Ulin päähän nousee suuret tuumat ja hänestä tulee mainio laskumestari.
Niin meni matka onnellisesti ja viattomasti, mutta ei ilman seurauksia. Sillä siitä lähtien alkoi Ulin päähän nousta tuo tuuma, että kyllä hän nyt voisi helpolla saada rikkaan vaimon ja tulla onnelliseksi. Sillä niin järetöntä kuin se onkin, on ihmisten puheessa yleensä sana "onnellinen" sama kuin "rikas". Kuinka usein kuullaankaan sanottavan: "Mikäs sillä on rellutella, se pääsi onnellisiin naimisiin, sai myötäjäisiä yli 10,000 guldenia. Kyllähän se on totta, että se eukko on kehno, kyllä siitä miehellä on aika kiusa; mutta mitäs siitä, onhan sillä rahaa! — Raha se on pääasia." Tämä yleinen, vaikka ihan perusteeton mielipide oli Ulillakin. Hänkin tahtoi tulla rikkaaksi, tulla mieheksi. Kun hän ajatteli Liisan eilisiä, tosin sumussa ja sateessa lausumia sanoja, niin tuntui hänestä yhä todennäköisemmältä se, että kyllä se Liisa hänet ottaisi, jos hän vain oikein tahtoisi. Veli Johanneskin oli ollut hänelle niin ystävällinen ja luottavainen ja Uli tuumi, ettei se paljoakaan vastaan tenäisi. Mies kuin mies ja olihan Uli ehkä parempikin kuin moni muu. "Vanhemmat", ajatteli hän, "eivät siitä alussa tietysti olisi hyvinkään mielissään. Nekös nostaisivat sätäkän! Mutta jos Liisa kerran puskee päänsä vastuksista läpi, niin helppohan minun on sitten niitä suostutella." — Ei voi arvata, kuinka hänen mieltään mairi ajatus, että hän kerran on Glunggessa täysivaltaisena isäntänä ja käskijänä! "Kahdessakymmenessä vuodessa", ajatteli hän, "tulen minä upporikkaaksi. Kylläpä sitten näytän koko seutukunnalle, millainen oikea tilallinen on." Ulin mieleen tuli suunnitelma toisensa jälkeen: ensin oli tehtävä se ja sitten ryhdyttävä siihen toimeen. "Ja mitähän se meidän rovasti tuumisi, kun minä sitten pitäisin häitä sellaisen rikkaan tytön kanssa? Ja mitähän ne kotipuolelaiset tuumivat kun minä kerran ajan sinne omilla hevosillani ja ajopeleilläni ja kun saavat kuulla, että minulla on kuusi hevosta tallissa ja kymmenen mitä pulskinta lehmää navetassa!" — Tosin se lasku aina rupesi pettämään kun hän näki Liisan niin hitaasti ja vaivaloisesti kähmivän siellä Glunggen tuvassa; Uli tiesi varmaan, ettei se pystyisi taloutta hoitamaan. Sitä paitse oli se kovin kummallinenkin ja aina tyytymätön. Mutta tämä viimemainittu vika nyt kyllä paranisi, tuumi Uli, kunhan se vain saisi miehen. Ja voi täisiinhän talossa pitää palvelijoitakin, miten paljon tahansa eikä se sellaisissa varoissa tuntuisi miltään vaikkei yksi vaimo tekisikään mitään. Jokaisellahan ne ovat omat vikansa, milloinkapahan kuulee kestään puhuttavan häntä aina vähin moittimatta. Ja rikas, sehän se on pääasia.
Mutta heti kun hän näki Liisan, niin ne laskut pyrkivät sekaantumaan. Tuo heikko, pieni kääkkä tuppasi häntä melkein ilettämään, Ja kun Liisa koskettikin häntä kylmillä käsillään, niin Ulin selkäpiitä melkein karmi. Hänen teki mieli melkein pestä pois hänen kosketuksensa jälet ihostaan. Ja kun hän sitten kuuli Liisan lirputtelevan noita teeskenneltyjä typeryyksiään, niin hän ei voinut enää olla ajattelematta: Ei, tuollaista en minä siedä! Saisin hävetä hänen jok'ikistä sanaansa. — Vaan sitten jälleen Liisasta erillään, näki hän taas vaan sen komean talon ja kuuli rahain kilinän ja ajatteli vaan miten hän tulisi mahtavaksi. Ja silloin alkoi hänestä taas tuntua siltä, etteihän se Liisa olekaan niin ruma ja häjy. Ja samalla hän alkoi myös ajatella, että on se älykkäämpikin kuin mitä yleensä luullaankaan. "Jos se vaan minua rakastaa ja kun puhelen sen kanssa järkevästi, niin kyllä siitä voi vielä tulla miten hyvä tahansa ja kunnon miehelle oikein älykäs vaimo."
Ne tuumat ne pyörivät Ulin päässä. Mutta ihminen päättää, Jumala säätää. Matka oli tehnyt Ulin ja Liisan tuttavallisemmiksi toisilleen. He puhelivat nyt keskenään ihan uudella tavalla ja Liisa se pilkisteli jo Ulin silmiin hyvin luottavaisesti. Mutta Uli, hän koetteli noita katseita välttää, etenkin jos Vreneli oli läheisyydessä. Sillä kuta enemmän Liisan rikkaus häntä houkutteli, sitä kauniimmalta ja älykkäämmältä alkoi hänestä myös Vreneli näyttää. Ja hän ajatteli, että parasta olisi, jos Vreneli sitten jäisi heille taloutta hoitamaan. — Mutta Liisa, hän hännysteli Ulia entistä uhemmin ja kahden ollessa hänen kanssaan sunnuntai-iltapäivinä ei Uli saanut ennen rauhaa ennenkun ruvettiin suutelemaan. Liisa olisi niin mielellään jälleen lähtenyt Ulin kanssa ajelulle, mutta ei tiennyt minne lähteä ja markkinoille tulivat isä ja äiti mukaan. Mutta kyllin olisi Uli kuitenkin saanut Liisalta tilaisuutta jos olisi hautonut mielessään pahoja aikeita rikkaisiin naimisiin päästäkseen, kuten niin monet muut Ulia huonommat tekevät. Liisan luonnolla ei näet paljoa itseään suojeltu. "Uli, älähän nyt noin arastele", olisi hän ehkä vain sanonut. Mutta Uli oli kunnon poika, hän ei hautonut mielessään pahaa, hän karttoi noita hyviä tilaisuuksia ja väistyi usein soveliaasti Liisan tieltä näyttäen haluavansa vain saada hänet ansiosta eikä viettelemällä. — Hän teki työtä entistä ahkerammin, piti kaikesta erittäin tarkkaa huolta ja koetteli saada kiitosta isäntäväeltään. Vaikkei hän nyt rikas ollutkaan, niin toivoi hän kuitenkin tuollaisella auliudella ansaitsevansa rikkaaksi tulla. Tuon kunnokkuutensa luuli hän tehoavan vanhempiin paremmin kuin tuhannet guldenit. Mutta yhtäpä kauhun sanaa hän ei ajatellutkaan: renki! Ulihan oli vain renki!
Mutta olivatpa toisillakin palvelijoilla silmät päässä ja ennenkun Uli aavistikaan, huomasivat ne jo Liisan kesyyden ja alkoivat siitä Ulille virnistellä. Entistä itsepintaisemmin he ajattelivat: että Ulin työinto johtuu vain halusta päästä kotivävyksi. He kyllä näkivät, mitä peliä Uli ja Liisa pitävät keskenään nyt sen matkan jälkeen. Ja he keksivät jos jotain kepposia mitä tuolla matkalla muka oli tapahtunut ja pistelivät Ulia edessä ja haukkuivat häntä seläntakana. Ja kun Uli kehoitti heitä työhön, niin ajattelivat he vain, että nyt se taas aikoo hyötyä heidän kustannuksellaan, ja suuttuivat ja niskuroivat ja tuumivat keskenään, että kyllä he sen hypyt vielä kamppaavat! He vaaniskelivat Liisaa ja Ulia joka paikassa ja koettivat häiritä tai kuunnella salaa heidän sovittuja ja satunnaisia keskustelujaan. He tekivät heille jos jotain ilkeyttä ja toivoivat vain, että kumpahan he keksisivät heistä jotain oikein pahaa! Mutta sitä ilon tilaisuutta ei Uli heille antanut.
Ja koko ajan heilui yhä Ulin sydämen vaaka. Monasti häntä Liisa ja Glunggessa olo jo kiusasi niin että hän toivoi olevansa sieltä niin kaukana kuin pippuri kasvaa. Mutta tyttö, hänpä tuli vain yhä hempeämmäksi. Hän osti Ulille lahjoja vaikkei Uli niitä olisi halunnutkaan, ja viimein tuli niinkin hassuksi, että vanhemmatkin sen pelin huomasivat ja Jukka motkotteli:
— "Tässä sitä nyt ollaan! Tästä sen nyt näkee, mitä Uli hautoo mielessään. Vaan kylläpä minä vetäisen sen laskuihin oikein aika ristin!" — Mutta kuitenkaan ei hän ryhtynyt tehoisiin toimenpiteisiin. Esteenä oli näet hänen oma poikansa, joka aina ketti häntä, joten Jukka toivoi, että Liisa tekisi oikein suuren tyhmyyden, jotta hänet sitten voisi pakottaa menemään naimisiin.
Äidin sydämelle kävi taas asia pahemmin ja hän sanoi kerran Liisalle: "Älähän nyt toki ole noin hassu Uliin, mietihän nyt toki ensin mitä ihmiset ajattelevat ja rupeevat pian juoruamaan. Eihän nyt rikkaan talontytön sovi kuherrella tuolla tavalla rengin kanssa. Eipä siltä, että minulla olisi mitä Ulia vastaan, mutta hän on sittenkin vain renki, ja ethän sinä nyt toki renkiä huoline." Silloinkos Liisa alkoi säksättää ja sanoi: "Milloinkaan en minä ole teille mieliksi teinpä mitä tahansa. Aina on minussa sättimistä: milloin olen liian ylpeä, milloin seurustelen liian halpain kanssa. Jos sanon renkimiehelle parikin hyvää sanaa, niin heti siitä aletaan jo meluta pahemmin kuin jos olisin paksuna. Minulle ei anneta iloa vähääkään ja kaikki minua vain vainoovat! Parasta olisi kun kuolisin ja pääsisin pois koko elämästä!" Ja Liisa uikutti niin että oli viimein ihan tikahtua ja äidin täytyi kiireesti raksia auki hänen kureliivinsä ja hän luuli Liisan siihen paikkaan kuolevan. Siitä lähin piti äiti suunsa kiinni, sillä hän ei tietysti toivonut tyttärensä kuolemaa. Ja vain Vrenelille valitteli hän sen jälkeen, että "ei tässä nyt oikein tiedä, mitä olisi tehtävä. Jos sitä moittii, niin se pian voi tehdä typeryyksiä. Ja jos ei siitä ole tietävinäänkään, niin voi sama tyhmyys tulla itsestäänkin, ja sitten kaikki syyttävät äitiä ja sanovat, että miks'ei hän pitänyt silmiään paremmin auki. Mutta minkä sille nyt tässä mahtaa! Eihän minulla Ulissa mitään moittimista ole. Hän on aivan järkevä ja minä luulen, ettei hän piittaa Liisasta lainkaan. Ja pahahan häntä on lähettää talostakin pois noin vain ilman syytä, kun hänessä ei kerran ole mitään vikaa. Ja jos minä ajaisin Ulin talosta, niin heti alkaisi ukko minua haukkua, että minä ajoin talosta muka tyhjänpäiten hänen paraan renkinsä. Mutta sellainenhan se Jukka aina on ollut. Silloin kun sen pitäisi puhua, ei niin suutaan avaa ja silloinkuin sen pitäisi pitää suunsa kiinni, vänkää ja jankkaa aina vastaan. Etköhän sinä Vreneli nyt pitäisi vähän niitä silmällä ja ilmoittaisi heti minulle jos näet jotain erikoista!"
