"Herresta, mitenkäs minä niin nukuin! Enpäs olisi sitä uskonut. Kunhan ei vain Jukka toruisi kun viivyimme näin myöhään."
"Mitäpäs siitä", sanoi Uli, "ja huomenna saa Musta levätä, ei sitä tarvita."
"No ei huolta sitten", sanoi täti. "Mutta kun hevosella tullaan myöhään illalla kotiin ja kuitenkin viedään se aikaisin aamulla työhön, niin se on kelvotonta rääkkäystä. Kyllä sen tietää itsestään, kun ajattelee, että itseään alituiseen niin juoksutettaisiin ja yhä hoputettaisiin eikä milloinkaan annettaisi rauhassa syödä ei maata."
Joka ovesta tunki Glunggesta väkeä tanhualle tulet ja lyhdyt käsissä kun kuulivat vaunujen jyryävän pihalla. Toiset menivät ottamaan hevosta, toiset vaunujen luo. Itse Jukkakin köpitti ulos tulijoita vastaan ja sanoi:
"Minä jo luulin, ettette tänään enää tulisikaan, ajattelin, että jos lie mitä sattunut."
Solmu alkaa aueta ja kun se rupee taas sulkeutumaan, lyö nuori tyttö sen auki oikeinpa pyökkihalolla.
Sitten kyseltiin ja juteltiin yhtä toista kuten ainakin kun emäntä tulee myöhään kyliltä kotiin; mutta ei kulunut tuntiakaan, niin jo Glunggessa oli ihan hiljaista ja vain hevonen tallissa syödä karskutteli. Ihana uni oli tullut asukkaita virvoittamaan ja antanut heille lahjansa, vaivojen unohduksen ja monet ihanat unelmat tiedottomille sieluille. Vain yhden vuoteelle ei uni tullut ja siinä vuoteessa oli pulska untuvapeitto ja peiton alla vielä pulskempi tyttö. Ja kovimpa tulvillaan oli tytön sielu, ei se unen herpaisusta tietänyt. Nuo kiven keskeyttämät mietteet ne tulivat jälleen hänen mieleensä ja armaiden kuvain sarja väikkyi hänen sielussaan. Toiset niistä tulivat ja haihtuivat, toiset taas viipyivät kauan hänen kirkastuneissa aatoksissaan. Eikä hän tuskassa vuoteellaan heittelehtinyt eikä toivonut unta, vaan antautui noiden autuaiden unelmiensa valtaan tietämättä hetkien kulusta. Ja kun viileät aamutuulet havahtivat laaksoissa, niin alkoi tytössäkin herätä suloinen pelokas kaipuu, hänen rintansa alkoi aaltoilla ja hänelle tuli kiihko päästä sanomaan Ulille päätöstä. Sanomaan että hän tahtoo olla Ulin aina ja ijankaikkisesti ja tahtoo kutsua Ulia ikiomakseen. Ja kuta kiihkeämmäksi se kaipuu tuli, sitä enemmän alkoi tyttö pelätä, että tuo kaivattu onni lieneekin unelma vain; kai se haihtuu kuin nuo äskeiset unten kuvat, ehkei hän aamulla enää tapaakaan Ulia, ehkä Uli jo suuttui hänen käytöksestään ja muuttui toisille mielin. Oi miten häntä nyt tuo epävarmuus ja epäröiminen kidutti, miten rajattomasti hän halusi sovittaa hairahduksensa ja saada tietää, eikö Ulin mieli ollut yön kuluessa muuttunut. Hän ei sietänyt enää olla vuoteessa, hiljaa nousi hän ylös, avasi akkunaluukun ja hengitti raikasta aamuilmaa. Sitten pukeutui ja alkoi aamuaskareensa niin hiljaa ettei kukaan kuullut. Hiljaa availi hän ovia, ja hiljaista oli tanhuillakin, rengit kaikki vielä levolla ja hevoset eivät hirnahdelleet aamuruokiaan. Silloin meni hän kaivolle pesemään itseään viileällä vedellä tapansa mukaan. Ja porisevan pumppukaivon luona seisoi joku kumarassa altaan ääressä, innokkaasti hänkin itseään puhdistellen. Jyskivin sydämin tunsin Vreneli oman Ulinsa. Siinä se kaivattu nyt oli. Silloin vaipuivat yö ja sen usvat ja leimahti tytölle aamurusko ja nyt tunsi hän miten sydän vetää ihmistä toisen puoleen. Mutta veitikkamaisuus neitseellisesti kätki tuon vastustamattoman kiihkon ja äänettömin askelin hiipi hän Ulin taa ja pani yhtäkkiä kätensä hänen silmilleen. Rajusti hytkähti, säikähti väkevä mies, oli melkein kiljahtaa; otti sitten kädet silmiltään ja tunsi autuaasti riemuiten noiden kauniiden kätten omistajan.
"Sinäkö se?" kysyi hän. Ja Vreneli tiesi, ketä Uli tarkoitti ja hänen kätensä vaipuivat alemmaksi ja kietoutuivat rakastetun kaulaan ja sanaakaan sanomatta painoi hän päänsä tuota rakasta rintaa vasten. Silloin ailahti Ulin sydämessä onnen tunne valtavasti ja selkeänä aaltona kuten vesi, joka pumpusta kumpusi. Hän puserti tyttöä rintaansa vasten ja kuten vesi kirkkaaseen altaaseen sorisi ja porisi, niin kuiskutteli hänkin nyt tytölle iloaan ja tavoitteli hiljaista suudelmaa eikä häntä nyt raju lykkäys saavuttamaltaan kultarannalta karkoittanut.
"Huolitko sinä minusta?" kuuli kaivo.
"Ja oletko sinä minun?" kuiskutettiin jälleen. Ja paljon muutakin kaivo kuuli, mutta eipä se sitä kellekään juorunnut.
Kummallinen tunne kävi kumpaisenkin rinnassa: aarteen, kalliin aarteen he olivat löytäneet. He kaipasivat saada vaalia tätä aarretta heltiämättä.
Kun saa rakkaan kirjeen, niin useimpa sitä kopaisee taskussaan ja lukee ja lukee sitä uudelleen. Kun joku ostaa pellon, miten monasti päivässä hän meneekään ostostaan katsomaan! Eiköpä siis, kun on rakkaan olennon löytänyt ja sitonut sen itseensä ajaksi ja ijankaikkiseksi, eiköpä silloin pyrkisi sen puoleen väkivaltaisesti! Eiköpä koettaisi mies päästä rakastetun sieluun, päästä katseillaan hänen silmistään, noista sielun ovista, tuntemaan elävästi, että he ovat nyt yhtä aina ja ijankaikkisesti! Tämä yhtyminen toiseen sieluun kaikesta sydämestä, kaikesta mielestä, kaikin voimin ja itsekkyyden perin pohjin kadotessa, onhan se alkua vain yhdistymiseen Jumalankin kanssa, jolloin myös itsekkyytemme on perin pohjin kadottava! Ja eikö se, joka on saanut rakkaan sielun, saisi hakea sen seuraa yhäti mikäli vain maiset toimet sen sallivat kuten hänkin, joka on yhdistynyt Jumalaan ja pitää Jumalaa silmäinsä edessä, paistoi sitten päivä tai kattoi yön synkeys majat ja maan? Nykyaikaan ei usein ymmärretä oikein tätä sielujen syvällistä kaipuuta toistensa puoleen ja siksipä se tuottaakin niin harvoin hyviä hedelmiä. "Ne ovat ihan hupsuja toisiinsa", sanotaan, "kuivaksi käy heidän seurassaan." Sen kyllä uskon; mutta miksikä ei heidän anneta rauhassa nauttia kahdenkeskisestä ilostaan? Ah Jumala, tuota maailmaa, miten se pelkää omaa lihaansa! Ah Jumala, kuinka se on utelias näkemään miten kaksi seurustelee keskenään! Mutta jos he eivät ole toisiinsa mielistyneet oikealla tavalla, silloin sanoo maailma: "Ne ovat kiitettäviä, ne ovat varsin järkeviä molemmat. Jos ei tietäisi, niin ei huomaisikaan, että ne ovat sulhanen ja morsian." Mutta minäpä suoraan sanoen kiroon mokomaa järkevyyttä, joka ei tunne lainkaan tuota sielujen kaipuuta ja vetovoimaa toistensa puoleen, tuskin tuntee ruumiidenkaan kiihoitusta. Se sellainen järkevyys, se ilmaistaan mieluimmin vain pimeän aikaan ja tavallisesti rahapussin kilistessä!
Vreneli ja Uli tuskin olisivat ymmärtäneet, mitä tässä nyt kirjoitan, mutta kyllä he tuon sielujen vetovoiman tunsivat. Tuskin joutuivat he erilleen, niin heti he pyrkivät taas toistensa seuraan. Ja tuo kaivo, se se oli nyt se pyhäkkö, jolle he usein menivät toisiaan tapaamaan ja tapasivatkin. Koskaan ennen ei Vreneli ollut tarvinnut näin paljoa vettä keittiössä eikä Ulilla ollut milloinkaan ollut niin paljoa pesemistä, puhdistamista tai näin usein hevosia juotettavana.
Sillaikaa kun kaivolla tämä nuori onni syntyi, kiisteli vanhuspari tupasessaan. Jukka ja hänen emäntänsä heräsivät varhain aamulla ja sallien vanhain jäsentensä vielä rauhassa loikoa ja lepäillä pitivät he näitä aamuhetkiä sopivimpina keskinäisiin neuvotteluihinsa. Kun emäntä oli huomannut, että Jukka kääntelehti levottomasti ja siis oli jo valveilla, kysyi hän:
"Eikö sinulla vielä ole tiedossa renkiä, eikö eilen käynyt tarjokkaita?Joulu lähenee ja mihinkäs me sitten joudutaan."
Nyt viritti Jukka nuo vanhat valitusvirtensä Liisan naimisiin menosta, johon hän ei ollut syypää. Sen vuoksi se Uli nyt lähtee talosta pois. Ulin täällä ollessa on talo tuottanut hänelle voittoa vuotuisesti viisisataa guldenia enemmän kuin ennen. Ja jos se tyttö nyt kerran piti naittaa, niin olisihan ollut parempi antaa se vaikka Ulille kuin sille nälkäiselle puuvillakauppiaalle. "Ei minua haluta hankkia uutta renkiä; kun saisi sen Ulin takaisin, niin en säästäisi rahaa mitään."
"Niin, mikäpä nyt tietää, miten tässä käy", sanoi emäntä. "Kyllä minä puhuin sille Ulille, mutta ei se ottanut jäädäkseen, enää tänne rengiksi."
"Siinä sitä nyt ollaan", sanoi Jukka; "aina ne akat tuppautuvat tekemään oman nokkansa mukaan ja tahtovat isännöidä, ja miesten pitäisi sitten heidän kierouksiaan oikoa. Johan minä sen sanoin, että näin vielä käy. Hanki nyt uusi renki itse jos saat! Minä vähättelen!"
"Jos minut tällaiseen vastuuseen pannaan, niin en puutu enää mihinkään", sanoi muori. "Minullahan tässä on kaikkein vaikein, kun kaikki pian menee hunningolle, minullahan on koko talous niskoillani. Olisi parasta, kun vuokraisimme tilan pois! Minä en tosiaan ymmärrä, kenen hyväksi minun tässä pitäisi ruveta kärsimään kuolemaan saakka. Ei minua kukaan edes kiitäkään, vaan kuta enemmän säästän, sitä enemmän saan pilkkaa osakseni.
