Miten Uli ottaa käsiinsä isäntärengin ohjat.
Levollisena, päättäväisenä lähti hän iltapäivällä, melkein heti murkinalta, ohjattavainsa luokse. Kuusi henkeä oli määrätty riihelle. Tallimies ja lypsäjä varustelivat karjalle ruokaa. Uli meni heidän luokseen ja rupesi heitä auttamaan.
Eivät he häntä tarvitse, sanoivat he, kyllä he osaavat tehdä tämän itsekin. Uli vastasi, että koskei hän voi olla apuna riihellä ennenkun jyvät on viskattu, niin auttaa hän heitä karjanrehun valmistamisessa ja lannan luonnissa. He mukisivat vastaan; mutta Uli rupesi toimeen, sekoitteli rehut totutulla, taitavalla tavallaan, karisti tomut niistä pois ja pakotti pelkällä esimerkillään, vaieten toisetkin valmistamaan ruuat paremmin kuin mitä ne ennen oli tässä talossa valmistettu. Rehuvajan käytävällä sekoitteli hän rehut uudestaan ja ripusteli ne sitten kauniisti seinille, kunkin tukun yhtä korkealle ja puhdisti sitten luudalla käytävän hevos- ja lehmi-vajain välillä niin ripeästi että sitä menoa oikein ilokseen katseli. Lypsäjä sanoi, että jos ruvetaan pitämään joka päivä tätä peliä, niin ei ehditä kahtena päivänä valmistaa niin paljon rehua kuin elukat yhtenä päivänä hotkivat. — Riippuu siitä, sanoi; Uli, miten on totuttu rehuja sekoittamaan ja miten elukat ovat tottuneet niitä pehnaamaan. — Lannan luonnissa joutui hän pieneen pulakkaan lypsäjän vuoksi, joka oli tottunut kopaisemaan pois vain päällimäisen lantakerroksen kuten kerman maidosta. — "Nyt on varsin lämmin ilma", sanoi Uli, "nyt ei eläimiä palella; sopii siis kerrankin luoda lanta ihan perin pohjin." Ja se oli tosiaankin tarpeellista, sillä niin paljon oli navetassa vanhaa törkyä, että he saivat oikein kuokkia, ennenkun edes navetan permannon pohjakivet alkoivat kuultaa; kivien väliin tunkeutuneen lannan kimppuun eivät he lähimaillekaan päässeet. — Virtsasäiliöt oli tyhjennettävä, koska virtsa kävi pilalle tallin peränurkkaan kätkettynä; ja vaivoin sai hän miehet pakotetuksi kaatamaan säiliöistä otetun virtsan karjapihaan, eikä tielle. — Kun lanta oli saatu ulos, eivät miehet tahtoneet ruveta sitä kelvollisesti hajottelemaan. Heidän mielestään kai sopi jättää lanta kasoihin sellaisenaan kuin se oli heitetty ulos, ja kun Uli tahtoi heitä tottelemaan, niin hänelle vastattiin: ei tänään ole aikaa, pian on ruvettava ruokkimaan karjaa, ja onhan se päivä huomennakin. Uli sanoi, että mukavinta on hajoitella lantaa ruokkimisen väliajoilla; lanta on etenkin talvella hajoitettava lämpimänä. Jos se pääsee jäätymään, niin ei se enää laskeudu eikä saada hyvin palanutta lannoitusainetta. Näin sanoen ryhtyi hän itse puuhaan ja toiset miehet antoivat levollisina hänen yksinään ahertaa ja virnistelivät keskenään tallin oven takana ja rehuvajassa.
Tuvassa oli jo kauan ihmetelty, miksei se uusi isäntärenki jo palaa kotiin ja oli jo alettu pelätä, että ehkäpä se on jo ikipäiviksi lähtenyt matkaansa talosta. Jukka oli vahtinut akkunan ääressä, josta näki tielle, ja katsoa töllöttänyt silmänsä kipeiksi ja alkanut jo haukkua, että hän ei olisi uskonut mokomaa Johanneksesta! Ja serkku se on vielä olevinaan! Hän ei tekisi tällaista ilkeyttä edes ventovieraalle! Mutta ei ollut nykyään luottamista kehenkään, ei enää edes omiin lapsiinsakaan.
Kun hän siinä niin paraillaan papatti, tuli Vreneli yhtäkkiä sisään ja sanoi: "Kurkistelkaa nyt siinä tielle vaan miten kauan tahansa! Uusi isäntärenki on hajoittelemassa lantaa, se on ajattanut lannan ulos ja kuuluu tuumivan, ettei sitä saa jättää navettaan edes kahdeksi kerraksi peräkkäin. Kun ei muut sitä tee, niin kuuluu tuumivan, että pitää tehdä itse." — "No mutta miksei se tule edes näyttämään silmiään kun tulee kotiin?" sanoi Jukka. — Ja: "Herranen aika, miksei se tule syömään?" sanoi emäntä; "mene, sano sille, että hänen pitää hetipaikalla tulla sisään, hänelle on varattu ruuat liedelle lämpimään." — "Äläs", sanoi Jukka, "minä menen itse katsomaan, mitähän se on tehnyt ja toimittanut." "Mutta käskekin sitä sitten tulemaan", sanoi emäntä, "pitäisipä mielestäni sille jo ruuan maistua." —
Jukka meni ulos ja näki, miten Uli hajotteli huolellisesti lantaa ja polki sen tiukkaan kasaan; se oli ukosta mieleistä. Hän lähti hakemaan lypsäjää ja tallimiestä näyttääkseen heille, miten Uli toimittaa tuota askaretta ja opettaakseen heitä vasta tekemään samalla tavalla. Mennessään vilkaisi hän rehuvajaan, ja seisoi kauan aikaa ihan ällistyneinä hyvästä mielestä kun näki kauniit, tuuheat, herkulliset rehutukot ja lakaistun käytävän. Meni sitten navettaan, ja kun näki lehmien seisovan mukavasti puhtailla olilla eikä läkähtyneessä lannassa, niin silloinkos hän vasta tuli hyvilleen ja palasi Ulin luo ja sanoi, ettei se nyt oikeastaan ole tarkoitus, että Uli itse tekee likaisimmatkin työt; ne ovat oikeastaan toisten tehtäviä.
Oli ollut hyvää aikaa, sanoi Uli; riihellä hän olisi ollut liikaa ja sitäpaitse tahtoi hän näyttää, miten tämä askare vasta hänen mielestään on tehtävä. Jukka käski Ulia tulemaan tupaan, mutta Uli sanoi, että hän mielellään ensin vielä käväisee katsomassa jyväin viskaamista ja puhdistamista; tekisi mieli nähdä, miten ne sen työn toimittavat, —
Uli huomasi, että väki joutuu työstä riiheltä vasta iltamyöhällä. Vilja oli huonosti puitua, olissa vielä melkein täysiä tähkiä, ja yhä huonommin oli se sihdattua ja viskattua: jyvät vasussa rikkaisia; teki mieli tyhjennyttää vasu ja teettää koko homma uudestaan; kuitenkin malttoi hän mielensä tällä kertaa ja ajatteli, että huomennapahan teettää toisin. Mutta Jukka puhui tuvassa, että uusi renki oli hänestä mieleen, se ymmärtää asiat; kunhan se ei vain rupeisi liiaksi isännöimään, se ei olisi hänestä sopivaa. Eihän joka talossa voi menetellä samalla tapaa; ja häneltä itseltäänhän menisi sitten koko isännyys.
Illallisen jälkeen lähti Uli isännältä kysymään, mitä kaikkea vielä olisi tehtävää tänä talvena; Ulin mielestä pitäisi työt järjestää niin, että kevään tullen oltaisiin täydellisesti valmiit ja vapaat uusiin askareisiin. "Niin", sanoi Jukka, "hyvähän se olisi, mutta eihän niitä millä pakolla voi tehdä kaikkia yhtaikaa. Jokaisella aikansa. Puintia on vielä noin kolme viikkoa, sitten tulee halonhakkuu ja sitten kai ollaankin jo keväässä."
"Kun tohtisin sanoa", tuumi Uli, "niin olisi minun mielestäni puut hankittava kotiin jo nyt. Nykyjään on vielä kauniita ilmoja ja tiet hyvät, nyt olisi niitä vielä helppo vedättää. Helmikuussa on tavallisesti huonot, sateiset ilmat, silloin ei saa puita paikaltaan ja ajovehkeetkin siinä pilautuvat." —
"Ei käy päinsä", tuumi Jukka; heillä ei ollut tapana puida eloja vasta helmikuulla.
Ei hän sitä tarkoittanutkaan, sanoi Uli. Puitava on nyt jo, yhä edelleenkin. Hän ja joku toinen renki saisivat kai toki niin paljon puita kaadetuksi kuin tallimies ehtii kulettaa kotiin. Ja voisihan tallimieskin auttaa heitä puun kaatamisessa kunnes puita on vedettäväksi asti.
Mutta eihän sitten voitaisi pitää kuutta henkeä riihellä, jos Uli ottaisi yhden miehen riiheltä pois, sanoi Jukka; vaan kun kaikki sitten kerran lähtevät yhdessä rymyssä metsähommiin, niin on puut pian hankittu. —
"No", tuumi Uli, "kuten tahdotte; mutta minä ajattelin vaan, että lypsäjäkin voisi hyvin mennä riihelle, kun puolelta päivin häntä autetaan ruokinnassa ja lannan luonnissa. Ja useinhan saa kaksi riuskaa miestä metsässä paljon enemmän aikaan kuin koko komppaniia, joista ei yksikään viitsi tehdä mitään."
"Niinhän se monasti on", sanoi Jukka; "mutta jätetään nyt vielä sentään se puun haku, puiminen on nyt tärkeämpää."
"Niinkuin tahdotte", sanoi Uli ja meni levolle pää täynnä ajatuksia.
"Kylläpä olit taas merkillinen", sanoi muori miehelleen. "Minusta Ulin tuumat olivat oikein hyviä. Niistä olisi ollut meille pelkkää hyötyä; ja tuskin pahentaisi noita kahta herraa, tallimiestä ja lypsäjää, jos eivät aina saisi kuivata korviaan auringonpaisteessa, senkin kutaleet! Kukaties ei Uli kauan yritäkään näin parastaan, kun sinä kohtelet häntä tällä tavalla." — "Niin mutta, minä en rupea rengin käskettäväksi. Jos minä suostuisin, niin se luulisi heti, ettei täällä muuta käskijää olekaan kuin hän. Hänen laiselleen täytyy jo alusta pitäen näyttää, mitä tässä tahdotaan, mitä ei", murahteli Jukka äissään. "Sinähän se olet paras näyttäjä! Hyvät sinä pilaat ja huonoja sinä pelkäät ja annat heidän elää oman nokkansa mukaan; sellainen olet", sanoi muori.
"Se on ollut ennenkin tapa meillä eikä sitä nyt tässä ruveta muuttelemaan", vastasi Jukka.
