Uli saa uudet lehmät ja uudet rengit.
Eräänä aamuna sanoi Jukka aivan odottamatta Ulille.
"Minä olen nyt asiaa tuuminut ja ehkäpä ei olisi hulluinta, jos tuota karjaa tosiaan vähän uusittaisiin. Huomenna on Bernissä kuukausmarkkinat ja sieltähän niitä lehmiä aina paraiten saa. Ota nyt se Kirjo ja Tähdikki ja lähde viemään niitä Berniin. Yötä voit olla missä haluat, kunhan vain ehdit aamulla ajoissa markkinoille. Jos näet kelvollisia, niin osta; jos et, niin saadaanhan niitä sitten Burgdorfistakin toukokuun markkinoilta."
Uli ei mukissut vastaan, vaikka hänestä tosin tuntuikin kummalliselta se, että hänen nyt on lähdettävä kulettamaan viiden tunnin matkan päähän kahta vanhaa lehmän köpelystä. Sillä kukaties, ei niitä kukaan osta ja mitenkäs hän ne sitten saa takaisin kotiin, kun ne eivät ole navetassa seisoessaan tottuneet tallustelemaan kovalla tiellä!
Oli kuuma toukokuun iltapäivä, lehmät tottumattomat kulkuun ja auringonpaisteeseen. Olipa Ulilla niistä huolta. Mutta onneksi tunsivat lehmät hänet hyvin; ne eivät teutaroineet peloissaan kun hän tuli luokse, vaan kulkivat luottavaisesti ja ilman vitsaa hänen jälestään. Hiljaa vaeltaessaan tietä pitkin katseli Uli maailmaa ympärillään. Joka pellon hän huomasi, arvosteli älykkäästi joka taloa ja talon tapoja. Ja jos ei hänen silmäänsä pistänyt mitään erikoista, niin syventyi hän ajattelemaan miten paljon hän tahtoisi markkinoilla näistä elukoista. Sillä Jukka ei ollut antanut hänelle ohjeita lainkaan; olihan vain sanonut, että Ulin on kuulusteltava käypiä hintoja ja meneteltävä niiden mukaan miten paraaksi näkee. Kauan oli Uli epäröinyt, tokko suostua näin ylimalkaisiin ohjeisiin, mutta viimein oli emäntä sanonut; "No mitäs siinä nyt hakastelet! Kuulethan, että ukko jättää sen asian sinun huoleksesi. Tee parhaasi ja sillä hyvä." Ja isäntä oli antanut Ulille pari louisdoria, jotta hän voisi ostaa kunnollisia lehmiä myytyjen sijaan. Uli oli hyvillään ajatellessaan, että ehkäpä hän saa myydyksi nuo vanhat lehmät ja niiden hinnalla sijaan uusia ja kauniita ja voi antaa Jukalle hänen louisdorinsa takaisin! Mitenhän se ukko silloin ällistynee!
Sinä päivänä ei hän kulettanut lehmiä muuta kuin neljän tunnin matkan päähän, tuumien, että kun ei nyt niitä liiaksi rasita, niin pääsee kulkemaan huomisaamuna kiiruummin. — Ravintolassa, johon hän meni yöksi, ei ollut paljon rauhaa; koko yö siellä kulettiin ja koluttiin. Se oli täynnä kunnon väkeä ja maankiertäjiä, likaisia juutalaisia ja ahnaita kristittyjä, myyjiä ja ostajia, kaikki otsansa hiessä onneaan ajelemassa ja harjoittautumassa huomenisiin otteluihin. Koko yön ne kuleksivat tuvassa, jopa tunkeutuivat makuusuojiinkin. Ne möivät ja tinkivät lakkaamatta ja melusivat kuin tykit ankarassa tappelussa. Ei ollut Ulin hauska jäädä louisdorit taskussa tällaisen väen pariin; hän pani housut päänaluisensa alle, oikaisi toisen lahkeen lavitsalle ja heittäytyi makaamaan sen päällä; mutta ei nukkunut paljoa koko yönä. — Tahtoen päästä erilleen juutalaisista, jotka jo eilisiltana olivat tuppautuneet hänen seuraansa, lähti hän ravintolasta jo aamulla varhain. Aamu valkeni ylen kauniina, kedon kukkaset tuoksuivat hempeästi ja kimalsivat suloisesta kasteesta ja iloisesti vaelsivat Uli ja hänen lehmänsä tuntematonta tulevaisuutta kohti.
Pitkää matkaa ei Uli ennättänyt kulkea kun hänen seuraansa ilmestyi pitkä, laiha mies; Uli ei oikein tiennyt mistä se siihen tuli. Ja heti alkoi se hieroa lehmän kauppoja hänen kanssaan eikä antanut perää ennenkun Uli suostui. Ennenkun ehti Berniin, oli Uli siis myynyt lehmänsä ja saanut niistä, mielestään, vähintäin kaksi louisdoria yli niiden oikean arvon. Mies maksoi lehmät jo kaupungin edustalla ja lähti viemään niitä pois eikä Uli sitten enää häntä tavannut. Ulia alkoi peloittaa: jospa hän olikin ollut liian hätäinen? Ja jospa hinnat ovatkin toiset kuin mitä hän luuli? Mutta pian näki hän, että lehmiä oli markkinoilla paljon ja että ne olivat nyt yleensä hyvin huokeita, sillä näin kuivana kesänä ei toivottu hyvää heinävuotta. "Hyvimpä nyt kävikin", tuumi Uli itsekseen; "onnipa nyt potkaisi." Ja hän jäi odottamaan yläportille lehmänmyyjiä ja katselemaan, miten kaunista nautakarjaa kuletettiin kaupunkiin Freiburgin piiristä ja rikkaista vuoristokunnista. Hänen silmäänsä pisti etenkin eräs suuri, vahvarakenteinen hieho. Sitä talutti pieni, leveämekkoinen mies, jolla oli laajalierinen hattu päässä. — Laiha on tosin elukka ja takkuinen, tuumi Uli itsekseen, eikä se poikine vielä kohtakaan, mutta kyllä siitä kalu tulisi, jos se vaan on terve. — Ja se oli terve; mutta mies löyhki niin hirveän pahalta että lähenijää yökötti kymmenen askeleen päästä ja koko hänen ulkomuodostaan voi päättää, että hän oli syrjäseutulainen, joka ei ollut liioin kokenut maailman huisketta. Nuo syrjäkulmalaiset, kotioloissaankin ne ovat usein omituisia: ne tarttuivat toimeen aina väärästä päästä, ne ovat itaria ja ahertavat työssä henkeen ja vereen asti, mutta eivät kuitenkaan edisty, vaan häilyvät alituiseen elämän ja kuoleman vaiheilla. Kun Uli tarkasteli hiehoa sanoi mies: "Suinatkaa sitä vaan, ei siinä ole vikaa. Minun täytyi ruokkia sitä puoli talvea olilla kun karjaa oli liian paljon enkä oikein olisi raaskinut sitä myydä; ja heiniä ei meikäläinen jaksa ostaa. Ja minä toivoin, että tokihan tuota tullee heinää, mutta eihän tuota nyt näykään tulevan ja nyt tämä pitää kuitenkin myydä. Säälihän se on; mutta mistäpäs sitä sitten talvella saa heinää jos nyt kesällä syöttää ruohon loppuun! Isävainaalla oli aina kolme lehmää ja minä koetan nyt väkipakolla pitää neljää. Ja onhan se pakkokin pitää saadakseen lantaa; mutta eihän se lanta tahdo sittenkään riittää."
Tuo syrjäläis-rukka ei näet tiennyt, että kahdesta hyvin ruokitusta lehmästä saa lantaa ja muutakin hyötyä enemmän kuin neljästä huonosti ruokitusta. Mutta eihän siitä sovi hänelle harmitella, sillä eiväthän suurten kyläin suuret pomotkaan vielä sitä tiedä, koskapa pitävät toista tusinaa lehmiä, mitkä kaikkiaan lypsävät vain kymmenkunnan kannua.
Mies paha melkein itki kun hänen täytyi myydä hiehonsa eikä Uli raaskinut häntä nylkeä kuten varmaan olisi ollut tilaisuudessa: sillä kukaan ei takkuisesta eläimestä piitannut ja tullut kaupoissa kilpailemaan. Huokealla sai Uli hiehon; ja kuitenkin oli mies tyytyväinen ja toivotti onnea ja lykkyä hieholleen ja sen ostajalle ja jäi katsomaan vesissä silmin entisen elukkansa jälestä.
Vielä osti Uli toisenkin lehmän, pian poikivan, jolla oli sirot sarvet ja puhdas karva, perä leveä ja etupuoli suippeneva kuin kiila kuten hyvällä lypsylehmällä ainakin. Ja jo kymmeneltä lähti Uli kulkemaan tullista kotiin ja oli hyvillään, sillä kolme taalaria oli hän voittanut kaupoissa, isännän louisdoreihin koskemattakaan ja uskoipa kuitenkin tuovansa kotiin paljon parempia lehmiä kuin mitä sieltä oli vienyt markkinoille.
Ja mitähän ne ukko ja lypsäjä nyt tuumivat! ajatteli hän. Kyllä kai ne moittivat tämän hiehon laihuutta, mutta moittikoot vain! Saavatpahan nähdä miten pulskaksi se tulee ennen poikimista kunhan sille annetaan vain kyllältä suolaa ja oikeaan aikaan juomaa, ettei parantunut ruoka eritä sen vatsassa ilkeitä happoja ja tee sitä kipeäksi.
Ja noita kolmea taalaria hautoi Uli yhä kourassaan ja hänestä tuntui ihan siltä, kun noiden rahain nyt oikeastaan pitäisi olla hänen. Sillä hänen ansiotaanhan se oli, että myydyistä lehmistä oli saatu näin hyvä hinta ja se, että uudet oli saatu huokealla. Ja monen batzinpa edestä hän oli jo tehnyt Jukalle ylityötä; monipa tilkki oli irtautunut Ulin anturoista, joka vähemmin ahertamalla olisi pysynyt paikoillaan. Ja Ulin mielessä alkoi myös kummitella se suuri lasku, jonka hän oli saanut maksaa ravintolassa toisten palvelijain edestä, etupäässä vain Jukan ja hänen talonsa rauhan vuoksi. Ja Glunggessa ei hänelle oltu lahjoitettu vielä mitään; yli palkan ei kolikkaakaan ja lypsäjä ja tallimies saivat aina harjakaisrahat. Oikein ja kohtuullista ei ollut, että hän, joka aina sai sietää vaikeimman vaivan ja huolen, ei koskaan saanut mitään erikoispalkkiota. Mitäs, jospa nyt pitäisikin itse nuo kolme taalaria? Isännän kohtaloa ei tosiaan siltä olisi syytä surkeilla, sillä huokeat olivat lehmät sittenkin, ja isäntä saisi olla tyytyväinen. Ja eihän Ulin tarvitsisi sanoa saaneensa näin paljoa lehmistä myydessään, hän voisi ilmaista voiton kolmea taalaria pienemmäksikin kenenkään sitä aavistamatta. Hänhän oli näet myynyt lehmät ventovieraalle eikä siinä ollut läsnä juorukelloa minkään näköistä.
