kuokittava, jos toivoi hyvää satoa. — Mutta vaikea oli Ulin totuttaa noita tottumattomia tähän uutuuteen. Jukkaa kiukutti nähdessään kuokkijain sakean jonon pellolla ja nähdessään Ulin valjastavan auran eteen kuusi juhtaa, vaikka niitä ennen oli tarvittu vain neljä.
"Tämähän nyt on vasta typerää", mutisi Jukka itsekseen. "Hyvä maa haudataan piiloon ja huono, laiha käännetään pohjineen ylös. Näin köyhdytetään maa perin pohjin, lanta kuopataan niin syvälle että se juoksee jokina ihan Amerikan puolelle maapalloa. Ja sitten kylvetään huonoon, kelvottomaan keltamultaan. Lapsikin ymmärtää, ettei mokomasta tule hyötyä."
Onneksi lähti ukko matkalle Weltschlandiin ostamaan poikansa kanssa viiniä tai paremminkin sanoen, maksamaan poikansa ostoksia, joten Uli sai rauhassa ahertaa. Ja ukko oli ihan ihmeissään kun hän palatessaan näki nuoren oraan puskevan esiin kauniina voimakkaasta pellosta. "Mutta keväälläpähän näkee, miten käy", tuumi hän; "kyllä siitä varmaan enin osa talvella mätänee."
Ja loppuviljat korjattiin tyydyttävästi, sillä taas oli Glunggessa alotettu työt aikaisemmin kuin muualla. Ei tarvittu korjailla viljaa lumen alta. Aikaa oli pysytellä huonolla ilmalla katon alla ja aina oli myös sisällä ollessa sellaista tekemistä, joka edisti ulkotöitä. "Paljonhan se ilmasta riippuu", sanoi emäntä, "mutta muistanpas minä eräänkin syksyn, jolloin oli ilma vielä kauniimpi kuin nyt, eikä kuitenkaan jouduttu syystöistä läheskään näin aikaisin. Eikä silloin ollut kuitenkaan kylvetty ja lannoitettu näin paljon maata. Siitäpä nyt näkee, että riippuu se tekijästäkin. Eihän sille tosin mitä voi, jos ilmat ovat perin onnettomat (vuonna kuusitoista oli kaura vielä jouluna pellolla), mutta kyllä minä tiedän talokkaita, jotka eivät saa syystöitään suoritetuksi, vaikka syksyä olisi loppiaiseen saakka. Ne tekevät mielestään syntiä, jos eivät jätä talveksi jotain lumen alle, perunoita, nauriita tai edes — hernekeppiä."
Sitten käytiin niittyjen kimppuun. Kaivettiin hautoja, suuria ja pieniä, ja saatu muta vedettiin pois. Vesipohjaisille niityille laitatti Uli salaojia: syviä maanalaisia ojia, johtoja, joiden seinät rakennettiin puusta ja kivestä; mullalla peitettyjä kanavia, jotka kokosivat veden ja imivät sen pois niityiltä, niin että pinta kuivui ja tuli hedelmälliseksi. Sellaisilla johdoilla saatiin monen monta auran alaa niittyjä hyvään kuntoon jo sinä syksynä ja olisi saatu enemmänkin, jos ei Jukka olisi tehnyt tenää. "Ei nyt huolita sentään perkata kaikkea yhtaikaa", sanoi hän, "vuosihan se on tulevakin vuosi. Ja nythän on sitäpaitse jo aika ruveta riihitöihinkin, muuten ei siitä hommasta selviä ennen pääsiäistä. Ja jos on aikaa, niin näkeepähän sitten keväällä, perkataanko lisää. — Mutta en minä nyt tuosta ole hyvilläni, että pohja väännetään noin päälle. Se työ tulee maksamaan paljon eikä tiedä tokko siitä kuitenkaan on hyötyä mitään." Niin puhui Jukka. — Itsekseen hän vielä ajatteli: "ei tarvitse ihmisten luulla, ettei täällä muut pysty mihinkään kuin Uli, ettei täällä tällaiseen työhön olisi osattu ryhtyäkään ilman Ulia. Se poika alkaa minusta jo käydä liian mahtavaksi, se määräilee kaikkea kuin omaansa, kuten ei täällä talonväkeä olisikaan." — Kehaisipa Jukka vielä toisille rengeillekin:
"Mitäpäs olisitte sanoneet, jos olisitte saaneet vielä koko talven kaivaa salaojia? Tuo Ulihan sitä olisi tahtonut, mutta minä toki säälin teitä enkä tahtonut panna teitä sellaiseen työhön, jossa kaikki vaatteetkin pilautuvat. Ei se nyt Ulikaan saa huseerata tässä ihan mielin määrin, isäntähän se olen vielä minäkin talossa. Ja järkevämpi olen sentään kuin moni muu, jonka asia ja velvollisuus olisi katsoa teidän parastanne."
Tietysti oli rengeistä tämä puhe mieleen. Palvelusväestä ovat sivutyöt aina vastenmielisiä: päätyö on näet aina, kaikessa tapauksessa suoritettava ja sivutyö lisää siis vain puuhaa ja vaatii ahkeruutta. Moni renki laputtaa siis tiehensä talosta heti kun näkee joutuvansa sivutöihin. "Tehkööt itse, mutta minä menen pois!" sanoo hän, "minä en ole narri enkä rupea tappamaan itseäni työllä ja tärvelemään vaatteitani. Tehkööt muut, jos haluttaa!" — Ja haluttomuus töihin, joita ei ole tarvittu tavallisesti tehdä, kasvaa palvelijoissa joskus niin suureksi, että he alkavat öykkäillä, motkottaa, kiroilla ja uhkailla lähtevänsä talosta heti kun heitä tahdotaan pienimpäänkin oudompaan tehtävään. Ja tästä johtuu se, etteivät rengit auta hiventäkään talon naispalkollisia heidän töissään, eivät edes emännän käskyjä ja pyyntöjä ole kuulevinaankaan. Eräitä ihmisiä ei saa pikamarssiin, vaikka mitä tekisi, monta on sellaista, joka ei voi eikä tahdo ponnistaa kertaakaan voimiaan, moni kulkee velttona kurjuuttaan kohti ja velttona alistuu kurjuuteensa.
Ikävä totuus on tosin tässäkin palkollisten puolustukseksi mainittava: se, että useat isännät koettavat nylkeä vähistä palvelijoista liikaa etua. Ja kuten kameli, joka ei tahdo nousta maasta silloin kun sen selkään on sälytetty liian suuri taakka, niin tulevat sellaisilla isännillä liiaksi rasitetut palkollisetkin usein niskureiksi ja tekevät väkinäisesti työtä. Heitä ei ole oikeutta soimata. Mutta heistäkös leviää sitten uppiniskaisuus vähitellen toistenkin, hyväin isäntäin palvelijoihin ja koko palvelevaan kansanluokkaan. Ja kun palkollisen selkää vähänkin alkaa hiki lämmittää, niin alkaa hän heti noitua kuin syyttä suomittava ja jos häntä kehoittaa vähän kiiruhtamaan, niin alkaa se pöyhistellä tai pistää pillit pussiinsa!
Jumaliste, mitä tulee ihmisistä, jotka eivät osaa eivätkä tahdo olla ripeitä; joiden aina täytyy kuhnia neljä tuntia tehtävässä, minkä hyvin voisi suorittaa kahdessa? Niistä tulee keppikerjäläisiä. Itse ne rankaisevat rikoksensa ja niissä toteutuu tuo sananlasku: ole uskoton isännälle, niin olet uskoton itsellesikin. Näin syntyy se paha tapa, josta jo olemme puhuneet ja katoaa edistymisen ehto, ripeys.
