"Mihinkä sinä renkiä tarvitset?" kysyi isäntä. — "Enhän minä mitä renkiä tarvitse", sanoi Uli, "mutta minä luulin, että saisin Kaisusta sopivan vaimon." "Vai niin", sanoi isäntä, "mutta minun mielestäni sinä kuvailit Kaisua vain hyvänä renkinä, etkä hyvänä vaimona. Ja vaimo ja renki eivät ole ainoastaan aivan eri olentoja, vaan hyvä renki voi olla myös huono vaimo ja huono renki hyvä vaimo. Mitä hyötyä siitä sinulle on, jos vaimosi tekee rengin töitä, vaan ymmärtää talon hoidon kuten lehmä pyörivän tuulimyllyn. Ja sellainen on Kaisu. Se niittää ja luo lantaa paremmin kuin yksikään muu tyttö ja tallustelee tunkiossa paljain jaloin niin että lanta räiskyy aina polviin saakka; mutta kunnollista keittoa, tiskivettä parempaa, ei se osaa keittää. Äiti heillä hoitaa tavallisesti ruokataloutta ja ainoastaan silloin kun hän on sairaana, ajavat tyttäret tuhrujaan pannuun ja sanovat sitten muka keittävänsä ja keittävät sellaista soppaa, ettei sitä siivollinen sikakaan syö. Kun isä ei ole kotona, keittelee kukin itselleen mitä haluttaa. Kun saavat tuhlata paljon voita, munia ja jauhoja, niin luulevat hötöksiään hyviksi. Ei niin reikää ne osaa paikata; tuskin heistä yksikään lie eläissään ottanut neulaa käteensä. Hirveää talonhoitoa se on. Tavaraa on jos miten paljon ja jokainen kuluttaa sitä kuten haluttaa; kukaan ei piittaa siitä, miten paljon kuluu. Siksi eivät he olekaan oikeastaan rikkaita; he paremminkin taantuvat kuin edistyvät. Niin käy aina, kun ei pidetä järjestyksessä mitään. Tyttäret eivät saa paljoa periä, sanokoon Kaisu mitä tahansa. Rikkaus on maassa ja maa joutuu pojille; ja saavatpas tytöt nähdä, mitä heidän osalleen jää! Noista Aargaun tädeistä olen myös kuullut puhuttavan; ne ovat vain sulavaa sokeria, joilla ihmisten suita imellytellään. En tosiaan tiedä, mitä tätejä niillä olisi Aargaussa. Ne tytöt epäilyttävät vähän, kehuvat liiaksi. Panee ajattelemaan, että ovat puutteessa. Heidän äitinsäkin oli samallainen. Hän oli vähällä saada minut pauloihinsa, ja olisimpa saanut kauppojani katua! Kyllä uskon, että saisit Kaisun; mutta mitä sinä hänellä teet? Rahoja et saisi vielä pitkään aikaan, sitävastoin saisit olla kauan palkattomana renkinä, kotivävynä. Ja jos pääsisit itse ohjiin, täytyisi sinun hankkia piika hoitamaan taloutta emännän ollessa lantaa luomassa. Eikä Kaisulla olisi mitään kyllältä. Jos hän ei saisi kaadella neljän lehmän maitoa kujille, parkuisi hän puutetta ja hätää. Et usko, miten usein pettyy talon tytöissä, joita paljon kehutaan ja jotka ovat eläneet hyvissä oloissa. Ne eivät jumaliste osaa usein muuta kuin hosua ja hutkia työkaluilla kun heidät panee työhön, eivät ne koskaan tee työtä järkevästi. Elleivät saa kaulaa myöten mäiskiä ja rypeä maidossa ja voissa, niin nurkuvat huonoja oloja, ja ellei aina ole räätäliä heidän takanaan ja ompelijatarta edessä, niin ovat he sen näköisiä, ettei tiedä mikä on etu-, mikä takapuoli. Ja jos ei voida ottaa piikaa tai jos piiat eivät ole emäntää älykkäämpiä, niin hyöritään talossa kuin päättömät kanat ja aterioiminen on kanain kaivelemista tunkiolla; Sen sijaan lähtevät naiset kynnökselle ja ajattelevat suurtakin merkitsevän sen, että he ovat muutaman päivän vuodessa väen kanssa ulkotöissä! Mutta suurten töiden lomassa ne tavallisesti laiskehtivat. Jos sinä tuollaisen ottaisit, niin saisit myös pitkin vuotta kuulla kahdesti päivässä, miten hyvä eukolla oli ennen kotonaan, miten suuresta suvusta hän on ja miten paha hänellä nyt on: hölmö oli ollutkin: olisihan hän voinut saada parempiakin kuin talonpoikaisen rengin! Se on minun mielipiteeni, Uli", sanoi isäntä, "tee kuten paraaksi näet; mutta kun kerran kysyit minulta neuvoa, niin en sinua Kaisulla mairittele."
Uli oli kuunnellut aivan hartaasti ja sanoi viimein: "No, minä menen ja vedän pyhähousut jalastani pois. Sinä ajoit koko talontyttö-pöläyksen mielestäni, mutta taidat olla oikeassa. Kun tahtoo vaimoa, niin ei taida pitää tavoitella renkiä. Voisi joutua itse vielä rengiksi eikä saisi koko keikauksesta muuta etua kuin lauman lapsia ja huonon vaimon, joka ei tyytyisi mihinkään, kun ei saisi koskaan kyllikseen tuhlata. Jos et olisi minua avittanut, olisin sinne ehkä mennyt ja saanut vettä kenkääni vielä pahemmin kuin silloin niissä Stiinan ja Ullan hullutuksissa. On toki hyvä, kun on joku, joka on itseä viisaampi." "Niin", sanoi isäntä, "hyvä kyllä, mutta häneltä täytyykin asioitaan tiedustella ja häneen luottaa, muuten ei hänestä ole mitään hyötyä."
"Oikeassa olet", sanoi Uli; "kyllä nyt olenkin viisastunut sen verran, että tiedustelen ja uskon; kiitokset vain sinulle." "Ei ansaitse, tällainen pieni apu", sanoi isäntä. "Hyvää yötä." "Sitä samaa", vastasi Uli. "Mutta kuule, älähän sinä nyt vain lörpöttele kellekään, mitä minä olen sinulle puhunut", lisäsi isäntä. "Älä pelkää", vastasi Uli, "kyllä pidän ne omina tietoinani."
Miten rengille alkaa kangastaa toiveita ja miten hyvä isäntä osaa häntä innostaa.
Niin haihtuivat vähitellen Ulin päästä naimahullutukset ja hänestä tuli jälleen vain uuttera renki, joka huolellisesti toimitteli tehtäviään.
"Minun hevoseni ovat nyt seudun kauneimmat, lehmien kylet välkkyvät kuin silkki ja tällaista lannan paljoutta kuin tänä vuonna ei minulla ole vielä ikinä ennen ollut", sanoi isäntä. "Oltaisiimpa vain joka talossa vähän ymmärtäväisempiä kuin mitä nykyisin ollaan, niin saataisiin olista melkein puolta enemmän lantaa kuin nykyjään; se on nyt meillä koettu." Mutta isännällä oli aina ollut renkejä, — kuten oli jo Ulille kertonut — joita ei saanut luopumaan vanhoista huonoista tavoista ja jotka hymyillä virnistelivät kun ymmärtäväinen isäntä heitä neuvoi. Ja mikään ei isännästä ole kiusallisempaa kuin mokoma itserakas nolkki, joka ei ymmärrä mitään, vaan ei kuitenkaan välitä neuvoista, moinen, joka tuumii, ettei isännällä ole omissa asioissaan niin mitään sanomista. Ne eivät, jumaliste, eläissään opi kerrassaan mitään, vaan pysyvät aina yhtä tuhmina ja heitä ei viimein kukaan huoli työhönsä kymmenenkään kreutzerin päiväpalkasta.
Mutta Uli kävi kaikissa ulkotöissäkin. Hevosmies oli hän vallan mainio ja hänen neljä nimikkoaan vetivät niin varovasti ja tasaisesti että kulettivat ainakin kolmanneksen enemmän kuormaa kuin muiden hevoset. Sulloipa hän vankkurit miten täyteen tahansa, aina ne vetivät niin että paukkui. Uli riitti kynnössä mille isäntäukolle tahansa ja kylvössä ei hänen kanssaan huolinut kenenkään mennä kilpailemaan. Jopa voi isäntä jättää hänen kylvettäväkseen hienotkin siemenet, kuten esim. apilaan, pellavan j.n.e., ja emäntä sanoi, että hän tuskin huomaa eroa Johanneksen ja Ulin kylvöksessä. Isäntä sanoi usein, että askareet sujuvat nyt aivan yhtä hyvin olipa hän itse kotona tai ei ja ettei oikein arvaakaan, miten hyvä nyt on olla, kun on talossa renki, joka ei lyö laimin tehtäviään ja jonka huoleksi voi uskoa mitä tahansa, eikä mikään pölkkypää, jolla ei ole mielessä muuta kuin tänään laiskehtiminen ja huomenna lurjusteleminen. — Niin oli hän jo monelle kertonut; mutta hänelle oli aina vastattu: Hyvä on sinun rehennellä, sinulla on varaa antaa enemmän palkkaa kuin muilla; minun täytyy maksaa korkoja, enkä voi siis pitää neljänkymmenen kruunun renkiä, täytyy tyytyä halvempaan. Silloin oli isäntä sanonut, että jos he oikein laskisivat, niin he huomaisivat, että huokeimmat rengit ne ovatkin juuri niitä kaikkein kalliimpia. Mutta sitä ne eivät ottaneet uskoakseen.