Seuraavana aamuna sanoi Uli emännälle, että toinen tyttö on liikaa riihellä, emäntä voisi ottaa toisen niistä tupahommiin, kumman näki sopivammaksi. — Ja Uli meni puimaan ja pui sillä tapaa, että hänen riuttansa löi aina vierusmiehen riuttaa jos tämä ei puinut viljaa kunnollisesti ja juuresta aina tähkään saakka. Ja kun yksi lattia oli puitu, niin tehtiin muuttotyöt hyvin joutuin ja alettiin puida uutta, eikä Uli pakoittanut toisia ripeyteen sanoilla, vaan omalla ahkeruudellaan. Tuvassa olijat tuumivat, että tuntuupa nyt kuin olisi riihimiehillä ihan uudenlaiset riutat; kumu käy toisellainen kuin ennen; kyllä kai ne nyt lyövät jo pelkkää permantoa. — Mutta tyttö, joka tuli tupatöihin, kertoi mitä ne aikovat Ulille vielä tehdä. Ulin ei tarvitsekaan luulla, että hän saa tupata tänne uusia tapoja; eivät he anna mokoman itseään kiusata. Vaikka tosin Uli häntä säälitti, sillä hän on höyli poika ja työtä se osaa tehdä, se täytyy tunnustaa; mihin se vain sormellaankin koskee, se luonnistaa.
Muiden ollessa riihellä, oli tallimies lähtenyt ratsain kotoa; kuului menneen seppään. Lypsäjä oli lähtenyt viemään lehmää, mutta minne, sitä ei hän ollut sanonut kellekään. Päivä kului puoliin ennenkun he ehtivät takaisin kotiin, kumpikaan ei ollut koko päivänä niin tikkua ristiin pannut. Murkinoitua autteli Uli vielä naisväkeä ateriasta jälelle jääneitä perunoita kuorimassa, kuten on hyvä tapa hyvin järjestetyissä taloissa miesväellä aina kun heidän aikansa vain sallii. Mutta muut juoksivat heti ulos, tuskin ehtivät rukoustellakaan.
Kun Uli tuli pihalle, niin riihestäkös kuului melu; kaksi paria pyllerteli painia lyöden viimeisellä lattiallisella ja toiset katselivat päältä. Uli käski lypsäjää luokseen: heidän oli näet heti päästettävä vasikat ulos ja katsottava missä kunnossa ne olivat; kai niitä pitäisi sukia ja voidella salvalla. Lypsäjä sanoi, ettei se kuulu Uliin; hänen vasikoittensa kanssa ei ole kellään mitään vehkeilemistä olkoot ne missä tilassa tahansa. Ja tallimies tuli Ulin luo ja kysyi: "Tahdotkos, niin koetellaan? Uskallatkos?" Ulin sisu kiehahti, hän huomasi, että tämä oli etukäteen tuumittua juonta, josta ei pääsisi puuhun ei pakoon. Ennemmin tai myöhemmin, sen tiesi hän, täytyisi hänen kuitenkin pakosta koetella. Miksei siis nyt jo? Tietäisivätpähän sitten kerta kaikkiaan, mikä hän on miehiään. "No, jos tahdot, niin samantekevää", vastasi hän, ja kaksi kertaa peräkkäin paiskasi hän tallimiehen selälleen niin että luut ruski. Silloin sanoi lypsäjä, että hänkin tahtoo koettaa: vaikkei hänen oikeastaan maksaisi vaivaa ruveta painiskelemaan tosissaan mokoman naakin kanssa, jolla on sääret kuin piipun varret ja pohkeet kuin kärpäsellä. — Ruskeilla, karvaisilla käsivarsillaan tarrasi hän Uliin kuin aikoen kääriä hänet luutturiepuna kasaan. Mutta Ulipa piti puolensa ja lypsäjä ei häntä kaatanut. Lypsäjä tuli yhä kiukkuisemmaksi, hän rutisti yhä äkäisemmin, hän käytti sekä käsiään että koipiaan ja puskipa kuin härkä päälläänkin, — kunnes Uli viimein kyllästyi ja ponnistaen kaikki voimansa hänkin antoi lypsäjälle sellaisen heiskauksen, että tämä lensi ketarat ilmassa jyväkasan yli keskelle riihen lattiaa eikä pitkiin aikoihin tiennyt, oliko ilmassa vai maassa. — Sattumalta, sioille ruokaa tuodessaan, oli Vreneli nähnyt Ulin voiton, ja tuvassa tuumi hän kohta emännälle, että hänpäs oli nähnyt iloisen tapahtuman: ne olivat koettaneet häväistä Ulia, Ulin oli täytynyt lyödä painia, mutta hän oli voittanut ne kaikki. Ja katalan lypsäjän oli se nakannut selälleen niin että tuskin enää ylös pääsi. Se oli hauskaa, että Uli oli heitä väkevämpi, varmaan täytyisi niiden nyt häntä edes vähän pelätä ja kunnioittaa! —
Mutta tultuaan tällä tavoin häirityksi vasikkakuulustelussaan, tarttui Uli riuttaan ja sanoi lypsäjälle, ettei hänellä nyt enää ole aikaa katsastaa vasikoita, täytyy sukia niistä syöpäläiset jonain toisena päivänä. — Viljan puhdistukseen meni tällä kertaa aikaa enemmän kuin muulloin, ja kuitenkin ehdittiin riiheltä tavallista aikaisemmin ja elo oli paremmin puhdistettua kuin ennen. Mutta ahkeroitu olikin tavallista enemmän eikä ollut talvinen vilukaan väkeä vaivannut.
Kun Uli kertoi isännälle, minkä verran jyviä oli saatu, sanoi isäntä, etteivät he kertaakaan ennen tänä vuonna olleet saaneet näin paljoa — vaikka olivat puineet lakoon menneitäkin.
Illalla kun väki istui ruualla, tuli isäntä pöydän luo ja sanoi: "Minun mielestäni olisi mukavinta ruveta vedättämään puita metsästä jo nyt. Hevosia ei tarvita muihin töihin ja sää on hyvä. Ja minun mielestäni sopii olla riihellä ja vedättää puita yhtaikaa, kun vaan osaa hyvin sovitella." Tallimies vastasi, että tiet ovat iljankoiset, hevoset huonossa kengässä; ja toiset tuumivat, ettei sitten riittäisi riihelle kuutta henkeä, enintäin vain neljä ja siten ei selvittäisi riihitöistä ajoissa. Viimein kysyi Jukka, kun ei enää itse osannut vastata mukisevalle palvelusväelle: "Mitäs sinä, Uli arvelet?" — "Kun isäntä käskee, täytyy käydä", vastasi Uli; "tallimies, Hannu ja minä voimme ajaa puita kotiin. Ja kun lypsäjä menee apumieheksi riihelle ja toiset auttavat häntä vuorostaan lannan luonnissa ja karjan ruokinnassa, niin ei puunhausta ole haittaa riihitöille." "No niin, tehdään sitten niin", sanoi Jukka ja meni kiireesti matkaansa. — Nyt purkausi nouseva rajuilma Uliin, ensin yksityisinä säväyksinä, sitten senkin tuhannen tulimaisena pauhuna. Tallimies kiroili: hän ei vain mene puita vetämään; lypsäjä noitui: hän ei niin riuttaan koske; toiset sadattelivat, että he eivät rupea puimaan neljään pekkaan. He eivät anna tässä kohdella itseään raukkoina, he eivät ole mitään koiria, he tietävät mikä on oikeaa, kohtuullista ja tavallista, j.n.e. Vaan kyllä he tietävät hyvin, kenen peliä tämä on: mutta varokoonkin itseään, jos tässä rupee kuudelta soitattamaan (talvella soitetaan iltalevolle kello 3, kesällä kello 6). Moni tänne on jo tullut kuin kuvernööri ja luikkinut pois kuin koira häntä koipien välissä. Halju mies, kiusaa tovereitaan isäntää mielitelläkseen. Mutta ei tässä sellaista kauan siedetä. — Uli ei pakissut monta sanaa, tuumihan vain, että se on tehtävä mitä isäntä on käskenyt. Ja käskenyt on isäntä, eikä hän ja kiittäkööt Jumalaansa, jos eivät talosta lähde huonompina kuin hän. Hän ei kohtele ketään raukkoina, mutta ei hän anna myös itseään raukkana kohdella; hänellä ei ole syytä pelätä ketään heistä. — "Jos emäntä olisi hyvä", lisäsi hän, "ja laittaisi meille kolmelle evästä, sillä me emme kai ehdi metsästä kotiin ruoka-aikaan."
Huomenna lähdettiin metsään. Vaikka tallimies miten murisi ja kiroili, ei auttanut kuin lähtö. Lypsäjä ei tahtonut mennä riihelle ja isäntä pysyttelihe piilosalla. Silloin rohkaisi emäntä mielensä, meni ulos ja sanoi lypsäjälle, ettei lypsäjä hänen mielestään ole niin suuri herra, ettei voi mennä riihelle; oli ne paljon paremmatkin ihmiset maailmassa huiskineet riutan varressa. He eivät voi pitää lypsäjää, joka päivät pitkät kuivailee korviaan päiväpaisteessa.
Niin saatiin puut kotiin, aivan kuin lumouksella. Ja helmikuussa tulivatkin ilmat ja tiet niin huonoiksi että olisi oltu ihmeissä puun haussa, jos eivät puut jo olisi ollut kotona.
Vaikka Uli oli koko päivän ulkotöissä ja raskaassa puuhassa metsässä, sillä hän ryhtyi aina tukalimpaan tehtävään, tahtoen olla etevin työssäkin, ei vain käskemisessä, niin autteli hän kuitenkin aina iltasella kotona naisväkeä huomispäivän ruokia varustettaessa ja lähti joka askareeseen mihin vain emäntä häntä pyysi. Koskaan ei hän luikkinut pyytöjä pakoon ja esti toisetkin luikkimasta. "Kuta enemmän toinen toista auttaa, sitä pikemmin joutuvat kaikki", sanoi hän, "ja onhan selvä, että renkien on autettava naisia ruokia varustettaessa, jos kerran aikovat niitä syödäkin." Ylipäänsä oli hän apuna missä ikinä vain voi- Kun piika perunoita huuhdottuaan ei voinut kantaa koria yksinään tupaan peläten aivan kastuvansa, lähti Uli joko itse avuksi tai käski renkipoikaa siihen toimeen. Ja kun poika ensin ei tahtonut totella ja vitkasteli, opetti Uli häntä vakavin sanoin kuuliaiseksi. "Typerää on", sanoi hän, "se etteivät palvelijat auta toisiaan kun toisen vaatteet ovat pilautua; typerää, jos he ylipäänsä rupeevat toisilleen vastukseksi. Siten tekevät he vasten tahtoaan omankin toimensa vaikeammaksi kuin mitä se oikeastaan on." — Tätä eivät muut tahtoneet käsittää. Niillä oli ylipäätään tuo merkillinen paha tapa, että rengit tekivät kiusaa piioille missä ikinä vain voivat, eivätkä palkolliset koskaan toisiaan toverillisesti auttaneet. Jos naisväki pyysi renkiä avuksi, niin tämä vain virnisteli ja noitui paikaltaan hievahtamatta. Emäntäkin sai usein tyytyä heidän hävyttömyyksiinsä ja kun hän meni valittamaan Jukalle, niin vastasi Jukka: no aina sinulla nyt on valittamista. Hänellä eivät rengit olekaan vaimoväen pikentteinä; niillä on parempaakin tekemistä kuin kuletella kukka-astioita paikasta toiseen. — Uli ei ollut missään talossa nähnyt moista eripuraisuutta. Hänen käytöksensä kummastutti täkäläisiä ja rengit alkoivat kiukkuisesti häntä ivata ja pilkata ja pilkka kasvoi vielä muistakin syistä ihan sietämättömäksi.
