The Project Gutenberg eBook ofMiten haluatteThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Miten haluatteAuthor: William ShakespeareTranslator: Paavo Emil CajanderRelease date: August 22, 2013 [eBook #43532]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MITEN HALUATTE ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Miten haluatteAuthor: William ShakespeareTranslator: Paavo Emil CajanderRelease date: August 22, 2013 [eBook #43532]Most recently updated: October 23, 2024Language: FinnishCredits: Produced by Tapio Riikonen
Title: Miten haluatte
Author: William ShakespeareTranslator: Paavo Emil Cajander
Author: William Shakespeare
Translator: Paavo Emil Cajander
Release date: August 22, 2013 [eBook #43532]Most recently updated: October 23, 2024
Language: Finnish
Credits: Produced by Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MITEN HALUATTE ***
Kirj.
William Shakespeare
Paavo Cajanderin suomennos ilmestyi 1910.
Näytelmän henkilöt:
HERTTUA, maastaan karkoitettu.FREDRIK, hänen veljensä ja hänen maansa anastaja.AMIENS, | karkoitetun herttuan seuralaisia.JAQUES, |LE BEAU, hovimies Fredrikin palveluksessa.CHARLES, painiskelija.OLIVER, |JAQUES, | Ritari Roland de Bois'n poikia.ORLANDO, |AADAM, | Oliverin palvelijoita.DENNIS, |SIERA, narri.OLIVARIUS VÄÄRÄLÄINEN, pappi.CORINNUS, | paimenia.SILVIUS, |WILLIAM, nuori talonpoika, Kaisaan rakastunut.HYMEN.ROSALINDA, karkoitetun herttuan tytär.CELIA, Fredrikin tytär.PHEBE, paimentyttö.KAISA, talonpoikaistyttö.Hovimiehiä, kantapoikia, metsästäjiä ja seuralaisia.
Tapahtumapaikkana: alussa Oliverin talon seutu, sittemmin osaksi anastaja-herttuan hovilinna, osaksi Ardennien metsä.
Oliverin puutarha.(Orlando ja Aadam tulevat.)
ORLANDO. Mikäli muistan, Aadam, oli asia näin: hän määräsi testamentissaan minulle vain tuhannen vaivaista kruunua, ja, niinkuin sanoit, siunauksensa nimessä velvoitti veljeni kasvattamaan minua hyvin; ja siitä alkaa surkeuteni. Jaques-veljeäni hän pitää koulussa, ja huhu kertoo vallan ihmeitä hänen edistymisestään; mutta minua hän kasvattaa täällä kotona kuin moukkaa, tai, oikeammin puhuen, antaa minun elää täällä kotona ilman kasvatusta. Sillä sanotteko minun-sukuiselleni aatelismiehelle sopivaksi tämmöistä kasvatusta, joka ei vähääkään eroa härän ruokosta? Hänen hevosistaan pidetään parempaa huolta; paitsi että niitä hyvin ruokitaan, saavat ne myöskin koulutusta, ja sitä varten palkataan kalliita ratsunopettajia; mutta minua, omaa veljeänsä, hän ei muuta kuin pitää lihassa, josta hyvästä elukat tunkiolla ovat hänelle yhtä kiitolliset kuin minäkin. Paitsi tuota tyhjää, jota hän niin ylenmäärin minulle suo, näyttää hänen menettelynsä ottavan minulta pois senkin vähän, mitä luonto on minulle antanut; hän panee minut syömään palvelijainsa kanssa, epää minulta veljen paikan ja turmelee, mikäli hänen vallassaan on, kasvatuksellaan minun synnynnäisen jalouteni. Se se, Aadam, minua surettaa; ja isäni henki, jonka tunnen itsessäni asuvan, alkaa kapinoida tätä orjuutta vastaan. En aio kauemmin sitä kärsiä, vaikka en vielä tiedä, millä viisaalla keinolla siitä pääsisin.
AADAM. Tuossa tulee isäntäni, teidän veljenne.
ORLANDO. Mene syrjään, Aadam, niin saat kuulla, kuinka hän minulle tiuskii.
(Oliver tulee.)
OLIVER. Mitä, herraseni? Mitä te täällä toimitatte?
ORLANDO. En mitään; en ole oppinut mitään toimittamaan.
OLIVER. Mitä sitten täällä tyhjäilette?
ORLANDO. Niin, herraseni, autan teitä turmelemaan Jumalan tekoa, mitätöntä veli-raukkaanne, tyhjäntoimituksella.
OLIVER. Jatka paremmin, ja ole kerrassaan epatto.
ORLANDO. Pitääkö minun paimentaa sikojanne ja syödä rapaa niiden kanssa? Minkä tuhlaajapojan osan olen minä hävittänyt, että minun piti tällaiseen kurjuuteen joutua?
OLIVER. Tiedättekö, herraseni, missä olette?
ORLANDO. Oh, varsin hyvin; täällä teidän puutarhassanne.
OLIVER. Tunnetteko, kuka on edessänne?
ORLANDO. Paremmin kuin edessäni-olija tuntee, kuka minä olen. Tunnen teidät vanhimmaksi veljekseni, ja veriheimolaisuuden nimessä pitäisi teidänkin samoin tuntea minut. Kansakuntain hyvä tapa sallii teille etusijan siksi, että olette esikoinen, mutta sama perintätapa ei ota minulta vertani, vaikka olisi kaksikymmentä veljeä välillämme. Minussa on isääni yhtä paljon kuin teissä; vaikka, sen myönnän, te, aikaisempana, olette lähempänä hänelle tulevaa kunnioitusta.
OLIVER. Mitä, poika?
ORLANDO. Hiljaa, hiljaa, vanhin veli! Siihen olette liian nuori.
OLIVER. Käytkö minuun käsiksi, konna?
ORLANDO. En ole mikään konna; olen ritari Roland de Bois'n nuorin poika. Hän oli isäni, ja se on kolmin kerroin konna, joka sanoo, että sellaisen isän lapset ovat konnia. Jos et olisi veljeni, en hellittäisi kurkustasi tätä kättä, ennenkuin toisella olisin nyhtänyt kielen suustasi tuon sanan tähden. Olet itseäsi herjannut.
AADAM (tulee esiin). Hyvät herrat, rauhoittukaa! Isänne muiston tähden, sopikaa!
OLIVER. Päästä, sanon minä!
ORLANDO. En, ennenkuin hyväksi näen: teidän pitää kuulla minua. Isäni velvoitti testamentissaan teitä antamaan minulle hyvän kasvatuksen. Te olette pitänyt minua kuin talonpoikaa, pidättäen ja peitellen minulta kaikki ylhäissukuisen avut. Isäni henki elää valtavana minussa, ja minä en tätä kauemmin kärsi. Siis suokaa minulle sellaisia harjoituksia, jotka sopivat säädylleni, tai antakaa pois se vaivainen perintöosa, jonka isä minulle testamentissaan sääsi; menen sillä onneani ostamaan.