Jukan rengit eivät olleet paljon parempia kuin muutkaan. Jos kerran ollaan vihaisia ja sadatellaan isännälle tämän ryhtyessä uusiin sivutyö-yrityksiin, niin mitenkäpä ei äiteltäisi palvelustoverille, joka heitä tuohon kirottuun työhön pakottaa. Ja palkolliset eivät sitten sadattele ainoastaan työn pirua, joka tuota heidän kumppaniaan riivaa antamatta hänelle ja muille hetken rauhaa, vaan luulevatpa vielä toverin oudolla innolla ja ahkeruudella olevin joitakin salaisia itsekkäitä ja omanvoitonpyyteisiä tarkoitusperiäkin. Tämä on kansan omituinen, häviämätön luonteen piirre. Sanassa sanotaan: kaikki meidän hyvät tekomme ovat synnillä saastutetut, ja Paavali epistolassaan roomalaisille sanoo: kaikki meidän vanhurskautemme on kuin saastainen vaate, ja näillä sanoilla on hyvät perusteet meidän luonteessamme. Sillä aivan usein johdattaa meidät oma etu tekemään hyvää. Ja jos teemmekin jotain hyvää sisäisestä, puhtaasta halusta, niin tulemme jälestä sitten turhamaisiksi, röyhkeiksi ja ylpeiksi tuosta hyvästä työstämme ja saastutamme siten hyvän tekomme. — Mutta kansa, se pitää tätä saastutusta, omia vikojaan muistamatta, niin yleisenä ja luonnostaan lankeavana, että se urkkii pahoja perussyitä aina, joka tilaisuudessa, jolloin joku vain tekee jotain hyvää. Ja kuta vähemmän tuo arvostelija itse yleensä tekee hyvää sisäisistä, jaloista vaikutteista, sitä enemmän hän luulee toistakin kannustavan hyvään ainoastaan itsekkäiden, ulkonaisten syiden. Sitä enemmän hän ajattelee vain tuon tehdyn hyväntyön ulkonaisia, alhaisia perussyitä. Kuta innokkaammin joku esimerkiksi uhrautuu toisten edestä ja kuta uutterampi on toisen työssä, sitä kiihkeämmin häntä syytetään salaisesta itsekkyydestä ja kuvitellaan hänellä olevan epäilyttäviä tarkoituksia.
Nuo vastahakoiset rengit eivät siis tyytyneet pelkästään noitumiseen ja pistosanoihin, vaan koettivat urkkia selville Ulin tekojen perussyitäkin, — ja luulivatpa ne jo keksivänsäkin! — Mutta äläs myy karhua ennenkun sen kaadat! Koettaa päästä lellipojaksi ja sokaista isäntäväen silmiä ja pyrkii talon omistajaksi! Mutta eipä ne nyörit nyt seiso pelkästään tuolla tyttöletuksella ja ikäkululla emäntä-hupsulla! Kyllä tässä vielä kolmaskin pappi saarnaa!
Ja tähän lopulliseen päätelmään liittivät he vielä joukon yksityiskohtia ja jokaisella heistä oli jotain lisättävää ja jokaisella pilkkasanoja ja ivaa uutta ja parempaa.
Miten talontyttö rupee Ulia tavoittelemaan.
Sillä Liisa oli kovin mieltynyt, ihampa hullautunut Uliin.
Jo viime talvena oli se peli alkanut. Kun Uli oli sunnuntai-iltapäivinä yksin tuvassa, lähenteli Liisa häntä, toi kaikki hepennyksensä hänelle katseltaviksi ja Ulin täytyi sitten häntä neuvoa ja ihailla hänen tavaroitaan. Niin että Ulille kävi oikein kiusalliseksi mennä sunnuntaisin tupaan.
Kauniina vuodenaikana, joka keskeytti nämä neuvottelukokoukset, tuli Liisalle ikävä. Mutta Liisalla oli puolen tusinaa ruukkukukkia. Ne olisivat ennen kuukausia saaneet olla liikauttamatta pimeissä loukoissaan jos ei Vreneli niitä olisi säälinyt ja kannellut päiväpaisteeseen tai sateeseen. Vaan nyt, nyt ei Liisasta mikään paikka ollut niille kyllin kelvollinen. Ja Uli pääsi harvoin lähtemään ruualta Liisan sanomatta:
"Kuule Uli, sinun pitää auttaa minua, tule kantamaan noita kukkia!"
Milloin vietiin niitä sinne, milloin tänne. Ja Vreneli ei muka pitänyt niistä yhtään huolta, se olisi vain hyvillään, vaikka ne kuivaisivat. Ja harvoin pääsi Uli sitten lähtemään noiden kukkien äärestä niin pian kuin halusi: milloin oli nuuskittava yhtä kukkaa, milloin toista. Ja kun Uli viimein aikoi lähteä, johtui Liisan mieleen, että tuon kukan olisikin parempi olla jossain toisessa paikassa kuin tässä ja Ulin täytyi taas kannella kukkia ja nuuskia vielä toista kukkaa, joka viime kerralla oli jäänyt nuuskimatta. Ja kun rengit sitten iltasella istuivat penkillä navetan seinustalla, tuli Liisa ruiskukannuineen kaivolle eikä ollut muka osaavinaan pumputa ja lotasi vettä kenkäänsä vahingossa ja Ulin täytyi silloin tulla avuksi ja toiset nauroivat ja pilkkasivat tyttöhölmöä jotenkin kursailematta. Ja vaikka satoi ja vaikkei hän kukkia ajatellutkaan, kepsutteli hän kuitenkin ulkona lavojen ympärillä, ja kerran pasteeraili hän sukkakudin kädessä edestakaisin päädyn alla ja sanoi lämmittelevänsä jalkojaan. Ja panipa hän kerran äpäräheinää tehtäessä rikinkeltaisen hatunkin päähänsä, veti pitkät hansikkaat käteensä, otti korean päivänvarjon ja meni ulos, kun lähdettiin vankkureilla niityltä heinää hakemaan. Ja Ulin piti silloin valikoida hänelle harava ja nyt ajoi Liisa niitylle haravoimaan. Toisessa kädessä hänellä oli päivänvarjo ja toisessa harava ja kauheasti hän keikaili ja ruikutteli vankkureiden istuimen kovuutta ja tärskyntää. Niityllä tuppautui hän haravoimaan Ulille Ulin nostellessa rukoja vankkureihin. Mutta ei käynyt oikein se työ. Ensiksikin tarttuivat piit ruohikkoon niin ettei Liisa saanut haravaa irti ja toiseksi ei hän osannut samalla haravoida ja pidellä päivänvarjoa — ja aurinkohan paistoi niin kauheasti! Liisa nousi siis takaisin vankkureihin pitelemään pelkästään päivänvarjoa. Ja vaikea oli lastaajan kunnolla lastata vankkureita, kun niissä istui moinen neiti, joka ei uskaltanut niin jäsentä hievauttaa ja joka aina kun hänen vähänkin oli väistyttävä, kirkaisi niin että vankkurien ympärillä lentelevät pääskyset olivat säikähdyksestä pökertyä. Ja Ulin täytyi nostella Liisaa päivänvarjoineen paikasta toiseen kuin mitäkin pikku lasta. Niityllä alkoivat muut katsoa töllöttää ihmeissään nähdessään päivänvarjon heinäkuormalla. Eivät ensin oikein tienneet mikä ihme se on, he eivät olleet mokomaa kummaa ennen nähneet. Mutta sitten kun he huomasivat Liisan tuon silkkivehkeen alla, nauroivat he haletakseen. — Kuorma tuli korkeammaksi ja korkeammaksi, Liisa kirkui lakkaamatta eikä lähtenyt kuitenkaan alas. Huojuvalta kuormalta kotiin mentäessä kuului loppumattomiin: "Ah. pidelkää minua kiinni, ah kiinni Jumalan ja Kristuksen tähden!" — Viimein päästiin onnellisesti vajalle; mutta nytpäs vasta pula tuli. Liisa ei näet uskaltanut laskeutua alas, ei peränuoran eikä sepävitsan ylitse. Kuullessaan tuon kirkunan tulivat isä ja äiti ulos. Kun äiti näki tyttärensä päivänvarjoineen kuormalla, sanoi hän: "Tyhmeliini, mikä sinulle nyt pisti päähän? Onko nyt ilmoissa ikänä nähty mokomaa narria, päivävarjoineen heinäkuormalla?" Ja Jukka äkäili äidille: "Mitäs siitä nyt jälestäpäin torut! Olisit pitänyt sitä silmällä ettei se olisi saanut ruveta tällaiseen hullutukseen! Nyt sitä vielä pelottelet!" Ja Liisa pelkäsikin. Uli oli tuonut tikapuut kuorman taakse, jotta Liisa voisi tulla niitä myöten alas. Mutta Liisa seisoi vavisten kuormalla avoin päivänvarjo kädessä ja nosti jalkaansa ja nostaessaan aina kirkaisi: "Hyvä Jumala! Pidelkää minua, pidelkää minua, minä putoon!" Viimein sanoi Jukka: "Ei tästä nyt tule mitään. Ulin pitää mennä ylös ottamaan Liisaa. Ja tuhma olit, kun laskit sen kuormalle! Olisihan sinun pitänyt arvata, että näin käy."