Tulevana lauantaina ei lypsäjä tahtonut luoda lantaa, syy oli vain se, että tuo työ oli hänestä vastenmielistä. Hän aikoi jättää lannan luonnin sunnuntaiaamuksi. Uli sanoi, että se ei käy päinsä; ei ole kerrassaan mitään syytä lykätä lannan luontia huomiseen. Sitenhän jäisi talo lauantaina siistimättä, mikä ei ole missään muualla tapana. Ja muuten, sunnuntaina ei pidä tehdä työtä, ei sinun, ei sinun renkis eikä sinun piikas. Kaikkein vähimmin sopii jättää kaikkein siivottomimmat työt pyhäksi. Lypsäjä sanoi: "Oli pyhä tai paha; mitä pyhä minuun kuuluu, minä en luo tänään lantaa." Ulin sisu kiehahti; mutta hän hillitsi kuitenkin luontonsa ja sanoi ainoastaan. "No luonpahan sitten minä."
Isäntä, joka oli kuullut tämän kinastuksen, meni sisään mukisten: "Kunhan tuo Uli ei vain rupeisi kaikessa komentelemaan ja tuomaan uusia tapoja taloon; se ei minusta ole sopivaa. Ainahan sitä ennenkin on luotu pyhinä lantaa eikäpä kukaan ole siitä nurissut. Voisi kelvata se nyt hänellekin."
Ensimäinen sunnuntai uudessa paikassa.
Sunnuntain vastaisena yönä kävi talossa vilinä kuin kyyhkyslakassa. Kun Uli sunnuntai-aamuna tavalliseen aikaansa tuli alas, ei ihmisääniä tanhuilla kuulunut; mutta hevoset hörhöttivät ja lehmät ynyivät eikä lypsäjää ja tallimiestä näkynyt. Uli ruokki karjan ensimäisen kerran, ruokki toisen ja rupesi viimein itse lypsämäänkin, sillä mikään ei ole pahempaa kuin se että jätetään karja määrähetkellä lypsämättä ja ruokkimatta. Kauhistuen näki hän, miten huonosti utaria oli hoidettu; tuskin puoletkaan nännit olivat kunnollisia; hän ajatteli, että lypsäjä ei joko osaa lypsää tai sitten hutiloi. Tuskin oli hän saanut lypsetyksi, niin tuli siihen sadatellen lypsäjäkin ja sanoi, ettei tällä nyt olisi ollut kiirettä, olisihan niillä lehmillä ollut aikaa odottaakin ja jos hän vielä vasta näkee Ulin kykkimässä lehmäin alla, niin antaa hän hänelle sellaisen paukun että ikänsä muistaa lehmän alle lentäneensä. Uli sanoi, että antakoon vaan jos hyväksi näkee; mutta voi olla mahdollista, että hän itse lentää ennen lehmän alle. Muuten hän tahtoi, että lehmät on lypsettävä oikeaan aikaan ja kunnollisesti, jos ei totella, niin on hänen lypsettävä ne itse. On välttämätöntä, että lehmiä vaalitaan hyvin.
— Naisväki ihmetteli kovin: — mikäs nyt maidon näin aikaisin joudutti? Ja Vreneli sanoi: hyvä kun tuli uusi järjestys taloon; olipa jo kauan sitä kaivattu.
Kun huudettiin väkeä ruualle, tuli Uli ensimäisenä paikalleen; tytötkin ilmestyivät vasta myöhemmin, pörröpäinä, siivottoman näköisinä; rengit köntystelivät sietämättömän hitaasti tupaan. Vreneli harmitteli: tämähän nyt on vihoviimeistä odottamista, ei ehdi enää ainoanakaan pyhänä kirkkoon lähtemään. Noista heittiöistä ei kukaan mene kirkkoon; mutta kirkon häväistystähän olisikin, jos tuollaiset sinne menisivät; se vaan on kiusallista etteivät tästä muutkaan heidän tähtensä pääse kirkkoon. — Uli kysyi, miten pitkä matka täältä on kirkolle ja mihin aikaan sinne pitää lähteä, jotta ehtisi ajoissa perille ja missä siellä hänen arvoistensa sopi istua? "Kylläpäs nyt pitäjäläiset pöllästyvät", sanoi Vreni, "kun Glunggestakin joku tulee kirkkoon; meiltä ei siellä ole käyneet moneen herran aikaan. Serkku käy vain kun on pyydetty kummiksi; täti kaksi kertaa vuodessa ehtoollisella ja joka toinen vuosi rukouspäivinä; Liisa (Lisetteksihän sitä pitäisi oikeastaan sanoa) aina kun saa uuden silkkiröijyn; minä silloin kun olen saanut haukutuksi kaikki muut tulemaan oikeaan aikaan suurukselle; muut palvelijat eivät kuuna päivänä, ne eivät muista enempää kuin meidän Virkku tokko heillä sielua onkaan. Mihin ihmeelle hyvä Jumala sellaiset pölkkypäät oikeastaan panneekaan kun he kuolevat; etenkin tuon lypsäjän? Jos minä olisin Jumala, niin haudottaisin minä sitä ensin vähintäin pari sataa vuotta sievedellä ja sitten vasta ottaisin tuon tunnusteltavaksi vieläkö tuo yhä haisee; sittempähän olisi aikaa ajatella mihin hänet panisi. — Mutta Uli", jatkoi Vreneli, "ne nauravat sinulle jos menet kirkkoon, sinä saat taas sietää kiusaa." "Jumaliste", sanoi Uli, "eipähän minun tarvinne hävetä sitä, että menen kirkkoon; ja jos en voi olla täällä, niin menen matkaani. Tämä palkka ei tule niin isoksi että sen vuoksi unohtaisin sieluni."
"Oikeassa olet", vastasi Vreneli; "mene nyt vaan. Kumpa minäkin pääsisin mukaan. Mutta kun taas pidän niille pahuuksen puupäille aika saarnan, niin ehkäpä ensi pyhänä pääsen kirkkoonkin."
"Miksei isäntäkin huomauta tällaisesta?" kysyi Uli; "minun isäntäni, se patisti meitä kirkkoon, tahdoimmepa tai ei."
"Serkku sanoo", vastasi Vreneli, "ettei hän ole heidän sielujensa paimen; kunhan vain tekisivät kunnollisesti työnsä eivätkä varastaisi, niin hyvä olisi; mutta minkäs niille mahtaa." — "Sitä minäkin", sanoi Uli, "että minkäs hän niille mahtaa. Jos ei joku muu, niin ei mahda hänkään, hän on siihen liian heikko." —
Uli varustautui toisten pilkasta piittaamatta matkaan, pisti virsikirjan jakkunsa taskuun ja lähti menemään kirkkoon. Toiset virnistelivät hänelle ja sanoivat: "Nyt sitä mennään Üfligeniin näyttämään uutta isäntärenkiä. Taitaapa luulla ihmisten ihan nousevan penkeille häntä töllistelläkseen. Mutta ompa näitä nähty tällaisia teikareita ja parempiakin. Ehkäpä se luulee, että pappi vetää hänet saarnaansakin."
Vreneli oli, ehkä sattumalta, ehkä tahallaan, seisonut oven takana katsellen Ulin menoa ja hän sanoi toisille: "Kukaties pappi paremminkin vetää saarnaansa huoripukit, laiskurit ja valehtelijat, — ja siksipä te ette kirkkoon uskallakaan mennä. Kaipa ajattelette, etteivät tällaiset sielulta ja ruumiilta saastaiset köntit ole kirkkoon kelvollisia." — "Kuulepas", vastasi yksi, "hävytön sinä olet suultasi ja kyllä sinulla on kitaa, mutta kylläpä häntä nyt haluatkin, muuten et sillä tavalla puhuisi. Et sinä ole parempi kuin muutkaan, muuten olisit mennyt kirkkoon sinäkin. Kylläpäs nyt ajattelet, että kun tuon kanssa nyt kerran pääsisi kirkkoon ja vihille, niin riittäisi se matka ijäksi. Sitten saisi kirkko kyllä jäädä sinulta rauhaan." — "Se ei kuulu sinuun; ja en ainakaan sinun kanssasi tahdo vihille; ennen menen vaikka minkä ravin retkun kanssa kuin sinun", sanoi Vreneli ja kiisi ulos tuvasta kuullen hurjan naurun takaansa kajahtavan.
Uli sai pian matkaseuraa ja paljon oli väkeä koulutalon ympärillä, jonka lähellä kirkko oli. — Tuo kuuluu olevan Glunggen uusi isäntärenki, sanoi toinen yhtäällä, toinen toisaalla. Saas nähdä, miten kauan se siellä pysyy. — Ei siellä isäntärengit ole sietäneet kauan olla. Kaikilla muilla työläisillä on siellä ollut hyvä olla; mutta isäntärenki saa aina vastata kaikesta. Jos hän tulee toimeen palvelijain kanssa ja tulee samallaiseksi kuin hekin, niin vahtii Jukka häntä kuin poliisi kunnes saa ajetuksi hänet talosta. Jos isäntärenki taas vaatii järjestystä ja hoitaa tilaa vähänkin kelvollisesti, niin tekee palvelusväki tenän ja Jukka tulee viimein epäluuloiseksi ja tuumii, että nythän se rupee jo ihan isännäksi. Eikä se auta isäntärenkiä, vaan komentelee häntä kunnes hän laputtaa tiehensä. Sitten jälestä isäntä tosin katuu ja koettaa saada häntä takaisin; mutta jos saa, niin alkaa sama peli taas uudestaan. Kyllä se on koko jäkkä se Jukka.
Jokaisella oli oma tarinansa Jukasta: millainen se oli ollut sille ja sille ja mitä se ja se oli tehnyt puolestaan Jukalle; ja kaikki kehoittivat Ulia katsomaan Glunggessa vain hyvin eteensä eikä kiusaamaan itseään turhaa. Niin hän tekisi, jos olisi järkevä!
Ulilta meni ihan pää sekaisin näistä puheista eikä hän jaksanut kuunnella saarnaakaan kunnolleen. Kokemus jo todisti kaikki nuo jutut tosiksi, ja Glunggen olot tuntuivat hänestä nyt yhä harmillisemmilta ja räikeämmiltä; ja ne rupesivat tuntumaan jo ihan sietämättömiltä. Hän ei kai usein vasta pistäne nokkaansa kirkkoon, ajatteli hän, muuten hän ei jaksa sietää elämäänsä.