"Samaa minäkin ajattelen", sanoi Jukka. "Ei haluta minua enää kylvää, kun vävy tulee ja vie kaikki viljat ja pitää rahat. Puhtaana rahana annoin minä sille jo suuremmat myötäjäiset kuin moni maaherra tyttärelleen. Minun mielestäni saisi se jo olla tyytyväinen ja jättää minut nyt rauhaan. Kun tietäisit sopivan vuokraajan, niin selvittäisin koko höskän jo tänään."
"Ka, Ulia parempaahan minä en tiedä", sanoi emäntä.
"Uliko?" huudahti Jukka. "Niin, kun sillä olisi edes varoja ja kelvon vaimo, niin mikäs sillä. Mutta eihän siitä nyt ole tällaisen tilan vuokraajaksi."
"Kah", sanoi muori, "tokko tullee parempaa vaimoa kuin Vreneli ja kyllä minä luulen, että ne yksiin taipuisivat. Eikä se Uli sitä paitse ole ihan varatonkaan ja ehkäpä se Johannes-serkkukin sitä auttaisi tarpeen tullen. Mikäli näin, se luotti suuresti Uliin."
"Jaha, aha", sanoi Jukka. "Kaikki on jo siis selvitetty!"
"Mikä selvitetty?" kysyi muori.
"Luuletko sinä, etten minä sitä huomaa", vastasi Jukka. "Et sinä lähtenyt Erdöpfelkoferiin ihan ilman mitään syytä ja joutenpäiten. Jo minä ihmettelinkin, että mikä sillä nyt on. Ja otit vielä Vrenelin ja Ulinkin sinne mukaan. Ei sinun tarvitse luulla että minä niin hölmö olen, etten minä huomaa yhtään miten minun selkäni takana pelataan. Mutta elänhän tässä vielä minäkin ja paha on, kun sinä sillä tavoin pidät minua narrina ja hankittelet vieraiden ihmisten kanssa minua vastaan. Mutta odotappas, kyllä minä sinulle vielä näytän, kuka tässä on isäntänä."
Nyt ei muori pahalle vastattu enää sanaakaan sanoipa hän sitten mitä tahansa. Ja viimein hän kiivastui:
"No ole sitten isäntä tai mikä tahansa minusta nähden, mutta hoidakin sitten itse talosi. Ja hoida talouskin, minä en siihen enää puutu niin pikkusormellani."
Ja mukisten kellahti hän toiselle kylelleen ja nukkui. Ja aamulla nousi hän tavallista myöhemmin ylös ja murjotteli Jukalle kauan eikä sanonut sanaakaan. Iloisesti liverrellen kiiteli Vreneli askareissaan. Oli kuin yöllä olisivat siivet hänen jalkoihinsa kasvaneet ja huuliharppu huulten väliin. Ihan kummissaan katseli muori sitä menoa ja sanoi viimein hänelle kahdenkesken:
"Muutitkos tuulta yöllä, jokos nyt kelpaa?"
"Voi täti", sanoi Vreneli, "kun te nyt niin minua pakotatte, niin minkäs minä sille mahdan. Täytyyhän minun taipua! Pakottakaa vaan, jos tahdotte! Mutta se ei olekaan sitten minun syyni, jos käy niinkuin käy!"
"Ai sinä jumalaton heittiö, pilkkaatkos minun ukkoani", torui täti. "Mutta kylläpä pila loppuu, kun saat kuulla, ettei Jukka ota koko vuokraamisesta kuullakseenkaan. Hän on äkäinen; hänen selkänsä takana muka aina pelataan ja hän sanoo, että hän on isäntä ja että kyllä hän meille vielä näyttää!"
Mutta eipäs loppunut Vrenelin pila, vaan yhä enemmän hän nauraa helisteli. "Serkku kai täytynee siis pakoittaa, kuten minut naimisiin", sanoi hän. "Viisainta olisi kun ei puhuisi sille enää mitään koko asiasta ja kun me vaan hankkiutuisimme lähtöön. Se on nyt jo peloissaan, mihin joululta joutuu; ja uutta renkiä ei se pysty hankkimaan. Jos ei se nyt viikon kuluessa tule itse asiasta puhumaan, niin haetan minä puusepän ja teetätän itselleni vaatearkun kuin muuttavat tytöt ainakin. Ja jos se ei auta, niin täytyy sille sanoa, että Uli nähtävästi aikoo Johannekselle. Kyllä silloin alkaa itse puhua ja sanoa: no pakottakaa minua vaan! Mutta se ei olekaan minun syyni, jos käy niinkuin käy."
"Kettu paholainen", sanoi täti, "sinähän tanssitat narrinasi vaikka kaikki konsistorion herrat. Ei ikinä olisi tuollainen minun päähäni pälkähtänyt ja olenhan minä sen kanssa ollut yksissä jo lähes neljäkymmentä vuotta."
Ja eikös käynyt aivan kuin Vreneli oli sanonut. Kun hän oli pänkännyt Ulin päähän, että hänen pitää olla vain hyvin lähdössään ja äkäinen, niin ei puuseppää enää tarvittukaan. Jo ennen viikon loppua alkoi Jukka motkottaa muorille, että aina se punoo juonia hänen selkänsä takana ja kaiken maailman ihmiset sille ovat uskottuja, mutta ei vain hän. "Olisi tuo nyt hauska edes tietää, minkä päätöksen sinä olet tehnyt sen Ulin kanssa! Johan tuo olisi aika saada minunkin siitä vähän vihiä!"
Silloin sanoi muori, ettei hän ole tehnyt Ulin kanssa mitään päätöstä eikä ole puuttunut koko asiaan. "Se on sinun asiasi, minä en siihen sekaannu. Itsehän sinä sanoit, että sinähän tässä olet isäntä."
Silloin alkoi Jukka äkäillä"
"Aina sinä jätät minut ihan yksin pulaan etkä piittaa mistään miten sitten käy. Onhan tässä yhtä paljon kysymyksessä emännän asia kuin isännänkin ja minä en ymmärrä miksi aina kaikki sälytetään minun niskoilleni." Ja hän tahtoi muoria nyt menemään puhumaan asiasta Ulin kanssa. "Ja saman tekevä minusta, ottipa Uli vaimokseen kenen tahansa, vaikka Vrenelinkin. Se Uli on jo pitkän aikaa katsoa murjottanut minua niin hävyttömästi ja pilkallisesti, että on tehnyt mieli läiskätä sitä vasten kuonoa."
Mutta kuten Vreneli oli neuvonut, ei muori tähän tahtonut taipua. Hän sanoi: "Se on miehen asia, eikä minun!"
Silloin sanoi Jukka, että jos ei muori nyt mene, niin hän kirjoittaa vävylle, että hankkikoon rengin tai vuokraajan. Kylläpähän se sen hankkii. — Ja nyt täytyi muorin antaa luontonsa lauhtua ja hän taipui käskettyyn työhön. — Kun hän tuli kertomaan asiaa Vrenelille, niin sanoi Vreneli:
"Voi täti rukka! Ja sinä annoit itseäsi pakottaa näin! Mutta miten ihmeellä sinä hyvä hupsu uskoit, että Jukka tosiaan ottaisi rengin tai vuokraajan vävymieheltä? Jos vielä vain yhden kerran olisit sisukkaasti sanonut; 'ei', niin olisi hän vastannut: No olkoon sitten menneeksi, koska sinä nyt et kerran halua tehdä minulle mieliksi. Minä menen puhumaan Ulin kanssa, mutta Vreneliä, sitä letukkaa minä en vaan huoli, käyköön miten tahansa. Ja minä en ole sitten syypää! Minun päähäni ei ikinä olisi moista pälkähtänyt. — Mutta täti, lähetä nyt Uli sisään sen ukon luo, täytyyhän sen puhella ukon kanssa tästä oikein asiallisesti ja vakavasti." Niin tapahtuikin.
Monelle vuokraajalle olisi ollut hyödyksi kuunnella sitten näitä sovitteluja kaikkine yksityiskohtineen. Mainittakoon hyvästä syystä tällä kertaa seuraavat seikat. Jukka oli hyvin mielissään tästä aikeesta, mutta kuitenkin oli hänellä jos miten paljon verukkeita ja ehtoja, joiden vuoksi toisen olisi täytynyt peräytyä koko kaupasta, ellei Jukka olisi pian taas horjunut mielipiteistään. Sillä vaikka hän oli vahva aprikoimisissa, oli hän myös heikko päätöksissä jos häntä vain osasi herkytellä. Ja herkyttelijäksi oli sitten koko mestari Johannes-serkku, joka suostui mielellään rupeamaan välimieheksi ja takaajaksi. Ja kun muut takertuivat tervaan, niin keksi ainakin Vreneli keinon ja päästi pojat pulasta. Jukka sanoi monasti:
"Minä en käsitä, miksi Uli ottaa vaimokseen tuollaisen rutiköyhän ja lipparikielen. Jos minä olisin sellainen poika ja tällaisen tilan hoitaja, niin minä naisin monta tuhatta guldenia. Tuollaisen hävyttömän ja nenäkkään letukan minä heittäisin hiiteen! Ja minä antaisin Ulille tilan kolmekymmentä kruunua huokeammalla, jos hän jättäisi sen pirun tytön. Kyllä tulee hyvälle Jumalalle aika harmi, kun ne kaksi rupeevat yhteen, mitä minä muuten en vielä uskokaan."
Asia oli jo melkein päätetty, kun vävy sai siitä kuulla ja heti nosti hän hirveän metakan. Ensin ei hän tahtonut kuulla vuokraamisesta puhuttavankaan ja hän väitti, että hän on jo tehnyt Jukan kanssa sellaisen sopimuksen, että Jukka antaa hänelle kaikki maan tuotteet, jotta hän voi ne hyvään hintaan myydä tuttavilleen. Joten hän siis jo oli hankkinut tilauksia, ja mitenkäs niitä voi nyt enää peruuttaa? Viimein olisi hän tahtonut itse vuokrata tilan, vaikka hänellä olikin niin mainiot kauppahommat, että hän väitti niillä voittavansa enemmän kuin mitä kuusi tällaista taloa vuodessa tuottaa. Hän piti kauheaa räiskettä ja uhkasi jos jollakin ja Liisan täytyi aina olla auttamassa häntä ulvomalla ja uhkaamalla. Vuokratuuma oli niin ollen jo melkein raueta, sillä hirveää oli vanhuksista, jos he joutuisivat syypäiksi siihen onnettomuuteen, että Liisa tämän tähden riitautuisi miehensä kanssa ja tulisi sairaaksi tai muuten säikähtäisi nyt tuossa siunatussa tilassaan etenkin. Ja kumpikin sanoi: "tee miten tahdot; mutta älä sitten syytäkään minua, minä en ota edesvastuuta niskoilleni." — Silloin lähetti Vreneli hienon vihjauksen poika Johannekselle, että nyt on Glungge joutumassa ihan hiuskarvalla hänen rakkaan lankonsa valtaan. No Johannes, joka mielellään salli talon vuokralle kun näki langon uhkaavan sen aittoja ja varastoja ja joka olisi vuokraajaksi myös mielellään ottanut Ulin, kelpo maamiehen, koskapa hän tietysti toivoi sen aikoinaan saada käsiinsä hyvässä eikä huonossa kunnossa, hän lensi nyt Trinettensä kanssa Glunggeen kuin pommi ja juuri samaan aikaan jolloin siellä oli puuvillakauppiaskin Liisoineen. Ja nytkös kävi ukkonen ja jylistys keskellä talvea! Ensin tekeytyi vävy hyvin vaativaiseksi ja äksyksi aikoen musertaa Johanneksen ylhäisillä sanoilla. Mutta Johannes ravintoloitsijana tunsi tämän lajin ihmiset ja hän lasketteli vielä ylhäisempiä sanoja. Ja sitäpaitsi oli hänellä niin valtava nyrkki, että kyllä puuvillakauppiaan luonto pehmeni, ja sillä lyödä paukutteli hän pöytiin niin että ovet selälleen rämähtelivät. Ja sitäpaitse muistutteli hän puuvillakauppiaan mieleen sellaisia seikkoja, joista tämä ei olisi ollenkaan mielellään halunnut kuulla puhuttavan tällaisissa paikoissa, nimittäin hänen suuria velkojaan ja hänen konnan koukkujaan. Mistäpä tunsi maanviljelystä hän, joka oli kasvanut kerjuulla? Hänen isänsä oli monasti otettu yöksi tänne Glunggen talliin, kyllä kai he muistavat vielä sen repaleisen retkun reppu selässä ja anturattomat kengät jalassa? Nylkeköön nyt vain vanhuksia; vuokramaksut he saavat periä tuolta puolivillaiselta taivaassa!
