— Ja miten menettelitte lapsen suhteen, kysyi Monte-Cristo, — sillä olihan sellainen hyvin haitallinen miehelle, jonka täytyi paeta?
— En hetkeäkään aikonut pitää sitä luonani. Mutta tiesinhän, että Pariisissa on turvakoti, jonne otettiin suojattomia lapsia. Mennessäni tulliportin kautta kaupunkiin kerroin löytäneeni lapsen tieltä ja kysyin, miten minun oli meneteltävä. Arkku todisti sanani tosiksi, hieno palttina todisti, että lapsi oli rikkaitten ihmisten, veripisarat kasvoillani saattoivat hyvin olla lapsen verta. Minulta ei tiedusteltu mitään. Minulle neuvottiin tie turvakotiin, joka oli Enfer-kadun päässä. Leikkasin palttinan kahtia niin, että sain itselleni palan, jossa oli toinen siihen ommelluista kirjaimista. Sitten laskin lapsen oven luona olevaan laatikkoon, soitin ovikelloa ja pakenin kiireimmän kautta. Kaksi viikkoa myöhemmin olin palannut Roglianoon ja sanoin kälylleni:
"Ole lohdutettu, sisareni. Israel on kuollut, mutta olen kostanut."
Hän pyysi minua selittämään, mitä noilla sanoilla tarkoitin, ja minä kerroin hänelle kaikki.
"Giovanni", sanoi Assunta, "sinun olisi pitänyt tuoda lapsi tänne; olisimme olleet hänelle vanhempien sijassa, olisimme ristineet hänet Benedettoksi, ja Jumala olisi meitä varmasti siunannut tämän hyväntyömme tähden."
Vastaamatta hänelle mitään annoin hänelle puolet palttinasta, jotta hän voisi ottaa lapsen huostaansa, jos rikastuisimme.
— Ja mitkä kirjaimet olivat tuossa palttinassa? kysyi Monte-Cristo.
— H ja N, ja niiden yläpuolella paronin kruunu.
— Näytätte käyttävän vaakunaopillisia sanoja, herra Bertuccio. Missä kummassa olette oppinut vaakunoita tuntemaan?
— Teidän palveluksessanne, herra kreivi, jossa oppii yhtä ja toista.
— Jatkakaa, haluan tietää kaksi asiaa.
— Mitkä, armollinen herra?
— Minne tuo pikku poika joutui? Sanoittehan minulle, että lapsi oli poika?
— En, teidän ylhäisyytenne. Sitä en muista maininneeni.
— Luulin kuulleeni niin. Olen siis erehtynyt.
— Ette, ette erehtynyt, sillä lapsi oli todellakin poika. Mutta teidän ylhäisyytenne halusi tietää kaksi asiaa. Mikä oli toinen?
— Toinen oli: mistä rikoksesta teitä syytettiin silloin, kun pyysitte saada rippi-isän ja apotti Busoni tuli luoksenne Nîmes'in vankilaan.
— Siitä voi syntyä liian pitkä kertomus.
— Vähät siitä. Kello on vasta kymmenen, tiedättehän, etten nuku varhain, ja otaksun, ettei teidänkään mielenne tee mennä levolle.
Bertuccio kumarsi ja jatkoi kertomustaan:
— Osaksi karkottaakseni tuskalliset muistot, osaksi hankkiakseni elatusta leskiraukalle aloin hyvin innokkaasti hoitaa salakuljettajan tehtävää, joka olikin tullut entistään helpommaksi, sillä vallankumouksen jälkeen lait aina höltyvät. Varsinkin etelärantoja vartioitiin huonosti, sillä siellä tapahtui taukoamatta kapinoita, milloin Avignonissa, milloin Nîmes'issa, milloin Uzèsissa. Käytimme hyväksemme tätä hallituksen meille suomaa aselepoa ja solmimme liittoja koko rannikkoväestön kanssa. Veljeni kuoleman jälkeen en ollut tahtonut käydä Nîmes'issa. Siitä oli seurauksena, että ravintoloitsija, jonka kanssa olimme asioissa, perusti toisen kapakan Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrelle, ja nimitti sitä Gardin sillan majataloksi. Meillä oli siis Aigues-Mortes'in, Martigues'in ja Boucin puolella kymmenkunta paikkaa, jonne voimme kätkeä tavaramme ja tarpeen tullen paeta tullimiehiä ja poliiseja. Salakuljettajan ammatti on hyvin tuottava, jos vain on ovela ja nokkela. Minulla oli kahta suurempi syy pelätä tullimiehiä ja poliiseja, sillä jos joutuisin oikeuden eteen, niin alettaisiin tutkia, ja tutkimus johdattaisi aina menneisyyteen, ja menneisyydessäni oli nyt paljon vaarallisempia asioita kuin tullitta tuodut sikarit tai viinalekkerit. Pidin sen vuoksi kuolemaa vangitsemista edullisempana ja suoritin kerrassaan ihmeteltäviä tekoja. Monesti sain huomata, että jos liikaa varjelemme henkeämme, emme onnistu aikeissamme, jotka vaativat nopeita päätöksiä ja voimakasta ja uhkarohkeata toimintaa. Kun ei anna hengelleen enää mitään arvoa, huomaa voimainsa karttuvan ja näköpiirinsä laajenevan.
— Te filosofoitte, keskeytti kreivi. — Olette siis tehnyt vaikka mitä elämässänne.
— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne.
— Puoli yhdentoista aika illalla on liian myöhäinen filosofoinnille. Muuta huomautusta ei minulla ole tehtävänä, sillä pidän väitettänne oikeana, mitä ei voi sanoa kaikesta filosofoinnista.
— Retkeni tulivat siis entistään laajemmiksi ja tuottavammiksi. Assunta oli säästäväinen, ja varallisuutemme karttui. Eräänä päivänä lähtiessäni matkalle hän sanoi:
"Kun palaat, on minulla sinulle iloinen yllätys."
Matka kesti kuusi viikkoa. Olimme olleet Luccassa ottamassa ruokaöljyä ja Livornossa englantilaista pumpulia. Matkalla ei sattunut mitään esteitä, ja palasimme iloisina takaisin.
Kotia tullessani näin asunnossamme huomattavalla paikalla ja muuhun kalustoon verrattuna loisteliaassa kehdossa kuuden tai seitsemän kuukauden ikäisen lapsen. Huudahdin ilosta. Prokuraattorin surmattuani olin tuntenut omantunnonvaivoja vain siksi, että olin heittänyt tuon lapsen oman onnensa nojaan. Murhan suhteen ei minulla tietystikään ollut omantunnontuskia.
Assunta-parka oli kaiken aavistanut. Hän oli käyttänyt hyväkseen matkaani ja mukanaan palttinanpala, jolle varmuuden vuoksi olin kirjoittanut päivän ja tunnin, milloin lapsi oli jätetty turvakotiin, hän oli mennyt Pariisiin ja noutanut lapsen. Lapsi luovutettiin heti hänelle muitta mutkitta.
Myönnän, herra kreivi, että nähdessäni tuon lapsen nukkuvan kehdossaan kihosivat kyynelet silmiini. "Olet todellakin kunnon nainen, Assunta, ja sallimus sinut kerran vielä palkitsee", huudahdin minä.
— Tässä ette ole yhtä oikeassa kuin filosofiassanne, sanoiMonte-Cristo. — Mutta sehän riippuu siitä, miten kukin uskoo.
— Teidän armonne on aivan oikeassa, sanoi Bertuccio. — Juuri tuon saman pojan oli Jumala määrännyt rangaistuksekseni. Jo varhain alkoi hänen turmeltunut luontonsa tulla näkyviin, eikä häntä suinkaan huonosti kasvatettu, sillä kälyni piti häntä aivan kuin prinssiä. Hän oli sorjavartaloinen poika, silmät siniset kuin kiinalaisessa posliinissa, mikä väri niin hyvin sointuu posliinin omaan maitomaiseen väriin. Hänen tukkansa oli niin vaalea, että se teki hänet hyvin erikoisen näköiseksi, ja tätä lisäsivät vielä hänen vilkkaat silmänsä ja ilkimielinen hymynsä. Pahaksi onneksi sanoo sananlasku, että vaaleatukkaiset ovat joko läpeensä hyviä tai läpeensä pahoja. Sananlasku ei erehtynyt ainakaan Benedetton suhteen, sillä hän oli lapsuudestaan asti hyvin huonoluonteinen. Poika, jota varten käly-raukkani meni torilta parin peninkulman päästä ostamaan ensimmäiset hedelmät ja parhaat makeiset, väheksi palmalaisia appelsiineja ja genovalaisia makeisia ja söi mieluummin kastanjoita, joita varasti naapurin puutarhasta kiipeämällä muurin yli, tai hänen aitassaan olevia kuivia omenoita, vaikka omassakin puutarhassamme olisi ollut kastanjoita ja omenia. Eräänä päivänä, kun Benedetto oli viisi- tai kuusivuotias, naapurimme Vasilio, joka maamme tavan mukaan ei pitänyt rahoja eikä kalleuksiaan lukon takana — sillä tietäähän herra kreivi, että Korsikassa ei ole varkaita — naapurimme Vasilio valitti, että hänen kukkarostaan oli kadonnut kultaraha. Arvelimme hänen erehtyneen laskuissaan, mutta hän väitti asian todeksi. Sinä päivänä oli Benedetto lähtenyt talosta hyvin varhain, ja olimme hyvin levottomia, kun hän illalla tuli kotiin kuljettaen apinaa, jonka sanoi löytäneensä erääseen puuhun sidottuna.