Uli meni tikkaita myöten ylös ja kurotteli kättään Liisan puoleen, mutta Liisa kirkui yhä hurjemmin. Silloin meni Uli ihan kuorman päälle aikoen nostaa Liisan tikkaille, jotta Liisa itse sitten voisi laskeutua alas. Mutta silloinkos vasta Liisa rääkyi kuin tapettava! Viimein ei Uli voinut muuta kuin ottaa Liisan syliinsä ja kantaa hänet kuin pienen lapsen alas. Ja siitä Liisakin piti, hän rutisti Ulin kaulaa niin armaasti, että Uli oli ihan ruskeana ja sinisen puhuvana tullessaan alas.
Koko elinikänsä Liisa sitten kertoi tätä heinämatkaansa. Ja hänen kuvaillessaan, mitä hän silloin oli kokenut ja kärsinyt, nousivat kuulijoilta ihan hiukset pystyyn ja he olivat vakuutettuja, että kapteeni Perryn kärsimykset pohjoisnavalla olivat pelkkää leikkiä siihen nähden mitä Liisa oli kokenut niittymatkallaan.
Sitten oli Liisa Ulille jälleen ylen ylpeä; kun Uli toivotti hyvää huomenta tai hyvää yötä, niin Liisa vastasi hänelle yhtä töykeästi kuin muillekin palvelijoille. Hän nyrpisteli nenäänsä Ulin lähetessä, sanoi, että Uli tuoksuu navetalta, puhui hänen suurista, kömpelöistä rengin käsistään. Mutta eipäs malttanut olla noita rumia käsiä kuitenkaan verettömillä laappasillaan käpälöimättä.
Hyvin vastenmielistä oli Ulista tuollainen töykeys, vaikkei hän ajatellutkaan siihen mitään erikoisia syitä. Hän piti sitä vain hemmotellun lapsen oikkuina ja omituisuutena. Vaan kuitenkin se häntä äkämystytti ja muut palvelijat häntä pilkkasivat. Kuitenkin oli Uli Liisalle aina kohtelias, sillä olihan Liisa sentään isännän tytär. Muut palkolliset sitävastoin kujeilivat tytön kustannuksella ja pilkkasivat häntä julkeasti, etenkin jouluna, palveluksesta lähtiessään. Silloin meni Liisa usein ulisten ja rääkyen kantelemaan vanhemmilleen ja heittäytyi vuoteenomaksi ja vehkeili kuin virmapäinen lapsi. Silloin Jukka kopaisi keppinsä ja lähti karkuun köppelehtimään, mutta äiti houkutteli tytärtään: "Eihän nyt noin pidä parpattaa, eihän tuo nyt maksa vaivaa itkeä!" Ja äiti juotti tytölle tippoja ja lähtipä joskus syntipukkeja torumaankin, että jättäkööt vasta hänen lapsensa rauhaan! Mutta silloin hänelle tavallisesti vastattiin: "Kyllä se meistä nähden saa olla rauhassa, mutta pysyköön sekin tuvassa älköönkä tulko meidän luokse ensin meitä haukkumaan! Ei tässä nyt sentään niin halpoja olla että annetaan mokoman vesikallon itseämme haukkua!"
Kerran pisti Liisan päähän lähteä kyläilemään veljensä luo. Mistä tuo yhtäkkinen oikku tuli, ei aavistettu. Töiltä ei ollut oikein sopivaa aikaa lähteä Liisaa ajeluttamaan ja Jukka itse ei tahtonut kyläilemään. Koetettiin selittää Liisalle asiaa mutta Liisakos alkoi porata ja nyyhkiä, oli ihan tukehtua ja viimein ei auttanut muu kuin sanoa, että Uli lähteköön huomenna viemään Liisaa kylään!
Siitäkös Liisa virkistyi! Heti avasi hän arkkunsa, kaappinsa, pesukaappinsa ja täytti koko tuvan komeuksillaan ja kutsui koko talon väen neuvottelemaan millä koristeilla hän voisi paraiten Trinetteä härnäillä.
Ulista ei tämä matka ollut mieleen, hän ei olisi mennyt kernaasti Johanneksen luo. Eikä hän ollut hyvillään siitäkään että muut rengit kujeilivat näin: "Vai nyt sitä lähtään isännän tytärtä ajeluttamaan!" — Sitäpaitse tuntui hänestä Vreneli korskealta ja äkäiseltä, se vastaili pitkin nokkaansa Ulille ja kun Uli toi saappaansa voideltaviksi, nakkasi hän ne nurkkaan niin että kolisi. Tällainen tylyys koski kipeästi Uliin ja hän olisi tahtonut saada tietää, mistä tuo töykeys johtui; vaan ei ollut tilaisuutta kysyä. Mutta kun hän aamulla tuli komeana ja siistinä kamaristaan, emännän ostama kaulahuivi kaulassa, niin katseli Vreneli häntä pilkallisesti ja sanoi: "Oletpas sinä nyt itsesi putsannut! Vaan kai arvelit, että eihän yritys pahentane! Mutta turha luulla, että sinä Liisan saat."
Pian tuli Liisakin siihen koreana ja paistavana, putsattuna ja pyntättynä ja hänen jälestään kantoi kaksi tyttöä kahta isoa vaatekääröä ja jälkimäisenä tallusteli äiti raahaten laatikkoa, johon oli pantu röijyt ja edukset etteivät ne rutistuisi matkalla. Liisa sanoi tosin palaavansa kotiin jo huomenna, mutta eihän tiedä, mitä voi matkalla vielä tapahtua ja täytyyhän matkalla muuttaa pukua ainakin kaksi kertaa.
Kun kulkue oli ehtinyt tuvan läpi, otti Vreneli kissan ja kulettaa keikutteli sitä jonkun aikaa jonon jälestä ja kielellä pyöri sanoa: eiköhän Liisa ottaisi tätäkin mukaan! — Mutta malttoi mielensä, heitti kissan sylistään, kääntyi tuvan peräpuolelle ja painoi kyynelten samentamat silmänsä hikiseen akkunaruutuun.