"Tila pitää vuokrata Ulille, vaikka minun sitten omin käsin täytyisi kuristaa tuo perkeleen puuvillapiru!" karjui Johannes ja heristeli vankkoja käsiään niin lähi vävyn kurkun ympärystä että kaikki kirkuivat kuin puukko kurkussa ja Liisa olisi pyörtynyt jos olisi muistanut miten pyörtyäkään. Mutta puuvillakauppias oli sitkeämpää kuin hänen puuvillansa. Tuskin oli hänen naamansa tullut jälleen sinisen puhuvasta valkeaksi, niin hylkäsi hän jo aikeensa ruveta itse vuokraajaksi. "Narri olisin jos tunkisin teille apuani. Hyödyn sata kertaa enemmän kaupoistani kuin mokomasta tilarepaleesta. Juuri teidän itsenne tähdenhän minä tahdoin ottaa sen hoitooni, jottei teidän tarvitsisi ruveta vieraiden kanssa tekemisiin. Mutta koska minun hyväntahtoisuuttani näin halveksutaan, niin tehkää mitä tahansa, minä olen vain hyvilläni kun pääsen vaivasta. Mutta sitä minä vaan vaadin, että tila on tarjottava huutokaupalla enimmän tarjoovalle; sitä on minulla oikeus vaatia Minä en ymmärrä, miten etusija annetaan sellaiselle joutavalle kuin Uli, joka ei osaa laskea niin viiteen tekemättä viittä virhettä."
Silloin alkoi uudelleen taistelu, johon nyt Jukkakin sekautui kun näki pojan olevan puolellaan. "Se ei kuulu sinuun tuon tuokkosen hituista", sanoi hän vävylleen. "Minä saan antaa taloni vuokralle kelle tahdon ja en minä tässä vielä ole holhuun alla. Minun eläessäni ei Glunggessa pidetä huutokauppaa eikä minun kuoltuanikaan. Minä kyllä pystyn itsekin vuokraamaan tämän talon oikeilla ehdoilla. Mokoman, josta ei vieläkään tiedetä, missä on edes syntynyt, ei pitäisi tulla minua tänne Glunggeen komentelemaan. Minä olen täällä ikäni elänyt kuten isäni ja vaarinikin. Miesmuistoiset ajat on talo ollut meidän suvulla. Pysykööt kujalla syntyneet vain loitolla ja älkööt tulko minua komentelemaan Glunggen asioissa. Ja maksa pois minulle, mitä olet minulta jo kiskonut! Minun mielestäni pitäisi sinun jo olla tyytyväinen ja hävetä eikä yhä vain tahtoa lisää. Vaikka komeiletkin herran vaatteissa, ei sinun tarvitse luulla, että sinä saat tehdä meille mitä tahansa. Jos et noihinkin vaatteisiin olisi saanut meidän tytön kolikoita niin Jumala ties, millaiset rääsyt sinulla olisi yllä."
Mutta vävy ei säikähtänyt. "En piittaa, haukkukaa rahoista miten tahansa", sanoi hän. "Ette suinkaan te niin tuhmia olleetkaan, että luulitte minun ottaneen teidän tyttärenne muuten kuin rahojen vuoksi? Jokainenhan tuon nyt näkee millainen puolihupsu se on. Mutta jos olisin tietänyt, millainen häjy riiviökin se on, millainen vihovietävän äkäpussi ja laiska kuin sika se on, niin en olisi siihen koskenut tikullakaan, vaikka hänellä olisi ollut rahoja kymmenen kertaa enemmän. Nyt siitä sai ristin, sai piru vie ja mikäs auttaa muu kuin kantaa! Mutta nyt minä vaadinkin rahoja, jotka minulla on oikeus saada! Minä en anna kauan enää itseäni narrata, ja saatte olla vakuutettuja siitä, että kuta häjympiä te olette minulle, sitä häjympi olen minä myös ja se vetelys saa sen kalliisti maksaa. Kyllä minä sen kuranssaan, niin että kihlakunnan voudin jäniskoirilla on paremmat päivät kuin sillä!"
Nyt lannistui Jukan ja muorin luonto ja he olisivat kai jo antaneet perään ja taipuneet vaativan vävynsä tahtoon, ellei Johannes olisi ollut läsnä. "Kuranssaa päälle vaan", sanoi hän, "kuta häjympi, sitä parempi. Sitä pikemmimpähän saat nähdä, mistä viisi hirttä on poikki. Kuta aikaisemmin pääset eukostasi eroon, sitä parempi vain! Muista vain niitä pukkijuttujasi, siellä majatalossa! Ja paina päälle vaan! Vietävän sika, viidelläkymmenellä taalarilla on ero valmis ja silloin joudut konkurssiin. Siitä saat sitten, roisto! Syö sitten multaa ja nauriita!"
Mutta ei lankoa niin vähällä säikytetty. "Koettakaa vain konkurssiin", sanoi hän. "Siinä suhteessa minussa erehdytte. Mitä taas noihin majatalon juttuihin tulee, ne eivät minua liikuta; panen toimeen tutkimuksen. Ja jos kysymys tulee, niin kaipa niitä Frevligenistä löydettänee vielä koreampiakin. Jos kerran ilkeätte ajaa tyttärenne näin pian avioeroon, niin sama se minusta. Olen vain hyvilläni! Mutta kylläpähän sitten näette, miten teille käy."
Näin vaativaisesti vävy puhui, mutta hillitsi sentään pian vähän kieltään, etenkin kun Johannes nyt alkoi vedota hänen omiin sanoihinsa: "Siitä sen nyt kuulitte, millainen perkeleen vävy teillä on! Mutta paraiksi teille! Miksette minua jo uskoneet. Oikeastaan minun nyt sietäisi jättää teidät oman onnenne nojaan ja vävyn nylettäväksi. Mutta pitäähän minun tässä valvoa omaakin etuani! Jos annan tuon lurjuksen päästä valtaan, niin pian joutuu koko Glungge vasaran alle! Mutta sitä minä en salli, en perkele, en vaikka piru minut veisi!"
Huutotarjouksista ei vävyn näin ollen viimein auttanut puhua; mutta nyt tuppautui hän laatimaan vuokrasopimusta oman mielensä mukaan ja tietysti sellaista, ettei Uli voisi vuokraajaksi ruveta. Hän sukaisi kontrahdin paperille tuossa tuokiossa ja Jukasta se oli hyvinkin kelvollinen; monesta kohdasta hän huomasi, että tuotapa hän ei ollut tullut ajatelleeksikaan. Mutta äiti ja Johannes vastustivat jyrkästi sellaista sopimusta:
"Mitäs se tuollainen puuvillan nuuskija ymmärtää vuokrakontrahdista! Tällaiseen sopimukseen ei ilettäisi vaatia koiraakaan ja kuta kovempi kontrahti on, sitä huonommin se täytetään ja sitä pikemmin tila joutuu rappiolle."
Sillä aikaa kun isossa tuvassa tästä kinattiin, oli puuvillaherra lähtenyt Vrenelin luo yksityisyrityksiin ja koetti nyt hieroa hänen kanssaan sellaista sopimusta, että jos Vreneli taipuu, niin taipuu hänkin puolestaan talon vuokrakontrahtia laadittaessa. Ja hän tungetteli Vreneliä varsin lähi. Mutta Vrenelipäs ei siekaillut pulmaa selvittäessään, hän tempaisi pyökkihalon, karkasi kauppiaan kimppuun kuin raivotar ja kestitsi surkeasti hänen nikamiaan. Siitäkös nyt syntyi kamala näytös. Vreneli pieksi, vävy rääkyi, koko suku tulvi ovien täydeltä sisään. Kauppias hyppi Vrenelin halkoa pakoon nurkasta nurkkaan, toiset nauroivat, toiset kirkuivat. Johanneksen teki mieli ruveta Vrenelin apulaiseksi, kukaan ei kauppiasta auttanut, mekastus kävi kuin Paapelin tornin hävityksessä. Viimein lensi herra avatusta ovesta ulos ja Vreneli hillittiin ajamasta häntä takaa. Kuten säihkyvä voitonjumalatar seisoi hän nyt siinä halko kädessä, kuten enkeli vartioiden leimuavalla miekalla puhtauden paratiisin tietä ja huusi pakenevalle, veriselle puuvillakauppiaalle:
"Tokkos nyt tiedät, miten Bernin likka kontrahtia tekee ja sen alle kirjoittaa, senkin vaivainen puupää!"
Ja kursailematta, koristelematta kertoi hän heti, mitä se kutale oli häneltä tahtonut. Silloin raotti kutale ovea ja huusi:
"Sinä valehtelet!" Mutta tuskin sai sen huudetuksi, niin lensi halko taas Vrenelin vahvasta kädestä suoraan oven rakoon ja keskelle valehtelijain naamataulua ja selälleen herra maiskahti, kopaisi kuonoaan ja kolme hammasta losahti hänelle suusta kouraan. Siitäkös syntyi uusi kauhistus! Johanneksen ääni kuului ylinnä valtavana naurun rähäkkänä. Liisa ei tiennyt karatako miehen vai Vrenelin kimppuun, molemmille tahoille heristeli hän vaivaisia nyrkkejään. Vreneli huusi:
"Sanoppas vielä kerran jos uskallat, että valehtelen! Ei täällä vielä halot lopussa ole."
Äiti paha juoksi hakemaan vettä ja riepuja; Trinette tirskui ja sanoi: että mokomaa herraa, joka täällä luulee kaikkia omakseen, ei hän vain tahtoisi miehekseen. Jukka pudisteli päätään, meni takaisin tupaan ja luki vuokrakirjan uudestaan. Kun puuvillakauppias oli saanut huuhdotuksi veren naamastaan ja vähän ääntäkin kurkkuunsa, niin alkoi hän sadatella Vreneliä ja pauhasi manuuttamisista ja sanoi, ettei hän siedä, että se saa jäädä taloon; ja Jukka nyykytteli hänelle myöntävästi päätään. Mutta taas ilmestyi Vreneli yhtäkkiä kauppiaan eteen ja olisi kai vielä kerran ottanut hänet pökyyttääkseen, jos ei muori olisi tullut väliin. Mutta hänen kieltänsä ei voitu hillitä!
"Manuuta vain", huusi hän, "niin tuon toisetkin tytöt mukaani, kyllä niilläkin on omat tietonsa sinusta, ehkäpä on rengeilläkin."