OLIVER. Ja mitä aiot tehdä? Kerjätäkö, kun se on tuhlattu? Pois sisään, herraseni; en tahdo että kauemmin minua vaivaatte; saatte osaksi tahtonne täytetyksi. Pyydän, menkää.
ORLANDO. En tahdo teitä vaivata enempää kuin mitä oma etuni vaatii.
OLIVER. Pois samaa tietä tekin, vanha koira!
AADAM. "Vanha koira", sekö palkkani? Niin oikein: olen hampaani menettänyt teidän palveluksessanne. — Jumala siunatkoon vanhaa herraani! Hän ei olisi koskaan tuommoista sanaa sanonut.
(Orlando ja Aadam menevät.)
OLIVER. Niinkö on laita? Aiotko viedä minusta voiton? Uhkamielisyytesi aion parantaa, enkä kuitenkaan koskaan antaa tuota tuhatta kruunua. Hoilaa, Dennis!
(Dennis tulee.)
DENNIS. Kutsutteko, armo?
OLIVER. Eikö Charles, herttuan painiskelija, ole pyrkinyt puheilleni?
DENNIS. Jos suvaitsette, on hän täällä ulkona ja pyytää kiihkeästi päästä pateille.
OLIVER. Käske hänet sisään. (Dennis menee.) — Oiva keino: huomenna on kilpapainit.
(Charles tulee.)
CHARLES. Hyvää huomenta, teidän armonne!
OLIVER. Hyvä monsieur Charles, mitä uusinta uutta kuuluu uuteen hoviin?
CHARLES. Ei muuta uutta, kuin ne vanhat uutiset, että vanhan herttuan on karkoittanut hänen veljensä, se uusi herttua; ja kolme tai neljä uskollista ylimystä on mennyt hänen kanssaan vapaaehtoiseen maanpakoon; näiden maista ja tuloista uusi herttua rikastuu, senvuoksi hän antaa heille täyden vallan jaloitella.
OLIVER. Voitteko sanoa, onko Rosalinda, herttuan tytär, karkoitettu yhdessä isänsä kanssa?
CHARLES. Oh, ei; sillä herttuan tytär, hänen serkkunsa, rakastaa niin häntä, — he ovat kehdosta asti yhdessä kasvaneet, — että olisi seurannut häntä maanpakoon tai kuollut, jos olisi hänestä jäänyt. Hän on hovissa, ja setä ei rakasta häntä vähemmän kuin omaakaan tytärtään. Milloinkaan ei ole kaksi naista niin pitänyt toisistaan kuin he.
OLIVER. Missä aikoo vanha herttua oleskella?
CHARLES. Sanovat, että hän jo on Ardennien metsässä[1]ja monta iloista velikultaa hänen kanssaan, ja siellä he elostelevat kuin vanha Robin Hood[2]Englannissa. Hoetaan paljon nuoria aatelismiehiä joka päivä virtaavan hänen luokseen ja viettävän siellä huoletonta elämää, niinkuin ennen kultaisena aikakautena.
OLIVER. Sanokaa, painiskeletteko huomenna uuden herttuan nähden?
CHARLES. Tietystikin; ja tulin puhumaan teille eräästä asiasta. Minulle on salavihkaa ilmoitettu, että nuorin veljenne, Orlando, aikoo valepuvussa käydä ottelemaan kanssani. Huomenna, herra, minä painiskelen maineeni puolesta, ja joka silloin pääsee käsistäni ruhjomattomin jäsenin, kiittäköön onneaan. Veljenne on nuori ja hento; ja teidän tähtenne minun olisi sääli niin pahoin häntä pidellä, kuin minun kunniani tähden täytyy, jos hän saapuu. Sen vuoksi tulin ystävänä teille tätä ilmoittamaan, jotta joko ehkäisette hänen hankkeensa tai kestätte tyynenä sen häpeän, mihin hän joutuu, koska tämä tapahtuu hänen omasta halustaan ja kokonaan vastoin minun tahtoani.
OLIVER. Charles, kiitän sinua ystävyydestäsi, ja saat nähdä, että sen vielä mitä suopeimmin palkitsen. Olen itse saanut vihjauksen veljeni hankkeesta ja olen salaa koettanut saada häntä luopumaan siitä; mutta hän on järkähtämätön. Tiedäppä, Charles, hän on itsepäisin nuori mies koko Ranskassa, täynnä kunnianhimoa, kaikkien kykyjen kateellinen kaunailija, kavala ja ilkeä juonittelija minua, omaa veljeänsä, vastaan. Siis tee miten haluat; minulle on yhtä mieluista, taitatko häneltä niskan vai sormen; mutta sinun on paras varoa; sillä jos hänelle vain pienenkin häpeän tuotat, tai jos hän ei saa sinusta suurimaineista voittoa, niin hän väijyy sinua myrkyllä, kietoo sinut jollakin viekkaalla juonella, eikä hellitä ennenkuin on toista tai toista salatietä saanut sinut hengiltä; sillä vakuutan, sanonpa sen melkein kyyneleet silmissä, ettei ole maan päällä toista ihmistä niin nuorta ja niin halpamielistä. Puhun nyt vain hänestä niinkuin veli; mutta jos rupeaisin sinulle paloitellen kuvaamaan, millainen hän on, niin saisin minä punastua ja itkeä, ja sinä kalveta ja hämmästyä.
CHARLES. Oikein olen sydämmestäni iloinen, että tänne tulin. Jos hän huomenna saapuu, niin kyllä hän minulta tarpeensa saa. Jos hän siitä pitäen pystyy omin neuvoin liikkumaan, niin minä en ikinä enää tahdo palkinnosta kilpailla. Ja nyt Jumalan haltuun, teidän armonne!
(Menee.)
OLIVER. Hyvästi, hyvä Charles! — Nyt tuota tuulihattua usuttamaan! Toivon että vihdoinkin pääsen hänestä; sillä sydämmeni ei mitään vihaa niinkuin häntä, en tiedä miksi. Kuitenkin on hän hyvänsävyinen; koulunkäymätön, mutta sittenkin tiedokas; jalo harrastuksiltaan; kaikkien kansanluokkain rakastama, jopa jumaloima, ja niin kaikkien sydämmiin syöpynyt, erittäinkin talonväkeni, joka paraiten hänet tuntee, että minä olen kokonaan polkuarvossa. Mutta näin ei tule kauan olemaan; tuo painiskelija saattaa kaikki selväksi. Nyt ei muuta, kuin usuttelen poikaa sinne, ja toimeen ryhdyn heti.
(Menee.)
Aukea ala herttuan lumilinnan edustalla.(Rosalinda ja Celia tulevat.)
CELIA. Rosalinda, pyydän, rakas serkku, ole iloinen.