Tuo paha lapsi, joka tahtoi saada milloin mitäkin itselleen, oli kokonaisen kuukauden ajan kärttänyt apinaa. Eräs taikatemppujen tekijä oli poikennut Roglianoon, hänellä oli ollut useita apinoita, ja näiden huvittavat temput olivat varmaankin herättäneet pojassa tuon onnettoman halun.
"Ei meidän metsissämme ole apinoita, eikä ainakaan puihin sidottuja apinoita", sanoin minä. "Tunnusta siis suoraan, mistä olet tuon saanut."
Benedetto pysyi väitteessään ja lisäsi juttuunsa kaikenlaisia yksityiskohtia, jotka tuottivat enemmän kunniaa hänen kekseliäisyydelleen kuin hänen rehellisyydelleen. Kiivastuin, hän alkoi nauraa. Uhkasin, hän astui pari askelta taaksepäin sanoen:
"Sinä et saa minua lyödä, sinulla ei ole siihen oikeutta, sillä ethän ole isäni."
Emme vieläkään tiedä, kuka hänelle oli ilmoittanut tämän salaisuuden, jota huolellisesti olimme varjelleet. Olkoon kuinka tahansa, mutta pojan vastaus, joka paljasti koko hänen luonteensa, melkein kauhistutti minua ja kohotettu käteni vaipui alas. Poika oli saanut voiton, ja hän tuli niin rohkeaksi, että tästä lähin sai Assunta — joka näytti rakastavan häntä sitä enemmän, mitä huonommaksi poika tuli — antaa kaikki rahansa pojan oikkujen ja päähänpistojen tyydyttämiseen. Niin kauan kuin minä olin Roglianossa, sujui kaikki vielä jotenkuten, mutta kun lähtisin pois, tulisi Benedettosta talon isäntä, ja kaikki menisi hullusti. Kun hän oli noin yksitoistavuotias, olivat kaikki hänen toverinsa kahdeksan- ja yhdeksäntoistavuotiaita, Bastian ja Corten pahinta joukkoa, ja oikeuslaitos oli jo antanut meille varoituksia.
Minä kauhistuin. Jokainen kuulustelu saattoi tuoda mukanaan turmiollisia seurauksia. Minun täytyi juuri siihen aikaan lähteä Korsikasta tärkeälle matkalle. Mietin kauan ja aavistaen pahinta tahdoin ottaa hänet mukaani. Toivoin, että salakuljettajien toimelias ja karu elämä ja laivalla vallitseva ankara kuri muuttaisivat tämän luonteen, joka ei vielä ollut ennättänyt kokonaan turmeltua.
Kerroin siis Benedettolle tuumani ja kuvailin matkaamme tavalla, jonka olisi pitänyt riemastuttaa kaksitoistavuotiasta poikaa.
Hän antoi minun puhua rauhassa, ja kun olin lopettanut, purskahti hän nauruun ja sanoi:
"Oletko hullu, setä?" Hän käytti tätä nimitystä ollessaan hyvällä tuulella. "Minäkö vaihtaisin elämäni teidän elämäänne, ihanan laiskuuteni teidän ankaraan ja vaivalloiseen työhönne, viettäisin yöni kylmässä ja päiväni helteessä, piileskelisin ja saisin kuulan ruumiiseeni, ja kaiken vain ansaitakseni hiukan rahaa! Rahaa minulla on niin paljon kuin tahdon, Assunta-äiti antaa sitä minulle kun vain pyydän. Huomaattehan, että olisin typerä, jos noudattaisin kehotustanne."
Ällistyin totisesti hänen uhkarohkeata puhettaan. Benedetto meni leikkimään tovereittensa kanssa, ja minä näin etäältä, miten hän naureskeli heille minun typeryyttäni.
— Ihana lapsi! mutisi Monte-Cristo.
— Jos hän olisi ollut oma poikani, sanoi Bertuccio, — tai edes veljenpoikani, niin kyllä olisin johdattanut hänet oikealle tielle, sillä hyvä omatunto antaa voimia. Mutta en voinut lyödä poikaa, jonka isän olin surmannut. Annoin hyviä neuvoja kälylleni, joka aina puolusti tuota onnetonta lasta, ja kun hän kertoi, että hänen kukkarostaan oli usein hävinnyt suurehkojakin summia, neuvoin hänelle varman paikan, jonne hän voi kätkeä pienet aarteemme. Omasta puolestani olin tehnyt päätökseni. Benedetto osasi hyvin lukea, kirjoittaa ja laskea, sillä kun hän joskus ryhtyi työhön, niin hän oppi päivässä sen, mihin toiset tarvitsivat viikon. Olin päättänyt toimittaa hänet johonkin pitkälle matkalle lähtevään laivaan kirjuriksi ja aioin kuljettaa hänet sinne väkisin ilmoittamatta hänelle edeltäpäin mitään. Tällä tavoin ja sulkemalla hänet kapteenin suosioon saisin hänen tulevaisuutensa riippumaan hänestä itsestään. Päätökseni tehtyäni lähdin Ranskaan.
Tällä kertaa piti meidän toimittaa kaikki tehtävämme Lionin lahdessa, ja puuhamme olivat vuosi vuodelta tulleet yhä vaikeammiksi. Oli vuosi 1829. Rauha oli palannut maahan, ja rantoja vartioitiin siis säännöllisemmin ja ankarammin kuin ennen. Beaucairen markkinoiden tähden oli vartioimista entisestään lisätty.
Matkamme alkupuoli sujui ilman mitään vaurioita. Kiinnitimme veneemme rantaan niiden monien muiden veneiden joukkoon, joita oli Rhônen varrella Beaucairesta Arles'iin asti. Veneen kaksinkertainen pohja oli tavarakätkömme, ja yöllä aloimme kuljettaa tavaroita maihin ja toimittaa niitä kaupunkiin. Mutta onnistumisemme oli tehnyt meidät varomattomiksi tai sitten oli joku meidät pettänyt, sillä eräänä päivänä kello viiden aikaan iltapäivällä, juuri kun aioimme ryhtyä syömään, juoksi laivapoika hätääntyneenä luoksemme ja kertoi nähneensä suuren joukon tullisotilaita hiipivän meitä kohden. Samassa olimme jalkeilla, mutta se oli liian myöhäistä. Purtemme saarrettiin. Tullimiesten joukossa huomasin muutamia poliiseja. Vaikka olinkin aina urhoollinen nähdessäni sotilaita, niin poliisien edessä uljuuteni hävisi. Hiivin ruumaan ja kiipesin eräästä aukosta veteen, uin veden alla pitkät matkat ja nousin vain silloin tällöin hengittämään. Tällä tavoin pääsin onnellisesti kaivantoon, joka yhdisti Rhône-joen kanavaan, joka Beaucairesta on johdettu Aigues-Mortes'iin. En valinnut tätä paikkaa sattumalta enkä edeltäpäin miettimättä. Olenhan jo maininnut teidän ylhäisyydellenne majatalonomistajasta, joka oli asettunut Bellegarden ja Beaucairen välisen tien varrelle.
— Olette kyllä, sanoi Monte-Cristo. — Mies oli jopa liittolaisennekin.
— Niin olikin, vastasi Bertuccio, — mutta seitsemän kahdeksan vuotta sitten hän oli luovuttanut majatalonsa eräälle marseillelaiselle räätälille, joka jouduttuaan rappiolle entisessä ammatissaan koetti onneaan uudessa. Hyvät suhteemme majataloon tietenkin jatkuivat, ja aioin nyt etsiä turvaa tämän miehen luota.
— Ja mikä oli tuon miehen nimi? kysyi kreivi, joka oli alkanut yhä kiinnostuneempana seurata Bertuccion kertomusta.
— Hänen nimensä oli Gaspard Caderousse. Hän oli mennyt naimisiin erään Carconten kylästä kotoisin olevan naisen kanssa, jota emme tunteneet muuta kuin hänen kylänimellään. Vaimoparka oli saanut suokuumeen ja kuihtui vähitellen. Mies oli roteva, noin neljänkymmenen tai neljänkymmenenviiden ikäinen, ja oli monena vaaran hetkenä osoittautunut uskaliaaksi ja neuvokkaaksi.
— Ja tämä kaikki tapahtui siis vuonna…
— Vuonna 1829, herra kreivi.
— Missä kuussa?
— Kesäkuun kolmannen päivän iltana.
— Kolmannen päivän iltana! toisti Monte-Cristo. — Hyvä on, jatkakaa.
— Aioin siis pyytää Caderousselta suojaa. Mutta koska emme yleensäkään tulleet hänen luokseen pääoven kautta, hyppäsin nytkin puutarhan aidan yli, hiivin kuihtuneiden oliivipuiden ja villien viikunapuiden välitse ja, peläten Caderoussella olevan matkustavaisia talossaan, menin erääseen vajaan, jossa ennenkin olin viettänyt yöni. Tämän vajan erotti alakerrassa olevasta tuvasta ainoastaan lautaseinä, ja siihen oli meitä varten tehty reikiä, jotta sopivana hetkenä voisimme ilmoittaa tulostamme. Hiivin siis vajaan ja teinkin siinä viisaasti, sillä samassa tuli Caderousse tupaan erään vieraan miehen seurassa.
Pysyin piilossa ja odotin. Aikomukseni ei ollut urkkia isännän salaisuuksia, mutta enhän voinut olla kuulematta, mitä tuvassa puhuttiin. Ja olihan senkin seitsemän kertaa ennenkin niin käynyt.
Caderoussea seuraava mies oli varmaankin paikkakunnalla vieras. Hän oli kauppias ja tullut Beaucairen markkinoille myymään jalokiviä. Näille markkinoille tulee ihmisiä kaikista Euroopan maista. Ne kestävät kuukauden, ja siinä ajassa he voivat tehdä kauppoja sadan- ja sadanviidenkymmenentuhannen frangin arvosta.