Niin saarnaili Johannes usein ja ylpeä hän oli rengistään. Ulin vuosipalkka oli vähitellen kohonnut aina neljäänkymmeneen taalariin ja niistä oli hän säästänyt joka vuosi vähintäin kaksikymmentä taalaria ja kuitenkin oli hänellä nyt hyvät vaatteet ja enemmän ja yhtä hyviä paitoja kuin monella tilallisen pojalla. Hänellä oli yli sata kruunua säästöpankissa ja hän piti itseään jo varakkaana miehenä. Mutta kuten nälkä usein tulee syödessä, niin tulee usein maltittomuuskin säästäessä ja vaurastuessa. Edistyminen alkaa tuntua liian hitaalta, tuntuu siltä, kuten ei tarvittavaa rahamäärää tahtoisi saavuttaakaan, kuten edistyksen pitäisi olla ihan toisella tolalla. Tämä nyt on tuo tuttu juttu siitä sairaudesta, mikä enemmän tai vähemmän tarttuu kaikkiin, joille kertyy taskuun joku kruunu rahaa ja ovat saaneet päähänsä sen ajatuksen, että heistä täytyy tulla rikkaita. — Se tauti tarttui Uliinkin ja hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen nyt ehdottomasti joko hankkia itselleen jo jotain itsenäistä tointa tai saada vielä enemmän palkkaa. Aina kuuteenkymmeneen kruunuun kykenisi hänen laisensa hyvin ansaitsemaan jossain kunnon paikassa, ja jos hän saisi hyvän tallirengin paikan, voisi hän saada hyvässä lykyssä satakin kruunua. Tosin hänen olisi ikävä lähteä täältä, ajatteli hän, ja kaikki täkäläiset ovat hänestä rakkaita; mutta täytyyhän jokaisen katsoa eteensä. Isäntä huomasi tuon sairauden eräistä Ulin vihjailuista ja oireista, mutta hän ei siitä vihoitellut. Hän ei ollut niitä, jotka kohdeltuaan palvelijaa hyvin, luulevat, että palvelijan sitten tulee vastalahjaksi uhrautua heille koko elinijäkseen, s.o. palvella heitä kaiken ikänsä samalla palkalla, vaikka se olisi miten vaikeaa palvelijalle. Tietysti en nyt puhu tuosta tavallisesta palvelijain vimmasta muutella joka vuosi palveluspaikkoja kahden, kolmen kruunun palkankorotuksen vuoksi, vaikkeivät olekaan missään suhteessa edistyneet, eivät kelvollisuudessa eivätkä työtaidossa, ja vaikkei heidän nimensä arvo ja entisten isäntäinsä suosio olekaan kasvanut. Tieto, että on tehnyt jollekin ihmiselle hyvää, on tosin annettua palkkaa sekin, ja vähän aikaa voi tosin hyvällä syyllä käyttää hyödykseen ihmistä, jonka on tehnyt paremmaksi. Mutta tässä seikassa ei sentään ole mentävä liian pitkälle. Ellei parannetulle voi antaa hänen kykynsä mukaista tointa ja palkkaa, niin ei häntä pidä itsekkäästi estää edistymästä, vaan täytyy järjestää asiat niin, että itse voi tulla toimeen ilman häntäkin. Ja samalla pitää auttaa häntä yhä edistymään. Sitten muistelee palkollinen isäntää elinikänsä kiitollisin sydämin, kuten ystävä ystävää.
Heti alussa ei Johannes ajatellut tätä asiaa näin kauniisti, ja häntä harmitti kun oli kasvattanut Ulin toisten hyväksi; mutta mieliapeaansa ei hän kuitenkaan ilmaissut ja hänen viimeinen päätöksensä oli tämä: joko täytyy minun maksaa hänelle niin paljon palkkaa että hän on tyytyväinen tai antaa hänen mennä. — Kun siis Uli kerran varsin luottavaisena, — jollainen hän muuten aina nykyjään oli isäntäänsä kohtaan, — avasi hänelle sydämensä ja sanoi, ettei hän nyt oikein tiedä mitä ruveta yrittämään: ostaako talo vai vuokrata? niin antoi isäntä hänelle neuvojaan ilman mielikarvautta. "Kyllä ymmärrän", sanoi hän, "ettet sinä voi ijäksipäiväksi jäädä minulle; sinä olet nuori ja sinun täytyy käyttää nuoruuttasi hyväksesi. Paljoa enempää palkkaa en minä enää voi sinulle maksaa, vaikka siitä ehkä olisikin minulle pelkkää etua. Mutta mitäs puhut ostamisista ja oman hankkimisista? Mihinkäs sinä pystyt sadalla kruunullasi? Suurta tilaa ei ajattelemistakaan, sadat kruunut eivät niissä merkitse niin mitään. Ja jos ei isoa tilaa varten ole vähän käyttörahojakin, niin ei pääse alkuunkaan ja joutuu pian puille paljaille. Kun ostajat huomaavat myyvän talollisen olevan rahapulassa, täytyy aina myydä kaikkia tuotteita liian halvalla. Ei voi koskaan odottaa sopivaa aikaa. Sitä vastoin täytyy kaikesta maksaa liikaa niille, jotka myyvät laskulle; siten on kiinni kuin tervassa ja aina veloissa kunnes tulee — vararikko. — Vielä pahempi on pientilallisten kohtalo. Surettaa aina kun näkee heidän ponnistelevan. Kaikki mitä tilalla kasvaa, kuluu omaan tarpeeseen. Milläpä edes maksaa talon maksut? Yhden tai kahden lehmän tilat ovat aina yleensä kaikkein kalliimmat ostaa ja hoitaa. Useimmat menevät perikatoon koettaessaan saada itsestään tilasta maksujaan. Aivan toinen on asia, jos harjoittaa niiden hoidon ohella jotain muutakin ammattia tai saa muiden töissä sivutuloja. — Tilaa sinun rahoillasi ei saa, tuskin saisi tarvittavaa karjaakaan; mihinkäs niillä pystyt? Ei, kärsi nyt vielä vain; muuten ehkä menetät yhtäkkiä kaikki mitä jo omistat. Mutta jos satun kuulemaan, että on saatavissa jokin paikka, josta saisit kunnollisen palkan, niin en estele sinua lähtemästä. Vaan ei tallirengiksi; niille käy tavallisesti huonosti, harvat säästyvät jäsentaudeilta ja viinan vimmalta. Tosin olen pahoillani lähdöstäsi; mutta empä voi valittaa, että ihan heti yritit laukata pois tai vaadit hävyttömästi lisää palkkaa tai ettet olisi huomannut olevasi minulle jollain tavoin kiitollisuuden velassakin. Sinä olet nyt ollut minulla lähes kymmenen vuotta ja kyllä minä jo olen saanut hyötyä sinun parannuksestasikin. Ole varma, että koetan miettiä sinun etuasi. Voithan itsekin sitä aprikoida, mutta ilmoitahan aina tuumasi ajoissa minulle." — Näin suorasukaisesti puhelivat isäntä ja renki nyt keskenään; he eivät olleet toisilleen umpisuita eikä siitä tullut vahinkoa kummallekaan.
Oli syksy, puut täynnä hedelmiä, niityt lehmäkarjaa, pellot potatin nostajia, päärynäpuissa hyppeli oravia, metsissä kierteli metsästäjiä, viinitarhoissa vilisi ravintolan isäntiä. Johannes oli tullut hevosineen pellolta ja latasi pengermällä piippuunsa tupakkaa, istuen penkillä ja nauttien levosta ennen illallista. Hänen vaimonsa tuli kellarista panemasta hedelmiä kuivamaan, ja sanoi hengästyneenä: "Kuule nyt, Johannes, en tiedä mitä tehdä; alhaalla ovat jo kaikki kuivauslaarit kukkurallaan ja puissa on vielä lähes tuhannen koria: keksi nyt, mitä on tehtävä? Näin niitä ei voi jättää. Vaikkeivät hedelmät nyt olekaan juuri missään hinnassa, niin parempihan on niillä tehdä jotakin kuin antaa niiden pilaantua saamatta niistä mitään hyötyä. Rakas Jumala on ne kasvattanut ja johonkin niitä siis täytyy käyttää." "En teekään tahallani syntiä, muori paha", sanoi Johannes, "olen jo tätä asiaa aprikoinut. Haluatko huomenna lähteä kanssani markkinoille? Minulla olisi jos jotain asiaa kaupungissa toimitettavaa, täytyisi katsastella uutta lehmääkin ja käydä teurastajalla. Se ei ole vielä maksanut sitä viimeksi myötyä vasikkaa; ja olisi puhuttavaa kirjurin kanssa kunnan asioista. Tuumin siis lähteä huomenna markkinoille. Saapahan sitten nähdä, eiköhän etikka- tai oluttehtailija haluaisi ostaa summassa niitä omenoita." "Mitäs hullutteletkaan, Johannes, mitenkäs minä täältä pääsisin! En puhukaan nyt muusta: mutta meillähän on nyt räätälit talossa; ja ajatteleppas sitä! Jos lähtisin, täytyisi minun jättää kankaat ja rihmat koko päiväksi heidän varaansa. Ja kylläpä he, se on varma se, siitä olisivat hyvillään, mutta minä en. Tulee vahinkoa, jos lähden kotoa. Ja kylläpä sitten koreasti kävisi jos jättäisin räätälit ja piiat koko päiväksi yksikseen kotiin. Mutta mene sinä nyt vaan hevosilla ja vankkureilla ja vie kuorma omenia mukanasi." "Ei, muori paha, se ei käy päinsä", sanoi Johannes. "Huomenna on markkinoilla tulvanaan kansaa. Jokainen tuo kuorman eikä saa senkään vertaa mitä kuluu hevosten ja vankkurien seisottamiseen. Mutta ajamalla menen kuitenkin. En voi kävellä; jalkani ovat ihan puutuneet ja huomennahan ei voida kuitenkaan kyntää. Täytyy vetää lantaa ja siinä tulee toimeen yhtä hyvin kolmella kuin neljälläkin hevosella. Suurta kuormaa ei voi panna kun on niin märkä keli." "Hyvä on, kun menet hevosella. Mutta saat ottaa pytyn voita mukaasi, minä annan heti kirnuta. Voinpahan sitten huomenna antaa välipalaksi räätäleillekin voileivän. Se on niille harvinaista herkkua ja syövätpähän sitten ehkä vähemmän päivällistäkin. Eivät, Jumala paratkoon, ruuat siunaannu kun ne ovat talossa."
"Uli", sanoi isäntä illalla, "varustappas Laukki huomeneksi ajoon ja puhdista vähän pikku vaunuja, niitä ei ole käytetty pitkään aikaan. En ilkeä, Jumala varjelkoon, ajella kuten Ylä-Aargaulaiset ja Bernin seudun tilalliset: viime vuoden töhkää pyörissä, rummuissa ja akselissa ja heinää häkin raoissa. Luulisi, etteivät ne vankkureitaan osaakaan puhdistaa. Lieneepä ihanaa heidän pihatantereillaan; siellä mahtaa olla isoisäin lastut ja roskat nurkissa, jotta kyllä osaisivat kotiinsa, jos haluaisivat palata." Sille rupesivat räätälit nauramaan ja alkoivat hekin kertoa isännän mieliksi ja kunniaksi kompajuttuja Bernin seudun tilallisista.