Kun hän synkeänä ja raskain mielin lähti kulkemaan kotia kohti, niin paistoi aurinko niin lempeästi ja lumi kimalteli niin puhtaana ja valkeana ja niin tuttavallisesti hypähtelivät ja lentelivät punatulkut tien varrella että hänen tuli oikein mukava olla; ja hänestä tuntui ihan kuin kulkisi hän nyt entisillä palveluspaikoillaan ja Johannes astelisi tässä hänen vieressään puhellen hänen kanssaan. Ja silloin oli hän kuulevinaan kuin Johanneksen sanovan: "Muistatko sinä vielä noita kahta ääntä, jotka aina ihmiselle puhuvat; noita, joista toinen viettelee pahaan ja toinen kehoittaa hyvään? Ja muistatkos sinä, että se viettelevä, liehakoiva ääni on kiusaajan ääni ja paratiisin käärmeen ääni ja että se koettaa tehdä ihmisen yltiöksi ja johtaa hänet harhaan oikealta polulta ja nauraa sitten jälestäpäin, kun on saanut hänet onnettomuuteen ja häpeään. Muistatko, että se on karkoitettava pois luota sanoen: Mene pois, Saatana! kuinkas minä niin paljon syntiä tekisin että rikkoisin Herraa minun Jumalatani vastaan." Niin oli Uli kuulevinaan Johanneksen puhuvan; ja silloin ajatteli hän, kuinka ihmiset, jotka olivat tulleet kuulemaan Jumalan sanaa parantuakseen, olivat häntä vietelleet puheillaan pahaan ja tehneet hänet yltiöksi. Ja nyt hän älysi, ken noiden ihmisten suun kautta puhui ja mihin heidän puheittensa muistaminen hänet johtaisi. Hän älysi, että hänen on tukittava korvansa heidän sanoiltaan. Ja sitten alkoivat häntä melkein kauhistaa nuo ihmiset, jotka sanovat kokoontuvansa kuulemaan Jumalan sanaa ja palvelemaan Jumalaa ja tulevatkin palvelemaan Jumalan asemasta perkelettä. Parantamatta itseään ne koettavat suistaa vielä muitakin synnin syvyyteen. Hirveää on, ajatteli hän, kun kirkkotiestä tulee ihmisille helvetin tie; ja hirveää, kun ihmisellä on sellainen sydän, että se muuttaa Jumalan sanan myrkyksi ja antautuu saatanalle silloin kun ihminen luulee palvelevansa Jumalaa. Ja hän tuli jälleen rohkealle ja hyvälle tuulelle, kun tiesi vapautuneensa ja päässeensä näillä ajatuksillaan taas oikealle ja turvalliselle tielle. Mutta kuitenkin häntä hävetti, että hän näin helposti oli ollut melkein langeta viettelykseen ja hän ajatteli, että ihminen on kuin onkin ruoho, jota tuuli häilyttää. Välttämätöntä on siis valvoa ja rukoilla ettei kiusaukseen lankeisi. Nyt tiesi hän jo, mihin se ihminen joutuu, joka ei aina valvo ja rukoile; kiusausten moninaisuuden vuoksi hänestä tuntui ihmeeltä, ettei pahuus ole ihmisissä vieläkin suuremmassakin vallassa kuin mitä se yleensä on.
Murkinoidessa kärsi hän vihoittelematta toisten pilkat: eikö häntä haluttaisi mennä vielä kiertokouluunkin ja ruveta pänttäämään katkismusta päähänsä? Ja hänhän tässä nyt saisi rukoilla kaikkien muidenkin puolesta; ja nythän on mukavaa, kun heillä on talossa ihan oikea pappi; sehän se nyt rukoilee, niin ettei muiden tarvitse!
Noin ne uskaltavat pilkata! ajatteli Uli. Uli ei ollut uskonut, että missään maailmassa olisi näin jumalattomia; että jumalattomuus esiintyisi näin julkeassa muodossa ja että näin peittelemättä vainottaisiin sitä, joka tahtoo palvella Herraa. — Sillä Uli ei tiennyt, että kaikki ne, jotka vaativat vapauksia, uskonnonvapautta, omantunnon vapautta, ne vaativat sitä vain niin kauan kunnes itse pääsevät tämän suvaitsevaisuutensa avulla valtaan. Sitten ne rupeevat despoottisiksi ja väkivaltaisiksi omantunnon ja uskonnon pakon suojelijoiksi, armotta, siekailematta, kuten kävi Ranskan vallankumouksessa. Ja merkillistä: jumalattomuus on kaikkein suvaitsemattominta juuri silloin kun se on saanut oikeuden ilmetä peittelemättä ja julkisesti. Se ei siedä jumalisuutta minkäänlaista ja se vainoo sitä kaikilla keinoilla; se selittää uskon- ja omantunnon vapaudenkin siten, ettei muka kellään ole oikeutta elää hurskaasti ja omantunnon mukaisesti. — Kukapa ei tuota mahtiin pyrkivää jumalattomuutta tuntisi ja sitä väkivaltaa, jota se nykyään alkaa harjoittaa?
Syötyä meni Uli yliskamariinsa, kylmään ja pimeään. Hän otti arkkunsa kätköstä raamatun; se oli kaunis kirja, entinen emäntä oli sen lahjoittanut muistoksi hänelle. Kirjaimet siinä olivat isot ja sivut suuret ja komeisiin kansiin se oli sidottu. Hän avasi heti ensimäisen luvun ja luki luomishistoriaa, kummastellen ihmeitä, jotka Jumalan käsi oli tehnyt, kummastellen miten viisaasti kaikki oli laadittu, miten ääretön on avaruus, jonka asukkaiksi Jumalan kaikkivalta on asettanut tähtien lauman. Hän iloitsi paratiisin ihanuuksista ja kuvitteli mielessään millaista oli elää tuossa ihmeellisessä laaksossa, jota ikuinen rauha vartioi ja joka ei vielä ole kokenut syntiä ja turmiota. Hänen mielikuvissaan kuvautui paratiisi ihanaksi auringonpaisteeksi, taivaalliseksi, pyhäksi sunnuntairauhaksi, joka näkymättömänä, ja kuitenkin kaikki kirkastavana verhona leviää kauniin puutarhan ruohikoille. Hän näki sielunsa silmillä hyvän ja pahan tiedon puun taivasta tavoittelevana, tummana kuusena hopeisten vetten partaalla. Hän näki kultaisten omenain kuultavan tummien havujen välistä, näki kirjavan käärmeen kimaltelevan tummien oksain lomista, näki sen leikittelevän kultaisella omenalla ja maistaa maiskuttelevan sitä silmät haluja kiiluen. Ja kauas hohtivat nuo silmät kuin kaksi liekkiä. Ja niihin silmiin katselivat toisetkin silmät; ja Uli näki vanhan ihmissuvun nuoren äidin kulkevan kevein askelin tuon kohtalon puun luo. Ja somastipa kiemurteli ja ihanasti kimalteli käärme tummien havujen seasta ja suloisesti maistaa maiskutteli se upeaa hedelmää. Ja yhä ihastuttavammin kimaltaen kiemurteli se puun ulko-oksalle, keinui ja kaarsi halukkaasti kaulaansa. Ja välkkyvin silmin katsoi ylös puuhun nuori äiti. Käärme oli niin upean komea, hedelmä tuoksui hyvältä ja näytti makealta ja hehkuva halu tulvahti äidin rintaan. Silloin kaartelihe käärme yhä lähemmäksi häntä ja kieritteli kauniimmat hedelmät hänen jalkoihinsa ja houkutteli suloisin äänin äskensyntynyttä halua iloisesti nauttimaan. Imarrellen ylisti se naisen kelvollisuutta ja ihanuutta ja moitti katkerasti Isän Jumalan kateutta, joka ei suonut hänelle tätä nautintoa ettei hän tulisi yhtä ylhäiseksi kuin hän itse. Hän näki miten nuo myrkynsuloiset sanat kasvattivat naisessa himoa, miten se himo paisui ja miten tuo imarteleva ääni tukahutti naisen muistosta Isän Jumalan käskyt. Hän näki miten Eeva maistoi hedelmästä uteliaan arasti ja miten kiihkeästi hän sitten tahtoi myös Aatamia synnin tekoon. Hän näki, miten sitten jokin synkeä varjo, synkeä, salaperäinen pilvi, laskeutui laaksoon ja verhosi sen. Autiona ja karuna levisi maan piiri hänen edessään, ja otsansa hiessä näki hän esivanhempamme synkeinä ja väsyneinä raatavan ensimäistä peltoaan, näki nuo viettelijän äänen ensimäiset uhrit, äänen, joka houkuttelee ihmisrukat hylkäämään Isän Jumalan käskyt ja palkitsee heitä sitten kurjuudella.
Niin istui Uli kylmässä kammiossaan tutkien pyhää kertomusta ja näki mielikuvituksessaan kaikki kertomuksen kohtaukset ihan ilmielävinä edessään. Hän ihan unohti olevansa Glunggessa, hän oli olevinaan paratiisissa, vanhan heisipuun takaa piilosta katselemassa esivanhempamme tekoja. Silloin lensi ovi yhtäkkiä auki ja raaka ääni jörähti: "Papin töissäkös sinä yhä olet!" — Vaikkei Uli ollutkaan heikko hermoiltaan, niin säpsähti hän kuitenkin tuon äänen yhtäkkiä kajahtaessa; hänestä tuntui kuin olisi enkeli Mikael yhtäkkiä tullut ajamaan häntä Aatamina paratiisista. Mutta sitten hän huomasi, että tulija olikin vain yksi rengeistä; ne olivat hakeneet Ulia jos jostakin, mutta eivät olleet uskoneet, että hän olisi täällä, kylmässä hökkelissä; ja Ulia pyydettiin tulemaan karjanhoitajan tupaan. Uli nousi ylös ja nyt vasta tunsi hän, että hän oli kylmästä ihan kangistunut. Mitä hänellä siellä? kysyi hän. Hänen piti vain tulla, sanoi toinen, sittenpähän näkisi. —
Karjanhoitajan suuressa, lämpymässä tuvassa, joka oli läheisessä, vanhassa rakennuksessa, olivat kaikki palvelijat koolla, olivatpa yksin piiatkin. Jotkut löivät korttia, jotka olivat niin likaiset kuin kymmenen vuoden vanhat karjanhoitajan housut; toiset makailivat rötköttivät uunilla. Kiroukset ja rivoudet olivat tässä hauskutuspelissä valttia. Kun Uli astui sisään, huudettiin hänelle täyttä kurkkua, että hänen pitää toikata viinaa tai viiniä, kumpaa vain tahtoo. Niin ovat tehneet aina uudet isäntärengit. Sillä heistä se riippuu, voiko Uli pysyä talossa vai ei; he toimittavat hänet pian hiiteen, jos ei hän rupea elämään ihmisiksi. —
Uli ei ensin tiennyt, miten olla kuin eleä. Hän sääli rahojaan, häntä ei lainkaan huvittanut ruveta heidän kanssaan yhteen koplaan, eikä hän heitä myös pelännyt: mutta eihän hän voinut olla itarakaan. Ja viimein ajatteli hän, että ehkäpä ne sitten saa paremmin tottelemaankin kun nyt antaa niille vähän myötä.