Mutta miten tahansa Uli siinä aprikoi, niin jokin salaperäinen ääni hänelle yhä vain sanoi, että rehellinen mies hän ei ole, jos tekee tuolla tavoin. Nuo hänen tuumansa ovat vain paholaisen verukkeita, kauniita koristeita, joilla konnamaisuutta peitetään. Hänen mieleensä tulivat entiset ajat, jolloin hän oli aivan samantapaisilla verukkeilla puolustellut kelvotonta itseään — ja oli huomannut, että hän niillä rikkoo Jumalaa ja ihmisiä vastaan. Ja hän muisti myös kerran ennenkin taistelleensa samantapaisen taistelun ja muisti että rehellisyyden voitto oli silloin ollut hänelle vain hyväksi. Ja yhä enemmän ja enemmän varmistui hän siinä päätöksessä, että hän ei anna kellekään syytä soimata itseään vääryydestä. Hän tahtoo olla puhdas ja moitteeton, jotta sitä paremmalla oikeudella voi opastaa toisia renkiä seuraamaan oikeutta. Ja hän tunsi, että jos hän nyt hairahtuu, niin ei hän voi vaatia muilta yhtä paljoa kuin ennen ja että hänen täytyy ummistaa silmänsä toistenkin lurjusmaisuuksilta kun kerran itsekin on lurjus.. Jos hän tämän tekee, ei hän voi kohdella toisia oikeudenmukaisesti, kun kerran itse on yhtä huono kuin hekin. Ja ilkeäisikö hän sitten enää katsoa ihmisiä silmiin, jos tämä tulisi ilmi! Ja kylläpä muut rengit sitten ilkkuisivat! Ja kyllä hän saisi hävetä! (Uli-parka ei tiennyt, että oikea toisten rikosten anteeksianto johtuu kristillisestä rakkaudesta, eikä pahasta omastatunnosta; — ei koira koiran hännälle pole: tänään kolkkaa rangaistus sinut, huomenna minut.) Ja mitempä hän vastaisi Jumalalle tästä teostaan? Miten voisi hän enää rukoillakaan lapsen tavoin, jos sellainen tahallinen petos painaisi hänen omaatuntoaan?
Ei, enpä teekään niin, ajatteli hän ja solahutti nuo kolme taalaria taskunsa pohjalle ja vihelteli iloisesti, kunnes saapui ravintolan luo. Siellä kytki hän lehmänsä siimeiseen paikkaan ja meni sisään, istahti pöydän taa, tilasi haarikan ja vähän lämmintä ruokaa: kimpaleen lihaa, keittoa ja vihanneksia. Ja odotteli päivän jäähtymistä.
Odottamattoman aikaisin ja hyvällä tuulella tuli hän kotiin. Hänen ostamiaan lehmiä ei liioin kehuttu. — Niin, miten kalliit lienevätkään, sanoi Jukka, ja eihän noista noin laihoista tiedä tokko oikein kalua saa. Taitavat olla jo niin sitkeälihaisia ettei taida maksaa vaivaa enää ruokkia. Mutta eihän huolita puhua vielä mitään, ennenkun kuullaan hinta. Uli kutsuttiin pikkutupaan ja siellä teki hän suoraan ja reilusti tilin kaupoistaan ja löi mukaan annetut ja voitetut rahat pöytään Jukan eteen. Jukka kuunteli kummissaan ja ihmetteli hyvää kauppaa, mutta tuumi kuitenkin, että ehkäpä Uli olisi saanut lehmistä vieläkin enemmän jos olisi vienyt ne Berniin saakka; mutta hyvästihän noista oli nytkin saatu ja ostetut, eivät ole kalliita nekään, mutta eihän tosin vielä tiedäkään, mitä niistä tulee. Harjaisrahat myydyistä lehmistä, — sillä nekin oli Uli antanut isännälle, — saisi Uli jakaa lypsäjän kanssa ja korvata niillä matkakulujaan. Ei, sanoi Uli, ei tämä nyt ole oikeaa menoa, hänen mielestään pitäisi isännän maksaa matkakulut, sillä isäntähän hänet oli matkalle lähettänytkin ja ainahan isännät ne maksavat. "Eipä nyt tullut paljoa hyötyä tuosta pitkästä markkinamatkasta", tuumi Jukka kaivaen kitsaillen ja surren kukkarostaan nuo muutamat batzit. —
"Jopa olit taas kehno", sanoi emäntä kun Uli oli mennyt; "taalari olisi hänen pitänyt saada sinun pussistasi ja sinä rupesit vielä nylkemään häneltä matkarahaakin. Siten sinä pilaat kaikki palvelijat; ei ole hauskaa heistä säästää sinun omaisuuttasi." "Luuletkos sinä sitten, että tämä oli hyvä kauppa ja että tämä oli Ulin ansiota? Ehei, eikös mitä! Minäpä paninkin erään miehen ostamaan Ulilta lehmät omaan laskuuni; tahdoin nähdä, tokko se pettää minua." "Kyllä olet ilettävä", sanoi emäntä, "ja nyt äkäilet vielä kun se ei pettänyt! Kyllä, Jumalan nimessä, tuo on jo ihan kelvotonta! Kiittäisit hyvää Jumalaa kun olet saanut kunnon rengin; mutta etpäs, teet hänestä vielä kelmin. Varo sinä itseäsi! Kun hän sen huomaa, niin paiskaa hän sinua pääkuoreen niin että ikipäiväsi muistat."
Jonkun ajan päästä tuli Uli isännältä kysymään milloinka heinän teko alotettaisiin? Hänen mielestään oli jo aika sitäkin ajatella. "No sinä nyt olet se ijänikuinen hätähousu; eihän kukaan ole vielä alottanut heinäntekoa eikä minun mielestäni ole aina hyvä kulkea etunokassa." — "Ei meidän auta katsoa muihin", sanoi Uli, "meillä on tavattoman paljon enemmän heinäntekoa kuin muilla ja jos emme aiota ajoissa, niin jäämme pian takimaiselle pajulle. Kun on jäänyt kerran jälelle, niin ei koskaan ehdi muiden rinnalle ja jälkimäisenä on aina pahin olla. Käy niinkuin sotaväessä: jälkimäisten täytyy aina juosta kiivaimmin, ja jos he hetkenkin vitkailevat, eivät he tavoita toisia lainkaan. Ja jos jää vähemmille tuloille kuin muut, niin ei näytä säästäminen auttavan mitään." Jukka jarrutteli vastaan ja lateli verukkeitaan, mutta ei auttanut muu kuin ruveta tänä vuonna tekemään heinää ensimäisenä koko kylässä.
Uli oli tottunut työskentelemään hyvillä työkaluilla; mutta kun kesätyökaluja tarkasteltiin, olivat ne kaikki mitä kehnoimmassa kunnossa. Talossa ei ollut Ulin mielestä ainoatakaan kelvollista viikatetta. Jukka sanoi ostaneensa viime vuonna neljä uutta, ja haravia, hankoja jos miten monta; hän ei ymmärtänyt, mihin ne nyt kaikki olivat joutuneet. Ja jos ne oli varastettu, niin hassupa hän olisi jos alituiseen ostaisi uusia. Miten vain haluttaa, sanoi Uli, mutta ei suinkaan hän kintuillaan niitä ja kourillaan haravoi; ja jos toivotaan kunnon työtä, niin pitää työkalutkin olla kunnolliset. — Viimein ostikin Jukka uusia työkaluja, mutta niin huokeaa kamaa kuin mahdollista. Ja kukapa ei tietäisi, mihin huonoilla ja huokeilla viikatteilla pystytään. Uli hankki viimein omilla rahoillaan itselleen kunnon aseen. Mutta kun hän sitten rupesi muille esimerkillään opettamaan niittämistä, niin heti hänelle vastattiin: anna parempi ase, tai pidä suusi kiinni!
Uli oli tottunut lähtemään niitylle jo kello kolmelta aamulla. Ensin ei hän tahtonut saada ketään niin aikaisin ylös; tuskalla ja työllä sai hän väen niitylle kello neljän aikaan. Lypsäjä ja tallimies eivät tahtoneet lähteä heinään apumiehiksi vaikka työssä oltiin ihan talon vieressä; ja kun he vihdoin tulivat, niin he vain laiskottelivat tai tuppautuivat Ulin etumieheksi kunnes Uli heille näytti mihin hän kykenee ja jätti heidät tuossa tuokiossa kymmenen askelta jälelleen. Kun hän vihdoinkin oli saanut rengit niitylle, puuttuivat vielä päivätyöläiset. Ne tulivat niin myöhään, etteivät ehtineet ennen suurusta kuin kertaalleen halaista niityn. Yksi oli niittänyt vähän omiakin heiniään, toisen oli pitänyt nitoa viikatettaan, kolmas oli kulettanut eukolleen virtsaa: mutta tästä ei kenenkään mielestä tarvitsisi virkkaa isännälle mitään ja kaikki he kuitenkin vaativat täyttä päiväpalkkaa.
Ei ollut Uli ennen uskonut, miten erilaista on niittää kello kolmelta kello kymmeneen aamulla hyvillä aseilla ja hyvällä päällä kymmenen riuskan pojan kanssa, kuin kymmenen laiskurin parissa, jotka työskentelevät vain tuumien: "päivähän se on huomennakin". Yksi tuossa kuhnii, toinen tuossa kähmii. Ja hän ajatteli, että ihanko nuo ovat noiduttuja vai mikä niitä vaivaa, kun ne alituiseen ruikuttelevat, ettei heiltä muka ole milloinkaan näin sivuja katkottu, eikä heitä ole milloinkaan ajeltu näin orjina. — Aika vastus hänellä oli seistä aamulla, mutta illallapas vasta tuskan lykkäsi! Jos tuli puolen päivän aikaan niitylle viikatteita hiomasta ja varustamasta vankkureita kuntoon, niin ei karheita ollut edes käännelty, sitä vähemmin pantu ruoille suojaan vietäviksi; jos jäi niitylle, niin sai taas odotella vankkureita. Ja jos itse nosti niityllä heiniä vankkureihin ja lähetti osan väestä viemään heiniä vajaan, niin eivät lähetetyt tehneet kelvon mitään; ja vankkureita ei näkynyt, ei kuulunut takaisin ja niityllä olijat saivat odotella niitä puolen tuntia toimettomina. Jos itse lähti häkkiä purkamaan, niin sujui purkaminen hyvin, mutta tallirenki ei taas niityltä lähettänyt heiniä ja vajaan nostajain täytyi hukuttaa aikaa turhaan ja odotella ja loikoa joutilaina varjossa. Ja illalla ei kellään ollut aikaa ruveta haravoimaan heiniä karhelle ja Ulin täytyi haukkumalla pakottaa heidät siihen työhön. Ruolle panosta ei kunnolla puhettakaan; sai tehdä itse jos halutti. Ja Uli juoksenteli ja rääkkäsi itseään kuin hullu aamusta varhain iltaan myöhään saakka; ja naisväki oikein sääli häntä, mutta mitäs se auttoi. Uli aavisti, että nyt tässä taas juonitellaan tahallaan. Ja Jukka katseli vaan päältä, kylmästi, melkein ilkkuen. Naisväki tosin hätyytteli häntä vähän nuhtelemaan miehiä: eikö isäntä näe, että Uli ei mahda niille mitään? Ne härnäävät häntä tahallaan! Mutta silloin Jukka sanoi: "Oo, se on hyvä vain, ettei se saa kaikkia tottelemaan! Jos tässä kaikki sen pillin mukaan tanssisivat, niin kylläpä se tulisi ylpeäksi. Ei uskoisi enää auringon, kuun eikä tähtienkään olevan itseään ylempänä!"