Huomisaamuna olivat komea Laukki ja siistit Bernin vaunut valmiina talon edustalla. Emäntä sitoi vielä isännän kaulaan liinan, oikaisi mieleisekseen hänen paidankaulustaan, pisti hänen taskuunsa nenäliinan, jota ensin levitteli ja tarkasteli, ettei siinä vain ollut reikiä, ja kysyi sitten: "Jokos on nyt kaikki?" Ja kun Johannes kaiveli taskujaan, puuttui vielä pesusieni, jonka vaimo toi hänelle keittiöstä. Ulkona oli voi varustettuna sankakoriin ja peitetty kauniilla valkealla, punapäärmeisellä liinalla. Johannes nousi rattaille lausuttuaan Ulille tarpeelliset ohjeet; ja emäntä antoi sitten hänelle korin ja tuumi, että isä voisi pitää sitä toistaiseksi istuimella; mutta jos joku nätti ja iloinen tyttö pyytäisi päästä kärryihin, niin päästäköön nyt vaan; emäntä ei näet ole niin mustasukkainen kuin Gufebüriläiset, jotka varustavat vakituisia urkkijoita tielle vaanimaan palkan edestä, kenen kanssa heidän ukkonsa seurustelevat matkalla, niin että sitten tietävät salaisuudet jo ennen kun miehet ehtivät kotiinkaan. "Mutta älähän nyt vain viivy liian myöhään", sanoi emäntä, "ja tuokin kori ja liina takaisin kotiin. Onko sinulla nyt kaikki?" "On", vastasi Johannes, "Jumalan haltuun ja eläkää hyvin keskenänne. Ja hei, Laukki, Jumalan nimeen." — Laukki lähti komeasti ravaamaan ja Uli seisoi tiellä ja emäntä pengermällä katsomassa miten komeasti isäntä lähti. Satasen askelta ehdittyään ja Ulin ollessa jo lähtemäisillään talliin, seisautti isäntä hevosen. "Juokse joutuun, Uli", sanoi emäntä, "siltä unohtui jotain. Ihme, jos ei se vielä kerran unohda päätäänkin. — Sitä huonomuistisempaa ihmistä ei ole maailmassa", mukisi emäntä, kun Uli lähti juoksemaan isännän luo. Isäntä sanoi, että häneltä jäi pikkutuvan pöydälle vielä papereita; emäntä antakoon ne Ulille, ne on kääritty jo valmiiksi. Jo etäämpää kuuli emäntä asian ja toi paperit Ulille. Nyt lähti isäntä jälleen ajamaan ja katosi pian näkyvistä; ja kun emäntä palasi tupaan siivoilemaan, tuumi hän itsekseen: "Hyvä kun sen viimein taas sai lähtemään; siitäkös riittää aina lähtöpuuhia; ei se tahdo päästä liikkeelle ja aina se unohtaa jotain."
Ja Johannes ajeli markkinoille. Pitkin matkaa katseli hän syystöiden kulkua, peltoja, jotka oli kylvetty, perunamaita, joista ei vielä oltu hedelmää nostettu; arvioi puiden hedelmällisyyttä ja tuumi, olikohan tuolla tai tuolla sellaisia hedelmälajia, joita hänellä ei vielä ollut.
Yhtäkkiä näki hän edessään tiellä kulkevan solakan nuoren naisen, joka kantoi vaivaloisesti raskasta koria. Nainen vilkui vähä väliä taakseen ja hänen verevät kasvonsa punersivat raikkaasti. "Hei, Laukki", sanoi isäntä, "juokseppas nyt vähän!" Mutta tuskin lähti Laukki kiitämään, niin jo kiristi isäntä ohjia ja kysyi: "Anna Maria, etkö tahdo tulla rattaille?" Ja Anna Maria seisattui ja sanoi: "Jo toki, jos en olisi tiellä; jo kaukaa minä sinut tunsin ja ajattelin, että jos ottaisit minut rattaille, niin kyllä tulisin." "No, annahan tänne korisi", sanoi Johannes ja avasi jalkapeitteen ja asetti korin sen alle. Kurotti sitten naiselle toisen kätensä pidätellen vaivoin toisella Laukkia. — "No tässäpäs sitä nyt ollaan", sanoi Anna Maria; "hyvinpäs minulle nyt kävikin. Olisi tuosta korista ollut vastusta, jos olisin saanut kantaa sen aina perille saakka. Mutta kun minulla on paljon ostoksia tehtävä, niin ajattelin, että pitää ottaa mukaansa tavaraa kaupaksikin sen verran että saa niillä rahoilla ostaa sen minkä tarvitsee." "Vai ei enää ollutkaan pussissa kotona", sanoi. Johannes. "Älähän", vastasi Anna Maria, nuori, toimelias naapurin vaimo, "mutta kun on myydä sellaista, jota ei itse tarvitse, niin täytyyhän sitä myydä. Ei sovi kulettaa rahoja kotoa maailman markkinoille." "Etpä ole ikääsi nähden tuhmimpia", sanoi Johannes. "Oi", vastasi Anna Maria, "ei ne vanhat aina viisaimpia ole; jos nuoret aina saisivat tehdä miten tahtovat, niin paremmimpa kävisivät asiat monin paikoin kuin mitä käyvät. Eipä siltä, että hänellä olisi mitään valittamista; mutta monasti oli hänestä tuntunut siltä, kuin olisi parempi jos hänen anoppinsa olisi vähän toisen lajinen. Mutta mitäpäs siitä, eihän sitä aina voi totuttaa ihmisiä uusille tavoille ja tuhmahan se miniä olisi, joka aina tahtoisi elää vain omain tapainsa mukaan. Nuorena pitää sietää muita; eipä näet itsekään kerran vanhana liene hyvillään kun nuorikko tulee jos jotain talon tapoja muuttelemaan ja parantelemaan." Johannes vastasi tähän kuten hänen laiselleen miehelle sopii. — Näin jutellen ajettiin monien kulkijaparvien ohi, tervehdittiin oikealle ja vasemmalle ja Anna Maria istua kekotti siinä oikein onnellisena, melkeimpä ylpeänä kauniissa ajopeleissä tuon komean isännän vieressä. Kun viimein saavuttiin perille, hyppäsi Anna Maria ensin alas rattailta, otti vastaan molemmat korit ja sanoi, että jos isäntä uskaltaisi antaa korinsa hänen haltuunsa, niin möisi hän isännänkin voin; sehän kävisi näet yhdellä tiellä ja Anna Maria koettaisi parastaan; hän tiesi muka hyvin, etteivät miehet ole kovinkaan mielissään mokomista kaupoista. "Anna Maria", sanoi Johannes, "jopas teet nyt minulle oikein hyvän työn; mutta minä kannan korin sinne voitorille. Helpommin se minulta käy kuin sinulta." Anna Maria kursaili, mutta antoi kuitenkin Johanneksen tulla kantamaan koria ja Johannes kysyi häneltä vielä, milloin hän aikoo palata kotiin? Anna Marian on tultava hänen kanssaan; hänkään ei viivy täällä myöhään. Anna Maria sanoi, että hän kukaties viipyy vielä kauankin. Mutta jos isäntä sanoisi, missä häntä voisi tavata noin puolenpäivän tienoissa, niin Anna Maria toisi hänelle silloin rahat, ja sittempähän saataisi nähdä, voitaisiinko lähteä yhdessä kotiin.
Johannes lähti asioilleen, suoritteli niitä siellä täällä ja pian ehti jo puolenpäivän aika. Silloin, kovassa tungoksessa kulkiessaan, oli hän kuulevinaan takanaan huudettavan nimeään: "Hei, serkkumies! Johannes, odotas!" Johannes pysähtyi viimein, katseli ympärilleen ja aikoi taas lähteä kulkemaan; kun taas kuuli huudettavan nimeään. Hän seisattui jälleen, — ja viimein vanha, raihnaisen näköinen mies tungeskeli hänen luokseen ja sanoi ähkien: "Enpä luullut pääseväni sinun lähi, serkkumies." "Kah, Jumalan terveeksi, serkku!" sanoi Johannes. "Enpäs ajatellut näkeväni Teitä, tulitte kuin taivaasta tupsahtaen; mitenkä Te jouduitte niin kaukaa markkinoille?" "Sinuahan minä juuri tulin tapaamaan", vastasi mies, "minulla olisi näet sinulle vähän puhuttavaa, jos sinulla olisi aikaa." "Miksei, serkku, puhukaa pois vain." "Ei täällä", vastasi mies, "ei oikein sovi; mutta olisin hyvilläni, jos päästäisi jonnekin, missä olisi rauhallinen pikkutupa eikä juoksentelisi kaiken maailman väkeä. Vaan minä olen täällä ihan outo!" "Lähtään vaan, serkku, minä tiedän jo minne mennään. Minun kortteeriravintolani emännällä on näet pikkutupa; hän on minulle kaukaista sukua eikä kieltele mitään, jos häneltä jotain pyydän."
Vähän ajan kuluttua istuivat he tuon ystävällisen ravintolan emännän makuutupasessa, kun emäntä ensin oli pyydellyt anteeksi, ettei hänellä ollut sopivampaa tarjota; mutta tänään oli väkeä joka paikka täynnä, hän ei muistanut koskaan nähneensä niin paljoa väkeä markkinoilla. Täällä saisivat he olla ihan rauhassa. Ja mitä saisi heille tarjota? "Tuokaahan ensin yksi kokonainen ja sitten päivällisaikaan jotain syötävää." — "Mitä Te haluaisitte syödä ja mitä viiniä minun pitäisi tuoda?" — "Tuohan hyvää ja ruuaksi sitä, mitä on. Mutta lihan tulisi olla pehmeää, minä en mahda enää sille mitään jos ei se ole hyvin keitettyä. Ennen taisin rauskutella vaikka luita, mutta nyt tunnen vanhuuden jo joka jäsentäni raukaisevan." — "He, serkku", sanoi Johannes, "sitä ei Teistä vielä lainkaan huomaa; ja jos kerran Te vain valitatte, niin mitenkäpä sitten me meikäläiset, joilla ei ole osan hyvyyttä kymmenettä osaakaan siitä mitä Teillä." "Oh, serkkumies, ei se rikkaudesta riipu, sen saan joka päivä kokea, ja juuri siksihän minä tulinkin tänne tänään, puhelemaan vähän sinun kanssasi. — Sinähän tiedät, että minulla on iso talo ja että minun täytyy pitää paljon väkeä sitä hoitaakseni. Minä ja muori olemme jo vanhoja, emme enää jaksa. Poikani, se tuli liian herraskaiseksi maatöihin Weltschlandissa[15] ja sille täytyi ostaa ravintola; hänestä ei ole muuta hyötyä kuin että tulee vähä väliä tahtomaan rahaa tai muuta mitä on vailla. Tytöstä ei ole mihinkään. Luuli joutuvansa huonommalle osalle kuin veli, jos ei olisi hänkin päässyt Weltschlandiin. Ja nyt se, Jumala paratkoon, on ihan sairaloinen ja kykenemätön raukka, joka pystyy vain neulomaan vähän sukkaa. Arvaat, miten sitten tullaan toimeen koko tuon ihmislauman kanssa, jota täytyy pitää palveluksessa. Yksi laiskottelee siellä, toinen täällä, työtä tekevät vain nimeksi ja maa tulee vuosi vuodelta yhä huonommaksi, talonpito kannattaa enää tuskin ollenkaan ja kustannuksiin menee kaikki, mitä tila tuottaa. Niin, Jumala paratkoon, jos ei minulla olisi vielä vähän rahoja, en jaksaisi enää pitää sellaista taloa, vaikkei sen vertaisia olekaan tusinaakaan koko Bernin puolessa. Luulin saaneeni hyvän isäntärengin ja uskoin kaikki hänen halttuunsa. Se oli minulla yksitoista vuotta ja minä uskoin jo sen haltuun koko talon; niin hyvin osasi se minulle lipikoida. Mutta nyt, annas olla, minkäs minulle teki? Eikös myynyt, tuo lurjus, kuuttakymmentä säkkiä elojani ja mylläri maksoi minulle ainoastaan viidestäkymmenestä; loput ne kelmit jakoivat keskenään; ja niinhän ne olivat tehneet jo monasti. Muudan päivätyöläinen oli minulle sukua ja antoi heidän juonensa viimein ilmi. Hänen sydäntään kalvoi jo liiaksi minun kohtaloni, sanoi hän; sanoi olevan minulle vähän puhumista, mutta kielsi Jumalan nimessä ilmoittamasta, kuka siitä minulle oli kertonut. Ja kaikki ne ovat tuon pelin tienneet eikä kukaan ole siitä minulle puhunut, sillä ne ovat itse aivan samallaisia kaikki. Sen arvaat, missä pulassa minä olen! Mitä minun pitää tehdä? En tahtoisi myydä taloa, vaikka poika kehoittaakin. Voisihan siitä vielä kerran olla hänelle tosihyötyäkin tai ainakin hänen lapsilleen. Vuokraajaa en ottaisi mielelläni. Sitten en saisi enää lainkaan sananvaltaa talossa ja tila menisi ihan hunningolle. Ja usko tai älä, mutta minä en voi kuolla rauhallisena ennenkuin nämä asiat ovat jälleen hyvällä tolalla. Isäni jätti minulle talon hyvässä kunnossa; ja mitenkä minä uskaltaisin mennä hänen eteensä, jos olisin jättänyt hänen antamansa hyvän tavaran jälkeeni huonossa tilassa? Tahtoisin isäntärenkiä, mutta sellaista, että sen päähän ja käsivarsiin voi tosiaan luottaa, sellaista, joka ymmärtää kaikkea ja johon voi uskoa. Mutta se pitäisi saada joltain toiselta seudulta eikä meidän puolelta; sillä kaikki meidän puolelaiset katselevat minua kuin korpit raatoa jo ennenkun olen kuollutkaan. — Niin minä ajattelin, että ehkäpä sinä voisit paraiten auttaa minua ja hankkia kunnollisen isäntärengin. Ja ihan erityisesti sitä varten minä tulin tänne ja ajattelin, että ehkäpä tapaan sinut. Palkasta ei kitsasteltaisi. Minä antaisin vaikka kuusikymmentä kruunua, jos ei vähempi riittäisi; enkä surkeilisi sataakaan kun vaan saisin sellaisen jota haluan."