Uli istui pukilla, Liisa tyytyväisenä kuomuissa. Heti kun oli ehditty kototanterilta, koetti Liisa päästä puheisiin Ulin kanssa, mutta huima, nuori ori vaati niin paljon Ulin huomiota, ettei hän voinut katsahtaa taakseen eikä vastata Liisalle muuten kuin lyhyesti olan takaa murahtelemalla. Silloin kävi Liisa kärsimättömäksi ja pari sadepisaraa antoi hänelle sitten tekosyyn kutsua Ulia kuomuun. Uli koetti pelastua verukkeilla, mutta sitten ajatteli hän sadetta ja hattuaan ja nousi paikaltaan ja siirtyi taakse Liisan viereen. Nyt oli Liisalla hyvä olla ja hän sanoi monta kertaa, ettei Ulin pitäisi niin tuppautua sinne nurkkaan, sillä olihan tässä hyvää sijaa olla vierekkäinkin. Eiväthän he olleet edes niin lihavia kuin isä ja äiti ja sopivathan nekin näihin hyvin istumaan. — "Eikä äitikään ole aina ollut niin lihava kuin nyt. Äiti on jo monasti sanonut, että hän oli aikoinaan vielä hoikempi kuin minä. Ja kyllähän minäkin vielä voin tulla toisellaiseksi; tohtori on minulle jo monta kertaa sanonut, että kun minä vaan saan miehen, niin kyllä minun poskenikin punottuvat. Mutta hyi, miehiä, sellaisia! Minä lyön vielä tohtoria vasten naamaa, ihan varmaan." Ja samalla tungettelihe Liisa yhä lähemmäksi Ulia. "Minä olin ollut niin kaunis lapsena ettei mokomaa! Ihmiset olivat seisoneet ja päivitelleet ja katsoneet minua ja lyöneet kämmeniään yhteen ja sanoneet: 'Herranen aika, millainen lapsi, tuollaista me emme ole vielä ikinä nähneet'." Liisa muisti näet tuon vielä aivan hyvin. Ja ei ollut koko kantoonissa ollut monta niin kaunista tyttöä kuin hän silloin kun hän meni Weltschlandiin. Posket olivat olleet punaiset kuin mansikka ja iho paistava kuin peili. Ja kun hän Weltschlandissa oli ripustanut olalleen kitaran — ja kitarassa olivat punaiset ja mustat silkkinauhat — ja kun hän käveli edestaas raitilla ja lauloi kauniita lauluja, kuten esimerkiksi: "Kaks' Aargaun nuorukaista rakastit toisiaan", niin heti oli weltschlandilaisia kerääntynyt laumoittain hänen ympärilleen ja koettaneet häntä liehiä. Ja hänen ei olisi tarvinnut muuta kuin kurottaa kättään, niin olisi hän saanut vaikka kymmenen miestä joka sormelleen Weltschlandin suurimmista suvuista. Ja niin kauniita, kauniita, ettei täällä sellaisia olekaan. Ne ovatkin siellä toista kansaa ne! Mutta sitten tuli Liisa kipeäksi ja sitten täytyi hänen palata kotiin takaisin ja kotona oli sitten oltu niin pahoja hänelle ja Liisan oli pitänyt aina tehdä työtä kuin raaka talonpoikaistyttö ja syödä samaa ruokaa kuin muutkin ja sellaista ei koirakaan söisi Weltschlandissa! Ja sen jälestä ei Liisalla ollut ollut, suoraan sanoen, niin ainoaa tervettä hetkeä. Mutta kyllä hän siitä vielä paranee! — Sen jälkeen kertoi Liisa Ulille kaikki pitkät sairauden historiansa ja niitä kesti, kunnes he tulivat pikkukaupungin lähistölle, jonne Liisan oli mentävä ostoksille. Silloin käski Liisa pysäyttämään hevosen ja sanoi:
"Nyt ei enää sada, nyt saa Uli jälleen mennä pukille. Muuten ihmettelisivät ihmiset, että mikähän kumma nyt on tullut, kun minä istun rengin vieressä kieseissä. Ja alkaisivat levitellä pahoja juoruja ja sitä en minä tahdo."
Tämä sapetti Ulia ja vaieten siirtyi hän pukille.
Ravintolassakos Liisa rehenteli ja passautti komeasti itseään. Kuitenkin oli hän muistanut myös Ulia ja käskenyt antaa hänelle haarikan, mukareen lihaa ja hyppysellisen vihannesta; itse söi hän parasta mitä ravintolasta sai. Ja hänkös oli olevinaan hienoa! Raavaslihaa ei hän haistanutkaan, sitähän saa kotona joka päivä, sanoi hän. Vihannesta ei hän ollut pistänyt suuhunsa siitä kun pääsi ripiltä, phyi, se häntä ihan yököttää! Ja vasikanpaistia ei hän ollut maistanut siitä kun palasi Weltschlandista, se lihottaa niin kamalasti! Kalaa, kyyhkysiä, kukonpoikia, torttuja ja jälkiruokaa hotki hän kuin riihimies.
Sitten kävi hän monilla ostoksillaan ja sanoi joka puodissa, että hän lähettää renkinsä hakemaan näitä tavaroita. "Missä minun renkini on?" kysyi hän heti palattuaan ravintolaan. "Minun renkini pitää mennä hakemaan minulle sitä ja sitä, minun renkini pitää valjastaa minulle hevonen", sellaista kesti yhtä päätä kunnes he jälleen pääsivät tullista ulos. Tuskin ehti Liisa ajatella, että nyt ei heitä taas enää kaupungista nähdä, ei edes kellonsoittajakaan tapulistaan tai vahti linnasta, — niin veti hän esiin punaisen nenäliinan ja sanoi Ulille: "Sinullekin olen minä ostanut jotain, katsopas!"
"Ei tarvita", vastasi Uli, "en ole sen vaivanen."
"No katsohan nyt toki", sanoi Liisa.
"Ei ole aikaa", vastasi Uli, "täytyy katsoi oritta."
Liisa käski Ulia seisauttamaan hevosen ja tulemaan luokseen kuomuun.
"Paras pysyä paikoillaan", sanoi Uli, "voisihan joku vielä nähdä".
"Oletkos nyt paha, Uli? Älä nyt ole paha!" sanoi Liisa. "Minkäs minä sille voin? Meidän laisten täytyy olla vähän niinkuin tavat vaativat, muuten aletaan meitä heti panetella. Alemman kansan on niin mukava elää, heistä ei kukaan piittaa; he saavat tehdä mitä tahansa; mutta meitä, meitä vaanii koko maailma. Älä nyt ole niin paha, Uli, muuten olen minä ikipäiväni pahoillani!"
Niin pyyteli, käski, vaikerteli ja itki Liisa kunnes Uli meni kuomuun, peläten, että Liisalle muuten saisi kouristuskohtauksen. Mutta Frevlingeniä lähestyttäessä pysäytti Uli hevosen itsestään ja vaihtoi sanaakaan sanomatta paikkaa.