Caderousse astui nopeasti sisään. Kun hän näki, että huone oli tyhjä, kuten tavallisestikin, huusi hän vaimonsa luokseen.
"Hei, carcontelainen", sanoi hän. "Tuo kunnon pappi ei meitä pettänyt.Jalokivi on todellakin oikea."
Kuului ilonhuudahdus ja samassa alkoivat portaat narista. "Mitä sanotkaan?" huusi vaimo aivan kalmankalpeana. "Sanon, että jalokivi on oikea, ja että tässä on eräs tunnettu pariisilainen jalokivikauppias, joka on valmis maksamaan siitä meille viisikymmentätuhatta frangia. Mutta ollakseen aivan varma siitä, että se todella on meidän omamme, hän pyytää sinua kertomaan kuinka ihmeellisellä tavalla se on joutunut haltuumme. Minä olen sen jo kertaalleen kertonut. Odottaessanne istukaahan, hyvä herra, menen etsimään jotakin virkistykseksemme."
Jalokivikauppias tarkasti huonetta ja ihmetteli varmaan, kuinka näin köyhät ihmiset kauppasivat hänelle jalokiveä, joka näytti kuuluneen prinssin aarrekirstuun.
"Kertokaahan", sanoi hän haluten ilmeisesti käyttää aviomiehen poissaoloa hyväkseen, ettei tämä voisi antaa merkkejä vaimolleen, vaan että kauppias todella pääsisi selville siitä, olivatko kertomukset yhtäpitäviä.
"Hyvä Jumala", sanoi vaimo, "tämä on taivaan siunaus, jota emme suinkaan osanneet odottaa. Ajatelkaahan, että mieheni oli vuonna 1814 tai 1815 erään Edmond Dantès -nimisen miehen seurassa. Tämä poikaparka, jonka Caderousse oli kokonaan unohtanut, ei ollut häntä unohtanut ja jätti kuollessaan hänelle tuon jalokiven."
"Mutta mistä hän sai jalokiven?" kysyi jalokivikauppias. "Hänellä täytyi olla se siis jo ennen kuin hän joutui vankilaan."
"Ei ollut", vastasi vaimo, "mutta vankilassa hän näyttää tutustuneen erääseen hyvin rikkaaseen englantilaiseen. Hän oli Dantèsin koppitoveri, ja kun hän sairastui, hoiteli Dantès häntä aivan kuin omaa veljeään. Vankilasta päästessään englantilainen antoi Dantès'ille tämän timantin. Mutta Dantès kuoli vankilassa ja ehti ennen kuolemaansa testamentata timantin meille. Apotti, jolle hän oli sen antanut meille toimitettavaksi, kävi täällä tänä aamuna."
"Te kerrotte aivan samalla tavalla kuin miehenne", sanoi jalokivikauppias, "ja kertomus voi olla tosi, vaikka se alussa kuulostaakin uskomattomalta. Vain hinnasta emme siis vielä ole sopineet."
"Mitä, emmekö sopineet?" sanoi Caderousse. "Minä luulin, että suostuitte maksamaan sen, minkä pyysin."
"Se tietää, että olen tarjonnut siitä neljäkymmentätuhatta frangia", sanoi jalokivikauppias.
"Neljäkymmentätuhatta", huudahti Caderousse. "Emme mitenkään myy sitä siihen hintaan. Apotti sanoi, että se on viidenkymmenentuhannen arvoinen, ja kehyksen arvo tulee siihen vielä lisää."
"Ja mikä oli tuon apotin nimi?" kysyi uupumaton tiedustelija.
"Apotti Busoni", vastasi vaimo.
"Hän oli siis ulkomaalainen!"
"Italialainen, Mantovan tienoilta kotoisin luullakseni."
"Näyttäkää minulle tuo timantti", pyysi jalokivikauppias, "että näen sen vielä kerran. Toisinaan arvostelee jalokiviä väärin ensinäkemällä."
Caderousse otti taskustaan pienen mustan sahviaanilippaan ja ojensi sen jalokivikauppiaalle. Muistan vieläkin, kuinka carcontelaisen silmät kiiluivat ahneudesta, kun hän katseli pähkinän kokoista jalokiveä.
— Ja mitä tästä kaikesta arvelitte, te ovenraossa kuuntelija? kysyiMonte-Cristo. — Uskoitteko te tuota tarinaa?
— Uskoin, teidän ylhäisyytenne.
— Väitteenne johtuu enemmän sydämestänne kuin kokemuksesta, herra Bertuccio. Olitteko te aikoinanne tuntenut tuon Edmond Dantèsin, josta oli kysymys?
— En, teidän ylhäisyytenne, en ollut koskaan sitä ennen kuullut hänestä puhuttavankaan, enkä ole kuullut hänen nimeään jälkeenpäinkään muuta kuin kerran, apotti Busonilta Nîmes'in vankilassa.
— Hyvä, jatkakaa!
— Jalokivikauppias otti sormuksen Caderoussen kädestä ja veti taskustaan pienet teräspihdit ja kuparisen vaa'an. Sitten hän erotti ne pienet kultasinkilät, joilla kivi oli sormukseen kiinnitetty, nosti jalokiven kolostaan ja laski sen varovaisesti vaakaan.
"Kohotan summan neljäänkymmeneenviiteen", sanoi hän, "mutta en anna ropoakaan enempää. Ja koska jalokivi oli juuri sen arvoinen, en ole ottanut sen enempää mukaanikaan."
"Minä voin kyllä tulla kanssanne Beaucaireen noutamaan jäljellä olevat viisituhatta", sanoi Caderousse.
"Ei", väitti jalokivikauppias ojentaen sormuksen ja jalokiven Caderousselle, "se ei ole sen arvokkaampi. Kadun jo, että tarjosin niinkin paljon, sillä kivessä on vika, jota en ollut huomannut. Mutta pysyn sanassani, lupasin neljäkymmentäviisituhatta, sitä en peruuta."
"Kiinnittäkää kivi edes takaisin sormukseen", sanoi carcontelainen terävästi.
"Hyvä on", sanoi jalokivikauppias.
Ja hän kiinnitti jälleen kiven sormukseen.
"No niin", sanoi Caderousse pistäen lippaan taskuunsa, "myymme sen sitten toiselle."
"Yrittäkää vain", sanoi jalokivikauppias, "mutta toinen ei suostu yhtä helpolla kauppaan kuin minä. Toinen ei tyydy teidän antamiinne tietoihin. Onhan merkillistä, että teidän kaltaisellanne miehellä on neljänkymmenenviidentuhannen frangin arvoinen jalokivi. Hän ilmoittaa poliisilaitokselle, aletaan etsiä apotti Busonia, ja sellaiset apotit, jotka lahjoittelevat niin kalliita jalokiviä, ovat harvinaisia. Oikeuslaitos ryhtyy toimimaan, teidät pannaan vankilaan, ja jos teidät huomataan syyttömäksi, niin pääsette kolmen neljän kuukauden kuluttua vapaaksi, ja sormus on hävinnyt. Jos saatte sen takaisin, on kivi väärä, ja viidenkymmenentuhannen frangin jalokiven sijasta onkin siinä kolmen frangin kivi. Tuon jalokiven arvo on ehkä viisikymmentätuhatta, ehkä viisikymmentäviisikin, mutta ymmärrättehän, että sitä on vaikea saada myydyksi."
Caderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa kysyvän katseen.
"Ei, emme ole niin rikkaita, että meillä olisi varaa menettää viisituhatta frangia", sanoi Caderousse.
"Niin kuin itse tahdotte, hyvä ystävä", sanoi jalokivikauppias; "olin yhtä kaikki tuonut rahasumman mukanani."
Ja hän otti taskustaan kourallisen kultarahoja välkytellen niitä majatalon omistajan ja hänen vaimonsa silmien edessä, ja veti toisella kädellään esiin tukun setelirahoja.
Caderousse kävi ankaraa kamppailua sielussaan. Hän kääntyi vaimonsa puoleen.
"Mitä sinä sanot?" kysyi hän aivan hiljaa tältä.
"Anna se, anna se", sanoi vaimo. "Hän palaa muuten Beaucaireen ja antaa meidät ilmi. Ja kukapa tietää, löydämmekö koskaan apotti Busonia."
"Ottakaa siis jalokivi neljästäkymmenestäviidestätuhannesta", sanoi Caderousse, "mutta vaimoni tahtoo saada kaupanpäällisiksi kultakäädyt ja minä hopeiset korvarenkaat."
Jalokivikauppias otti taskustaan soikean laatikon, jossa oli runsaasti sentapaisia koruja.
"Tuossa on", sanoi hän. "Tahdon olla kaupoissa aulis. Valikoikaa itse."
Vaimo valitsi ketjut, jotka olivat ehkä viiden louisdorin arvoiset, ja mies korvarenkaat, jotka maksoivat ehkä viisitoista frangia.
"Toivottavasti nyt olette tyytyväiset?" sanoi jalokivikauppias.
"Apotti sanoi, että se oli viidenkymmenentuhannen arvoinen", mutisiCaderousse.
"Joutavia, antakaahan se tänne! Olettepa te kamala mies", sanoi jalokivikauppias ja otti hänen kädestään jalokiven. "Minä maksan teille neljäkymmentäviisituhatta frangia, se tuottaa kaksituhatta viisisataa livreä korkoja, siis sellaisen summan, että minä olisin tyytyväinen, jos minulla olisi niin paljon rahaa, mutta te olette yhä vielä tyytymätön."