Serkun puhuessa oli Johannes ollut ihan äänetönnä eikä hän virkkanut mitään vielä sittenkään kun toinen jo oli tarinansa lopettanut. Silloin tuli ravintolan emäntä sisään, kattoi pöydän ja sanoi, että saisivat nyt tänään tyytyä siihen mitä talossa on tarjolla; eihän sitä markkina-aikaan miten ehdi laittaa niin hyvää kuin tahtoisi. Emäntä ei tiennyt, tokko ruuat heistä olisivat mieluisia, vaikka oli tosin valikoinut paraansa mukaan. — Serkku jutteli niitä näitä emännän kanssa. Johannes ei virkkanut monta sanaa. Eräs tyttö tuli sisään ja kysyi, oliko Bodenbauerin isäntä täällä? Häntä tiedusteli ulkona eräs nainen? "Taitaa olla ennen sovittuja", kujeili ravintolan emäntä. Tyttö sanoi, että kaunis nainen se onkin. — Heti kun Johannes oli mennyt ulos, sanoi serkku: "Vai on se sekin sellainen? Minä en vain olisi uskonut sitä hänestä." — "Jumala varjelkoon", siunasi emäntä, "ei siinä ole mitään sen kummempaa, se on perin kunnollinen mies. Siellä on kai joku, joka aikoo lähteä hänen rattaillaan kotiin." Johannes kantoi korit sisään ja vahvisti emännän otaksumisen sanoen puhelleensa erään naapurin emännän kanssa, joka oli myynyt hänen voinsa. Ei se ollut tahtonut jäädä odottamaan, aikoi palata kotiin jonkun toisen rattailla jos sattuisi kenen tutun tapaamaan. — "Sepä oli ikävää että minä satuin tulemaan vastuksiksi", vastasi serkku; hän oli jo kauan sitten ollut huomaavinaan, että Bodenbauerin isäntä odotteli jotakuta; sillä Johannes oli tuskin jaksanut kuunnella hänen sanojaan eikä ollut vastannut vielä mitään. "Jumala varjelkoon, serkku", vastasi Johannes, "ihan nyt erehdytte! Arvaattekos, mitä minä mietin ja miksi minä en vielä vastannut? Minun päähäni tuli näet eräs tuuma ja olin kahden vaiheella, tokko sitä Teille ilmaisisin. Sanon nyt sen suoraan. Minulla on näet juuri sellainen renki, jota Te tarvitsette; mutta minua surettaa päästää häntä luotani. Minä en saa hevillä hänen laistaan ja kuitenkaan en tahtoisi estää häntä osumasta onneensa." — "No sepäs on hauskaa", sanoi serkku; "mutta miksikäs sinä tahtoisit häntä pois luotasi? Pelkäätkö sinä jotenkin häntä?" "Enhän toki", vastasi Johannes, "hän on oikein mieleiseni enkä parempaa kaipaa; mutta hän tahtoisi suurille palkoille kuten ansaitseekin. Hän osaa hoitaa taloa työssä ja neuvoissa kuin paras isäntä; ja sitäpaitse on hän niin uskollinen, että hänet voi laskea vaikka kuninkaan aarrearkuille ilman että hän puhaltaa niin kreutzeriäkään; siitä voi olla ihan taattu." "No sepäs on hyvä", sanoi serkku, "juuri sellaistahan minä tahtoisinkin. Ja mitäs arvelisit, tulisikohan se minulle neljänäkymmenellä taalarilla? Se on aika raha se." — "Sen verran annan minäkin hänelle", sanoi Johannes. "Jos hänet tahdotte, serkku, ei se lähde kolikkaakaan vähemmällä kuin kuusikymmentä taalaria." "Onko se sinulle sukua?" kysyi serkku. "Ei", vastasi Johannes, "oli köyhä poika vain kun tuli meille."
Vielä piti epäluuloinen serkku pitkät tutkinnot ennen kun päätti ajaa Johanneksen luo näkemään tuota renkiä omin silmin. Johannes melkein katui, että oli serkulle Ulista kurahtanutkaan. — Pian käskivät he valjastamaan hevoset ja serkku maksoi koko laskun vaikka Johannes miten pani vastaan. Kun he ehtivät ulos, tuli Anna Maria taas siihen ja sanoi: nythän vasta hänelle oli käynyt oikein hullusti: Burrin Uli oli luvannut ottaa hänet rattailleen, sillä Ulilla oli muka enää vain pari asiaa toimitettavana ja oli käskenyt Anna Mariaa odottamaan täällä. Ja Anna Maria oli nyt odottanut ja etsinytkin Burrin Ulia, mutta ei ollut löytänyt. Ja jos hänen nyt tässä täytyy lähteä kotiin jalan lappaamaan, niin Jumala ties milloin hän ehtii perille. Anna Mariaa hävetti ihan, kun oli näin kauan viipynyt markkinoilla. Johannes sanoi, että no kyllä Anna Maria pääsee kotiin samoilla rattailla joilla on tullutkin. Ja he lähtivät: Johannes edellä, serkku komeilla rattaillaan jälestä. —
Serkku ajatteli yhtä ja toista siinä yksin ajellessaan ja kun he olivat noin tunnin matkan päässä Bodenhofista, huusi hän Johannekselle, että olisikohan missä tässä lähellä pajaa; hänen täytyisi lyötättää yksi hevosen kenkä tiukempaan, muuten se putoisi. Johannes vastasi: "On kyllä", ja lupasi odottaa; paja oli tuolla ihan tuon ravintolan kulmalla. Mutta serkku ei tahtonut antaa Johanneksen odottaa. "Kyydittävällä emännällähän on kiire", sanoi serkku, "ja eihän sinun maksa vaivaa poiketa pajalle; minä tulen kyllä pian jälestä." Ja Johannes lähti taas ajamaan. Jukka serkku ajeli hitaasti perästä, riisutti hevosen ravintolan luona ja antoi näön vuoksi iskeä naulan kenkään. Riisuttaessa kysyi hän tallirengiltä: "Kuka se oli tuo isäntä, joka ajoi edeltä? Oliko sillä oma emäntä mukana?"
"Ei", vastasi tallirenki.
"Taitavat vain muuten olla hyvissä väleissä", tuumi Jukka.
"Ei suinkaan", vastasi tallirenki; ei hän ainakaan ollut kuullut mitään sellaista.
"Sillä oli hyvä hevonen ja hyvät rattaat sillä isännällä", sanoi Jukka, "minä tarvitsisin hyviä hevosia, vaan en tavannut markkinoilta kunnollisia; möisiköhän tuo isäntä noita ja olisikohan tuolla noita enemmältäkin?"
"Sen talli on hevosia täynnä", vastasi kengittäjä. "Niillä ovat tavallisesti hevoset huonoja, jotka pitävät hevosia paljon; ne eivät tule hyvin hoidetuiksi ja vaalituiksi", tokasi Jukka.
"Mutta tälläpäs tulevat", sanoi tallirenki; "tämä isäntä ei hoidakaan huonosti elukoitaan, hänen hevosensa ovat seudun paraat; ja sitäpaitse on hänellä erittäin hyvä renki, sellaista ei ole toista näillä mailla."
Jukka vaikeni, jätti hevosensa tallirengin huostaan, meni tupaan ja alkoi melkein samalla tapaa tutkia asioita ravintolan emännältä, hörppien tuon tuostakin lasistaan ja käyttäen uteluissaan yhä uusia metkuja. Mutta aina hän vain joutui samaan tulokseen: että hänen serkkunsa on oikea miesten mies, että Johanneksen matkatoveri on kunniallinen, siveä emäntä ja että Johanneksella on kuuluisa renki, jota moni jo oli koettanut saada häneltä palvelukseensa. Mutta isäntä ja renki olivat hyvin tyytyväisiä toisiinsa, eivätkä tahtoneet erota.
"Eiköhän lie sentään sattunut jotain kinaa?" kysyi Jukka.
"Ei suinkaan, mikäli tiedetään; juuri tässä viime sunnuntaina joivat ne täällä yhdessä, sovussa puolikkaan." Muuta, tarkempaa ei ravintolan väki tiennyt sanoa.
Sillä välin oli Johannes ehtinyt kotiin ja kulettanut sinne Anna Mariankin, ja kun emäntä tuli rattaille ja otti piiskan vastaan miehen kädestä, sanoi Johannes: "Oleppas nyt muori minulle hyvin kiltti, sillä muuten jää Anna Maikko tänne luokseni." "Pitääpä yrittää", vastasi emäntä ystävällisesti, otti koritkin maahan ja pyysi Anna Mariaa tulemaan sisään. Hänellä oli näet kahvi jo valmiina, hän ei antaisi muillekaan, jos ei Anna Maria joisi. Anna Maria kursaili, sanoi, että hänen on jouduttava kotiin; oli jo ennen tahtonut lähteä rattailta, sillä tietäväthän eukot, ettei hän suinkaan mielellään tule heidän ukkojensa luo vieraisiin.