ROSALINDA. Rakas Celia, osoitan enemmän iloisuutta kuin voinkaan, ja kuitenkin tahdot että olisin iloisempi. Jos et voi opettaa minua mielestäni unohtamaan maanpakolaista isää, niin et voi pyytää, että mikään tavaton iloisuus mieleeni johtuisi.
CELIA. Tuosta näen, ettet sinä rakasta minua yhtä suuresti kuin minä rakastan sinua. Jos minun setäni, sinun karkoitettu isäsi, olisi karkoittanut sinun setäsi, herttuan, minun isäni, ja sinä olisit yhä jäänyt minun luokseni, niin olisin minä voinut opettaa rakkauttani pitämään sinun isääsi minun isänäni. Niin voisit sinäkin tehdä, jos sinun rakkautesi minuun todellakin olisi niin vilpitöntä laatua kuin minun on sinuun.
ROSALINDA. No niin, tahdon siis unhottaa oman kohtaloni iloitakseni sinun kohtalostasi.
CELIA. Tiedät, että isälläni ei ole muuta lasta kuin minä, eikä useamman toivoakaan; ja, toden totta, kun hän kuolee, olet sinä hänet perivä; sillä mitä hän on ottanut isältäsi väkivallalla, sen annan minä sinulle takaisin rakkaudesta; kunniani kautta, sen teen, ja tulkoon minusta epäluoma, jos sen valan rikon. Siis rakas Rosa, armas Rosa, ole iloinen.
ROSALINDA. Tästä puolin, serkku, tahdon olla iloinen, ja miettiä jotakin pilaa. Annas olla, mitä pidät rakastumisesta?
CELIA. Olkoon menneeksi, jos teet sitä vain pilan vuoksi. Mutta älä rakasta ketään miestä toden perästä, äläkä piloillasikaan enempää kuin että kainolla punastumisella pääset kunniallisesti asiasta.
ROSALINDA. No, mitä pilaa sitten keksittäisiin?
CELIA. Istukaamme ja naurakaamme tuo toimellinen talonemäntä Onnetar pois pyörältään, niin että hänen antimensa tulisivat tästä puolin tasan jaetuiksi.
ROSALINDA. Oi, jospa voisimmekin! Hän todellakin sijoittelee hyvyyksiään taitamattoman huonosti, ja enimmin tuo sokea antivaimo hairahtuu lahjojensa jakamisessa naisille.
CELIA. Niin kyllä: ne, jotka hän kauniiksi tekee, ne hän harvoin tekee siveiksi, ja jotka hän siveiksi tekee, ne hän tekee perin rumiksi.
ROSALINDA. Ei, nyt sinä poikkeat onnettaren tehtävistä luonnottaren tehtäviin; onnetar hallitsee maallisia lahjoja eikä luonnon muodostumia.
CELIA. Eikö? Kun luonnotar on tehnyt kauniin luoman, eikö onnetar voi antaa sen tuleen syttyä? — Vaikka luonnotar onkin antanut meille älyä pilkata onnetarta, niin eikös nyt onnetar lähetä tänne tuota narria katkaisemaan puheeltamme pään?
(Siera tulee.)
ROSALINDA. Niin, todellakin, siinä onni vie luonnosta voiton, kun onni antaa tyhmän luonnonluoman katkaista luonnon älyltä pään.
CELIA. Kuka tietää, ehkä se ei olekaan onnen työtä, vaan luonnon, joka katsoo meidän luonnon älyämme liian tylsäksi arvostelemaan moisia jumalattaria, ja sen vuoksi on lähettänyt meille teroittimeksi tuon epäluoman, sillä tyhmän tylsyys on aina älyn teroitin. — No, äly, mihin matka?
SIERA. Neiti, teidän pitää tulla isänne luo.
CELIA. Onko teidät pantu sanansaattajaksi?
SIERA. Ei, kautta kunniani! Minua vain käskettiin teitä noutamaan.
ROSALINDA. Mistä, narri, olet tuon valan oppinut?
SIERA. Eräältä ritarilta, joka vannoi kautta kunniansa, että pannukakku oli hyvää, ja vannoi kautta kunniansa, että sinappi oli kelvotonta. Nyt väitän minä, että pannukakku oli kelvotonta ja sinappi hyvää, eikä kuitenkaan ritari vannonut väärin.
CELIA. Miten sen todistatte suurella tietomäärällänne?
ROSALINDA. Kas niin, riisukaa vain pois kuonokoppa älyltänne.
SIERA. Asettukaa nyt tähän molemmat; pyyhkäiskää leukaanne ja vannokaa partanne kautta, että minä olen konna.
CELIA. Partamme kautta, jos meillä sitä olisi, olet konna.
SIERA. Konnuuteni kautta, jos mulla sitä olisi, olisin se. Mutta jos te vannotte sen kautta, jota ei ole, niin ette vanno väärin, enempää kuin tuo ritarikaan, joka vannoi kunniansa kautta, kun hänellä ei sitä ollut; tai jos olikin, niin oli hän sen jo vannonut pois, ennenkuin näkikään nuo pannukakut tai tuon sinapin.
CELIA. Sano meille, ketä tarkoitat?
SIERA. Erästä, jota vanha Fredrik, teidän isänne, suosi.
CELIA. Isäni suosio on kylläksi antamaan hänelle kyllin kunniaa. Mutta olkaa nyt hänestä vaiti; saatte ennen pitkää vielä ruoskaa tuosta suulaudestanne.
SIERA. Sitä surkeampaa, että narrit eivät enää saa puhua viisaasti siitä, mitä viisaat tekevät narrimaista.
CELIA. Totisesti, oikeassa olet; sillä sitten kuin se vähä äly, mikä narreilla on, on saatu vaikenemaan, tulee se vähä narrimaisuus, mikä viisaissa on, räikeämmin näkyviin. Tuossahan tulee monsieur le Beau.
(Le Beau tulee.)
ROSALINDA. Suu täynnä uutisia.
CELIA. Joilla meitä syöttää niinkuin kyyhkynen poikasiaan.
ROSALINDA. Silloin meistä tulee hyviä uutis-syöttiläitä.
CELIA. Hyvä vain, paremmin käymme kaupaksi. Bon jour, Monsieur le Beau! Mitä uutta?
LE BEAU. Ihana prinsessa, teiltä on mennyt hukkaan oiva lysti.
CELIA. Lysti? Minkä karvainen?
LE BEAU. Minkäkö karvainen? Kuinka siihen vastaisin?
ROSALINDA. Niinkuin äly ja onni suvaitsee.
SIERA. Tai niinkuin sallimus määrää.
CELIA. Oikein! Niinkuin kauhalla mätetty!
SIERA. Niin, minun pitää noudattaa ajuani.
ROSALINDA. Muuten menetät vanhan hajusi.
LE BEAU. Panette minut ymmälle, hyvät neidet. Aioin kertoa teille uhkapainista, joka on jäänyt teiltä näkemättä.
ROSALINDA. Kertokaa kuitenkin, kuinka siinä kävi.
