Kuitenkin tottui emäntä tähän, ja muutos kävi yhä paremmin ja emännän iloksi päinsä.
Palvelusväki tottui siihen, että heille oli aina varattu olinpaikka sunnuntaisin, milloin asuin-, milloin takatuvassa, miten paraiten sopi. He saivat köllötellä uunilla tai istua pöydän ääressä mielensä mukaan; mutta etupäässä pöydän luona he ahertelivat. Yksi luki, toinen töherteli kirjaimia, muut kaksi yrittelivät laskea; toinen auttoi toistaan, ja kun ei omin neuvoin enää ymmärretty pulmaa selvittää, päätettiin kysyä neuvoa isännältä; ja kun isäntä ei osannut esimerkiksi selittää jotain sanaa, niin oli sitä jonkun lapsen tiedusteltava huomenna koulumestarilta, vaikkei hänenkään päässään muuten ollut aina selitystä kaikkeen, mitä nämä kyselijät eivät tienneet. Näissä askareissa puuhasivat lapset mukana ja he olivat ylen mielissään, kun kykenivät neuvomaan isoja renkejä ja kun sanottiin: "Ompas se pikku Johannes älykäs, tokkohan se koulumestari osaa tälle enää mitään opettaakaan." Mutta tästä ei ollut ainoastaan lapsille iloa. Emännänkin täytyi myöntää, että hänestä tuntui siltä, kuin eivät lapset yhtenäkään edellisenä talvena olisi oppineet niin paljoa kuin nyt ja että niistä nyt oli kovin vähän huolta, vaikka aina kuitenkin tiesi, missä ne olivat.
Mutta palvelijatkin näyttivät muuttuneen. He eivät olleet läheskään niin ärtyisiä toisilleen kuin ennen eivätkä kinanneet keskenään niin kuin ennen. Heidän ajatuksillaan oli nyt muutakin aprikoimista, heidän ei tarvinnut nyt vain ajatellakseen ajatella pahoja halujaan: kateuttaan isäntää kohtaan, muiden yllytyksiä, ja niitä alati mielessään hautoa. Heidän hyvät puolensa heräsivät ja he alkoivat yhä enemmän ymmärtää, että ero se on sentään elukan ja järjellisen ihmisen välillä. Kuten nälkä sairaan paratessa kasvaa ja kuten kuolema taudista toipuvalle yhä kouriaan kurottelee, jollei nälkää ole, niin tuli heillekin Jumalan sanan nälkä ja he menivät kernaasti kuulemaan saarnaa tai silloin tällöin pyhäkouluunkin. Eivätkä he tienneet sen jälkeen ainoastaan kertoa, mitä uutta olivat nähneet tai kuulleet, vaan myös mistä tekstistä pappi oli saarnannut ja paljon muutakin, mikä heidän mieleensä oli koulussa painunut. Sitten rupesivat he keskustelemaan asioista pöytänsä ääressä ja jos joku yritti pilkata vakavia asioita, niin häntä neuvottiin olemaan ihmisiksi. He alkoivat yhä enemmän ymmärtää, että kyllä sittenkin on kaunista ja hyvää olla kristitty ja että kristityn rengin kohtalo on toki paljon parempi kuin pakanakuninkaiden, jotka eivät oikein tiedä, miksi maailmassa ovatkaan, jotavastoin kristitty renki tietää olevansa maailmassa tullakseen Jumalan lapseksi ja päästäkseen taivaaseen. Iltapäivät kuluivat kuten linnun siivillä ja kun kello löi neljä, ei kukaan tahtonut oikein uskoa että kello oli niin paljon; sehän ei ollut mahdollista, hehän olivat juuri istahtaneet pöydän ääreen. Emäntäkin sanoi, ettei hän ollut uskonut, miten hupaisesti häneltäkin aika kului näiden toisten hommissa. Jopa hän monasti kantoi pöytään kaikille kahviakin eikä mieleensä juolahtanutkaan, mitä ihmiset sanoisivat, kun hän kestitsee renkejä ja piikoja kaiken sunnuntaita kahvilla.
Ihmeellisesti oli tuo pikku tapahtuma muuttanut ja mullistanut talon oloja. Kuten talvella kun aurinko paistaa lämpimästi ja uutterasti, näkee kärpästen kömpivän sitä kohti ja nauttivan olostaan, niin nauttivat nyt myös palvelijat sunnuntaisin heille varatusta lämpöisestä uunista. Ihan säälitti kun näki, miten he pyrkivät sen ääreen melkein tiedottomina kuten kärpäset aurinkoon päin ja lämmittelivät ja virkistyivät lämmöstä ja iloitsivat olostaan. Usein on tosin tämä tainnuksista toipuminen väärää ja hillitöntäkin ja siitä johtuva ilo ilmenee rumalla tavalla.
Niinpä ei kulunut pitkää aikaa, ennenkun jo tiedettiin siellä täällä, että Bodenbauerissa lämmitettiin palkollisille tupa sunnuntaisin. No renki se ei kauan kursaile lähtiessään minne mielensä halaa. "Lähtään Bodenbaueriin", sanoo hän toverilleen, "ei suinkaan ne meitä elävältä syö. Eihän hän sentään mikä herra ole, tottakai hänen tupaansa uskaltaa pistäytyä. Sillä on kaksi iloista piikaa, ne eivät kaihda poikia; kai nekin ovat tuvassa." Näillä mielin tungeskeli yksi toisensa jälkeen Bodenbauerin tupaan vain loruamaan ja kujeilemaan. Ei tullut ainoastaan renkejä, mutta heidän jälestään piikatyttöjäkin, ja viimemainitut eivät tungeskelleet taloon lainkaan oikeille asioille, vaan ainoastaan renkien vuoksi. Siitäkös nyt syntyi kiemailua ja joutavuutta puheissa ja eleissä, lauluissa ja teoissa. Bodenbauerin täytyi heitä huomauttaa, vaikkei hän lainkaan mielellään olisi sitä tehnyt. Sillä maamiehestä ei liene mikään kiusallisempaa kuin ruveta neuvomaan toisten palvelijoita ja ylipäänsä moittia, oikaista silloin kun on sellaisessa asemassa, että muut hänelle voivat pahastua, selittää hänen sanansa väärin ja ruveta kaunaa kantamaan. Mutta ei voinut isäntä muuta kuin huomauttaa. Hän sanoi siis kerran: Hän ei tahtonut kieltää ketään tulemasta taloonsa; mutta vuotuinen lepopaikka kirkossa käymättömille ei hänen talonsa ole; kuka ei täällä ole siististi, saa lähteä matkaansa, ja lisäväkeä ei täällä kaivata. Ei näet sovi tuvassa nyt edes seisomaankaan ja tupakka löyhkää niin että on tukehtua. — Se auttoi. Tosin jotkut kreutzerin rengit mukisivat ja batzin piiat nyrpistivät nokkaansa, mutta mitäpä Bodenbauer heistä piittasi!
Rengin kukkaro paisuu ja heti ilmestyy onnenonkijoita.
Koko talveen ei Ulilta kulunut melkein yhtään rahaa ja hän kulutti niin vähän vaatteita, että itsekin ihmetteli. Yhden ainoan kerran oli hän käynyt ravintolassa ja silloinkin oli isäntä itse kehoittanut häntä sinne menemään. Pitihän toki hänenkin kerran pistäytyä ottamaan lasi viiniä (noin neljän tai viiden groschenin[13] lasi), ettei ihan unohtaisi, millainen ravintola onkaan. Isäntä lupasi tulla sinne itse myöhemmin; he palaisivat yhdessä kotiin. Niin kävikin. Isäntä kustansi hänelle vielä haarikan ja ensi kertaa eläissään pääsi Uli ulos ravintolasta maksamatta enemmän kuin pari batzia ja selvin päin. Uli sanoi isännälle, ettei hän ollut uskonut mokomaa mahdolliseksikaan.
Näytti siltä kuin olisi hän tuon mahdollisuuden tietäessään kasvanut kyynärää korkeammaksi. Kun hän nyt palasi järkevästi kotiin isäntänsä kanssa ja he juttelivat keskenään kuin toverukset, niin valtasi Ulin kaunis toive, että hänkin kerran voi astua isäntänä ulos ravintolasta, jos hän tätä menoa jatkaa. Ja hän näki unta koko yön hoveista, joita hän käy katselemassa ostaakseen, ja rahasäkeistä, joilla hän maksaa nuo hovit. Mutta hän ähki ja puhki niiden säkkien painon alla niin että oli ihan tikahtua; ja kun hän ne laski selästään, niin varkaat veivät ne tai hän ei muuten voinut niitä enää löytää. Silloin lupasi jokin korea tyttö näyttää hänelle missä ne olivat ja se tyttö lähti Ulia opastamaan; mutta Ulilta irtausivat kengät jalasta tytön jälestä juostessa ja kun hän otti kengät käteensä, ei hän tahtonut päästä paikaltaan hievahtamaankaan, jalkansa olivat kuin kytkyessä. Mutta tyttö juoksi yhä kovemmin, Ulin oli yhä vaikeampi saada häntä kiinni, vaikka hän selkä märkänä hikoili. Viimein tyttö hävisi ja Ulin eteen ilmestyi vanha akka luuta kädessä ja akka rupesi rökittämään Ulia siksi että Uli tallasi hänen liinamaataan. Uli koetti paeta, mutta ei päässyt paikaltaan ja hänen täytyi sietää luudan mukitusta ja haukkumasanoja. Viimein kiljaisi hän: "Voi voi, älähän enää, akka pakana!" Silloin hän heräsi ja vierustoverina oleva renki kysyi, mikä hänellä oli, kun hän ei tahtonut herätä vaikka häntä olisi miten nykinyt. Toista oli ihan ruvennut peloittamaan ja hän olisi hakenut ylös isännän, jos ei Uli nyt olisi herännyt. Painajainen, vastasi Uli. — Pitkään aikaan ei hän voinut tätä unta unohtaa, ja ellei häntä olisi hävettänyt, olisi hän mennyt povariakan luo kysymään siihen selitystä, sillä itse oli hän kahdella päällä: merkitsisikö se uni sitä, että hän kerran jaksaa ostaa talon, vaiko päinvastaista; milloin ajatteli Uli sen merkitsevän edellistä, milloin jälkimäistä. Merkillistä oli, että hän aterioituaan ja hyvin nukuttuaan aina piti tätä unta hyvänä enteenä; jotavastoin hänen väsyneenä ja nälissään ollessa ei kukaan olisi saanut hänen päästään ajatusta, että se uni merkitsee sitä että häneltä menee kaikki mitä hänellä on ja mitä saa kokoon, ja että hänestä tulee kaiken maailman hylky.
Mutta varsin hyvin luistivat hänen asiansa. Hän oli isännän apuna kovin ahkerasti, kuten omaa hyväänsä ajaen, ja hän tunsi päivä päivältä yhä enemmän, että hänestä tällä tavoin voi tulla ihka uusi mies, parempi kuin siihen aikaan, jolloin häntä oli hävettänyt olla hyvä renki, jolloin hän oli pitänyt kunnian asiana kavaltaa isäntäänsä ja syödä liian paljon ja tehdä liian vähän työtä. Hän koetti kaikin voimin olla koko vuonna ottamatta etukäteen palkkaansa ja pitää sitä säästössä; ja onnistuikin. Hänestä oli selvä asia, ettei saa hukata nykyisiä, sen vähemmin tulevia ansioita, vaan että tulevat ansiot ovat pelkästään tulevan ajan turva ja että nykyisyydessä pitää elää menneestä s.o. että tarpeisiin pitää käyttää vain jo ansaittua palkkaa. Ja koska tulevana aikana varmaan aina on tarpeita, mutta ei aina varmaan jaksa ansaita, niin täytyy menneisyydestä riittää myös hätävaroja sellaisille tuleville päiville, joista ehkä voi sanoa: nämä ovat kovia.