Sinä kesänä olivat vielä sangen oikulliset säätkin. Oli tosin kauniitakin päiviä, mutta myös niin huonoja, ettei heinää voitu lainkaan tehdä. Olisi siis pitänyt ahertaa poudan aikana kahta uhemmin; tuolla ainoalla keinollahan maamies voi parantaa huonoja säitä, ja sen keinon muisti Uli myös. Mutta kymmenittäin, ei ainoastaan tämä yksi, tuli hänen tielleen kompastuskiviä. Kiusallista se oli, sen ymmärtää jokainen. Moisessa tuskassa ihminen joko tukehtuu, läkähtyy sappeensa tahi purkaa sitä ilmi niin että tuli soi, seinät tärisee, hiukset karkaavat pystyyn ja karjunta kuuluu yli seitsemän kuningaskunnan. — Sunnuntaina kirjoitti Uli entiselle isännälleen, ettei hän enää tällaista siedä! Häntä kiukuttaa niin että sappi on haleta! Syödä ei voi enää niin palaa, tuntuu kuin joka nokareeseen tukehtuisi; ja kun hän vain vilkaiseekin yhteenkin noista lorteista, niin alkavat hänen kyntensä syhyä. Ja heillä on heinäntekoa vielä paljon ja huomenna pantava niitetyt vajaan. Ja jos ne vielä vehkeilevät kuten aina ennen ja jos isäntäkin hänelle vain ilkkuu, niin hän antaa hiiden paltun koko talolle ja tulee siekailematta entisen isännän luo! Tämä on hiton elämää, tämä, kun sekä palvelusväki että isäntä ovat vastassa. Emäntä kyllä ymmärtää asian, mutta paljoakos se mahtaa; ja jos se muija olisikin isäntänä, niin olisi talossa aivan toinen komento.
Huomenna oli pouta; ja illaksi uhkasi tulla ukkonen. Jo kello kahdeksan aamulla herkesi Uli niittämästä ja rupesi kouhottelemaan heiniä kuivamaan; ja jo aamulla vietiin kaksi vankkuria suojaan. Murkinalla sanoi Uli kotiväelle, ettei tarvitse varustaa illallista kovin varhain, sillä tänään kai päästään työstä vasta myöhään. Heinä ehtii tänään vielä kuivaa, se on toimitettava kaikki suojaan; tulee iso vahinko, jos sade vielä kerran saa sen kastella.
Iltapäivällä rupesi työ tokeilemaan, oltiin kuin tervassa; seisottiin nokat vastakkain, kättä ei liikautettu. Missä Uli liehui, siellä kävi työ; mutta minne hän tuli, siellä ei tehty mitään. Lypsäjä ei tullut niitylle ja tallimies ohjasi vankkureita niin hitaasti kuin olisi niitä ollut etanapari vetämässä. Ja kun Uli sanoi hänelle: "Ajahan kovemmin, kyllä hevoset jaksavat!" niin kaatoi hän tahallaan kuorman ojaan ja siinä meni tuntikausi ennenkun saatiin se ylös. Ja kun Uli tuli hätään ja sanoi, että kyllä se nyt on umpisokea, joka ajaa kuormansa ojaan, niin sanoi tallimies: "Omapahan on syysi. Isäntärenkihän tässä itse pitää sellaista kiirettä. Kun hän vain ilmestyy niitylle, niin heti käy kaikki hullusti! Ja minä en rupea enää olemaan orjana kuten muut ja jos en osaa ajaa mieliksesi, niin aja itse! Minä en puutu enää piiskan varteen jos ei isäntä itse tule käskemään." Ja tallimies nakkasi piiskansa Ulin jalkoihin ja heittäytyi mukavasti ruolle loikomaan. Uli käänsi jo piiskan tyven kämmeneensä koetellakseen miten kylmä kuumentaa, mutta hillitsi kuitenkin mielensä ja ajoi itse kuorman kartanolle.
Emäntä oli varustamassa illallista, ja kun hän näki Ulin tuovan kuormaa kotiin, niin kysyi hän Vreneliltä, joka tuli ulkoa tupaan: "Mitäs nyt on tapahtunut, koska Uli itse ajaa kuormaa?"
"Kysy itse häneltä, täti", vastasi Vreneli. "Väki juonittelee ja jos ei serkku mene Ulin avuksi, niin ei nyt koidu hyvää! Minä hänenä olisin jo aikaa sitten laputtanut matkaani."
Emäntä nousi ylös, meni pihalle Ulia vastaan ja kysyi:
"Minkätähden sinä itse ajat? Mitäs nyt on tullut?"
Huulet valkeina ja vapisevalla äänellä kysyi Uli: "Missä on isäntä?Minä tahdon häntä tavata."
"Hyvä Jumala, miten sinä olet oudon näköinen! Tule nyt toki tupaan, siellä se on. Pitäköön nyt joku sillaikaa hevosta."
Uli meni tupaan emännän jälestä ja ripeästi otti emäntä uunin kulmalta kahvikupin, jossa kahvi jo höyrysi valmiina ja sanoi: "Ota nyt pois heti ja juo. Minä varustin sen Vrenelille, mutta juo nyt vaan; saahan se Vreneli sitten vasta. Mutta sanohan nyt heti, mikä sinulle on tullut?"
"Emäntä, minä lähden pois, hetipaikalla; minä en siedä tätä enää! Minä annan piiskan isännän kouraan ja tahdon heti tänään palkkani. Minä en rupea tappamaan itseäni muiden vuoksi. Ja kun vielä ilkutaan!"
"Voi Uli, Uli, kuka sinulle on ilkkunut?"
"Kuka! Juuri isäntä! Ja se se pitää minua vain narrina ja hän ei ole mikään isäntä, muuten se ymmärtäisi mikä on hänen velvollisuutensa ja oma etunsa! Ja siksi minä lähden!"
"Ja mikä se on sitten se minun velvollisuuteni ja etuni?" kysyi Jukka, joka juuri oli tullut ovelle.
"Minä tahdon palkkani heti", sanoi Uli, "ja menen matkaani."
"Ei sinulla ole syytä mitään", sanoi Jukka, "jää pois."
"En, isäntä, minä en jää ja minulla on hyvät syyni. Te otitte minut isäntärengiksi, mutta Te ette auta minua milloinkaan. Te ette määrää itse mitään; mutta menenpäs minä määräilemään! Täällä saa kukin tehdä mitä tahtoo. Teillä ei ole hyötyä mistään isäntärengistä! Te petitte minut pestatessanne, minä en rupee täällä olemaan."
"No mitä sinulla sitten on nurkumista?" Jukka jo vähän arkaillen.
"Mitäkö? Sitä, että te ette ole mikään isäntä. Jos olisitte, niin olisitte tulleet niitylle tänään ja kiirehtineet, käskeneet tahi edes sanoneet, että pitää liikkua vähän ripeämmin. Mutta sen sijaan annatte vain minun yksinäni puuhata, vaikka te olette nähnyt hyvin miten ne vetelehtivät. Lypsäjä ja tallimies eivät tahdo tulla niitylle ollenkaan. Ja siksi minä lähden."
"No älähän nyt riehki noin", sanoi Jukka, "enhän minä joka paikkaan ehdi. Jos olisit vähänkin suutasi avannut, niin olisin tullut ja sanonut niille; mutta kun on niin paljon ajattelemista ja huolta, kuin minulla, niin eihän aina ehdi kaikkea ajattelemaan."
"Olkoon miten on", sanoi Uli, "minä vaan tahdon palkkani, ja en jää!"
"Voi Uli", sanoi emäntä, "juohan nyt toki kahvisi ja maltahan mieltäsi. Me pidämme sinusta niin paljon eikä kukaan meistä ole sanonut sinulle niin pahaa sanaa. Päin vastoin, Vreneli ja minä olemme aina sanoneet keskenämme, että jos näin hyvää menoa jatkuu, niin saadaan talo pian kuntoon ja meillekin tulee kerran hyvä järjestys."
"Niin kauan kun täällä on tuo lypsäjä ja tallimies, ei mistään tule mitään ja heidän kanssaan en rupea olemaan enää niin siunattua hetkeä; joko lähden minä tai lähtekööt he."
"Tjah, tjah", sanoi Jukka, "vihapäissään tekee usein vääryyttä; jos tuumittaisiin asiaa vielä molemmat täänpäivää. Sittempähän huomenna ehtisi päättää."
"Se on jo tuumittu, isäntä", sanoi Uli. "Minä olen jo kyllin kauan hautonut sitä mielessäni; työntäkää heti palkka joko tallimiehelle ja lypsäjälle tai minulle, kummin tahansa."
"En minä anna rengin itseäni komennella!" sanoi Jukka.
"Enhän minä teitä komentelekkaan, vaan saatte valita; mutta jommin kummin sen pitää käydä."
"Ole nyt järkevä", sanoi emäntä Jukalle, "ompahan tässä nyt paljon valitsemista!"
"Niin, niin, mutta mistäpä sitten ottaa uuden tallimiehen ja lypsäjän tällaiseen kiireeseen aikaan, kun tarvitaan töissä joka sorkka? Ei se käy päinsä."
Uli sanoi: "Täällä tullaan ihan yhtä hyvin toimeen olkoot he poissa tai ei. Osaanhan minäkin lypsää ja vedättää heiniä yhtä hyvin kuin hekin. Minä teen aluksi niiden molempien tehtävät ja luullakseni uudet saadaan hyvin pian. Vaan tehkää mitä tahdotte; minä lähden hyvin mielelläni. Minä kirjoitin jo eilen Johannekselle, että minä palaan pian hänen luokseen."
Tämä jo tepsi Jukkaan ja hän taipui kutsuttamaan tallimiehen ja lypsäjän sisään antaakseen heille palkan. Ensin nämä luulivat, että isäntä aikoo heitä vain torua ja alkoivat siis heti hirveästi röyhistellä kuten aikoen koko maailmaa uhmata. Mutta kun Jukka sitten mainitsi palkasta, niin sanoivat he, että kyllä he kernaasti lähtevät; mutta saisipahan isäntä sitten nähdä, miten käy kun Uli on potkinut talosta pois kaikki ne, jotka eivät ole hänestä mieleisiä! Lyököön isäntä rahat pöytään vain, kernaasti heidän puolestaan. Jo aikaa sitten olisivat he muualla voineet saada parempia palkkoja! Jukka alkoi epäröidä, mutta onneksi oli emäntä jäänyt tupaan ohjaamaan näitä lähtövankkureita jos ne rupeisivat tiellä takertumaan tai ojaan kellistymään. Ja emäntä sanoi nyt: "Anna, Jukka, niille palkka vain, mielelläänhän ne sanovat sen ottavansa! Niistä lurjuksista on jo kauan ollut vastusta; hyvä kun niistä viimeinkin pääsee. Toivon, että jo tänään laputtavat matkaansa." — Eivät he mokomaan taloon jääkään niin hetkeksi enää, sanoivat lypsäjät ja tallimies. Saavat heistä nähden tehdä heinäänsä vaikka Martin päivään saakka, hauskaa heistä vain! Ja kuta pikemmin pääsevät, sitä parempi!
Jukka työnsi molemmille rahat eteen.