Mutta ei ollut nyt Vrenelistä mummolle apua. Hän ei tahtonut puuttua ollenkaan koko asiaan.
Ja Liisa, se ei malttanut olla puhumatta Vrenelille Ulista. "Ah kuinka kaunis ja hyvä poika se Uli on! Enpä mene takuuseen, etten ota sitä vielä vaikka miehekseni. Jos ne vain minua vielä kerran oikein kiusottavat eivätkä tee mitä tahdon, niin nähköötpäs, mitä minä teen! Minä en siekailekaan kauan ja minun ei tarvitse muuta kuin lausua sana, niin Uli menee panettamaan kuulutuksiin." Ja jos Vreneli vähänkin väitti vastaan, niin sanoi Liisa, että Vreneli on mustasukkainen. Tahi jos Vreneli joskus sanoi, että älähän nyt toki narraa noin Ulia, et sinä rengistä huoli kuitenkaan, älä tee vanhemmillesi sellaista kiusaa, niin sanoi Liisa, että Vrenelipä tahtoo itse Ulia. "Siksi sinä koetat saada minut häntä kaihtamaan, tahdot itse päästä laudalle. Mutta älä luulekaan että Uli ottaa tuollaisen, jolla ei ole niin kreutzeriäkään rahaa! Älä luulekaan saavasi miestä niin helposti! Kehnoinkin renki tuumii moneen kertaan ennenkun ottaa noin köyhän tytön ja vielä useammin ennenkun ottaa äpärän. Hyi häpeä, sehän se on vasta häpeä!"
Vaikka Vrenelin sydäntä nuo tuollaiset sanat kovasti kirvelivät, ei hän kuitenkaan ilmaissut tuskaansa ei itkulla, ei toralla. Enintään hän vain vastasi:
"Liisa rukka, ei ole oma ansiosi, ettet sinäkin ole äpärä, eikä edes se, ettei sinulla itselläsikin jo ole äpärää!"
Kovimmin vaivasi Vreneliä hänen oma käytöksensä Ulia kohtaan.
Kuta ankarammin Ulin päässä pyörivät Liisan rahat, sitä enemmän kaipasi hän myös Vreneliä eikä hän voinut sietää sitä, että Vreneli vastaili hänelle töykeästi tahi näytti olevan hänelle äkäinen, ja hän koetteli siis kaikin tavoin tuollaisten tuittupäiden jälestä aina lepyttää ja ilahuttaa Vreneliä, Liisaa hän karttoi niin usein kuin mahdollista eikä tahtonut hänen seuraansa, mutta Vrenelin pakeille hän useinkin tahtoi, vaan Vrenelipä nyt vuorostaan taas karttoi Ulia ja koetteli Liisan häntä hännystellessä olla hänelle töykeä ja jörö. Mutta eipä hän aina voinut muuta kuin olla ystävällinen tuolle kelpo pojalle. Ja useinpa unohti hän omat aikeensa niinkin, että tarinoi ja naureskeli minutin, pari Ulin kanssa oikein iloisesti. Mutta siitäkös syntyi kamala rähinä kun Liisa sen huomasi. Ensin hän haukkui Vreneliä mitä kauheimmin kunnes oli ihan tukehtua säksätykseensä ja sitten sanaa suustaan enää saamatta ja tikahtumaisillaan karkasi hän Vreneliin oikein käsiksi ja olisipa hänet mielellään pieksänyt jos olisi jaksanut. Ja sen jälkeen puski hän kiukkuaan Uliin ja sadasti sai nyt Uli kuulla olevansa kelvoton ja renki. Kylläpä nyt Liisa muka jo tiesi, miten hänelle kävisi, jos hän olisi niin tuhma kuin ehkä luulevat. "Mutta Jumalan kiitos, ei nyt olekaan vielä liian myöhäistä, minä en olekaan niin hullu, että annan rahani mokomalle. Saisi aina pelätä, että se tuhlaa ne lutkille!" Ja sitten alkoi Liisa itkeä ja ulvoa, että hänelle ollaan muka petollisia ja aikoi kuolla siihen paikkaan, hirttää itsensä tai räjäyttää itsensä ruudilla ilmaan. Mutta usein sopi hän sitten Ulin kanssa jo näin itkiessään ja Ulin täytyi sitten hänelle luvata, ettei hän ikinä enää hännystele ketään muita eikä sano enää niin hyvää sanaa tuolle ilkeälle Vrenelille, joka koettaa häntä houkutella pahaan ja vietellä. Toisinaan taas kesti kaunaa kauemmankin ja Liisa murjotteli. Silloin alkoi Uli ajatella, ettei tuo nyt taida olla kovinkaan hyvä eukoksi; on niin mustasukkainen ja haukkuu rengiksi ja ulvoo ja murjottelee. Pulaan sen kanssa taitaisi joutua. Parasta lienee jos heittää koko puuhat ajoissa. Mutta kun Liisa huomasi, ettei Uli nyt enää ollut murjottelemisista milläänkään, niin hänkös pelästyi ja koetteli heti taas lepyttää Ulia. Hän osti Ulille jonkun lahjan tahi koetteli päästä hänen kanssaan kahden kesken kuhertelemaan. Hän pyyteli, että Ulin pitää rakastaa häntä, muutoin ei hänellä ole elämästä mitään iloa. "Jos minä joskus olenkin paha sinulle, niin ei sinun pidä siitä suuttua, sillä minä olen paha vain siksi, että sinua niin sanomattomasti rakastan. Enhän sallisi sinua muille", j.n.e. "Ja kun kerran saisin sinut ikiomakseni, en enää ikinä olisi niin mustasukkainen. Mutta kun näin häilyy epävarmuudessa eikä tiedä miten oikein käy, niin monasti tuntuu ihan siltä, että tahtoisi kuolla. Enkähän tiedä, tokko sinä minua oikein rakastatkaan. Monasti minä ajattelen, että jos sinä minua rakastaisit, niin menettelisit sinä ihan toisella tavalla ja pitäisit paremmin huolta meidän asiastamme. Mutta sinä olet kuin puupukki etkä itseäsi niin hievauta." Silloin vastasi Uli, että ei hän tiennyt, millä muulla paremmalla tavalla hän tässä voisi menetellä. "Ja enkä edes tiedä, tokko sinä minusta oikein huolisitkaan. Jos olet tosissasi, niin sinun pitäisi nyt mennä puhumaan tästä jo vanhemmillesi. Tahika meidän on mentävä heti pappilaan panettamaan kuulutuksiin ja sitten odotettava mitä tuleman pitää." Mutta siihen vastasi Liisa: "Eihän sillä nyt sellaista kiirettä ole; kyllähän ne häät aina ehtii pitää. Pääasia on vain, että sinä minua rakastat. Ja voidaanhan odottaa vielä vuosi tahi, jos nyt niin halukas olet — se riippuu vain sinusta, saas nähdä, miten nyt haluat! — ainoastaan puoli vuotta. Mutta Vrenelin kanssa sinä et saa enää seurustella, muuten raavin minä teiltä molemmilta silmät päästä ja ajan sen kunnottoman talosta."
Luonnollisesti alettiin tästä puhua kylilläkin ja tietysti liioitellen. Syntyi kaksi puoluetta; toinen oli mielissään kepposesta, jonka Uli muka tekee vanhemmille, ja toinen hyvillään siitä, että Uli saa rikkaan vaimon. Ja kuta enemmän asia pitkistyi, eikä se pitkistynyt ainoastaan yhtä vuotta, sitä todennäköisemmältä se alkoi näyttää ja sitä enemmän alistuivat nyt Glunggessa palvelijatkin Ulin johtoon ja puolsivat muka tuota tulevaa kotivävyä. Siten muuttui talo yhä kukoistavammaksi ja Uli yhä välttämättömämmäksi jäseneksi sen hoidossa, niin että Jukankin, jonka pussiin nyt paljon puhdasta voittoa valui, täytyi, koska hän osasi hyvin laskea, miten paljon kaksikymmentä kuormaa rehua ja tuhat lyhdettä ruista lisää tekee, salata sappensa ja ummistaa silmänsä. Mutta hän lohdutteli itseään sillä, että hänpä käyttää nyt Ulia vain hyödykseen niin kauan kun suinkin voi ja sitten kun tosi tulee eteen, niin — sittempähän sen näkee. — Ja kun kerran hänen poikansa, ravintoloitsija, saatuaan asiasta kuulla, tuli ukkoa pölyyttämään ja vaatimaan, että Uli on ajettava pois talossa, niin ei ukko ollut hänestä tietääkseenkään.
"Niinkauan kun elän, olen minä yksin täällä käskijänä", sanoi hän. "Ja taas toiselta puolen, kylläpä olisi Uli sinusta itsestäsikin mieleinen, jos vaan hänet saisit. Ei kuulu meidän asiat sinuun, enempää kuin kuuluisi sekään, jos Liisa annettaisiin Ulille. Sinun ei tarvitse luullakaan, että sinä yksin saat periä kaikki. On tässä vielä Liisan osaakin, kaikki mitä meillä vielä on, mitä sinä et ole meiltä petkutuksilla vienyt. Muista se, että kuta enemmän rupeat tässä komentelemaan, sitä kiireemmin pitää Liisa naittaa. Eipä silti, että tässä pelkästään Ulia tarvittaisi, onhan niitä muitakin miehiä maailmassa! Kyllä minä tiedän, miten paljon sinä meitä rakastat. Kun vain rahat saisit, niin viis sinä piittaisit isistä, äideistä, Liisoista. Vaikka hänet naittaisimme mustalaiselle, kattilan paikkaajalle tai Unkarin paimenelle." Näin äkäili Jukka pojalleen, niin että emäntä ihan pelästyi ja tuli tolkkuamaan, että eihän nyt toki Johanneksen tarvitse olla huolissaan, ei siitä tule mitään, sillä eläähän hänkin tässä vielä eikä nyt Liisakaan saa kaikkea mitä ikinä vain tahtoo ja Uli on kunnon poika j.n.e. Johannes halusi nyt puhella Ulin itsensä kanssa, mutta ei saanut häntä puheilleen. Kuului menneen lehmän tähden kylälle.