Frevlingen on suuri, pelto- ja metsärikas tasankokylä, jonka läpi valtatie kulkee ja jonka maita raikkaat purot kostuttavat. Ylen rikasta se on, mutta myös ylen pöyhkeää. Sikäläiset osaavat niukuin naukuin lukea ja kirjoittaa, joten siis luulevat olevansa sivistyneitä, minkä vuoksi ovat rajattoman itserakkaita. Tuntiessaan vaivoin kirjaimet A:sta Ö:hön, luulevat he tuntevansa myös kaiken maailman asiat. He arvostelevat taivaat ja maat sieramet hörhöllään, hattu keikallaan ja käsi rahakukkarolla, arvostelevat niin että säkenet sinkuu, kuten kaikki maailman seitsemän viisasta olisivat heidän rinnallaan vain nulikoita ja kuten jok'ikinen heistä olisi elävä, kaksijalkainen yliopisto kaikkine neljine tiedekuntineen ja seitsemine taiteen haaroineen. Enkä yllytä ketään vänkäämään heitä vastaan silloin kun heillä sattuu roikkumaan piippu hampaissa! Salamain ja jylinän Jupiter muinoin, aikoessaan tuhota kaupunkeja ja maita lienee ollut varsin suopean näköinen siihen nähden mitä jokin frevlingeniläinen kuullessaan piippu suupielessä kurahdettavan vastaansa. Kiroukset eivät solahtele silloin hänestä yksitellen, ne tulvivat tusinoittain, ja "perhanat vieköön" ja "saakelit soikoon" suihkuavat hänestä kuin mäti sammakosta. Ja kuta sivistyneempi joku heistä luulee olevansa, sitä enemmän ja kauheammin hän kiroilee, joten ei häntä enää luulisi pelkästään eläväksi yliopistoksi, vaan myös eläväksi höyryautomaatiksi, tehtaaksi, joka valmistaa kirouksia tukuttain. Kun heille aletaan puhua totuuksia, joko uskonnollisia, lääketieteellisiä, valtiollisia tai lainopillisia, niin heti he pörhistäytyvät vastaan, piippuineen ja päristellen aivan kuin heidän sieramiaan ruvettaisiin savustamaan rikillä. Mutta jos joku maantienkulkija-vintiö tai vararikkoon joutunut nurkkasihteeri tahi puoskari tai politikoitsija latelee heille mitä järetöntä hölynpölyä tahansa, valeita, hävyttömiä panetteluja, niin siitäkös he ovat hyvillään! Oikaisevat koipensa sojoon ja kuuntelevat mukavasti, kunnes joku heistä nousee ylös, lyö nyrkkinsä pöytään ja silmät pöllällään, suu ammollaan niin että koko naama on yhtä pelkkää koloa vain, karjuu:
"Kautta kurjan sieluni, tuhannen saatanan miljoonan perkelettä, tuo mies on niin helvetin oikeassa!"
Frevlingeniläiset ovat hirvittävä esimerkki ihmisistä, jotka eivät osaa rakastaa, uskoa muuta kuin valetta. Heissä toteutuvat nuo sanat, että ainoastaan se, joka itse pysyy totuudessa, voi ymmärtää, rakastaa ja uskoa totuutta. Sille, joka muistaa nämä sielu tieteellisesti paikkansa pitävät sanat, on moni valtiollinenkin arvoitus selvä ja käsitettävä moni ilmiö, jonka syistä hänellä muuten ei olisi ollut aavistustakaan. — Jokainenhan ymmärtää, mihin sellaiset ihmiset tyytyvät, jotka luottavat enemmän mitä vastenmielisempään, itsekkäimpään, ilkeimpään lurjukseen kuin rehelliseen ihmisystävään!
Kun matkalaisemme saapuivat nuoren Johanneksen ravintolan luo, niin tuli tallirenki ottamaan vastaan hevosta. Lapset seisoivat talon seinustalle, mutta eivät tulleet antamaan kättä. Kasvoja vilahteli akkunoissa, mutta ne ilmestyttyään katosivat. Liisa seisoi vihreässä silkissään kauan ravintolan pihalla, naama sinertävänä vilusta kuin kaalinlehti pakkasessa. Uli nosteli rattailta käärön toisensa jälkeen, mutta ketään ei tullut keventämään hänen kantamustaan. Viimeinkin, kun kaikki kääröt oli saatu kainaloon ja hevonen viety jo kauan sitten talliin, lähtivät Liisa ja Uli tallustamaan talon kuistia kohti. Seinävieressä seisoivat lapset katsella mulkoillen heitä kuin vihaiset mullikat, eivät tervehtineet rakasta tätiään kumarruksilla eivätkä sanoilla; ja kääntyivät selin kun heitä aiottiin tulla puhuttelemaan.
Vihdoinkin, ihan kynnyksellä, tuli Johannes eteiseen ja tervehti siskoaan hellästi:
"Punshuur, punshuur! Pirukos sinua riivaa, kun tulit meille! No vaikka kuolemaa olisin ennen odottanut kuin sinua! Helvettiinkö sinä tuollaisten kompeiden kanssa aiot!"
Ulia tervehti hän tuttavallisesti ja olisipa antanut hänelle kättäkin, elleivät Ulin kainalot, kyynärvarret ja sormet olisi olleet täynnä rojakkaa.
Liisa sanoi, että hänelle oli tullut ikävä, oli ruvennut tekemään mieli lähteä kerran heillekin vieraisiin. Isä ja äiti lähettivät terveisiä.
Johannes avasi sen tuvan ovet, jonne aina arvokkaammat vieraat johdatettiin ja vei Liisan renkineen sisään. Uli latasi kampeensa tupaan ja meni sitten matkaansa ja hänen jälestään Johanneskin. Sanoi menevänsä ilmoittamaan vaimolleen, että Liisa on tullut. Mutta kaipa oli rouva nähnyt jo itsestäänkin Liisan tulon, niin ettei herran tarvinnutkaan hänelle sitä ilmoittaa, koska Johannes meni kohta Ulin jälestä talliin, missä Uli oli hevostaan vaalimassa. Kauan ja laveasti puheli hän Ulin kanssa, puheli tuosta Jukan oriista, näytteli sitten Ulille omia hevosiaan ja lehmiään ja päivitteli siinä välillä, että miksi ei Uli tullut hänelle! Hänen luonaan olisi ollut ihan toista kuin Glunggessa. Siellä aina vain haukutaan, milloinkaan ei voi olla mieliksi, milloin tekee työtä liian vähän, milloin liian paljon.
Sillaikaa istuskeli Liisa yksinään odotustuvassa, katseli ensin kamalia tauluja, joita oli tuvan seinillä, ylösrakennukseksi monille maalaisrukille, jotka eivät olleet ikinään nähneet muuta maalilla kirjailtua kuin tieviitat, kirkon kellotaulun, lahjakaapit morsiamelle ja palvelusväen arkut. Saatuaan nämä tutkatuiksi ja vihdoin kaiken muunkin, mitä tuvassa oli, alkoi hän kaivaa esille matkatavaroitaan, — eikä Trinetteä vieläkään kuulunut. Ei tultu tarjoomaan mitään, ei edes kahviakaan, semmin ruokaa. Trinette. oli näet pukeutumassa, — ei tietysti tahtonut näyttäytyä silkissä kuhisevalle Liisalle tavallisessa arkiasussaan: edus likaisena, sormet liassa, ilman sormuksia, rintaneuloja, kengät läntässä ja röijyn haat auki, lettinauha ihan tavallista lajia ja esivaate halpaa Aargaun puuvillaa.
Sillaikaa kun Trinette putsaili ja pöyhisteli itseään, äksyili Liisa yksinäisyyttään itsekseen ja mietti, mitä kaikkea hän vielä Trinettelle sanoisi ja tekisi. Ja juuri noita juonia tuumiessa tulla kohahti Trinette yhtäkkiä sisään ja huudahti: "Bon soir [23], ah Elise, miten minua ilahduttaa sinua nähdä!" Ja Liisa vastasi: "Merci, Trinette, minä jo luulin, että minut olisi ihan unohdettu!" — Trinette pyyteli anteeksi. "Minun kun täytyi olla ompelijattaren luona, antamassa mittaa sitä uutta pukua varten, ja minähän luulin, että mieheni olisi pitämässä sinulle seuraa."