Ulkona alkoi tuulla; hattarat kiisivät taivaalla, mustat longat, synkeät kuin tulevaisuus huolten raskauttamasta sielusta, kohosivat verkkaan taivaalle, linnut piiloittautuivat pensaisiin, kalat näppivät veden pinnalta hyttysiä, tuulispäät huiskauttivat, tupruttelivat heiniä ja pölyä korkealle ilmaan. Uli koetteli saada ennen sadetta heiniä suojaan niin paljon kuin mahdollista; tuvassa lypsäjä ja tallimies lukivat rahojaan ja hymyilivät ilkkuvasti Jukalle ja sanoivat: "Eikös nyt isäntäkin haluaisi lähteä apumieheksi niitylle? Kyllä nyt miehiä tarvitaan tällaisella heinäpoudalla." Tuuli tempasi heinät hangoista, hevosten harjat huiskivat, kuormat kiisivät rukoja kohti, haravoijanaiset hyppelehtivät kuin vasikat ja juoksuttivat ajajain jälestä helmallisittain heiniä häkkiin. "Hei, tässä!" huudettiin alaalta; väkevät hevoset kiisivät täyttä ravia; hankomiehet jälestä juosten nakkasivat vankkureihin hangollisen heiniä, jotka taitava ajaja otti avosylin polvillaan vastaan. — Suuria pisaroita alkoi ropista, tuuli yltyi, yksi hyppäsi hakemaan kuormaköyttä, nousi keikahtaen kuormalle ja köytti sen kiinni paksuilla nuorilla; touhuten puuhasivat haravoijat kuorman kimpussa ja sukivat siitä rippeet. Silloin tuli myrskypää, rankkasade räiski, jylähtelivät mustat pilvet, pöly pilvenä sadetta pakeni. Väkevät hevoset kiisivät vajaa kohti, täyttä laukkaa, mutta Ulin varma käsi niitä ohjasi. Hangot olalla juoksivat nostajat jälestä ja helmat korvissa hynttyyttivät viimeisinä haravoijat hassut, ja pudistelivat nauraen, pajattaen turvallisen katon alla vettä vaatteistaan. Vesi virtanaan lankesi, pauhasi, pitkäinen läimähteli ja valaisi hämärää, hataraa vajaa, jylinä kattoja kiersi; ja arkana, vakaana seisoi väki vajan suojassa Herran ajaessa jylisevin vaunuin heidän päänsä ylitse.
Päivä pimeni, huudettiin illalliselle, musta oli vielä taivas, mutta sade kohisi jo hiljaisemmin ja ukonjylinä eteni. Silloin tulivat tallimies ja lypsäjä pyhävaatteissaan sanomaan hyvästejä tovereilleen. Toiset ihan ällistyivät. "Mitäs nyt on tapahtunut?" — Kysykööt Ulilta, vastattiin, hän se nyt on isäntä tässä talossa, he lähtevät mieluummin matkaansa kuin ovat yksissä moisen kanssa; he eivät jäisi enää tänne rahasta mistään.
Kun he olivat saaneet tavaransa toisten huomaan ja luvanneet ne sitten haettaa pois jälestä päin; ja kun olivat ennustaneet toisille, etteivät hekään enää kauan täällä voisi olla, lähtivät he pois talosta kuten yölepakot yön selkään, huolimatta illallista, jota heille tarjottiin.
Uli ei nähnyt heidän menoaan, mutta kun hän kuuli, että he olivat lähteneet, putosi kuin leiviskän kivi hänen sydämeltään. Ja se lisätyö, jonka hän nyt sai heidän tähtensä, tuntui hänestä aivan kuin palkalta, ja hän oli iloinen. Poistui aivan kuin kaksi jarrua kunnon koneesta. Vaikka talossa nyt oli kaksi työntekijää vähemmän, saatiin kuitenkin aikaan enemmän kuin ennen. Tosin kyllä Uli ahersikin ihmeellisesti ja tuntui kuin hänellä olisi nyt ollut kahden, kolmen miehen voimat. Hän niitti ja hoiti samalla karjaa ja hioi viikatteet eikä viipynyt kuitenkaan kotona muita kauemmin; mutta hän osasikin sovitella työt hyvin yhteen ja suoritti pari kolme tehtävää melkein yhdellä rutaisulla. Vain noin sivumennen tekaisi hän sivutyön, johon toiselta olisi kulunut toista tuntia. Tästäpä vasta oikein näki, mikä on ero riuskan miehen ja köntyksen välillä. Vasta nyt voi Uli oikein koota työvoimat niin että kunkin työntekijän täytyi auttaa toistaan. Hänen johtonsa alla sai renkipoika aikaan saman kuin täysikäinen renki. Muista palkollisista ja päiväläisistä näytti nyt pahahenki eronneen. He olivat hyvin taipuisia ja toimeliaita. Tuntui melkein kun alkaisivat he jo tehdä työtä omasta innostaan. Ne, jotka ennen olivat juonitelleet pahimmin Ulia vastaan, olivat nyt, juonten saatua näin surkean lopun, kaikkein innokkaimpia työssä. He ihan kehuivat Ulia ja kertoivat hänelle mitä kaikkea se tallimies ja lypsäjä oikein olivat tehneet, sanoneet ja punoneet häntä vastaan. Ja jo monasti he muka olivat niitä varottaneet ja sanoneet, ettei tästä hyvää koidu; mutta mitenkäs he voivat mennä sekaantumaan niiden asioihin! Ja eiväthän he silloin vielä olleet Ulia tunteneetkaan niin kuin nyt.
Ja lypsäjä ja tallimies elelivät ilossa ja remussa läheisessä kapakassa ja kehuivat ja kerskuivat, millaisia poikia he olivat olleet ja eivät saaneet unta silmiinsä ilolta ajatellessaan ja odotellessaan, että mikähän sekamelska ja hävitys nyt Glunggessa tulee kun he ovat lähteneet pois! Ja meni ensimäinen päivä, ja silloin he sanoivat: kyllähän se vielä meni, mutta saas nähdä miten käy huomenna! Mutta huomenkin meni. Ja silloin jäivät he toivomaan kolmatta päivää. Mutta kolmaskin meni ja Glunggessa askarreltiin aivan ahkerasti ja levollisesti. Kukaan ei siellä piitannut heistä mitään. Ja katsos mokomaa: kun lypsäjä ja tallimies tulivat Glunggen palvelusväen näkemiin, niin eivät nuo entiset ystävät heitä enää olleet näkevinäänkään! Silloinkos alkoi heistä tuntua tukalalta, sillä kumpikin heistä oli odottanut, että heitä lähetettäisiin hakemaan ja pyytelemään takaisin. Ja kumpikin oli jo päättänyt, mitä hän silloin Jukalta vaatisi ja miten paljon tahtoisi lisää palkkaa. Mutta heitä ei haettukaan! Ja kukaan ei heistä piitannut. — Silloin lähetti tallimies Jukan luo salaisen lähetin, jonka oli noin kautta rantain saatava Jukka ymmärtämään, että tallimies olisi ehkä taipuisa tulemaan takaisinkin. Sillä oikeastaan oli muka lypsäjä yksin kaikkeen syypää, sehän se oli salakähmässä yllytellyt muita eikä tallimieskään ollut älynnyt karttaa hänen juomaan. Ja tallimies oli nyt muka pahoillaan ja tunnusti erehtyneensä. — Mutta lypsäjäpä lähettikin ihan samallaisen lähetin Ulin luo ja lupasi Ulille taalarin, jos Uli toimittaisi hänet takaisin entiseen paikkaan. Sillä tallimieshän näet oli kaikkeen syypää; ja jos ei tallimies olisi juonitellut, niin ei lypsäjänkään päähän olisi pälkähtänyt sillä tavoin vetelehtiä. Ja heti kun Uli ottaisi lypsäjän takaisin, kertoisi hän ihan juurta jaksain kaikki, mitä kaikkea se tallimies oikeastaan oli tehnyt. Sillä lypsäjä tiesi muka paljon yhtä ja toista, jota ei talossa vielä aavistettukaan.
Ulin ollessa viikatetta hiomassa, tuli Jukka hänen luokseen ja sanoi: "Tallimies olisi taipuisa tulemaan takaisin; se katuu nyt ja kuuluu sanovan, että lypsäjässähän se on kaikki syy. Taitaa olla parasta, kun pyydetään häntä tulemaan takaisin? Hän on tottunut talon tapoihin ja uusia täytyy kauan opettaa ja ohjata ennenkun ne saa mieleisikseen."
"Isäntä", sanoi Uli, "tehkää mitä tahdotte, mutta minä en vaan rupea enää mihinkään tekemisiin tallimiehen kanssa. Lypsäjä kuului luvanneen antaa minulle koko taalarin, jos puhun hänen puolestaan. Kuuluu sanovan, että tallimieshän se on kaikkeen syypää. Samallaisia ovat molemmat, yhtä luuta vuohen sarvet. Ja jos tulevat takaisin, niin varmaan alkaa riita uudestaan.
"No niin", sanoi Jukka, "niinhän se on. Mutta mitäs sinä oikein arvelet, mitenkäs me nyt tullaan toimeen, kun sinusta ei ole mikään mieleen? Täytyyhän työt suorittaa säntilleen, eikähän me näin voida kauan olla."
Hm, myhähti Uli, työt oli hänen mielestään kai suoritettu yhtä säntilleen kuin lypsäjän ja tallimiehenkin talossa ollessa. Heinähän oli näet jo melkein tehty ja kuitenkin oli, huonoista ilmoista huolimatta, kulunut siihen työhön paljon vähemmän aikaa kuin mitä kuuluivat ennen siinä kuhnailleen. "Ei, tässä ei jää työt hunningolle!" huudahti Uli.
"Sinähän olet kuin ruutisarvi, Uli", sanoi Jukka. "Eihän sinun kanssasi enää uskalla puhuakaan!"
"Enkös mitä", vastasi Uli, "mutta minä kun olen ollut puuhaavinani voimaini takaa eikä mitään ole jäänyt tekemättä, ja kuitenkin aina yhä vatkutetaan, ettei tässä muka tulla toimeen ilman lypsäjää ja tallimiestä."
"Niin, enhän minä nyt sitä sano", sanoi Jukka, "mutta ymmärrä nyt minua. Sillä entäs tästälähin? Eihän sitä näin aina jaksa. Täytyyhän hankkia uudet rengit sijaan."
"No sitähän minäkin ajattelen", sanoi Uli, "ja minä luulin, että te olisitte jo tiedustellut uusia."
"Enkä ole", vastasi Jukka, "minä luulin, että sinä hankit uudet koska kerran olet ajanut vanhatkin talosta."
"Enhän minä ole mikään isäntä", sanoi Uli, "enhän minä, renki, voi pestata toisia renkiä. Eikä se olisi teistäkään soveliasta. Mutta ellette panisi pahaksenne, niin sanoisimpa teille jotain."
"No sano vaan", tuumi Jukka, "empä ole liioin tottunut siihen, että sinä pyytelet suun vuoroa."
Nyt selitti Uli, että talossa pitää välttämättä olla isäntä, jos tahdotaan taloa hyvin hoitaa. Tähän saakka olivat täällä olleet kaikki isäntinä: tallimies, lypsäjä isännöineet mielin määrin karjapuolella, toiset noudattaneet esimerkkiä ja kukin oli elänyt miten tahtoi. Jukan ei pitäisi nyt suuttua, mutta kyllä Uli vain sanoi, että Jukka ei ole oikea isäntä eikä pidä ohjia oikein käsissään. Työväki ei hänestä piittaa ja kuitenkaan ei hän usko ohjia kellekään muulle. Siksi onkin kukin ruvennut isännöimään itse, yksi vetelehtii siellä, toinen täällä, kukaan ei täytä velvollisuuksiaan. Sehän on ihme, ellei tästä talosta saa tuloja kahta vertaa enemmän kuin ennen, jos vain hoitaa oikein maata ja käyttää hyväkseen kaikki tilan edut, kuten muuallakin maailmassa on tapana. Mutta siksi pitääkin täällä olla jonkun käskijänä ja muiden on tiedettävä, ettei heidän auta muu kuin totteleminen. "Ja minun mielestäni olisi aivan luonnollista, että Te itse ottaisitte ohjat käsiinne; vaan jos ette tahdo, niin hankkikaa edes joku, jolla on valta käskeä teidän nimessänne; muuten en minä tässä tule toimeen."