Päätettiin siis lähteä illallisen jälkeen ravintolaan; ja nuo heittiöt, joilla ei ollut aikaa pukeutua kirkkoon, niillä oli nyt yllin kyllin aikaa pukeutuakseen ravintolaa varten. Nuo hulttiot, jotka olivat liian laiskoja nousemaan ajoissa ylös Jumalan ja sieluparkainsa vuoksi, ne olivat nyt riemulla valmiit uhraamaan monen tunnin levon viinipöntön ääressä. Kun koko kopla oli pukeutunut illalliselle pyhätamineisiin ja koska tytöt kiirehtivät aterioimista, niin kummasteli Vreneli, mikähän heillä nyt on mielessä? — Ravintolaan tässä mennään kaikki, vastattiin; Ulin on toikattava. — Vreneli ei ollut yhtään hyvillään. Hän ei tahtonut ymmärtää, miten Uli saattoi sellaista tehdä. Jokohan se nyt rupee heidän kanssaan yksiin, jokohan se kyllästyi ponnistelemaan vastahakaan? Vai oliko antanut ajaa hulluuksia päähänsä? — Kiihkeästi halusi Vreneli siitä selvyyttä. Hyvin kärttyisenä istui hän illallispöydässä ja vastaili kovin jörösti kaikkiin puhutteluihin. Ja kun Uli ennen lähtöä kysyi: "Vreneli, etkös sinäkin tule mukaan?" niin vastasi Vreneli, että hän häpeisi lähteä ravintolaan mokomain ketkaleiden kanssa; oli hän nyt toki siksi hyvä. Ja kun Uli oli menossa ovella, huusi Vreneli vielä hänelle jälestä: "Varo itseäsi, jos uskot neuvoani!"
Matkalla ja ravintolassa koetti jokainen Ulia liehakoida. Ihan kilpaa tungeskeltiin hänen ympärillään; yksi ylisti hänessä yhtä avua, toinen toista. Silloin tällöin sanoi joku tosin moitteen, mutta siksi, että toiset voivat kehua häntä yhä uhemmin. Lypsäjä tuumi, ettei hän ollut nähnyt niin ainoaa, joka osasi lypsää paremmin kuin Uli; ja tallimies sanoi, että kuskina ei hän monia pelkää, mutta puunajossa oli Uli ollut tuhtimpi häntä. Ja kun nuorin renki sanoi, että olisipa hauska nähdä, pystyykö Uli etu-niittäjäksi ja että siinä he hänet varmaan panisivat kuumille, niin sanoi toinen, ettei hän halunnut lainkaan ruveta Ulin kanssa kilpasille, sillä hän tiesi jo etukäteen saavansa köniinsä. Ja kun toinen piika valitti, että Uli on niin ylpeä ettei ollenkaan tahdo seurustella näin halpa-arvoisen kanssa: vaan kyllä hän jo tietää, kehen Uli on silmänsä iskenyt; — niin silloin sanoi toinen: hänellä ei ole Ulissa moitteen sijaa; niin avuliasta ja höyliä poikaa ei hän ole ikinä nähnyt. Ja hän ei pidäkään mokomista, jotka heti ihan alusta jo luulevat saavansa tehdä mitä tahansa. Ja eihän Uli ole täällä vielä ollutkaan kuin viikon ajan: mitenkäs hän saattaisi tietää, kenen kanssa täällä saa seurustella ja ken oikeastaan on hänen ystävänsä, ken ei. —
Niin kehuskellessa katosi mitta viiniä toisensa jälkeen eikä Uli voinut lopettaa kemuja. Kehujen jälestä alettiin tehdä ehdotuksia ja sanottiin, että pian saa Uli nähdä, ketkä tässä hänen parastaan tarkoittavat. Eihän Ulin pidä olla narri ja ajatella, että täytyy katsoa isännän etua, ei Ulin pidä tuppautua hänen asioihinsa. Isäntä itse, hän ei sitä tahdo. Ja sitä, joka tarkoittaa enemmän hänen parastaan, väijyy se pahimmin. Mutta jos tekee vain oman nokkansa mukaan ja pullikoi aina vain vastaan kun se jotain sanoo, niin alkaa se vähitellen pelätä ja antaa arvoa toisellekin. Mitäs Uli olisi niin hullu ja kiusaisi itseään ja muita turhaan, tyhjänpäiten! Ei edes sen oma poika lellittele sitä; se vain nauraa kun saa ukkoa jutkautetuksi. — Jos vaan tässä ollaan sovussa, niin hätäkös elää! Mutta ei pidä olla sellainen kuin entinen isäntärenki: se tahtoi itse kaikki eikä suonut muille mitään. Ja siksipä hänelle kävikin niinkuin kävi! Jos olisi antanut vähän muillekin, olisi saanut olla ihan rauhassa; Jukka ei olisi tiennyt mistään mitään.
Näitä juteltiin, kerrottiin Ulille. Uli joutui ihan ymmälle: olivatko nämä tosiaan samoja ihmisiä, jotka koko viime viikon olivat häntä jos jotenkin kiusanneet? Onneksi hän muisti vielä aivan tuoreesti tämän päiväiset tapahtumat; muuten olisivat nuo liehakoimiset ja viini hänet ihan sokaisseet. Onneksi hän muisti myös Vrenelin neuvon ja oli varovainen, vaikkei voinutkaan olla ajattelematta: parempia nämä ihmiset sentään ovat kuin mitä minä ensin luulin; parempia kuin miltä ne alussa näyttivät. Ja kuitenkin ajatteli hän, että pahoin nyt käy, jos hän ei heistä tällä kertaa kunnolla pääse erilleen!
Viimein ei ravintoloitsija enää tahtonut antaa lisää viiniä, sillä laillinen aika oli lopussa. — Siinä ravintolassa näet vielä muistettiin laillista aikaa. Mutta missä ajasta ei piitata, olkoon se sitten talo, virasto tai hallitus, siellä hoidetaan toimet huonosti. Voi mikä surkea laitos onkaan larvien hoitama hallitus! Huonoinkin ihminen häpeää käydä hutiluksen asussa ja vie vähilläkin kolikoillaan ryysynsä räätälin paikattavaksi; mutta lorvehtijain hallituksessa, siellä häärivät herrat pyylevinä ja paksuina kaikessa rauhassa ja tietävätpä vielä arvonsakin! — Hyvä Jumala, tyytenkö he ovat unohtaneet, että maailma halveksii lorvehtijoita! Mutta mies, joka ei piittaa ajasta, hän on sokea kuin pöllö ja hän lähtee köppelehtimään ihmisten nähtäväksi ja valtateille sellaiseen aikaan, jolloin hänen olisi parasta puikkia pankon alle! —
Kun Uli raskaasti huoaten maksoi tuon melko ison laskun, menivät hänen kestittävänsä toinen toisensa jälkeen ulos. Vain yksi rengeistä jäi hänen luokseen. Ulkona oli pimeää kuin säkissä, lunta satoi taivaan täydeltä: tuskin näki tuumaa eteensä. Ulin toveri sanoi nyt vievänsä Ulin vielä sellaisen likan akkunan alle, jonka luona voi ehkä pistäytyä vieraissakin. Hän oli tuttu joka tytön kanssa tällä kylällä ja joka akkuna hänelle aukeaa, ei koko pitäjässä ole monta kammiota, missä hän ei olisi pistäytynyt. Uli teki tenää, ja sanoi että hän on vielä outo näillä mailla ja ettei häntä huvita väristä tuntemattomien tyttöjen akkunan alla; pitäisi vain joutua toisten jälestä kotiin, ne olivat jo lähteneet edeltä ja jättävät. —
"No tule nyt vain sentään minun kanssani ainoastaan pariksi silmänräpäykseksi, ihan tuohon lähelle; ei ole kuin puolen sataa askelta tiestä. Saas nähdä, onko sillä talontyttärellä vieraita tänään vai ei! En minä viivy niin viittä minuttia." —
Uli meni. Tuskin ehti hän tieltä pimeälle kujalle, niin lensi halko sohahtaen hänen korvallisensa ohi; joku iski häntä niskaan, toinen isku sattui olkapäähän. Ripeästi hamusi Uli pimeässä ja sai kynsiinsä halolla hosuvan käden. Tempaisi halon kouraansa ja lyödä huimasi sillä pari kertaa ympärilleen niin että luut raski; paiskasi sitten jonkun ahdistajan edestään aidan yli ja katosi itse kuin tuhka tuuleen. — Siellä täällä yhä lyödä huiskittiin ja sitten supatettiin: Älä, älä helvetissä, minähän se olen! Missä se on, minne se meni? En tiedä, piruko sen vei! Tulehan ja auta tallimiestä minun kanssani, se sai jo tarpeekseen. Verta torottaa minusta kuin siasta; vaan kyllä saa se saatana vielä voiteensa! Juostaan edelle, odotetaan ovella. Johan nyt on piru, jos ei sitä siellä saada kynsiin. Siellä se löylytetään, jotta tietää syyhyneensä. He juoksivat, pylleröivät kuopissa, ja odottelivat Ulia ovella, mutta Uli ei tullut. Viimein he alkoivat pelätä: jospa se nyt venyykin jossain ojassa tiedottomana ja vielä paleltuu! Kiireesti he puikkivat kammioihinsa ja tallirenki kiroili kiroilemistaan: sellaista hiiden paukkua ei hän ollut saanut eläissään; ja paleltukoon Uli, jos paleltuu! Kunhan ei vain ruvettaisi syyttämään heitä kun he olivat lähteneet ravintolasta yhdessä hänen kanssaan. Kylmä olisi nyt olla tiilenpäitä lukemassa.
Huomisaamuna säikähtivät he kauheasti kun Ulin ääni tavalliseen aikaa kajahti herättäen heitä työhön. — "Näetkös nyt, eikö elä se koira vielä!" sanoi tallimies lypsäjälle. "Miten pirulla se tuli kotiin?" Ei kukaan tiennyt. He kysyivät Ulilta, milloin hän oli tullut kotiin; he olivat muka odottaneet häntä kauan, vaan turhaan. Uli oli kai ollut tytön luona? Sitten kertoi Ulin toveri, mitä heille oli kujassa tapahtunut, ja moitti Ulia, joka muka oli jättänyt hänet pulaan ja juossut itse pakoon välittämättä vaikka hänet olisi kuoliaaksi pieksetty. Uli vastasi vain, että oma pää se on ensinnä vaarassa. Hän ei muuten tiennyt miten toista auttaa, kun toinen itse oli heti nujakan alussa kadonnut kuin tuhka tuuleen. Toiset tekeytyivät aivan viattomiksi ja tuumivat vain, että olisivatpas he olleet siellä, niin kyllä olisi hätyyttäjille näytetty.