Trinette, tällä kertaa vielä paljon koreampana ja rikinkeltasempana kuin Liisa äskettäin, hän hääri nyt puolestaan Liisan ympärillä halveksivan näköisenä ja nokka nyrpyssä ja sanoi viimein Liisalle: "Phyi kehnoa, kuinka sinä voit alentua! Ruvetappas vehkeisiin rengin kanssa! Herra Jumala, ihan tulee pahoinvointi kun sitä ajatteleekin! Mikä häpeä koko suvulle! Jos minun sukulaiseni olisivat tienneet, että tulevan mieheni sisar menee rengille, niin varmaan olisi sulhaseni saanut rukkaset. Eivät he hänestä muutenkaan liioin pitäneet. Mutta minä hupsu kun erehdyin ja tahdoin häntä; ja monasti nyt olen saanut sitä katua. Eihän sinua voi enää pitää edes suvun jäsenenäkään. Tuumihan vaan nyt, mihin täältä joudut, sillä ethän sinä tännekään voi jäädä, sen nyt ymmärtänet! Phyi, phyi, rengin kanssa! Ihan kauhistuu sinua, eihän voi sinuun enää katsoakaan. Etkös jo häpeä sydämesi pohjassa? Eikö tee mielesi ihan vaipua maan alle ettei päivä, ei kuu päällesi paistaisi." — Mutta ei tehnyt Liisan mieli tätä eikä hän myös hävennyt. Vieläpä uskalsi hän ruveta Trinetteä sättimäänkin sanoen: "Tytöllä on oikeus ruveta yksiin kenen kanssa tahtoo ja mennä herralle tai rengille kuten haluaa; Jumalan edessä ovat kaikki ihmiset yhdenvertaisia. Mutta jos minä olisin jonkun vaimo, niin sitä minä häpeisin, kun panisin kaikki kunnon ihmiset itsestäni juoruamaan. Häpeisin ruveta renttuilemaan kaikkien tallirenkien, lahtarien, hevospaimenten ja ajurien kanssa, yksinpä kaikkien reppusaksainkin, miten vain milloinkin sattuu. Ja häpeisin tekemästä lapsia, joista ei ole kahta saman näköistä. Niin ne vikuustavat toisiaan kuin aargaulaiset ja weltschiläiset." — Ja elleivät Vreneli ja äiti olisi olleet läsnä, olisivat nuo rakkaat kälyt nyt pian kai repineet toistensa ruohonvihreät ja rikinkeltaiset silkkiröijyt pieniksi riekaleiksi. Mutta kun äiti rupesi pakinassa Trinetteä auttamaan, niin kiihtyi Liisa niin että hänet pian täytyi kantaa vuoteeseen. "Nyt vastapa minä", uhkasi hän taas toinnuttuaan ja ääneen päästyään, "nyt vastapa minä tiedänkin mitä teen! Minä en annakaan tappaa itseäni kuin mitäkin syöttösikaa. Ja häjyjä ovat vanhemmat, jotka tahtovat antaa koko perinnön vain yhdelle lapselleen ja johdattaa toisen miestä vailla onnettomuuteen, jotta vain rahat pysyisivät yhdessä koossa."
Johannes rouvineen ei viipynyt silloin kauan Glunggessa. Matkalla poikkesivat he usein vieraisiin ja paljastivat ihan ujostelematta ystävilleen, virkaveljilleen ja — sisarilleen koko jutun, joten huhu heidän tarinainsa kautta vahvistui aivan täydeksi varmuudeksi. "No, veli ja hänen vaimonsa sanoivat itse niin", väitettiin, "ja tottakai ne nyt sen tietävät." Jonkun ajan päästä lähti Uli viemään hevosta kaupaksi markkinoille, mutta pian näki hän ettei hän voinut saada siitä niin hyvää hintaa kuin olisi halunnut. Ja kun oli ruma sääkin, niin vei hän hevosen pois torilta erään ravintolan talliin. Aikoessaan sitten itse mennä tarjoilutupaan, töksähti hän talon nurkalla yhtäkkiä naamakkain entisen isäntänsä kanssa. Rehellisesti riemuiten löi Uli Bodenbauerilaiselle kättä ja sanoi olevansa iloinen kun sai häntä tavata, jotta voi vähän tarinoidakin hänen kanssaan. Mutta isäntä, hän oli nyt entistä jörömpi; sanoi olevan paljon asioita toimitettavana, mutta ehdotti viimein kuitenkin Ulille jotain paikkaa, jossa voisivat rauhassa kallistaa puolikkaan. Sitten kun he istuivat tuolla kätkössään vierailta silmiltä omassa sopukassaan alettiin esipuheet. Johannes kysyi, olivatko glunggelaiset saaneet paljon heinää, johon Uli vastasi myöntävästi; ja isäntä kysyi sitten taas, oliko Glunggessa ruis mennyt lakoon? Heillä oli mennyt jo ensimäisillä tuulilla. "Näyt olevan hyvin hyvällä päällä", jatkoi sitten isäntä puheltuaan hetken yhtä ja toista, "ja mitä minä tässä kuulinkaan, sinustahan kuuluu pian tulevan Glunggen isäntä, sanovat?"
"Vai niin, kuka se niin sanoo?" kysyi Uli.
"Niin kukako? Ihmiset. Puhuvat siitä kaikkialla jo ihan varmana asiana."
"Näkyvät aina tietävän enemmän kuin asialliset itsekään", sanoi Uli.
"No, tottakai siinä nyt jotain perää on", sanoi isäntä.
"Ka, enhän minä nyt sitä väitäkään, ettei siitä joskus voisi jotain tulla, mutta ei siitä nyt vielä ole mainitsemista. Ei ole vielä sovittu ja yhtä hyvin se voi raueta kuin lauetakin."
"Hm", tuumi Johannes, "minun mielestäni siitä on jo liiaksikin sovittu."
"Miten niin?" kysyi Uli.
"Hm, tyttöhän kuuluu olevan jo hyvässä tilassa", vastasi isäntä.
"Se on vietävän vale", sanoi Uli, "minä en ole siihen koskenutkaan. Enpä siltä, etten olisi saanut, mutta en olisi julennut sellaisella konnan koukulla hankkia itselleni rikasta eukkoa."
"Vai niin", sanoi Johannes, "no se on toista kuin mitä minulle on puhuttu. Ja minä jo luulin, että sinä pyytäisit minua puhemieheksesi. Ja siihen en olisi, suoraan sanoen, kernaasti suostunut ja siksi en olisi nyt mielelläni sinua tavannutkaan. Hyvä, jos ei se ole totta; olisin siinä minäkin mekkoni liannut. Harmittavaa se olisi ollut, jos sinä olisit menetellyt niinkuin monet muut lurjukset. Mutta kai siinä nyt jotain perää on?"
"Noh", sanoi Uli, "enhän minä nyt sitä väitäkään, etten luulisi että kyllä se tyttö minut ottaisi ja että kyllä me saataisiin se asia ajetuksi läpi jos oikein haluttaisiin. Ja olenhan minä ajatellut, että kyllä se sellainen olisi minunlaiselleni köyhälle miehelle oikea onnen keikaus. Parempaa kauppaa ei syntyisi missään."
"Sekö se on se kalpea tyttö siellä, jonka läpi ihan kuu paistaa ja joka laputtaa heti tupaan pakoon kun tuuli vain hengähtää ettei se sitä kaataisi?" kysyi Johannes.
"Niin, eihän se niitä kaikkein kauniimpia ole", sanoi Uli, "laihahan se on ja kivuloinen, mutta kuuluisi se siitä kyllä paranevan, kun vaan saisi miehen, kuuluu lääkäri sanoneen. Mutta 50,000 guldenia sillä on."
"No yhäkö se istuu siellä päivät päästään tuvan nurkissa ja uunilla vai joko se puuhaa mitään? Hoitaako se taloutta?" kysyi Johannes.
"Eihän se tee työtä paljoa ja vähänhän se käy keittiössäkin, mutta se osaa neuloa kauniita näpräyksiä ja korallikoristeita. Vaan voisihan sitä sitten kun talo joutuu sille, ottaa vaikka keittäjättären. Kun se vain pitää vähän väkeä silmällä, niin eihän sen itsensä tarvitse kaikkea tehdäkään", tuumi Uli.
"No niinhän se nyt on, jos nyt aineelliseen hyötyyn katsotaan, ja hulluahan olisikin luulla, että kaikki on sillä hyvä, jos vaimo vain häärää itse mukana kaikissa töissä. Voihan rouva esimerkiksi majailla apteekissa neule kädessä, mitäpä sen renkejä tarvitsisi liikuttaa", sanoi Johannes. "Mutta minusta se näytti hyvin pahantuuliseltakin eikä se sanonut kellekään niin hyvää sanaa."
"Onhan siinä vikoja", sanoi Uli, "ja sehän se vasta oikea äkäpussi onkin. Mutta kun se saisi hyvän miehen ja tointa sen verran että se voisi vähän unohtaa, niin kyllä kai se siitä parantuisi. Ja osaahan se toki olla ystävällinenkin. Ja joskus se on ihan ihmeellisen hellä ja jos taloa hoitaa hyvin, niin voi siitä saada aina 10,000 lyhdettä jo pelkässä rukiissa, puhumattakaan ohrasta ja vehnästä j.n.e."
"Se on paljon se", sanoi Johannes, "ja sellaisia taloja ei ole monta koko kantoonissa. Mutta jos minä olisin valitsemassa, ottaako hyvän tilan ja pahan vaimon vai eikö kumpaakaan, niin sata kertaa mieluummin heittäisin molemmat. Hyvähän on rikkauskin, mutta se pelkästään ei tee onnelliseksi. Piru sellaisessa kodissa eläköön, jossa väijyy mokoma häijy, ruma otus, joka aina vain ulvoo ja nyrpistelee nokkaansa. Ja hukassa silloin ollaan jos iloa kerran täytyy mennä hakemaan kodin ulkopuolelta."
"Mutta isäntä", sanoi Uli, "ainahan sinä ennen kehoitit minua säästämään ja kituuttamaan, jotta minusta tulisi kerran oikea mies. Eihän siitä tule mitään, joka ei omista mitään."
"Aivan niin", sanoi isäntä, "niin minä kehoitinkin ja kehoitanpa yhäkin. Onnellisempi on aina säästäväinen mies kuin tuhlari, ja se ei ole mies eikä mikään, joka ei hyvinä päivinään pidä huolta vanhuutensa vuosista. Ei seiso sille lopussa kiitos, jonka työtä ei alku kaunista. Kunnon pojan, jolla on jo rahaakin pussissa, tulee tietysti päästä parempiin naimisiin kuin hulttion ja hänen on katseltava itselleen kunnon vaimoa. Mutta rikas vaimo ei aina ole parahin vaimo. Ja on niitä naisia, joista minä pitäisin pennittöminä enemmän kuin monista 50,000 guldenin omistajista. Sillä ihmisestä itsestään se riippuu. Tee miten paraaksi näet, mutta tuumikin ensin asiaa." "Liisa, kyllähän se on surkea ihminen", sanoi Uli, "mutta kyllähän se voisi muuttua. Moni on nuorena ollut laiha, vanhana pullea. Eikä se ole oikeastaan pahakaan, ei etenkään silloin kun se sattuu olemaan tyytyväinen. Tosinhan se ei aina tiedä mitä se oikein minulle sanoo silloin kun se äkäilee ja haukkuu minua rengiksi ja toisten tyttöjen hännystelijäksi; mutta kun se siitä sitten taas tyyntyy, niin on se aivan kuin toinen ihminen ja oikein hyväsydäminen onkin. Se on jo ostellut minulle lahjoja Jumala ties miten paljon ja olisi ostanut enemmänkin, jos en olisi aina tehnyt tenää."
"Miten paraaksi näet", sanoi Johannes, "mutta sen minä vaan vielä kerran sinulle sanon, että tuumikin tarkoin asiaa ensin! Harvoin tulee hyvää siitä että kaksi niin erilaista rupee yhteen ja yhtä harvoin siitäkään, että renki nai isäntänsä tyttären. Minä muuten pidän sinusta, enkä olisi muille näin paljoa sanonutkaan. Vaan nyt täytyy minun lähteä kotiin. Tule joskus joutoaikana meille, niin puhutaanhan vielä siitä asiasta, — ellei silloin ole jo liian myöhäistä."
Tyytymättömän näköisenä katseli Uli isäntää kun tämä meni. "Enpä olisi uskonut", ajatteli hän, "että tuokin nyt kadehtii minulta sitä onnen potkausta. Mutta sellaisiahan ne ovat kaikki ne vietävän pohatat, yhtä luuta vuohensarvet kaikki. Ei ne ole hyvillään jos renki rupee saamaan taloa. Onhan se Johannes toki heistä paraita, mutta käypä se hänenkin sisulleen, kun hänen entinen renkinsä rupee rikastumaan ja saamaan komeamman talon kuin mitä hänellä on itsellään. Mitäpä se muuten olisi piitannut, onko Liisa kaunis vai ruma? Eikä se hänkään ole pelkästään kauneutta nainut eukkoa ottaessaan. Niistä on kuin mikä synti jos kerran meikäläinen tuumii talollisen tytärtä. Ja monipa niistä kuitenkin olisi hyvillään, kun saisi taloonsa kunnon rengin, ettei itsensä tarvitsisi kaiken ikäänsä taloaan koirana vahtia." Mutta eipä hän annakaan itseään noin vain säikyttää. Tämä asia on jo mennyt liian pitkälle ja levinnyt liiaksi maailmalle jotta siitä voisi peräytyä. Mutta selvittää se nyt vaan pitää ja pian, ajatteli hän, jotta viimeinkin tietää, miten lopultakin käy. Ei ole enää mukavaa seisoa näin käsi oven rivassa.