Mutta ilon päiväpä olikin Ulille se joulu, jolloin isäntä ikäpuolella kutsui hänet pikku tupaan ja laski hänen eteensä pöydälle 30 kruunua ja vielä juomarahaksi ison taalarin. Tuon aikamiehen kädet vapisivat kun hän pisti rahat taskuunsa, sillä niin paljon kilisevää ei hänellä vielä ollut koskaan ennen ollut yhtaikaa. Ja kun isäntä häntä kehui ja kehoitti yhä samaan tapaan jatkamaan, joten hänestä vielä tulisi kunnon mies, niin tuli Ulille vedet silmiin. — Hän alkoi nyt mietiskellä ja harkita, mitä hän noilla rahoillaan tekisi. Vaatteita hän tarvitsisi, etenkin paitoja; mutta puolet tahi ainakin kolmanneksen palkasta hän säästäisi. Hän ei ollut ennen aavistanutkaan, miten iso raha kolmekymmentä kruunua on, kun pitää siitä hyvää huolta. Se näyttää vain kolmeltakymmeneltä pikku rahaselta, mutta sillä voi hankkia varsin paljon, kun vain osaa harkita, miten sitä käyttää. Hän ei ollut ennen uskonut, että rahaa voi likistää niin pieneen tilaan; ennen oli raha ollut hänelle kuten talonpojalle kiireessä ostettu häkki heiniä: kun siitä vain sylillisen kaapaisee, niin se loppuu. Nyt oli Ulista raha kuin omasullomansa, hyvin polettu häkki heiniä: lappoipa siitä miten tahansa, niin eivät heinät näyttäneet vähenevän lainkaan, vaan yhtä paljon niitä näytti olevan kuin ennenkin. Isäntä naureskeli näille Ulin vertauksille, mutta emäntä heltyi ja sanoi Ulille, että Uli on tullut hänestä ihan mieleiseksi ja että kun ompelijatar tulee taloon, ompeluttaa hän Ulille joululahjaksi paidan; vaate siihen on jo varattu. Uli tuumi, että liiaksi se on jo isäntäkin hänelle antanut, ei hän voi kaikkea huolia, hän ei ole ansiollinen saamaan kerrassaan mitään. Isäntä oli tehnyt hänelle jo niin paljon hyvää, että voi vaatia opetuspalkkaakin. Mutta jos emäntä tahtoisi auttaa häntä, niin voisi emäntä olla niin hyvä ja ostaa hänen puolestaan vaatetta noin kolmeksi paidaksi; hän aikoi teetättää yhdellä tiellä useampia niin että ne sitten riittäisivät. Kun niitä osti vain yksitellen, oli aina ilman paitaa ja sai aina kukkaroaan kaivella. Hän itse ei näet ymmärtänyt ostaa kangasta ja häntä oli aina petetty; oli joko otettu liikaa hintaa tai annettu liian ohutta vaatetta, lanka liian löyhää tai haurasta, aina oli ollut joku vika ja pian menivät hänen paitansa hämähäkin verkoksi. Kyllä hän auttaisi, sanoi emäntä, mutta ei ollut takuita siitä, tokko hän saisi kunnollista. Kutojat ja kaupustelijat pettelevät talonpoikaista vaimoihmistä nykyään yhä enemmän ja enemmän. — Ehkäpä sitten emännällä itsellään olisi kangasta antaa hänelle kolmeksi paidaksi, sanoi Uli. Kyllähän, sanoi emäntä, mutta hän ei juuri mielellään rupeisi kauppoihin palvelusväen kanssa. Joskus oli niihin joutunut, siitä oli tullut vain kiusaa. Palkolliset olivat kaupustelijoiden paraita ostajia, ne hyötyivät enimmän palvelijoista, voivat tyrkyttää niille mitä tahansa: juuri sitä, jota ei mikään kunnon ihminen rupeaa ostamaan. Jos emäntä milloin oli myynyt jollekin palkolliselle jotakin, niin heti olivat tulleet kaikki kaupustelijat ja räätälit ja ompelijattaret, — kaikki, jotka pitävät kaupantekoa palkollisten kanssa kultamaanaan kuten varpuset kauraa — ja sanoneet palkolliselle: olisit saanut muualta huokeammalla; ei isäntäväki olisi sitä myynytkään, jos se sille itselleen olisi kelvannut; kehnosti tekevät, kun palvelijalle muka vielä huonon palkan lisäksi tunkevat huonoa tavaraa kalliista hinnasta. "Milloin sanoo räätäli, ettei vaate kestä ommella, milloin ompelijatar, että siihen tulee reikiä kun vain sormiinsa ottaa; ja sitten aletaan myyjää tehdä epäilyksen alaiseksi ja haukkua niin että on hirmuista. Kyllähän minä tunnen isäntäväkeä, joka pettää palvelijoitaan ja houkuttelee heiltä heidän kovalla työllä ansaitsemansa rahat; mutta sellaisia on kuitenkin vähän ja isännät ajattelevat palvelijainsa parasta yleensä enemmän kuin palvelijat uskovatkaan ja kaupustelijat sanovat. Koetan siis, Uli, ostaa jostakin niin hyvää kuin ostaisin itselleni. Käytän oman kankaani itse, niin etteivät kaupustelijat tee minua epäluulon alaiseksi eivätkä räätälit hauku." — Ulillakos oli iloa aarteistaan ja usein hän niitä itsekseen katseli. Mutta pälyivät niitä muutkin. Rahakas poika on muista kuin hunajatippa kimalaisista; jokainen, joka haluaa rahaa eikä sitä itse jaksa ansaita, lipaisisi hänen rahojaan. Milloin tahtoi yksi lainata viisi batzia, kun hänellä ei muka sattunut olemaan rahaa mukana, milloin toinen vain yhden ostaakseen puntin tupakkaa. Renkitoverinsa oli kerran tilaisuudessa tekemään mainion kellokaupan, puuttui vain yksi taalari. Toinen tytöistä tahtoi ostaa kauniin sinisen huivin reppukauppiaalta, joka oli pujahtanut taloon myymään puuvillakankaitaan silkkinä; Ulin täytyi lainata tytölle kolmetoista batzia, kun tyttö ei kehdannut pyytää emännältä. Suutari, joka askaroi talossa, tarvitsi välttämättä neljä kruunua ja lupasi ja vannoi lujasti maksaa ne pääsiäisenä yhden kruunun korolla. Asioitsijan, joka sitten tuli taloon, piti saada neljä taalaria, hän tiesi juuri nyt erinomaiset pellavakaupat ja lupasi jakaa Ulin kanssa voitot. Tämäpäs oli Ulista mainiota, kultaa tulee kuin turkin hihasta. Hän ajatteli, että tuhmapa hän olisi, jos hautoisi rahoja arkussaan, kun voi kerran voittaa noin paljon; ei siis tullut olla narri ja kieltää. Kun hänelle vielä kerran luvattiin sana luja, antoi hän. Niin ei hänellä tosin viimein ollut rahaa lainkaan, mutta korkoja paljon, komeita pääomia: neljä kruunua yhtäällä kuusi kruunua enemmän toisaalla. Parempi antaa näin, ajatteli hän, kuin pieniä parin kolmen batzin eriä, joista ei tule korkoa lainkaan. Ja nyt hän pääsee lainaajista helpolla, ei tarvitse muuta kuin sanoa, ettei hänellä ole rahaa enää, hän on kaikki antanut lainaksi. Hän oli mielestään sangen huomattava velkoja velallisilleen. Mutta isännälleen ei hän näistä asioistaan puhunut. Ei isännän tarvinnut kaikkea tietää, ajatteli hän, ja ehkäpä se olisi ottanut voitot mieluummin itse ja itse antanut asioitsijalle rahat. Ei suinkaan hänenkään nyt tarvinnut aina kaikelle maailmalle kuuluttaa jos mitä yritti. Hän ei vielä ihan voinut olla epäilemättä isäntää. Varsin harvat palvelijat sallivat mielellään isäntänsä tietää miten paljon heillä on rahoja ja vielä vähemmin käyvät he hänen luonaan ripillä ilmaisemassa, miten ovat rahojaan käyttäneet.
Ei ollut pitkään aikaan huolen päivääkään ja Uli laski usein, miten paljon korkoja hän jo oli saapa. Pääsiäinen meni menojaan eikä suutari maksanut, mutta hän pyysi anteeksi painavin syin, oli saanut ylhäisiä kengän teettäjiä, oli pitänyt ostaa saapasvarsia ja maksaa käteisellä; lupasi maksaa korkoja ajan mukaan enemmän. Nyt koetteli Uli laskea, miten paljon viikolta suutarin pitäisi hänelle maksaa, mutta ei päässyt selville vaikka hikoili miten. Muuten ei suutari lainkaan kiirehtinyt, Mikon päivä tuli ja meni eikä Uli nähnyt neljästä kruunusta vilaustakaan. Asioitsijalle kävi sangen harmillisesti. Pellavan hinta oli paremminkin alennut kuin noussut. Asioitsijasta oli nyt parempi antaa osan niistä jäädä varastoon kuin myydä, mutta toisen osan oli hän myynyt luotolla eräälle kauppiaalle, jota ei enää saanut käsiinsä millään markkinoilla. Ei ollut tullut kysyneeksi hänen nimeään eikä kukaan sennäköistä tuntenutkaan, vaikka hän miten tiedusteli, tuumi asioitsija. Silloinpa alkoi Ulia pelottaa. Hän ajatteli, että jos hän nyt saisi rahansa takaisin, olisi hän tyytyväinen silleen eikä enää ajattelisi korkoja ja voittoja. Mutta olipa tosiaan tekemistä rahain takaisin saamisessa! Joka kerta kun hän niitä tahtoi, tuli uusia verukkeita, ja jos hän kiivastui, sai hän sanan sanasta. Eihän sitä rahaa nyt voinut kiven kylestä kiskoa; kuulihan Uli, että hän saisi, jos olisi! Tehköön miten tahtoo ja jos on otettavaa, niin ottakoon. Ei oltu uskottu, että Uli olisi mokoma kiskuri, muuten ei hän hänen kanssaan olisi ruvennut tekemisiinkään. Uli ei tiennyt miten pälkähästä päästä ja hän hoippelehti kuin hullu. Tuo hirveä ajatus, että hän näin hävyttömän petoksen kautta, takaisin saamatta menettää kaiken, mitä on niin kovalla työllä ansainnut, vei häneltä ruokahalun, unen. Ennen, siihen aikaan kun hän oli hulttio, — ajatteli hän — oli hän toki tiennyt mitä teki kun itse tuhlasi rahansa; nyt, kun hän aikoi olla mies ja sai rahaa, kävi hänelle paljon harmillisemmin kuin ennen, ja hän joutui samaan tulokseen kuin kunnottomasti lurjustellessaankin. Sehän oli hirveää, hän oli onnettomin ihminen maailmassa ja kai oli kohtalo säätänyt, ettei hän saa edistyä. Nyt tiesi hän mitä merkitsi hänen unensa ja ne rahasäkit, joita hän ei voinut löytää.
Isäntä ei mitenkään ymmärtänyt mikä Ulia vaivasi. Viimein luuli hän häntä sairaaksi, sillä hän ei keksinyt muuta syytä hänen omituisuuteensa. Isäntä katsasteli Ulia vielä jonkun aikaa; mutta kun Uli näytti yhä huonommalta ja huonommalta, kysyi hän viimein Ulilta, mikä häntä vaivasi, mikä ei ollut tolallaan? Ei tahtonut Uli puhua. Vasta kun isäntä sanoi, että jos Uli on niin hölmö, niin olkoon hänen puolestaan; mutta hän oli toki luullut ansaitsevansa enemmän luottamusta, tiesihän Uli, että hän auttaa Ulia miten vain voi. Ja kun Uli vielä monta kertaa oli sanonut, ettei hän uskalla asiaa puhua, tunnusti hän viimein kuitenkin murheensa ja kertoi miten piru oli vienyt koko hänen viime vuoden säästönsä, josta hän oli ollut niin hyvillään. Hän ei kai saisi siitä niin kreuzeriäkään takaisin.