"No käske sinä sitten", sanoi Jukka. "Olenhan minä jo sinulle monasti sanonut, että sinun on niitä käskettävä, sillä se on sinun tehtäväsi."
"Niin, olettehan te minulle sanonut; mutta ettepäs ole sanonut muille, että heidän täytyy minua totella!"
"No kaikkea sinä nyt! Mutta ethän sinä suinkaan luulle, että sitä heti, ihan vain noin voi tupata ohjat kokonaan ventovieraan kouraan ja käskeä häntä komentelemaan kuin ei talossa isäntäväkeä olisikaan! — Komenna, minun puolestani, komenna kaikkia! Kunhan et vain mene komentelemaan emäntää ja määräilemään mitä hänen milloinkin on keitettävä."
"Sitä valtaa minä en tahdokaan enkä tarvitse", sanoi Uli, "mutta lypsäjää ja tallimiestä täytyy saada käskeä ja määrätä heidän tehtävänsä; ja täytyy saada vaatia heitä täyttämään ne niinkuin tahtoo. Ei sovi, että navettapuolella elellään miten sattuu, tallipuolella kuten haluttaa. Kunkin täytyy olla toisten apuna. Herrain omistamille maatiloille käy huonosti tavallisesti juuri vain sen vuoksi, etteivät isännät ymmärrä talon hoitoa, joten eivät myös osaa ohjata työläisiään. Kukin heidän alustalaisistaan tekee mitä tahtoo."
Jukka antautui kohtalonsa valtaan. Hankittiin kaksi uutta renkiä jaJukka käski niitä ehdottomasti tottelemaan Ulia.
Entinen tallimies ja lypsäjä vaelsivat viimein toivottomina maailmalle, kun he eivät olleet saaneet lähistöllä paikkaa vaikka miten hakivat. Ja he sadattelivat nyt sydämensä pohjasta ihmisten kataluutta. Kun he olivat olleet Glunggessa, olivat ihmiset aina heitä kehuneet ja ylistelleet. Oli tuntunut aivan siltä kuten joka isäntä haluaisi heitä palvelukseensa. Mutta kun he nyt olivat saatavina, niin ei heitä kukaan huolinut.
Miten isä ja poika kokeilevat rengillä.
Glunggea ohjattiin vakaasti ja varmoin käsin ja emäntä sanoi usein, ettei hänellä ole koskaan ennen ollut niin mukavaa olla, ihan on kuin uuteen elämään virottu; ilo oli nyt kääntelehtiä ja katsella valmista. Ja hänestä oli ihan tavatonta tämä hyvä maidon tulo. Entisistä lehmistä saatiin nyt tällä hoidolla maitoa melkein kahta vertaa enemmän kuin ennen. Ja tuntui aivan siltä kuin lehmät olisivat tehneet tahallaan hänelle ennen kiusaa, sillä harvoin oli hän saanut kylliksi maitoa tarpeisiinsa. Ja kun ei ole maitoa, niin mitenkäs sitä oikein tulee ruokataloudessa toimeen! Nyt ei ole niin hädän paikkaa elonkorjuujuhlistakaan ja kerrankin jää hänelle voita pyttyyn niistäkin kemuista.
Mutta Jukka sitävastoin ei ollut mielissään. Hänestä tuntui kuin olisi hänet nyt ihan syrjäytetty isännyydestä. Usein maleksi hän tiluksillaan ja kolusi ja nuuski kaikki paikat, löytääkseen edes vähänkin virheitä ja harmitellakseen, ärhennelläkseen sitten edes vaimolleen niistä. Ulille ei hän tohtinut purkaa sappeaan suoraan. Ulia hän pisteli vain selän takana. Mutta ei malttanut kuitenkaan olla silloin tällöin käskemättä väkeä toimimaan ihan päinvastoin kuin Uli oli määrännyt.
Kerran maleksi hän näin kallella kypärin katselemassa viljapeltoaan ja harmitteli, että ruis on huonoa; ja hän olisi mielellään syyttänyt laihon huonoudesta Ulia, mutta ei voinut, sillä Ulihan ei ollut vielä täällä ollessaan ehtinyt tätä peltoa muokata! Silloin tuli mylläri Jukan luo ja sanoi: "Sinullahan on oikein hyvä pelto, ruis tiheää ja pian kypsää! Ja sitähän minä aioin sinulta kysyä, että etkö sinä voisi antaa minulle nyt noin kolmeakymmentä mittaa? Tarvitsisin näet välttämättä enkä tiedä mistä saada." Jukka ja mylläri tekivät kaupat. Mutta sitten sanoi Jukka: "Etköhän tekisi minulle pientä palvelusta? Menisit ja houkuttelisit vähän isäntärenkiäni, lupaisit sille taalarin, jos se toimittaisi sinulle jyvät niin tai niin halvalla. En tiedä oikein mikä se on. Kehenkään ei saa tässä maailmassa liiaksi luottaa; sillä juuri kun luulee saaneensa oikein kunnollisen, niin onkin saanut kaikkein katalimman." — Mylläri tietysti lupasi ja meni eräänä iltana Ulin luo. Uli oli juuri lukemassa kirjettä entiseltä isännältään. Johannes pyysi Ulia koettamaan vain pysyä Glunggessa. Ulin oli oikein hartaasti puheltava ja selitettävä asioita Jukalle, ja aina suorin sanoin. Paljon parempi on heti puhua suoraan suunsa puhtaaksi kuin hautoa soppea sisässään; sillä salattu harmi kalvaa ja pilaa ihmistä ja viimein se puhkee ilmi sellaisella hillittömyydellä ja niin sopimattomana puuskana, että saa sen vuoksi sitten jälestä hävetä. Ja eihän Uli ole mikään tyttö hempu, joka kuolee harmista ja sydämen kivuista! Siksi ei Uli saa langeta toivottomuuteen. Kuta kärsivällisemmin totuttaa itsensä ristiä kantamaan, sitä keveimmäksi risti vähitellen tulee. Ja Ulin ei pidä vaatia kaikkia muutoksia yhtaikaa. "Kun olet saanut uudet palvelijat pestatuksi näiden kahden sijaan, niin älä heti rupea eroittamaan muita entisiä, jotka eivät ole sinusta mieleisiä. — Paljon terveisiä vain ja milloinkahan sinä tulet meille, meillä kaikilla on niin hirveän ikävä."
Tämän hartaan kirjeenlukijan luo tuli nyt mylläri, istuutui puhelemaan hänen kanssaan ja kehui Ulia korein sanoin; ylisteli tunkioita, ylisteli rehun paljoutta, näkyi sitä olevan yli talon tarpeen. Ja viimein, kauan kierreltyään, kaarreltuaan alkoi puhua tuosta jyväkaupasta. Hänen olisi näet saatava jyviä ja Jukallahan niitä olisi antaa. Mutta se nyt on niin kummallinen, se Jukka, ei sillä ole järkeä kaupan teossa. Ensin tahtoo se ihan mahdottomia, ja sitten sillä on tavaraa niin yllin kyllin, että se tuppaa sitä ihan puoli-ilmaiseksi. "Mutta minun ei sopisi nyt tällä kertaa odottaa sen uutta päähänpäläystä enkä voisi maksaa ihan järettömiä hintojakaan. Vaan tiedänhän minä, että sinustahan se kaikki riippuu, sinullahan täällä nyörit oikeastaan seisoo." Mylläri, pyysi siis Ulia puhumaan hänen hyväkseen Jukalle. Ja jos Uli hommaisi elot hänelle yhdeksällä kymmenellä batzilla, niin ei hän paria taalaria kitsailisi. "Yhdeksän kymmentä batzia on tosin liian paljon jo sekin, mutta minä tarvitsen välttämättä nyt jyviä enkä saa niitä muualta ennen elonkorjuuta." Uli sanoi, ettei hän tähän puutu, se on isännän asia. Mutta mylläri ei antanut perää, vaan kaivoi viimein taskustaan taalarin ja aikoi pistää sen Ulin kouraan. Mutta silloinkos Uli nousi ylös ja alkoi mylläriä haukkua! Mylläri on kelmi, kun koettaa yllyttää palkollista pahuuteen; hänellä ovat nähtävästi kolikot sangen tiukalla, koska luulee olevan muillakin! "Mutta minä en tahraakaan omaatuntoani yhden myllärikelmin vuoksi, vaikkapa antaisit minulle kaikki jauhot, mitä eläissäsi olet näistä taloista varastanut" j.n.e. Mutta siitäkös kivastui myllärikin lopulta ja sanoi, että on niitä tilallisiakin ehkä kehnompia kuin hän ja sellaisia, joiden laiseksi hän ei tunnustaisi itseään kuuna kulloissa ikänä. Eikä hän ole tätä tehnyt omasta alotteestaan, ei ikinä hän ole tehnyt vielä kellekään mitään pahaa.
"Kenenkäs alotteesta sitten sen teit?" kysyi Uli.
"No tottahan tuon nyt arvannet, koska olet kaikessa olevinasi niin viisas!" vastasi mylläri.
"Niin isännänkö?"
"Enkä sano mitään", vastasi mylläri, "mutta pitäisihän sinun tuo jo arvata".
Silloin Uli raivostui ja tuli samalla haikeille mielin, hänen rintaansa ahdisti niin että nielusta tuskin henki kävi ja suuret, raskaat kyyneleet vierivät hänen poskilleen ja hän heristeli nyrkkiään voimatta sanoa muuta kuin: "Vai niin" ja juoksi ylös kamariinsa. Mylläri puikki kiertoteitä kiireesti keittiöön ja sanoi emännälle, että pitää nyt heti joutua ja mennä sinne yliskamariin, mikä tulleekin Ulille. Mylläri arveli, että nyt on tehty tyhmyyksiä; ja sitten kertoi hän, miten hänet oli pantu kiusaamaan Ulia ja mitä Uli oli sanonut ja miten hän oli arvannut nämä isännän juoniksi. "Vreneli, mene nyt sinä katsomaan mitä se tekee ja tule sitten sanomaan", sanoi emäntä. Mutta emäntä meni miehensä luo ja sanoi: "Kyllä olet inhottavin ihminen maailmassa; eikö yksi kerta sinulle jo riittänyt? Sinulla on paras renki koko seudulla ja sinua riivaa piru kunnes saat sen ajetuksi talosta." Jukka sanoi, että ei saa luottaa liikaa kehenkään tässä maailmassa. "Ja vaikkasinäolisit ihan hassuna Uliin, niin sittenkin pitääminunpitää silmäni auki. Kuka ties miten kävisi, jos en minä olisi vähän varuillani. Vähässä ajassa ne ihmiset voivat muuttua. Ja koetellaanhan sitä hevosiakin, enkä minä ymmärrä, miksi ei saisi koetella ihmistä? Paljon enemmänhän niistä voi tulla tuhoa kuin hevosesta. Ja vaikkapa Uli olisi tuon taalarin ottanutkin, niin en minä siltä olisi häntä ajanut talosta. Olisinpahan vain tiennyt, miten paljon häneen voi luottaa."