Ja Uli päätti sanoa Liisalle, että Liisan on puhuttava heti asiasta vanhuksille; ja ennen syksyä täytyy päästä kuulutuksiin, tai hän lähtee joululta talosta. Narrina ei hän rupea olemaan.
Miten kylpymatka sotkee laskut.
Sellaisia päätöksiä teki Uli lasinsa ääressä. Kun hän sitten ratsasti kotiin punaruunillaan, niin meni hän ihan päästä pyörälle aprikoidessaan, että saisikohan hän Glunggen osuudekseen vai heittäisiköhän Johannes jo ravintolansa ja muuttaisi Glunggeen. Viimemainittua ei hän uskonut; hänen mielestään olivat Johannes ja Trinette jo liiaksi tottuneet maailman humuun voidakseen tyytyä yksinäiseen Glunggeen. Ja jos hän saisi lunastaa talon, ajatteli hän, niin ei hänen varmaankaan tarvitsisi maksaa siitä paljoa osuutta pojalle. Johanneshan oli näet jo saanut monia tuhansia ja mikäli Uli tiesi oli Jukalla rahaa korolla yli 40,000 guldenia. — Ja sitten alkoi Uli laskea, miten paljon hän voisi rikastua Glunggessa. Ja ottaen huomioon talousmenot, kulut peltojen, metsän ja karjanhoitoon sekä huonot vuodet, arveli hän, että hän, kohtuuden mukaan laskemalla ja olettaen ettei olisi maksettavana korkoja eikä kiinnityksiä, voisi säästää Glunggessa lähemmä 2,000 guldenia vuodessa. Ja hän laski, että jos Jumala lisäisi vielä hänen ikäänsä vaikkapa ainoastaan 25 vuodella, niin hänellä viidenkolmatta vuoden päästä olisi rahaa pankissa jo koko tilan arvosta. Tulkootpas sitten haukkumaan häntä rikkaan vaimon mieheksi ja nalkuttamaan, että rahat ovat vaimon! Kyllä hän silloin sanoisi, että periä on helppo, mutta ansaita työllä 50,000 guldenia vaikeaa, ja että jos Liisa olisi ottanut jonkun rikkaan, niin ehkäpä ei heillä nyt 25 vuoden kuluttua olisikaan edes mitä suuhunsa pistää vaikka olisivat perineet kahta vertaa enemmän.
Näissä ajatuksissa kului Ulin matka ylen joutuin ja ennenkun hän aavistikaan hirnahti ruuna jo tallin ovella. Ja pianpa oli Liisa taas hänen kimpussaan ostoksia tutkimassa. Uli kaivoi esiin tuomiset: viikunoita, manteleita ja kastanjia, mutta sanoipa samalla, että nyt hänen pitäisi saada tietää varmaan, miten tässä heille käy, siliä ei tätä siedä nyt enää, ihmiset nauravat hänelle jo kaikkialla. Pitää joko tulla häät, tai hän lähtee talosta. Liisa vastasi: "Kas sehän riippuu pelkästään minusta milloin häät vietetään. Kun ne vain kerran rupeavat minulle oikein häijyiksi, niin häät ovat seuraavana sunnuntaina, ja jos veli vain vielä kerran tulee vähänkin minulle motkottelemaan, niin juoksen minä heti paikalla pappilaan ja pappi saa meidät kuuluttaa. Mutta mahdoton on minun nyt näitä asioita ajatella. Äiti on näet luvannut lähteä minun kanssani viikoksi tai pariksi Gurnigeliin, sinne kuuluisaan kylpylaitokseen. Siksi täytyy minun hommata ompelijattaret, räätälit ja suutarit taloon." Ja Liisalla oli niin paljon ajattelemista, että hänen päänsä oli ihan pyörällä, ja hänellä oli juoksentelemista jos joillakin ostoksilla, joten hän ei sanonut lainkaan tietävänsä, mistä aikaa nyt häihin riittäisi. Kunhan hän nyt vain pääsisi tuosta Gurnigelin humusta, niin sittempähän näkisi, mitä sitten tehdään. "Ja nyt saan minä kaksi uutta leninkiä. Saas nähdä, tokkohan nyt sen Frevligenin kääkän nokka venyy pitkäksi." — Ja sanoipa Uli mitä tahansa, niin Liisa vain mukelsi viikunoitaan ja ajatteli Gurnigeliä. Koko päivän hän levitteli kamaansa pöydille ja ajoi niitä taas kätköihinsä takaisin, täytti matkasäkit jo valmiiksi ja aukoi ne uudestaan. Eikä hän ainoastaan ajatellut, mitä suurta huomiota hän Gurnigelissä herättäisi, vaan kehuipa myös jok'ikiselle, kellä oli hetkikin aikaa häntä kuunnella, että varmaan ei Gurnigelissä olisi ainoaakaan tyttöä, jolla on sellaiset vaatteet kuin hänellä. Ja mitähän ne arvelevat ne herrat siellä sitten? Niitä tulee kai sinne hyvin komeita ja rikkaita. Ja jokaiselta hän kyseli, montako kertaa päivässä siellä pitää muuttaa pukua ja kuinka monta pukukertaa sinne pitää ottaa mukaan. Riittäisiköhän viisi vai pitäisiköhän olla kuusi? Ja voisikohan noita eduksia pesettää ja kiilloituttaa siellä Gurnigelissä? Ja kuinkahan oli nyt sen seikan kanssa: onkohan nyt muodissa pukeutua vaaleisiin aamulla vai illallako? Ja mistähän saisi parasta hajuvettä, Bernistäkö vai Burgdorfista? Vai tuottaisikohan sitä aina Neuenburgista? Liisa oli kuullut, että neuenburgilaisella on kaikkein paras haju. — Niin hääräili Liisa kaiken päivää ja äiti sanoi usein: "Kunpa nyt ei olisikaan tullut sille tuosta matkasta mitään virketyksi, tai jospa jo oltaisiin perillä! Tyttöhän tulee ihan hupsuksi; mokomana en ole nähnyt sitä vielä kuuna päivänä." Ja kun äitikin viimein rupesi varaamaan tavaroitaan matkakuntoon, niin ei hänellä ollut enää tuvassa niin jalan sijaa. Liisa näet sullottuaan jo täyteen kaksi matka-arkkua tahtoi vielä saada kompeita mukaansa lisää, vaikkei enää tiennyt, mihin niitä panna. Äiti tuumi tosin, että voisihan niissä hyvin jättää yhtä ja toissa kotiin. Kuutta hattua ei toki Liisa tarvitsisi ja kyllä kai ne kahdet kureliivitkin riittäisivät. Mutta silloinkos tyttö rupesi itkemään eikä suostunut vähentämään kompeitaan, päinvastoin toi vain uutta lisää: yhä enemmän kureliiviä ja hattuja, sekä alusjakkuja luvuttomasti. Jukka virnisteli viimein pilkallisesti tälle touhulle ja kehoitti haettamaan muuttoarkun Bernistä. Niitä saa varmaan sieltä niin isoja kuin tupia. Niihinhän sitä sitten sopisi latoa ei ainoastaan kureliivejä ja alusjakkuja, vaan kaapit ja kirstut kaikki kaluineen kiluineen. Ja siinä ne nyt eivät ainakaan mutistuisi ja rutistuisi. — Sekös oli Liisasta mieleen, ja hän tahtoi lähettää Ulin heti paikalla Berniin sellaista arkkua noutamaan. Mutta äitipä ei siihen suostunutkaan, vaikka Liisa miten itki ja juonitteli. "En tahdo joutua koiranleukojen hampaisiin", sanoi muori, "mitäs ihmiset sanoisivat, kun me sellaista kirstua mukanamme raahaisimme. Ja mihinkäs me sen sitten saisimme sopimaan? Riittäähän tuo jo sekin, että lähden Gurnigeliin mokoman narrin kanssa, vieläkö tälle pitäisi sellainen kirstukin olla. En lähtisi sinne ollenkaan ellei tohtori olisi määrännyt ja jos en pelkäisi, että hupsuksihan tuo tyttö tässä tulee. Ja sinäkin siinä aina latelet ilkeyksiäsi", sanoi hän sitten miehelleen. "Antaisit edes hyviä neuvoja ja hillitsisit tyttöä, etkä aina vain kujeilisi meille. Kyllähän minä sen tiedän, että sinä olisit hyvilläsi, kun me emme sinne lähtisikään. Ethän sinä antaisi minulle mielelläsi niin kreutzeriä, vaikka enhän minäkään tähän tyhjin käsin tullut." Jukka vastasi: "Itsepähän olet tehnyt sen tuollaiseksi. Aina sinä sitä olet puolustellut; tyydykin nyt siihen, minkä siitä olet tehnyt".
"Minkäs minä nyt sille voin! Enhän minä nyt ole ihan kaikkeen syypää minäkään", sanoi emäntä. "Kukas se aina on ostanut sille koreimmat hepennykset ja lähettänyt sen Weltschlandiinkin, josta se tuollaisena palasi? En suinkaan minä! Mutta sehän on selvä, ainahan sinä sälytät viat muiden niskoille, vaan et omillesi, ja kuitenkin aina viimeiseksi suusi avaat ja viimeiseksi sen tukit, jotta saisit vaan vian toisten niskoille." —
Sill'aikaa kuin vanhukset läksyttelivät toisiaan, läksytteli Liisa nyt puolestaan Ulia, joka ei ollut oikein mielissään tuosta Gurnigelin retkestä. Ja Ulin piti siinä nyt vielä auttaa Liisaa kun tämä varusti koko vaatevarastonsa Gurnigeliin kuletettavaksi. Ja jos Uli vain sanankin kurahti vastaan, ettei muka nyt tuota tahi tuota kai sentään tarvitsisi ottaa mukaan, niin Liisakos alkoi vetistellä ja häntä soimata. "Tässä nyt jo näkee", itki hän, "millaista minulla tulisi olemaan sinun kanssasi. Nyt jo olet ilkein kaikista" j.n.e. Viimein ei Uli tiennyt muuta neuvoa kuin hankkia suuren suunnattoman matka-arkun, jonka Liisa sitten täytti kompeillaan ja Uli lähetti Liisan osoitteella jo etukäteen Gurnigeliin. Ja Liisa puolestaan lupasi sitten mankua ja kiusata äitiä GurnigeIissä niin kauan kunnes tämän täytyisi suostua heidän liittoonsa; ja ennen Martin päivää heidät kuulutettaisiin.
Ja nyt mahtuivat äidin ja tyttären loput tavarat kahteen suureen arkkuun, kun äiti tyytyi vähiin matkatamineisiin "Lämpimiä vaatteitahan minä vain haluaisin mukaan", sanoi hän, "sillä minä olen monasti kuullut kerrottavan, että siellä sataa lunta usein kesällä niin kuin sydäntalvella." Mutta Liisaa ei voitu hellyttää ottamaan villasukkia mukaan. "Hauskassa paikassa ei minulla ole vielä ikinä ollut kylmä", sanoi hän. Mutta paljon otti muori mukaan myös kahvijauhoja, vaikka tytär nauraa hahattikin ja sanoi, että hän tahtoo Gurnigelissä paljon parempaa herkkua kuin kahvia. "Hyvä kahvi", vastasi äiti "sehän se on aina pääasia ja sellaisissa paikoissa ne polttavat aina pavut pilalle, etenkin ne baselilaiset. Ei siellä saa kunnon kahvia edes haistaakaan. Kahvia kuokkimaankaan tai lainaamaan ei taas sovi mennä ja hyvillään sentään on, kun edes joskus voi jonkun hyvän tutun kanssa maistaa pisaran hyvää kahvikultaakin. Minun mielestäni olisi ollut parempi ottaa tuon vaatepaljouden asemasta mukaan vaikkapa hyvälypsyinen lehmä, jotta olisi edes joskus saatu kunnon kermaa. Olen monasti kuullut, että siellä on kerma vielä taivaansinisempää kuin Liisan hattu."