"Olisit sen jo arvannut", sanoi isäntä, "harvat palvelijat tietävät mihin panna rahansa, he antavat ne houkutella itseltään ja menettävät kaikki. Minä en sekaannu kernaasti toisten asioihin ellei neuvoani kysytä" jatkoi hän. "Muuten ajateltaisiin, että pyrin toista komentelemaan tai ongin rahoja itselleni ja minua alettaisiin epäillä. Voi onnetonta sinua, mutta olisihan sinun pitänyt tietää millaisia miehiä asioitsija ja suutari ovat, olethan kuullut puhuttavan niistä kelmeistä. Mutta ahnauden paholainenpa se sinut vietteli, vai mitä, Uli? Etkös tiedä, että suutari lupasi sinulle kokonaista sata prosenttia, jota vastoin kunnon ihmiset antavat tavallisesti ainoastaan neljä? Ja kylläpä asioitsijakin sinulle lipikoi! Mutta sitenhän hulluilla kynnetään. Pitäisihän sinun arvata, että se joka lupaa liikaa, ei aio pitää mitään, muuten ei hän niin lupaisi." Niin, sanoi Uli, kyllä hän tuota jälestäpäin on ajatellut; mutta vielä pyytäisi hän isäntää, että tämä auttaisi häntä saamaan rahansa takaisin, kyllä hän tämän vasta muistaisi. Isäntä pudisteli päätään, mutta taipui kuitenkin; ja saipas pelastetuksi enemmän kuin luulikaan, sillä suutari ja asioitsija eivät menettäneet mielellään häntä, hyvää ostajaa. Kun isäntä antoi rahat Ulille, sanoi Uli: "Pidä sinä, isäntä, nyt niitä hallussasi ja säilössäsi. Minä en niitä tarvitse ja kun ne minulla on, eivät ne pysy kauan käsissäni; minä olen onneton rahaini tähden: joko minä ne tuhlaan tahi joku minua pettää tai ne varastetaan ja kai hiiret ne söisi, ellei niille muuta vahinkoa tulisi." "Ei", sanoi isäntä, "en minä ota rahojasi, minulla on kyllä huolta omistanikin vaikkei minulla paljoa olekaan. Mutta pane ne säästöpankkiin, se on toista." "Mikä se se on?" kysyi Uli. "Noh, se on paikka, johon voi panna kaikki rahansa, joita ei tarvitse, niin kauaksi aikaa, kunnes niitä tarvitsee ja säästöajalta saa sopivan koron ja sitäpaitse ne ovat niin varmassa tallessa, ettei tarvitse lainkaan pelätä." "Sehän on mukavaa", sanoi Uli; "mutta saako sinne panna niin paljon kuin tahtoo ja eikö siitä leviä tietoa, että on pannut sinne rahoja?" Isäntä vastasi pankin olevan hyvin mukavan siinäkin suhteessa, että sinne saa panna niin paljon tai vähän kuin voi ja milloin vain tahtoo. Mitä taas tiedon leviämiseen tulee, niin siitä ei Ulin pitäisi olla huolissaan. Sillä ainahan ennemmin tai myöhemmin saadaan tietää, kellä on rahoja korkoa kasvamassa. Ja sitäpaitse ei isäntä luullut renkimiestä lainkaan vahingoittavan jos saadaan tietää, että hänellä on rahoja korolla. Päin vastoin isäntä luuli, että tämä seikka tekee hänen hyvän nimensä vielä paremmaksi ja saa ihmiset pitämään häntä yhä suuremmassa arvossa. Eikä hänen tarvitsisi huolehtia koroistakaan. Vuoden kuluttua lisätään näet aina korko pääomaan uutta korkoa kasvamaan; niin saattoi pääoma, neljän prosentin mukaan, seitsemässätoista vuodessa kasvaa kaksinkertaiseksi. Ja kun Uli tarvitsisi, saisi hän rahat helposti laillisen ajan kuluessa takaisin, ihan varmaan, sillä säästöpankit ovat hyvin taattuja. Niihin sopi palvelijain ylipäätään paraiten panna rahansa, sillä niihin otetaan vähiäkin summia ja koska tahansa; niin ei heidän tarvitsisi varoa juonia, petkutusta j.n.e. eikä pelätä vararikkoa ja asianajajain kanssa tekemisiin joutumista. Sinne he voivat huoletta panna rahansa ja tehdä edelleen työtä, kunnes rahoja tarvitsevat; ja sitten voivat he valehtelematta sanoa lainanpyytäjille: ei ole rahaa. — Silloin surkeili Uli: miks'ei isäntä ollut tätä hänelle ennen sanonut? Jos hän olisi sen ennen tiennyt, ei hänelle olisi tullut vahinkoa. "Olethan sen jo kuullut", vastasi isäntä, "etten minä voi kohdella renkiä kuin pientä lasta. Mutta jos kerran tahdot, että kohtelen sinua kuin lasta, niin ensi ehto on, että luotat minuun ja suvaitset puhua minulle asioistasi. Lapsi tulee isänsä luo ja kysyy neuvoa ja sanoo: Isä, mitäs sinä tästä ajattelet; isä, mitäs luulet?"
Uli tunnusti erehtyneensä ja pyysi isäntää panemaan hänen rahansa säästöpankkiin; noin viisitoista taalaria hänelle kai vielä jäi, tuumi Uli. Se ei tosin paljoa merkitse, tuumi hän, mutta kai olisi varminta sentään ne panna säilöön. "Siltäkö sinusta tuntuu", sanoi isäntä, "juuri tuollainen kärsimättömyys se viekin monilta ihmisiltä omaisuuden. Siitä tulee kelmi tai hutilus, jonka mielestä edistyy liian hitaasti oikealla tiellä. Odotahan vain muutamia vuosia ja lisää yhä, niin saat nähdä, miten paljon sinulla on!"
Ulin arvo nousee ja tytöt hullaantuvat.
Ja Uli teki niin. Hän pysyi säästäväisenä, tuli yhä nokkelammaksi ja uutterammaksi ja kasvoi samalla viisaudessa ja älyssä ja saavutti Jumalan ja ihmisten suosion. Oli aivan ihmeellistä nähdä miten hän oli ulkonaisestikin muuttunut. Nyt vasta hän oikeastaan esiintyi kuten miehen sopii; jo kaukaa kun hän tuli vastaan näki hänestä, ettei hän ollut mikään Lika-Pirkko; luuli häntä monasti tilallisen pojaksi eikä rengiksi, ei ainoastaan hänen pukunsa ja hopeisten kellonperäinsä, vaan myös hyvän ryhtinsä ja siivon käytöksensä vuoksi. Tilalliset rupesivat kernaasti hänen kanssaan juttusille ja kysyivät: "Mitäs, Uli, sinä tästä arvelet?" Ja hänen sanansa tehosivat. Ja hän itse huomasi, että ne tulivat jollakin tavoin painaviksi; siksi ei hän enää lörpötellen viettänyt päiviään, mutta mietti ensin mitä puhui, punnitsi sanojaan, ja pianpa kuultiin jo sanottavan siellä täällä asioista aprikoitaessa: Bodenbauerin Uli sanoi niin, Bodenbauerin Ulikin arveli näin.
Hän tiesi, ettei hän nyt enää ollut mikään kurja renki, jota kaikkialla katsotaan karsain silmin, vaan että hän oli hankkinut itselleen vaikuttavan aseman, jossa hänen mielellään sallittiin olla. Miten hän vähitellen pääsi tuohon asemaan ja minkämoisten yksityistapausten kautta, ollen isännälleen hyödyksi vahingon asemesta, huomaten vikoja hevosissa, joita hänen isäntänsä aikoi ostaa, valiten hyvällä silmällä virheettömät j.n.e., siitä en rupea kertomaan, juttu kävisi liian pitkäksi. Hän alkoi tuntea, että maanomistaja kulkea teputtaa maallaan aivan toisella tavoin, katselee sitä aivan toisin silmin kuin tyhjän omistaja. Se, joka on säästänyt työnsä hedelmät ja voimainsa tuotteet tulevaisuutta varten ja on huolehtinut tulevien vuosien varoista, tulee käytöksessään jollakin tavoin levollisen varmaksi — mikä varmuus monissa kehittyy väärään suuntaan, typeräksi pöyhkeydeksi. Hän tuntee, että hän ei ole enää aivan kaikkien tuulien, vieraiden ja mielivallan hallussa, hän on itsenäinen, oma herransa. Hän voi kestää muutamia viikkoja sairautta ilman huolta, voi elää muutaman ajan ilman isäntää; siitä tulee hän tyytyväisemmäksi ja levollisemmaksi; hän ei rimpuile enää sinne tänne kuten vaapsahaisten ahdistamana, ja samalla kun sisäinen rauha kasvaa, kasvaa ulkonainenkin ja mikäli hän tulee itseensä tyytyväisemmäksi, sikäli tulee hän tyytyväisemmäksi isäntäväkeensäkin. Ja mitä enemmän hän saa tavaraa, sitä enemmän antaa hän sille arvoa, eikä säästä vain omaansa, mutta karttaa tuhlaamista yleensäkin; säästää siis isäntäväkensäkin omaa, ja sitä tyytyväisempi on isäntäväki häneen. Hän luo nimelleen vakavan arvon: on säästäväinen, ahkera mies.
Mitä tämä nimi merkitsi ja miten jokainen hyvä nimi houkuttelee miestään kiusaukseen kuten joka kukka hyönteisiä ja joka hedelmä toukkia, sen sai Uli pian kokea. Nimi "säästäväinen poika" on kuin teiren kuva, ja tytöt ne rupesivat Ulia kuvastamaan.
Bodenbauerilaisella oli kaksi piikaa, toinen emäntäpiika, toinen alempi. Ensinmainittu oli mörökölli, ei vuoteen kurahtanut monta kunnon sanaa, rumassa, rokonarpisessa naamassa oli haivenisia nystyröitä, silmät olivat punertavat, huulet valkeat ja nenä sininen; mutta hän oli ahkera, säästäväinen ja olisi kaikesta sydämestään tahtonut miestä; vaan hän ei osannut ilmaista rakkauttaan muuten kuin murinalla. Hänen äänensä oli koiran ja kissan äänen tapaista ja hän murisi ja kurisi aina enimmän sille, jota enimmän rakasti. Näyttipä siltä kuten hän joka hetki olisi nipistäen, raapien ja purren karkaamaisillaan rakastettunsa kimppuun. Tämä piika sanoi: sittenpä vasta maksaisi vaivaa tehdä työtä ja säästää kun saisi miehen; sittenpä hän vasta näyttäisi, ettei säästeliäämpää vaimoa ole koko maailmassa.
Mutta toinen oli huikenteleva otus, kevytmielinen luonteeltaan, kasvoiltaan, ruumiiltaan: kauniisti punaiseksi ja valkeaksi maalailtu, hipiä sileäksi hangattu ja silmiäänkös se osasi suloisesti vilkuttaa ja suunsa suloisesti suppoon pistää niin että olisi tahtonut siihen kiinni imeytyä. Hänkös putsaili itseään mielellään, mutta teki työtä sitä vastenmielisemmin: ei puhettakaan säästämisestä, aina mukavuus oli sitä mieluisempi, mutta kaikkein mieluisinta oli saada mies. Miehessä tavoitteli hän onneaan, taivastaan, autuuttaan, kaikkea. Hän ei murissut eikä purrut; hän tekeytyi hempeäksi ja hieroi mielitiettyynsä kuvettaan kuin kissa hyvällä päällä. Hän ajatteli, että jos hänellä olisi mies, rakastaisi hän häntä ylen paljon ja he rupeisivat viettämään oikein hyviä päiviä. Silloin ei pirukaan pakottaisi häntä enää palvelijaksi, silloin hän keittäisi niitä ruokia, joista tykkää, ja nousisi ylös milloin miellyttää.
Molemmat iskivät nyt silmänsä Uliin ja tahtoivat tehdä hänet onnelliseksi; molemmista oli Uli mieluinen. Ensinmainittu ajatteli, että Uli voi auttaa häntä säästämisessä, toinen, että Uli säästää, jotta hän voisi olla Ulin kanssa onnellinen, s.o. ettei hänen tarvitsisi tehdä mitään ja saisi kuitenkin kaikkea mitä haluaa.
Molemmat rupesivat jotenkin samaan aikaan tuota kultapoikaa kuvastamaan.
Stiina torui aina Ulia, kun Uli keittiössä yritti sytyttää piippuaan tulitikulla taikka vain lastullakin: Ulin kynnet eivät muka olleet niin herraskaisia, ettei hän voisi ottaa hiiltä uunista, ei suinkaan ne nyt siitä karstalle palaisi. Hän äkäili Ulille aina kun Uli pani öljyä lyhtyynsä; milloin kaasi poika pesään liian paljon, milloin pirahti pisara syrjään. Kylläpä hänen oli opittava säästämään toisella tapaa, sanoi Stiina. Hänen saappaansa odottelivat usein viikon ajan rasvaamista tuvassa. Stiina ei niihin niin sormellaan puuttunut. Puukengät muka hyvin kelpaisivat rengille kotosalla tallustella; täällä ei saappaita tarvittu. Stiina ajatteli, että Uli pysyy kotosalla, kun hänellä ei ole saappaita. Kun rengit joskus pyhäiltoina istuivat vähänkin myöhänlaiseen penkillä talon edustalla, niin könyytteli Stiina heidät makaamaan. "Eipäs ole ihme", sanoi hän, "jos sinä, Uli, laiskottelet aamulla! Kun et opi ajoissa iltaisella menemään maata, niin ei sinusta ikinä tule mitään." Emännälle puhui Stiina Ulista alinomaa, mutta aina morkaten ja säkättäen, että Uli muka tekee kaikki työt nurin kurin ja useasti emäntä ihan sanoi: "Mutta, Stiina, minä en tosiaan tiedä, mikä vika sinusta on Ulissa, hän ei tee kellekään mitään pahaa milloinkaan ja on pitäjän kunnollisimpia poikia, ja pulskempaa, sitä ei olekaan!"