"Todista, mitä minä olen tehnyt sinulle tai muille tytöille. Minä voin todistaa, että sinä olet minua pieksänyt."
"Aasi! Hupsuhan olisit, jos ottaisit todistajat mukaan silloin kun lähdet viettelemään tyttöä. Mutta sehän nyt olisi ihme ja kumma, jos ei tyttö enää saisi puolustaa kunniaansa paraansa mukaan ilman todistajia, vaikkapa mukiroisi mokomalta pään halki eikä vain hampaita kurkkuun!"
"Saadaanpas kuulla, mitä oikeus sanoo", huusi puuvillakauppias.
"Sanokoon mitä tahansa, vaan jos se on sellainen huoripukki kuin sinä ja auttaa sinua, niin saman kyydin annan sille kuin sinullekin. Jos laki on laitettu huoripässiä ja varkaita ja kamasaksoja ja tuomareita varten, niin annan teitä laillanne pääkuoreen niin että viimeinkin tiedätte saaneenne lain päähänne. Minä olen tyttö vain, mutta sehän nyt on ihme ja kumma, jos en minä tässä asiassa osaa lukea lakia yhtä hyvin ja ehkä paremminkin kuin sellainen selkäänsä saanut sonni kuin sinä ja moni muu. Ja jos nyt et pidä suutasi, niin saat nähdä!"
Mutta ei pitänyt kauppias suutaan, vaan koetteli motkotella vielä jos jotakin, tosin vastustaen jo vain kuin sotaväen osasto, joka aikoo peräytyä ja siksi räiskii tulta oikein uhalla pakomatkaa suojatakseen. "Tällaisessa talossa minä en ole enää hetkeäkään", sanoi hän Liisalle, "täällä on alttiina kuin metsänotus ja kaikellaisten nautain ja hullujen pieksettävänä. Mutta kyllä minä sille vielä näytän niin että tietää kehen hän on satuttanut kättään."
Ja kauppias vannoa räiski niin viattomuuttaan, että Liisakin hurjistui ja alkoi luulla, että Vreneli se olikin koetellut vietellä hänen miestään ja kiireesti lähti hän siis Vreneliä haukkumaan. Sillaikaa kun Liisa oli saada Vreneliltä selkäänsä, meni kauppias talliin ja käski valjastamaan hevosensa. Mutta Ulia, joka juuri oli saanut kuulla äskeisestä tapauksesta, kohteli hän niin törkeästi, että Uli sanoi hänelle:
"Jos et nyt heti paikalla raivaa luitasi täältä, niin paiskaan sinut lantatunkioon niin että kyllä intosi jäähtyy!" Kauppias kiivasteli vastaan ja sanoi, että ei sinun tarvitse luulla, että sinä saat tehdä täällä mitä tahansa vaikka oletkin juuttunut äpärään, joka on isäntäväelle konkelon koivun kautta sukua. Renki sinä olet ja Vreneli kelvoton piika, tiedä se. Silloin vastasi Uli, että hän tietää liiankin hyvin kumpi on kelvottomampi Vrenelikö vai Liisa. "Ja jos minä olisin ollut sellainen kuin sinä, niin et siinä nyt Liisan kupeella olisi! Mutta vertaisennepahan olette löytäneet, kyllä sovitte yhteen kuin paita ja p….! Ja nyt, pidä suusi ja korjaa luusi, muuten parkitsen minäkin vielä sinua, vaikka hävettäähän tuo koskea tytön pieksämään!"
Puuvillakauppias toivoi nähtävästi riitaa, mutta Uli antoi viedä hänen hevosensa ulos. Silloin osui herrakin menemään ulos tallista ja kun hän sinne palasi, oli Uli kadonnut.
Vihdoinkin lähtivät kauppias ja Liisa hirveästi uhkaillen talosta: kyllä saavat nähdä, mitä ovat heille tehneet. He eivät enää niin nokkaansa pistä mokomaan paikkaan, jossa heitä niin kohdellaan.
Kaikilta pääsi helpotuksen huokaus kun nuo vieraat olivat lähteneet ja poika Johannes lupasi nyt Vrenelille myötäjäisiksi jonkin talouskalun, — valitkoon minkä tahtoo, — koska hän niin kunnolla oli löylyttänyt tuon lankomiehen. "Minä antaisin vaikka louisdorin, jos se manuuttaisi. Silloinkos minä sille syöttäisin kaikki sen entiset synnit takaisin niin että se siihen soppaansa läkähtyisi."
Miten Vreneli ja Uli valmistelevat häitä ja vihdoin ne pitävät.
Sitten alkoi asia sujua paremmin kuin Uli oli toivonutkaan ja monasti tuumi hän, että kyllä hän nyt pääsee ihan ansaitsemattomaan onneen. Ja monasti hän ajatteli noita entisen isäntänsä sanoja: hyvä nimi on vahva pääoma ja arvokkaampi kultaa ja omaisuutta. Vuokrasumma oli huokea: mutta suurin hyvä oli irtaimiston luovuttaminen, vaikka Johannes tosin veikin itselleen paljon sellaista, joka oli Ulista mieleistä. "Onhan aivan kohtuullista", sanoi hän, "että minäkin saan vanhemmilta jotain, kun lanko on viekastellut heiltä ne jyvät ja kirsikkaviinin." — Irtaimena eivät tulleet ainoastaan karja ja kaikki työkalut, vaan myös talouskapineet ja palvelusväen sängyt ja vuodevaatteet. Ne arvioitiin sangen huokeasta, joten vuokraajalle ei niistä tulisi suuriakaan maksuja jos hänen sitten joskus täytyisi luovuttaa ne omistajalle takaisin. Mutta huokean vuokramaksun ohella oli kuitenkin muutamia merkittäviä ehtoja. Ulin täytyi ruokkia Jukalle lehmä ja lihottaa sika sekä antaa perunoita tarvittava määrä ja kylvää mitta pellavaa ja kaksi mittaa hinaa sekä luovuttaa hevonen käytettäväksi milloin Jukka ja hänen emäntänsä vain tahtoivat. Yksimielisille käyvät ehdot harvoin raskaiksi; mutta jos ruvetaan riitaisiksi, niin tulee joka pidätetystä etuudesta kompastuksen kivi. Uli ja Vreneli saivat säästää enimmät rahansa ja paljoa ei heidän tarvitsisi taloon uutta hankkia; luvatut myötäjäisvarukset annettiin myös. He saivat niin kauniin sängyn ja kaapin, että niiden veroisia harvoin näkee. Ja kysymättä mitä Vreneli tahtoisi, lähetti Johannes heille myötäjäisiksi kauniin kätkyeni. Mutta sitä Vreneli ei vain tahtonut ottaa vastaan, tuumi, että ei se heille ole tuleva, se on kai eksynyt väärään taloon.
Mutta sitäpä ei voi kuvailla miten paljon Ulilla oli nyt ajattelemista ja päässään hautomista; mitä järjestelypuuhia hänellä oli pelloilla, karjakartanolla ja kotona. Miten hän oli tuskissaan milloin viljan, milloin rehukasvien, milloin heinän vuoksi. Kuinka hän jo ennen paastoa vielä pohjatuulten puhaltaessa valitteli, ettei tänä vuonna tule heinää yhtään; miten hän sadasti laski, mistä hän saa vuokrarahat ja miten paljon hän häviää tai miten paljon voittaa. Mutta onhan aivan luonnollista, että ensimäisenä vuonna nuorta vasta-alkajaa vähän pelottaa. Tila voi joutua häneltä tykkönään pois tai saattaa hän sillä perustaa onnensa. Vanha, varakas maamies on kylmäverisempi moisissa asioissa. No tuollaisissa tiloissa, hyväpä on nuoren silloin usein katsahtaa sen puoleen, joka salatuista kammioistaan lähettää tuulet ja lumet ja heinäsirkat ja langettaa kasteen. Kun hän tuon ylhäisen puoleen katsoo, niin saa hän sydämelleen lohdutuksen. Ei unohda nuorta vasta-alkajaa se, joka ei unohda varpustakaan katolla eikä kukkasia kedolla. Ei unohda, jos ei nuori häntä unohda.
Vähitellen, vaikka vasta hyvin vähitellen, oppii nuori sitten itse ahkeroimaan ja koettamaan olla uskollinen paraansa mukaan heittäen lopun huolen, toivon luottavaisesti Herran huomaan odottaen rauhallisesti, tuleeko onni vai onnettomuus. Alistuvin sydämin oppii hän katsomaan, miten rakeet lyövät viljan, liekit tuhoovat talon ja turvallisesti, teeskentelemättä lausumaan: "Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi."
Usein katsoi Ulikin sen puoleen, joka häntä tähän saakka oli min oivallisesti ohjannut eikä unohtanut ainoanakaan iltana kiittää häntä. Mutta ei vain tahtonut rinnan myrskyinen meri ja ajatusten aallokko asettua. Hän oli liian vasta joutunut näihin mielen liikutuksiin ja liian paljon oli hänellä nyt yhtäkkiä annettu mielen myrskyjä. Vreneli valitteli usein, ettei Uli enää olekaan hänen entinen Ulinsa, ei hän enää laske leikkiä, ei puhu eikä kuule mitään. "Meillähän on vielä niin paljosta keskusteltavaa ja siinä sinä nyt istut vain mietteissäsi. On kuin sanat kurkkuusi jäätyisivät. Saan puhua tuntikausia saamatta vastausta. Jos minä olisin tietänyt että kihloissa on näin ikävä olla, niin olisit saanut hankkia jonkun paremman. Et sinä minun kanssani laske leikkiä enää koskaan ja et kujeile yhtään, aina sinä vain aprikoit, kummastako saa enemmän tuloja, tammastako vai kahdesta lutista, tai mitkä lehmät lypsävät paremmin, punanpuhuvatko vai ne mustankirjavat."
Silloin kuin Vreneli näin muka äksyili, niin aina Uli silloin heräsi mietteistään ja alkoi kujeilla ja naureskelipa usein neljännestunninkin ajan kunnes hän jälleen painui vakaisesti mietiskelemään. Ja Vreneli, joskin kevytluontoiselta näytti, oli aivan yhtä raskaissa tuumissa kuin hän, vaikkei niitä ilmaissutkaan. Hän oli niitä ihmisiä, jotka aina näyttävät hupaisilta ja iloisilta, mutta sydämensä syvyyteen kätkevät syviä ajatuksia enemmän kuin luulisikaan. Hän valvoi usein puolen yötä, useimpa kaiket yötkin tuumiskellen noita kaikkia tulevia emännän huoliaan: mitenkä hän siitäkin paraiten selviäisi? Ja hän huokasi raskaasti, että tokkohan hän jaksaa suorittaa kaikki ne tehtävät ja rukoili vedet silmissä Jumalalta tukea ja apua, että hän voisi uskollisesti täyttää raskaat emännyystoimensa ja tehdä Ulin onnelliseksi. Mutta aamuin ei huomannut merkkiäkään yön tuumista ja kostean kiillon hänen silmiinsä luuli tulleen vain keittiön kärystä. Vreneli liiteli kuin pyörillä ja rallatteli huolettomana kuin punatulkkuja ilveili ja härnäili Ulia milloin vain siten voi häntä ilahuttaa. Mutta kujeiden takana piili harras halu tehdä Uli onnelliseksi. Ja kun Vreneli näytti vain kevytmielisesti Ulille kuhertelevan, niin kuherteli hän siksi, että saisi edes hetkeksikin painaa Ulin rintaa vasten mietteisen otsansa ja tuntea varmaan olevansa onnellinen: onnellinen omistaessaan toisen ja saadessaan sanoa häntä omakseen.