Uli ei ollut tietävinäänkään, ei edes kysellyt mistä he olivat saaneet kuhmuja, eikä kertonut tarkemmin kotiin tulostaan. — Vreneli, joka peloissaan oli valvonut odotellen juhlijain palaamista, oli kuullut Ulin tulevan yksinään ja ensimäisenä kotiin; ja sitten oli Vreneli nukkunut. Aamulla näki hän sinisiä kuhmuja muutamien pääkuorissa ja sivumennen sanoi Uli hänelle: "Kiitosta vain, oikeassa olit." Enempää ei hän voinut puhua. Vreneli tuli tietysti uteliaaksi ja toiselta tytöltä, joka oli vähän kuin Ulin puolella, onnistui hänen saada viimein tietää, että oli punottu juoni ja päätetty pieksää Uli oikein kunnolla sitten kun ensin oli juotu hänen rahoillaan ja saatu kehumalla hänen epäluulonsa katoamaan. Oli koetettu pieksää hänet kylässä, jotta sitten olisi voitu lykätä syy kyläläisten niskoille. Mutta tyttö ei tiennyt, mitä sitten oli tapahtunut eivätkä tienneet sitä oikein muutkaan. Oli paukautettu pari kertaa, tallimies oli pyörtynyt ja toinen renki oli lentänyt vankkurien alle kuin tykin kidasta; lypsäjä sai sellaisen reiän päähänsä että veri puhalsi kuin ruiskusta. Mutta Uli katosi, niin että ne jo luulevat, että ovat itse lyöneet toisiaan. Olivat vahtineet Ulia ovellakin, mutta Ulia ei kuulunut. Vaan tänä aamuna oli Uli tullut heitä herättämään ja he eivät tienneet mistä ja milloin se oli tullut kotiin. Eivätkä tytötkään, jotka olivat jääneet jälemmä tielle, olleet Ulia nähneet, eivätkä kuulleet. Tänään vuodetta korjatessaan oli tuo tyttö nähnyt verta Ulin pieluksella, joten hän arveli, että kyllä kai se Ulikin oli nujakassa ollut, mutta hän ei ihmeekseenkään tiennyt, miten siinä oli käynyt. — Eikä kukaan heistä siitä tietoa saanutkaan. Ei saanut vielä Vrenelikään, kunnes Uli sittemmin sattumalta hänelle kertoi, että hän, karistettuaan ensin kimpustaan yhden ahdistajan, oli mennyt erääseen vajaan, kun oli liian vanha tapellakseen tosissaan. Ja vajassa, aivan lähellä pukareita oli hän sitten kuullut kaikki heidän tarinansa ja tuntenut heidän äänensä ja kiiruhtanut ennen heitä kotiin sillaikaa kun he holhoilivat pyörtynyttä tallimiestä. Hänen oli tosin tehnyt mieli ruveta itse vahtimaan ovelle, mutta viimein oli hän ajatellut, että ties mikä onnettomuus tästä vielä voi tulla; ja mukavinta on mennä makaamaan. Ja tästä tapahtumasta oli Uli taas saanut nähdä, kehen tässä talossa voi luottaa ja millaisia täkäläiset muut ovat.
"Älä vain pelkää äläkä rupea kenenkään seuraan ja toimita tehtäväsi kunnolla, niin kaikki käy hyvin", sanoi Vreneli. Mutta ei malttanut Vreneli olla kertomatta emännälle, mitä oli tapahtunut ja miten palvelusväki vainosi Ulia ja Vreneli sanoi, että pitäisi pitää hyvää vaaria Ulista; muuten se ehkä vielä menee matkaansa, jos hyväksi näkee. Uli näyttää kunnon pojalta ja hän pitää töistä hyvää huolta; mikä tietää, tokko koskaan enää saataisi hänen vertaistaan renkiä. "Pitää koettaa", tuumi emäntä, "tehdä kaikki voitavansa. Kunhan ei tuo ukko vain olisi noin kummallinen. Sille ei ole kukaan mieleen."
Uli saa valtaa kotona ja vainioilla, kukaties eräissä sydämissäkin.
Seuraavana sunnuntaina kutsui emäntä Ulin pikkutupaan. Jukka oli lähtenyt poikansa luo Lisetten kanssa, (mutta Liisaksi häntä vaan tavallisesti kutsuttiin!) kun tytär oli tahtonut sinne tanssiaisiin ja kiusannut ennen lähtöään ompelijattaret, räätälit ja suutarit puolikuoliaiksi laitattaessaan itseään kauniiksi. Ja kun ei sekään auttanut, oli hän itkenyt ja saanut puistatuskohtauksia: Weltschlandissa, ruikutteli hän, oli hän aina ollut kaikkein kauniimpia ja täällä ei auttanut mikään vaikka ompelijoille miten tuhlasi rahoja. Mutta nämä räätälit ja ompelijattaret eivät, Herra nähköön, osaakaan tehdä mitään ja hänen mielestään ei täällä saa kunnollista kangastakaan kuten Weltschlandissa. Ottipa siellä mitä vaatetta tahansa, aina se vain puki, vaikka puettava olisi ollut kuin variksen pelätti. Vaikka hän olisi pukeutunut Weltschlandissa miten vaatimattomasti tahansa, olivat pensionaatin rouvat, joiden luona hän asui, aina sanoneet: "Oi miten sievää, oi miten kaunista, oi miten elegantti vartalo, miten ylevät kasvot, totisen totta, hän on enkeli!" Ja täällä hänelle sanotaan: "Voi miten sinä raukka olet kalpea, voi miten sinä olet laiha kuin humalaseiväs!" Sellaista tullaan hänelle sanomaan!
"Uli", sanoi emäntä, "otapas nyt tästä, juo, ota leipää ja silavaa jos tahdot." "En minä nyt", sanoi Uli, "minähän olen ihan vasta syönyt. Mutta minulla olisi vähän kysyttävää emännältä ja jos ei se ole emännän mieleen, niin pitää vain heti kieltää, en minä siitä ole millänsäkään; minä tiedän kyllä, ettei se ole tapana tällä paikkakunnalla — — mutta sitähän minun vain piti kysyä, jos uskaltaisi, että eikö emäntä antaisi minun olla pyhäiltapäivinä tuvassa silloin kun en ole isännän asioilla kylillä? Minä en menisi mielelläni muun väen seurapaikkoihin, tietäähän sen, mitä siellä on. Enkä tahtoisi maatakaan koko iltapäivää. Lukisin mielelläni pyhinä vähän raamattua ja kirjoittaisin jonkun rivin entiselle isännällekin, mutta minun kamarissani on niin kylmää." — "Ai, tosiaankin", sanoi emäntä, "niin tosiaankin; ei suinkaan Jukka siinä tenää tehne eikähän siitä ole haittaa Liisallekaan. Sinä et ole sellainen kuin muut; saavat minusta nähden rännätä missä tahansa. Ruuan valmistamisessa ja vyyhteämisessä ei kukaan ole niin innokas auttamaan kuin sinä. Ja ylipäätään, jos pysyt yhä sellaisena kuin tähän asti, niin olen minä sinuun erittäin tyytyväinen ja Jukka myös. Mutta se ei vain osaa ilmaista mieltään ja jos se onkin välistä vähän kummallinen, niin ei sinun tarvitse siitä välittää, sinä teet vaan töitäsi kuten ennenkin." Puhellessaan Ulille näin, pakotti emäntä hänet ottamaan vielä vähän kinkkua ja maistamaan pullosta ja pyysi Ulia hommaamaan huomenna kaikessa hiljaisuudessa jyviä jauhoksi sioille; eikä tarvitsisi Jukankaan saada kaikkea tietää. Eihän se ukko tosin häneltä tätä kieltäisi, mutta se nurisee kuitenkin emännälle alituiseen, että hän muka kuluttaa liiaksi eloa sianruokiin. Vaan eihän emäntä mitä tuhlaa ja syöhän Jukka itsekin niiden sikojen lihaa yhtä hyvin kuin hän, eikähän tämä nyt mikään suuri synti ole.
Vrenelikös katseli ihmeissään kun Uli tuli tupaan kirjoitusvehkeineen. "Mitäs sinä aiot?" kysyi hän. "No, emäntä lupasi minun olla täällä sunnuntai-iltapäivinä", sanoi Uli; "karjanhoitajan luona en voi olla, yläällä on liian kylmä ja ravintolaan en tahdo mennä joka sunnuntai." Vreneli lähti emännän luo ja sanoi, ettei hän tahdo sanoa Ulista mitään pahaa; mutta muistakoonkin emäntä sitten, että se on hänen syynsä, jos aletaan juoruta; ja kyllä kai serkkukin ällistyy, kun näkee Ulin tuvassa kuin kotonaan. "Hupakko", sanoi emäntä, "minkäs minä sille voin, kun hän niin kohteliaasti pyysi? Ja eihän hänkään ole mikään koira, niin sanoakseni, vaikka renki onkin, ja onhan toki parempi, että hän on täällä kuin karjanhoitajan koplassa meitä pilkkaamassa ja vehkeilemässä meitä vastaan." "Miten vaan", vastasi Vreneli, "en suinkaan minä; mutta muistakin sinä sitten, ettei se ole minun syyni jos aletaan jos jotain juoruta, se on sinun."
Mutta Jukkaa harmitti kovasti kun hän seuraavana sunnuntaina näki Ulin asettuvan tupaan, ja muori parka sai sietää monet pistosanat, ihanpa patistettiin häntä käskemään Ulia tuvasta uloskin. Mutta siihen ei hän vaan suostunut. "Sano itse Ulille", vastasi hän Jukalle. Mutta ei haluttanut Jukkaa sanoa.
Pahimmin nyrpisteli nokkaansa Liisa. Hän kaivoi tavallisesti joka iltapäivä säilöistään korunsa, ihaili niitä ja sulloi ne takaisin kauniisiin rasioihin: koralleja, silkkilankaa, hienoja ketjuja, sormuksia, kullalla kirjailtuja hopeahakasia, kauniita kankaita, tikattuja eduksia j.n.e. Kun hyvin sattui, oli hänellä monasti koko pöytä, vieläpä tuolitkin täynnä hepennyksiä. Hän katseli korujaan yhtä toisensa jälkeen vasten päivää ja koetteli niitä milloin päähänsä, milloin selkäänsä, ja muiden oli silloin lausuttava hänelle, mikä häntä paraiten puki. Ja sen päätti hän sitten ottaa ensi pyhänä koristeikseen. Mutta kun hän tätä peliään piti melkein joka iltapäivä maanantaista lauantaihin saakka, niin ehti hepennys viikon varrella vaihtua jos minkinlaiseksi; sillä hänen kustannuksellaan kujeiltiin paljon. Vanhemmat eivät uskaltaneet häntä hiukkaakaan moittia, sillä jos sen tekivät, alkoi Liisa mekastaa tai rupesi vuoteen omaksi ja sanoi kuolevansa pois koska häntä muka aina vainotaan. Sitten täytyi noutaa lääkäriä ja siitäkös syntyi hiton puuhat.
Vreneli ja Liisa eivät olleet kovinkaan rakkaissa väleissä. Liisa kohteli Vreneliä ylimielisesti kuten köyhää sukulaista ainakin, joka syö armoleipää, eikä ajatellut, että kaikki talouden huolet olivat oikeastaan yksinomaan Vrenelin kannettavina; ja varmaampa Vrenelin terve punakkuus ja riuska olemus teki Liisan myös salaisesti kateelliseksi, vaikka hän sanoi usein, että Weltschlandissa heillä oli ollut piika, joka oli ihan Vrenelin näköinen ja pensionaatin rouvat olivat aina sanoneet: O ciel, quel air commun elle a![16] Vreneliä taas säälitti kovin tuon sukulaisen lapsellisuus ja saamattomuus eikä hän ollut paljon milläänkään hänen ylpeydestään. Varoittihan vain silloin tällöin hienoilla vihjauksilla Liisaa olemasta naurettava. Mutta Liisakos siitä suuttui ja luuli Vreneliä kateelliseksi.