Kun arkku oli saatu lähetetyksi, niin unohdettiin Uli kokonaan ja häntä harmitti kovasti, kun Liisalla sitten oli aikaa tuskin sanoa hänelle hyvästit ja voi hyvin hänen pidellessään matkaavain rattaille noustessa kiinni hevosta, jolla Jukka sitten lähti saattamaan äitiä ja tytärtä Berniin. —
Heidän lähdettyään tuli taloon kuin tyyni myrskyn jälkeen ja kotiväestä tuntui olo nyt oikein hyvältä. Uli sai jutella Vrenelin kanssa tarvitsematta alimiseen vilkua ympärilleen ja ajatella, että jokohan se Liisa nyt taas vaanii häntä jonkun puun takana. Ja vaikka Vreneli ensin olikin Ulille jotensakin kuivakiskoinen, niin ei hän kuitenkaan häntä karttanutkaan tai keskeyttänyt jörösti keskustelua. Vain kerran kun Uli, kysyi, miksi Vreneli näyttää niin huonolta? Hänen mielestään on Vreneli viimeaikoina kovasti laihtunut, käännähti Vreneli kiireesti häneen selin eikä vastannut hänelle sanaakaan. — Muuten oli nyt hauska nähdä miten hyvin Vreneli hoiti taloutta. Kaikki kävi säntilleen kuin kunnon kello ja Uli ajatteli, että enhän minä vielä milloinkaan ole käyttänyt piikoja ulkotöissä niin paljoa kuin nyt ja kuitenkin sujuvat kotityöt moitteettomasti. Mutta Vreneli liikkuikin kuin vietereillä ja vaikka suukin soitti, ahersivat siltä kädetkin. Ja vaikka kädet ahersivat samalla-aikaa kuin suu soitti, niin oli hänellä kuitenkin aikaa tarkastella ja pitää silmällä vielä toistenkin toimia. Aina katseli hän ympärilleen eikä vain työhönsä eteensä ja kuitenkaan ei hän ollut sitä mieltä, että oikean perheen emännän täytyy olla siivoton ja ruma otus jotta voi sitten ihmisille aina valitella, etteihän sitä miten voi arkina pyhäasussa esiintyä kun täytyy ahertaa itse kaikessa mukana. Vreneli oli niitä ihmisiä, jotka aina näyttävät siistiltä ja somilta tehköötpä he mitä työtä tahansa; jota vastoin, onhan niitäkin, jotka aina ovat kuin variksen pelättimiä vaikka he miten koettaisivat itseään tuhrautumasta varjella. Kysymyksillä ja joutavilla lörpötyksillä ei aikaa hukattu. Näytti siltä, kuin olisi tuolla tytöllä aina ylösnoususta saakka iltamyöhään ollut koko päivän työsuunnitelma täsmällisesti järjestettynä muistissa. Hänen ei tarvinnut juoksennella turhaan, hänen ei kuultu tolkkuavan: enhän minä nyt toki sitä luullut, en minä sitä tarkoittanut, ajatellut; mikä sitä nyt kaikkea muistaa kun on niin paljon muistamista. Ulin vallitessa ulko- ja Vrenelin sisätöissä kumpikin mielensä mukaan, toisiaan autellen ja töitä lomikkain sovitellen, kävi kaikki kuin tanssi. Jukka ihan motkotteli, että johan nyt on kumma ja johan nyt menee tässä pää pyörälle tällaisesta touhuamisesta. Sanoi että hyvillään hän on, kun muori taas tulee kotiin, hän ei pidä tällaisesta noidutusta lennosta. Eihän näin ehdi kunnolleen ajatellakaan, milloin ja miten mitäkin on tehtävä. Tämähän on kuin laskisi vuorelta alas täyttä laukkaa ilman ohjaksia tahi kuten nuo uusmuotiset valssit, joissa parit lentävät kuin sudenkorennot ja huiskivat kuin aikoisivat lentää suoraa päätä hornan tuuttiin.
Mutta muori, hän oli nyt Gurnigelissä, jossa Liisa viihtyi erittäin hyvin, vaikka hänen jalkansa olivatkin paleltua kylmän kesän ja hienojen kenkäin ja sukkain vuoksi. Vaivaloista oli matka hänestä ollut. Bernissä oli hän muuttanut pukua ruveten taivaansinisiin, mutta Riggisbergissä pälkähti hänen päähänsä, että hänen olisikin pukeuduttava mustiin, sillä musta puku näyttää muka niin hienolta. Ylhäiset rouvathan matkustavat näet usein täysmustissa silkkipuvuissa. Mutta kyyditsijä ei tahtonut päästää irti nuorista hänen matka-arkkuaan, vaan sadatteli häntä oikein sydämensä pohjasta sanoen, ettei hän nyt ikinä ollut nähnyt mokomaa hassua; rupeappas purattamaan matkakompeitaan Riggisbergissä! Ja kyllä hän nyt oli kulettanut ylhäisempääkin väkeä kuin nämä! Kyyditsijä ei totellut eikä Liisakaan herennyt vaatimasta, ja hän uikutti ja mankui niin kauan kunnes kuski sitten yhtäkkiä seisautti hevoset ja käski neittä astumaan alas rattailta, sillä tässä oli nyt niin jyrkkä mäki, että matkustajain oli kulettava siitä jalan ylös. Mutta Liisapa ei tahtonut totella, vaan yllytteli vielä äitiäänkin pysymään vain rattailla; sillä ajaakseenhan he muka olivat matkastaan maksaneet eivätkä juostakseen ja hyvää se tekisi vain tälle kuskille, joka oli raaka kaupunkilaisjätkä, kun saisi vedättää heitä mäestä ylös. Mutta muori oli liian järkevä emäntä kuullakseen Liisan neuvoja sellaisissa asioissa. "Ikinäni en ole istunut rattailla mokomassa vuoressa ja eiväthän hevoset sille mitä mahda, jos kuski on jätkä", sanoi hän. Ja muori laskeutui alas rattailta, mutta pistipä kuskin kouraan juomarahan jotta hänen tyttärensä saisi ajaa ylös mäestä; sen terveydelle kun oli vaarallista kävellä. Ja yksin vaelteli sitten muori otsa hiessä ja raskaasti läähättäen vuorta ylös usein pysähtyen ja raskaasti huoahtaen.
Gurnigelissäkös syntyi ilo, kun tuo taivaansininen Liisa sinne tulla tupsahti! Rouvat hymyilivät, virnakoivat hänelle ja tuskin jaksoivat hillitä itseään nauruun purskahtamasta edes sen aikaa, että nuo uudet tulokkaat ehtivät heidän näkyvistään sisään. Ja sisällä uudessa asumuksessa viivyttiin kauan, sillä paljon oli nyt matka-arkuista ottamista ja arkkuihin sullomista. Ja sitten kävelyllä nauroivat herrat heille ihan kursailematta. Ja muutamat viiksiniekat tulivat heitä aivan lähi, asettuivat seisomaan heidän eteensä molemmat kädet puuskassa, ellei toinen niistä kierrellyt viiksipiikkiä, ja kekottelivat siinä komeasti selkäkenossa ja iskivät toisilleen sankarillisesti silmää ja kumarrellen jäykin selin toistensa puoleen purskahtelivat nauruun ja lausuivat saksan, ranskan ja hollannin kielellä nerokkaita huomautuksiaan näistä uusista kylpyvieraista.
Kirjani koko, joka jo nyt on tullut paljon laajemmaksi kuin mitä sitä alussa aioinkaan, ei minun salli kertoa tämän merkillisen kylpymatkan yksityiskohdista aivan tarkalleen. Ainoastaan välttämättömimmät seikat mainittakoon.
Liisa herätti Gurnigelissä suurta huomiota ja hän oli ylen onnellinen, niin, hän oli aivan kuin taivaassa. Vain pari seikkaa ei häntä miellyttänyt. Hän ei voinut sietää sitä, että heidät pantiin syömään porvarispöydässä. Kun hän vain olisi saanut käsiinsä ompelijattaren, olisi hän puettanut itsensä oikein hienosti ja jättänyt äidin oman onnensa nojaan ja mennyt syömään herraspöytään. Ja monasti sanoi Liisa äidille, että häneltä menee ihan ruokahalu syödessä noiden raakain ihmisten joukossa, jotka ovat niin epäkohteliaitakin. Ne eivät ota huomioon ollenkaan hänen läsnäoloaan, kukin heistä pitää huolta vain omasta itsestään ja hotkii kuten ei muille saisi jäädä muruakaan. Toiseksi valitteli hän surkeasti, että hänen täytyy nousta niin aikaisin aamulla ylös juomaan terveysvettä. Ja ensimäisinä aamuina jäi mademoiselle sänkyynsä lojumaan. Mutta kun sitten herrat alkoivat häneltä kuulustella, että miksei neiti tule aamulla aikaisemmin ulos, on niin kovin ihana kävellä aamulla Schwartzbrünliin j.n.e., niin ei Liisa enää tahtonutkaan hukata näitä hyviä aamutilaisuuksia, vaan koetti nousta aamulla ajoissa ylös. Mutta vaikeaapa se nousu oli. Paljon pahemmin kuin äskettäin vuorta kavutessaan sai äiti nyt hikoilla koettaessaan saada häntä ajoissa hereille, jalkeille ja ulos.
Koko kylpypaikan miesväki liehi pian ken enemmän, ken vähemmän Liisaa, tutustuttuaan häneen ensimäisenä päivänä tanssiaisissa; sillä tanssitaito, sehän olikin Liisan vahvin puoli. Häntä siis tanssitettiin mielellään ja samalla kujeiltiin hänen kustannuksellaan.
Ensin luulivat herrat, että se on nyt taas kai vain noita tavallisia lukuhassuja, jotka ovat lukeneet liiaksi jos jotain sekamelskaa ja siksi jääneet tunnelmissaan hautumaan. He siis tiedustelivat häneltä ensin, mitä kirjoja hän luki? Pitikö hän Claurenista? Vai tunsiko Kotzebueta, Krameria, Lafontainea? Vai la Motte Fouquéta, Eberhardin Estetikaa ja Stapferin Rakkauden huokauksia? Mutta pianpa huomasivat he, että ei tule tuohesta takkia. Sillä Liisa ei yleensä lukenut mitään; sen jälkeen kun hän oli koulussa jättänyt käsistään katkismuksen ja Weltschlandissa kieliopin, ei hän ollut kirjaa avannut, tuskin allakkaakaan. Voipa epäillä, tokko hän olisi virheettömästi osannut lukea riviäkään. Hänen ajatuksensa ne askartelivat vain vaatteissa; omassa itsessään ne askartelivat, ruuassa ja naimisiin menossa. Hän ei siis noihin oppineihin puheluihin antautunut eikä edes teeskennellyt tuntevansa noita kyseltyjä herroja. Tämä sairaus ei häntä siis vaivannut. Pulassa olivat herrat nyt hetken, kun se valittu puheenaihe ei tepsinyt. Mutta sitten, tapailtuaan ensin jos mitäkin, hoksasivat he viimein, että Liisaanhan menee kehuminen! Ja nytkös he alkoivat häntä kehua. He kehuivat häntä niin julkeasti että heitä itseäänkin oikein hävetti. Mutta Liisa, hän nyt vain hekumoi onnesta ja älykäs emo sanoi hänelle monta kertaa:
"Mutta tyttörukka, miten sinä nyt tuollaista siedät! Hehän pitävät sinua ihan pilkkana. Usko minua, kyllä minä heidän ajatuksensa tiedän. Jos minulle ennen joku olisi tullut puhumaan tuolla tavalla, niin olisin läjäyttänyt häntä korville, läjäyttänyt niin että tuskin enää olisi uskonut päätä hartioillaan olevan!"