"Kyllä sinä kuitenkin olet kevytmielinen heilahattu", sanoi täti usein. "Minä ennen häitä monasti itkin päivät päästään ja jos Jukka aikoi sormellaankin koskea minuun muiden nähden, niin minä juoksin heti ulos enkä tullut sisään vaikka mikä olisi ollut. Mitenkähän tässä vielä oikein käy." Ja monasti pudisteli hän itsekseen päätään ja tuumi, ettei hän voi ymmärtää näitä nykyajan tyttöjä; jos se tuota menoa jatkaa, niin ei tässä hyvin käy. Ei näyttänyt Vreneli oikein soveliaalta taloa hoitamaan ja Uliinkin siitä huikentelevaisuus tarttuu. Hupsutuksilla ja kujeilla ei taloa hoideta. Näitä muorin salaisia murheita lisäsi Jukka alituiseen sanomalla:
"Näetpäs nyt, mihin joudutaan. Ei kulu vuottakaan, niin talo menee niiltä. Mutta minkäs minä nyt sille mahdan. Sanoinhan minä jo, ettei tässä käy hyvin, mutta eihän minua tietysti uskottu. Eikä ole koskaan ennenkään uskottu ja siksi onkin käynyt niinkuin on käynyt. Johan minä jo varoitin siinä Liisan jutussa, mutta eihän minua oltu kuulevinaankaan."
Niin läheni tuo peloittava aika, jolloin Ulin oli otettava tila hoitoonsa ja hänen kelpoisuutensa ja vakaa tahtonsa oli joutuva kovaan kokeeseen. Sitä ennen oli vietettävä Vrenelin kanssa häät. Ja jo uutena vuotena oli häät tahdottu pitää, mutta sillä tytöllä oli aina syitä niitä lykätä. Milloin ei sillä ollut aikaa oikein ajatella koko asiaa; milloin oli se sitä ajatellut ja huomannut että parasta on lykätä ne vielä sunnuntain tai parin yli. Ja sitten se sanoi, että hän aikoo heti hääpäivästään alkaen ruveta emännäksi, eikä enää olla piikana; tahi että hänen pyhäkenkänsä ovat suutarissa, ei suinkaan hän nyt voi lähteä puukengissä pappilaan kuulutuksille. Niin vierähti sunnuntai toisensa jälkeen. Vihdoin eräänä myrskyisenä sunnuntai-iltapäivänä istahti täti pöydän päähän ja sanoi:
"Vreneli, annapas minulle allakka, se on tuolla seinällä."
Ja muori selaili allakkaa pidellen sitä pitkän matkan päässä silmistään ja laski paksuilla sormillaan viikkoja, laski yhä ja yhä uudestaan ja huudahti viimein:
"Tiedätkö sinä, että maaliskuun viidenteentoista jolloin teidän täytyy ottaa tila hoitoonne, on vain viisi viikkoa? Ai jai miten sinä kelvoton olet kuhnaillut! Lähde heti paikalla panettamaan kuulutuksiin! Tämähän nyt on menoa, voi voi!"
Vreneli ei ottanut uskoakseen tädin sanoja, vaan rupesi hänkin laskemaan ja huomasi nyt että vielä on viikko liian aikaista lähteä kuulutuksille. "Kunhan pidetään häät vain päivä tai pari ennen maaliskuun viidettätoista, niin ehdimmehän hyvin sittenkin!"
Mutta täti tenäsi vastaan ja Uli rupesi tädin puolelle ja päätettiin lähteä kuulutuksille, vaikkei juuri sinä samana sunnuntaina, niin kuitenkin samalla viikolla. Ja Üfligenin pappia pyydettiin ilmoittamaan kotipuoleenkin, että heidät kuulutettaisiin sielläkin. Mutta maanantaina ei Vreneli vielä saanut kenkiään ja tiistai-iltana oli hänen mielestään liian kirkas kuutamo. Kaikki ihmiset hänet tuntisivat kylässä, sanoi hän. Keskiviikkona ei allakan merkki — rapu — ollut hänestä mieleinen. "Ja eihän keskiviikko ole oikeastaan mikään päivä", tuumi hän. "Keskiviikkona ei edes palvelusväki tule palvelukseen ja onhan kuuluttaminen toki paljon tärkeämpää kuin palvelukseen meno. Palveluksesta näet pääsee erilleen milloin vain tahtoo."
Torstaina alkoivat kaikki Vreneliä ahdistaa ja sanoivat: "Ihanhan sinä nyt olet pähkähullu! Eihän tätä kuulutuksille menoa nyt tarvitse hävetä ja täytyyhän sinne joskus mennä kuitenkin. Samapa se, aikaisemmin tai myöhemmin! Sillähän siitä sitten pääsee."
Onneksi oli suutari tuonut kengät ja hyvä Jumala lähetti torstai-illaksi niin hirveän tuiskun, ettei hittokaan olisi voinut kulkea avosilmin kymmentä askelta. Tuli taivaan ja maan välille yö musta ja sakea kuin piki. Ja nyt kun niin hirveästi myrskysi ja lumi ja rakeet räiskyivät kasautuen puolen jalan kinoksiin akkunalaudoille ja tuuli vinkui kamalasti katossa ja yö ammotti sakeana ja synkeänä akkunoista lampun tuskin jaksaessa varjella lekuttavaa henkeään, nyt kun kissat pyrkivät naukuen liedelle ja koira raapi keittiön ovea ja puikki häntä koipien välissä pankon alle, silloinkos Vreneli sanoi:
"Nyt, Uli, oletko valmis, nyt me mennään. Nyt eivät ihmiset meihin muljottele."
"No kyllä olet otus", sanoi täti. "En ikinä Ulin sijassa lähtisi sinun kanssasi tuohon ilmaan; saisit mennä yksin."
"Miten vain tahtoo", sanoi Vreneli; "mutta jos hän ei lähde tänään, niin minä en lähde milloinkaan. Ja jos hän kerran rakastaa minua niin kovasti kuin väittää, niin ei tämä häntä muuta kuin virkistää."
"Kyllä minä sinut Ulina virkistäisin!" sanoi täti. "Mutta ottakaa nyt vaunut ja Hannu voi tulla kuskaamaan; ihanhan te hautaudutte mokomaan pyryyn."
"Eikös mitä, täti! Vieläpä tässä nyt kyytivaunuilla kuulutuksille! Kylläpä sitten olisi ihmisillä siitä puhumista, joutuisimme vielä kalenteriin ensi vuonna vaunuinemme päivinemme keskelle kaikkia pyhiä."
Nyt yllytteli täti Ulia: "Elä mene!" Mutta Uli oli vain hyvillään, kun tyttö nyt vihoviimeinkin lähti. "Vaan saas nähdä", tuumi hän, "miten sinä nyt tästä selviät. Kyllä olisit sietänyt pienen rangaistuksen äksyilemisestä! Mutta mennään nyt sitten Jumalan nimessä. Saammehan edes kulkea yhdessä eikä kummankaan tarvitse odotella toista aidan tai aitan takana niinkuin tavallisesti ne, jotka lähtevät kirkkaalla päivällä ja ihmisten nähden."
Täti äkäili yhä tällaista hupsutusta vastaan, mutta autteli kuitenkin lähtijöitä paraansa mukaan matkalle ja toi Vrenelille Jukan huppukauluksen ja karvarukkaset; mutta tuodessaan hän sanoi: "Kuule, tyttö, ei sinulle kunnian kukko laula. Jos sinä tuolla tavalla metkuilet, niin ulos ovesta sinut Uli ajaa. Kun tyttönä jo tuolla tavalla juonittelee, niin mitenkäs sitten vanhana. Ja vanhuuteen päin ne juonet kasvavat, usko minua."
Kun he viimeinkin olivat tamineissaan ja rupesivat avaamaan keittiön ovea, niin sai Vreneli rynnätä kolmasti ennenkun pääsi ulos ja Ulin täytyi hakea hattuaan kyökin peränurkasta. Täti alkoi silloin taas siunailla ja vannotella:
"Älkää nyt Herran nimessä lähtekö kiusaamaan Jumalan hyvyyttä, ihanhan te eksytte tuiskuun."
Mutta kolmannen kerran puski Vreneli kaikin voiminsa oveen ja katosi nyt pyryyn ja täti jäi vaikertelemaan ja voivottelemaan ihan kuollakseen.
Matka oli tosiaan hurjapäistä ja Ulin täytyi usein auttaa tyttöä. Tuuli suomi vasten naamaa. Usein he eksyivät tieltä ja saivat seisattua ja ihmetellä mihin olivat joutuneet. Toisinaan täytyi heidän taas huohottaen kääntyä selin pahimpaan puhuriin. Ja kolme neljännestä meni tuolla lyhyellä neljänneksen matkalla pappilaan. Siellä he ensin pieksivät parhaansa mukaan lumia itsestään ja koputtivat sitten oveen. Kauan he koputtivat turhaan; kolkutus haipui kuulumattomiin tuulen kamalasti ulvoessa uuninpiipuissa. Silloin loppui Vrenelin kärsivällisyys ja kun Uli oli koputtanut vielä kerran säädyllisesti, jysäytti Vreneli ovea niin että sisällä olijat hypähtivät kauhuissaan ylös istuimiltaan ja papin rouva sanoi:
"Herra Jumala, mikä se oli!" Mutta pappi rauhoitti häntä ja sanoi, että se on kai vain joku, joka tuo lasta kastettavaksi tai ehkä joku kihlattu pari. Ovat jo usein koputtaneet; mutta Maikko ei kai taas tapansa mukaan ole kuullut. Sillä välin kun Maikko lähti avaamaan ovea, sytytti pappi kynttilän viedäkseen sen eteiseen ettei tulijain tarvitsisi kauan odottaa pimeässä. Ja kun Maikko sanoi ovelta: "Kirkkoherra, täällä on pari", niin astui pappi heti porstuaan.
Oven takana seisoivat Vreneli ja Uli, Vreneli Ulin selän takana. Pappi oli pienehkö, keski-ikäinen mies. Hänen päänsä oli kunnianarvoisa ja kasvot älykkäät, — niiden piirteet saattoivat tarpeen mukaan olla joko sangen ankarat tai sangen ystävälliset. Nyt nosti hän kynttilää korkealle päänsä yli ja tähysteli vähän kumarassa ulos ja huusi viimein:
"Mitä, Uliko se on. Ja tällä ilmalla! Ja tuolla takana kai Vreneli? Mutta johan nyt on kummat, tällä ilmalla! Ja Glunggen kunnon emäntä kun antoi teidän lähteä! Maikko, tulehan nyt heti pudistelemaan vähän näitä vieraita", huusi hän sitten ja "ota tuo huppu ja pane se kuivamaan." Maikko tuli lamppuineen eteiseen sangen mielellään. Sitten avasi papin rouvakin kynttilä kädessä ovea ja sanoi:
"Pyydä niitä toki tänne sisään, täällä on lämpimämpi kuin sinun huoneessasi ja ollaanhan me Vrenelin kanssa tuttuja."
Siinä seisoi Vreneli nyt kolmen kynttilän loisteessa Ulinsa ja oven välissä eikä tiennyt mihin ilkeäisi katsoa. Viimein otti hän turskin muodon päälleen ja tuli tervehtimään sievästi pappia ja hänen rouvaansa ja sanoi että täti ja serkku lähettivät paljon terveisiä. Ja oli olevinaan viaton kuin lammas.
"Mutta", rupesi pappi nyt salissa ihmettelemään, "miksi te läksitte tällaisella ilmalla? Ihanhan sinne on hukkua."