"Mutta Jukka, luuletko sinä, että kunnon mies pysyy sellaisessa talossa, jossa häneen ei rahtuakaan luoteta, vaan aina koetetaan saada häntä loukkuun? Rehellinen ihminen ei siedä olla paikassa, missä aina näkee itseään epäiltävän."
"Voi sinua lasta, muori paha", sanoi Jukka. "Nykyään ajattelevat ihmiset etuaan eivätkä toisten epäilyksiä. Eikä se saa muuallakaan parempaa palkkaa kuin meillä. Kyllä se harkitsee ennenkun lähtee."
Sillä välin oli Vreneli mennyt ylös ja näki Ulin ajavan kapistuksiaan arkkuun ja kuumat kyyneleet vuosivat hänen poskiaan pitkin. Tuontuostakin tunkeutui hänen huuliltaan: "Voi perhana, voi perhana!" Vreneli tuli ovelle ja kysyi: "Mitäs sinä teet, mikäs sinulla on?" Uli ei vastannut pitkään aikaan mitään, kunnes Vreneli tuli vielä lähemmäksi. "Minä menen pois", sanoi Uli. "Älä huoli", sanoi Vreneli, "ei se maksa vaivaa; serkku on nyt sellainen mikä on, mitäs hänestä!" — Mutta Uli sanoi, ettei hän ole missään tottunut mokomaan kohteluun, missään ei ole hänelle oltu tällaisia. "Siinä se nyt on palkka, vaikka tehdä reuhtoo työtä ihan katketakseen ja koettaa tehdä isännälle hyvää minkä voi! Ja kyllä minä jo tiedän, mihin tämä viimein vie. Viimein se piru häpäisee minun nimenikin ja tekee minusta syyttömästi kelmin. Siis lähden ajoissa! Ottakoon, vanha hapan, uuden mistä saa. Minä olen ollut jo yli puoli vuotta täällä eikä se paholaisen ukon könttyrä ole vielä kertaakaan ollut minuun tyytyväinen!"
"Sellaistahan se on meillä toisillakin", sanoi Vreneli. "Minä hoidan koko ruokatalouden, mutta minulle ei se anna palkkaa mitään ja ilkeää vielä sanoa, että minä syön armoleipää. Jumala ties, mitä olisinkaan tehnyt, ellei tätiä olisi ollut. — Mutta, kuule, älä nyt tee meille tätä surua; sinä teet työt niin hyvin, meillä on nyt niin hyvä olla ja kaikki käy oikein ilolla. Ja ajatteles, miten lypsäjä ja tallimies sitten ilkkuisivat kun sinäkin joutuisit pois! Kylläpä ne muistaisivat toitottaa maailmalle, että sinä olet saanut potkut! Saisit puolustella itseäsi vaikka miten, pahaa ihmiset sinusta vain uskoisivat."
"Mitä minä itsestäni piittaan", sanoi Uli; "tällaista en enää siedä." Silloin tulla kyykki emäntäkin raskain askelin ja ähkien puhkien ylös ullakon portaita, sillä hänestä oli keskustelu yliskamarissa käynyt jo liian pitkäksi.
"Hyvä, että tulit", sanoi Vreneli, "sano nyt sinä sille, ettei hän olisi tuhma. Se aikoo mennä pois."
"Älähän nyt toki", sanoi emäntä. "Mitä pahaa me olemme sinulle tehneet?"
"Ette te mitään", vastasi Uli, "te olette olleet minulle niin hyviä, mutta isäntä on ilkeä eikä luota minuun, vaan tahtoo minusta kelmiä, ja mokoman palvelukseen en jää, en, en Jumal — — —"
"Älä siunaa", sanoi emäntä. "Ajattele nyt, että hän on vanha mies, täytyyhän sellaista vähän sietää. Ja olet sinä itsekin kerran hyvilläsi, kun sinua vanhana siedetään. Tällaista ei tapahdu enää ikinä, sen saat uskoa minun sanallani; ja jos jotenkin voimme sinua hyvittää, niin sano vain, me koetamme."
"Kyllähän te lupaatte", sanoi Uli, "tiedänhän minä sen, ettette te ole sellaisia, mutta — minkäs te miehellenne!"
"Kyllä, jos sikseen tulee. Hänen täytyy välistä minua pelätäkkin. Mutta tulkoon hän itse nyt puheillesi ja luvatkoon, ettei hän ikinä vasta koeta sinua kiusata ja panna ansaan. — Vreneli, mene ja sano ukolle, että hänen täytyy heti tulla tänne ylös."
Mutta Vrenelillä oli kova vastassa; Jukka sanoi: ikinä ei hän ole vielä renkiään kumarrellut eikä kumarra. Ja jos Ulia huvittaa nostaa tästä rajatonta melua, niin nostakoon; mutta houkuttelemaan ei hän Ulia tule.
Vreneli sanoi: "Mutta, serkku, tehän itse Ulia vihoititte, eikä hän teitä; jos tällainen olisitte minullekin, niin matkaani menisin."
"Ja tulisit pian takaisin, kun ei sinua houkuteltaisi", sanoi Jukka.
"Sittempähän näkisitte", vastasi Vreneli. "Mutta Uli ei tule takaisin, sen tiedän varmaan, ja kukas sitten viljat korjaa?"
"No voih, sano nyt sitten muijalle, että se sitä hyvittelee ja pistää sille pari batzia kouraan, niin kyllä sen sisu asettuu."
"Täti on jo siksi monasti sovitellut teidän tuhmuuksianne", sanoi Vreneli, "ettei hän tähän enää puutu. Uli menee matkaansa jos Te ette lupaa hänelle, ettette tee tällaista hänelle enää ikinä. Ja sittempähän näette, miten käy viljan korjuun, mutta nyt käy työt kuin tanssi!"
"Ähäs, koskisikos sinuun jos Uli lähtisi; etpähän sitten voisikaan teiritellä hänen kanssaan."
"Serkku! Minä en teirittele kenenkään kanssa, mutta te olette ilkiö, varmaan olette ollut itse tuiki kelvoton koskette usko kehenkään. Mutta viis minä, tehkää mitä haluatte; vähät minä Ulista, vähät vaikka vilja mätänisi pelloilla."
Ja Vreneli mennä huiskahti matkaansa; turhaan huuteli serkku häntä takaisin. Sitten otti Jukka keppinsä, meni eteiseen ja huusi vaimoaan. Kun ei vaimo vastannut, tuli Jukka yhä lähemmäksi Ulin kammiota ja silloin emäntä meni hänelle sanomaan, että tulkoonkin heti ylös, muuten tässä ollaan ihmeissä.
"Tämähän nyt on melua tyhjästä", sanoi Jukka, "mitä hittoa minä nyt siellä Ulin huoneessa teen? Mitä hittoa se Uli nyt röystäilee? Eihän nyt mokoma ole asia eikä mikään. Enhän minä nyt sillä tarkoittanut mitään pahaa, jos halusin nähdä, mikä se oikeastaan on. Ja minulla oli oikeus tehdä niin, se on varma se!"
"Olisihan sinulla ollut syytä luulla Ulista hyvää", sanoi emäntä.
"Luulo ei ole tiedon arvoinen", vastasi Jukka. "Kyllä tuo nyt lienee oikeus olla varuillaan kun on kerran tullut petetyksi niin monta kertaa kuin minä. Kaikkihan minua puijaavat, kerrassaan kaikki! Sellaista se on ollut aina, sellaista se on kunnes silmäni ummistan."
"Siksipä minä en tänne jääkään", sanoi Uli. "Minä tiedän hyvin, ettei isäntä luota minuun ja minä en voi olla paikassa, jossa ei kehenkään luoteta."
"Ohoh, kylläpä sitten saat juoksennella paikan haussa, jos tahdot sellaiseen, jossa kaikkiin luetetaan. Joutavaa on jo nyt tämä äikäily — ja älä mene! — En minä enää milloinkaan koeta sinua vietellä!" Sen lupasi Jukka. "Mutta ei siltä tarvitse luulla, etten minä pidä silmiäni auki! Ainahan ihmisen pitää olla varuillaan; piru käy ympäri kuin kiljuva jalopeura ja etsii kenen nielisi."
"Tällä kertaa siis Te itse olette ollut se piru, joka on koettanut minua niellä, — ja pahoin teitte siinä."
"No, en minä nyt sitä vasta tee", sanoi Jukka; Ulin pitäisi jo nyt tyytyä kun nyt kerran Jukkakin on tyytyväinen. Olisi niin ilkeä taas matkustaa hankkimaan uutta renkiä, ja ei sitä taitaisi parempaa löytääkään. Nykyaikaan eivät ihmiset ole puolen palaneen puupennin arvoisia. Vaikka lupaisi ne kullalla hölvätä, niin ei saa mieleistään.
"Kah", sanoi emäntä, "kaikkihan me olemme vaivaisia syntisiä, ja ethän sinäkään, Uli, ole mikään Herran enkeli. Lyökää jo nyt sovussa kättä ja älkää enää kinastelko. Uli, johan nyt kuulit, ettei ukko enää vasta tee sinulle tällaista ja tule nyt vaan alas, kahvi on valmiina, saat tilkan suuhusi. Sillä sittenhän vasta se sovinto oikein tulee kun syö ja juo yhdessä, etenkin kun juo kahvia." Uli ajatteli myös entisen isäntänsä kirjettä, taipui ja tyytyi jälleen. Ja Jukka tyytyi myös. Mutta mielessään alkoi Jukka ajatella: kyllä tuota naisväkeä nyt pitää ruveta pitämään silmällä, ne tulevat jo liian hyviksi ystäviksi Ulin kanssa. Jos tätä jatkuu, niin minut petetään ja minä olen hukassa.
Ja tuli elonkorjuuaika kaikkine touhuineen. Eloaikana sattuu paljon töitä yhteen losoon. Kirsikat kypsyvät; liina ja pellava täytyy nyhtää ja häkilöidä. Monilla paikkakunnilla alkaa myös kyntö ja kylvö. Milloinkaan muulloin ei tarvitse harkita niin tarkkaan töiden järjestelyä, ajan käyttöä ja työväen jaoittelua kuin elonleikkuun aikana, jos aikoo saada kaikki käymään niin, ettei mitään hukkaan joutuisi, ja että kaikki työt tulevat tehdyiksi. Siinä sitä vasta koetellaan kuka on kelvon maamies, kuka ei!
Melkein joka vuosi oli emäntä ollut elonaikana tuskassa ja hädässä. Joko hänellä ei ollut muita apulaisia kirsikoita noukkimassa kuin varpuset; tai kypsyi liina liiaksi tai hautui pilalle kasoissa; pellavaa ei muistettu joko nyhtää, tai levittää ja kunnollisesti käännellä. Mihinkään ei ollut kellään aikaa. Mutta kylläpäs oli aikaa lorvehtia puolen päivää tanhuilla joutilaina ja aprikoida: sinneköhän tässä kiireessä nyt lähtisi vai minne? Ja kun aikaa oli liiaksi lorvehtimiseen ja oikeisiin toimiin liian vähän, niin kului se siinä loppuun eikä ehditty tekemään muuta kuin syömään ja makaamaan.