Ulla oli ihan toisellainen. Hän mairi, pisti suunsa sokerilleen, lähenteli nokan eteen, Ulin parissa oli hänellä aina tekemistä: milloin piti Ulin muka auttaa häntä, milloin Ullan Ulia. Hän härnäili Ulia, kunnes Ulin täytyi häntä koskettaa, hänen kanssaan otella. Milloin tuli Ulla varastamaan hänen nenäliinaansa, milloin kukkaa hatusta, milloin pistämään hänen taskuunsa imeliä omenia tai makehia päärynöitä. Elon leikkuussa tuppautui hän Ulin sitojaksi ja lipakoi aina hänelle somia sanoja ja julisti rakkauttaan alati silmillään. Miestä haluavansa sanoi Ulla usein, ja miehelle olisi hän hyvä, tätä elämäähän oli vain kerta ja tuhmiapa oltaisiin, jos kohdeltaisiin toisiaan pahoin ja oltaisi onnettomia.
Tietysti he naisellisella vaistollaan pian huomasivat olevansa kilpailijoita ja koettivat syrjäyttää toisiaan.
Stiina haukkui mieskönttejä, jotka ajelevat joka letkaa ja katsovat vain naamaan naidessaan, ja sanoi Ulille, että Uli on kaikkein tuhmimpia ja kelvottomimpia kötyksiä, jonka kanssa ei kerrassaan minkään kunnon ihmisen kannata ruveta väleihin. Mokoman, joka katsastelee sellaista kevytmielistä Lika-Pirkkoa kuin Ulla ja rupee hänen peliinsä, mokoman pitäisi vielä saada patukkaa. Mokomain kanssa ei Stiina lyöttäytyisi yhteen. Vaikka hän uskaltaakin näyttää naamansa auringonpaisteessa pelkäämättä että se ruskettuu, niin onhan hänellä toki kaksi tusinaa paitoja ja seitsemän paria pumpulisukkia, (yksi pari oli hävinnyt), neljät liivit, kahdet hiivatin hyvät ja kahdet huonommat, ja rahaakin oli, eipä sanonut, minkä verran. Mutta sen vain sanoi, että sen, jonka kanssa hän rupeisi talosille, ei tarvitsisi huolehtia parisängyistä ja parista lehmästä eikäpä ehkä lampaastakaan. Hän ei ollutkaan sellainen kevytmielinen letus, jolla ei ole rahaa ostaa edes lankaakaan kun aikoo parsia sukkiaan. Oli hänellä vielä muutakin puhumista, mutta ei hän nyt siltä naimisiin; hänellä oli mistä elää muutenkin ja hyvä se oli olla vapaanakin ihmisenä. Muuten hänellä olisikin jo kauan sitten ollut mies, jo kaksikymmentä vuotta sitten olisi hän saanut miehiä jos miten monta, mutta nyt ei maksanut enää vaivaa ryhtyä puuhiin, sadasta pojasta ei ollut niin yhtään älykästä; joka lutti on nyt pojista rakkaampi kuin rahakas kunnon ihminen. Näin puhuttuaan virnisti Stiina tavallisesti niin että villikissat olisivat kauhistuneet ja heristi kynsiään niin että kanahaukat olisivat kadehtineet.
Ulla ei ollut puoliksikaan näin vihainen Stiinalle, vaan nauroi ja ilkkui ja virnisteli, että kyllähän se Stiina mielellään menisi naimisiin, mutta kun se näyttää torahampaitaan kuin metsäsika, niin mikäs poika sitä lähelle uskaltaa: jää niihin roikkumaan. Stiina kuorsaa yöllä jotta sälöt seinistä lentävät ja usein se oikein karjasee keskellä yötä. Ja jos kysyy, mitä se sillä tavoin karjuu, niin se huutaa: "Minä näin unta, ettei se minusta huolinut, vaikka jo luulin sen saavani." Yöllä sen päällä on paita, jota ei kelvon voisi käyttää luutturiepuna, ja liiviksi pujottelee se nuoraan rääsyjä kuten papuja ja sitoo ne ympärilleen ja kehuu sitten miten ne liivit lämmittävät. Kun hän tässä tuonoin aikoi aamulla ottaa Stiinan sukat jalkaansa, ei hän voinut koko yönä nukkua, kun pelkäsi, miten ihmeellä saisi ne jalkaansa, ne olivat näetsen kuin hämähäkin kudetta. Ulla ihmetteli, mihin se Stiina oikeastaan hukkaa kaikki rahansa; ei se niitä käytä mihinkään ja kuitenkaan ei sillä ole niin viiden kreutzerin kolikkaa. Ulla toivoi, että joku antaisi Stiinan petkuttaa itseään ja naisi hänet; luulisi saavansa rikkaan vaimon, mutta kylläpä Ullaa naurattaisi, kun se saisikin hupsun rahojen asemasta. "Uli", sanoi hän, "tuopas sinulle kelpaisi, saisitpas siitä käryä niin ettei nokkasi nuuskaa, tuskin lannankaan hajua enää tuntisi; siinä olisi sinulle eukkoa elinijäksi! En kehu itseäni puoleksikaan niin paljon kuin tuo hupsu; mutta taivainen eropa minusta sentään olisi saadako puhtautta rakastava vaimo vai tuo tunkio, kuonainen kuvatus. Selkäpiitäni oikein varistaa joka ilta kun minun pitää mennä sen kanssa makaamaan ja yököttää aina kun hän keittää ruokia, eikä emäntä."
Niin ottelivat kilpailijat toistensa selän takana; mutta eivät he säästäneet toisiaan vasten naamaakaan ja Stiina haukkui Ullaa ja Ulla pilkkasi Stiinaa. Ja Ulia, joka muuten oli järkevä nuorimies, olisi nytkin luullut järkeväksi. Olisi luullut, ettei hänelle kävisi kuten entiselle aasille kahden heinähäkin välissä: ja kuitenkin kävi Ulille niin, rengille, josta oli tullut järkevä mies. On aivan merkillistä, millainen pölkkypää voi naima-asioissa tulla miehestä, joka muissa maailman suhteissa on älykäs, miten nainen voi kuten tykin sytytysluntulla leiskauttaa liekkiin ihmisessä haluja ja salaisia tai jo ilmenneitä himoja, niin että hän on hulmuavassa tulessa ja ajattelee vain, että tuon kanssa täytyy hänen tulla onnelliseksi ja ettei hänellä koko maailmassa ole mitään muuta kuin tuo vain eikä häntä ilahuta mikään muu kuin tuo vain; sellaista näkee alituiseen ja sille, joka sen on sadasti nähnyt, käy aivan samoin kuin hänen näkemilleen eikä hän muiden vahingosta viisastu. Nähdään solmittavan tuhansia avioliittoja, joista tuhannet tuumivat, että niistä tulee onnettomia niin varmaan kuin 1 ja 1 on 2, ja että seurauksista nähdään, eivätkö he puhu totta; mutta nuo kaksi solmijaa, tai ainakin toinen heistä, ne eivät vain kuule, eivät näe, aavista, vainua mitään. Toisessa on mahtavana taipumuksena, kehittymättömänä voimana jokin himo: nainen lähenee sitä eloa-antavana luonnonmahtina ja heti alkaa hapatus, joka tuhoo harkinnan, hukuttaa tahdon kokonaan kuohuun, sokaisee silmät ja hävittää entiset epäröimiset ja pyrkii nousemaan vain tuon himon määrää kohti. Täten selitän hyvin kouraantuntuvasti nuo monet niin sanotut rakkaudet. Tai selittäköön ken voi muulla tavoin sen miksi mitä vastenmielisimmät otukset naidaan kun heillä vain on satanen kruunua rahoja; mitä laiskimmat letukset, kun heillä vain on kaunis naama; mitä siveettömimmät, julkeimmat lesket, kun vain osaavat kiemailla, vaikka koko heidän entinen elämänsä, — jonka laadun muuten pyydysteltävä useimmiten tietää, — heidän luonteensa, heidän taipumuksensa saarnaavat kanuunan jyrinällä avio-onnea vastaan?
Jos tämä hapatus ihmisessä ehtii käydä loppuun ennenkun hän on joutunut naimisiin, niin haihtuu huumaus; hän herää kuin unesta; on kuten häneltä suomut silmiltä putoisivat; kaikki näyttää nyt toiselta, aivan toisin laskee hän nyt ja hänen elonsa vaatimus on nyt vapautua tuosta ennen toivomastaan n.s. elämänsä onnesta. Siitäpä johtuukin vaikerrus menneestä rakkaudesta, uskottomuudesta; siitäpä useat kihlattujen erot; vielä useammat n.s. onnettomat avioliitot. Sellaista hapatusta oli luultu oikeaksi rakkaudeksi; kävi hapatus loppuun, entinen luonnollinen olo palasi: ei siis muka enää rakasteta. Ne, joista piti tulla yksi, eivät otakaan yhtyäkseen, vaan ovat toisilleen vieraita ja vihamiehiä. —
Ulissa piili yhä tuo entinen kaksikymmen-vuotias poika, joka lämpenee kiemailuista ja pitää enemmän kauniista kuin rumista tytöistä; katselee tyttöjä aistillisuutensa silmälaseilla ja luulee heissä näkevänsä kaivatun onnensa. Mutta Ulissa oli myös halu säästeliäisyyteen, into itsenäisiin yrityksiin, vimma päästä isännäksi. Muutamat sadat kruunut ja tarkka vaimo eivät siis hänen mielestään olleet halveksittavia; niistä luuli hän rajattomasti hyötyvänsä ja lyhentävänsä monilla vuosilla palvelusaikaansa.
Sentähden ei hän malttanut olla tavoittelematta Ullaa onnenaan; ajattelematta, että Ulla on sentään niin rakas ja hyvä tyttö, hänen kanssaan olisi hyvä elää. Usein hän mielessään haaveksi tuota elämää: niin ja niin he Ullan kanssa ahertaisivat, keskenään iloitsisivat ja hoitaisivat talouttaan. Mutta sitten muistui hänen mieleensä taas, etteihän sitä pelkällä kauneudella voi elää ja ettei Ullalla ole arkussa mitään, hän on sitä paitse ylpeä, ei osaa oikein pitää huolta vaatteistaankaan eikä hän ole ollut työssäänkään mikään ahkeruuden ihanne. Mutta, ajatteli hän mielessään, kyllähän Ullan saisi työhön totutetuksi. Sitten johtui Stiinakin Ulin mieleen ja hänestä tuntui, että Stiinan kanssa hän sentään tulisi paljon paremmin toimeen. Stiinalla oli rahoja, hän oli ahkera ja tarkka. Tosin oli hän ruma; mutta, ajatteli hän, siihen kai tottuisi, niin ettei sitä lopulta huomaisikaan. Stiina oli hyvin häjy; mutta, ajatteli hän jälleen, välipä naisilla lopultakin, eiväthän, kaikki voi saada kauniita vaimoja ja monipa vaihtaisi mielellään kauniin vaimon rumempaan, kun saisi vaatimattomamman ja ahkeramman kuin entinen. Silloin rupesi hän puhuttelemaan Stiinaa sävyisin sanoin ja lähenteli häntä. Stiinakos nyt virni kahta kauheammin, ihan tukka näytti harjaksina pystyyn karkaavan, ja haukkui Ulia entistä sydämellisemmin ja vimmatummin eikä säästellyt "laiskimuksia" ja "koirarutkia" ja pani kahta vähemmän jauhoja ja voita keittoon. Silloin ajatteli Uli, ettei tosiaan liene elämän suurin riemu elää sellaisen vaimon kanssa, jonka ystävyys on murjottelemista, hempeys haukkumista ja että mitäpä ne raha-pahat häntä auttaisivat kun toinen ei antaisi hänen olla lainkaan mielensä mukaan, toisesta ei hänelle olisi yhtään iloa, hän olisi aina patukan alla?