"Ei sopinut muulloin", vastasi Uli, joka nyt alkoi tuntea puolison velvollisuutensa ja tietää että halien pitää ottaa vaimon itsepäisyyden synti hartioilleen, ettei näyttäisi olevan akkavallan alla tai paljastaisi naisensa heikkouksia. "Emme uskaltaneet myöhästellä enää", jatkoi hän, "kun aiomme pyytää pastoria ilmoittamaan vielä sinne kotipuoleenkin, jotta ne ensi sunnuntaina kuuluttaisivat."
"Taitaa olla jo liian myöhäistä", sanoi pappi, "en tiedä, tokko posti enää menee ennen sunnuntaita niille seuduille."
"Sehän nyt olisi ikävää", sanoi Uli, "sitä minä en tullut ajatelleeksi."
Vreneli ei ollut tietäkseen koko jutusta, hän oli kuin ei se häneen kuuluisikaan. Ja hän vain puheli vilkkaasti papin rouvan kanssa pellavasta, joka oli näyttänyt niin kauniilta, mutta josta ei kuitenkaan tahtonut saada puhdistaessa mitään. Kun muodolliset asiat sitten oli selvitetty, sanoi pappi Ulille:
"Ja Tehän otatte nyt Glunggen vuokralle? Sehän on hauskaa! Te ette ole kuten renkimiehet yleensä. Niitä ei luulisi ihmisiksikään, sen vähemmin kristityiksi. Te olette mies ja elätte myös kuin kristityn sopii."
"Niin", sanoi Uli, "eihän sitä Jumalaakaan saa unohtaa! Minä tarvitsen häntä eikä hän minua ja jos minä unohdan hänet, niin kuinkasta minä voin toivoa, että hän muistaisi minua armoaan ja lahjojaan jakaessaan."
"Oikeassa olette, Uli", sanoi pappi, "ja luulenpa, ettei hän Teitä olekaan unohtanut. Te saitte hyvän tilan vuokralle ja uskon, että te saatte hyvän vaimonkin. En puhu nyt työn teosta ja talouden hoidosta, niissä on Vreneli kyllä kehuttu, sen minä tiedän. Hyvä on kun osaa tehdä työtä ja hoitaa taloutta, mutta se on sittenkin vain sivuasia. Vreneli näyttää huikentelevalta ja hepakolta, mutta minä uskon että hän ajattelee totisiakin asioita ja että sillä on hyvä sydän."
Vreneli kuunteli tätä puhetta korvat porhossa vaikka olikin innokkaasti puhelevinaan pellavasta. Ja vaikka hän ei ensin ollut tietäkseenkään, niin ei hän nyt malttanut enää olla sanomatta:
"Mutta kirkkoherra, jospa uskottekin minusta liikaa."
"Ei Vreneli", sanoi pappi, "rippikoulussa minä saan nähdä useampaan sydämeen kuin luullaankaan. Ja ihmisten puheistakin saan minä kuulla yhtä ja toista enemmän kuin luullaankaan. Ja päälle päätteeksi minä vielä arvaankin. Sanopas nytkin, etkös sinä Vreneli juuri ole syypää tähän, että tulitte tänne tällaisella Jumalan ilmalla? Niin, minä toivoisin kaikesta sydämestäni, että tämä olisi nyt kolkoin ja huimin matka, mitä te ikinä teette avionne yhteisellä taivalluksella. Mutta Jumalan aikeita ei kukaan tiedä pyrkiessään autuuteensa. Vaan minä toivon kuitenkin, ettei teillä enää ikinä vasta ole näin kolkkoa matkaa mistään syystä. Kyllä kaksi aina jaksaa kantaa Jumalan säätämät kuormat jos he ovat vain yksi Jumalassa. Mutta jos miehen tai vaimon itsekkäisyys tai oikullisuus ja turhamaiset pyyteet tuovat avioliittoon onnettomuutta ja harmia ja surkeutta, jos viattoman täytyy juoda toisen karvasta kalkkia ja joka siemauksella ajatella, että puolisoni siihen on syypää: jos ei häntä olisi tai jos hän olisi toisellainen, niin olisi nyt hyvä olla; jos niin on, silloin tulee elämästä katkeran yrtin kalkki ja taivallus elämän läpi tulee vielä paljon tukalammaksi kuin teidän tämäniltainen kulkunne. Ja kun on päässyt matkansa loppuun ja silmät aukenevat ja itse näkee olleensa nyrynä ja vastuksena toisen elämän tiellä ja synkentäneensä puolison elämän päivät ja kun saa katua sitä, että toisen vaellus oli vaikea, jotavastoin se olisi voinut olla kirkas jos itse olisi ollut vähemmän itsepäinen ja kummallinen: — niin mitenkäs silloin, Vreneli, omatunto kolkuttaa mahtaa!"
Vreneli oli lentänyt ihan tulipunaiseksi ja vedet tulivat hänelle silmiin. Silloin sanoi papin rouva:
"Mutta, pappa, ihanhan sinä nyt peloittelet tyttöä, rupeat niin totiseksi että ihan minunkin selkääni karmii. Ethän sinä tiedä, tokko olet oikeassakaan."
"Ehkä erehtynen", vastasi pappi, "vaan vakainen sana kuuluu tähän vakaiseen tilaisuuteen. Te tulette ikänne muistamaan tätä hirveää ilmaa ja vaivaloista vaellustanne. Silloinpa muistatte myöskin minun ystävällisen kehoitukseni, vaikkei Vreneli tällä kertaa olisikaan syypää. Muistatte olla rasittamatta toista omilla vioillanne ja tuottamatta hänelle kärsimyksiä. Te kevennätte ja sulostutatte toistenne elämää, ettekä tee sitä karvaaksi ja vaivaloiseksi. Paavali sanoo, että avioliitto on salaisuus, ja hän on oikeassa. Mutta rakkaus, jota hän kuvaa ensimäisen korinttilaisepistolansa kolmannessatoista luvussa, on avain siihen salaisuuteen. Jos olen tehnyt sinulle vääryyttä, Vreneli, niin älä nyt kanna minulle kaunaa. Kyllä saat kokea, että minä ajattelin sinun parastasi."
Silloin alkoivat kyyneleet vieriä Vrenelin silmistä ja Vreneli ojensi papille kätensä ja sanoi:
"Kyllä te olette oikeassa, minä tässä olen syypää, minä olin niin ilkeä ja kummallinen tyttö. En minä unohda teidän sanojanne, olkoot ne varoitukseksi koko minun elämälleni. En minä tarkoittanut mitään pahaa, en minä ajatellut että kävisi näin. Oli niin ilkeää tulla tänne ja siksi minä koetin viivytellä matkaa jos jollain tavalla. Mutta olkoon se nyt varoitukseksi minulle."
"No, no", sanoi pappi, "älähän nyt noin huoli. Kyllähän se on vaikea tulla morsiamena papin luo panettamaan kuulutuksille. Minä ymmärrän, että kyllähän se tyttöä peloittaa ja että tuota tukaluutta myöhistäisi niin paljon kuin mahdollista; se on inhimillistä se, ja sellaisia ovat monet vanhemmatkin kuin sinä. Elämän vaikein tehtävä onkin ottaa vaikeimmat huolet vastaan nurkumatta ja vapisematta! Tavallisesti tulevatkin ihmiset onnettomiksi oikeastaan vain sen vuoksi, että he rupeevat kaikin voimin taistelemaan sitä ristiä vastaan, jota kantamaan heidät kuitenkin on säädetty. On aivan hyvä, että nuoren sydän vavahtaa pelosta kun pitää lähteä papin luo. Sillä se matkahan se juuri ratkaisee koko hänen elämänsä onnen. Siksi minä tällaisille matkalaisille puhunkin aina pari vakaista sanaa, sillä nämä sanat muistetaan sitten paljon paremmin kuin ne monet muut, sadat sanat, joita minä kirkossa saarnaan. Minä saan sanat suuhuni tilaisuudesta itsestään kuten esimerkiksi tänään. Ja kun Herra tänään näin mahtavasti matkaa myrskyn siivillä, niin täytyy sanojenkin tänään olla vakavia. Ulkonainen elämä on näet kuva hengellisestä elämästä. Siksi minä sain teidän tulostanne kuvan myös monen monesta myrskyisestä avioliitosta ja aiheen varoituksen sanoihin, että itsenne varjelisitte sellaisesta avioliitosta ja sen syistä. Ei siis sovi kenenkään, — eikä sinunkaan, rakas vaimo, joka nyt ehkä ensi kertaa olet läsnä kuulemassa tällaista puhetta ja kuulutusta — ihmetellä, että minä olen niin vakava. On hirveää, miten kevytmielisesti ja pöyristyttävän arvottomasti monet ihmiset ilmoittautuvat avioliittoon. Eräskin minun ystäväni kirjoitti minulle, että tässä äskettäin eräänä lauantaina oli hänen luokseen kuulutuksille tullut kaksi paria. Molemmat morsiamet olivat raskaina ja kaikki neljä olivat he ihan paloviinapäissään niin että he vaivoin osasivat puhella ja kävellä. Jos me eläisimme kristityssä valtakunnassa emmekä asianajotoimistossa, niin sellaiset ajettaisiin ulos heti ja otettaisiin vastaan vasta kun he palaavat takaisin ihmisinä. Mutta jos nyt niin tekisi, niin uhkaisivatpa pappia syytteet ja oikeudenkäynnit ja lain kaaret ja tuomarit löytäisivät vaivalla nuuskimalla ehkä jostain laki- tai asetuskokoelmasta jonkin pykälän, jonka voisi sovelluttaa tähänkin tapaukseen ja käyttää sitä pappia vastaan. Hallitukselta sammuu yhä enemmän oikea viisaus kuten kynttilä, joka palaa sitä himmeämmin kuta enemmän sen sydämeen kokoontuu savua ja karstaa. Mutta ajatelkaas, mitä tulee sellaisista avioliitoista, joiden tärkeä alkumatka jo tehdään tuollaisessa tilassa! Ja millaisen kuvan vastaisesta elämästään he antavatkaan papille, millaisia sanoja on papin heille puhuttava? Ja kuitenkaan ei pappi monasti voi näille humalaisille niin suutaan avata. Ei etenkään, jos he ovat kaupunkilaista porvarisväkeä tai niin sanottuja puolivillaisia. Ne alkaisivat pian häntä haukkua tai panisivat lehtiin tai syytteeseen. Ihan sydäntä viiltää sellaisissa tapauksissa. Mutta hyvältä tuntuu sen sijaan, kun näkee kihlatun parin, josta tietää, että Jumala on heidän mielessään ja että he koettavat tehdä ruumiinsa ja sielunsa Jumalan temppeliksi ja Jumalan asuinsijaksi. Sellaisista avioista pappi iloitsee. Mutta minä tiedän, että niistä on ilo taivaassakin. Kun sellainen ilahuttava pari tulee papin luo, niin on sille puhuttava vakaisia sanoja. He eivät niistä pahastu, sen tietää jo etukäteen. Ja sanat lankeavat hyvään maahan ja tuottavat kolmekymmen-, kuusikymmen-, jopa satakertaisenkin hedelmän."