"Luuletkos minua mustasukkaiseksi?" sanoi nauraen emäntä. "Enpä lainkaan, liian vanha jo olen mokomaan. Mutta kävipä kuitenkin ennen aikaan joskus kovasti sapelleni kun Johannes vilkui muihin; silloin olisi hänen minun mielestäni pitänyt muljotella kuin mörkö ja härkä kaikkiin muihin tyttöihin ja naisiin paitse minuun. Mutta haihtuu vähitellen se huoli kun huomaa, ettei ole syytä olla mustasukkainen." Siitä johduttiin puhumaan juttuja mustasukkaisista vaimoista, kunnes emäntä hypähti akkunaan ja kysyi:
"Kukas tuolta tänne ajaa, pikkuvaunuilla?" "Ai, minähän ihan unohdin, sehän se on serkku Jukka Glunggesta, se tulee meille yöksi", sanoi Johannes.
"Ja sitä et sanonut ennemmin! Kyllä oletkin sen! — — — mitähän hänellä on asiaa, kun kerran tännekin osaa? Ei ole käynyt täällä moneen vuoteen."
"Sittempähän saat kuulla", sanoi Johannes. Ja Anna Maria hyvästeli ja lähti pois astellen serkkua vastaan, joka ajoi taloon. Talossa oltiin jo valmiit ottamaan vastaan serkkua, joka hieman kompuroiden ja vaivaloisesti laskeutui alas ajoneuvoilta. Uli kiiruhti ottamaan hänen hevostaan. "Suipas sitä vähän", sanoi Jukka, "äläkä anna sille heti juoda, se on hiostunut. Ruokitteko te vielä heinillä?" kysyi hän sitten Johannekselta; ja vasta täydellisesti rauhoituttuaan hevosen suhteen, meni hän tutisevin jaloin sisään. Tuskin oli hän päässyt tupaan, niin kysyi hän:
"Tuoko se oli Uli?"
"Se oli", vastasi Johannes.
"Näyttääpä vähän liian nuorelta ja kevytjalkaiselta."
"On lähes kolmenkymmenen", vastasi Johannes, "ripeä tosin jaloiltaan, mutta parempiko olisi, jos hän kömpelehtisi kuin puujaloilla."
Ja näin vastattuaan meni Johannes kellariin ja palasi sieltä tuoden viiniä ja juustoa. Sivumennen kysyi emäntä keittiössä häneltä: "Mitä se Ulia kyseli, mitä se Ulista?" "En nyt jouda selittämään", vastasi Johannes; "tulehan sisään, niin saat sitten kuulla."
"Mikähän sille Johannekselle on tullut? ajatteli emäntä; tuntuu niin kummalliselta, hän ei ole koskaan ollut minulle tällainen."
Serkku alkoi jälleen valitella vaivojaan: millaisia petettyjä onnettomia he ovat! Ja tuskin lähti Johannes ulos katsastelemaan päivän tehtäviä, niin kysyi Jukka emännältä: "Millainen se on tuo teidän renkinne, se Uli? Johannes suositteli häntä meille isäntärengiksi."
"Älkää toki!" huudahti emäntä, "Uli on niin hyvä renki ettei koko seudulla ole parempaa; meillä ei ole ollut niin hyvää renkiä koskaan ennen."
"Vai niin?" sanoi serkku, "mutta millainenkas se on naishommissa?Näytti olevan ihan pahimpia."
"Kumpa ei olisi pahempia!" sanoi emäntä. "Vuoteen ei se ole ollut niin yötä poissa kotoa."
"Jaha, jaha", sanoi serkku. "Johanneshan näkyi ajavan jonkun sievän naikkosen kanssa ja toi sen markkinoilta aina tänne kotiin, näin mä; kukas se oli?"
"Meidän naapurin emäntä, erittäin kunnon ihminen, minä pidän hänestä erittäin paljon ja ainoastaan hänen luonaan minä pistäydyn joskus kylillä kun pistäydyn."
"Tjaha, tjaha", sanoi serkku; "te ette siis oikeastaan tahtoisi pitääUlia?"
"Mitenkä niin?" kysyi emäntä. "Ei suinkaan nyt Johannes liene niin hullu että antaa pois Ulin. Jos niin ovat asiat, niin kyllä tässä on minullakin sanani sanottava." —
Johannes tuli sisään, puhui joutavanpäiväisistä asioista; emäntä meni ulos ja serkku sanoi: "Kuules, serkkumies, minusta näyttää vähän siltä, että sinun eukkosi on hyvin tyytyväinen Uliin, hänestä näyttää Uli olevan hyvin mieleinen." — "Niin", vastasi Johannes, "yksikään renki ei siitä ole ollut niin mieleinen kuin Uli; kaikista muista on sillä ollut aina valittamista, mutta tästä ei ainoaakaan sanaa nyt kokonaiseen vuoteen. Ja meillä on ollut nyt ihan hauska elää."
"Ei siis ehkä haittaisi, jos he joutuisivat vähän erilleen", sanoi Jukka. Ei hän sillä mitään pahaa tarkoittanut; mutta ei aina ole kovinkaan terveellistä, että akat ja rengit tulevat keskenään liian hyvin toimeen.
"Oh, ei siitä puhettakaan", sanoi Johannes, "kun vaan akat ja aviomiehet tulevat keskenään vielä paremmin toimeen. Ja meillä tullaan." Hän eli muijansa kanssa aina sovussa ja kumpikaan ei tenännyt toista vastaan, ei lasten eikä palvelijain kuullen. Ja jo pitkän aikaa olivat he olleet palvelijainkin kanssa sovussa, eikä niistä yksikään ollut noussut heitä eikä toverejaan vastaan; ja heidän oli hyvin mukava elää. "Empä tätä oikein ymmärrä", sanoi serkku; "tavallisesti jos palvelijat ovat keskenään liiaksi sovussa, saa isäntä siitä kärsiä. Se, jolle on käynyt niinkuin minulle, tietää yhtä ja toista hänkin."
Emäntä ei voinut ymmärtää, mitä nuo ristikuulustelut oikeastaan tarkoittivat; kunnes puhe pöydässä jälleen kääntyi Uliin ja hänen oli uskominen, että Ulia tiedusteltiin palvelukseen Jukalle. Silloin sanoi hän: "Mutta Johannes, tiedätkö sinä oikein, mitä sinä nyt teet?"
"En tahdo olla Ulin onnen esteenä", vastasi Johannes.
"Ei kaikki onni kultaa, mikä kiiltää", mukisi emäntä itsekseen ja meni heti ulos. Silloin alkoi serkku hokea, että pitäisi nyt jo käskeä Uli sisään, hän tahtoisi puhella hänen kanssaan. Ja Johannes tuumi, ettei se nyt tänä iltana oikein sovi, huomenna näyttelee hän serkulle vielä Ulin töiden tuloksia ja sittenhän serkun sopii vielä peruuttaa aikeensa jos tahtoo. Mutta serkku sanoi, että hänen pitää lähteä jo huomisaamuna varhain kotiin. Kun saisi jo tänään asian hyvälle tolalle, niin voisipa kerrankin nukkua rauhassa yönsä. Ja Uli oli pyydettävä sisään.
Uli oli aivan utelias tietämään miksi häntä pikkutupaan tahdotaan ja asettui seisomaan oven pieleen. Mutta serkku täytti lasin, toi Ulille ja sanoi: "Naukkaappas nyt ja tule tänne istumaan; minulla olisi vähän sinulle puhuttavaa." Nyt alkoi hän kertoa, miten Johannes oli esittänyt Ulia hänelle isäntärengiksi, millaista renkiä hän halusi ja miten suuren palkan hän maksaisi; hän ei kitsailisi enempääkään maksamasta jos vaan voisi olla palvelijan suhteen tyytyväinen. "Ja jos haluat tulla, niin sano mitä tahdot; niin selvitämme nyt heti sen asian." Uli oli ihan ällistynyt. — Viimein hän sai suunsa auki ja sanoi, että hänellä oli täällä kerrassaan hyvä olla ja ettei hän halunnut lainkaan muuttaa paikkaa. Jos isäntä luulee, että hänelle on eduksi lähteä, niin pitää kai koettaa; mutta vastenmielistä se vain on."
"Voithan koettaa", sanoi Johannes, "ja jos ette tule keskenänne toimeen, niin minä otan sinut koska tahansa takaisin."
"No tuota, minkä verran sinä tahdot palkkaa?" kysyi serkku.
"Isäntä sanokoon", tuumi Uli.
"Mitäs arvelisitte: kuusikymmentä kruunua, kaksi paria kenkiä, neljä paitaa ja harjakaisrahat sitäpaitse?" kysyi Johannes.
Uli sanoi tyytyvänsä isäntänsä vaatimuksiin. —
"Taitaa olla liian paljon", sanoi serkku, "ja näin alussa olisit voinut tyytyä vähän vähempäänkin; mutta ei tässä nyt viitsitä tinkiä." — Harjakaisrahoja hän ei vain paljoa voinut lupailla: hevosista ottaa ne näet tallimies ja lehmistä lypsäjä ja muitapa ei paljoa tulekaan.
"Noh", sanoi Johannes, "antakaa hänelle sitten uunna vuonna vielä kunnon lahja, jos olette häneen tyytyväinen."
"Se on selvä se", tuumi Jukka. Tässä nyt ensin kaksikymmentä batzia pestiä. Ja Ulin oli tultava hänen luokseen toimeensa oikeaan aikaan. Ja Jukka antoi hänelle rahat ja löi kättä päälle ja asia oli sovittu ennenkun Uli ja Johannes älysivätkään ja ennenkun emäntä ehti tuota sanaansa kurahtaa.
"Tänään se asia on selvitettävä", sanoi Jukka päättäneensä. "Ehkei siitä muuten olisikaan tullut mitään; eihän sitä tiedä, mitä yksi yö voi matkaan saattaa."
Ja Jukka, yhtä viisas kuin vanhakin, oli hemmetin oikeassa. Emäntä mökötti koko illan tuppisuuna, sillä hän tiesi, ettei asia nyt enää puhumalla paranisi. Mutta heti kun Johannes tuli hänen viereensä sänkyyn uudinten taa, alkoi hän kysyä: "Mutta mikä ihme sinulla oikeastaan on? En olisi uskonut, että sinä olisit sellainen raukka! Tällaista harmia et ole tuottanut minulle siitä saakka kun mentiin naimisiin. Sinun on käytävä usein kylillä ja mitenkäs sitten käy, kun ei ole Ulia kotona? Ja minulle alkavat taas vanhat vastukset. Menepäs ja tarjoo paras renki vanhalle hassulle, joka ei usko ketään ja luulee kaikkia ihmisiä huonoiksi! Holhuun alle täytyisi sinut panna! Luulisi, että olet ollut humalassa kun teit tällaista. Sanopas nyt vihoviimein: mikä sinun päähäsi oikein äjähti?"
Mutta Johannes, jonka omaakin sydäntä kauppa karvasteli, ei tiennyt mitä vastata; hänen hyvät aikeensa eivät hänestä itsestäänkään enää tuntuneet päteviltä. En tiedä itsekään, huokasi hän. Oli ajatellut vain Ulin onnea. Eihän Ulin ijäkseen sopinut jäädä rengiksi; ja johonkin omaan puuhaan ryhtyäkseen täytyy hänen saada rahaa, ja isompaa palkkaa ei hän Ulille voi enää maksaa.