Ja sitten tarkastelivat kälykset asiantuntijan silmällä kiireestä kantaan toisiaan ja Trinette, hän huomasi nyt ilokseen ja ylpeydekseen, että hän oli tällä kertaa kauniimpi. Ja silloin alkoi hän heti hommata Liisalle virvokkeita ja ladella komennuksiaan keittäjälle ja sisäkölle. Mutta Liisapa sanoi, että hänen olisi nyt päästävä vähän pikkutupaan, muuttamaan vähän pukua. Sillä tietysti oli hän matkalle pukeutunut kaikkein huonoimpaansa — ei ollut tottunut olemaan tällaisissa retaleissa, tahtoi esiintyä kunnollisessa puvussa. Ja vaikka Trinette miten väitti vastaan: "Onhan sinulla niin kaunis puku, aivan kuin olisit juuri tullut Weltschlandista!" niin Liisa piti päänsä ja hänet täytyi päästää pikkutupaan ja kutsua piika kantamaan sinne hänen tavaroitaan.
Sillaikaakos nyt varustettiin herkkuja! Keittäjähän täytyi laittaa tippaleipiä. Johanneksen oli mentävä noutamaan kellarista Neuenburgeria. Mutta hänpä pistikin vain Roquemaurea, kehnoa, hapanta ranskalais-viiniä Neuenburger-pulloihin tuumien itsekseen:
"Mistäpäs ne narrit tietävät, mikä se on Neuenburgeria! Roquemaure on paraiksi mokomille apinoille!"
Vihdoin esiintyi Liisa uudestaan, ja tällä kertaa ei enää ruohonpäisenä, vaan taivaansinisenä. Hänellä oli nyt korea, kirjailtu edus, suuri rintasolki, kultaiset kellonperät ja vyöhelat isot kuin kahdenkymmenen batzin rahat, ja rintaketjua, jonka kelluttimet olivat kullalla kirjaillut, oli hän kietonut ympärilleen niin pitkältä kuin kerinpuut mitä vyyhteä ikään. Ah taivas, miten hän nyt kimalteli uudelta ja kauniilta! Trinette oli ihan vihreänä ja keltaisena kateudesta ja niin ja näin jaksoi hän Liisaa ylistelläkään. Sai kuitenkin mielensä maltetuksi ja kehuskelluksi Liisaa, mutta muistipa myös pistellä vierastaan. Mukavaahan on muka keikailla, kun on isän ja äidin hoidossa; siellä saa, mitä tahtoo. Mutta kun täytyy itse pitää huolta tarpeistaan ja kun on vielä lapsiakin, niin saa tottua tulemaan vähemmälläkin toimeen tahtoi tai ei. He eivät olleet vielä kampikaan saaneet periä ja jos eivät Trinetten vanhemmat olisi heille niin hyviä, niin eivät he tulisi toimeen. Sillä vaikka tuloja onkin hirvittävän paljon, niin on menoja myös kauhistavan paljon ravintolan pidossa. — Nyt tuli Liisa varsin ystävälliseksi ja söi ja joi sydämensä halusta ja kiitti ruokia ja juomia, ja etenkin sitä Neuenburgilaista. "Isänkin pitää tätä hankkia", sanoi hän, "isällä on aina niin happamia viiniä että niillä tapetaan Weltschlandissa hiiriä. Ne tyrkyttävät isälle aina Bieliläistä Tavellerina." — Sitten levitteli Liisa pöydälle ostoksiaan, ja niiden joukossa oli myös hienoa röijykangasta Trinettelle. Mutta kovinpa nyrpisteli Trinette tuolle kankaalle nokkaansa! Sanoi kuitenkin olevansa sangen hyvillään, vaate on hänestä hyvin lämmintä ja sellaista hän kovin, tarvitseekin, viime vuonna oli hän ollut ihan paleltua pannessaan hapankaalia kellariin! Ne sellaiset työt ovat tosin oikeastaan piikain tehtäviä; mutta täytyihän niitä piikoja toki pitää aina vähän silmällä. Sillä palvelusväki on nykyaikaan niin perin huonoa, se ajattelee vain omaa etuaan.
Tämä oli Trinetten pisin puhe koko iltana, ja Liisalle tuli vähitellen ikävä. Vierashuoneesta kajahteli nauru, Liisalta loppuivat puheenaiheet, käly vaikeni. Liisa ajatteli, että vahinkopa nyt on, jos ei koko Frevlingenissä kukaan muu näe hänen taivaansinistä leninkiään kuin tuo kateellinen käly ja tuhma sisäkkö, joka ei ollut vielä edes sanallakaan älynnyt ilmaista ihastustaan. Ja yhä enemmän halutti Liisaa mennä näyttämään noille vierushuoneessa oleville, miten kauniit vaatteet hänellä on. Ja ehkäpä siellä vielä on joku hänestä mieleinenkin ja kukaties voi silloin yhtäkkiä syntyä hyvät kaupat! Ja tähän hänen nyt täytyy hapata, vaikka muutenkin pitää aina kyhniä kotona eikä pääse maailmalle itseään näyttelemään! Ihmekö siis, jos hän ei ollutkaan päässyt naimisiin. Ja siksipä hän nyt, kun kerrankin pääsi kotinurkista, ei tahtonutkaan mädätä perä tupaan ja piiloittautua ihmisten silmiltä. Mutta vaikka hän miten koetteli ilmaista liikkumishaluaan, ei Trinette ollut tietävinäänkään eikä hievahtanut paikaltaan. Ja kun Liisa viimein kysyi, ketä tuolla toisella puolella on, niin sanoi Trinette, että ne ovat kai sikopaimenia Luternista tai Escholzmattista. Mutta Liisapa arveli, että eivät suinkaan nyt Luternin sikopaimenet naura tuolla tavalla ja viimein sanoi hän, että kai hänen renkinsäkin on siellä. Trinette vastasi: "Kai." — Silloin sanoi Liisa, että hänen täytyy mennä sanomaan rengilleen, mihin aikaan he lähtevät huomenna kotiin. Hän ei näet vielä ollut antanut matkakäskyjään. Trinette sanoi, että hän kutsuu rengin sisään, voihan sille antaa matkakäskyt täälläkin. Mutta Liisa tahtoi välttämättä päästä vierustupaan; hän nousi siis ylös pyytäen anteeksi, sillä hän ei tahtonut Trinetteä vaivata, ja avasi välioven.
Tuvassa istui parvi miehiä kahden pöydän ääressä, joista toinen oli akkunan alla, toinen seinustalla. Siellä naurettiin, tupakoitiin, juotiin, kiroiltiin ja lyötiin korttia, mutta nuo miehet eivät tosiaan olleet Luternin sikopaimenia, vaan kunnon frevlingeniläisiä, vanhoja ja nuoria, tavallisissa puhdetöissään. Heille näet teki kapakka joka päivän pyhäksi ja kirkko joka pyhän areksi. Myös Uli ja Johannes istuivat parvessa ja Johannes kestitsi Ulia tuppaalla ja viinillä kuin hyvää vierasta ainakin. Hitaasti liihoitteli tuvan pimeästä peräsopesta taivaansininen Liisa pelipöydän luo, taputti Ulia hiljaa olalle ja sanoi, että he lähtevät kotiin huomenaamuna varhain, joten Ulin on ruokittava hevonen ajoissa. Pöydän toisella puolella istui kunnan esimies ja kysyi vierustoveriltaan: "Mikäs hempeä impi tuo on, mikä korea kekkanokka? Tarjoisikohan tuolle lasin?" Toinen vastasi jotain ja pian istui Liisa pöydän ääressä iloiten vanhain ja nuorten sanansutkauksista, mutta ei puhunut itse paljoa, nauroi vain ja teeskenteli olevansa hienoa ja siveli vähä väliä kauniilla nenäliinallaan hienosti nenäänsä, jotta hänen sormuksensa näkyisivät ja nyki usein kultaisia kellonperiään niin että pieni, vanhankuosinen kultakello tuli esiin. — Niin istui hän siinä kaikessa rauhassa yli kaksi tuntia ja unohti ihan kälynsä. Kun ei kellään viimein ollut hänelle enää mitään sanomista, lähti hän takaisin takatupaan, mutta eipä siellä ollutkaan enää Trinetteä: oli vain sisäkkö kattamassa pöytää ja se sanoi, että rouva oli mennyt makaamaan. Sen oli ruvennut kai pakottamaan hampaita. "Ottikohan tuo jostakin nokkaansa?" kysyi Liisa. "En tiedä", vastasi sisäkkö; "hyvin mahdollista, kyllähän se siltä syntyy." Ja Liisa pääsi mielipuheeseensa ja he olisivat siinä kai vaikka koko yön hiljaisella äänellä sättineet Trinetteä, ellei keittäjätär olisi rynnännyt ovelle kiljuen ja sadatellen: "Hiiteenkö se sisäkkö taas tarttui, kun ei tule hakemaan keittoa? Se palaa ihan pohjaan."