"En herra rovasti", vastasi Vreneli, "minä unohda koskaan, mitä te nyt minulle sanotte ja Uli on teille hyvin kiitollinen. Oi miten monta opetuksenne sanaa minulla jo on unohtumattomassa muistossa. Ja kun minusta joskus tuntuu siltä kuten minä olisin jo kaikki unohtanut, niin tulee taas joku kohta mieleen uudestaan jostain merkillisestä syystä. On aivan kuten minulle pudistettaisiin sormea ja sanottaisiin: ai, ai ai!" —
"Sellaista se on minunkin", sanoi Uli; "mutta juuri tällä hetkellä entistä enemmän. En minä yhteen aikaan muistanut rippikouluopetustani juuri ollenkaan. Opetukset kai johtuvat mieleen vain sen mukaan, mitä itse milloinkin tekee ja ajattelee. Ei sitä uskoisi, jos ei itse olisi kokenut." —
Silloin tuli piika sisään tuoden lautasia ja rupesi kattamaan pöytää. Vreneli huomasi sen ja nousi ylös aikoen sanoa hyvästit, vaikka papin rouva sanoikin, ettei pidä hätäillä, pitää jäädä illalliselle. Mutta Vreneli sanoi, että kyllä meidän nyt täytyy mennä, muuten täti luulee että meille on käynyt pahasti.
Hän kiitti siis vielä kerran sydämensä pohjasta pappia ja pyysi häntä kaikin mokomin käymään heidänkin luonaan, vaikka he olivatkin vain vuokratilallisia. "Kyllähän me nyt aina voimme tarjota kupin kahvia, jos teidän sopisi tulla. Minun sydämeni aina oikein ilosta pamppailee kun näen teitä!" Onnea ja siunausta heidän pyhälle aviosäädylleen toitottaen valaisi rovasti itse taas kynttilällä heidän tietään ulos ja pyysi sanomaan tädille ja serkulle terveisiä.
Ulkona oli pyry lakannut, hattaran repaleet lentelivät taivaalla, yksinäiset tähdet tuikkivat pilvien lomista ja valkeaan lumivaippaan oli maailma kiedottu. Vaieten vaelsivat he läpi kylän, jossa asukkaat, istuivat pienien pyöreiden akkunaruutujensa takana kolkosti tuikkivain lamppujen ääressä; jossa rukit hupaisesti hyrisivät ja monen Hannu Heikin sääret uunilla retkottivat. Siellä täällä haukkui heitä piski, vaan kukaan ei heitä huomannut. Joutavaa he siis noin varovasti ja vaieten kiiruhtivat kylän läpi. Mutta vaikenemaan vaativat heitä myös heidän sydämensä, jotka olivat nyt tulvillaan vakavuuden ja riemun tunteita. Pilvet kiisivät heidän ylitseen ja tähdet alkoivat kimaltaa pilvien raoista yhä suurempina katraina kunnes viimeinenkin hattara oli haihtunut ja tähdet paistoivat valtavina ja kirkkaasti siniseltä taivaalta, joka komeana kaareili heidän päänsä päällä. Synkeätuikkeiset kitupiikit jäivät selän taa kylän kolkkojen kattojen alle. Silloin pysäytti Vreneli Ulinsa ja katsoi kirkkaasti ja säteilevin silmin hänen silmiinsä ja molempien säteilevät silmät kääntyivät nyt säteilevän taivaan puoleen. Vaikenevat tähdet kuulivat heidän pyhät valansa, kuulivat nuo sanattomat pyhät ajatukset, joita onnellisen parin sydämet olivat autuaallisesti tulvillaan. Hiljaa ja sanaakaan virkkamatta kulkivat he kotia kohti pitkin tietä, jonka Jumala omin käsin oli koristanut taivaan kukkasilla, puhtaalla, saastuttamattomalla lumella.
Tärkeä hääpäivä yhä läheni. Jo olivat vanhukset muuttaneet sivurakennukseen ja täti kuuruutti talon laesta lattiaan aivan välkkyväksi ja uuden uutukaiseksi. Vreneli tosin väitti, ettei se työ näin talvella maksa vaivaa ja että se on terveydellekin vahingollista. Mutta täti ei tahtonut jättää taloa käsistään huonossa siivossa kuin mitäkin sikolättiä, ja ihmiset eivät saisi hänen kuoltuaan panetella; että hän on jättänyt talon siistimättä muuttaessaan sieltä pois. "Mutta monet eivät ymmärrä, ettei sitä ehdi touhuta tupapuuhissa niin paljon kuin tahtoisi ja kuuruuttaa joka pyhäksi huoneita kuin herrasrouvat. Onhan niin paljon ulkotöitä ja paljon maata hoidettavana."
Puuseppä oli tuonut valmisteensa ja räätälit ja ompelijattaret oli saatu hikihatussa ja hengen hädässä jouduttamaan työnsä. Mutta suutari, se ei vain pannut rikkaa ristiin, eikä ottanut tullakseen. Se poika oli tottunut antamaan ihmisten odottaa. Hänen mielilauseensa oli: "Kylläpähän odottavat, kunnes ennätän." Vreneli vannoi, että viimeiset kengät hän nyt sillä suutarilla teetättää, vaikka sitten saisi ikänsä olla paljain jaloin; ja hän piti sanansa.
Häiden edellinen päivä oli Vrenelistä kuin pyhän sunnuntain aatto. Melkein vastustamattomasti sellainen päivä kiehtoo sydämen juhlaisaan tunnelmaan. Se oli Vrenelistä kuin hänen ripille pääsynsä aattoilta. Miettiväisenä ja vakaana liikkui hän askareissaan ja liekö hän ikinään puhunut niin vähän kuin sinä päivänä. Monasti tahtoi häntä ruveta ihan itkettämään ja kuitenkin hymyili hän ystävällisesti jokaiselle, ketä tapasi. Väliin vaipui hän mietteisiinsä unohtaen kokonaan missä oli ja mitä teki. Ei hän muistanut itseään, ei mietteitään. Ja kun silloin joku tuli hänelle jotain sanomaan, niin säpsähti hän aivan kuten sikeästi unesta havahtaen, tuli yhtäkkiä kuten kuurosta kuulevaksi ja sokeasta näkeväksi, tupsahti ikäänkuin toisista maailmoista maan päälle.
Illallisella istuttaessa pamahti yhtäkkiä läheiseltä kukkulalta laukauksia ja ne paukut säikäyttivät heitä niin, että he oikein hypähtivät penkeillään. Rengit ja päivätyöläiset ne siellä paukuttivat maailman kuuluville uuden isäntäväkensä kunniaksi laukauksia. Syvä ajatus on tuossa ampumisessa ja paukuttelemisessa, paha vain, että niissä niin monasti ihmishenget joutuvat vaaraan. Ei vongahtanut ilkeitä torventoitotuksia, eikä rattaiden kauhea, kihlaparille kateellinen tahika vihamielinen jyrinä häirinnyt rauhallista iltaa. Täti antoi heille monenmoisia neuvoja ja kehoituksia, laski väliin leikkiä ja toi vihdoin lämpöisiä kenkiä ja kintaita ja mitä vain keksi suojellakseen heitä huomiselta aamukylmältä. Varhain huomisaamuna oli lähdettävä hääretkelle. Uli tahtoi viettää häät kotipuolessaan, jossa Johannes-serkku asui. Hän sanoi, että häät tulevat siellä huokeammiksi; mutta oikeastaan ajoivat häntä sinne aivan toiset halut. Teki näet mieli näyttää kaunista morsianta ja komeita ajopelejä kotipuolelaisille.
"Niiden pitää nähdä, että minusta, hulttiosta, on tullut mies, ja minä tahdon kertoa monen hyödyksi ja onneksi, kuka minut on mieheksi kasvattanut ja millä tavoin." —
Yhtäkkiä vielä iltamyöhällä kutsui Jukka Ulin pikkutupaan luokseen ja sanoi:
"Minulla ei ole ollut tapana hyvin paljoa kehua ja imarrella. Monta sanaa minä en ole puhunut sinulle koko aikana, mutta kyllä kai sinä olet helposti nähnyt että minä olen aina ollut sinuun tyytyväinen? Enhän minä muuten olisi antanut sinulle tilaa vuokralle näin huokealla. Ainoallekaan ystävälleni en minä olisi antanut sitä näillä ehdoilla. Vävy kyllä kirjoitti minulle vielä eilen, ettei minun pitäisi antaa kaupan päällisiä niin paljoa, vaan pitäisi myödä elikot ja kilut kalut huutokaupalla. Saisin siten paljon rahaa, joka tuottaisi viiden, kuuden prosentin koron. Mutta minä en pane tavaroitani vasaran alle ja mitä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin! Vaan tässä olisi nyt sinulle vielä vähän minun tyytyväisyyteni merkiksi. Ota Uli, tämä käärö, siinä on hiukan huomisiin kustannuksiin. Minä tiedän, että sinä olet säästäväinen mies etkä aja liioin joutaviin rahojasi. Mutta huomenna ei sinun pidä kitsailla ja arkailla. Hyvä on kun on tarkka, mutta hääpäivänä ei saa venytellä joka kreutzeriä; se olisi paha enne; ei käy tavallisesti hyvin, kun nuorikko palaa kotiin nälkäänsä nukutellen."
Uli kursaili ensin ja kiitti jo kaikesta saadusta eikä sanonut tahtovansa enää mitään. Mutta otti vihdoin kuitenkin lahjan vastaan, vaikkei sanonut sitä tarvitsevansakaan, sillä olihan hänellä jo varattu rahoja häämenoihin. Silloin nauroi muori: "Kyllä kai niitä on, sen verran kun on, sen minä arvaan. Kyllä minä Ulin tunnen! Lienee joku taalari, mutta tuskimpa aikonet isompia särkeä."
"Niin", tuumi Uli, "kun hankkii rahansa kovalla työllä, niin kyllä sitä ajattelee, ennenkun niistä pulittaa batzinkaan. Enkä minä lainkaan ymmärrä, minkätähden yhtenä ainoana päivänä pitäisi heittää rahojaan kuin järveen. Heittää kaikki mitä on koko viikon ajalla koonnut hiellä ja vaivalla. Kyllä minä olen osannut ennen tuhlatakin. Mutta huomenna en aio säästää ja olen tuuminut, että olisi hauskaa, kun saisi entisen isännän ja emännänkin häihin. Pari kruunua tahi kuusikymmentä batzia minä antaisin mennä mielelläni." —
Silloin purskahtivat vanhukset nauramaan ja Jukkakin, ihme kyllä, nauroi:
"He he", sanoi hän, "eipä ole hätää, että joudut vararikkoon, jos aina niin kitsailet, vaikka vielä vieraitakin kutsut. Hyvä, kun paransin vähän kassaasi, muuten olisi Musta saanut nähdä nälkää ja sinä itse monta päivää olisit ollut happamillasi paljosta rahan menosta ja Vreneli kun annoit hänen kärsiä nälkää ja janoa häissä. Hyvää yötä!"