"Entä nuo neljäkymmentäviisituhatta frangia", sanoi Caderousse käheällä äänellä. "Missä ne ovat?"
"Tässä", sanoi jalokivikauppias.
Ja hän laski pöydälle viisitoistatuhatta frangia kultarahoina ja kolmekymmentätuhatta seteleinä.
"Odottakaahan", sanoi carcontelainen, "kunnes sytytän lampun. On jo hämärää, eikä täällä näe enää oikein selvästi."
Keskustelun aikana oli tullut pimeä ja noussut myrsky, joka jo puolen tunnin ajan oli tehnyt tuloaan. Etäältä kuului ukkosen jyrinää, mutta jalokivikauppias, Caderousse ja hänen vaimonsa eivät näyttäneet sitä huomaavan, sillä he olivat voitonhimon paholaisen vallassa. Itsekin tunsin kummallista lumousta katsellessani tuota kullan ja setelien määrää. Olin näkevinäni unta ja olin aivan kuin kivettynyt paikoilleni.
Caderousse laski rahat kahteen kertaan ja antoi ne sitten vaimolleen, joka vielä laski ne.
Sill'aikaa välkytteli jalokivikauppias sormusta lampun valossa, ja jalokivestä iski salamoita, jotka saivat hänet unohtamaan ikkunan takana leimuavat salamat. "No", kysyi jalokivikauppias, "onko summa oikea?" — "On", sanoi Caderousse. "Tuo salkku, carcontelainen, ja hae pussi." Vaimo meni kaapin luo ja toi sieltä vanhan nahkasalkun, johon he panivat setelit, ja pussin, jossa oli pari kolme kuuden livren écuta: luultavasti koko heidän omaisuutensa.
"Kas niin", sanoi Caderousse, "vaikka olettekin voittanut kymmenkunta tuhatta frangia, niin ehkä suvaitsette syödä illallista kanssamme? Tarjoan sen hyvästä sydämestä."
"Kiitos", sanoi jalokivikauppias. "Aika on jo pitkälle kulunut, ja minun täytyy ennättää Beaucaireen, muuten vaimoni käy levottomaksi. Hitto vieköön", sanoi hän ottaen kellon taskustaan, "kohta yhdeksän. En pääse ennen puoltayötä Beaucaireen. Hyvästi, ystäväni. Jos luoksenne toiste tulee apotti Busoneja, niin muistakaa minua."
"Viikon päästä ette ole enää Beaucairessa", sanoi Caderousse, "sillä markkinat loppuvat ensi viikolla."
"En olekaan, mutta ei se tee mitään. Kirjoittakaa minulle Pariisiin osoitteella: Herra Joannes, Palais-Royal, jalokivikauppa numero 45, niin matkustan luoksenne, jos tarvitaan."
Kuului ukkosen jyrähdys, ja kohta välähti niin kirkas salama, että lampun valo sen rinnalla himmeni.
"Aiotteko lähteä tällaisella ilmalla?" kysyi Caderousse.
"Minä en pelkää ukkosilmaa", sanoi jalokivikauppias.
"Entä varkaita?" kysyi vaimo. "Tiet eivät koskaan ole markkinoiden aikaan turvallisia."
"Mitä varkaisiin tulee, niin tässä on heitä varten", sanoi Joannes ja otti taskustaan kaksi pientä pistoolia, jotka oli ladattu aivan suuhun asti.
"Tässä on koirat, jotka sekä haukkuvat että purevat", sanoi hän. "Tässä on niiden varalle, jotka tahtovat anastaa timanttinne, ukko Caderousse."
Caderousse ja hänen vaimonsa loivat toisiinsa synkän katseen. Heissä molemmissa näytti samalla kertaa syntyneen kamala ajatus.
"Hauskaa matkaa siis!" sanoi Caderousse.
"Kiitos", vastasi jalokivikauppias.
Hän otti keppinsä, jonka oli pannut vanhan kaapin nojaan, ja poistui. Kun hän avasi oven, puhalsi tuuli niin voimakkaasti sisään, että lamppu oli sammumaisillaan.
"Kylläpä siellä on kamala ilma", sanoi hän. "Ja minulla on peninkulman matka."
"Jääkää", sanoi Caderousse, "ja nukkukaa yönne täällä". — "Niin, jääkää", sanoi carcontelainen väräjävällä äänellä, "kyllä me teitä hyvin hoitelemme."
"Ei, minun täytyy päästä yöksi Beaucaireen", sanoi kauppias. "Hyvästi."Caderousse meni hitaasti kynnykselle asti.
"Ei näy taivasta eikä maata", totesi jalokivikauppias, joka jo oli ulkona. "Pitääkö minun kääntyä oikealle vai vasemmalle?"
"Oikealle", sanoi Caderousse. "Kyllä tietä osaa kulkea, sen molemmin puolin on puita."
"Hyvä, nyt jo näen", sanoi ääni kaukaa.
"Sulje ovi", sanoi vaimo. "Ei se saa olla auki ukkosilmalla."
"Ja kun on rahoja talossa, eikö niin?" sanoi Caderousse vääntäen oven lukkoon.
Hän tuli sisään, meni kaapille, otti salkun ja pussin, ja molemmat alkoivat taas laskea rahoja. Heidän ahneutensa oli hirveän näköistä, varsinkin vaimon. Hän vapisi tavallista enemmän, kalpeat kasvot sinersivät ja syvälle painuneet silmät kiiluivat.
"Miksi pyysit häntä jäämään tänne yöksi?" kysyi hän hiljaa.
Caderousse vavahti.
"Tietysti siksi, että … että hänen ei olisi tarvinnut palataBeaucaireen."
"Vai niin", sanoi vaimo, ja hänen äänensä sointua on mahdoton kuvata."Minä luulin, että sinulla oli muita syitä."
"Vaimo, vaimo!" huudahti Caderousse. "Pidä moiset ajatukset omana tietonasi!"
"Samapa tuo", sanoi vaimo vähän ajan päästä. "Ethän sinä ole mikään mies."
"Kuinka niin?" kysyi Caderousse.
"Jos olisit ollut mies, niin hän ei olisi täältä lähtenyt."
"Vaimo!"
"Tai ei pääsisi Beaucaireen…"
"Vaimo!"
"Tie tekee mutkan, ja hänen on pakko kulkea tietä pitkin, jota vastoin kanavan vartta pääsee oikotietä."
"Vaimo, sinä kiusaat Jumalaa. Kuule…"
Samassa kuului kamala ukkosen jyrähdys, ja sinertävä liekki valaisi huoneen.
"Jeesus!" sanoi vaimo tehden ristinmerkin.
Samassa, keskellä sitä kamalaa hiljaisuutta, joka tavallisesti seuraa salamaa, kolkutettiin oveen.
Caderousse ja hänen vaimonsa vavahtivat ja katsoivat kauhistuneina toisiinsa.
"Kuka siellä?" huusi Caderousse peittäen molemmin käsin pöydällä olevat rahat.
"Minä!" kuului ääni.
"Kuka?"
"Hitto vieköön! Joannes, jalokivikauppias."
"Mitä sinä sanoitkaan", lausui vaimo, "että minä muka kiusaanJumalaa!… Jumala lähettää hänet meidän luoksemme."
Caderousse vaipui läähättäen ja kalpeana tuolilleen. Vaimo sitä vastoin nousi ja meni varmoin askelin ovea kohden ja avasi sen.
"Astukaahan sisään, hyvä herra Joannes", sanoi hän.
"Näyttää toden totta siltä, että paholainen ei salli minun palaavan Beaucaireen tänä iltana. Umpimähkään lausutut tyhmyydet ovat suurta viisautta, herra Caderousse. Te tarjositte äsken minulle vieraanvaraisuuttanne; otan sen vastaan ja palaan luoksenne yöksi."
Caderousse kuivasi otsaltaan valuvaa hikeä. Vaimo väänsi oven jalokivikauppiaan takana lukkoon.
45. Verisade
Astuessaan sisään jalokivikauppias loi tutkivan katseen ympärilleen, mutta mikään ei herättänyt hänen epäluuloaan.
Caderousse suojeli yhä vielä molemmin käsin kultaansa ja seteleitään.Vaimo hymyili vieraalleen niin suloisesti kuin suinkin saattoi.
"Ahaa", sanoi jalokivikauppias, "näytätte pelänneen, ettette saanutkaan kylliksi, koska olette alkanut uudelleen laskea rahoja."
"Ei suinkaan sen vuoksi", sanoi Caderousse, "mutta koko tämä tapaus on ollut niin odottamaton, että ellei meillä ole siitä selvää todistusta edessämme, niin luulemme näkevämme unta."
Jalokivikauppias hymyili.
"Onko majatalossanne matkustajia?" kysyi hän.
"Ei ole", vastasi Caderousse, "me emme anna matkustaville yösijaa.Olemmehan niin lähellä kaupunkia, ettei kukaan jää tänne yöksi."
"Tuotan siis teille tavattoman paljon hankaluuksia."
"Ette suinkaan, ette laisinkaan!" huudahti emäntä.
"Minne saan mennä nukkumaan?"
"Yläkerran huoneeseen."
"Mutta eikö se ole teidän huoneenne?"
"Vähät siitä. Täällä alhaalla on toinen vuode."
Caderousse katsoi kummastuneena vaimoonsa. Jalokivikauppias lämmitteli selkäänsä tulen ääressä, vaimo kantoi päivällisaterian tähteet pöydänkulmalle, jolle oli levittänyt liinan, sekä toi lisäksi pari tuoretta munaa.