Nyt oli toista. Uli oli arvioinut tarkoin asiat jo etukäteen ja sen vuoksi oli aikaa kyllälti. Käytettiin joka silmänräpäys hyödyllisesti, joka työläinen tiesi tehtävänsä. Ellei voitu mennä pellolle, tiesi jokainen jo kysymättäkin minne hänen oli mentävä. Ei kulunut aikaa toljailemiseen ja kyselemiseen. Ei myös kinattu ja sälytetty omaa taakkaa toisen hartioille; sillä taakat oli varustettu kaikille niin samallaiset, ettei kukaan ajatellut itseään sorrettavan. Työ kävi käsittämättömän joutuin ja emännän sydäntä oikein lämmitti ja suu oli aina naurun mutrussa kun kirsikkakoreja kannettiin sisään ja pellava ja liina levisi laajoina mattoina nurmille, — pellavaa ei näet pantu pimeään ennenkun se oli riivitty. — Mutta Jukka se taas kulkea kepsutteli levottomana paikasta, toiseen, hän ajatteli vain ruista, joka hänen mielestään nyt kypsyy liiaksi, karisee. Hän ei voinut ymmärtää, miten nyt ehditään joka paikkaan, akkaväen hommiinkin. Ja kuitenkin saatiin ruis hyvin korjatuksi, vieläpä niin ajoissa, että voitiin viettää kotoista elonkorjuujuhlaa samana lauantaina kuin muuallakin, — ennen oli se näet pidetty Glunggessa aina noin viikko tai pari myöhemmin kuin muualla. Mutta omat tuumansa oli Jukalla tästäkin joutumisesta. Hän sanoi: "Meillä tulee nähtävästi elojuhla noin viikkoa aikaisemmin kuin ennen; mutta eikä siinä ole ihmettelemistä. Sillä 'lyhyt tukka joutuin suitaan'." Hän ei siis ollut kovin mielissään siitä että jouduttiin yhtä aikaisin kuin muutkin. Ihmiset luulevat, ajatteli hän, ettei meillä ole kylvetty niin paljoa kuin ennen. — Mutta kyläläiset tiesivät hyvin, mistä tämä joutuminen johtui.
Elojuhla on merkkipäivä talonpojan elämässä. Köyhälle päivätyöläiselle ja hänen vaimolleen, jotka läpi vuoden saavat ruuakseen tuskin perunoita eikä lihan mukarettakaan, on elonkorjuujuhla viinineen, kolmine kalaruokineen ja piiraineen oikea tuhatvuotisen valtakunnan päivä, jota koko vuosi riemuiten odotellaan ja sitten raskaasti huoataan, kun se on mennyt ohi. Itarinkaan isäntä ei sinä päivänä ilkeä kitsastella, ja vaikka hän rahojensa menoa sääliikin, ei hän ilmaise mieli karvauttaan. Tämän juhlan perustana onkin jonkinlainen uskonnollinen tahi paremminkin sanoen taikauskoinen ajatus. Se on kristillinen uhri. Kaiken hyvän antaja on jälleen avannut kätensä ja siunannut maamiehen ahkeruutta; silloin kovasydämisimmätkin muistavat, että heidän on kiittäminen Jumalaa ja uhraaminen hänelle jotain. Isäntä varustaa aterian ja hän melkein syytää keittiönsä ovelta sinä päivänä suurina laumoina vaelteleville köyhille pannukukkoja ja syöttää, juottaa koko yön, ja koko seuraavan pitkän päivänkin alustalaisiaan, poikiaan, renkejään, piikojaan ja muukalaisia, jotka hänen luokseen tulevat, niin paljon kuin he vain jaksavat. Missä entisajan anteliaisuus vallitsee, siellä ei juhliin kutsuta ainoastaan niitä, jotka olivat eloa korjaamassa, vaan kerrassaan kaikki, jotka tämän vuoden kuluessa olivat olleet hetkenkin talon töissä. Ja kaikkialla tunnetaan tarina eräästä tilallisesta, jolla lauantaina oli työssä muudan mies, joka olisi saanut työnsä tehdyksi tuon samaisen lauantain illaksi. Mutta puolenpäivän aikaan tuli isäntä sen miehen luo ja sanoi sille, että tehdään nyt tilit vaan; he tulevat ilman häntä aikaan, häntä ei heillä enää tarvita. Silloin oli se mies sanonut, ettei hän nyt vielä mielellään lähtisi, sillä häneltä menee siten hukkaan puolen päivän ansio ja illaksihan hän saa työnsä valmiiksi. "Ei", tuumi isäntä, "sanohan nyt vain pois, mitä minä olen sinulle velkaa, sanon suoraan, minkätähden tätä tahdon: meillä on näet ensi yönä elonkorjuujuhla eikä ole enää tilaa. Tule sen sijaan tänne taas jonain aamuna uudestaan, jos soveltuu." —
Tämän uhripäivän mentyä ohi, kokoilee saituri murusensa ja sulkee jälleen tarkoin raha-arkkunsa ja lippaansa koko pitkäksi vuodeksi.
Ja tosiaan on maamiehen sydämellä sinä päivänä syytä iloita. Herra on antanut hänelle hänen jokapäiväisen leipänsä, hänen uutteruutensa on siunattu; hänen lastensa ei tarvitse nähdä nälkää ja hänen vaimonsa voi jälleen ravita köyhiä ja juottaa janoovaisia: hänellä on tavaraa uhkean yltäkylläisestä Miksipä hän ei siis kerta voisi viettää yltäkylläisyyden juhlaa! Mutta ruuat ja juomat älköön olko ainoat uhrit, ainoat kiitollisuuden osoitteet Jumalalle. Herra on siunannut ja suojannut korjattua viljaa kokonaisen vuoden: riittävätkö siis hänelle vain yhden ainoan päivän ruokakestit? Eikö pidä myös koko vuosi palvella tätä herraa sydämellä, joka on hedelmällinen kiitollisuudesta, joka ei unohda, että ilman hänen tahtoaan ei hiuskarvaakaan päästämme putoa, sydämellä joka muistaa, että ainoakaan meidän sanamme ja ajatuksemme ei ole häneltä salattu ja että meillä on köyhiä muulloinkin, eikä ainoastaan elonkorjuujuhlan aikana?
Glunggessakin oli elojuhlat suuret eikä tavaraa säästetty. Paljon oli siellä väkeä kestittävänä ja voitakin käristettiin melkein vuorittain pannukukkoja paistettaessa. Ja tänä päivänä, vaikkei muuten koko vuonna, tuli isännän poikakin perheineen vieraiksi Glunggeen Frevlingenistä, jossa hänellä oli ravintola. Kylläpä hän osasi käyttää hyväkseen isällisiä pannukukkoja! Hänen esiintymisestään voi päättää, että hän olisi mielellään sallinut ihmisten luulevan itseään herraksi! Hän keikautti hatun kallelleen, piti käsiään housun taskuissa tai huiskutteli niitä ja tuimisteli naamansa kuten olisi elävältä syönyt kaikki seitsemän Haimonin poikaa ja heidän Bayard-hevosensa.[17] Ja kaikille hän sanoi punshuur, punshuur![18] — Hänen rouvansa oli korunukke, kasvi, jota on aina pidetty varjossa. Ja hän sanoi aina: merci! Hän oli ollut rikas tyttö, hän oli oppinut tärisemään ja tutisemaan aina kun piti vähänkin tehdä työtä. Hänellä oli uhkeat pukimet, mutta ne roikkuivat hänen varrellaan kuin kepin ympärillä. Hän oli muka hyvin herraskainen ja hemmoteltu: kananpojan koipiliha oli kaikkein kehnointa ruokaa mitä hän voi suuhunsa pistää. Hän keikaili hyvin ylhäisen näköisenä, mutta halvinkin kelpasi kehumaan häntä ja hänen rikkauksiaan ja hienouttaan. — Heillä oli kolme lasta, joita isä ja äiti kauheasti hemmottelivat. Ne olivat hyvin prameasti puettuja ja hävyttömiä ja ne kirkuivat kauheasti. Alituiseen niistä joku rääkyi ja silloin mies aina huusi: "Miksi lapset taas karjuvat? Annapas olla, eikö tästä tule loppua!" Mutta rouva huusi: "Ole nyt hiljaa, älähän itke, niin saat viikunan ja pari manteliakin!" Mutta kun karjuja oli saanut herkkunsa, alkoivat toisetkin heti kirkua, kunnes heillekin annettiin. Ja jos äiti sanoi: "Ei minulla ole enää mitään", niin kaikki alkoivat rääkyä yhtaikaa. Silloin kiroili isä, että miksei rouva ollut ottanut mukaansa namusia enemmän; onhan hän tavallisesti muistanut sen tehdä. Mutta lasten pitää nyt olla hiljaa; sillä isä ostaa heille heti tulevasta kaupasta namusia oikein paljon! — Pojat olivat, nimeltään Edevardi ja Rudi ja tytön nimi oli Carelini.
Jukka kauhistui aina kun kuuli että nyt ne taas tulevat taloon. Hänellä olivat siihen omat, perustellut syynsä. Kuitenkin oli hän heille ystävällinen. Muori rakasti oikein äidillisesti poikaansa ja vielä enemmän hänen lapsiaan; kuitenkin valitti hän joskus, että ne tuntuvat hänestä niin vierailta. — Ja kun omaiset lähtivät pois, pääsi häneltä oikein helpotuksen huokaus, sillä parin päivän herkuttelun päälle ei hän keksinyt enää mitään kelvollista ruokaa heille. Liisa oli aina kuin taivaan ilossa kun he tulivat. — Liisa ja käly Trinette (muinoin Kaisa, muodostelu Katariinasta) näyttelivät toisilleen kalleuksiaan ja toinen puhui toistaan hienommin sairauksistaan, ja toinen oli toistaan typerämpi n.s. hienoissa kohteliaisuuksissa. Ja jos Liisa luuli että hänellä on hienompia kalleuksia ja hienompia sairauksia ja hienompia kohteliaisuuksia kuin Trinettellä, niin oli hän ylen iloissaan eikä tahtonut päästää Trinetteä kylästä lähtemäänkään ja parpatti eikä tahtonut sanoa jäähyväisiä. Mutta jos Trinette näytti Liisasta hienommalta, jos hänellä oli silkkiröijy tai suuremmat solet tahi useammin puistatuskohtauksia kuin Liisalla, niin meni Liisan naama surkeaksi. Jos Trinette oli käynyt pitemmällä kylpymatkalla tai nyrpistänyt nokkaansa hienommin ja suutaan suloisemmin kuin Liisa, niin suuttui Liisa kovasti ja meni piiloon vieraita koko heidän kyläilyajakseen ja tuli esiin vasta kun Trinette jo kekottichar a bancissa.[19] Ja silloinkos Liisa hymyili ja kädessä oli hänellä hansikkaat, joista oli leikattu sormenpäät pois, ja kaunis valkea nenäliina ja päässä kalkilla pitseillä tai kalleilla nauhoilla hepennetty hattu. Ja hän kimalteli pelkkää hopeaa ja kultaa ja sanoi: à revoir ja bon voyage.[20] Ja kun hevonen lähti menemään, sanoi Liisa, että suloista oli kun ne nyt vihdoinkin menivät, sillä veli on grobiaani[21] ja Trinettellä on huono maku ja lapset ovat niin epäkohteliaita. Ja Liisa ei vain huolisi miestä, phyi hirveää! Mutta jos hän miehen ottaisi, ei saisi tulla lapsia, phyi hirveää! Mutta jos niitä tulisi — ja tietäähän sen, että ainahan sitä tulee, jota vihaa, — niin kasvatettaisiin ne aivan toisin, kuin nuo veljen lapset. Ne eivät saisikaan olla tuollaisia paksuja pöhöjä ja vilunokkia ja rapakoipia; niillä olisi notkea vartalo ja hienot piirteet ja lankatut kengät. Liisa häpeisi lähteä huviajelulle tuollaisten kömpelöjen pöhöjen kanssa!