LE BEAU. Kerron teille alun, ja jos suvaitsette, hyvät armot, niin voitte itse nähdä lopun; sillä paras osa on vielä jäljellä, ja he tulevat juuri tähän paikkaan sitä jatkamaan.
CELIA. No, entä alku, joka jo on kuollut ja haudattu?
LE BEAU. Oli eräs vanhus ja hänen kolme poikaansa, —
CELIA. Tunnen vanhan sadun, joka alkaa samoin.
LE BEAU. Kolme sievää nuorta miestä, erinomainen vartalo ja ryhti itsekullakin, —
ROSALINDA. Ja lappu kaulassa: "Joka täten itsekullekin tiedoksi annetaan."
LE BEAU. Vanhin näistä kolmesta meni otteluun Charlesin, herttuan painiskelijan, kanssa. Charles paiskasi hänet heti paikalla maahan ja taittoi häneltä kolme kylkiluuta, niin ettei ole suuria toiveita hänen henkiin jäämisestään; samoin hän piteli toista, ja samoin kolmatta. Siellä he nyt viruvat, ja vanhus-parka, heidän isänsä, vaikeroi niin surkeasti, että kaikki katsojatkin auttavat häntä kyynelillään.
ROSALINDA. Ah!
SIERA. Mutta mikä se lysti on, joka armoilta on hukkaan mennyt, monsieur?
LE BEAU. Se tietenkin, josta kerron.
SIERA. Oppia ikä kaikki. Ensi kerran eläissäni kuulen, että kylkiluiden katko on lystiä naisille.
CELIA. Niin minäkin, sen vakuutan.
ROSALINDA. Mutta onko täällä ketään muuta, jota huvittaa tällainen katkonainen luu-musiikki? Onko ketään toista, joka on kylkiluiden katkoon ihastunut? — Katsommekohan, serkku, tuota painiskelua?
LE BEAU. Teidän täytyy, jos tähän jäätte, sillä tämä on painiskelupaikaksi määrätty; ja he käyvät heti kohta toimeen.
CELIA. Tuossa he jo todellakin tulevat. Jäädään nyt katsomaan.
(Torventoitauksia. Herttua Fredrik, hoviherroja,Orlando, Charles ja seuralaisia tulee.)
HERTTUA FREDRIK. Olkoon menneeksi! Koska tuo nuori mies ei tahdo neuvoa kuulla, niin maksakoon itse tyhmänrohkeutensa.
ROSALINDA. Tuoko se mies?
LE BEAU: Hän se on, neiti.
CELIA. Ah, hän on liian nuori! Kuitenkin on katse hänellä voitonvarma.
HERTTUA FREDRIK. Mitä? Tytär ja serkku! Oletteko hiipineet tänne painia katsomaan?
ROSALINDA. Olemme, prinssi, jos suvaitsette sallia.
HERTTUA FREDRIK. Vähän teillä on siitä huvia, sen voin sanoa: painijat ovat liian erivoimaiset. Säälien tuon haastajan nuoruutta, olisin mielelläni häntä siitä estellyt, mutta hän ei tahdo neuvoa kuulla. Puhutelkaa te häntä, tytöt; koettakaa, saatteko häntä taipumaan.
CELIA. Kutsukaa hänet tänne, hyvä monsieur le Beau.
HERTTUA FREDRIK. Tehkää se; minä poistun.
(Herttua vetäytyy syrjään.)
LE BEAU. Herra haastaja, prinsessat tahtovat teitä puhutella.
ORLANDO. Odotan heidän käskyään suurimmalla kunnioituksella.
ROSALINDA. Nuori mies, tekö olette vaatinut Charles-painijan otteluun?
ORLANDO. En, kaunis prinsessa; hän on itse yleinen haastaja; tulen vain, niinkuin muutkin, koettelemaan nuoruuteni voimia hänen kanssaan.
CELIA. Nuori mies, intonne on liian rohkea ikäänne nähden. Olette nähnyt hirveitä näytteitä sen miehen voimasta; jos voisitte omin silmin nähdä itseänne tai tasapuolisesti itseänne arvostella, niin onnistumisen pelko neuvoisi teitä tasavoimaisempaan yritykseen. Pyydämme, itsenne tähden, teitä ajattelemaan omaa turvallisuuttanne ja luopumaan tästä koetuksesta.
ROSALINDA. Tehkää se, nuori mies; maineenne ei siitä tule kärsimään. Me teemme omassa nimessämme pyynnön herttualle, että paini peruutetaan.
ORLANDO. Rukoilen, älkää minua ankarasti tuomiten rangaisko; myönnän että olen suuresti rikollinen, kun niin kauniilta ja jaloilta naisilta mitään epään. Suokaa vain kauniit silmänne ja suopeat toivomuksenne seuraksi minulle tähän koetukseeni. Jos siinä joudun tappiolle, niin tulee vain häpeä sille, joka ei milloinkaan ole arvossa ollut; jos kaadun, niin kuolee vain se, joka ei mitään muuta toivo. En tuota surua ystävilleni, sillä minulla ei ole ketään, joka minua itkisi; enkä maailmalle vahinkoa, sillä minulla ei ole mitään maailmassa; anastan vain siinä paikan, joka voi tulla paremmin täytetyksi, kun minä sen jätän.
ROSALINDA. Soisin että se voiman rahtunen, mikä minussa on, tulisi teille osaksi.
CELIA. Samoin minun, pieneksi täytteeksi.
ROSALINDA. Hyvästi jääkää! Suokoon taivas, että olisin teistä erehtynyt!
CELIA. Sydämmenne toivomus teitä auttakoon!
CHARLES. No, missä on se nuori sankari, joka on niin halukas lepäämään maa-emonsa povella?
ORLANDO. Tässä, herraseni, mutta hänellä on häveliäämpi aikomus mielessä.
HERTTUA FREDRIK. Teidän tulee tehdä vain yksi koetus.
CHARLES. Takaan, että teidän armonne ei saa häntä toiseen pakoitetuksi, kun olette niin kaikin voimin koettanut häntä ensimmäisestäkin estellä.
ORLANDO. Aiotte minua jäljestäpäin pilkata; siis ei teidän olisi pitänyt sitä ennakolta tehdä. Mut toimeen!
ROSALINDA. Nyt Herkules sua auttakoon, nuori mies!
CELIA. Soisin olevani näkymätön, että voisin tuon koljon jalan lyödä kamppiin.
(Charles ja Orlando painivat.)
ROSALINDA. Oi, reima nuorukainen!
CELIA. Jos olisi minulla ukonnuoli silmässäni, kyllä tietäisin, kuka maahan suistuisi.
(Charles sortuu maahan. Ihastushuutoja.)
HERTTUA FREDRIK. Jo riittää, jo riittää!
ORLANDO. Ei, teidän armonne, en ole vielä päässyt oikein vauhtiin.
HERTTUA FREDRIK. Kuinka on laitasi, Charles?