Caderousse oli jälleen pannut setelit salkkuun, kultarahat pussiin ja kaiken kaappiin. Hän käveli pitkin permantoa synkkänä ja miettiväisenä luoden silloin tällöin katseen jalokivikauppiaaseen, joka yhä kuivatteli vaatteitaan.
"Kun mielenne tekee maistaa ruokaa", sanoi vaimo pannen viinipullon pöydälle, "niin täällä olisi."
"Entä te itse?" kysyi Joannes.
"Minä en syö illallista", vastasi Caderousse.
"Me söimme päivällistä hyvin myöhään", riensi vaimo vastaamaan. "Mutta me palvelemme teitä pöydässä", selitti hän ystävällisemmin kuin koskaan puhutteli maksaviakaan matkustajia.
Tuon tuostakin Caderousse loi vaimoonsa salamannopean katseen.
Ukkosilmaa jatkui.
"Kuuletteko, kuuletteko?" sanoi vaimo. "Teitte todellakin viisaasti palatessanne."
"Mutta jos ateriani aikana myrsky talttuu", sanoi jalokivikauppias, "niin lähden matkaan."
"Se on mistral-tuuli", sanoi Caderousse, "sitä kestää huomiseen asti."
Ja hän huokasi syvään.
"Sitä ikävämpää niille, jotka ovat ulkosalla", sanoi jalokivikauppias.
"Niin kyllä", sanoi vaimo, "he saavat viettää ikävän yön."
Jalokivikauppias kävi aterialle, ja vaimo tarjoili hänelle ruokia huolellisena talonemäntänä. Hän oli tavallisesti ärtyisä ja kiukkuinen, mutta oli nyt muuttunut tavattoman huomaavaiseksi ja kohteliaaksi. Jos jalokivikauppias olisi tuntenut hänet aikaisemmin, olisi tällainen äkillinen muutos tehnyt hänet levottomaksi ja herättänyt epäluuloja. Caderousse puolestaan ei virkkanut sanaakaan, vaan käveli lakkaamatta edestakaisin tohtimatta edes katsahtaa vieraaseensa.
Kun ateria oli loppunut, meni Caderousse itse avaamaan oven ja sanoi:"Myrsky on tainnut tyyntyä."
Mutta samassa tärisytti kamala ukkosenjyrähdys koko taloa, ja ovesta puhaltava tuulenpuuska sammutti lampun.
Caderousse sulki oven. Hänen vaimonsa sytytti lampun hiipuvassa hiilloksessa.
"Olette varmaankin väsynyt", sanoi hän. "Olen pannut vuoteeseenne puhtaat lakanat. Menkää yläkertaan ja nukkukaa makeasti."
Joannes viipyi vielä hetkisen, mutta kun hän oli varma siitä, että salamat ja sade vain kiihtyivät, toivotti hän isäntäväelleen hyvää yötä ja nousi portaita ylös.
Hän astui minun yläpuolellani, ja kuulin hänen jokaisen askelensa. Ahnain silmin seurasi vaimo häntä, jota vastoin Caderousse käänsi hänelle selkänsä eikä katsahtanutkaan häneen.
Kaikki nämä yksityiskohdat eivät sinä hetkenä herättäneet erikoista huomiotani; vain tuo jalokivijuttu oli mielestäni uskomaton. Mutta kun olin väsynyt, päätin nukkua, kunnes myrsky olisi tyyntynyt ja lähteä sitten keskellä yötä pois.
Kuulin, miten vuode narisi jalokivikauppiaan alla: hän oli mennyt levolle.
Loin viimeisen katseen huoneeseen, Caderousse istui pöydän ääressä pitkällä penkillä, jota majatalossa käytetään tuolien sijasta. Hän oli selin minuun ja oli peittänyt käsillään kasvonsa.
Vaimo katseli häntä hetkisen, kohautti olkapäitään ja meni hänen viereensä istumaan.
Tänä hetkenä syttyi tuli muutamiin kuiviin puihin ja valaisi kirkkaasti synkän huoneen. Vaimo katsoi terävästi mieheensä, ja kun tämä yhä pysyi entisessä asennossaan, ojensi vaimo häntä kohden luisevan kätensä ja kosketti hänen otsaansa.
Caderousse vavahti. Olin näkevinäni vaimon liikuttavan huuliaan, mutta joko hän puhui hyvin hiljaa tai aistimeni olivat jo unen vaikutuksesta tylstyneet, mutta minä en kuullut sanaakaan. Näin kaiken aivan kuin usvan läpi ja käsitin kaiken vain puolittain. Silmäni sulkeutuivat ja vaivuin uneen.
Nukuin aivan sikeästi, kun kuulin pistoolinlaukauksen ja sitä seuraavan kamalan kiljahduksen. Huoneesta pääni päältä kuului horjuvia askelia, ja sitten joku kaatui raskaasti portaitten yläpäähän, aivan minun yläpuolelleni.
En ollut vielä aivan valveilla. Kuulin huokauksia, sitten tukahdutettuja huutoja, aivan kuin olisi taisteltu.
Viimeinen kiljahdus, joka oli pitempi kuin edelliset ja päättyi valitukseen, herätti minut täydellisesti tajuntaani.
Nousin kyynärpäitteni varaan, avasin silmäni, jotka eivät pimeässä nähneet mitään, ja pyyhkäisin kädelläni otsaani, jolle tippui ylhäältä lämmin ja runsas sade.
Syvä hiljaisuus oli seurannut tätä kamalaa huutoa. Kuulin miehen astelevan pääni päällä, portaat narisivat. Mies tuli alakertaan ja sytytti liedessä kynttilän.
Tuo mies oli Caderousse. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja paitansa veressä.
Sytytettyään kynttilän hän meni nopeasti portaita ylös, ja palasi taas vähän ajan päästä alakertaan. Hänen kädessään oli lipas. Hän tarkasti, oliko jalokivi siellä, ja tuumi, mihin taskuunsa sen panisi; sitten hän varmaan arveli, ettei tasku ollut kyllin varma piilopaikka, sillä hän kääri sen punaiseen huiviinsa ja sitoi huivin kaulansa ympäri.
Sitten hän juoksi kaapille, otti sieltä setelit ja kullan, pisti edelliset housuntaskuunsa ja jälkimmäiset takkinsa povitaskuun, otti pari kolme paitaa, syöksyi ovelle ja katosi pimeään. Silloin kaikki selvisi minulle. Syytin itseäni siitä, mitä oli tapahtunut, aivan kuin olisin ollut siihen syypää. Olin kuulevinani valituksia. Onneton jalokivikauppias saattoi vielä elää. Painoin hartioillani lautaan, joka erotti tämän vajan asuinhuoneesta. Laudat irtaantuivat, ja olin tuvassa.
Riensin ottamaan kynttilän ja juoksin portaita ylös. Ruumis virui tielläni, Se oli vaimon ruumis.
Pistoolinlaukaus oli johtunut siitä, että häntä oli ammuttu. Hänen kurkkunsa oli aivan puhki, ja paitsi haavasta valui verta virtanaan hänen suustaan. Hän oli kuollut. Hyppäsin hänen ruumiinsa yli.
Huoneessa vallitsi mitä kamalin sekasorto. Pari kolme huonekalua oli kumossa, lakanat, joihin onneton jalokivikauppias oli takertunut, olivat pitkin permantoa. Hän itse makasi lattialla pää seinää vasten, uiden veressä, joka valui hänen rinnastaan kolmesta isosta haavasta.
Neljänteen oli jäänyt pitkä keittiöveitsi, josta ei näkynyt muuta kuin pää.
Tämä kamala näky oli tehnyt minut melkein mielipuoleksi. Kun en enää voinut auttaa ketään, tahdoin kaikin mokomin päästä pakoon. Riensin portaita alas repien käsilläni tukkaani ja karjuen kauhusta.
Alakerran huoneessa oli viisi tai kuusi tullimiestä ja pari kolme sotilasta, siis kokonainen aseellinen joukko.
He vangitsivat minut. En edes koettanut tehdä vastarintaa, en ollut enää aistimieni herra. Koetin puhua, en saanut suustani muuta kuin joitakin luonnottomia ääniä, siinä kaikki.
Näin tullivartijoiden ja sotilaiden osoittavan minua sormellaan, kumarruin katsomaan itseäni, olin aivan veressä. Tuo lämmin sade, jonka tunsin portaitten läpi tippuvan päälleni, olikin ollut vaimon verta.
Osoitin sormellani paikkaa, missä olin ollut piilossa.
"Mitä hän tarkoittaa?" kysyi eräs sotilas.
Muudan tullivartija meni katsomaan.
"Hän tarkoittaa, että hän on tullut sitä tietä", vastasi tämä.
Ja hän osoitti reikää, josta olin tullut huoneeseen.
Silloin tajusin, että minua pidettiin murhaajana. Sain jälleen puhekykyni, voimani palasivat. Riistäydyin irti minua pitelevien miesten käsistä ja huusin:
"Minä en ole sitä tehnyt, minä en ole sitä tehnyt!"
Kaksi sotilasta uhkasi minua pyssyillään.
"Jos liikahdatkaan", sanoivat he, "niin olet kuoleman oma."
"Sanoinhan, etten ole sitä tehnyt", huusin minä.
"Saat kertoa juttusi tuomarille Nîmes'issa", vastasivat he. "Nyt seuraat meitä. Ja annamme sinulle hyvän neuvon: älä tee vastarintaa."
En aikonutkaan tehdä vastarintaa, kauhu ja kummastus oli aivan murtanut minut. Minulle pantiin käsiraudat, minut sidottiin hevosen häntään ja vietiin Nîmes'iin.