Vreneli ei virkkanut monta kunnon sanaa vieraiden talossa ollessa. Ja nämä eivät kohdelleet häntä edes kuin piikaa, vaan oikein ylhäisimmästi halveksien; poika enintäin alentui vain laskemaan hänen kanssaan joskus leikkiä, mutta jotensakin kouraan tuntuvalla tavalla. — Ja heitä harmitti aina, kun he koettaessaan jos jotenkin nylkeä vanhuksia, eivät saaneet mielestään heitä kylliksi nyletyksi. Trinette tolkkusi alituiseen, miten paljon hän saa kotoaan ja että jos eivät hänen vanhempansa häntä auttaisi, ei hän voisi tulla toimeen. Ja hän muisti ladella: tämän oli hän saanut isältään, tämän äidiltään. Ja kun he viime kerran olivat käyneet heidän luonaan, oli isä antanut hänelle 6 taalaria ja äiti kymmenen ja molemmat olivat he sanoneet, että tulkoon vain heti uudestaan pyytämään, jos tulee pieninkin puute. — Tietysti ei nyt Glunggen kunnon muori tällaisia puheita kuullessaan malttanut olla pekkaa pahempi ja hän tuhlasi heille melkein yli varojensa saamatta takaisin edes kelvon ystävällistä sanaa.
Lapset tuppautuivat joka paikkaan, tekivät aina ilkeyttä, ja jos heitä vähänkin lykki tieltä, niin alkoivat ne joko ladella hävyttömiä sanoja tai kiljua kuin haavoitetut jääkarhut.
Ravintoloitsija tiesi suuremmoisilla juonilla onkia rahaa Glunggesta. Milloin osti hän ukolta lehmän eikä maksanut sitä koskaan, milloin toi hän isän talliin ramman hevosen ja vei sieltä paraan sanoen lähettävänsä sen takaisin ja noudattavansa omansa pois; mutta unohtikin lähettää takaisin. Tahi lankesi pojan maksettavaksi vekseli, jonkun kunnottoman viiniherran vuoksi eikä sattunut nyt olemaan itsellään taskussa rahoja joten isän täytyi hänelle lainata saamatta koskaan takaisin. — Näitä suoneniskuja sai isä sietää joka kerta kun poika kävi Glunggessa. Ja isäänsä ja äitiään kohteli hän talonpoikais-moukkina, korkeasti halveksien, kuten kahta rahasäkkiä, joista välittää vain sen aikaa kun niissä on rahaa. Frevlingenissä hän oikeana kylänkompana alituiseen kertoi Glunggesta tullessaan, miten hän taas oli "kupannut" isää.
Tällä kertaa oli hän kovin ihmeissään Glunggessa vallitsevasta hyvästä järjestyksestä. Hänen silmäänsä pistivät heti kauniit, soreat hedelmäpuut, joista nuoremmat oli sidottu keppeihin, uhkeat tunkiot, siisteys kaikkialla vaikka olikin elonkorjuu-aika. Ja viedessään totutun tapansa mukaan hevostaan talliin, ihmetteli hän vielä enemmän tallin siisteyttä, kauniita, hyvin hoidettuja hevosia ja harmitteli kun ei tällä kertaa ollut älynnyt tuoda rampaa konia mukaansa. Yhtä suuresti ihaili hän navettaa ja etenkin sitä nuorta lehmää, jonka Uli oli ostanut Bernistä. Se oli piakkoin poikiva ja oli vähintäin kolme louisdoria enemmän arvoinen kuin kolme kuukautta sitten. Niin kovasti oli se vaurastunut. "Isä, mikäs sinulle nyt on tullut vanhoilla päivilläsi?" sanoi poika; "nytkös vasta sinä alat hoitaa tilaasi? Elukat ovat mainiot, ja kaikkialla on oikein sunnuntain siisteys."
"Vai on mielestäsi?" tokaisi Jukka. Mutta äiti ei malttanut olla sanomatta:
"Meillä on nyt erinomainen isäntärenki; hän hoitaa taloa kuten pitääkin ja ymmärtää kaiken kuin tottunut vanha talollinen; ja täällä on nyt oikein ilo elää."
Poika ei virkkanut tähän paljoa mitään, mutta koikkelehti sitä enemmän tiluksilla, katseli miten loppuja eloja kuormattiin ja vietiin suojaan, käveli niityillä, — niin että ukko alkoi tuumia: "En voi nyt ymmärtää, mikä tuolla Johanneksella oikein taas on, se juoksentelee joka paikassa ja syynää kaikkea; luuleekohan se jo pian saavansa talon periä? Mutta enpäs aio vielä keikahtaa. Onpa moni nuori kurki tässä maailmassa kuollut ennenkun suo on sulanut. Eipä siltä, että minä sitä toivoisin, mutta sanompahan vain."
Ja iltahämärissä oli elonkorjuujuhla alkava; mutta olipa pula saada väkeä ajoissa saapumaan kestiin. Vreneli liehui punaisena kuin rapu koko päivän keitetty ään ja paistettuaan ja hän alkoi viimein jo äkäillä ja sanoa: "Mokomatkin, ovat jo koko päivän imeneet sormiaan ja syöneet kätensä ihan olkapäähän saakka, eivätkä nyt tule kuitenkaan ajoissa, joutavaa kuhnivat. Eikä nyt voi tehdä odottaessa mitään ja ei pääse tänä yönä juhlista oikeaan aikaan ja huomisaamuna ei niitä taas saa pöydästä erkanemaan, istuvat siinä kuin tervassa." Täytyi lähettää hakemaan alustalaisia juhliin sieltä täältä, vaikkei ketään juuri tarvinnutkaan korvista kestiin taluttaa.
Pöydässä oli monta vatia sahramilla höystettyä lihakeittoa, vadit niin kukkuralla leipämuhennosta, että niitä olisi voinut käyttää vaikka vihkipalleina. Sitten tarjottiin yllin kyllin raavaan lihaa, tuoretta ja kuivattua, läskiä ja imelää hedelmälohkoa, kolmenlaisia pannukukkoja ja sitä paitsi oli pöydällä viiniä monta pulloa, joista kukin veti kokonaisen mitan. Kantajat olivat ihan pulakassa, miten saada uudet herkut pöydälle mahtumaan. Hyvä lie varpusten kaurassa kuhista, mutta varmaan ne eivät vielä aavistakaan, millainen on elonkorjuujuhlan kestipöytä! Se notkuu kuormansa painosta, sen alla jalat vaivoin pysyvät hiljaa, sillä niidenkin mieli tekisi nousta ylös näkemään, mikä se siellä pöydällä niin suloisesti tuoksuu.
Mutta tähänkään kestitykseen eivät kaikki olleet tyytyväisiä. Liisa ja Trinette eivät voineet sietää näitä raakoja ihmisiä ja näitä kauheita ruokia. Pikkutupaan oli katettu eri pöytä heitä varten. Siellä oli punaviiniä, kastikekalaa ja sokeriherneitä, vasikka- ja kyyhkyspaistia, paistettua kalaa ja lammasta, pannukukkoja, munavehnästä leivän asemasta ja kannu suloista teetä niille, jotka pitivät teestä, ja namusia, emännän säästämiä aina viime elonkorjuukesteistään saakka. Lapset kulkivat pöydästä pöytään kahmien yhtäällä yhtä herkkua, toisaalta vielä uhemmin toista ja tunkivat makonsa niin täyteen ruokaa ja juomaa että heidät viimein täytyi kantamalla viedä sänkyyn pulleina kuin pienet pirut. Liisa ja Trinette kertoivat toisilleen, mitä ruokia he sietävät ja mitä ei; nyrpistelivät nokkaansa kaikelle ja valittelivat toisilleen, mitä kipuja tulee siitä ruuasta ja mitä tästä; yksi turvottaa mahaa, toinen kutistaa; tämä ei anna unta ja tästä saa painajaisen; yksi ampuu silmiin, toinen korviin; toinen tukkee kuin tulpalla ja toinen ryllyyttää. — Mutta kuitenkin söivät he niitäkin ruokalajeja, mitkä tukkesivat kuin tulpalla, ja myös niitä, jotka ryllyyttivät. Kai nuo vastakohdat sitten ehkäisivät toistensa vaikutusta. Ja juomisesta päättäen eivät he kumpikaan olleet kovin kivuloisia.
Ravintoloitsija Johannes ei ollut perhepöydässä kauan, vaan lähti pian väen pariin isoon tupaan ja oli siellä sitten aina aamun sarastukseen saakka, jolloin mentiin nukkumaan. Hän tuppautui etenkin Ulin seuraan, mielitteli häntä juomilla, tarjosi hänelle tupakkaa, puheli hänen kanssaan kaiken maailman asiat, niin että Ulista alkoi melkein tuntua siltä, että eihän tuo Frevlingenin ravintolan herra olekaan niin ylpeä kuin huhutaan. — Mutta vielä enemmän ihmetteli Uli, kun Johannes aamulla aikaisin tuli talliin, missä Uli yksinään jo askarteli toisten renkien yhä nukkuessa.
"Ka, oletkos sinä jo yläällä, ja yksinäsi?" sanoi ravintoloitsija.
"Ka, täytyy", vastasi Uli, "elukoilla ei ollut eilen elojuhlaa, vaan kova työ; pahapa olisi, jos niiden antaisi odotella kauan ruokaansa."
"Sellaisia eivät ole kaikki palvelijat", sanoi ravintoloitsija, "ja siksipä minä aioinkin juuri kysyä sinulta erästä asiaa. Kuulepas! Tule sinä minulle. Minulta saat paikan, jossa saat vähintäin kymmenen taalaria enemmän palkkaa kuin täällä, ja joka päivä saat viiniä ja lihaa."
"Mutta mitäs meidän isäntä sanoo, jos pestaudun Teille?"
"Mitäs se sinua liikuttaa", sanoi ravintoloitsija; "kyllä minä siitä huolen pidän. Et sinä voi täällä kuitenkaan kauan olla; ukkopaha on niin kummallinen ja liian epäluuloinen; ei sillä pysy kukaan. Meillä on toista, meillä; minä olen usein poissa kotoa ja minun eukkoni se on sellainen laiska letus, pitäisi olla renki, jonka huostaan voisi kaikki uskoa. Ja se, joka olisi minusta mieleinen, ei missään koko paikkakunnalla saisi parempaa paikkaa kuin minulla. Saisi elää kuin herra. Tule pois, et tarvitse katua. — Kas tässä, otapas taalari pestiä."
"Pitäkäähän nyt vaan rahanne", sanoi Uli, "eihän tässä nyt olla jäniksen selässä. Nykyään ei minulla ole mitään valittamista; vaikka olikin noin kuukausi sitten toista. Minua kohdellaan nyt hyvin, etenkin emäntä; enkä minä välitä muutella paikkoja, kun kerran entisessäkin on hyvä olla."
Ravintoloitsija houkutteli ja houkutteli. Kuului kolinaa kaivolta; Uli sanoi viimein, että hän tuumii asiaa. Ravintoloitsija vastasi, että Ulin täytyy antaa varma vastaus kahden viikon kuluttua. — Kun he astuivat ulos tallista, kantoi Vreneli ämpärillä vettä tuvalle.