LE BEAU. Hän ei voi puhua, prinssi hyvä.
HERTTUA FREDRIK. Kantakaa hänet pois.
(Charles kannetaan pois.)
Mikä on nimesi, nuori mies?
ORLANDO. Orlando, teidän armonne, ritari Roland de Bois'n nuorin poika.
HERTTUA FREDRIK.Oi, että oisit jonkun toisen poika!Isääsi kunnioitti maailma,Mut mulle aina vihamies hän oli.Tuo tekos enemmän mua miellyttäisi,Jos toista sukuperää olisit.Hyvästi! Reipas olet nuorukainen.Jos maininnut vain oisit toisen isän!(Herttua Fredrik seurueineen ja le Beau menevät.)CELIA.Minä noinko oisin isänäni tehnyt?ORLANDO.Ylpeilen, Rolandin ett' olen poika,Niin, nuorin poika; — nimeä en vaihtais,Vaikk' ottais Fredrik minut lapsekseen.ROSALINDA.Ol' isälle kuin henki Roland rakas,Ja koko maailma ol' isän mieltä.Jos oisin ennen tiennyt, ken hän on,Niin kyynelt' oisin pyynnön höysteeks pannut,Noin ett'ei oisi vaaraan syössyt.CELIA.Serkku,Nyt kiitämme ja rohkaisemme häntä:Isäni raaka, tyly kohteluMua sydännyttää. — (Orlandolle.) Kiitost' ansaitsette;Jos lemmess' ootte yhtä uskottava,Kuin uskomaton oli tekonne,Niin tyttösenne kelpaa.ROSALINDA.Nuori mies,(Antaa hänelle vitjat kaulastaan.)Tuo onnen hylkäämättä ottakaa;Enemmän antais hän, jos hällä oisi. —Tule, serkku!CELIA.Hyväst', ylvä ylimys!ORLANDO.Miks en voi kiittää? Paremp' osaniOn maahan lyöty; pystyssä on enääVain pilkkataulu, pölkky eloton.ROSALINDA.Hän kutsuu. Ylpeys laski onnen kanssa;Kysynpä, mitä tahtoo. — Kutsuitteko?Te hyvin painitte, ja muitakinTe voititte kuin vihamiehiänne.CELIA.Tuletko, serkku?ROSALINDA.Tulen. — Hyvästi!(Rosalinda ja Celia menevät.)ORLANDO.Mik' into kieltäni nyt kahlehtii?En puhua ma voi, ja hän kun pyysi!Orlando-parka, olet kukistettu!Niin, Charles tai joku heikompi sun voitti.(Le Beau palajaa.)LE BEAU.Teit' ystävänä neuvon, hyvä herra:Tää paikka jättäkää. Vaikk' ylistystäJa suosiot', ystävyyttä ansaitsette,Niin on nyt sillä päällä herttua,Ett' tekonne hän kaikki pahaks kääntää.Häll' oikkuns' on. Mik' on hän, teidän nähdäOn sopivampi kuin mun kertoa.ORLANDO.Suur' kiitos, herra! Pyydän, sanokaa:Ken herttuan tytär noista kahdest' oli,Jotk' ottelua tässä katselivat?LE BEAU.Ei kumpikaan, jos luontoon katsotaan;Mut hoikempi on hänen tyttärensä,Ja karkoitetun herttuan on toinen,Jot' anastaja-setä täällä pitääSeuraksi tyttärelleen: näiden rakkausOn hellempi kuin koskaan sisarusten.Mut herttua, tietäkää, on hiljan saanutIhanaan veljentyttäreensä inhon,Ja muut' ei syytä siihen lie kuin se,Ett' avuistansa häntä kansa kiittääJa hyvän isän tähden häntä säälii!Ja, kautta henkeni, hän salavihans'Äkisti häneen purkaa. — Hyvästi!Maailmass' ehommassa toivon teiltäVastedes lisää rakkautta ja seuraa.ORLANDO.Hyvästi! Suurest' olen kiitollinen.(Le Beau menee.)Nyt joudun peijakkaasta itse peikkoon:Tylystä herttuasta tylyyn veikkoon. —Mut taivaallinen Rosalinda!(Menee.)
Huone hovilinnassa.(Celia ja Rosalinda tulevat.)
CELIA. No, serkku! No, Rosalinda! — Cupido armahtakoon! — Ei sanaakaan?
ROSALINDA. Ei edes koiralle viskattavaa.
CELIA. Sinun sanasi ovat liian kalliit koirille viskattaviksi, mutta paiskaa edes jokunen minulle. Kas niin, halvaa minut järkisyillä.
ROSALINDA. Silloin olisi kahden serkun loppu, jos toinen halvaantuisi järkisyistä, ja toinen hullaantuisi ilman järkisyitä.
CELIA. Mut tuoko kaikki sinun isäsi tähden?
ROSALINDA. Ei, osaksi myöskin lapseni isän tähden. Oi, kuinka on ohdakkeita täynnä tämä arkimaailma!
CELIA. Ne on vain takkiaisia, serkku, joita on viskattu sinuun pyhänvietoksi; jos emme kulje raivatulla tiellä, niin omat hameemme niitä kokoavat.
ROSALINDA. Hameestani ne voisin ravistaa pois; mutta nämä takkiaiset istuvat kiinni rinnassa.
CELIA. Yskäise ne pois.
ROSALINDA. Yskisin, jos yskällä saisin ystävän tänne.
CELIA. No, mitä! Lyö painia halujesi kanssa.
ROSALINDA. Oi, ne pitävät paremman painijan puolta kuin mitä minä olen.
CELIA. Taivas sinua auttakoon! Kyllä vielä kerran hänen kanssaan rynnistelet, vaikka siinä allekin joutuisit. — Mutta pannaanpa nyt nämä pilapuheet viralta ja puhutaan vakavasti. Onko mahdollista, että sinä noin äkkipikaa olisit niin kiihkeästi kiintynyt vanhan ritari Rolandin nuorimpaan poikaan?
ROSALINDA. Herttua, isäni, rakasti sydämmestään hänen isäänsä.
CELIA. Johtuuko siitä, että sinun pitää sydämmestäsi rakastaa hänen poikaansa? Niin ollen pitäisi minun häntä vihata, sillä minun isäni vihasi sydämmestään hänen isäänsä; ja kuitenkaan minä en vihaa Orlandoa.
ROSALINDA. Älä vihaakaan häntä! Minun tähteni, älä!
CELIA. Miksi häntä vihaisin? Eikö hän ansaitse parempaakin?
ROSALINDA. Sen tähden anna minun häntä rakastaa; ja rakasta sinäkin häntä, kun minäkin rakastan. — Kas, tuossa tulee herttua.
CELIA. Silmät vihaa suitsevina.