Niin kiskoi ja tyrkki Ulia kaksi voimaa eri suunnille; yhä välttämättömämmältä tuntui hänestä päättää pian; sillä hän ajatteli, että hän jo muka tulee liian vanhaksi eikä enään naimisiin pääsekään, ellei tee pian päätöstään, vanhaa näet ei kukaan huoli. Sillä nykyjään vanhetaan paljon aikaisemmin kuin ennen; joka poika nulikka on nyt jo mies mielestään. Mitä siis voi mies olla muuta kuin ukko? Ennen hävettiin mennä naimisiin alle kolmenkymmenen vuoden vanhana: nyt nyrpistelevät tytöt nokkaansa kun kosija on yli kahdenkymmenen viiden ja rupeevat kernaimmin yksiin kahdeksantoista, kaksikymmenvuotiaitten kanssa. Tästä ymmärtää, minkämoisia nykyajan tytöt ovat ja minä he avioliittoa pitävät, miten vähän he ajattelevat tätä: kuinka voivat lapset elättää lapsia?
Onneksi Ulille, ei tässä talossa suvaittu palvelijain yöjuoksua toistensa luona; sitäpaitse nukkuivat kilpailevat tytöt samassa vuoteessa: siitäpä olisikin tullut merkillinen yöjalkareissu. Mutta näiden esteiden vuoksi koettivat naiset sitä innokkaammin päästä Ulin pariin päivällä, sillä hekin halusivat kumpikin yhä enemmän kiiruhtaa liittoa ettei Uli pääsisi heidän käsistään. Milloin talliin lypsyllä, milloin ruuhen ääreen ruokkiessa, milloin vajaan appeen laittoon, milloin heinään, lantatunkiolle pujahtelivat Stiina ja Ulla kilpaa hänen luokseen. Stiina öyski, Ulla liehi. Mutta tuskin oli Stiina tullut, niin pian oli lähellä Ullakin, häiriten joko keskustelua tai kiusaten Ulia jälestäpäin keskustelun vuoksi. Ja tuskin oli Ulla nähnyt Ulin jossain ja katsoi vilkaisemallakin häneen, niin jo lensi siihen Stiina kuin pyssyn piipusta ja sähisi metsäkissana ja lateli hävyttömiä ihmisiään ja laiskimuksiaan j.n.e. Kuta kiihkeämmin Stiina ja Ulla kilpailivat, sitä vähemmän he antoivat rauhaa toisilleen, sitä rajummin he pitivät puoliaan, sättivät toisiaan mitä kamalimmin ja toinen uhkasi kaivata toisen päälle isännälle: ihmepä jos mokomia liehimisiä ja kukerruksia kärsittäisi. Isäntä ja emäntä olivat jo kauan nähneet mitä peliä nuo pitivät ja tulivat yhä tyytymättömämmiksi, sillä se häiritsi töitä. Ei Stiinalla eikä Ullalla ollut halua työhön, he unohtivat tärkeimmätkin tehtävänsä; myös Uli veltosteli. Emäntä oli jo kauan sitten tuuminut, että Johanneksen pitäisi nyt puhella asiasta Ulin kanssa; hän itse oli kyllä jo monasti pökyyttänyt tyttöjä, mutta sehän oli ollut kuin tulta tappuroihin: tytöt näyttivät tulevan yhä hullummiksi ja hullummiksi ja emäntä oli huolissaan, että Stiina tulee hassuksi; se oli tässä äskenkin lörpötellyt, pöpissyt itsekseen ja tällainen se ei ollut ollut ennen heillä ollessaan. Ulla ei käy kovin apeille mielin, tuumi emäntä: kun ei saa yhtä, niin saa toisen. Johannes sanoi, ettei hän mielellään menisi puhumaan Ulille, ei ollut vielä siitä Ulille kurahtanutkaan; mutta jos ei meno parane, niin täytyyhän hänen, eihän tällaista voi kestää.
Ulistakin kävi olo yhä kiusallisemmaksi. Hän alkoi vähitellen hävetä kun hänellä oli kaksi henttua, hapatus oli käymässä loppuun; tytöt olivat toisilleen vastuksina ja Uli sai aikaa tointua entiselleen. Hän alkoi karttaa noita kahdenkeskisiä keskusteluja; no sitä rajummin tytöt ajelivat häntä, sitä enemmän toisiaan haukkuivat ja jos hän lähti lyhdyttä talliin, niin entistä joutuimmin he tulivat jälestä. Kerran kun Uli lähti antamaan hevosille apetta yöksi, ja oli tuskin ehtinyt ruveta apetta jakelemaan, tupsahti Ulla hänen luokseen lipikoimaan ja kysyi viimein hyvin surullisella mielin, mikä Ulilla oli kun hän ei ollut enää sellainen kuin ennen? Tietysti vain Stiinan syytä; mutta Stiinallekos Ulla lupasi näyttää! Tuskin oli Ulla sen sanonut, niin alkoi ulkoa kuulua jyskettä ja pauketta ja sitten rupesi kuulumaan niin merkillistä ääntä, ei ollut se ammuntaa eikä määintää vaan yhtaikaa molempien tapaista. Ulla huutaa kiljahti nyt sille näyttävänsä, hypähti ulos ja Uli tuli ovelle lyhtyineen; tuvalta juoksi väkeä ja Stiina löydettiin lantakaivosta, kurotellen likaa valuvaa päätään mustista mujuista, surkeasti ähkien ja kurnuttaen, hokien ja karjuen vaikka minkälaisella äänellä. Hän ei päässyt omin voimin ylös ja kukaan ei uskaltanut sen siivoiseen koskea. Koko talon väki seisoi kaivon suulla voimatta olla nauramatta; emännänkin täytyi kääntää päätään ja katsoa sivulle kun ei voinut pysyä totisena. Stiina kurotteli käsiään ja alkoi sadatella. Ulla nauroi yhä hullummin, Stiina karjui kahta kauheammin: kyllä hän sille näyttää kun täältä pääsee, sillä kukas muu kuin Ulla se olisi peittänyt sillä tavoin lantakaivon että hänen piti pudota siihen kun oli menossa vettä hakemaan. Tyttöjen nauraessa ja sadatellessa, ei kukaan auttanut: yksi puhui puoshaoista, toinen heinähangoista; kolmas tuumi, että Stiina olisi räjäytettävä ruudilla tantereelle. Viimein armahti isäntä onnetonta, otti noin neljän jalan pituisen salon, käski Ulia pitämään kiinni salon toisesta päästä ja piti itse toisesta. Stiinan oli tartuttava salkoon käsiksi. Niin nostivat he vaivoin ja kaikki voimansa ponnistaen Stiinan hitaasti lantakaivosta. Voi tuskin käsittää, miltä lyhdyn valossa näytti tuo virtsaa valuva kuvatus, joka oli yltäänsä mustassa töhkässä, tuo punasilmäisen sininenä, valkeahuulinen Stiinakin hän hitaasti nousi lantakaivosta. Vaatteistaan loruivat ylt'ympäri mustat purot kunnes hänet viimein oikeana sontasuutarina laskettiin tantereelle. Katselijat olivat nauruun läkähtyä. Mutta tuskin oli Stiina päässyt jaloilleen, niin karkasi hän kuin susi Ullan kimppuun. Tämä kiljaisi ja yritti juosta pakoon, mutta jo sai Stiina hänet kynsiinsä ja kiskaisi palmikosta nurin. Kauniin Ullan päällä pyörinyt kauhea Stiina ja hauteli kämmenillään Ullan kasvoja. Miten soma Ulla huusikaan apua Jumalan nimessä, huusi kuin puukko kurkussa, niin ei kukaan häntä auttanut; kukaan ei tohtinut koskea Stiinaan, hänestä lenteli joka liikkeellä ruiskimalla lantaa. Silloin täytyi Ullan viimein varjella itseään, Stiina kiljaisi ja he pyörivät toisissaan keränä kiinni. Kuului kaukaa askelia; silloin emäntä sanoi, että jos ei noita nyt jo eroiteta, niin täytyy hänen itsensä eroittaa. Ei tohdittu olla tottelematta emäntää; koetettiin heti tarttua kiinni Ullaan. Mutta Ulla ei ollut siistimpi kuin Stiinakaan; tavoittelija tahrautui ja kun Ulikin yritti heitä eroittaa, koettivat he molemmat heittäytyä hänen kimppuunsa, sillä hän oli muka kaikkeen syypää. Stiina noitui Ulin olleen Ullan kanssa samassa juonessa, upottamassa häntä lantakaivoon, ja Ulla sadatteli Ulin yllyttäneen Stiinan hänen kimppuunsa. Ellei isäntä läheneviä naapureita peläten olisi aivan tosissaan käskenyt taistelijoita menemään sisään, niin olisi Ulin ollut paljon vaikeampi hillitä vihaansa kuin rakkauttaan.
Täytyy jättää lukijani mielikuvituksen kuvattavaksi miltä nuo kaksi rakastajatarta sitten näyttivät kun he tulivat yhdessä huoneeseensa ja viimein asettuivat vuoteeseensa. Sen vain sanonen, että heidän ulkomuotonsa käänsi Ulin mieltä ylenpalttisesti ja että hän siitä hetkestä kyllästyi heihin molempiin. Tytöt ymmärsivät itsekin, että kyllä tämän pelin piti jo loppua, ja heidän liehimisyrityksensä olivat tästä lähin varsin laimeita. Stiinalla oli surussaan se ilo, että eihän tuo toinenkaan saanut Ulia, ja Ulla päätteli kaikessa hiljaisuudessa: on niitä poikia muitakin kuin Uli ja eihän nätin tytön tarvitse kuin viheltää akkunasta jos tahtoo miestä: niitä tulee heti kymmenittäin; mutta ketä tahansa ei hän huolikaan, hän ei olekaan syntynyt maailmaan miksikään luutturievuksi! — Mutta ei ollut vielä hävinnyt Ulista halu naisväkeen; yhä vieläkin hänestä tuntui siltä, että nyt olisi jo aika, nyt ei enää saisi vitkastella!
Miten Uli käy lehmän kaupalla ja on vähällä saada eukon.
Kerran, ja silloin oli kuuma ilma, vei Uli lehmää markkinoille. Isäntä oli sanonut hänelle, miten paljon hänen lehmästä piti saada; minkä saisi enemmän, saisi hän pitää itse, mutta Ulin pitikin muistaa, ettei vain joutuisi tuolien ja penkkien alle tai vielä tuomaan lehmää kotiin takaisin. Sillä monellehan oli käynyt niin, että vaikka olisi saanut kauppaamastaan tavarasta kelpo hinnan, oli jännittänyt jousen liian kireälle ja menettänyt siten ostajat kaikki. — Uli oli nähnyt paljon vaivaa tätä lehmää ruokkiessaan ja hän meni siis jännitetyin mielin ja suurin toivein markkinoille. — Voitankohan minä 20 vai 40 batzia? Vai enköhän voita kerrassaan mitään? Se ajatus pyöri hänen päässään alituiseen. Jo kaukana kaupungista viittailivat ihmiset hänelle ja huusivat: "Poika, mitä lehmä maksaa?" He koplottelivat lehmää joka paikasta, mutta se ei muka ollut oikein virheetön, nahka oli liian ohutta, sanoivat, ja talia tuskin oli lapsen kengän voiteeksi. He moittivat lehmää niin että Uli jo melkein oli alentaa sen hintaa. Mutta silloin tuli kauppapaikalle toisia ostelijoita ja ne alkoivat lehmää taas puolittain kehua: tänä vuonna ei muka voi muuta kuin tyytyä siihen, minkä saa. Huonoja ovat lehmät yleensä, mutta tämä ei ole niitä kaikkein huonoimpia. Ja on vähän vaikea ruokkia hyväksi lehmää huonolla heinällä.