Mutta leikkiin tuli uusi käänne, kun saatiin tietää, että tuo rikinkeltainen kuvatus onkin vähintäin 50,000 guldenin perijä. Nyt katseltiin häntä aivan toisin silmin ja häntä melkein kunnioitettiin. 50,000 guldenia, par Dieu, se on paljon, se! Toistensa seurassa ollessa herrat kyllä yhä häntä selän takana pilkkasivat ja joka ilta tiedettiin hänestä kertoa uusia hassuja juttuja. Yhdelle hän oli luetellut, miten paljon hänellä oli eduksia ja alusvaatteita; toinen tiesi, mistä hän oli tilannut hajuvetensä; kolmas lateli kaikki Liisan sairauden tarinat; neljäs oli huomannut, ettei Liisa tiennyt, mistä valtakunnasta hän oli kotoisin. Mutta kun herrat olivat yksinään, niin ajatteli kukin heistä vain noita 50,000 guldenia, asettui peilin eteen, kiverteli viiksiään, tarkasteli itseään mahtavan tutkivasti ja ajatteli: pulska mies vielä, mutta ompa aika jo jotain yrittääkin. — Ja jokainen suunnitteli nyt sotaretkeä noita 50,000 guldenia valloittaakseen. Täällä Gurnigelissä oli liiaksi väkeä, ei täällä sopinut niitä aikeitaan paljastaa. Mutta sittenpähän jälestä näkisi; täällä oli vain ensin kaikki varattava jo hyvälle alulle, koetettava päästä tuttavaksi ja väleihin j.n.e. — Ja kun he sitten tulivat Liisan luokse, niin ei yksikään heistä enää koettanut ilveillä julkeasti hänen kustannuksellaan. Kukin koetti nyt näyttäytyä niin hyvässä valossa kuin mahdollista ja olla mitä kunnokkain mies. Kukin oli nyt onnellinen kun oli tutustunut neitiin ja toivoi tätä seurustelua yhä jatkuvan. "Missähän saisi kunnian neitiä jälleen tavata? Ja suvaitsisikohan neiti, että tulisin luoksenne vieraisille? Ja mitähän isänne ja äitinne sanoisivat, jos kerran tohtisin tulla heille pienelle murkinakeitolle?" j.n.e. Ja Liisa oikein hekumoi onnesta. Uskalsipa joku heistä silloin tällöin tulla laskettelemaan äidillekin koreuksiaan, mutta äitipä soi enintäin paritavuisen sanan heille vastaukseksi. "Se muija, se onune béte", sanoi herra silloin, "sellainen moukka hupsu." Mutta äiti vuorostaan tuumi tyttärelle:
"Kaikkien puheita sinä nyt kuunteletkin! En ikinäni ole nähnyt tuhmempia kuin nuo. Minulle ei heillä ole muuta puhumista kuin kyselevät: mitäs muka arvelen, tuleekohan nyt kaunis ilma, ja joko meillä on tehty heinä. Meidän poikakin toki on vähän älykkäämpi, osaa se nyt jotain muutakin lörpötellä kuin aina vain ilmaa ja puuta heinää. Mutta nämä, ne luulevat, että maalla ollaan niin tuhmia, ettei osata puhua muusta kuin ilmasta ja heinästä! Mokomatkin apinat!"
Sillaikaa kun nämä herrat tekivät näin suunnitelmiaan kaikessa hiljaisuudessa, kukin koetellen avata tulevaisuutensa tietä laiskan kankeasti ja kömpelösti kuten olivat sitä ennenkin tottuneet avaamaan, kukin synnynnäisen itserakkaasti ajatellen: eihän tässä mitä kiirettä ole, kyllähän minä sen aina vielä saan, — sillaikaa menetteli muudan heitä älykkäämpi aivan toisin.
Hän oli Gurnigelissä oleskeleva puuvillakauppias, ja hirveän hieno mies hän olikin. Hänellä ei tosin ollut viiksiä, mutta hän kiilsi puhdasta kultaa, hänen kellonvitjansa kulisivat kuin kulkuset, hän tanssi kuin piru ja säksätti kuin harakka. Ja hänkös nyt osasi sekä äidille että tyttärelle mieliksi sipakoida. Äidille tiesi hän ladella kaikkien puuvillakankaiden ja -lankojen eri lajit, mikä oli hyvää ja mikä oli huonoa. Muori kuunteli hänen juttujaan ihan suu ammollaan. "Kumpa sellainen olisi aina mukana kun tekee ostoksia, niin hätäpäs käsissä", tuumi hän. Sitten puhui kauppias, miten suuret varastot puuvillaa hänellä on, miten monen tuhannen edestä hän sitä ostaa sieltä ja miten monen edestä täältä. Muorilta meni ihan pää pyörälle. "Jos ei tuo nyt ole hirveän rikas tahi kyki puhdasta kultaa, niin empä ymmärrä, mistä se niin paljon rahaa saa! Rikkaitahan me nyt tosin olemme mekin, mutta mistäpä me rahaa yhtaikaa niin paljon kopattaisi ja eihän sitä lainatakaan ilkeäisi, vaikka saisikin" —
Liisan kanssa lörpötteli kauppias vaatteista. Hän kiitteli Liisan leninkikangasta ja sen väriä. "Mutta minäpä tiedän", sanoi hän, "mistä saisi vielä parempaa. Ja minä tarjoudun teille tilaamaan millaista ikinä vain haluatte. Ja vakuutan teille, että sellaista mitä minä teille voin hankkia, ei ole yhdelläkään valtuusmiehen rouvalla koko Bernissä. Ja vaikka minulle tarjottaisiin sata louisdoria että hankkisin sitä muillekin, niin pitkälle nenälle saisivat jäädä! Ei se sadalla louisdorilla ole tehty! Sillä minä tahdon, että Elise neito on ainoa koko kantoonissa, jolla on sellainen puku." Hauskapa olisi nähdä, mitä Bernin tytöt sitten tuumivat, kun näkisivät Elisellä sellaisen puvun eivätkä itse voisi sitä kangasta saada. — Ja kauppias osasi puhella Liisalle vielä Weltschlandistakin. Hän tunsi siellä joka paikan missä Liisa oli käynyt, tunsi tyystin joka kiven, kannon ja tiesipä kertoa Liisan sikäläisistä tutuistakin aivan kuin vasta eilen olisi sieltä tänne tullut. Ja Liisasta oli ihan ihme, kuinka hän ei ollut tätä kauppiasta kertaakaan ennen nähnyt siellä Weltschlandissa ollessaan.
Hänen kanssaan siis Liisan oli kaikkein luontevinta seurustella ja häneen hän luotti täydellisesti. Mutta viiksiniekoista piti hän sentään melkein enemmän.
"Näin paljon kauniita herroja", sanoi Liisa, "en vielä ikinä ole nähnyt yhdellä kertaa yhdessä paikassa. Ja ne kävelevätkin niin suorina ettei pirukaan niitä voisi koukistaa. Ja luulisi että niitä saa kohotella yhdestä jalasta ylös kuin hiilihankoa ilman että ne yhtään taipuvat."
Mutta puuvillakauppias ei ollut mikään tuhma mies, hän tiesi hyvin, että kun onni miestä lähestyy, niin ei saa tuumia viikkokausia antaako sen itseään potkia vai ei. Ja kun viimein taas tuli kaunis ilma, niin kutsui hän äidin ja tyttären kanssaan huviretkelle Blumensteinin kylpypaikkaan, joka on lähellä Gurnigeliä. Tuokos oli Liisasta mieleen, mutta muori kursaili. "Voisihan tuolla nyt kerran käydä Blumensteinissäkin", sanoi hän, "mutta se matka maksaa niin paljon; yksin hevonenkin on niin hirveän kallis. Kumpa saisi viheltämällä tänne parin hevosia meidän tallista, tai vain yhdenkin niistä kuudesta, niin hätäkös sitten."
"No siitä ei tarvitse huolehtia", sanoi kutsuja, "se nyt on sellainen pikku seikka, josta ei maksa vaivaa puhua. Tämä ilo on minusta niin suuri, etteivät nuo kustannukset merkitse mitään."
"Mutta kyllä minä sittenkin tenäisin vastaan", sanoi muori. "Kyllähän minä muuten, eivätkähän ne nyt ne kustannuksetkaan, ja maksaisinhan minä puolestamme; ja enhän minä sitä kielläkään, ettei minua moni kestinnyt kun olin nuorena tyttönä; mutta nyt minä olen liian vanha, en minä nyt enää lähde kestittäväksi."
Mutta puuvillakauppiaspa ei hellittänyt, vaan nauroi:
"No miksi ei? Tulkaa pois vain! Minä kyllä pidän ajopeleistä huolen. Teidän ei tarvitse muuta kuin varustaudutte valmiiksi lähtemään kello kahdeksan. Kunhan vaan ehdimme perille ruualle. Ja ruualta, siltä ei saa myöhästyä. Sillä Blumensteinissä, sielläpä vasta osataan tehdä hyvää ruokaa! Täällä, mitenkä ne täällä ruokaa tuhrivat! Paiskataan jotain kattilaan, kaadetaan vettä päälle ja sytytetään tuli alle, annetaan sitten kiehua niin kauan kunnes ruokakello soi; ja se se on sitten muka sitä ruokaa ja vieraiden täytyy siihen tyytyä vaikka nuo hötökset usein ihan rupeevat vatsaa vääntämään." —
Ja he lähtivät huviretkelle. Oli ylen ihana sunnuntai vuoristossa; tuota kolkonlaista seutua väritti auringonpaiste tavallista iloisemmaksi ja sen yksitoikkoisuuden vaihteluna olivat monen monet ajajat ja huvikävelijät, jotka kiiruhtivat mitkä Gurnigeliin, mitkä minnekin. Keveillä, kauniilla rattailla kiisivät kauppias ja muori tyttärineen tuulennopeudella mäkien rinteitä pitkin, paistaen komeissa pyhävaatteissaan. Äidin paraana koristeena oli korea rintaedus hänen leveillä rinnoillaan ja tyttärellä taas omat kaunistuksensa: kultaa, hopeaa ja silkkiä, tällä kertaa ei tosin rikinkeltaista, vaan mustaa. Ja vaikkei hänellä leveitä rintoja ollutkaan, niin oli hänellä sen sijaan tikkauksilla kirjailtu edus joka kupuisana kuin laukku nousi aina leukaan saakka. Kuski-herra, hänkös paistoi nyt tyytyväisyydestä. Hänellä oli pramea uusi puku, keltaiset hansikkaat, mustat saappaat ja kasimirhousut. Silkkinen nenäliina pilkisti taskusta ja hän kuskasi niin mainiosti kuin ei olisi ikinä omaa hevosta ohjaillut. Muori piti koko ajan kiinni kovasti nojapuusta kuten peläten putoavansa ja vilkui aina kauhistuneena ympärilleen kun he syöksyivät vastaan ajavain ohi. Tätä kyytiä ei hän ollut ikinä ajanut, vaikka heillä olikin tallissa hyviä hevosia, sanoi hän. Eikä hän mitenkään raahtisi hevosta näin rääkätä. Jos pyörä luiskahtaisi irti, niin lentäisivät he tästä Jumala ties mihin hiiden hieveriin. Ja etenkin alamäkeä se päästi ihan kelvottomasti. Muori ei vain uskaltaisi antaa hänen haltuunsa ainoaakaan hevostaan. Eihän se hevonen tosin mikä ihminen ole, mutta juuri sen vuoksihan se on ihmiselle äly annettukin, ettei hän vaadi älyttömältä luontokappaleelta enempää kuin mitä se sietää.