Kun pöytä oli katettu, tuli Johannes Ulin kanssa sisään ja kiroili ja sadatteli sitä, että pöytä oli katettu vain kahdella lautasella ja että rouva oli mennyt makaamaan. "Sellaista katalaa laiskuria ei ole koko kantoonissa. Milloin sillä on päässä vika, milloin se on päästä vialla." Noitui sisäkköä. "Senkin kana, ei osaa laskea kolmeen! Kai se arvelee, että me tässä syödään kuin siat yhdestä kaukalosta." — Johannes oli Ulille kuin vanha, hyvä toveri ja tolkkusi hänelle tolkkuamistaan: "No syöpäs nyt, juopas nyt!" Mutta Liisalle ei hän ollut läheskään niin ystävällinen, niukuin naukuin kysyi hän Liisalta vain: "Tahdotko lisää?" ja kun Liisa vastasi kieltävästi, niin sanoi Johannes: "Vai jo sait kyliäsi. No hyvä on!" Ja samalla ivaili hän Liisaa. "No jokos sinulla nyt on kohta mies? Sillä kyllä sinua haluttaakin! Vaan jos minä olisin sinun sijassasi niin opettelisin ensin keittämään soppaa ja parsimaan sukkia, niin ehkäpä sitten tulisi mieskin. Ja ehkä Uli sinut ottaa, jos oikein nätisti pyydät? Mitäs arvelet, kai olisi parasta, jos hän tulisi ensi yönä vähäksi aikaa viereesi?"
Näillä veljellisillä pöytäpuheilla höysteli Johannes ateriaa.
Huomisaamuna nousi Uli ensimäisenä ylös koko talossa ja jonkun ajan päästä ilmestyi isäntä itsekin kartanolle, palkollisten kauhuksi, omaksi kiukukseen. Sillä tavallisesti makasi väki aamulla niin kauan kuin halutti, tietäen isännänkin tekevän samoin. Isäntä taas laiskotteli ajatellen, että tietäähän kukin palkollisista tehtävänsä. Nyt, kerrankin noustuaan makuulta odottamattoman aikaisin, sai hän karvaasti kokea, miten isäntäväen laiskuus vaikuttaa palvelijoihin. Hän kiroili haletakseen! — Mutta huomisaamuna makasi hän kuitenkin melkein yhdeksään saakka. Mitä siis tuo kiroileminen auttoi! — Ajatelkaapas, mitä kaikkea sellaisessa paikassa kuin ravintola voi tapahtua noina neljänä tuntina, kello 5:stä aamulla kello 9:ään, jonka tienoissa herra ravintoloitsija ja hänen rouvansa nousevat ylös! Tuskin kenenkään ajallisia syntejä Jumala rangaissee niin ankarasti ja pian kuin ravintoloitsijan, joka pitää ravintolaansa auki myöhään yöhön. Jos eivät ravintoloitsija ja hänen rouvansa rauhoita taloaan ajoissa illalla, lopettaen joutavat puhdelaiskehtimiset ja kortin peluut, tai jos he itse vaikka vain katselevat miten muut laiskehtivat tai pelaavat, niin huomisaamuna heidän päänsä tuntuu raskaalta ja jäseniä vavistaa, tuskin jaksavat nousta vuoteesta koko päivään. Ja niin menee omistajilta tänään hukkaan enemmän kuin mitä he eilisiltana ansaitsivat. Ja juomarahoiksi saivat he vielä koko päiväksi päänsäryn ja vapisevat jalat; — juomarahoiksi vanhuuden puutteet ja kelvottomat lapset ja monen monipa saa vanhuutensa päiviksi kerjuupussin tai vaivaistalon vesivellit, olkipatjan!
Oi, monipa ravintoloitsija sulkisi tarjoilunsa ajoissa illalla, jos tietäisi mitä seuraavana aamuna ennen hänen ylösnousuaan talossa tapahtuu!
Kyllä lasketteli Johannes p:tä ja r:ää nähdessään miten suuria hulttioita hänen palvelijansa olivat: eivät olleet vielä puhdistaneet tarjoilutupaa, eivät lypsäneet lehmiä, eivät sukineet hevosia. Ja kun mentiin viljelysmaille, joita hän lähti Ulille näyttelemään, niin sätti hän katkerasti palvelijoitaan; niistä ei ollut ainoaakaan niin puolen palaneen puupennin arvoista. Ja sanoi, että hän antaisi vaikka sata taalaria palkkaa kun saisi kerrankin kunnon rengin. — Hän näet ei tiennyt, ettei huono isäntä saa koskaan kunnon renkiä, sillä palvelijat joko tulevat hänen luonaan huonoiksi tai täytyy heidän lähteä talosta, jos aikovat pysyä kunnon ihmisinä.
Kun he viimein palasivat tarkastusretkeltään kotiin, niin näkivät he Liisan takatuvassa, murheissaan, nyt rikinkeltaisissa tamineissa, rikinkeltainen hattu päässä ja saman värinen vaippa yllä. Sinne oli tuotu suurus jo noin kello puoli kymmenen aikaan: eilisiä kakkuja, voita, juustoa, kermaa, kahvia ja kaunista valkeaa leipää; mutta Trinetteä ei vain näkynyt. Kuului sanoneen, ettei ollut saanut unta yöllä; hänen täytyy siis nyt korvata tuota vahinkoa. Heti syötyä ei Liisa vielä käskenyt valjastamaan hevosta; Johannes vei Ulin kellariin ja Liisa kävellä keppelehti yksinään tanhualla koreana ja rikinkeltaisena, keikaili pengermällä, kierteli kartanoa, pasteeraili puutarhassa hansikkaat kädessä ja nenäliina sonnien välissä, edestakaisin, kunnes kello löi yksitoista. Silloin tuli hän, viittasi Ulia syrjään ja sanoi:
"Kyllä meidän nyt on lähdettävä. Varustaudu matkalle. Heti kun minä vaan olen saanut muutetuksi toisen puvun, saat valjastaa hevosen."
Melkein kokonainen tunti kului ennenkun Liisa taas ehti pukua muuttamasta ja nyt tuli hän esille jälleen ruohonpäisenä. Ja kukas toinen jo häntä ennen? Kuka tuo, komeana suklaanruskeassa silkissä, (donna Maria[24] ei vielä siihen aikaan ollut muodissa) ylen kalliissa hepenissä, edestä kultaa ja takaa hopeaa? Kukapas muu kuin Trinette! Hän, joka ei ollut voinut kärsiä rikinkeltaista väriä, hän oli vain odottanut ruohonpäistä Liisaa voidakseen tulla esiin ja näyttää hänelle, että on hänellä muitakin vaatteita kuin nuo eiliset, vaikkei hän olekaan saanut periä eikä ole isän ja äidin hoitolainen! Liisa, lensi ihan vihreäksi kun näki tuon odottamattoman kuningattaren eikä voinut avata suutaan sanoakseen: "bonjour" eikä udellut edes vieläkö kälyn hammasta pakottaa. Trinette taas, hän oli tosin olevinaan yhä vähän heikko, mutta oli nyt muuten hyvin ystävällinen ja tahtoi Liisaa ihan väkipakolla jäämään vielä vähäksi aikaa heille (nim. näin vihreänä!). Mutta pyynnöt kajahtivat kuuroille korville. Silloin käski Trinette sisäkön kattamaan kiireesti pöydän eikä auttanut vaikka Liisa miten kursaili: "Minähän söin juuri vasta aamiaista."