Mutta emäntä selitti isännän sanat kaikki hölynpölötykseksi eikä ottanut uskoakseen tähän Ulin onneen, ei myöskään siihen etteivät he voisi maksaa hänelle enempää palkkaa. Lyhyesti sanoen: emäntä oli nyt oikea toramylly, ei antanut koko yönä Johannekselle unen rauhaa. — Ei Ulikaan nukkunut sinä yönä, häntäkin melkein kadutti. Ainoastaan serkku kuorsasi tyytyväisenä niin että olisi luullut seinähirsien hajoavan ja katon ilmaan kohoavan.
Aamulla oli isäntäväestä talo kuin mullin mallin; mutta heidän huolestaan ei serkku paljoa piitannut; hän kiiruhti lähtöään, antoi Ulille vielä komean punaisen batzin juomarahaa ja matkasi tyytyväisenä kotiinsa.
Uli olisi mielellään purkanut kaupan ja sitä tahtoi emäntäkin. "Mitä nyt tuosta serkusta piitata, ei siitä ole koskaan ollut meille mitään hyötyä eikä tule vastakaan ja sehän asuukin ties miten kaukana, tuskin häntä enää eläissään nähdään." — Uli sanoi, ettei hän olisi millänsäkään, jos saisi tuossa uudessa paikassaan edes olla yksinään; mutta hänelle tulee komennettavaksi kolme, neljä renkiä ja vielä piikoja ja lauma päivätyöläisiä. Se ihan hirvittää. Tietää muka hyvin, mihin peliin heidän kanssaan joutuu. Jos tahtoo pitää ohjakset käsissään, niin syntyy riitaa, täytyy sietää alituista toraa eikä edes tiedä, tokko isäntä on puolella. Olisi kai parasta lähettää pesti heti ajoissa takaisin. — Mutta Johannes ei ollut samaa mieltä. Paha on pettää sillä tavoin vento vierastakaan, semminkin serkkua. Ja tavallisesti juuri seikat, jotka ensin tuntuvat kovin vastenmielisiltä, ovat lopuksi vain pelkäksi hyväksi. Nyt ei enää auta muuta kuin antaa asiain huristaa. Kyllä kai Uli ja Glunggen isäntä keskenään tulevat toimeen. Kun Uli vain alussa on varovainen ja koettaa päästä lujalle maaperälle, niin hyvin käy! Hannu, serkun toinen renki, on hyvän opin saanut, varsin taipuisa poika; eikä suinkaan Uliakaan huonosti kohdeltane. Joka tapauksessa: mikä on tehty, se on tehty; on siis parasta vain taipua kohtaloon eikä siitä liikoja puhua.
Niin vieri aika ja joulu läheni. Räätälit, ompelijattaret ja suutarit tulivat ja lähtivät vuorotellen talosta; ja vaikkei siitä hiiskuttukaan, niin tulivat ja lähtivät he etupäässä vain Ulin vuoksi, sillä hänelle nyt laitatettiin vaatteet erinomaiseen kuntoon, melkein kuin omalle pojalle, joka aikoo maailmalle. Milloin löysi emäntä vielä kaistan kangasta, jota hän ei muuhun tarvinnut ja teetti siitä Ulille paidan, milloin toi isäntä takin, joka oli käynyt hänelle liian ahtaaksi, tai liivit, jotka räätäli oli tuhrinut niin pilalle, etteivät ne hänelle itselleen kelvanneet. — Eräänä iltana sanoi isäntä: "Uli, sinun täytyy vielä hankkia papintodistus; mene siis huomenna pappilaan, jotta papille jää aikaa sitä laatia."
"En minä menisi mielelläni", sanoi Uli. "Kyllähän minä pidän papista ja rakastan häntä ja sen saarnat ovat olleet minulle pelkäksi hyväksi ja minä olen niistä tullut huomaamaan, että jos aikoo tulla ihmiseksi, niin täytyy seurata Vapahtajaa. Mutta rippikoulussa minä olin ihan kelvoton ja taitamaton poika ja hänellä oli minusta paljon kiusaa; ja siitä saakka olen minä häntä karttanut enkä ole puhunut hänen kanssaan ainoaakaan sanaa. Tuntuu nyt ilkeältä, en tohtisi mennä hänen eteensä; sillä kun minä menen, niin luulee hän, että minä olen yhä vain se entinen kelvoton poika ja antaa minulle pahat passit. Ota sinä isäntä se papinkirja häneltä; tule sinä kanssani pappilaan?" "En", vastasi isäntä, "on sopivinta että itse menet sinne, eipähän liene suureksi haitaksi, vaikka hän sinua vielä vähän neuvoo ja varoitteleekin."
Ulin täytyi mennä itse tahtoi tai ei. Mutta tuiki tukalalta tuntui hänestä lähetä pappilaa; ja hänen sydämensä pamppaili kun hänet kutsuttiin sisään; ja kun sitten pappi kysyi: "Mitä on asiaa, mitä sinä tahdot?" niin niukuin naukuin sai hän suustaan ulos tuon yksinkertaisen sanan: "Papinkirjaa". Pappi availi paksuja kirjoja ja kysyi: "Oletkos sinä Ulrik Merk; isäsi oli nimeltään Risto, äitisi oli Matleena Schmönck, kumminasi Venechbur?" — Ulia kummastutti, mistä se pappi kaikki sellaiset tietää ja että pappi tunsi hänet, vaikka hän oli rippikoulun ajasta melkein jalan verran venynyt. — Sitten kysyi pappi taas: "Sinä menet Glunggeen? No niin, hauskaapa olisi, jos menestyisit siellä", sanoi hän. "Minä olen jo kauan iloinnut, kun sinusta tuli kelpo mies; sillä minä riemuitsen aina, kun näen ihmisten osuvan sille paremmalle tielle. Rippikoulustasi päättäen en olisi voinut sitä sinusta uskoa. Mutta hyvälle Jumalalle on mahdollista moni sellainen seikka, jota ei ihminen aavistakaan. Mutta älähän vain unohda Glunggessa, että siellä on se sama Jumala, jonka silmä sinua täälläkin vartioi, ja että sinä menestyt ainoastaan silloin, kun hän sinua auttaa ja kun sinä olet uskollinen hänelle. Älä unohda, että hän näkee kaikki ja kuulee kaikki, vaikkei isäntäsi näkisi ja kuulisikaan. Nyt tulet sinä pannuksi paljon päälle; niimpä sinulta myös paljoa vaaditaan. Nyt sinun on turvauduttava Jumalaan enemmän kuin koskaan ennen. Ja ajattele siis aina, mitä sanot rukoellessasi: Elä johdata minua kiusaukseen! Ajattele sitä, mitä Vapahtajamme on sanonut: Valvokaat ja rukoilkaat, ettette kiusaukseen lankeisi. Minä iloitsen aina, kun kuulen sinusta hyviä sanomia; ja kun vasta tulet tänne vieraisiin, niin pistäydy myöskin minun luonani ja ilmoita minulle, miten sinun käy — niin minä suuresti iloitsen."
Uli lähti aivan heltyneenä ja ihmeissään papin luota ja kiihkeästi hän odotti hetkeä, jona sai kertoa isännälleen: "Kuulkaas, isäntä, kun pappi tunsi minut yhä ja tiesi minusta kaikki! Hän tiesi, että minä olin parantunut ja että minä lähden Glunggeen, ja minusta tuntui, kuin hän olisi tiennyt, millainen minulle tulee olo sielläkin. Mitenkähän tämä on mahdollista? Eihän se ole koskaan minua puhutellut eikä ole käynyt herran pitkään aikaan sinun luonasi?"
"Tjaa", sanoi isäntä, "siinäpä sen nyt näet! Mitäs minä puhuin sinulle siitä nimestä? Hyvä nimi kauas kuuluu ja huono vielä kauemmas eikä ainoakaan ihminen ole niin halpa, ettei hänestä jotain puhuttaisi. Ja pappismiehen on aina pidettävä enemmän tai vähemmän vaaria nimistä, jotta hän tarpeen tullen tietäisi, millä tavoin kullekin ihmiselle on puhuttava. Sellaiset odottamattomat kehoitukset vaikuttavat usein hyvää, eikä ole haitaksi jos ihminen tietää, että muistetaan pitää hänen elämäänsä silmällä."
"Niin, kyllä minä sen tunnustan", sanoi Uli, "että minä tulin papin kehoituksista hyvilleni ja paha olisi ollut, jos en olisi tullut itse sinne menneeksi. Sillä siellä sain minä kuulla pari tärkeää sanaa, joita en koskaan unohda."
Isäntä oli itse päättänyt viedä Ulin uuteen paikkaan, — jottei Ulin tarvitsisi maksaa matkakuluja, sanoi hän, ja jotta hän ehkä vielä voisi antaa Ulille jonkun hyvän neuvonkin, nähdessään uuden paikan. — Ulilta jäi vuoden palkka melkein koskemattomaksi ja hänellä oli nyt säästössä hyvinkin yli 150 kruunua. Hän oli teettänyt itselleen matka-arkun, jossa oli hyvä lukko, joten ei voitaisi hänen tavaroitaan varastaa.
Tuli uusivuosi; sitä vietettiin tavalliseen tapaan. Viiniä ja lihaa oli pöytä kukkurallaan. — Ennen oli uusivuosi Bodenbauerin talossa ollut hyvin hauska juhla; nyt istuttiin yhdessä, syötiin, juotiin ja koetettiin olla iloisia; mutta silloin sanoi Uli yhtäkkiä: "Viimeistä kertaakohan minä tässä nyt istun?" ja kyyneleet tulivat hänen poskilleen ja hän nousi ylös ja meni ulos. Ja kaikille muillekin tulivat vedet silmiin eikä maistunut enää ruoka eikä kukaan enää puhunut mitään pitkään aikaan, kunnes emäntä viimein sanoi: "Johannes, mene nyt sinä ulos katsomaan, minne se Uli jäi; hänet pitäisi saada takaisin tupaan. Tällaista se nyt on! Ja minä en ole tähän syypää; mutta ollaan nyt edes viime hetket yhdessä."
Miten Uli lähtee entisestä palveluspaikastaan ja tulee uuteen.
Seuraavana aamuna varustettiin reki matkakuntoon, köytettiin matka-arkku rekeen ja Ulin oli syötävä vielä talonväen kanssa aamiaista: juustoa, munapannukakkua ja kahvia. Kun hevonen oli valjaissa, ei Uli ollut päästä paikaltaan liikahtamaan, ja kun viimeinkin piti lähteä, ja hän antoi emännälle kättä sanoen: "Voikaa hyvin, emäntä, älkääkä muistelko minua pahalla!" niin juoksivat taas vedet hänen poskilleen ja emännänkin piti ihan panna esiliinan lieve silmilleen ja hän sanoi: "Mitäpäs minä pahalla, kunhan vain sinä menestyisit; mutta jos sinulla ei ole siellä hyvä olla, niin tule vain takaisin meille heti kun haluat, kuta pikemmin, sen parempi."