Mutta ei ollut hyvä Ulin yö. Kello kolmen aikaan aamulla aikoivat he lähteä; ei siis ollut monta tuntia lähtöön, mutta nekään eivät tahtoneet oikein kulua. Uli ei saanut unta silmiinsä: jos jotakin hän ajatteli ja piehtaroi levottomana vuoteellaan ja joka puolen minutin päästä hän katsoi kelloaan. Tuleva tärkeä tapahtuma painoi koko raskaudessaan hänen sieluaan. Ja armaat mielikuvat ne kujeilivat hänen aatoksissaan ja tuo suloisen suloinen Vreneli se loisteli hänen suljettujen luomiensa takana. Kauan ei kummitustiimasta ollut kulunut, kun hän jo nousi vuoteesta ja meni ruokkimaan ja sukimaan hevosta, jotta se olisi oikein komea. Siitä tehtävästä selvittyään meni hän kaivolle siivoamaan itseään. Silloin kietoutuvat jälleen nuo leikittelevät kädet hänen ympärilleen ja suloinen Vreneli soi taas hänelle aamutervehdyksen. Aavistuksesta oli Vreneli tullut kaivolle juuri samaan aikaan kuin Uli ja he kuhertelivat nyt kylmässä aamuilmassa kuten olisi lempeä iltatuuli suhissut. Ulin mielestä hävisi ahdistava ja painostava tunne ja ripeästi varustautui hän lähtöön. Pian oli hän valmis tulemaan tupaan kahville, jonka Vreneli oli keittänyt. Höysteiksi oli täti varustanut vielä vehnäleipää ja juustoa. Ei voinut tyttö oikein rauhassa istua pöydän ääressä, pelkäsi jotain unohtaneensa. Tarvittavat vaatteet tarkastettiin vielä kertaan ja sittenkin olivat tädin vuorikengät unehtua. Viimein oli Vreneli ihka valmiina matkatamineissa, suloisena ja ihanana. Piikatytöt, jotka uteliaisuus oli ajanut näin aikaisin levolta, katselivat ja kääntelivät häntä lampuillaan valaisten ja he olivat niin ihastuneet Vreneliin, että olivat ihan unohtaa, mitä tahroja öljy tekee ja kuinka tuli ne tahrat sytyttää. Kyllä oli vaara tarjolla Vrenelillä öljyn lähistöllä, tuprahtaa tuleen ja palaa.
Ah, noiden tyttörukkain lihallisissa sydämissä paloi vain se kaipuu, että kunpa hekin saisivat noin koreat vaatteet, jotta olisivat sitten yhtä kauniit kuin Vreneli. Kyllä hekin sitten saisivat ajaa niin pulskan pojan kanssa vihille kuin Uli.
Jo kauan ennen kello kolmea lähtivät he kylmään ja kuuraiseen aamuilmaan. Omituista on, miten ihminen on iloinen ja vapaa kun pääsee kodin ahdistavasta aituuksesta ja kääntää kaikellaisille huolille selkänsä ja pääsee Jumalan raikkaaseen ilmaan. Avarana aukeaa maailma edessä ja sydänkin avartuu ja urhein mielin kulkee ihminen tulevaisuuteen, jonka nuori aamurusko on ruusunpunaiseksi värittänyt. Mutta kun ilta sitten tulee, niin tulee myös väsyneisiin jäseniin kaipuu päästä takaisin ahtaan kodin lepoon ja pieninkin ponnistus on vaivan vuori, jota huoaten täytyy kantaa. Ja silloin vasta alkaa himmennyt silmä loistaa, kun tuo synkeä koti taas alkaa näkyä, kun saavutaan siihen tummaiseen tupaan, jossa väsyneet jäsenet saavat levätä, jossa koti-ikävästä kipeälle sydämelle on lääke. Iloisin mielin kiisivät he sitä hetkeä kohti, jolloin heidän elämänsä liitto nyt pyhitettäisiin; iloinen luottamus itseensä ja Jumalaan oli tullut heidän sydämiinsä ja he olivat onnestaan varmat. Riemuisesti suuteli Uli tyttöstään; hän tiesi, etteivät vaiteliaat tähdet siitä lörpöttelisi. Ja hän riemuitsi Vrenelin kylmistä, aamuviiman viilentämistä poskista, jotka kosketettaessa heti alkoivat lämmetä ja hehkua. Ne olivat kuten salaperäisen kotilieden hiillos ne posket, hiillos, joka miehen puhaltaessa heti alkaa kipenöidä ja liekehtiä. Ja Uli uskalsi sanoa, että näitä on sentään toista suudella kuin Liisan kylmiä poskia, jotka olivat hänestä aina kuin näivettyneet nauriit. Ihan pelkäsi aina nuhan tulevan, kun piti Liisaa suudella. Vreneli ei suuttunut, sanoihan vain: "Mitäs niistä menneistä, en tahdo niitä enää ajatella." — Mutta pyysi sentään, ettei Uli vain vasta koettelisikaan, ovatko toisten posket kuumemmat vai kylmemmät kuin hänen. "Jos, Jumala varjelkoon, niin kävisi, niin empä tietäisi mitä tekisin. Mutta hyvää siitä ei vain koituisi."
Näin keskusteltaessa kalpenivat jo kimaltavat tähdet ja pujahtivat taivaansinisiin vuoteisiinsa nukkumaan ja hyvä aurinko-äiti ripusti heidän sänkyjensä eteen kimaltavasäteiset uutimensa etteivät vain syntisten silmät voisi saastuttaa niiden puhdasta riisuutumista ja viatonta unta. Pakkanen ravisti rajummin kuurakiharoitaan kun aurinko ajoi sen tähtösten luota maan mustaan helmaan; ja taivaan rakkaudesta karkoitettuna koetti se nyt kujeilla maisella lemmellä yrittäen vallata Vreneliä ja likistää hänen lämpöistä neitserintaansa kylmillä käsivarsillaan ja hänen valkea henkäyksensä loisti jo Vrenelin kauluksen palteissa. Tyttö alkoi väristä vilusta ja pyysi Ulia lähtemään hetkeksi jonnekin lämpöiseen tupaan; hänen selkäpiitään ihan karmi, kyllä he ajoissa kuitenkin ehtisivät perille. Uli pysäytti hevosen majatalon kyltin luona ja Vreneli pakeni kylmää rakastajaansa ravintolatupaan. Siellä oli aamuisin tavallisesti ilkeä olla ja täytyi herätellä juopuneita kohmeloaan kärsimään. Mutta kun oli kylmä, niin meni kernaasti sinnekin vaikka liedessä olikin vain hiilissä kytevää lämmintä. Hevonen oli pian saatu talliin, mutta sitä vaikeampi oli saada tarjoilijatarta hereille; ei ollut mieluista siitä nousta ylös ennen selvää päivää ja näyttää kukoistavia kasvojaan muuten kuin auringon valossa. Viimein tuli se pörröpäisenä esiin ja hoippui niin että luuli hänen joka askelella retkahtavan nurin. Sittenkös hän haukotteli ja repi suutaan ja vaivoin sai vihoviimein kysytyksi: "Mitä vieraille saisi?"
Kauan täytyi sitten odottaa ennenkun tilattu lämmitetty viini tuli; ja se oli hotkittava melkein tulikuumana ettei olisi myöhästytty matkan periltä. —
"Kahdeksan batzia jo", ajatteli Uli, kun kuuli mitä se maksoi; "batzi tallirengille, yhteensä yhdeksän. Hyvä kun Jukka vähän avitti, en tulisi viidellä kymmenelläkään tänään toimeen!"
Niin sanoen kaivoi hän taskustaan esiin Jukan antaman rahakäärön, joka oli koolta noin ison taalarin arvoinen. Bernin seudulla on näet tapana panna rahat eriarvoisiin kääröihin, jottei niitä sitten tarvitsisi käyttäessä laskea. Uli alkoi aukoa kääröä, mutta kun hän sen vihdoin sai auki, niin siinäpä olikin puhtaita viisibatsisia, viisikymmentä kappaletta kaikkiaan. Uli ihan pelästyi kun sellainen summa lupsahti hänen kouraansa ja hän hoki Vrenelle:
"Katsohan, katsohan miten paljon se Jukka pakana antoi. Kun sen olisin tiennyt, niin olisin häntä edes paremmin kiittänyt."
"Ennätäthän tuon vielä, ole vain hyvilläsi kun sait", sanoi Vreneli. "Mutta empä olisi uskonut että Jukka voi olla näin hyvä. Olisi saanut antaa minullekin. Ei se edes kysynyt, onko minulla kreutzeriäkään taskussa, vaikka kyllä tietää, että paha merkki on, jos ei morsiamena ole kolikkoakaan kukkarossa häämatkalla. Olisi voinut tuota hyvää toivoa minullekin, vaikken ikinä tarvitsisi niin pennin pyöreää." "Ka", sanoi Uli, "ota puolet tästä, yhtä hyvinhän ne on sinun kuin minunkin."
"En, Uli", vastasi Vreneli, "mitäs hullutteletkaan. Onhan minulla rahaa ja jos ei tänään olisikaan, niin saanhan sitä aina heti kun vaan pyydän ja niinkauan kun sitä on sinulla. Usko pois, minusta tulee oikein taipuisa ja hyvä vaimo jos sinä vain pysyt kelpo miehenä; mutta jos sinä yrität ruveta pitämään minua kurissa, niin etten minä saisi mitään sanoa enkä mitään pitää omanani, niin koetetaampas, kumpi kontin kantaa! Sinä et uskokaan, miten häjyksi minä voin tulla! Minä olen ikäni saanut itse pitää puoliani. Kaikki ovat aina koettaneet minua sortaa, mutta eivätpäs vain ole jaksaneet. Ja kyllä minä osaan pitää puoleni. Luulen, että sinä mahtaisit minulle yhtä vähän kuin muutkin, tuskin sitäkään."
"Ei viitsitä koettaa", sanoi Uli; "kyllä sinä pian minulle valtasi näyttäisit. Sinähän käärit kaikki ihan sormesi ympäri ilman että ne sitä edes huomaakaan. Ei viitsitä edes leikillä puhua tällaista, rakas tyttöseni! Sattuu vielä paha kuulemaan ja rupee heti koettamaan, eikö saisi jompaakumpaa meistä tekemään leikistä totta! Mummoni kertoi monasti, että täytyy olla hyvin varuillaan sanoistaan hääpäivän aamuna. Sitä enemmän varuillaan, kuta lähemmä tulee kirkkoa. Ei pidä silloin ajatella mitään muuta kuin hyvää Jumalaa ja hänen enkeleitään ja pitää ajatella, miten ne elävät keskenään rakkaudessa ja ilossa ja tuovat kadehtimatta ihmisille kaikkea hyvää. Ei pidä silloin puhua muiden kuin hyvän Jumalan kanssa ja pitää pyytää häntä pysymään luona aamuin ja illoin, kotona ja kedolla ja sydämessä ja sisälle- ja uloskäymisessä. Pyytää, että hänen enkelinsä vartioisivat meitä alati etteivät pahat henget saisi meissä valtaa ja eroittaisi meitä toinen toisistamme. Monasti sanoi mummo, että kyllä hän jo oli pelännyt, kun ne isä ja äiti olivat naureskelleet keskenään ja riidelleet leikillä ja puhuneet maallisista asioista. Eikä ollutkaan kulunut pitkää aikaa, niin jo tulivat pahat henget, molemmat kuolivat aikaisin maailmasta ja me jäimme armottomiksi ja ihmisten vastuksiksi ja alttiiksi turmelukselle, jos ei hyvä Jumala olisi meitä ihmeellisesti armahtanut. Kiitos hänelle armostaan. Mutta mummon sanoja en minä ikinä unohda ja kuta lähemmäksi nyt tulemme kirkkoa, sitä vakavammaksi käy minun sydämeni. On melkein kuin kuolema meitä uhkaisi, eikä kuitenkaan tunnu siltä. Silloinhan sitä myös lähenee sellaista porttia, josta ei tiedä mitä sen takana on: autuusko vai helvetti. Ja vaikka luuleekin tietävänsä, kumpaanko joutuu, helvettiinkö vai taivaaseen, niin ei kuitenkaan tiedä, millaisia ne helvetti ja taivas oikeastaan ovat, ne ovat kai ihan toisellaisia kuin mitä luulee: taivas paljon suloisempi ja helvetti paljon katkerampi. Sydämeni pamppailee yhä kiivaammin, ihan hävettää, mutta enhän voi pelkoani salata."