Olipa siinä nyt taas vankasti herkkuja, parasta mitä talosta lähti; mutta ruohonpäisestä Liisasta ne eivät nyt maistuneet puoleksikaan niin hyviltä kuin eilen taivaansinisestä. Palat tokeutuivat hänen nieluunsa kun hän vain vilkaisikin Trinetteen, ja olipa Neuenburgillakin tänään toinen maku kuin eilen. Ei saanut Liisa rauhaa, ennenkun hevonen oli valjaissa.
Ja kun se viimein oli valjaissa ja tavarat kaikki jälleen sälytetyt rattaille ja Liisa saatu kuomuihin, niin aikoi Uli nousta kuskipukille, mutta Johannes ei antanut: "Hulluko sinä olet", sanoi, "ette te pure ettekä potki toisianne kuomuissakaan, päinvastoin, ja ulkona sataa ja — on ikävää. Hierokaahan vain hyvästi kupeitanne yhteen, niin ei tule vilu. Sitä vartenhan tässä maailmassa ollaan, että auliisti toisiaan autellaan." Ja Ulin täytyi mennä kaikin mokomin kuomuihin ja Liisa pakkautui ihan kuomun peränurkkaan eikä nostanut harsoa nokaltaan ennenkun oltiin kaukana Frevlingenistä.
Viimein kohotti hän päätään ja sanoi olevansa hyvillään, kun pääsi pois mokomasta kyläilypaikasta. Veljen väki on niin ilettävää, veli on grobiaani, elukka ja Trinette, — mikä apina! "Kyllä ne minun osinkoni kerran koreasti nielevät. Kyllä ne osaavat tuhlata, mutta eivät ansaitse mitään. Mitä kieli palaa, sitä pitää saada syödä, mikä silmää kiehtoo, kaikkea ostetaan. Jäisinkö heidän saaliikseen, naimattomaksi! En, niin tuhma en minä ole. Minä otan miehen vaikka karjakujalta, jotteivät he vain saa minulta kreutzeriäkään. Jos isä ja äiti sattuvat kuolemaan ennenkun ehdin naimisiin, niin tiedän hyvin, miten minulle käy: ne telkeävät minut lukon taa kunnes olen kyllin kypsä kuopattavaksi. Mutta liian viisas olen siihen; kyllä vielä vedän Trinetteltä ne suklaasilkkiset röijyt yltä! Tyttö, joka saa periä 50,000 guldenia ei annakaan niin vain vehkeillä itsellään. Rikkauteen minun ei tarvitse katsoa; kunhan vain saa mieluisen miehen niin että meillä molemmilla on hyvä olla. Mutta kaunis se pitää olla ja lempeä, että siitä on iloa. Vanhemmistani en piittaa; kun minä vaan rupean häjyksi, niin kyllä ne saan pakotetuksi. Kun vain tapaisin mieleisen, niin selvittäisin asian jo tänään, uhallakin. Eipä siltä, ettei hän olisi voinut saada miehiä! Vaikka miten monta! Mutta oli aina antanut rukkaset, kun ne eivät olleet hänestä mieleisiä. Mutta ei niiden nyt siltä tarvitse luulla, ettei hän miestä huolikaan ja ettei häntä uskalla pyytääkään. Jos olisi ajat kuten ennen niin tekisi hän ihan toisin. Ottaisi sen, joka ensin eteen sattuu, niin eivät ainakaan hänen rahansa joutuisi noille susille."
Niin puhui Liisa kiukkuisin sydämin ja tungettelihe yhä lähemmäksi Ulia ja sanoi: "Uli, mitäs sinä nyt noin arastelet?" — Lyhyesti sanoen: sulasta sapesta tuli Liisa ihan helläksi, hempeäksi. Ainoastaan kasvojaan piti hän vielä päivän aikaan soveliaan välimatkan päässä Ulista. Hän antoi ajaa kaupungin ohi ja käski ruokkimaan hevosta aivan vähäpätöisessä paikassa. Uli oli ihmeissään, mutta ei kuitenkaan unohtanut, että hänen vieressään oli isännän tytär eikä siis kääntänyt Liisan puheita ja lähentelemisiä omaksi hyväkseen, vaikka Liisa olikin sanonut, ettei hänen pitäisi arastella.
Tällä kertaa ei Liisa tuominnut ravintolassa Ulia eri pöytään kohtuullisen haarikan ääreen, vaan käski heti tuomaan heille molemmille puolikkaan viiniä ja jotain hyvää lämmintä ruokaa molemmille; ja sittenkään ei tämä viini ollut hänen mielestään kyllin hyvää ja hän komensi tuomaan parempaa ja käski antamaan oriille vielä kauroja lisää. Herkutteli itse hyvin ja huolehti myös siitä, etteivät Uli ja orikaan olisi nälissään, ja Ulin täytyi ajaa sisäänsä kinkkua niin paljon että hän lopulta luuli melkein karjuksi muuttuvansa.
Kun he sitten taas lähtivät jatkamaan matkaa, niin ei enää auringonpaiste ja päivän kirkkaus häirinnyt ja Liisa tuli yhä hellemmäksi ja nojaili Ulin olkapäätä vasten ja jutteli monet tarinat kunnes viimein sanoi, että hän haluaisi antaa Ulille pienen muiskun; mitähän Uli siitä arvelisi? Sen perästä kun hän oli palannut Weltschlandista, ei hän ollut kertaakaan antanut kellekään muiskua; täytyisi nyt siis koetella, tokko hän sitä enää osaisikaan antaa. Mutta Weltschlandissa olivat aina muut panttisilla oltaessa sanoneet, ettei kukaan osaa antaa niin hyviä muiskuja kuin hän. Mitäs arvelee, tahtoisiko Ulikin koettaa?
Ja sitten suuteli Liisa Ulia oikein sydämensä halusta ja Ulikin mäiskäsi silloin tällöin jonkun takaisin, mutta verrattain kylmäverisesti. Ja Liisastakin olivat nuo muiskut kerrassaan kylmiä ja hän tuumi, että varmaan olisi Uli antanut Vrenelille lämpimämpiä käskemättäkin. Mutta Vrenelistä ei Uli tahtonut kuulla puhuttavankaan; häntä hän ei ollut suudellut kertaakaan eikä tosiaan uskaltanut moista ajatellakaan. — Liisa tuumi: "Merkillistä, miten tuollainen joutava muiskutteleminen on makeaa. Ei uskoisi, puusta katsoen, ellei itse olisi kokenut!" Ja hän, rikas tyttö, oli ollut niin monta vuotta muiskujen puutteessa, että oli ihan unohtanut, miltä ne maistuvat! Mutta eihän hänen tarvitsisi vasta olla. "Vai mitä, Uli?"
Uli aikoi vastata, mutta silloin rynkäsi ori yhtäkkiä hyppimään niin että he huiskahtivat korkealle istuimellaan ja ori tahtoi syöksyä tieltä suoraa päätä peltoon, Ulin täytyi riuhtoa kaksin käsin ohjaksista. Ja kun hän viimein taas sai sen keskelle tietä, niin oli se yhä niin pillastunut, että Uli sai käyttää kaikki voimansa sitä hillitäkseen ja siihen loppuivat myös muiskuttelut ja Liisa oli hyvillään, kun pääsi niskaansa taittamatta kotiin.