(Herttua Fredrik hoviherroineen tulee.)HERTTUA FREDRIK.Tulisin kiirein, neiti, valmistukaa hovista lähtöön.ROSALINDA.Minäkö?FREDRIK.Niin, te.Jos kymmenessä päivässä et täältäJo kahtakymment' ole peninkulmaa,Niin vie sun surma.ROSALINDA.Setä, rukoilen,Mun suokaa tietää, mik' on rikokseni.Jos omaa itseäni ymmärrän,Jos omat toivomukseni ma tunnen,Jos unt' en näe, enkä järjilt' ole —Jot' en ma luulisi — niin teit' en koskaan,En ajatuksin syntymättöminkään,Ma loukannut.HERTTUA FREDRIK.Tuo petturein on tapaa;Jos sanat voisi heitä puhdistaa,Niin puhtait' oisivat kuin itse armo.Se riittää, ett' en minä sinuun luota.ROSALINDA.Mua petturiks ei epäilynne tee.Sanokaa, mistä johtuu moinen luulo.HERTTUA FREDRIK.Isäsi tytär olet, siinä kyllin.ROSALINDA.Se olin, kun te veitte hänen maansa,Se olin, kun te hänet karkoititte.Ei, prinssi, petosta ei peritä;Tai suvussa jos onkin, mitä koskeeSe minuun? Isäni ei pettur' ollut.Siis suurest' erehdytte, köyhyyttäniJos, prinssi, pettuudeksi luulette.CELIA.Mua kuulkaa, armollinen valtias!HERTTUA FREDRIK.Niin, Celia, sun tähtes sai hän jäädä;Isänsä kanssa muuten harhailisi.CELIA.En minä silloin pyynnyt häntä jäämään;Tahtonne vaati sen, ja tuntonne.Hänt' arvomaan min' olin silloin nuori,Nyt hänet tunnen: petturi jos hän on,Niin minä myös; me yhdess' aina maattiin,Kisailtiin, syötiin, yhdess' opiskeltiin;Jos missä käytiin, rinnan aina käytiinJa yhtenä kuin Junon joutsenpari.HERTTUA FREDRIK.Hän liian suka sulle on; tuo lempeys,Tuo hiljaisuus, tuo kärsivällisyysHiveltää kansaa, ja se häntä säälii.Sa hupsu! Nimesi hän sulta ryöstää;Sa kirkkaammalta näytät, puhtaammalta,Kun hän on poissa. Suutas älä avaa;Luja on tuomio ja järkkymätön:Hän karkoitettu on.CELIA.Siis julistakaaMinulle, isä, sama tuomio;En hänest' erillään ma elää voi.HERTTUA FREDRIK.Sin' olet hupsu. — Serkku, kavahda:Jos aikailet, niin, kautta kunnianiJa valtasanani, sun surma perii.(Herttua Fredrik hoviherroineen menee.)CELIA.Oi, Rosalinda-parka, mihin menet?Isiä vaihdetaanko? Ota minun.Oi, armas, suret enemmän kuin minä.ROSALINDA.Mull' enemmän on syytä.CELIA.Eikä, serkku.Iloitse! Etkö tiedä, että herttuaMun, tyttärens', on karkoittanut?ROSALINDA.Ei.CELIA.Vai ei? Vai ei? Siis RosalindaltaSe rakkaus puuttuu, joka sanois sulle,Ett' yhtä sinä olemme ja minä.Eroko? Ero meille, armas? Ei!Hakekoon isä toisen perillisen.Siis, tuumailkaamme, miten paetaJa mihin mennä, mitä ottaa mukaan.Äl' yksin kohtaloas kantaa pyydäJa huolistas mua osattomaks tehdä.Tuon taivaan kautta, murheistamme valjun,Sano mitä sanot, minä mukaan käyn!ROSALINDA.Mut mihin sitten mennään?CELIA.Setäni luokse, Ardennien metsään.ROSALINDA.Ah, kuinka vaarallista meille on,Naisille meille, matkustaa niin kauas!Voroille kauneus mielemp' on kuin kulta.CELIA.Pukeun itse köyhään, halpaan pukuunJa umbralla ma keltaan kasvoni.Tee sinä samoin, niin ei rosvoili' oleHalua meihin.ROSALINDA.Eikö paremp' oisi,Kun tavallista suuremp' olen minä,Ett' ihan pukeutuisin mieheksi?Sorea lyhyt miekka lanteilla,Kädessä metsäkeihäs; sydämmessäVaikk' oiskin hiukan naisen pelkoa,Ois ulkomuoto sotainen ja karski,Niinkuin ne monet muutkin akkamiehetNäöllään uhka-uljuutt' osoittavat.CELIA.Ja mikä nimesi, kun olet mies?ROSALINDA.Ei huonompi kuin Jupiterin paashin:Sanoa saat mua Ganymedeeksi.Mut mitä nimeä sä itse käytät?CELIA.Jotakin joka sopii tilaani:Ei enää Celian, vaan Alienan.ROSALINDA.Mut mitä, jospa mukaan vieteltäisiIsämme hovista tuo narrinparta?Hän eikö ratoks oisi matkalla?CELIA.Avaraan maailmaan hän mua seuraa;Kyll' yksin häntä kosin. Pois nyt vainKorumme kokoomaan ja kalleutemme,Ja parast' aikaa miettimään ja tietä,Kuink' etsijöiltä turvaan pääsemme.Siis käykäämme nyt ilman arveluttaEi maanpakoon, vaan kohti vapautta.(Menevät.)