Melkein kuin paarmat metsään menevän lehmän kimppuun, hyökkäsivät ihmiset Ulin ja hänen lehmänsä ympärille. He pilkkasivat ja kehuivat milloin lehmää, milloin miestä ja sanoivat, että Ulin pitäisi toki vähän ajatella ja hävetä ennenkun pyytää niin paljoa näin laihasta elukasta. Mutta siitäpä alkoikin Uli aavistaa, että hänen lehmänsä mahtaakin olla hyvin haluttua tavaraa ja että kyllä sillä nyt voi kiskoa voittoa. Hän tahtoi siis lehmästä viisi taalaria enemmän kuin mitä isäntä oli sen hinnaksi määrännyt. Mutta silloinkos hänelle alettiin hurista ja murista, ikäänkuin hän olisi sohinut ampiaispesää ja heti kaikkosi väki hänen luotaan. Kuitenkin huomasi Uli, että jotkut pitivät häntä ja hänen myyntipaikkaansa torilla tarkasti silmällä. Uli pyysi siis erään tutun, joka kulki ohitse, pitelemään lehmää vähän aikaa ja lähti itse pistäytymään torille kuulustellakseen käypiä hintoja. Ja hän huomasi ilokseen, ettei hänen hyvä aavistuksensa pettänytkään ja että hän tänään voisi tehdä hyvät kaupat. Ulin tullessa takaisin, oli hänen sijoillisensa pahassa pulassa: ostajat näet kyselivät hintaa, vaan sitä ei tuttava tiennyt. Uli ryhtyi siis itse kaupittelemaan. Hän pysyi vaatimuksissaan; ostajat tarjosivat, tinkivät ja menivät matkaansa; mutta Uli huomasi, että useimmat heistä aina pitivät lehmää yhä silmällä ja näki että he pois lähtiessään jättivät vastenmielisesti toisia kilpailijoita paikalleen. Lopuksi arveli Uli, että hän voi saada lehmästä louisdorin enemmän kuin minkä isäntä oli sen hinnaksi määrännyt, ja viimein hän möikin lehmän, peläten liialla tiukkuudella menettävänsä kaikki ostajat.
Hän viipyi kaupungissa kunnes sai rahat ja iltapäivän aurinko paahtoi kuumimmillaan kun hän palasi kotiin. Hän ei ollut ehtinyt kauas kaupungin ulkopuolelle kun näki isokokoisen naishenkilön häärivän tiellä ajellen neljää porsasta. Porsaat eivät tahtoneet kulkea siivolla ja viiden hengen voimalla siinä ähkittiin ja kiruttiin surkeasti. Uli tunsi naisen: se oli erään naapurin tytär. Hän oli ihan tikahtumaisillaan ja upo-uuvuksissa porsaiden ajosta ja pyysi Ulia avuksi; ei sanonut muuten saavansa noita riivattuja elävinä kotiin. Käyttäytymällä porsaita kohtaan hieman levollisemmin kuin tyttö selviytyi Uli helposti tehtävästään ja pian kulkivat porsaat kiltisti. Sillä eläimethän ovat sitä mukaa kuin paimenetkin. Ja tästäpä sopisi meidän lausua pari kaunista sanaa vanhemmille ja ruhtinaillekin; mutta eihän meillä nyt ole aikaa heille tarinoida; meidän täytyy kertoa, miten Kaisa jälleen sai ilmaa keuhkoihinsa ja miten hän alkoi heti ensimäisellä hengenvedolla kertoa, kuinka paljon heillä on sikoja ja kuinka paljon he voittavat vuodessa pelkällä sianhoidolla. Mutta äiti, se osaakin hoitaa sikoja; se antaakin syöttösijoilleen talvella paremminkin kermaa kuin maitoa. Mutta pellavalla ja liinalla he voittavat vielä enemmän. He kylvävät pellavaa ja liinaa joka vuosi hirveän paljon ja joka vuosi ne luonnistivat hirveän hyvästi. Ja sittenkös he kehräävät ahkerasti; ja jo ennen joulua heillä on orret täynnä kehrättyjä lankoja. Ja jo monasti on kauppias sanonut, ettei hän saa mistään niin paljon ja hyviä lankoja kuin heiltä. Ja vaikkapa äiti kudottaakin kankaita jos miten hirveän paljon, sillä heillä on kaikki aitat puolillaan ja orret täynnä liinakankaita, niin kuitenkaan ei äiti ehdi joulusta pääsiäiseen saakka tekemään muuta, kuin kulettamaan suuria taakkoja lankaa kaupunkiin kaupaksi. Ja joka lapselle on äidillä jo myötäjäiset valmiina; siinä on alusvaatetta, siinä päällysvaatetta ja pellavakangasta paidoiksi; siinä liinaisia, siinä pöytäliinoja ja lakanoita, niin paljon ettei uskoisikaan. Ja jo monasti, kun on tullut vieraita ja äiti on vienyt heitä katsomaan meidän aittoja, ovat vieraat lyöneet kämmeniään yhteen ihmeissään ja sanoneet, etteivät he ole vielä missään nähneet niin paljoa ja niin kaunista tavaraa yhdessä paikassa. Ja jo monasti on isä sanonut, että monet kai luulevat, että hän, — niin tilallinen kuin onkin —, tuskin jaksanee maksaa kaikkea mitä äiti kuluttaa vuosittain kutojain ja valkaisijain palkkoihin. Hyvä kun jaksaa edes korot maksaa; ja ehkäpä jaksaisi kaikkikin, jos ansaitsisi karjallaan enemmän kuin muut, mutta tuskinpa hän ansainnee. "Vaan tämä nyt ei ole vielä mitään", jatkoi Kaisu. "Mutta minua on jo monasti ihan kauhistuttanut, miten paljon myllärin täytyy joka vuosi maksaa isälle eloista, varmaan monta sataa kruunua. Mutta mylläri sanookin aina, ettei hän saa mistään niin hyvää viljaa kuin meiltä. Siitä kannattaakin maksaa vähintäin puolen kruunua enemmän kuin kylän muiden tilallisten viljasta. Mutta meillä onkin paljon peltoja, monta auranalaa yhtä levyä vain, en oikein tiedä miten paljon; ja ne ovat niin tasaisia kuin pöytä ja multa niissä on niin muhevaa ja mustaa ettei missään ole sen vertaista. Ja jo monasti ovat ihmiset sanoneet, ettei sellaisia peltoja kuin meillä ole tämän maan piirissä etsipä mistä tahansa. Ei ole mitään ihanampaa kuin meidän pellot silloin kun niissä vilja lainehtii; ja se vilja ei mene koskaan lakoon ja tiheää se on kuin suka ja kaikki olet ovat aina yhtä pitkiä, aivan kuin sirpillä tasoitettuja. Kaikki ihmiset sitä aina katselevat ja sanovat, etteivät he tiedä mitä temppuja isä oikeastaan tekee, mutta sellaista viljaa he vain eivät ole nähneet missään muualla kuin meillä ja heistä tuntuu, kuin isä aina jo etukäteen tietäisi, tuleeko talvi aikaiseen vai myöhään, ja pitääkö kylvää tiheään vai harvaan, aina se arvaa oikeaan ja joka kesä on hänen laihonsa yhtä hyvää, aina yhtä suoraa ja yhtä tiheää, eikä hänen laihonsa karise koskaan, vain joskus joku kourallinen sattumalta."
Näin lorusi Kaisu pitkin matkaa niin että hiki valui virtana hänen otsaltaan ja hänen huultensa olisi luullut kuivuvan kiinni toisiinsa, eikä enää koskaan aukeavan; ja niimpä lie ruvennutkin käymään, koskapa Kaisu erään ravintolan kohdalla sanoi Ulille: "Voi, jospa saisi nuo porsaat jonnekin lättiin ja jotain juomaa niille! Hyvää kai se niille tekisi." Sill'aikaa tarjoisi hän Ulille puoli pulloa viiniä, koska Uli oli ollut niin hyvä, että oli auttanut häntä; hän ei olisi yksin saanut niitä riivattuja kotiin. Uli sanoi, että hyvähän olisi puolikaskin, jos Kaisu ei vain häpeisi mennä ravintolaan tällaisen renkimiehen kanssa; mutta olihan hänelläkin rahaa maksaa se puolikas. Kaisu vastasi, ettei Ulin toki pitäisi häntä pilkata; hän oli ollut monasti ravintolassa tilallistenkin poikain kanssa, jotka eivät olleet Ulin veroisia niin missään suhteessa. Ja jo monasti oli Kaisun isä kehunut Ulia ja sanonut, että ollapa hänellä vain sellainen renki! Ja olipa sanonut, että Bodenbauerin Uli olisi hänestä paljon soveliaampi vaikka vävyksikin kuin monet tilallisen pojat, niin renki kuin onkin.
Lätti saatiin ja puolikas myös. Ravintolassa oli väkeä vähän. Kolmen ja neljän välillä iltapäivällä ei tavallisesti tulla kotiin markkinoilta, jos kaupungissa syödään kunnon ateria tai aiotaan tanssia. Kotiin lähtevät aikaisin vain ne, jotka saavat tyytyä puolikkaasen viiniä, ne jotka ovat myyneet voita, lankoja y. m. pikku tavaraa ja ostaneet vuohia, lampaita, sikoja: s.o. niin sanotut pikkuisännät ja — emännät; ne, jotka eivät voi kuhnailla kaupungissa kauan ja kuitenkin haluavat maistaa haarikkansa ennen kun menevät kotiin laihalle kahvilleen. Muutamia heikäläisiä istui nyt jo ravintolatuvassa puolikkaat edessään ja korit tai torilaukut vieressään ja puhelivat markkinoista: mitä se ja se tavara oli maksanut; ja että jos tuon olisi tiennyt, olisi toki vienyt markkinoille muuta paremmin kaupaksi menevää kuin voita. Sitä oli ollut myytävänä niin hirveän paljon että olisi luullut voipyttyjen sieninä maasta nousseen ja ihmisten voita vedestä kirnuavan. Kaisu kehui hyvää onneaan. Hänelläkin olisi näet ollut viedä voita kaupaksi; mutta äiti oli sanonut: tänään ei pidä viedä voita markkinoille, sillä kaikki, jotka ovat kreutzerin lantin tarpeessa, vievät tänään kaupaksi voita. — Kaisu sanoi haluavansa syödäkin jotain; viini oli tehnyt hänet nälkäiseksi; eivätköhän he tilaisi jotain? — "Miksei, minusta nähden", sanoi Uli. Kaisu huusi ravintoloitsijaa ja kysyi: mitä heillä on tarjota? Ravintoloitsija vastasi, että jos vielä vähän aikaa jaksaisivat odottaa, niin olisi paistia ja makkaraa ja kinkkua; mutta ne olivat vielä tulella. Ei oltu luultu, että väkeä tulisi tänään näin aikaiseen. Kaisun mielestä sopisi hyvin odottaa, — porsaidenkin vuoksi, sanoi hän; odottaessa ilma vähän viilenee. — Mutta nyt pitäisi ottaa vielä toinen puolikas ruuan kanssa, he olivat juoneet niin joutuin, kun eivät olleet ajatelleet, että vielä söisivätkin täällä. Viimein, syötyä ja juotua, huusi Kaisu: "Mitä ollaan velkaa?" "Ettekös suvaitse vielä jotain?" kysyi ravintoloitsija, "ehkä haarikka?" Kun hänelle vastattiin kieltävästi, sanoi hän: "No, koska niin, — niin kuusitoista batzia." He alkoivat molemmat kaivella taskujaan ja Kaisu sanoi, ettei Ulin pitäisi ottaa rahaa esille, hän muka maksaisi kaikki. Mutta Uli sanoi, että sepäs nyt olisi hassua, sillä olihan hänkin tässä mielellään nautiskellut. Ja Uli kiskoi kourallisen lantteja pöydälle ja Kaisu vain kolme batzia ja kolme neljä suurta taalaria. "Minun täytyy nyt pyytää vaihtamaan", sanoi Kaisu, "mutta voi kun minun taalarini nyt vaihtuvat rumiin lantteihin: ravintoloissa saa aina niin huonoja lantteja takaisin. Minulla oli koko pussillinen lanttia mukana, mutta minun täytyi antaa ne isälle kun isä osti porsaita. — Kuules, Uli", tuumi Kaisu sitten, "maksa sinä minunkin puolestani, niin minä annan sinulle sitten kun tullaan kotiin. Minulla on kotona vielä paljon enemmän rahaa kuin nämä; monella tytöllä ei olekaan niin paljoa