Mutta puuvillakauppias vain muorille naureskeli kun tämä piti niin hellää huolta hänen hevosestaan. Ja sittenkös hän vasta alkoi kertoa sankarijuttuja urotöistä, joita hän oli suorittanut hevosten kustannuksella. Sellaista kyytiä oli hän silloin lentänyt ja sillä tavalla hän silloin ohjaksia piteli! Ja paljon tiesi hän myös kertoa isänsä hevosista, noista mainioista Englannin ja Meklenburgin rotuoriista. Sillä mistäpäs, ajatteli hän, nämä hänen kuskattavansa tietävät, että hänen isänsä oli kulkenut reppu selässä talosta taloon kankaita kaupustelemassa.
Kuin lennossa joutuivat he Blumensteiniin, jossa lukuisat vieraat huvimajoistaan uteliaina katselivat heidän tuloaan ja arvostelivat heitä itseään. Ja loistavasti kävi Blumensteinissä! Puuvillakauppias näytteli herraa erinomaisesti, hän vallitsi ja käski ja muori sanoi ihan kummissaan:
"Kyllä näkee, ettei se ole tyhjälästä kotoisin; sehän komentaa kuin kenraali. Minä en vain niin tohtisi! Viinurithan lentävät luo niin että ihan minä häpeän ja olen hyvilläni kun ne saavat tehtävänsä suoritetuksi ja vähän loittonevat."
Ja sitten syödään mitä ikinä parasta tarjotaan. Mikään viini ei herrasta ole kyllin kelvollista ja hän moittii joka lajia, ei edes Neuenburgilainenkaan ole oikeaa, vaikka Liisa sanoo, että tämä on paljon parempaa kuin se, jota veli tarjosi hänelle Frevlingenissä, ja hyväähän se oli jo sekin. Ja herra osaa erinomaisesti innostaa tovereitaan ja hänen seuralaisensa tyhjentävät huomaamattaan pari lasia enemmän kuin mihin he tavallisesti ovat tottuneet.
Ja aterian jälkeen alkaa tanssi ja Liisa liihoittelee kuin taivaassa. Ja pian alkaa puuvillakauppiaskin pyrkiä taivaaseensa. Hän heittäytyy helläksi; hän puristaa Liisan käsiä ja Liisa puristaa vastaan. Hän panee silmänsä paistamaan rakkauden hurmiosta, ja Liisankin silmät tulevat helliksi; hän vetää Liisaa puoleensa ja Liisa painautuu hänen rintaansa vastaan. "Oi ettei minun ikinä tarvitsisi neidistä tätä kauemmaksi erota", sanoo hän. Liisa katsahtaa häneen odottavasti ja uteliaasti että mitähän se nyt vielä sanoo?
"Oi etten minä olisi koskaan Teitä nähnyt", jatkaa hän.
"Hyi kun olette paha", vastaa Liisa ja töykkää häntä kyynäspäällään.
"Ah, Jumala, mihin minä nyt joudun kun minun täytyy tästä lähteä? Minä ammun kuulan kallooni pistoolilla!"
"Herranen aika", sanoo Liisa, "oletteko te nyt hullu!"
"Juu, juu, sen minä teen", vakuuttaa herra, "parole d'honneur!"
"No, päästäkää pian pois minut", sanoo Liisa, "en tahdo olla siinä läsnä ja vieläpä ehkä syypäänäkin." "Ah!" kuiskuttaa puuvillakauppias, "jos uskaltaisin toivoa", ja puristaa jälleen Liisan kättä. Liisa katsahtaa taas hänen silmiinsä ja puristaa vastaan.
"Ah, jos uskaltaisin toivoa", sanoo herra taas ja puristaa. Silloin ei Liisa enää purista, vaan sanoo: "Voi mitä lorua tuo nyt on, en nyt sitä yhtään ymmärrä!"
"Ah", sanoo herra, "jos teidän sydämenne' puhuisi, niin te minut hyvin ymmärtäisitte!"
"Mitä tuhmuuksia, en ikinäni ole kuullut mokomaa, suullahan sitä puhutaan eikä sydämellä. Jos sydämet puhuisivat, niin kukapa niitä ymmärtäisi?"
"Ah", huokaa silloin toinen, "Elise, julmasti te raastatte minun sydäntäni!"
"Mitä tuhmuuksia, en kertaakaan ole siihen koskenut ja mitenkäs sitä voisi", sanoo Liisa.
"No tulkoon nyt mitä tahansa ja vaikka henkeni menköön!" huutaa silloin juhlallisesti puuvillakauppias niin että kaikki tanssijat alkavat katsella heitä "Täytyy nyt puhua suu puhtaaksi ja Teidän täytyy ymmärtää minua! Elise, minä rakastan Teitä! Ilman teitä vie minut piru! Tahdotteko tulla omakseni ja tehdä minut onnelliseksi kädellänne?"
"Niin naimisiinko?" kysyy Liisa katsoen jälleen häneen hellästi, "ah, älkää nyt, te vain pilkkaatte minua!"
"Jumaliste, ei toki, verisintä totta se on!" huutaa puuvillakauppias; "ilman teitä en minä elä kauemmin kuin Siirakin messuun!"[25]
"Voi kuinka te olette häjy, minä pelkään teitä", sanoo Liisa hellästi; "ettekö te nyt osaa ilmaista asiaanne siivosti ja kohteliaasti niin että teitä ymmärtää?"
Puuvillakauppias ilmaisikin nyt asiansa toivotulla tavalla ja Liisa myöntyi vaikkakin ensin vähän epäröiden, sillä hän ajatteli yhä vain noita viiksiniekkoja, jotka eivät käyristy vaikka niitä nostelisi yhdestä jalasta kuin hiilihankoa ylös. Kuitenkin tuumi hän, että "oma syynsäpähän on, olisivat voineet avata kuononsa ja puhua ajoissa! Pitäkööt nyt tämän hyvänään. En minä rupea narrina ijankaikkisesti odottamaan ja joutumaan vielä puille paljaille." Ulia ei hän muistanut laisinkaan enää. Nyt oli myös puuvillakauppias taivaassa ja hän tanssia loikki niin että olisi luullut hänen aikovan hypätä Stockhorn-vuoren yli. Ja hän tilasi sampanjaa ja huimisteli niin että muori, joka hänkin oli osallisena kestissä, oikein tuskastui ja pelästyi ja tahtoi heti lähteä pois ja tolkkusi kaikille, ketä vaan vastaan tuli: "Mitä me olemme velkaa, me lähtään pois." Ja samalla hän koko ajan hätäili mielessään: "Onkohan minulla nyt kylliksi rahaa mukana, sillä kyllä tästä nyt mahtaa tulla lasku, josta ei Jukalle uskalla hiiskua mitään." Mutta turhaan kyseli muoriparka pitkät ajat laskua, kaikki vastasivat hänelle vain että: heti, heti! eikä kukaan kuitenkaan ruvennut enempiin selvittelyihin. Tuskan hiki tuli hänen otsalleen ja nuo Liisa ja kauppias vielä kuhertelivat keskenään niin tuhmasti että muori ihan häpesi ja päätteli mielessään, että kyllä hän nyt kerrankin puhuu sille tytölle suunsa puhtaaksi, itkeköön sitten tai ulvokoon, minä en piittaa. "Mitähän ihmiset ajattelevat ja minkälaiseksihan äidiksi he minua luulevat kun annan tyttäreni tuolla tavalla käyttäytyä aivan nenäni edessä?"
Viimein, hirvittävän pitkän ajan päästä sanottiin: hevonen on valjaissa ja tilit selvät; he siis voivat lähteä. Nyt ajatteli muori: heti kun pääsen ajoneuvoihin, annan niille sellaisen ripin että muistavat! Mutta tuskin hän ehti sanoa kiitokset ja hyvästit viinurille, joka oli sulkemassa vaunujen ovea, niin lähdettiin kiitämään sieltä mitä nurjinta vauhtia ja vauhti yhä vain kiivastui ja huimeni niin ettei muori ennättänyt muuta kuin huutaa: Herran nimessä, ajakaa hiljemmin! eikä sekään auttanut niin että hän viimein ei voinut olla tuiskahtamatta: Mokoman höyryhatun kelkkaan en lähde enää ikinä! Ja yhdellä huiskauksella joutuivat he Riggisbergiin. Ja siellä pysäytti herra taas muorin kiivaista vastaväitteistä huolimatta hevosen, vaikkei se olisi ollutkaan tarpeellista ja vaikkei muori nyt halunnut muuta kuin kotiin vaan. Ja herran tahdosta johdettiin heidät yksityiseen huoneeseen miten muori inttikin, ettei hän sinne tahdo, sen vähän aikaa mitä he täällä ovat, on hänellä hauskempi olla isossa tuvassa. Ja parasta viiniä komennettiin tuomaan pöytään vaikka muija tolkkusi: "Herra Jessus, yhäkö nyt noita kustannuksia!" ja "kukas se nyt enää jaksaa juoda. En ainakaan minä ja minun mielestäni te toisetkin näytätte jo saaneen ihan tarpeeksenne." Kun viini oli tuotu ja tarjoilija avannut pullon ja kämmenet vatsan päällä sitten kysellyt: "Te kai kävitte Blumensteinissä? Oli hyvin kaunis ilma! Siellä oli kai paljon väkeä tänään? Meilläkin oli niin paljon, ettei oikein tiennyt miten heistä selvitä", ja kun hän sitten oli hiukan ryiskeltyään lähtenyt matkaansa, niin alkoi kauppias hyvin sommitellun puheensa:
"Rouvan ei pidä nyt olla pahastunut minulle minun käytöksestäni, sillä riemu minut on näin hurjistanut: Minä olen rikas, minulla on hyvä liike, minun onnestani puuttuu vain kunnon vaimo. Kyllähän niitä aina olisin saanut, vaan en ole löytänyt mieleistäni. En ole katsonut rikkauteen, en kauneuteen. Minä olen etsinyt vain sydämeni kaivattua, sellaista, jonka kanssa voisin tulla onnelliseksi. Ja vasta teidän tyttäressänne, Elise neidossa, olen tuon sydämeni valitun tavannut. Ensimäisestä silmänräpäyksestä saakka, jona minä hänet näin, päätin minä itsekseni: hänet, tai ei ketään! ja sitä huusi minun sydämeni sitten yötä päivää. Ja yhä enemmän aloin minä tuntea, etten minä voi elää ilman häntä. Ja viimein uskalsin minä kutsua teidät tälle tämänpäiväiselle retkelle. Gurnigelissä, siellä paljon väen seassa, en minä ikinä olisi uskaltanut tunnustaa näitä tunteitani. Ja niin ja näin uskalsin sen tehdä täälläkin ja kaksin kourin sain minä puristaa arkaa sydäntäni ennen kun ruualta päästyä tohdin tanssissa kysyä Elise-neidolta, halveksiiko hän minua, onko minun tultava onnelliseksi vaiko onnettomaksi ikipäivikseni? Ja hän, tuo minun rakas, kallis Eliseni, hän teki minut onnelliseksi, hän ei halveksinut minun sydäntäni! Oo, silloin tunsin, mitä se on, kun taivas jonkun edessä aukenee! Mutta koko aikana en saanut kuitenkaan sielun rauhaa, koko ajan olin kuitenkin kalvavassa tuskassa kunnes nyt täten viimeinkin sain tilaisuuden ilmoittaa vakaan aikeeni myöskin minun rakkaan Eliseni rakkaalle äidille, jotta minun ja minun kalliin Eliseni rukoukset voivat tunkeutua hänen sydämeensä ja hän ottaa minut pojakseen ja tehdä minut verrattoman Elisen omistamisella autuaaksi jo täällä ajassa."