Eräs tullivartija oli seurannut minua. Olin kadonnut hänen näkyvistään talon luona, ja hän oli arvellut minun jääneen sinne yöksi. Hän oli mennyt ilmoittamaan tovereilleen, he olivat kuulleet pistoolinlaukauksen ja olivat ottaneet minut kiinni sellaisissa olosuhteissa, että ehdottomasti näytin rikolliselta. Huomasin heti, kuinka vaikeata minun olisi todistaa syyttömyyteni.
Panin pääpainon vain yhdelle asialle. Pyysin tutkintotuomaria kaikkialta etsimään erästä apotti Busonia, joka samana päivänä oli poikennut Gardin sillan majataloon. Jos Caderousse oli keksinyt koko tuon tarinansa, jos mitään apotti Busonia ei ollut olemassakaan, niin olin mennyttä miestä, paitsi jos Caderousse vuorostaan joutuisi kiinni ja tunnustaisi kaiken.
Kului kaksi kuukautta, jona aikana, se minun täytyy myöntää tuomarieni kunniaksi, tehtiin kaikki voitava, jotta apotti löytyisi. Olin jo menettänyt kaiken toivoni. Caderousse ei ollut joutunut kiinni. Minut piti tuomittaman seuraavassa oikeuden täysi-istunnossa, kun syyskuun 8. päivänä, kolme kuukautta ja viisi päivää tuon tapauksen jälkeen, apotti Busoni ilmestyi vankilaan. Hän sanoi kuulleensa asian Marseillessa ja oli rientänyt minua auttamaan.
Arvaattehan, kuinka iloinen olin hänen tulostaan. Kerroin hänelle kaiken, mitä olin nähnyt, ja otin levottomana esiin jalokivijutun. Vastoin luuloani se olikin kohta kohdalta tosi. Vastoin luuloani hän uskoi myöskin kaiken, mitä kerroin. Hänen lempeä ja suuri ihmisrakkautensa lumosi minut, huomasin, että hän tunsi tarkoin kotiseutuni olot ja tavat, ja toivoen anteeksiantoa kerroin hänelle ripin muodossa Auteuilin seikkailun yksityiskohtiaan myöten. Välittömyydelläni oli hyvä vaikutus: kun tunnustin ensimmäisen rikokseni, jota ei mikään pakottanut minua ilmaisemaan, ymmärsi hän, etten ollut tehnyt toista, ja hän lähti luotani luvaten tehdä kaiken voitavansa todistaakseen tuomareilleni viattomuuteni.
Tämän jälkeen vankeuteni tuli lievemmäksi ja sain kuulla, että asia oli lykätty seuraavaan istuntoon.
Tällä välin Caderousse saatiinkin ulkomailla kiinni ja tuotiin Ranskaan. Hän tunnusti kaiken ja syytti vaimonsa herättäneen murha-ajatuksen hänessä ja yllyttäneen hänet rikokseen. Hän joutui elinkautiseen kaleeriorjuuteen, ja minä pääsin vapaaksi.
— Ja silloinko tulitte luokseni mukananne apotti Busonin antama suosituskirje? kysyi Monte-Cristo.
— Niin, teidän ylhäisyytenne, hän oli minua kohtaan erikoisen ystävällinen. "Salakuljettajan ammattinne vie teidät turmioon", sanoi hän. "Kun täältä pääsette, niin jättäkää se." — "Mutta, isä", sanoin minä, "miten elän ja miten elätän kälyni?" — "Eräällä rippilapsellani on suuri kunnioitus minua kohtaan", sanoi hän, "ja hän on pyytänyt minua toimittamaan hänelle luotettavan miehen. Tahdotteko olla tuo mies? Minä suosittelen teitä hänelle." — "Isä, kuinka hyvä te olette", huudahdin minä. — "Mutta vannottehan, ettei minun tarvitse sitä koskaan katua." — Ojensin käteni vannoakseni. — "Se on tarpeetonta", sanoi hän. "Tunnen korsikalaiset ja rakastan heitä. Kas tässä on suositukseni." Ja hän kirjoitti nuo muutamat teille tuomani rivit, jotka luettuaan teidän ylhäisyytenne suvaitsi ottaa minut palvelukseensa. Ylpeänä nyt kysyn, onko teidän ylhäisyytenne koskaan tarvinnut soimata minua mistään?
— Ei ole, vastasi kreivi. — Tunnustan suoraan, että olette ollut hyvä palvelija, Bertuccio, vaikka ette olekaan luottanut minuun.
— Minäkö, teidän ylhäisyytenne?
— Niin, te. Miksette ole koskaan puhunut kälystänne ja ottopojastanne?
— Minulla on vielä teidän ylhäisyydellenne kertomatta elämäni surullisin puoli. Läksin Korsikaan. Ymmärrättehän, että kiireimmän kautta tahdoin mennä lohduttamaan kälyäni. Mutta kun saavuin Roglianoon, kohtasi minua kauhea suru. Poissa ollessani oli tapahtunut kamalia. Käly-raukkani oli määräysteni mukaan kieltäytynyt antamasta Benedettolle rahaa, vaikka tämä joka päivä vaatimalla vaati sitä. Eräänä aamuna hän uhkaili kälyäni ja läksi pois koko päiväksi. Kälyni itki, sillä hän rakasti tuota konnaa aivan kuin äiti. Tuli ilta ja hän odotti poikaa menemättä levolle. Kun Benedetto yhdentoista aikaan saapui tavallisten tovereittensa seurassa, niin Assunta avasi hänelle sylinsä. Mutta he ottivat hänet kiinni, ja eräs heistä, pelkään, että se oli tuo helvetillinen lapsi, huusi:
"Leikitään kuulustelua, kyllä hän lopulta tunnustaa, missä rahat ovat."
Naapurini Vasilio oli juuri silloin Bastiassa, ja hänen vaimonsa oli yksinään kotona. Ei kukaan muu kuin hän voinut nähdä ja kuulla, mitä asunnossani tapahtui. Kaksi piteli kiinni Assuntasta, joka hymyili heille, sillä hän ei voinut kuvitellakaan, että he tekisivät mitään rikollista. Kolmas meni sulkemaan ovet ja ikkunat. Tämän jälkeen he kolmisin ja tukahduttaen Assuntan huudot pistivät hänen jalkansa liedessä palavaan tuleen saadakseen hänet siten tunnustamaan, missä meidän pieni aarteemme oli. Mutta siinä riuhtoessa tarttuikin tuli hänen vaatteisiinsa. Pojat päästivät silloin vaimoraukan käsistään, ettei tuli tarttuisi heihinkin. Vaatteet ilmiliekissä Assunta juoksi ovelle, mutta se oli lukossa. Hän juoksi ikkunaan, mutta se oli luukuilla suljettu. Silloin naapurit kuulivat Assuntan kamalat avunhuudot, jotka pian muuttuivat vaikerruksiksi. Kun Vasilion vaimo seuraavana aamuna, kauhuisen ja tuskaisen yön jälkeen, tohti tulla talomme lähelle ja tuomarin avulla avautti oven, niin he tapasivat Assuntan puoliksi palaneena, mutta vielä elossa. Kaapit oli murrettu auki ja rahat kadonneet. Mitä Benedettoon tulee, niin hän oli lähtenyt Roglianosta eikä koskaan enää palannut sinne. Siitä lähtien en ole häntä nähnyt enkä kuullut hänestä puhuttavankaan.
Saatuani kuulla nämä surulliset tapahtumat tulin teidän ylhäisyytenne luo. En ole puhunut Benedettosta, koska hän on kadonnut, enkä kälystäni, koska hän on kuollut.
— Ja mitä olette itse ajatellut tästä tapauksesta? kysyi Monte-Cristo.
— Että taivas on rangaissut rikokseni, vastasi Bertuccio. — NuoVillefort'it olivat kirottua sukua!
— Niin minäkin uskon, sanoi kreivi kumealla äänellä.
— Ymmärtäähän teidän ylhäisyytenne nyt, jatkoi Bertuccio, — että tämä talo, jota en sen koommin ole nähnyt, tämä puutarha, jossa olen surmannut miehen, ovat herättäneet minussa synkkiä tunteita. Onhan mahdollista, että tuossa jalkojeni edessä makaa Villefort haudassa, jonka hän kaivoi omalle lapselleen.
— Kaikkihan on mahdollista, sanoi Monte-Cristo nousten penkiltä, — sekin voi olla mahdollista, jatkoi hän hiljaa, — että kuninkaallinen prokuraattori elää. Apotti Busoni teki oikein lähettäessään teidät minun luokseni. Tekin teitte oikein kertoessanne kaikki minulle, sillä nyt en ajattele teistä mitään pahaa. Mitä tuohon huonomaineiseen Benedettoon tulee, niin ettekö koskaan ole koettanut saada tietoja hänestä?
— En koskaan. Jos olisin tietänyt, missä hän oli, niin en suinkaan olisi etsinyt häntä, vaan välttänyt kuin hirviötä. Ei, en ole kuullut kenenkään hänestä puhuvan; toivottavasti hän on kuollut.
— Älkää toivoko, sanoi kreivi. — Pahat ihmiset eivät niin vain kuole, sillä Jumala näyttää suojaavan heitä käyttääkseen heitä kostonsa välikappaleena.
— Amen, sanoi Bertuccio. — Pyydän taivaalta vain sitä, ettei minun tarvitse häntä koskaan nähdä. Nyt, jatkoi taloudenhoitaja painaen päänsä alas, — tiedätte kaikki. Olette tuomarini täällä maan päällä, niin kuin Jumala on oleva taivaassa. Ettekö lausu minulle muutamia lohdutuksen sanoja?