Lapset eivät tahtoneet mitenkään päästää Ulia irti; ja ihan viilsi Ulin sydäntä, kun isäntä viimein sanoi, että kyllä lasten nyt täytyy hänet laskea; heidän on lähdettävä heti jos tänään aikovat vielä ehtiä perille. Ja eihän tässä nyt viimeistä kertaa nähdä toisiaan; ja eikä tässä nyt muu auta.
Kun he olivat lähteneet, pyyhki emäntä silmiään vielä pitkän aikaa ja hänen täytyi hellitellä ja lohdutella lapsia, jotka eivät tahtoneet heretä itkemästä ja uikuttamasta.
Kauan ajoivat he kahden kesken sanaakaan virkkamatta kimaltavain hankien lomitse. "No, no!" mutisi isäntä väliin, kun huima Laukki rupesi laukkaamaan, kiidättäen keveää rekeä nuolen nopeudella eteenpäin ja tupruttaen kavioillaan lunta pyrynä ilmaan. "Minulle tulee yhä ikävämpi ja ikävämpi, kuta lähemmä joudumme", sanoi Uli; "minulla on niin raskas olla etten voi uskoa muuta kuin kulkevani onnettomuuteen, minusta on ihan kuin näkisin tuhon edessäni tuossa paikassa."
"Ei se ole kuin sitä entistä tuttua vaivaa vaan", sanoi isäntä, "enkä minä pahoja ennustele. Ajatteleppas vaan muinoista aikaasi, kymmenen vuotta sitten, jolloin olit vielä hulttio ja minä rupesin sinua pakottelemaan parannukseen: miten vaikealta sinusta silloin tuntui parantuminen! Paljoa et silloin toivonut, et uskonut, että kaikki vielä kerran kääntyy parhain päin! Ja kuitenkin selvisivät asiat vähitellen aivan hyvin, uskosi kasvoi ja nyt olet sinä poika, josta voi sanoa, että vaikeudet ovat sinulle olleet vain hyväksi. Älä siis enää ole milläsikään, tämä, johon nyt tullaan, on paljon helpompaa kuin se entinen; ei missään tapauksessa voi käydä pahemmin kuin että vuoden päästä tulet takaisin minulle. Pysy vain kunnon miehenä, ja ole aina varuillasi, sillä se serkku on niin hirveän epäluuloinen. Mutta kun hän sinut oppii tuntemaan, ei sinulla ole hänestä vastusta. Pahemmassa pelissä olet palkollisten kanssa; kohtele heitä varovasti, edisty harvaan ja hartaasti. Kohtele heitä rakkaudella, niinkauan kuin se käy päinsä, ja jos se ei auta, niin puhu niille kerran suusi puhtaaksi ja sanokin, että tiedät, missä asemassa olet. Viidentenä pyöränä en minäkään rupeisi olemaan koko vuotta."
Oli selkeä, kirkas tammikuun päivä kun he kauniiden peltojen, valkeain aitain ja kimaltavain puiden lomitse ajoivat Glunggen tiluksille. Tämä tila oli noin neljännestunnin matkan päässä Üfligenistä, laajuudeltaan yli sata auranalaa, hyvin hedelmällistä maata. Mutta kaikki ei ollut kuitenkaan yhtenä palstana, joitakuita peltoja ja niittyjä oli erillään etäämpänä. Sadevuosina oli paikkapaikoin ehkä liian kosteaa, mutta kyllä siitäkin pulasta helpolla voisi päästä. Kun he ajoivat kartanolle, joka oli laakson pohjalla, kävellä kompuroi Jukka jo kepin nojalla tanhuilla ja sanoi jo kauan heitä tähystelleensä sekä pälyilleensä eikä ollut uskonut heidän enää tulevankaan. "Pitää tulla ottamaan hevosta!" huusi hän sitten karjakartanolle päin, joka oli rakennettu ihan talon kupeeseen. Ei tullut ketään. Ulin täytyi itse riisua hevonen. Hän kysyi, minne hän sen saisi viedä? "Hei, pitää tulla ottamaan!" huusi Jukka uudestaan. Ei tullut ketään. Silloin meni ukko kiukuissaan tallin puolelle, riuhtaisi ovet auki, ja sielläpä sukikin tallirenki aivan levollisesti hevosta.
"Etkös kuullut, että sinua huudettiin?" sanoi Jukka.
"En minä ole mitään kuullut."
"No kuule siis nyt ja tule ottamaan hevosta!"
"Sille täytyy ensin tehdä tässä tilaa", mukisi renki ja alkoi temmeltää hevosten joukossa kuin haukka kyyhkyslakassa. Hevoset rynkäilivät ja teutaroivat pilttuissaan ja Ulin täytyi alituiseen hokea "soh, soh, voi voi" ennenkun hengen kaupalla sai Laukin tallin takanurkkaan. Sitten ei Ulille annettu riimua. "Olisit tuonut mukanasi!" mukisi renki hänelle. Kun hän viimein ehti jälleen reelleen ja päästi arkkunsa köysistä, käskettiin halkomiehiä avuksi sitä kantamaan; mutta pitkään aikaan ei yksikään heistä hievahtanutkaan. Viimein lähettivät miehet avuksi pojan, joka laski portaiden käsipuilla luisua niin että oli vähällä lennättää Ulin nurin niskoin ja voimiaan sai Uli kiittää kun pysyi jaloillaan. Kammio, johon hänet vietiin, ei ollut valoisa, ei lämmitettäväkään, ja siinä oli kaksi makuulavaa. Vähän alakuloisena hän siinä seisoskeli kunnes hänelle huudettiin alaalta: "Pitää tulla saamaan vähän lämmikettä." Ulkona otti häntä vastaan iloinen, kaunis tyttö: tukka ja silmät pähkinän ruskeat, posket valkeat ja punaiset, huulet pehmeät, hampaat huikaisevan valkeat. Suurikokoinen ja vahvarakenteinen hän oli mutta samalla solakka. Vakavana seisoi hän siinä, mutta vilkuipa vakavuuden takaa veitikkamaisuuskin ja hyvänsävyisyys. Koko hänen olennostaan kuvastui tuo joskus nähty, vaan selittämätön todiste sisäisestä ja ulkonaisesta puhtaudesta, sielu, joka vihaa lokaa ja tekee ruumiinkin puhtaaksi tai ainakin puhtaan näköiseksi likaisessakin työssä. Vreneli, se oli tytön nimi, oli isännän orpo sukulainen. Hänellä ei ollut itsellään paikkaa, mihin päänsä kallistaa ja häntä kohdeltiin kaikkialla kuin mitäkin tuhkapöperöä; mutta aina hän vain karisti tuhkat yltään eikä huolinut surra tai surujaan ilmaista. Jokaisena uutena huomenena hän nauroi uutta iloa Jumalalle ja ihmisille, ja hän oli siis kaikkialle oikeastaan tervetullut, tuo koditon, joka tenhollaan loi ihmissydämet asuinsijoikseen. Siksi sukulaiset häntä oikeastaan hellästi rakastivat, vaikka luulivat vihaavansa koska hän oli hedelmä erään korkea-arvoisen sukulaisen ja köyhän päivätyöläisen luvattomasta kanssakäymisestä.
Vreneli ei ollut avannut Ulin kammion ovea. Kun Uli astui ulos, tarkastelivat häntä nuo ruskeat silmät kiireestä kantaan ja hyvin totisena kysyi tyttö: "Taidatte olla se uusi isäntärenki? Pitäisi tulla alas saamaan vähän lämmikettä." Eihän sitä nyt olisi tarvittu, sanoi Uli, olihan tässä jo matkalla syöty ja juotu kyllikseen. — Kuitenkin lähti hän vastustamatta ripeän tytön jälestä tupaan. Siellä istuivat jo Jukka ja Johannes pöydän ääressä, jolla höyrysi lihaa, tuoretta ja suolattua, hapankaalia ja päärynälohkoa. Vanha, pyylevä, ystävällinen nainen tuli Ulin luo, kuivasi ensin käsiään esiliinaansa, antoi sitten Ulille kättä ja sanoi: "Tässäkös se nyt on se uusi isäntärenki? No eläs, jospa olet yhtä rehellinen kuin pulska, niin kylläpä hyvin tullaan toimeen. Istupas nyt tuohon syömään äläkä arkaile; sitä vartenhan siinä on ruokaa, että syödään." Karsinassa istui vielä jokin laiha, kalpeakasvoinen kuvatus, silmät kelmeät ja sameat; näytti kuin ei hän olisi tietänyt mitään koko maailman menosta ympärillään. Hänellä oli sylissä kaunis rasia ja hän pujotteli puikolta toiselle silkkilankaa.
Jukka kertoi, missä pelissä hän oli ollut edellisen isäntärengin kanssa ja mitä kaikkea pahaa hän nyt jälestä oli huomannut sen tehneen täällä. Ja hän epäili entisen isäntärengin tuottaneen talolle turmiota paljon enemmänkin kuin mitä hän vielä tiesi.
"Sellaista harmia niistä on mokomista miehistä! Eikä niitä saa vetää edes hirteen: ja se on vääryyttä se. Ei ole aina tässä maailmassa näin kursailtu; ennen aikaan hirtettiin heti paikalla se, joka oli varastanut tavaraa hirttonuorankaan arvosta. Se oli oikeutta se, mutta nyt on järjestys päin hiiteen. Luulisi että hallituksessa on pelkkiä kelmiä: niin painetaan kelmien tekoja jäniksen käpälällä. Nykyjään ei hirtetä edes akkojakaan, jotka myrkyttävät miehensä. Ja kumpikohan lienee pahempaa, murhatako vasten lakia vai jättää henkiin vasten lakia? Enpä tiedä oikein kumpi. Ja kuitenkin minusta tuntuu Jumalan ja ihmisten edessä anteeksi antamattomalta se, että juuri ne, joiden velvollisuus olisi pitää lakia voimassa, tekevät lait itse tehottomiksi. Minun mielestäni pitäisi olla oikeus teljetä mokomat lainvartijat siihen paikkaan, minkä he ansaitsevat! Vaan nykyjään on pakko maksaa heille vielä palkkaakin!"
Sillaikaa kun Jukka piti tätä pitkää puhettaan — (onneksi toki vain omain seinäinsä sisällä, sillä muuten olisi hän hyvässä lykyssä voinut joutua, jos ei juuri painokannejuttuihin, sillä sellaiset eivät vielä siihen aikaan olleet muodissa, vaan oikeuteen isänmaanpetoksesta) — sillaikaa puheli emäntä Johannekselle ja etenkin Ulille: "Syökää nyt toki, älkäähän nyt säästäkö, eihän ne katseltaviksi siinä ole, vai eikö ne kelpaa? Saatte tyytyä siihen mitä meillä on tarjota, huonoahan se on, mutta hyvästä sydämestä sitä annetaan. Jukka, muistapas nyt antaa juomaa, lasit on tyhjinä, juokaahan nyt toki, saahan sitä nyt lisää, eihän se nyt siinä kaikki ole. Poikahan se meille sitä antoi, sen pitäisi olla hyvää, sillä se osti itse sen Weltschlandista, kuului maksaneen kokonaista viisi ja puoli batzia mitta ja sittenkin mitattiin ihan nipin napin."