rahaa kuin minulla; ja moni tilallinenkin olisi hyvillään, jos hänellä olisi niin paljon. Ja äiti sanookin aina, ettei ole monta talontyttöä näillä mailla niin rikasta kuin minä. Mutta minä saankin harjakaisrahat aina kun meiltä myydään sikoja, vähintäin viisi batzia elukasta kerralta. Ja lahjat sian teurastuksestakin saan minä viedä pappilaan. Mutta pappilassa annetaan nykyjään huonommin juomarahoja kuin ennen; entinen ruustinna antoi aina viisi batzia kun vietiin liikkiö, tämä antaa enintään ainoastaan kolme ja puoli batzia. Ja joka vuosi minulla on oma pellavamaanikin, josta minä useana vuonna saan aina 25 naulaan. Mutta äiti sanookin aina, että sehän nyt on ihan paikallaan, että saan ansaita omalla pellavamaallani. Sillä monta ei ole näillä mailla, joka piisaisi minulle kehruussa, ja äiti panee vaikka vetoa, ettei koko kantoonissa ole niin tusinaa, joka riittäisi minulle työn hyvyydessä. Ja isäkin on niin hyvä minulle. Kun hän tekee kauppoja ja minä olen saapuvilla, niin ei hän koskaan pane rahoja laatikkoonsa ennenkun antaa minulle pari kolme taalaria; olempa kerran saanut louisdorinkin. Mutta isä onkin monta kertaa sanonut, että sehän nyt ei ole mikään kumma. Jos hän saisi rengin, joka riittäisi minulle työssä, niin antaisi hän palkkaa sille vaikka neljä-, viisikymmentä taalaria, — ja eihän se renki kuitenkaan kykenisi kehräämään talvella kuten minä. Ja jo monasti on isä sanonut, ettei hän ole vielä koskaan nähnyt tyttöä, joka niittää kuten minä; jos hän olisi nuori, ei hänen auttaisi muu kuin pelätä minua kilpailijana. Ja kuitenkaan ei aikoinaan kukaan ollut riittänyt isälle niittäjänä. Mutta minä osaankin hioa viikatteen mainiosti ja minun viikatteeni leikkaa vaikka toukat ja myyränpesätkin. Ja minä en väsy koskaan, minä laskettelen yhä vain, kun muut jo ovat niin väsyneet, etteivät jaksa jäsentä hievauttaa. Mutta ne ovatkin antaneet minulle monta kertaa viikatteensa hiottavaksi ja sanoneet, että on ihme, miten minä osaan hioa hyvästi. Ne eivät ole nähneet ikinä kenenkään tekevän niin terävää kuin minä ja kuitenkaan en minä kuin sukaisen viikatteen käteeni ja se on jo terävä. Ja se on ihan totta, niin pian minä teroitan viikatteen. Ja aamusella minä olen aina ensimäisenä ylhäällä ja kun rengit jo iltasella ovat menneet makaamaan, niin olen minä yhä vielä puuhassa keittiössä ja pesen astioita ja autan äitiä kun hän valmistaa huomisia suurusruokia. Ja jo monasti on äiti sanonut, että on oikein ihme ja kumma, miten minä jaksan mokomaa. Mutta katsopas vain minun käsivarsiani, Uli! Ja pohkeet minulla on vielä paksummat, ne vasta ovat jotain ne. Ja viime vuonna nostin minä puolessa päivässä ypöyksinäni vankkureihin 2,000 lyhdettä, niin raskaita kuin lyhteet meillä laitetaan: kahdeksasta puidaan aina yksi maltteri.[14] Vastaanottaja oli pyörtyä väsymyksestä. Ihmiset kertoivat tätä ihmeenä ja sanoivat, etteivät he vielä ole koskaan nähneet eivätkä kuulleet mokomata, että yksi tyttöihminen nostaa 2,000 sellaista lyhdettä yksinään vankkureihin puolessa päivässä. Enkä minä kuitenkaan väsynyt yhtään siitä. Mutta meidän lypsäjä väitti, että kyllä minä olen puutunut kuin tukki, vaikken tahdo tunnustaa. Mutta minäpä sanoin sille, että tahtooko hän nähdä, olenko väsynyt, ja löin häntä kolme kertaa hartioihin. Mutta silloin hän sanoi, ettei koko Bernin piirissä ole yhtään karjatyttöä niin vahvaa kuin minä ja tokko lie yhtään karjapaimentakaan. Mutta sittenpä hän vasta ällistyi, kun minä kerran menin auttamaan häntä lypsyssä ja lypsin aina kaksi lehmää samaan aikaan kuin hän yhden. Silloin hän sanoi, että hiton vahinko olisi, jos en minä joutuisi karjanhoitajan vaimoksi. Onnenpoika olisi se, joka saisi minut; voisi lyödä vetoa, ettei koko Bernin piirissä eikä Luzernissakaan olisi sellaista karjanhoitajan vaimoa kuin minä. Mutta silloinpa sanoi taata, ja vedet ihan tulivat hänelle silmiin, että niin totta kuin hän elää, ei hän tahtoisi minua antaa miehelle; ja vaikka häneltä vietäisiin paras lehmä navetasta, ei se olisi niin kova vahinko kuin jos minä joutuisin häneltä pois. Ja hän sanoi ettei hän laskisi pois minua vaikka mikä ikinä olisi. Ja sitten meni hän pikku tupaan ja toi kämmenellisen taalareja ja antoi minulle ja sanoi, että hän antaisi vaikka koko sylillisen, jos sikseen tulisi. Ja Aargaussa on minulla neljä rikasta tätiä, jotka me perimme, kaikki, kun aika joutuu. Ja ne eivät tule koskaan meille vieraisiin tuomatta minulle röijyjä ja esiliinoja, kauniinta mitä on olemassa; ja kun ne lähtevät pois, niin ne tunkevat kaikki vielä hopeaa kouraan minulle niin paljon kuin ikinä sopii. Ja joka kerta ne sanovat, että kun ne minut näkevät, niin ne tulevat oikein pahoilleen kun heillä ei ole poikia, sillä nekös vasta tulisivat onnellisiksi kun minut saisivat. Ei näet ole koko Aargaussa yhtään ainoaa tyttöä, joka olisi kelvollinen edes minun kengännauhojanikaan sitomaan. Näin olivat tädit puhuneet jo monasti keskenään, ja heistä oli ihan ihme ja kumma, ettei aargaulaisia tullut laumoittain minua tahtomaan, sillä olenhan minä ihan toista poikaa kuin nuo heidän puolensa tytöt; ne ovat niin hoikkiakin että ihan läpi näkyy. Mutta ne ovatkin niin itserakasta väkeä, ne aargaulaiset. Ne luulevat, ettei missään muualla ole mitään kelvollista kuin Aargaussa. Ja kuitenkin heidän viininsä ihan hapattaa hampaat ja heidän juurikkaansa kylmää ja pilaa mahan niin että luulisi jääkalikoita nielleensä. Ja isä on jo monta kertaa sanonut, että jos minä jään hänen luokseen, niin hän, — sittenkun tädit kuolevat ja me heidät perimme, — rakennuttaa minulle sellaisen talon, ettei koko Bernissä ole sen vertaista; ja kasvitarhamaata antaa hän minulle miten paljon ikinä haluan. Ja sitten minä elelen pulskemmasti kuin moni herrasrouva." — "En oikein vielä tiedä", sanoi Kaisu, "miten minä sitten oikein elelenkään. Niin, komea talo, komeaahan se olisi! Mutta en oikein tiedä, — niin työteliäällä ihmisellä kuin minä on sillä tavoin, laiskana, ehkä vaan ikävä. Mitähän minä sitten oikein tekisinkään yksinäni?" Kaisu melkein ajatteli, että kun vain joku tulisi, joka hänelle kelpaisi, niin hän menisi vaikka naimisiin. Hän olisi jo monasti voinut saada miehen; mutta hänpä ei huolinutkaan ketä tahansa, hän tahtoi valikoida, sillä hänellä oli varaa valikoida. Ja jos ei hän tapaisi kelvollista, niin olisi hänellä varaa millä elää yksinäänkin. Ja liian aikaistahan tässä vielä olisi miestä katsellakin, — se talokin kun on rakentamatta vielä. — Ei hän katsonut rikkauteen; hän olisi jo monasti voinut saada sellaisia, joilla oli omat velattomat, komeat talot, mutta hän ei ollut heihin itseensä mieltynyt. Hän tahtoi kaunista ja hyväluontoista, rahoihin ei hänen tarvinnut katsoa, hänellä oli kyllä rahaa itselleen ja vieläpä toisellekin. Hän ajatteli, että jos hän vain tapaisi sellaisen jota tahtoi, niin ei hän kauan arkailisi. Eikä vanhemmillakaan olisi mitään sitä vastaan, jos se vain jäisi kotivävyksi. Kun vain tulisi joku oikea poika, joka isästä ja äidistä olisi kelvollinen, ja sanoisi: että hän kyllä antaa Kaisun olla heidän luonaan niin kauan kun he vain haluavat, ja jos hän olisi Kaisustakin mieluinen, niin heti kaupat syntyisi, vaikka poika olisikin köyhä. Ja vanhemmat ottaisivat hänet varmaan tuhat kertaa mieluummin kuin jonkun pohatan, joka tahtoisi viedä hänet heiltä. Mutta Kaisun isä ja äiti melkein vihasivat palvelusväkeä. Niissä on niin harvoin kelvollisia. Ani harvoin on niissä sellaisia, jotka tyytyvät samaan ruokaan, mitä isäntäväki itse syö, vaikka heidän luonaan palvelijoilla onkin hyvä olla. Vaan niiden mielestä kai pitäisi niille paistaa pannukakkuja ja isäntäväen itse syödä potattia. "Niin, kun ne kaikki olisivatkin sellaisia kuin sinä, niin ei minulla olisi mitään sanomista; mutta sellaisia ei olekaan edes yhtä sadasta. Minusta on ihan totisesti kumma, että sinä yhä jaksat olla palkollisena! Sellainen säästäväinen, kunnon poika kuten sinä, jolla jo on rahaakin pankissa, voi yrittää jo ruveta omineenkin, jos vain tahtoo. Ja jos ei pidä kiirettä, voi sellainen poika saada vaimon, joka elättää vielä hänetkin, jottei tarvitse olla renkinä." Moni on katunut, ettei ottanut renkimiestä rikkaan saiturin asemasta, joka kiusaa vaimoa niukkuudella ja kehuu alituiseen rikkauksillaan. Äiti on jo monasti sanonut, että hän antaisi Kaisunsa ennen vaikka mille ryysyläiselle kuin mokomalle nylkyrille. — No, ei hän nyt varsin ryysyläiselle menisi, sanoi Kaisu, vaan kauan ei hän vain vitkailisi, jos oikein kunnon poika tulisi. Sillä naimisiin mennäkseenhän sitä tässä maailmassa oikeastaan elää, ja onhan nähty, että ne, jotka liian huolellisesti valikoivat, usein tulevat kaikkein onnettomimmiksi. Ja kun hän miehen saisi, niin tulisi hänestä varmaan varsin kelvollinen vaimo ja ruokaa saisi toinen samaa kuin hän itsekin. Hän ei olekaan sellaisia, jotka itse hotkivat jos jotain herkkuja eivätkä anna miehelleen niin mitään. He ovat niin pahoja ne vaimot; Kaisun mielestä piti ruuankin olla yhteistä kun kerran kaikki muukin on yhteistä.
Kaisu rupatteli koko ajan, niin ettei Uli saanut suun vuoroa — ja sitten tulivat he tienhaaraan, jossa heidän oli erottava. Silloin sanoi Kaisu Ulille suuret kiitokset ja: en olisi noita hirtehisen elukoita saanut kotiin ilman sinun apuasi.
"Suurkiitosta vaan; nyt minä olen sinulle velkaakin 8 batzia ja minä en ole mielelläni kellekään velkaa, sattuu unohtamaan, ja se on niin ikävää. Kuule, tule siis pian meille, että minä maksan; on niin ikävää kun on velassa. — Tahi kuulepas", sanoi Kaisu ollen jo menossa kymmenen askeleen päässä; "Tule maksattamaan jo ensi yönä!" "Onko se täyttä totta?" kysyi Uli. "No, totta totisesti totta", vastasi Kaisu.