Liisa nyrpisti kauheasti nokkaansa nähdessään Ulin istuutuvan pöydän ääreen ja rupeevan lueksimaan. — Uli oli aina hänen tiellään, Ulin ei pitänyt olla tässä, vaan tuolla, ja kun Uli siirtyi tuonne, ei hän sittenkään ollut sopivassa paikassa. Liisa oli sälyttänyt tapansa mukaan pöydän kukkuroilleen kompeitaan: koko nipun lettinauhoja, toiset toisiaan koreampia; tuskin mahtui Ulin kirja pöydän kulmalle. Uli huomasi kyllä äkäiset naamat ja sen, että hänet aiottiin suorastaan ajaa ulos, ja hän ajatteli mielessään: sietäisipä nyt saada olla edes pari kolme tuntia lämpöisessä tuvassa, kun on koko viikon ponnistellut tuulessa ja sateessa ja puuhannut joka paikassa ensimäisenä ja viimeisenä. Hän oli vähällä antaa pahan mielensä puheta ilmi sapen sanoina, mutta sitten ajatteli hän, että tuhmahan hän olisi, sillä häneen itseensähän sen teon seuraukset kohdistuisivat. Viisainta oli siis kun ei ollut Liisasta tietävinäänkään, vaan niin mukavasti kuin mahdollista. Ennättäisihän tässä vielä lausua vaatimuksiakin kunhan ne ensin hänelle jotain sanovat. Mutta kun ihminen on harmissaan, ei hän tavallisesti menettele viisaasti, päinvastoin tyhmästi.
Silloin yksi nauha putosi Ulin jalkoihin, hän nosti sen ylös, katseli sitä ja sanoi: "Ompas tämä kaunista silkkinauhaa, minä en ole ikinäni nähnyt tällaista ennen; mitenhän ihmeellä ne kutovat tuollaisia kukkasia nauhaan?" — "Eihän tämä nyt ole vielä mitään", vastasi Liisa; "minulla on vielä paljon kauniimpiakin." Ja Liisa toi nuo kauniimmat Ulin katseltaviksi ja Uli ihaili niitä ihan rehellisesti, sillä hän ei tosiaan ollut koskaan ennen nähnyt semmoisia. "Mutta ihmekös on", tuumi Uli, "jos Lisette käyttää kauniita lettinauhojakin, sillä komea teillä on tukkakin." — Siitä saakka sai Uli armon Liisan silmien edessä ja myös paikan pöydän ääressä. Liisa oleili nyt aina sunnuntai-iltapaivinä isossa tuvassa letitellen tukkaansa ja kysellen Ulilta, millä nauhoilla se nyt pitäisi sitoa. Mutta Uli olikin pulska mies, pian tosin jo kolmenkymmenen, mutta kaunis kasvultaan ja iholtaan. Hänen silmänsä olivat kirkkaan siniset, tukka ruskea ja kiharainen, nenä siro ja hampaat niin valkeat että juutalainen olisi ne varastanut, jos olisi saanut tilaisuuden.
Mutta tämäpäs ei taas ollut Jukan mieleen; hän tuli ylipäätään yhä kärttyisemmäksi Ulille. — Lumi oli sulanut ja puut oli hakattu. Mutta Uli oli hakkuuttanut polttopuiksi myös kaikellaiset joutopuut, joita oli talon ympärillä, ja siistinyt tanhuat ja puhdistanut halkoliiterin niin somaksi, että emäntä oli oikein mielissään ja sanoi, että sepäs nyt on oikein hyvä; nythän täällä pääsee pihoilla liikkumaan, tarvitsematta kompastua jos johonkin roinaan ja saa kulkea nurkilla kiukuttelematta. Mutta Jukka motkotti ankarasti: mokomaa ei hänellä ole ikinä ollut, ei sille kelpaa enää mikään ja se panee mullin mallin joka paikan, eikö tuo kohta tulle tupaakin mullistamaan.
Uli oli pyytänyt saada puhdistaa hedelmäpuutkin, jotka olivat kurjassa tilassa: sammaltuneet, homehtuneet ja täynnä kuivia oksia. Hän puhdisti ne oivallisesti; mutta ei ollut Jukka vaan häneen tyytyväinen. Ja kaikki muut rengit haukkuivat, että Uli perkaa työtä vaikka seinän raosta, pitääkseen heitä orjinaan. Virtsakaivo oli tyhjennettävä, jotta ensi kevääksi saataisi uutta virtsaa; siitä taas ei tietysti kukaan ollut mielissään. — "Heti kun virtsa jäätyy tarpeeksi, on se vietävä niityille. Ja niityt olisi oikeastaan pantava kuntoon jo ensi syksynä", sanoi Uli. "Pienemmät salaojat on puhdistettava ja uusia sulkuja rakennettava." — Mutta Jukka, vaikka hänellä oli tarvittavia rakennuspuita, rupesi kaikin voimin tuumaa vastustamaan eikä suostunut siihen, ikäänkuin olisi Uli hommannut tätä omaksi hyödykseen. — Olihan ne kelvanneet tähänkin asti, sanoi Jukka, hän ei ymmärtänyt, miksi nyt oli yhtaikaa kaikki uusittava. Olivathan entisetkin rengit saaneet niillä niityt hoidetuiksi, ja jos Uli kerran johonkin pystyy, niin ei hänkään parempia ojia tarvitse.
Maaliskuussa, kirkkaana sunnuntai-iltapäivänä sanoi Uli Vrenelille, että hänellä olisi vähän puhuttavaa isännälle; jos Vreneli olisi niin hyvä ja pyytäisi isäntää tupaan. Vreneli meni ja Jukka motkotteli: "Mitä se nyt taas tahtoo, mikähän sen päähän nyt on pälähtänyt? Sietämätön rauhan häiritsijä, ei se anna olla levossa ei pyhänä ei arkena."
Uli tiedusteli isännältä, miten kevättyöt suoritettaisiin. — Hänen isäntänsä ja hän, sanoi Uli, olivat joka vuodenaikana aina ennen päätehtäviä yhdessä palautelleet muistiinsa koko tulevan työsuunnitelman ja yksityiset pikku tehtävätkin ja toimineet sitten tuon suunnitelman mukaan niin että kaikki, sekä suuret että pienemmät askareet tulivat suoritetuiksi yhtaikaa eikä mitään jäänyt tekemättä. Kun hiukan etukäteen silmäilee kaikkia tulevia töitä, niin tietää sitten miten paljon väkeä mihinkin tarvitsee, milloin mikin työ on alotettava ja miten väki on sijoitettava, jotta sitä riittää kaikkialle. Vaan kun jättää huolehtimisen tulevista töistä päivästä päivään, niin unohtuu aina jotain; ja aina ajattelee aikaa olevan enemmän kuin mitä sitä onkaan, vaan töitä vähemmän kuin mitä sitten jälestäpäin näkee olevan. Sitten joutuu pulaan ja työt eivät edisty vuodenajan mukaisesti, tulevat suoritetuiksi sopimattomaan aikaan tai huonosti ja hutiloimalla. Siksi aikoi Uli nyt kysyä, koskapa se kuitenkin pian on tiedettävä, miten kylvöasiat järjestetään, mitä kylvetään, miten paljon perunoita, miten iso maa liinaa, pellavaa ja vihanneksia j.n.e. ja mihin isäntä niitä kylvättää? "Jos isännälle sopisi, niin pitäisi näyttää minulle jo tänään maat; on niin korea iltapäivä että olisi oikein hauska vähän kävellä auringonpaisteessa vainioilla."
"Vielähän tässä nyt on pitkä aika siihen", tuumi Jukka, "tuskin on vielä lumi lähtenyt maasta." Kyllä hän Ulille neuvoo, kun aika joutuu. Kiirettä ei hän kärsi; on tässä talossa ennenkin tultu toimeen ilman mokomaa hätää. "Mutta siksipä onkin kaikki rappiolla", sanoi emäntä. "Minä menisin mielelläni Ulin kanssa! Hyvää sinullekin tekisi, kun menisit vähän tuuleuttamaan itseäsi. Miksi sinä vastustelet ja annat väelle turhaan ruokaa ja palkkaa? Muina vuosina pääsimme halon hakkuusta ja riiheltä vasta kolme viikkoa myöhemmin kuin nyt ja vuodet läpeensä olemme myöhästyneet muista ja olleet takapajulla. Mitäs väki nyt tekee, jos sinä et anna niille työtä?" — Jukka kiskoi mukisten lämpöiset huopatossut jalastaan ja pani jalkaansa saappaat. Emännän piti sitoa kaulahuivi hänen kaulaansa ja tuoda hänelle nenäliina taskuun. Uunin loukosta otti hän sitten kepin ja lähti viimein jankaten ja harmissaan Ulin kanssa ulos.
Jukka ei ollut kuuna kulloissa ikänä oikein tarkastellut suurta, oivallista tilaansa eikä tuumiskellut, miten se olisi hoidettava, niin ettei se ainoastaan tuottaisi hyviä tuloja, vaan myös paranisi ja että yksi viljelyksenhaara kohottaisi toista j.n.e. Hän kylvi tavallisesti eri viljalajeja vain sen verran minkä ehti tai minkä jaksoi lannoittaa. Kun pantiin perunaa, valikoi hän aina perunamaan niin pienen kuin mahdollista, joten uudelta vuodelta oli joka vuosi alettava perunoita säästää. Sama oli liina-, pellava- ja naurismaidenkin laita. Niukuin naukuin sai emäntä häneltä houkutelluksi maata noille viljalajeille ja lantaa ja virtsaa piti niille melkein varastaa. Jukkaa säälitti antaa muun kuin rukiin ja rehun imeä voimaa pellosta; se oli muka vain vahinkoa. Niin oli koko tila reposteltu ihan mitättömäksi. Siellä täällä oli kaistale sitä, toisaalla toinen kappale toista riippuen siitä, miten heinäistä kukin palanen oli ennen ollut perkaamista. Sitä paitse ei viljellyn ja viljelemättömän maan suhde ollut sopiva.