Ardennien metsä.(Karkoitettu herttua, Amiens ja muita ylimyksiä metsästyspuvussa.)HERTTUA.Maanpako-kumppanit ja ystävät,Tää elämä, kun siihen tottuu, hauskemp'On loiston kiiltoa. Nää metsät eiköVapaammat vaarasta kuin viekas hovi?Tääll' Aatamin vain rangaistuksen tuntee,Vuos'aikain vaihteet: talven jäiset kouratJa myrskyn vonkunan ja ulvonnan,Mut kun se puree, että vihloo viluJa karmii pintaa, hymyilen ja sanon:Ei immarrusta tuo; nuo neuvosherratSuun sisään mulle sanovat, mik' olen.Suloinen vastoinkäymisen on hyöty:Kuin häijy, myrkyllinen rupikonna[3]Se kalliin kiven päässään tallettaa.Näin meille, mailman melust' erillään,Puut puhelee ja lähteet kirjans avaa,Kivetkin saarnaa; hyvää tääll' on kaikki.AMIENS.Pois tät' en vaihtais. Onnellinen te,Kun onnen kommellukset voitte kääntääNoin lempeäksi sulokieleksi.HERTTUA.Pois tulkaa, mennään riistaa kaatamaan;Vaikk' onkin sääli, että kailot raukat,Tään eräkylän kotoasukkaat,Omalla maallaan väkänuolistammeHäpäänsä veriin saavat.1 YLIMYS.Toden totta,Se synkän Jaques'nkin käy sydämmelle.Hän vannoo, että pahemp' oletteKuin veljenne, jok' ajoi teidät maasta.Amiens ja minä tänään hänen taakseenHiivimme, kun hän lojui tammen alla,Jok' ikäjuuriansa kurkoittaaPurosta, joka metsän kautta soljuu.Nyt siihen peloteltu hirvi-parka,Ajajan nuolen haavoittamana,Tul' läähöttämään; ja tuo eläin-parkaNiin syvään toden totta huokailikin,Ett' ihan katketakseen pingoittuiSen nahkaturkki; suuret kyynelherneetSen viatonta turpaa pitkin ajoiToistansa takaa; näin tuo karva-narri,Jot' yhtenänsä tarkkas synkkä Jaques,Ripeän puron seisoi reunall' aivan,Lisäten sitä kyynelin.HERTTUA.Ja JaquesTuost' eikö näytelmästä saarnaa tehnyt?1 YLIMYS.Tuhansin vertauksin. Ensin siitä,Ett' eläin täysinäiseen virtaan itki:"Teet, eläin-parka, testamenttis", sanoi,"Kuin mailman lapset: sille lisää annat,Joll' on jo kyllin". Sitten, kun se jäänytOl' yksin silkkisistä ystävistään:"Niin oikein", sanoi hän, "noin seuraparvenHajoittaa kurjuus!" Lauma huoletonJuoks ohi kylläisenä, mut ei kukaanSilmännyt kumppaniin: "Niin", sanoi Jaques,"Pois juoskaa porvarit, te ihramahat!Niin' tapa vaatii; miksi katsoisitteTe tuohon köyhään häverikkö-raukkaan?"Näin parjaten hän penkoi ytimiltäänMaat, kaupungit ja hovit, jopa kaikenTään elämänkin; vannoi että ollaanVoroja, tyranneja, pahempaakin,Kun säikytämme elukat, ja lisäksNe oman kodin helmaan tapamme.HERTTUA.Hän sinne jäikö noihin mietteisiinsä?2 YLIMYS.Jäi, itkemään ja tutkistelemaanTuot' oihkivata raukkaa.HERTTUA.Näytä paikka;Hän tuossa mielentilass' otollisinOn seuramies: hän älykäs on silloin.2 YLIMYS.Ma heti teidät saatan hänen luokseen.(Menevät.)
Huone hovilinnassa.(Herttua Fredrik tulee hoviherroineen ja seuralaisineen.)HERTTUA FREDRIK.Niin onko, ettei kukaan heitä nähnyt?Se mahdotont' on: konnat täällä hoviss'On juoness' olleet heitä auttamassa.1 HOVIHERRA.En tiedä ketään, jok' ois häntä nähnyt;Kamarineitsyensä vuoteelleSaattoivat hänet, mutta huomenissaOn vuode tyhjä, poissa haltija.2 HOVIHERRA.Tuo narri-ryötys, jolle teillä useinOn tapa nauraa, hän on myöskin poissa.Prinsessan sisäneitsyt, Hesperia,On tunnustanut salaa kuunnelleensa,Kuink' ylisteli neiti serkkuineenTuon paininlyöjän suloa ja voimaa,Jok' äsken voitti vankan Charlesin;Ja luulee että, missä lienevätkin,Tuo nuori mies on heidän seurassaan.HERTTUA FREDRIK.Sana veljelle! Se teiska tuokaa tänne;Jos hän on poissa, tuokaa tänne veli,Hän selvän hänest' ottaa saa. Mut joutuin!Ja urkintaanne älkää hellittäkö,Vaan kotiin tuokaa hupsut karkurit.(Menevät.)
Oliverin talon edusta.(Orlando ja Aadam tulevat vastatuksin.)
ORLANDO. Ken siellä?
AADAM. Te, nuori herraniko? — Jalo herra! Oi, rakas herra! Vanhan Rolandin Ihana muisto! Mitä teette täällä? Miks teill' on hyveet? Miksi kansan lemmet? Miks ylvä, vahva, uljas olette? Miks olitte niin kärkäs voittamaan Tuon kärtyn herttuan vahvaa taistelijaa? Miks maine häti kotiin ennen teitä? Kuink' ette tiedä, että muutamille On vihamiehiks omat avutkin? Niin teidänkin: hyveenne, rakas herra, Pyhiä pettureit' on teitä kohtaan. Oi, tätä mailmaa, missä jalouskin On omistajallensa myrkkyä!
ORLANDO. Mikä hätänä?
AADAM. Voi, onnetonta teitä! Ovia näitä karttakaa: tääll' asuu Hyveenne vihamies tään katon alla. Veljenne — ei, ei veli, sentään poika — Ei poikakaan: tuot' en sen pojaks sano, Jot' olin jo tuon isäks sanoa — On kuullut maineenne, ja aikoo polttaa Tän' yönä talon, jossa nukutte, Ja teidät samassa. Jos pettää tää, Niin koittaa toisin keinoin teidät tappaa. Ma kuuntelin, ja kuulin hankkeensa. Ei ihmismaja tää, vaan teurashuone; Varokaa sitä, peloll' inhokaa.
ORLANDO. Mut mihin sitten mennä, Aadam, mihin?
AADAM. Mihinkä vain, mut milloinkaan ei tänne.
ORLANDO. Kuin? Ruokaniko kerjätä mun pitää, Vai kehnon väkivallan miekallako Kuin rosvo maantiell' elantoni ryöstää? Se tehdä täytyisi, en tiedä muuta; Mut sit' en tee, en, käyköön kuinka käy. Ma ennen kärsin luonnottoman veren Ja verisenkin veljen ilkityöt.
AADAM. Ei, ei! Viissataa kruunua on mulla, Isänne palvelussa palkastani Ne säästin vanhuuteni vaalijaks, Kun heikot raajat herpoo virassa Ja ukko tarpeetonna nurkkaan syöstään. Ne ottakaa! Hän, joka kaarneet ruokkii Ja varpusille hankkii elannon, Hän vanhuuteni turvaa. Tuossa kulta! Kaikk' ottakaa, ja minut käskylääksi. Vireä, vahva olen, vaikka vanha; En nuoruudessa ole vereeni Seannut kuumaa, kiihoittavaa juomaa, En, otsa julkeana, kulkenut Ma heikkouden ja veltostuksen teillä; Siks vanhuuteni kylmä on, mut raitis, Kuin vankka talvi. Minut ottakaa! Jos mitä toimitte ja tarvitsette, Kuin nuorukainen teitä palvelen.
ORLANDO. Oi, hyvä vanhus, sinuss' ihan kuultaa Tuo vanhan ajan harras virkainto, Kun aherrettiin työn, ei palkan vuoksi! Et ole sinä nykyajan laps; Nyt hikoillaan vain oman edun tähden, Ja se kun saavutetaan, kuolee into Sen saavutukseen: niin et ole sinä. Mut, vanhus-parka, kuivaa rankaa vaalit, Jok' ei voi sulle edes kukkaa antaa Sun vaivasi ja hoitos palkaksi. Mut tule, yhdessä siis menkäämme. Ennenkuin kuluu nuoruutesi säästö, On meille tullut pulast' ehkä päästö.