Uli paran pää oli mennyt ihan pyörälle. Kaisu oli, kuten sanotaan, pulska ihminen, ruumis vankka kuin kallio, pää kuin nelikko, käsivarret paksut kuin kirnu ja pohkeet, kuten hän itse sanoi, vielä paksummat. Kaisu oli tilallisen tytär; isällä oli komea talo; Kaisulla myötäjäisiä enemmän kuin monella talonpojalla omaisuutta; eikä sopinut myös halveksia noita neljää tätiä Aargaussa. Kaisu ei ole vastahakoinen, Kaisu kai ottaisi Ulin miehekseen, siitä luuli Uli voivansa olla Kaisun sanoista päättäen varma. Onnen poika, se joka saisi Kaisun, sellaisen ahkeran ihmisen! — Tämäkös pani Ulin pään pyörälle, hän tuskin osasi kotiinsa.
Kun Uli kulkea kompuroidessaan havahti unelmistaan, näki hän jo ehtineensä lähelle Bodenbauerin taloa. Silloin unohti hän Kaisun ja ajatteli sitä louisdoria, jonka hän tänään oli voittanut kaupoissa. Ja hänen päähänsä pälähti, että ehkäpä isäntä onkin kateissaan kun hän on niin paljon voittanut ja ehkäpä on parasta olla hänelle puhumatta louisdorista ja sanoa voittaneensa vain pari kolme guldenia. Ketään tuttuja ei ollut läsnä kaupanteossa ja vieras oli ostajakin. Siten säästäisi hän isäntäänsä harmittelemasta eikä kuitenkaan ottaisi itselleen muuta kuin sen minkä Jumalan ja oikeuden edessä oli saapa, minkä hän oikeuden mukaan oli ansainnut. Mutta jospa isäntä tietääkin nykyiset käyvät hinnat? Ja Uli palkitsee näin pahalla hänen hyvyytensä, sen että isäntä on uskonut hänen huolekseen lehmän myymisen? Sillä jos isäntä ei olisi ollut Ulille hyvä, olisi hän tietysti itse voinut lähteä myymään lehmää ja sellainen älyniekka kuin isäntä, jota eivät välittäjät eivätkä juutalaisetkaan petä, ei olisi antanut lehmää tyhjästä. Ankarasti Ulin aivot työskentelivät, vaaka nousi ja laski, eikä hän ollut tehnyt vielä päätöstä tanhualle tullessaan. Silloin isäntä koputti pikkutuvan akkunaan ja kutsui Ulia sisään. Outo kunnioituksen tunne valtasi Ulin kun hän astui tuohon pyhäkköön, tuohon pieneen kammioon, joka oli talon kaikkein pyhin.
— Suuressa maailmassa on kaikkein pyhin sali. Sitä tarkastelevat herrat ja naiset kun aikovat vuokrata asuntoa; he mittaavat sitä katseillaan: miten korkea se on, sopiiko siihen kruunu, miten leveä se on ja miten monta pelipöytää siihen mahtuu; ja katselevat seiniä: onko ne maalattu kiiltovärillä vai onko niissä tapetit; mutta pikkutupaa he eivät tiedustele. Ja kun he ovat löytäneet kunnon salin, palaavat riemuiten kotiinsa, kasvot onnea loistaen, ja neuvottelevat keskenään, vieläköhän voisi tuossa uudessa asunnossa käyttää vanhoja huonekaluja vai pitäisiköhän jo hankkia uudet? Ja herran ja rouvan kasvot paistavat onnesta, tuossa uudessa salissa niin kauan kun he ovat yhtä mieltä; mutta heti kun heidän aikeensa jotenkin eroavat, vääntyvät naamat kieroon ja onnettomalta näyttää silloin joka piirre: rouvalle tulee puistatuskohtaus ja herra raivostuu; toinen pujahtaa ulos yhdestä ovesta, toinen juoksee toisesta. Ja sitten ei heille sovellu enää se sali ja pikku tupaa ei heillä ole lainkaan. Jos on hyvin käynyt, on vain alkoovi. Ei pikkutupaa, jossa he voisivat luottavaisesti ja hiljaisella äänellä neuvotella yhteisistä asioistaan, jossa ei kumpikaan rupeisi äänekkäästi puhumaan tai huutoa hojottamaan, josta he eivät koskaan lähtisi pois muuten kuin yksimielisinä. Ei pikkutupaa, avioliiton pyhäkköä, jossa jaetaan uskollisesti ilot ja surut, murheet ja toivot, ajatukset ja tuumat. — Niin, kumpa vain enemmän kaivattaisiin pikkutupaa, ja salin asemasta tiedusteltaisiin pikkutupia, niin oikeaksi avioksi muuttuisi moni avioliitto, joka nyt ei ole muuta kuin ilvenäytelmää, missä esiintyy herra ja rouva salissa, molemmat putsattuina ja pyntättyinä, ainakin rouva kurenauhoilla pingattuna, mutta myös molemmat ikävin naamoin ja suu murjollaan kunnes kamarineitse ilmoittaa jonkun vieraan tulon. Silloinkos koetetaan saada kasvoille ylhäistä eloisuutta, koetetaan paistaa onnesta ja kellahdellaan sohvalla kuin autuuden meressä. Mutta se on vain salien autuutta, se!
Ei ilmoittanut kamarineitse Ulin tulosta, vaan omin päin astui hän sisään, syvästi kunnioittaen tuota kammiota ja sen omistajia. Sillä tuossa pienessä kammiossa ei hän ollut käynyt ennen ikinä muulloin kuin isännän lukiessa hänelle lakia tai saamassa palkkaansa. Siksi tuli hän sinne nyt kuin lumottuun sadun lehtoon, jossa ihminen ehkä saa nähdä sellaista, joka on kuolevaisen silmältä tavallisesti kätkettyä. Siellä istuivat isäntä ja emäntä kahvilla ja isäntä tiedusteli, miten Uli oli tehtävänsä suorittanut: hän kai oli myynyt elukan, koskei ollut tuonut sitä takaisin kotiin? Mutta emäntä nousi ylös, ehkä itsestään, ehkä oli isäntä häntä viittauksella pyytänyt, toi kupin, kaatoi sen kahvia täyteen, asetti Ulin eteen ja sanoi: "Istu, otahan kahvia ja leikkaa itse leipää; sinua kai janottaa nyt kovasti kun on kovin kuuma." Sanottuaan ettei tuota nyt olisi tarvinnut, istuutui Uli kuitenkin ja alkoi kertoa, miten hänelle oli käynyt; ja alusta loppuun puhui hän pelkkää totta. Isäntä ja emäntä saivat tietää kaiken, mitä hän oli sanonut, ajatellut ja tehnyt markkinoilla; hänen olisi ollut mahdotonta pujauttaa ainoaakaan valheen sanaa suustaan täällä pikkutuvassa. Lopuksi luki hän saamansa rahat batzilleen ja kreutzerilleen pöytään isännän eteen. Isäntä nauroi ja emäntä sanoi, että hyvin teki Uli sille kauppiaalle; mutta hän ei ollut uskonut, että Uli olisi niin ovela. Sitten he söivät ja joivat ja kun isäntä oli kylläinen, otti hän rahansa ja eroitti niistä lupaamansa summan Ulille, sanoen, ettei hän näitä ota, nehän ovat Ulin, kuten oli sovittu. Uli sanoi: "Niin, kun siinä olisi vain yksi guldeni, niin voisihan sen ottaa; mutta louisdori on ihan liikaa, niin paljoa minä en huoli." "Sehän nyt on merkillistä", sanoi isäntä, "et suinkaan sinä olisi ollutkaan niin ovela, jos ei sinulla olisi ollut oma voitto mielessä. Sinä olet ne ansainnut hyvin ja sinun on ne otettavakin." — Uli kierteli ja sanoi: "Enhän minä sitä väitä, etten mitään huoli; mutta isännän on annettava minulle minkä kohtuulliseksi näkee, louisdori on ihan liikaa." — Isäntä sanoi: "No johan sinä nyt sen olet kuullut, turhaa on siitä enää puhua." "Mutta kuules", sanoi silloin emäntä, jonka periaatteet, kuten naisten ainakin, helposti silloin tällöin horjahtivat, etenkin jos oli kokonainen louisdori kyseessä (kreutzereinä olisi hän voinut arvelematta jaella louisdorin tarvitseville), "kuules, kun nyt Uli kerran on näin järkevä, niin älä sinäkään ole hassu. Minun mielestäni te voisitte panna tasan sen riitarahan, niin ei kummallakaan olisi nurkumista. Katsos, ota sinä Uli tuosta kaksi taalaria; ja sinä, Johannes, pane pois rahasi. Sattuu vielä tulemaan joku ja nauraa teidän kiistallenne ja joudutte vielä vaikka lehtiin." Uli sanoi: "Kiitoksia paljon, mutta kyllä tässä nyt vain on liikaa!" Ulos mennessään hän ei ajatellut mitään erikoista; mutta jokin vaisto hänellä kuitenkin oli siitä, etteivät nyt asiat menneet oikein puolin. Vaan eihän auttanut muu kuin tyytyminen. Mutta isäntä pani rahat säästöön ilmaisematta ajatuksiaan ei sanoilla, eikä ilmeellä.
Kun päivän työt oli tehty ja kun oli illasteltu, sanoi Johannes vaimolleen, että hänen on vielä mentävä vähän ulos. Ulilla olivat näet yhä olleet pyhähousut jalassa; isäntä oli ihmeissään: aikoikohan Uli vielä tänään lähteä jonnekin ulos. Ehkä aikoo Hubechburen Kaisun luo. Siinä tapauksessa on isännän tässä vielä sanottava Ulille pikku sananen. — Ulkona näki hän Ulin pyhähousut jalassa odottelemassa hetkeä, milloin voisi kenenkään huomaamatta puikahtaa kotoa pois. Isäntä tuli Ulin luo ja antoi hänelle kaksi suurta taalaria. "Ota pois omasi", sanoi hän. "Erehdyit, jos luulit minun pitävän itselläni sitä, mikä on oikeuden mukaisesti sinun." Uli rupesi taas kursailemaan ja sanoi: että tämähän on ihan liian kohtuutonta; isäntä olisi itsekin saanut niin paljon, jos olisi ollut myymässä lehmää, ja 16 livreä on liian iso päiväpalkka renkimiehelle. "No etkö nyt jo kuullut", sanoi isäntä, "että sanasta miestä, vaikka olisi kysymyksessä kymmenen louisdoria. Ei saa syödä sanaansa, ja minä olen tyytyväinen. Mutta en viitsinyt ruveta jankkaamaan muorin vuoksi, täytyyhän niille naisille antaa aina vähän myötä; ainahan sitä sitten kuitenkin voi jälestäpäin tehdä miten paraaksi näkee ja miten oikeus vaatii. Näissä asioissa ei naisväen äly aina ole riittävä, vaikka sydän olisi miten hyvä." — Uli otti viimein loput louisdorit ja riemusta sykki hänen sydämensä rikastuttuaan yhtenä ainoana päivänä näin paljon. Ja hän päätteli päättelemistään itsekseen: isäntä on kuin onkin kelpo mies; moni ei olisi tehnyt niinkuin hän. Ja isännän seisoessa siinä hänen luonaan aukeni Ulin sydän yhä enemmän ja hänestä tuntui siltä kuin pitäisi hänen nyt kysyä isännältä neuvoa eräässä asiassa. Mutta hän alkoi kuitenkin puhua vain muita asioita; ja kun isäntä aikoi lähteä pois, alkoi Uli taas puhua uusia juttuja, mutta ei vain sitä aikomaansa. Viimein sanoi isäntä: "On jo aika mennä levolle; hyvää yötä." "Sitä samaa, isäntä", sanoi Uli; "mutta jos sopisi, niin olisihan minulla sinulta vähän kysyttävääkin." "Ka, mitä?" kysyi isäntä. "Niin, se Hubechburen Kaisuhan se pöllähti päähäni. Se sai minut käsittämään, ettei siellä taidettaisi kieltää, jos minä sitä pyytäisin. Taitaa olla hyvin ahkera ihminen, taitaa kyetä joka työhön; sellainenhan se rengille sopisi. Ja sellaiselle, jolla ei ole liikoja kolikoita, olisi sillä vielä hyvä omaisuuskin; ja siitähän sitä kelpaisi sitten alottaa. Kaisu jo viittaili minulle noin konkelon koivun kautta, ja luulen, että se avaisi minulle aittansa jos minä menisin sinne. Ja minä olen nyt kahdella päällä mennäkö vai ei. Niin minä ajattelin kysyä sinulta. Sinä katsot aina minun etuani ja sinä voit neuvoa minua paraiten."