Yhtä vähän kuin tilansa hoitoa suunnitteli Jukka myös palvelusväkensä käyttämistä. Hän ei arvioinut sen voimia eikä jakanut sitä suhteellisesti eri töihin. Paljoa ei hän mielellään pitänyt väkeä ja niitä vähiä, mitä hänellä oli, ei hän osannut ohjata ja pitää työssä. Hän tosin aina motkotti, kun ne alituiseen laiskottelivat tai tekivät työnsä niin huonosti kuin mahdollista; mutta mitäpä se siitä olisi parannut! Siksi ei talolla ollutkaan tarpeeksi työvoimaa, maata ei jaksettu hoitaa kyllin hyvin: milloin puuttui lantaa pelloilta ennen kylvöä, milloin mitäkin, etupäässä puuttui vain aikaa. Oikeissa ajoin ei päästy töistä milloinkaan ja tuskin tulivat puoletkaan tehtävistä sittenkään suoritetuiksi. Siten meni vähitellen horroksiin tilan henki, — sillä maatiloillakin on henki, jonka hyvinvointi riippuu osaksi maan, osaksi työn laadusta, — ja samassa suhteessa vähenivät myös vuosi vuodelta tulot. Ja sepä onkin syynä monien maatilain onnettomaan rappiotilaan, se, ettei, osata asettaa tasapainoon tilan tahtoa ja omistajan tahtoa; tilan voimia ja tarpeita; ettei arvioida etukäteen kyllin huolellisesti työn paljoutta ja laatua.
Uli joutui pulakkaan ukon vuoksi. Jukka kitsasteli antaa pienintäkään palstaa yhteen tai toiseen tarkoitukseen, kitsasteli välttämättömimmästäkin lannannokareesta. Hän oli muka aina aikonut säästää sen maan tai sen lannan johonkin parempaan tarkoitukseen. Turhaan selitteli Uli hänelle, ettei toki kaikkia tehtäviä voi jättää syksyksi ja että hänen mielestään on näin isolla tilalla liian vähän kylvöalaa. Siksi täytyisi jo nyt keväällä koettaa saada nurmet kynnetyksi. Syksyllä tarvittavasta lannasta pitäisi hän sitten kyllä huolen. Niukuin naukuin sai hän mangutuksi tavallista laajemman perunamaan ja vehnäpellon, johon hän sittemmin aikoi kylvää apilasta. Sitä vastoin näki hän tällä kävelymatkallaan pelloilla monta syltä leveitä pensaita, joutavia pientareita ja heinittyneitä sarkoja; näki sivutöitä monen moneksi vuodeksi.
Kotimatkalla sanoi Uli, että vielä hänellä olisi vähän puhuttavaa isännälle, jos ei isäntä vaan pahastuisi. Jukka tuumi, että hänen mielestään on Uli jo puhunut ihan kyllikseen, luulisi saaneen jo tarpeekseen tänään. Mutta puhukoon nyt sitten yksin häpein. — "Isäntä", sanoi Uli, "karja on huonolla tolalla. Hevosista ei kannata enää ruokkia enempää kuin neljää; jos ei tehdä vähän muutoksia, niin ei niistä pian ole yhtään kelvollista. Lehmien laita on vielä huonompi. Ne eivät lypsä niin paljon kuin pitäisi; useimmilla ei ole kuin kaksi, kolme kelvollista nänniä, ja liian vanhojakin ne ovat; minun mielestäni pitäisi niistä hävittää vähintäin neljä ja hankkia sijaan nuorta karjaa, jolla on hyvät utareet. Niistä olisi hyötyä paljon enemmän kuin näistä. Nyt syötetään sellaisia elukoita, joista ei ole mitään hyötyä eikä tuloja."
"Niin, niin", sanoi Jukka, "helppohan sitä on myydä, myydä on helppo vaikka kenen. Mutta kumpa saisi parempaa sijaan! Kaikki nykyjään pettävät. Ja kukapa ne kaupat tekisi? Hän itse ei enää jaksanut ja kellepä ne uskoisi, ettei häntä petettäisi?" — "Oh", sanoi Uli, "siihen vaaraan täytyy joka tilallisen uskaltaa heittäytyä ja jokaistahan joskus petetään. Mutta entisen isännän luona kävin minä usein lehmiä ja hevosia myymässä ja tyytyväisiäpä oltiin kauppoihin." — "Jaha", sanoi Jukka, "vai sinä se kauppoihin tahtoisit, myymään ja ostamaan vaan; jaha, no kyllä nyt sen ymmärrän, empä nyt enää ihmettele. No, niin, saahan nähdä, saahan nähdä; no, sehän on merkillistä."
Kotona valitteli hän vaimolleen taas, mitä Uli oli häneltä mankunut ja miten Uli oli häntä kiusannut. Mikään ei siitä ole paikallaan. Se panisi koko tilan nurin narin, jos sen antaisi tehdä mitä se tahtoo. Ja karjan tahtoo se nyt uusia tykkänään! Mutta kyllä hän jo muka näkee, mikä se poika oikeastaan on, ja kyllä hän vielä näyttää sille, kellä tässä ohjat seisoo! Tuollainen, jolla ei ole niin kämmenen leveyttä maata, hän on tuntevinaan maan hoidon paremmin kuin vanha tilallinen, jonka isä ja isoisä jo olivat kunnon maanviljelijöitä. Kyllä nyt ylpeys kasvaa ihmisissä jo ihan yli korvien, ei niiden kanssa enää tule toimeen. — Mutta kun hän luetteli juurten jaksain kaikki mitä Uli oli häneltä mankunut, niin sanoi hänen vaimonsa: "No tilallinen tai tolallinen, välipä nyt sillä! Mutta jos nyt tilallinen olisi puoleksikaan niin viisas kuin tilallisen renki, niin me tilalliset oltaisiin kahtakertaa rikkaampia kuin ollaan ja talo tuottaisi kaksinkertaisesti."
Kuitenkin luistivat työt hyvin ja kaikki ihmettelivät, miten aikaisin Glunggessa oltiin joka aamu jalkeilla. Kun üfligeniläisiä tuli Glunggen palvelusväen puheille: tallimiehen luo, joka veti lantaa, lypsäjän luo, joka oli hakemassa suolaa j.n.e., niin he sanoivat: "Kovin ankarapa komento teillä näyttää olevan. Häjy on renkimieheksi Uli kun pitää väkeä tällä tavoin orjinaan. Mutta mepä emme suostuisikaan tällaiseen, me tekisimmekin tenän emmekä antaisi sellaisen tulokkaan itseämme komennella. Näyttäisimme, kuka täällä on ollut kauemmin, hänkö vai me." — "Odottakaahan, kunhan mitta täyttyy!" vastasi tallimies; "sittempähän nähdään."
Kun üfligeniläisiä tuli Jukan luo, sanoivat he, että mikäs kiire sillä Jukalla nyt oikeastaan on? Vai onko täällä isäntä isännällä? Eihän joka paikassa sama komento sovellu; missään eivät he olleet nähneet kiireestä hyötyä. Jukka mahtaa antaa näin alussa uuden rengin isännöidä vähän liiaksi. Mutta eivät he sitä pahalla sanoneet; kylläpähän Jukka itse tiennee, mitä tekee!
Ja kun he tulivat Ulin luo, sanoivat he: juuri tämän puutteessa se Glungge on jo kauan ollutkin! Jo kaukaa nyt kuulee, että toinen ääni on kellossa. Mutta joutavaapa hän itseään näin rääkkää; sillä ei hän kauan täällä voi pysyä kuitenkaan. Jukan kanssa ei hän tule kauan toimeen. Ja tokkopan hänen laisensa mies ijäksi aikoneekaan jäädä rengiksi, — ei ainakaan tällaiseen paikkaan.
Tämä ei suinkaan lisännyt isännän ja isäntärengin keskinäistä luottamusta eikä helpottanut yhteistyötä. Nyt vasta tuli Ulin taakka oikein raskaaksi, hän joutui aivan kuin pohjattomassa nevassa kahlaamaan. Kaikkeen täytyi hänen suostutella Jukkaa pitkillä selittelyillä ja kinaamisella. Ja kun hän viimein pääsi tuumaansa toteuttamaan, niin työt suoritettiin väkinäisesti ja kehnosti. Aina täytyi hänen väkeä työhön lykätä, kiskoa, vetää, ja aina väki kuhnusteli ja teki tehtävänsä perin huonosti. Hän ei uskonut saavansa pellavamaata kunnolla muokkautetuksi, peltoja pohjiaan myöten kuokitetuksi. Sillä kaksivuotisissa pelloissa oli vielä heinäturpeitakin; niin vähän oli maata muokkautettu. Höllässä hiekkamaassa olisi tosin sellainenkin pintapuolinen kuokkiminen välttänyt, jos olisi tarvittu sitäkään, mutta toista oli kovapohjaisessa maassa. — Uli tiesi, että tukala on mennä moittimaan työväkeä: se suuttuu, jos tulee sanomaan ettei se pysty maatöihin. Parin jalan korkuinen, kreutzerin poikanaskali kivahtaa kuin kukko, jos sille sanoo, ettei hän osaa niittää tai kuokkia; kivahtaa ja sanoo: "Minä olen ollut jo monella isännällä ja ainapahan minä vain olen kelvannut, ja jos en nyt mielestäsi tee kylliksi työtä, niin puhu suusi puhtaaksi! Tällainen mies saa aina isäntiä niin paljon kuin tahtoo."
Kun ei väki suvaitse edes isännältä tällaisia sanoja, niin mitenkäpä suvaitsisi se rengin moitteita. Sentähden Uli pyysikin Jukkaa itseään huomauttamaan väelle milloin yhdestä, milloin toisesta asiasta, mutta Jukkakos siihen olisi ruvennut! "Huomauta itse, jos eivät tee kunnolla", vastasi Jukka; "sehän on sinun tehtäväsi, minä en siihen puutu. Hupsuhan olisin, jos itse tekisin kaikki, kun kerran maksaa suurta palkkaa isäntärengille!" — Mutta kun palvelusväki meni valittelemaan Jukalle, mitä kaikkea työtä se heillä taas tänään on teettänyt; ja piti tehdä koko työ uudestaan kun sen tuskin oli saanut valmiiksi, — niin surkeili Jukka: "Enhän minä siitä tietänyt. Oikeimpa pitäisi kuulustaa Ulilta asiaa; mutta se tekeekin kaikki omin nokkinsa kuin ei sillä käskijää olisikaan ja kuin hän oli isäntä talossa."
Yhä selvemmin alkoi Uli huomata, mistä hyvästä syystä häntä isäntä ja väki nyt epäilee ja vihaa. Kuuseen luulevat hänen kurottelevan, — sen sai hän joka päivä kokea.
Mutta siinähän sitä mentiin kuitenkin, vaikka vaivaloisestikin. Päästiin kevättöistä yhtä aikaisin kuin muutkin ja kylvetty oli Glunggessa kuitenkin enemmän kuin ennen. Voitiin panna perunaa kahta vertaa enemmän kuin viime vuonna ja ehdittiin siitä huolimatta kouhotella ja vesoa pellot oivallisesti, tarvitsematta sen työn vuoksi uhrata puolta tai kolmannesta satoa. Pellavaan pistettiin pieniä keppejä, joiden välille sidottiin rihmoja, joten pellava ei mennyt lakoon, ja se kasvoi niin kaunista, että emäntä kävi joka päivä sitä ihailemassa ja üfligeniläisetkin puhuivat keskenään sivuitse mennessään: "Katsos pakanaa, miten tuolla Jukalla on hyvä renki! Kyllä näkee, että se ymmärtää talon hoidon; kaikki käy Glunggessa nyt ihan uuteen ralliin. Mutta ei tätä kauan kestä, kyllä se Jukka pian potkii sen talosta pois."