Kun ei Uli enää tahtonut ottaa, alkoi vanhus itse sulloa hänen eteensä ruokaa, kaapaisi isoimmat lihakimpaleet haarukkaan ja lykkäsi ne siitä peukalollaan Ulin lautaselle ja sanoi: "No sepäs nyt on ihme ja kumma, ettei sinuun enää mukarettakaan mahdu; tuollaisen ison pojan pitää syödä kovasti, jotta pysyy voimissaan, ja kyllä meillä syödä saa. Kun tekee työtä, niin pitää myös syödä. Ota nyt, ota pois!" Mutta eihän Uli vihoviimeisellä enää miten jaksanut, hän otti hatun päästään, rukousteli ja nousi ylös lähteäkseen ulos. "Älähän mene", sanoi Jukka, "minnekä sinä aiot? Kyllä ne pitävät hevosesta huolen, minä käskin niitä kovalla." "No, minä aioin lähteä vähän katselemaan, miltä täällä näyttää", sanoi Uli.
Muori sanoi: "No mene sitten; mutta tulehan heti sisään kun tulee vilu; työhön et saa ruveta tänään, kuuletkos!"
"Kyllä se on tässä vielä pelissä", sanoi Jukka; "ne ottavat sen tänne sangen karsain mielin vastaan; ja luulenpa, että tallimies olisi itse mielellään ruvennut isäntärengiksi. Mutta minusta on hyvä, että ne nyt jo ovat toisilleen vähän vastahakaa. Ei ole hyvä, että palvelusväki on liian yksimielistä keskenään, sillä isäntä siitä saa kalliisti maksaa."
"No kukapa tuon nyt oikein tiennee", sanoi Johannes; "niin no, jos nyt palvelusväki on yksimielisesti isäntäväkeä vastaan, niin isännän käy huonosti, se on selvä. Mutta vaikkapa palvelijat ovatkin keskenään riitaisia ja tekevät toisilleen kiusaa paraansa mukaan eivätkä auta yhtään toisiaan, niin huonosti käy silloinkin isännälle, sillä eripuraisuus vahingoittaa lopulta etupäässä vain isäntää ja hänen etuaan. Minun mielestäni pitää aina paikkansa se sananlasku, että rauha rakentaa ja sota hävittää. — Ei minua oikein teidän olot miellytä. Ei tullut kukaan ottamaan hevosta vastaan kun tultiin taloon; ei kukaan tahtonut auttaa Ulia arkkua kantamassa; täällä tekee jokainen mitä haluaa eikä kukaan pelkää ketään. Tästä, serkku, ei koidu hyvää. Minä sanon suoraan: tähän Uli ei voi suostua. Kun hän kerran on isäntärenki ja kun hänen tulee vastata kaikesta, niin tahtoo hän myös järjestystä; hän ei anna jokaisen tehdä mitä ikinä vain miellyttää. Siitä syntyy mellastusta; kaikki käyvät hänen kimppuunsa, ja jos Te ette rupea hänen puolelleen, niin pistää hän pillit pussiinsa. Sanon suoraan, ja sanoin sen jo hänelle itselleenkin, että tulkoon hän heti vain meille takaisin, jos ei voi täällä tulla toimeen. Meille on hän aina tervetullut. Meitä kaduttaa jo kun päästettiin hänet lähtemään ja muorikin ihan itki, kun minä läksin Ulin kanssa tänne, aivan kuin hän olisi ollut oma poika."
Sepä tarina tuntui vanhasta emännästä kauniilta ja hän kuivaili jo etukäteen silmiään ja sanoi: "Älähän nyt ole huolissasi, serkku Johannes, ei sille käy meilläkään pahoin, kyllä mekin koetetaan pitää siitä hyvää huolta. Minä tässä jo tuumin, että jokohan nyt viimeinkin saimme luotettavan miehen, joka pitää talosta hyvää huolta; eipä nuruttaisi palkasta."
"Ei se riipu pelkästään palkasta", sanoi Johannes, "vaan Ulia täytyy tukea ja häneen täytyy luottaa. Hän on meillä ollut kuin oma lapsi ja hänestä olisi ihan outoa yhtäkkiä tulla pelkäksi rengiksi."
"Voi, älähän nyt ole huolissasi", sanoi muori, "me koetamme kyllä tehdä parastamme. Milloin keitämme kahvia, jääköön juomatta, jos ei Ulikin saa kuppiaan. Ja meillä on aina jokapäivä ruuaksi vähän lihaa, mutta palvelijoilla ainoastaan sunnuntaisin. Mihinkäs sitä joutuisi, jos niille aina lihaa antaisi? Mutta jos sinun mielestäsi on tarpeen, niin saammehan me aina väliin antaa Ulille lihaa arkinakin."
"Siitä ei ole hyötyä mitään", sanoi Johannes, "eikä Uli sitä tahdokaan, toiset tulisivat vain kateellisiksi. Aina sen toiset huomaavat, vaikka sitä miten peittelisi. Meillä oli kerran piika, joka nuuski ja tähysteli kaikki astiat kun tuli ulkotöistä ja aina se sai selon, oliko hänen poissa ollessaan keitetty kahvia ja annettu toiselle tytölle, eikä hänelle; ja sittenkös se äkäili viikon ajan jottei sitä ollut jaksaa sietää. Mutta teidän täytyy vain luottaa Uliin ja auttaa häntä; silloin käy kaikki hyvin."
Serkku ei näyttänyt enää suvaitsevan tätä keskustelua ja hän lähti näyttelemään Johannekselle taloaan ja aittojaan nyt, vielä päivän aikaan ja kyseli neuvoja ja sai myös. Mutta ei kehunut Johannes hänen talouttaan. Vasikoille, sanoi hän, pitäisi hommata alusia ja lampaat ovat liian ahtaassa karsinassa, ne tunkevat toisiaan ja vuonat ovat ihan rutistua isojen väliin. — Muuta taloutta katseltaessa ei hän virkkanut sanaakaan. Kun he sitten jälleen palasivat sisään, tapasivat he Ulin hyvin alakuloisena talon pihalla. He veivät hänet mukaansa, mutta hyvin alakuloinen oli Uli koko illan. Hänelle tuppasi melkein itku kurkkuun kun joku hänelle vain sanankin sanoi.
Huomisaamuna varustautui Johannes kotimatkalle kun hänet ensin oli pakotettu ahtamaan sisäänsä ruokaa ihan liiallisesti. Pakotettiimpa vielä ryyppäämään naukkukin päälle, vaikka hän vakuutteli, ettei hän aamuisin naukkaa. — Uli melkein piteli kiinni hänen liepeistään, piteli melkein kuin lapsi, joka pelkää, että isä lähtee hänen luotaan; ja kun Johannes viimein aikoi paiskata hänelle kättä, sanoi hän, että hän lähtee vähän matkaa saattamaan isäntää, jos saa, sillä eipä tässä tiedä, milloin jälleen saa häntä nähdä.
"No miltäs tuntuu?" kysyi Johannes heti kun he pääsivät pois talon tanhuilta.
"Voi isäntä hyvä, ette usko miten pahalta. Minä kolusin jo monessa paikassa, mutta en ole vielä missään mokomaa nähnyt. Ei ole, Jumala paratkoon, täällä vähääkään järjestystä. Virtsa juoksee talliin, lantaa ei ole ikipäivinä ajettu kunnollisesti ulos, hevoset seisovat perä pystyssä, olissa on vielä puolet jyviä, vajassa sikamainen siivo, työkalut sennäköiset. Katsoa murjottelevat minua kuin syötävää; joko eivät vastaa laisinkaan tai mukisevat hävyttömyyksiä niin että sietäisi niitä korville paukuttaa."
"Karsihan nyt ja malta mielesi", sanoi Johannes. "Ala varovasti, ota ohjat huomaamatta käsiisi, tee itse työtä minkä jaksat; sano käskysi oikealla tavalla ja koeta saada ne vähitellen muuttamaan tapojaan tai edes joku heistä puolellesi. Ja katsastele sitten jonkun aikaa miten työt käyvät, kunnes olet heihin hyvin tutustunut ja tiedät millä tavoin paraiten voit tulla heidän kanssaan toimeen. Ei hyödytä heti paikalla iskeä kirvestään kiveen; tavallisesti tuntee näin alussa oloja liian vähän tai alottaa väärästä päästä. — Kun sitten tiedät, millaisten pariin olet joutunut, ja jos he sittenkään eivät paranna tapojaan, niin näytä sitten yhtäkkiä kunnolleen mikä olet miehiäsi ja anna jollekulle eropassit, niin kyllä muut jättävät metkunsa. Ja älä rupea allepäin, ethän sinä ole mikään orja, pääsethän sinä lähtemään pois milloin vain haluat. Mutta oppiaikaa tämä on sinulle, ja sitä parempihan on, kuta enemmän nuorimies saa kokea. Täällä saat oppia paljon; saat oppia isännyyttä, ja se ammatti on juonikkaampaa kuin mitä luuletkaan. — Ja minä aavistan että sinä osut täällä onneesi ja tulet oikeaksi mieheksi. Koetahan vain olla sovussa naisväen kanssa, mutta älä sentään anna sen ukon tulla epäluuloiseksi; ei ole vähä hyvä se, että naiset ovat puolellasi. Mutta jos ne rupeevat huutelemaan sinua työmailta erittäin kahville, niin älä mene; tyydy siihen mitä on muillakin ja ole aina työssä etukynnessä. Sillä tavalla täytyy niiden lopulta taipua, tahtoivat tahi ei."
Tämä rohkaisi ja innosti Ulin mieltä ja kuitenkin oli hänen vielä kovin vaikea erota isännästään. Nyt vasta muistui hänen mieleensä jos jonkinlaista kysyttävää. Hän tunsi olevansa niin kykenemätön. Hän tiedusteli kylvämistä: mitä silloin ja silloin on tehtävä; menestyisivätköhän ne tai ne kasvit siellä tai miten niitä ja niitä hoidetaan? Hänellä oli kysymyksiä loppumattomiin saakka, kunnes Johannes viimein pysäytti hevosen erään ravintolan kohdalla, joi puoli pulloa viiniä Ulin kanssa ja lähetti hänet sitten puolipakolla kotiin.
Rohkein mielin palasi Uli vihdoin uuteen taloon ja oikeastaan ensi kertaa eläissään tiesi hän nyt, miten tärkeät hänen tehtävänsä olivat. Hän oli nyt tähdellisessä toimessa, katseli maailmaa aivan uusin silmin kulkiessaan tuolla huostaansa uskotulle tilalle, josta hänen yksin oli pidettävä huolta; asteli aivan uusin askelin taloon, jossa hän oli oleva tavallaan hallitsijana, jonne häntä odotettiin kuin uutta päällikköä kapinalliseen rykmenttiin.