— Olette oikeassa, ja minä voin teille sanoa samaa kuin apotti Busonikin: surmaamanne mies, tuo Villefort, ansaitsi rangaistuksen siitä, mitä hän oli teitä vastaan rikkonut, ja ehkä muustakin syystä. Benedettosta, jos hän vielä elää, tulee taivaallisen koston välikappale, ja sitten hän vuorostaan saa rangaistuksensa. Teidän ei tarvitse soimata itseänne mistään muusta kuin tästä: kysykää itseltänne, miksi ette antanut lasta takaisin hänen äidilleen. Se on rikos, Bertuccio.
— Niin, se on rikos, oikea rikos, sillä siinä suhteessa olen ollut pelkuri. Heti kun olin herättänyt lapsen eloon, olisi minun pitänyt viedä hänet äidilleen. Mutta ennen kuin olisin voinut sen tehdä, olisi minun täytynyt panna toimeen tutkimuksia, olisin herättänyt huomiota, ehkä joutunut kiinnikin. En tahtonut kuolla, tahdoin elää kälyni tähden, ja itserakkaana niin kuin kaikki meikäläiset halusin pysyä kostossani täydellisesti voittajana. Ja rakastin elämää vain elämänkin vuoksi. Minä en ole mikään sankari, niin kuin velivainajani oli!
Bertuccio peitti molemmin käsin kasvonsa, ja Monte-Cristo loi häneen sanoinkuvaamattoman katseen.
— Lopettaaksemme arvokkaasti tämän keskustelun, herra Bertuccio, — ja kreivin äänessä oli oudon alakuloinen sointu, — painakaa lujasti mieleenne sanani, sillä olen kuullut apotti Busonin usein ne lausuvan: Kaikki tuskat parantaa aika ja vaitiolo. Nyt, herra Bertuccio, sallikaa minun hetkinen kävellä täällä puutarhassa. Se, mikä on tärisyttävänä muistona jäänyt teidän mieleenne, tekee tämän talon minulle kahta arvokkaammaksi. Puut, näettehän, saavat arvonsa siitä, että ne luovat varjoa, ja varjot siitä, että ne luovat unelmia ja näkyjä. Ostaessani tämän talon luulin ostavani aidatun puutarhan, en mitään muuta, ja nyt äkkiä tämä aitaus näyttääkin olevan täynnä haamuja, joita ei ole välikirjassa mainittu. Rakastan haamuja, sillä ne eivät ole kuudessatuhannessa vuodessa saaneet niin paljon pahaa aikaan kuin elossaolevat saavat vuodessa. Menkää siis sisään ja nukkukaa rauhassa. Jos rippi-isänne kuolinhetkellänne ei ole yhtä suvaitsevainen kuin apotti Busoni oli, niin kutsukaa luoksenne minut, jos vielä olen elävien joukossa. Minä kyllä löydän sanoja, jotka suloisesti viihdyttävät sieluanne sinä hetkenä, kun se on valmis jättämään tämän maailman lähteäkseen sille pitkälle matkalle, jonka nimi on iankaikkisuus.
Bertuccio kumarsi kunnioittavasti kreiville ja poistui huoaten.
Monte-Cristo jäi yksin. Astuen muutaman askelen eteenpäin hän sanoi:
— Tuossa, tämän plataanin lähellä, on kuoppa, johon lapsi pantiin. Tuolla on pieni portti, josta tultiin puutarhaan. Tuolla nurkassa on portaat, joista päästään makuuhuoneeseen. Minun ei luullakseni tarvitse kirjoittaa tätä muistikirjaani, sillä tässä edessäni, ympärilläni, jalkojeni alla, on tuumani elävänä ja selvänä.
Ja käveltyään vielä kerran puutarhan ympäri kreivi meni vaunuihinsa. Bertuccio, nähdessään hänen miettiväisenä kulkevan, nousi ajajan viereen istumaan.
Vaunut läksivät ajamaan Pariisia kohden.
Samana iltana, tultuaan Champs-Elysées'n varrella olevaan asuntoonsa, Monte-Cristo tarkasti koko talon aivan kuin olisi asunut siellä jo monta vuotta. Hän ei kertaakaan erehtynyt ovista eikä astunut portaita tai käytävää pitkin muualle kuin minne tahtoi tulla. Ali seurasi häntä tällä öisellä matkalla. Kreivi antoi Bertucciolle kaikenlaisia määräyksiä, miten huoneet oli kaunistettava ja järjestettävä, ja katsoen kelloaan hän sanoi odottavalle nubialaiselle:
— Kello on puoli kaksitoista. Haydée saapuu kohta. Onko ilmoitettu hänen ranskalaisille kamarineidoilleen?
Ali ojensi kätensä huoneistoa kohden, joka oli määrätty nuoren kreikattaren asunnoksi. Se oli niin erillään, että kun peitti oven verhon taakse, saattoi tarkastaa koko talon aavistamattakaan, että vielä oli jäljellä salonki ja kaksi asuttua huonetta. Ali ojensi siis kätensä huoneistoa kohden ja nosti kolme vasemman kätensä sormea ylös, painoi päänsä saman käden kämmentä vastaan ja sulki silmänsä.
— Ahaa, sanoi Monte-Cristo, joka oli tottunut tämänlaatuiseen kieleen, — he odottavat kaikki kolme makuuhuoneessa, eikö niin?
— Niin, vastasi Ali päännyökkäyksellä.
— Armollinen rouva on tultuaan varmaankin hyvin väsynyt ja tahtoo mennä levolle, jatkoi Monte-Cristo. — Häntä ei siis saa pakottaa puhumaan. Ranskalaiset kamarineidit saavat ainoastaan tervehtiä uutta emäntäänsä ja sitten poistua. Te valvotte, ettei kreikkalainen kamarineiti ryhdy puheisiin ranskalaisten kanssa.
Ali kumarsi.
Pian kuului porttikellon soitto. Portti aukeni, vaunut ajoivat niistä sisään ja pysähtyivät portaitten eteen. Kreivi astui portaita alas. Vaunun ovi oli jo auki. Hän ojensi kätensä nuorelle naiselle, joka oli kauttaaltaan verhoutunut viheriäiseen, kullalla kirjailtuun viittaan.
Nuori nainen tarttui hänelle ojennettuun käteen ja suuteli sitä rakkaudella, johon liittyi syvä kunnioitus. He vaihtoivat muutaman sanan. Nainen puhui hellästi ja kreivi lempeän arvokkaasti. He käyttivät sitä kieltä, jonka Homeros on pannut jumaliensa suuhun.
Ali astui edeltä kantaen ruusunpunaista vahakynttilää, ja nuori kreikatar johdatettiin omiin huoneisiinsa. Kreivi vetäytyi siihen paviljonkiin, jonka oli pidättänyt omaksi asunnokseen.
Puoli yhdeltä kaikki valot oli sammutettu, ja olisi voinut luulla koko talon nukkuvan.
46. Rajaton luotto
Seuraavana päivänä kello kaksi pysähtyivät upeat, kahden komean englantilaisen hevosen vetämät vaunut Monte-Criston asunnon eteen. Vaunuissa istui mies, jolla oli yllään sininen takki, ja siinä samanväriset silkkinapit, valkoiset liivit, jonka päällä välkkyivät paksut kultavitjat, ja pähkinänruskeat housut. Kasvojen uurteita ei tuuhea, musta, lähelle silmäkulmia vedetty tukka kyennyt peittämään, ja siksi se ei vaikuttanutkaan luonnolliselta. Hän oli noin viidenkymmenen tai viidenkymmenenviiden vuoden ikäinen, mutta koetti näyttää nelikymmenvuotiaalta. Hän pisti päänsä vaunujen ovi-ikkunasta, jonka alapuolella oli maalattu paronin kruunu, ja lähetti palvelijapoikansa kysymään, ottaako kreivi Monte-Cristo vastaan.
Odottaessaan vastausta mies katseli melkein hävyttömän tarkkaavasti taloa, puutarhaa ja livreepukuisia palvelijoita. Hänen katseensa oli terävä, mutta ilmaisi pikemmin kavaluutta kuin nerokkuutta. Hänen huulensa olivat niin kapeat, että ne kääntyivät suun sisään. Korkeat poskipäät, matala otsa, hyvin leveä takaraivo, joka ulkoni paljon rumien korvien ohitse, kaikki tämä teki miehen ihmistuntijan silmissä vastenmieliseksi, vaikkakin suuri yleisö piti häntä arvossa hänen komeitten hevosiensa, hänen paidassaan olevan suuren jalokiven ja sen punaisen nauhan vuoksi, joka ulottui hänen takkinsa napinreiästä toiseen. Palvelijapoika naputti portinvartijan asunnon ikkunaan ja kysyi:
— Täällähän asuu kreivi Monte-Cristo?
— Täällä hänen ylhäisyytensä asuu, vastasi portinvartija, — mutta…Hän loi kysyvän katseen Aliin.
Ali pudisti päätään.
— Mutta…? kysyi palvelijapoika.
— Mutta hänen ylhäisyytensä ei ota vastaan, vastasi portinvartija.
— Siinä tapauksessa annan herrani, paroni Danglars'in käyntikortin. Ojentakaa se hänelle ja sanokaa, että mennessään edustajakamariin herrani poikkesi tänne tervehtimään herra kreiviä.
— Minä en puhuttele hänen ylhäisyyttään, sanoi portinvartija. —Kamaripalvelija toimittaa asianne.
Palvelijapoika palasi vaunujen luo.
— No? kysyi Danglars.
Poika oli häpeissään saamastaan vastauksesta, mutta toistiDanglars'ille portinvartijan sanat.