AADAM. Siis matkaan! Viime hengenvetoon asti Ma teitä seuraan luopumattomasti. Kuustoistiaast' oon täällä elänyt, Kahdeksankymment' olen milten nyt. Kuustoistias se onnetarta kyöhää, Kahdeksankymmenissä se on myöhää. Muut' onnelta en pyydä, kunhan vaan Rauhassa velatonna kuolla saan.
Ardennien metsä.(Rosalinda, pojaksi puettuna, Celia, paimentytöksipuettuna, ja Siera tulevat.)
ROSALINDA. Oo, Zeus! Mult' elonhenget ihan uupuu!
SIERA. Minä en välitä elonhengistä, kun ei vain koipeni uupuisi.
ROSALINDA. Jos sydäntäni noudattaisin, niin voisin saattaa miehenpukuni häpeään ja itkeä kuin nainen. Mutta minun pitää lohduttaa heikompaa astiaa, sillä takin ja housujen pitää osottaa uljuutta hameen rinnalla. Siis rohkeutta, hyvä Aliena!
CELIA. Älä vihaa kanna; mutta minä en jaksa edemmäksi käydä.
SIERA. Minä puolestani kantaisin ennen vihaanne kuin teitä; vaikk'en tosin raskasta kantaisi, jos teitä kantaisin, sillä luulenpa että kukkaronne on jotenkin kevyt.
ROSALINDA. Niin, tämä on se Ardennien metsä.
SIERA. Niin, nyt olen minä Ardenneissa; sitä suurempi olen narri. Kun olin kotona, niin olin paremmassa paikassa; mutta matkamiehen täytyy tyytyä.
ROSALINDA. Niin, paras tyytyä, hyvä Siera. — Kas, keitä tulee tuossa? Nuori mies ja vanha vakavasti keskustellen.
(Corinnus ja Silvius tulevat.)CORINUS.Jos niin teet, niin hän iäksi sun hylkää.SILVIUS.Jos tietäisit vain, kuinka häntä lemmin!CORINUS.Sen arvaan: kerran lemmin minäkin.SILVIUS.Ei, vanha olet, sin' et sitä arvaa,Vaikk' olitkin niin lempiharras nuorra,Kuin konsa pieluksella oihkija.Mut jos sa lemmit niinkuin minä, — vaikkaNiin lempinyt ei varmaan ole kukaan, —Niin kuinka moneen naurettavaan tekoonTää intohimo sinut vietteli?CORINUS.Tuhansiin, joita nyt en enää muista.SILVINUS.Siis hartaast' oikein lempinyt et ole.Jos pienintä et muista tyhmyyttä,Mihinkä lempes on sua houkutellut,Niin lempinyt et ole;Jos, niinkuin minä nyt, et kuulijaaSa kultas kehull' ole väsyttänyt,Niin lempinyt et ole;Jos seuraasi et ole heittänytÄkisti, niinkuin nyt mua kiihka käskee,Niin lempinyt et ole. — Phebe, Phebe!(Menee.)ROSALINDA.Oi, paimen-parka! Haavaasi kun hain,Niin kovaks onneks omani ma löysin.
SIERA. Ja minä omani. Muistan, kun olin rakastunut, kuinka silloin löin pamppuni rikki kiveen ja sanoin, että pitäköön sen hyvänään siitä, että oli yöllä hiipinyt Hymysen Jaanan tykö; ja muistan, kuinka suutelin hänen karttuaan ja sen lehmän utaria, jota hänen sievät sierottuneet kätensä olivat lypsäneet; ja muistan, kuinka hyväilin herneenpalkoa[4]hänenä, ja otin kaksi hernettä ja annoin ne hänelle takaisin ja sanoin itkevin kyynelin: "pidä nämä minun tähteni". Me uskolliset rakastajat teemme usein kummallisia keikahduksia; mutta niinkuin kaikki luonnostaan on kuolevaista, niin ovat kaikki kuollakseen rakastuneet luonnostaan hassahtaneita.
ROSALINDA. Sinä puhut älykkäämmin kuin mitä itse hoksaat.
SIERA. Minä en koskaan hoksaa omaa älyäni, ennenkuin olen siihen koipeni taittanut.
ROSALINDA.Zeus, Zeus! Tuon pojan lempi suuriMun lempeni on tapaan juuri.
SIERA. Niin minunkin; mutta, minussa se vain on vähän väljähtänyt.
CELIA.Kysykää joku tuolta mieheltä,Hän eikö kullast' antais meille ruokaa;Mult' ihan hiutuu henki.SIERA.Kuules, moukka!ROSALINDA.Vait, narri! Ei sun sukujasi hän.CORINUS.Ken kutsuu?SIERA.Parempasi.CORINUS.Kovin halvatNe muuten oisivatkin.ROSALINDA.Vaiti, sanon! —Hyv' iltaa, ystäväni!CORINUS.Hyvää iltaa,Ylevä herra! Hyvää iltaa kaikki!ROSALINDA.Jos, paimen, hyväll' eikä rahallaTäss' erämaassa mitään saa, niin sano,Tääll' onko missä levätä ja syödä;Tää nuori neito, matkast' uupuneena,Jo nääntyy.CORINUS.Kaunis herra, säälin häntä,Ja soisin, hänen tähtens' enemmänKuin itseni, ett' auttaa häntä voisin.Mut minä olen toisen miehen paimen,En keritse mä villaa, jota kaitsen,On isäntäni saita luonteeltaan,Ja vieraanvaraisuuden töill' ei koitaHän uivaan valtakuntaa saavuttaa.Lisäksi töllit, laitumet ja karjatOn kaupan nyt; ja tarhassa ei ole —Kun itse poiss' on — mitään syödäksenne.Mut mit' on täällä, sitä katsahtakaa,Ma terveeks sanon teidät omastakaa.ROSALINDA.Ken aikoo laitumet ja karjat ostaa?CORINUS.Se nuori paimen, jok' ol' äsken tässä;Mut hänen mielens' ei nyt kaupoiss' ole.ROSALINDA.Ma pyydän, jos ei väärin lie, ett' ostatNuo töllit, laitumet ja karjat sinä;Rahoja meiltä kauppahinnaks saat.CELIA.Ja lisää palkkaa. Miellyn tähän paikkaan:Tääll' elämäni viettää tahtoisin.CORINUS.Tää kaikk' on kaupan, se on varma vissi.Mua seuratkaa; jos sitten miellyttääMaat, tuottehet ja elintavat täällä,Niin rupeen rengiksenne suoraa kättäJa teen rahoillanne kaupat empimättä.(Menevät.)
Toinen kulma samaa metsää.(Amiens, Jaques ja muita.)
AMIENS (laulaa):