Muori pahalta tämän kauniin puheen kajahdellessa vierivät oikein kyyneleet silmistä. Hän ihan ajatteli mielessään: "Noin hyväsydämistä miestä en minä ole vielä ikinä nähnyt. Mutta merkillisiä ne ovat kuitenkin nuo herrasmiehet! Vaikka onkin minun oma tyttäreni, niin täytyy minun kuitenkin tunnustaa, että hyvin ilkeä ja häjy rouva Liisasta tulisi. Mutta kaupungissahan se on kaikki niin toisellaista ja päinvastaista kuin maalla ja syöväthän herrat mustaa leipääkin eivätkä välitä pannukukoista." Ja kun kauppias sitten viimein päätti puheensa ja tarttui äidin molempiin käsiin (polvilleen ei hän tahtonut ruveta uusien kasimirhousujensa vuoksi), niin ei äiti oikein tiennyt, mitä vastata. "Noh, noh", sanoi hän viimein, "hyvähän tuo nyt on ja kauniisti tehty, mutta teidän täytyy kysyä ensin isältä, sillähän ne nyörit seisoo, enkä minä tiedä mitä se sanoo ja se on välistä vähän kummallinen. Riippuu siitä, sattuuko se olemaan hyvällä päällä ja osaatteko te esittää sille hyvästi asian!" "Oo", sanoi kauppias, "siitä en ole lainkaan huolissani, jos vain te olisitte hyvä ja voisitte puhua sille jonkun hyvän sanan minun puolestani. Kunhan vain te nyt myönnytte, niin kaikki on hyvä. Mutta Elise, tulehan nyt minun avukseni rukoilemaan vähän tätä hyvää äitiä", sanoi hän sitten suloiselle morsialleen, joka sillä välin oli ylen uutterasti natustellut manteleita ja särkenyt pähkinöitä.
Ja hyvä äiti, hän ei ollut armoton. Hänen mieleensä oli tullut Uli ja hän tuumi, että tällä tavallahan sitä nyt pääsisi siitä pulasta, että tytär uhkaa mennä rengille. Ja tuo rikas, sulosuinen vävykään ei ollut hänestä vastenmielinen. Mutta kuitenkaan ei hän vastannut nyt muuta kuin että:
"No eihän minulla nyt mitä sitä vastaankaan ole, jos kerran Liisakin on siihen taipuvainen ja ellei hänellä ole ketä muuta enää mielessä. Mutta en minä mitään varmaa voi luvata. Nämähän ovat miehen asioita ja täytyyhän tässä toki ensin saada vähän tarkemmin tietää, mikä ja minkälaisissa varoissa te olette. Uskon kyllä mitä te sanotte; mutta monihan on kehunut olevansa rikas, ja jälestä on kuitenkin huomattu, että mies lasketteli silkkaa valetta. Ja tällaisissa paikoissa kuten Gurnigel on jos jonkin karvaista väkeä, joten täällä saa katsoa eteensä ja pitää varansa ennenkun kehenkään uskoo. Minä muistan aina sananlaskun: ei kaikki kultaa, mikä kiiltää."
Silloin tuli puuvillakauppias aivan tyytyväiseksi ja sanoi:
"No, jos nyt tuosta vain enää on kysymys, niin olen nyt onnen poika ja Elise-neito on ijäti minun. Ei teidän tarvitse olla huolissanne, minulla on sellainen talo, että niitä on vähän. Ja minä olisin saanut valita vaimon Aargaun ja S:t Gallenin rikkaimmista tehtailijain tyttäristä ja monasti on minulle vihjailtu, että minun kanssani kernaasti ruvettaisiin sellaisiin kauppoihin. Mutta minä en ole ollut niistä tietääksenikään. Sillä ne tytöt, ne ovat minusta kaikki liian 'puuvillaisia'. Tosin minä itse kyllä olen puuvillakauppias, mutta sittenkin suoraan sanoen minä pidän enemmän silkkisistä kuin puuvillaisista tytöistä."
Muori nauroi nyt sydämensä pohjasta, tyhjensi lasinsa ja unohti melkein kotiinmeno-kiireensä. Äskeistä hiljaisemmin ajettiin nyt Gurnigeliin päin ja herra alkoi vallan tuttavallisesti tarinoida naikkostensa kanssa luoden heille kuvia laitoksistaan, kaupoistaan ja suunnitelmistaan niin uhkeilla väreillä että muorin pää meni ihan pyörälle ja hänestä oli monasti kuten olisivat kuuset nousseet juuriltaan ja alkaneet vilisten tanssia hänen ympärillään. Ellei se olisi totta, niin ei kai se tohtisi noin paljoa valehdella, ajatteli hän, ja epäluulo hälveni tyyten. Ja muori muhoili mielessään, että olipa tämä nyt oikea onnen kylpymatka ja tuumi, että ihmeellistä se nyt oli, kun Liisa juuri täällä sattui tapaamaan sellaisen pohatan ja vieläpä sen luontoisen, ettei se huoli kestään muusta kuin yksin ja ainoastaan Liisan. "Tokko lie sataan vuoteen ketään näin hyvä onni kohdannut", ajatteli hän. "Mutta pitääpä muistaakin katsoa allakasta, mikä merkki sillä päivällä sattui olemaan, jolloin me läksimme kylpymatkalle; kyllä kai se mahtaa olla jalo merkki; mikähän se oikein lienee?"
Vanhuksen näitä tuumiskellessa, kuherteli sulho tytön kanssa ja hyvillään tyttö siitä olikin. Aika kului kuin linnun siivillä, miten liekään kulunut. Mutta kun he sitten saapuivat kotiin, niin sanoi Liisa, ettei vaan saisi puhua tuolla kylpypaikassa kellekään mitään tämänpäiväisistä tapahtumista; hän ei näet tahtoisi, että ne herrat saisivat sen tietää; muuten saisi hän heidän tähtensä niin paljon kärsiä. — Liisa kai ajatteli, että ehkäpä jonkun viiksiniekankin päähän vielä pälähtää lähteä ajeluttamaan häntä Blumensteiniin; joten hän silloin voi tarpeen tullen vielä nämä tänpäiväiset kaupat purkaakin ja hieroa uusia mielensä mukaan. — Puuvillakauppiaastakin oli Liisan ehdotus varsin hyväksyttävä, mutta aivan toisista syistä. Ne Gurnigeliläiset näet hyvässä lykyssä saattoivat tietää hänestä ehkä moniakin epämieluisia seikkoja ja kateellisina kuuluttaa niitä asiattomien korville. — Äiti taas tuumi, että sehän nyt on ihan selvää. Siitäkös melu kotona nousisi, jos Jukka jo etukäteen saisi tietää, että Liisa on mennyt Gurnigelissä hänen luvattaan kihloihin. Ja sellaiset jutut ne leviävät kuin tuulessa, parissa päivässä ties miten laajalle. Ja etenkin leviävät ihmisistä, joita pidetään silmällä, kun ovat parempaa väkeä. Mielellään salli äiti puuvillakauppiaan vielä kerran suudella rakasta Eliseään hyviksi öiksi ja hyvillään hän oli, kun ei sulho ollut voivinaan neidosta lainkaan erotakaan. Viimein sanoi hän kuitenkin, että kyllä tämä nyt jo hänen mielestään riittää ja että päivähän se on huomennakin. Ja kyllä nyt pitää mennä jo maata, jos aikoo ensi yönä vähänkin nukahtaa. Mutta eipä saanut muori unta silmäänsä ensi yönä sittenkään kuin viimeinkin pääsi vuoteeseen. Ensin henkäisi hän tosin kuten helpotuksesta, sillä olihan nyt tuo Liisan asia selvinnyt ja pudonnut kuin paino hänen sydämeltään. Ja hän ajatteli, että mitähän Jukka nyt sanoo? Kyllä kai se nyt kerrankin on tyytyväinen häneenkin. Sillä onhan nyt Liisa rengistä pelastettu. Mutta sitten ei hän jaksanut päästä selville, mitähän se Uli sitten sanoo ja tekee? Eipä siltä, että sille olisi onnettomasti käynyt, sillä kyllä se aina tapaa itselleen soveliaamman vaimon kuin Liisa. Ja senjälkeen päätyi muori ajattelemaan myötäjäisiä. Hän laski mielessään kaikki sänkyvaatteet, pielukset ja liinaiset, jotka jo oli varattu valmiiksi häitä odottamaan. Ja paljonhan niitä oli, mutta kuitenkin täytyi muorin tuumia, mitenkä paljon hänellä vielä oli varastossa liinakangasta ja olikohan sitä niin paljon, että hän sillä voisi varustaa Liisan myötäjäiset niin komeiksi kuin herrasmiehen nuorikolla ainakin tulee olla. Ja viimein johtuivat hänen mieleensä myös kaikki hänen varastossaan olevat lankavyyhdet ja lajittautuivat mikä mihinkin tarkoitukseen: mikä joutui millekin kutojalle sen mukaan, aiottiinko siitä pöytäliinoja vai lakanoita, paita- tai nenäliinavaatetta. Viimein muoripaha pääsi kutojain tililtä kun hyvä uni sulki hänet syliinsä päästämättä häntä hyväilystään ennenkun aurinko oli jo korkealla taivaalla.
Jonkun päivän päästä päättyi Gurnigelissä olo. Puuvillakauppias säteili riemusta kuten voitonsankari. Emorukalla sitävastoin vuorottelivat huolet ja äidin ilo. Mutta Liisaa ahdisti koko loppuajan alituinen epäilys: eiköhän hän olisi voinut tehdä vielä parempaa kauppaa, jonkun viiksiniekan kanssa? Eiköhän hänen olisi pitänyt vielä odottaa kunnes ne kaikki viiksiniekat olisivat lähteneet täältä pois hänelle mitään sanomatta, ja vasta sitten suostua puuvillakauppiaaseen? Kuitenkin lohdutteli hän itseään sillä, että eihän tässä nyt olla vielä tehty mitään kirjallisia sopimuksia, joten kaupat voi vielä tarpeen tullen purkaakin. Nämä arvelut ne eivät sallineet hänen puhtaasti iloita onnestaan. Lähtöpäivänsä aattona tolkkusi hän tolkkuamistaan jokaiselle: huomisaamuna kello kuusi me matkustamme pois; ja jokaiseen yksinäiseen pohjukkaan hän meni sinä päivänä kävelemään. Mutta aina vain huippasi puuvillakauppias hänen perästään kuin paarma hevosta ajellen ja tuppautui piilopaikoissa helläksi. Vaan silloin rupesi Liisan mielestä käymään kylmä tuuli ja hän suuntasi kulkunsa jälleen kotia kohti. Tuskin oli hän päässyt kotiin, niin pujahti hän takaovesta ulos ja meni taas kävelemään. Hst! mikä hänen takanaan suhisee? Viiksikö, jota tuuli häilyttää? Oh, ei! Oli vain puuvillakauppias, joka puhalsi tomua hihastaan ja kiisi Liisaa kohti kuin kärpänen keittolautaselle. Silloin valitti Liisa, että ukkosenhelle kolottaa hänen luitaan ja kiersi jälleen kotiin. Ja vasta illalla, kun ei kukaan enää näyttänyt haluavan lähteä hänen kanssaan kävelemään ja kun vain noin ylimalkaisin käsittämättömin puheenparsin sääliteltiin sitä, että hän lähtee täältä näin pois, — vasta illalla Liisa ajatteli, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla ja alkoi siis antaa helliä jäähyväisiä puuvillakauppiaalle ja sopia hänen kanssaan tulevista asioista vuokrapaikan kamarissa.