— Ohoo, lausui tämä. — Tuo mies, jota sanotaan hänen ylhäisyydekseen, on siis oikea ruhtinas, koska ainoastaan hänen kamaripalvelijallaan on oikeus puhutella häntä. Samapa tuo, koska hänellä on luotto minun liikkeessäni, niin täytyyhän minun saada nähdä hänet, kun hän tarvitsee rahaa.
Ja Danglars asettui mukavasti vaunuihinsa ja huusi niin kovaa ajajalleen, että sanat saattoivat kuulua kadun toiselle puolelle:
— Edustajakamariin!
Paviljongin ikkunan verhojen takaa oli Monte-Cristo, jolle ajoissa oli ilmoitettu vieraan tulosta, tarkastanut paronia oivallisen kaukoputken avulla yhtä huolellisesti kuin Danglars'kin oli katsellut taloa, puutarhaa ja palvelijoita.
— Kylläpä tuo mies on iljettävän näköinen, totesi hän pistäessään kaukoputken norsunluiseen koteloon. — Kuinka ei jokainen heti huomaa hänen matalasta otsastaan häntä käärmeeksi, takaraivosta haaskalinnuksi ja terävästä nenästä hiirihaukaksi.
— Ali, huusi hän lyöden vaskiseen kelloon. — Kutsukaa Bertuccio tänne, sanoi hän.
— Teidän ylhäisyytenne lähetti minua hakemaan? sanoi Bertuccio, joka heti saapui.
— Näittekö hevoset, jotka pysähtyivät porttini edustalle?
— Näin kyllä, teidän ylhäisyytenne, — ne ovat hyvin kauniit.
— Mistä johtuu, sanoi Monte-Cristo rypistäen silmäkulmiaan, — että vaikka käskin hankkimaan minulle Pariisin kauneimmat hevoset, Pariisissa on toinen hevospari, joka on yhtä kaunis kuin minunkin, eivätkä nämä hevoset ole minun tallissani?
Ali painoi päänsä kumaraan herransa ilmeen edessä.
— Ei se ole sinun syysi, Ali, sanoi kreivi arabiankielellä ja niin lempeällä äänellä ja ilmeellä, ettei moista olisi hänestä uskonutkaan. — Sinä et tunne englantilaisia hevosia.
— Herra kreivi, vastasi Bertuccio, — nuo hevoset eivät olleet myytävinä.
Monte-Cristo kohautti olkapäitään.
— Kaikki on myytävänä, kun vain osaa tarjota oikean hinnan.
— Herra Danglars on maksanut niistä kuusitoistatuhatta frangia, herra kreivi.
— Hyvä, teidän olisi pitänyt tarjota hänelle kolmekymmentäkaksituhatta. Hän on pankkiiri, eikä pankkiiri koskaan jätä tilaisuutta käyttämättä, kun saa pääomastaan kaksinkertaisen voiton.
— Tarkoittaako herra kreivi täyttä totta? kysyi Bertuccio.
Monte-Cristo katsoi taloudenhoitajaansa kummastellen, kuinka häneltä voitiin sellaista kysyä.
— Tänä iltana minun täytyy lähteä vierailulle. Tahdon, että nuo hevoset ovat silloin vaunujeni edessä ja että niillä silloin on uudet valjaat.
Bertuccio kumartui ja aikoi mennä. Ovella hän kääntyi ja kysyi:
— Mihin aikaan teidän ylhäisyytenne aikoo lähteä tuolle vierailulle?
— Kello viisi, vastasi Monte-Cristo.
— Rohkenen huomauttaa teidän ylhäisyydellenne, että kello on nyt kaksi, lausui taloudenhoitaja.
— Tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo.
Sitten kääntyen Alin puoleen hän sanoi:
— Taluttakaa kaikki hevoset armollisen rouvan nähtäväksi, että hän saisi valita niistä mieleisensä vaunuhevoset, ja kysykää, syökö hän kanssani päivällistä. Tarjoilkaa se siinä tapauksessa hänen huoneistossaan. Lähettäkää kamaripalvelija luokseni.
Ali oli tuskin ennättänyt poistua, kun kamaripalvelija astui sisään.
— Herra Baptistin, sanoi kreivi, — olette ollut palveluksessani vuoden ajan. Palvelijoitteni suhteen on minulla tavallisesti näin pitkä koeaika. Te tyydytätte minua.
Baptistin kumarsi.
— Nyt on vain päästävä siitä selville, tyydytänkö minä teitä.
— Oh, herra kreivi, ehätti Baptistin sanomaan.
— Kuunnelkaa loppuun asti, sanoi kreivi. — Ansaitsette vuodessa tuhatviisisataa frangia eli saman summan minkä kunnon upseeri, joka panee joka päivä henkensä vaaraan. Ruokanne on sellaista kuin monella virastonpäälliköllä. Vaikka olette palvelija, niin teillä on omat palvelijanne, jotka pitävät huolen liinavaatteistanne ja tavaroistanne. Noiden tuhannenviidensadan frangin lisäksi varastatte saman verran ostaessanne minulle pukutarpeita.
— Oh, teidän ylhäisyytenne!
— Minä en siitä soimaa, herra Baptistin, se on luonnollista. Mutta tahdon, että sitä pitemmälle ette mene. Ette siis mistään voisi löytää paikkaa, joka vastaisi sitä, minkä onnellinen sattuma on teille tarjonnut. En lyö koskaan palvelijoitani, en kiroile, en suutu, annan anteeksi erehdyksen, mutta en laiminlyöntiä enkä huolimattomuutta. Määräykseni ovat tavallisesti lyhyitä, mutta selviä ja varmoja. Lausun ne mieluummin kaksi tai kolmekin kertaa kuin näen ne huonosti täytettävän. Olen kyllin rikas saadakseni tietää kaiken, mitä haluan, ja olen hyvin utelias, sen myönnän. Jos siis olen saanut kuulla, että olette puhunut minusta joko hyvää tai pahaa, selitellyt tekojani, urkkinut käytöstäni, niin saatte heti paikalla lähteä. En anna palvelijoilleni muuta kuin kerran varoituksen. Nyt olette sen saanut, menkää.
Baptistin kumarsi ja astui pari kolme askelta poistuakseen.
— Odottakaahan, sanoi kreivi, — unohdin sanoa, että joka vuosi panen määrätyn rahasumman erikseen jokaista palvelijaani varten. Ne, jotka erotan, menettävät nämä rahat, ja ne tulevat jäljellä olevien hyväksi, jotka saavat niistä nauttia kuolemani jälkeen. Olette ollut nyt vuoden luonani, onnenne on alkanut, pitäkää huolta sen jatkumisesta.
Tämä puhe teki Baptistiniin vaikutuksen, minkä ymmärtää jokainen, joka on tutkinut ranskalaisten palvelijoiden sielunelämää.
— Koetan kaikessa noudattaa teidän ylhäisyytenne toivomuksia, sanoi hän.
Kreivi viittasi häntä poistumaan. Kello viideltä kreivi löi kolmasti kelloon. Yksi lyönti kutsui Alin, kaksi Baptistinin, kolme Bertuccion. Taloudenhoitaja astui sisään.
— Hevoseni! sanoi Monte-Cristo.
— Ne ovat vaunujen edessä, teidän ylhäisyytenne, vastasi Bertuccio. —Seuraanko herra kreiviä?
— Ette. Ajaja, Baptistin ja Ali, ei muita.
Kreivi astui portaita alas ja näki vaunujensa eteen valjastettuina ne hevoset, joita hän aamupäivällä oli ihaillut Danglars'in ajoneuvojen edessä. Kulkiessaan niiden ohitse hän vilkaisi niihin.
— Ne ovat todellakin hyvin kauniit, sanoi hän, — ja teitte oikein ostaessanne ne minulle. Mutta se tapahtuikin aivan viime tingassa.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Bertuccio, — minun oli niitä hyvin vaikea saada, ja ne maksoivatkin hyvin paljon.
— Ovathan hevoset siitä huolimatta yhtä kauniit, sanoi kreivi kohauttaen olkapäitään.
— Jos teidän ylhäisyytenne on tyytyväinen, sanoi Bertuccio, — niin silloin kaikki on hyvin. Minne teidän ylhäisyytenne lähtee?
— Chaussée-d'Antin-kadun varrelle, paroni Danglars'in luo.
Bertuccio aikoi lähteä.
— Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo pysähdyttäen hänet. — Tarvitsen maatilan, joka on meren rannalla, Normandiassa, esimerkiksi Havren ja Boulognen välillä. Annan siis teille jokseenkin laajan alueen. Tällä tiluksella täytyy olla pieni satama, lahti, poukama, jonne purteni voi päästä. Se kulkee vain viisitoista jalkaa syvässä. Pursi on pidettävä lähtövalmiina aina, olkoon mikä vuorokauden hetki tahansa, yöllä tai päivällä, milloin vain tahdon lähteä. Tiedustelette kaikilta notaareilta tämänlaatuista maatilaa. Kun olette sellaisen löytänyt, niin menette sitä katsomaan, ja jos se teitä miellyttää, ostatte sen omassa nimessänne. Pursi on matkalla Fécampiin, eikö niin?
— Samana iltana, kun jätimme Marseillen, näin sen lähtevän ulapalle.
— Entä jahti?
— Jahdin on määrä olla Martigues'issa.
— Hyvä. Tuon tuostakin kirjoitatte molempien alusten kapteeneille, että he pysyisivät valppaina.
— Entä höyrylaiva Châlonsissa?
— Antakaa sille samat määräykset kuin molemmille purjealuksillekin.
— Hyvä!
— Heti maatilan ostettuanne järjestäkää, että minua varten pidetään vaihtohevosia joka kolmen peninkulman päässä sekä pohjoiseen että etelään vievällä tiellä.