— Teidän ylhäisyytenne voi luottaa minuun.
Kreivi teki tyytyväisyyttä kuvaavan liikkeen ja hyppäsi vaunuihin, jotka komeiden hevosten vetäminä pysähtyivät vasta pankkiirin oven edessä.
Danglars oli erään rautatiekomitean puheenjohtajana, kun palvelija ilmoitti kreivi Monte-Criston saapuneen. Kokous oli juuri päättymäisillään.
Kreivin nimen kuullessaan Danglars nousi.
— Hyvät herrat, sanoi hän kääntyen virkaveljiensä puoleen, joista useimmat olivat eduskunnan jommankumman kamarin kunnianarvoisia jäseniä, — suokaa anteeksi, että poistun seurastanne. Mutta ajatelkaahan, että Thomson & French Roomassa lähettävät luokseni erään kreivi Monte-Criston ja antavat hänelle rajattoman luoton liikkeessäni. Tämä on merkillisintä pilaa, mitä ulkomaiset liiketuttavani ovat tohtineet minulle tehdä. Arvaattehan, että tulin uteliaaksi. Kävin aamulla hänen luonaan, mutta herra ei ottanut vastaan. Mitä te siitä arvelette? Eikö hän käyttäydy aivan kuin ylhäinen herra tai kaunis nainen? Se talo, missä hän asuu Champs-Elysées'n varrella, näytti jokseenkin siistiltä, siitä olen ottanut selkoa. Mutta rajaton luotto, jatkoi Danglars nauraen ilkeätä nauruaan, — asettaa suuria vaatimuksia sille pankkiirille, jonka on pakko antaa rahat. Haluan siis niin pian kuin mahdollista nähdä, millainen tuo mies on. Luultavasti minua yritetään petkuttaa. Mutta nuo italialaiset eivät tiedä, kenen kanssa ovat tekemisissä. Joka viimeksi nauraa, se parhaiten nauraa.
Niin sanoen hän jätti komitean jäsenet ja astui kullalla ja valkoisella koristettuun salonkiin, joka oli tullut komeudestaan kuuluisaksi.
Hän oli käskenyt saattaa vieraan sinne hämmästyttääkseen häntä heti alussa.
Kreivi seisoi katselemassa muutamia Albanen ja Fattoren taulujen kopioita, jotka paroni oli ostanut muka alkuperäisinä. Ne eivät olleet sopusoinnussa katon kaikenlaisten kultakoristeitten kanssa.
Danglars'in askelet kuullessaan kreivi kääntyi.
Danglars kumarsi hiukan ja viittasi kreiviä istumaan kullattuun puutuoliin, joka oli päällystetty valkoisella kultabrokadilla.
Kreivi istuutui.
— Minulla on siis kunnia puhua herra Monte-Criston kanssa?
— Ja minulla, vastasi kreivi, — paroni Danglars'in, kunnialegioonan ritarin ja eduskunnan jäsenen kanssa?
Monte-Cristo lausui kaikki ne arvonimet, jotka oli lukenut paronin käyntikortista.
Danglars ymmärsi pistoksen ja puri huuleensa.
— Anteeksi, sanoi hän, — etten heti käyttänyt sitä arvonimeä, jolla teidät ilmoitettiin. Mutta niin kuin tiedätte, elämme vapaamielisen hallituksen alaisina, ja minä olen kansan oikeuksien valvoja.
— Joten siis, sanoi Monte-Cristo, — antaessanne muiden sanoa itseänne paroniksi olette unohtanut puhutella muita kreiviksi.
— Itse en pane sille mitään painoa, sanoi Danglars välinpitämättömästi, — olen saanut paronin arvonimen ja kunnialegioonan ristin tekemistäni palveluksista, mutta…
— Mutta olette luopunut arvonimistänne, niin kuin ennen muinoinMontmorency ja Lafayette? Olette siinä antanut muille hyvän esimerkin.
— En ole sitä tehnyt aivan kokonaan, sanoi Danglars hämillään, — sillä ymmärrättehän, palvelijoitten tähden…
— Kyllä, palvelijoittenne annatte puhutella itseänne teidän ylhäisyydeksenne, sanomalehtimiesten herraksi ja valitsijoittenne kansalaiseksi. Ne ovat vivahduksia, jotka sopivat erinomaisen hyvin perustuslailliselle hallitukselle. Ymmärrän aivan erinomaisesti.
Danglars puri huuleensa. Hän päätti palata sellaiseen keskustelunaiheeseen, jossa oli paremmin kotonaan.
— Herra kreivi, sanoi hän kumartaen Monte-Cristolle, — olen saanut kirjeen Thomson & Frenchiltä.
— Se on hauska kuulla, herra paroni. Sallikaa minun puhutella teitä samoin kuin palvelijanne. Olen tottunut siihen tapaan niissä maissa, missä vielä on paroneja juuri sen vuoksi, että uusia ei nimitetä. Hauskaa kuulla, niin kuin sanoin. Minun ei siis tarvitsekaan esitellä itseäni, sillä se tuntuisi aina hiukan hankalalta. Olette siis saanut kirjeen.
— Olen kyllä, sanoi Danglars, — mutta suoraan tunnustaen en oikein käsitä sen sisällystä.
— Kuinka niin?
— Ja minulla olikin kunnia tulla luoksenne pyytämään muutamia selityksiä.
— Kysykää, olenhan tässä, kuuntelen ja olen valmis vastaamaan.
— Tämä kirje, sanoi Danglars, — on taskussani luullakseni (hän etsi taskustaan). Niin, tässä se on. Tällä kirjeellä annetaan herra kreiville rajaton luotto pankkiliikkeessäni.
— Niin, herra paroni. Mitä hämärää siinä on?
— Ei mitään, ei muuta kuin tuo sanarajaton…
— Ettekö ymmärrä sitä sanaa?
— Kyllä, sanan kyllä, sitä vastaan ei minulla ole mitään sanottavana, mutta vastaako se tarkoitustaan, se on eri asia.
— Eikö siis Thomson & Frenchin liike olekaan aivan luotettava? kysyi Monte-Cristo niin viattomalla äänellä kuin mahdollista. — Sepä olisi ikävää, sillä olen sijoittanut heidän liikkeeseensä hiukan rahoja.
— Se on kyllä luotettava, vastasi Danglars melkein pilkallisesti hymyillen. — Mutta raha-asioissa on tuolla sanalla "rajaton" niin perin epämääräinen merkitys…
— Että se on melkein rajaton, niinkö? sanoi Monte-Cristo.
— Juuri niin aioin sanoa. Se, mikä on epämääräistä, on epäilyttävää, ja epäilyttävästä pysyy viisas loitolla.
— Se tietää siis, sanoi Monte-Cristo, — että jos Thomson & French tekevät tyhmyyksiä, niin Danglars ei aio noudattaa heidän esimerkkiään.
— Kuinka niin voitte sanoa, herra kreivi?
— Tietysti. Thomson & French'ia eivät numerot rajoita, muttaDanglars'ia kyllä. Hän on viisas mies, niin kuin hän itse äsken sanoi.
— Hyvä herra, sanoi pankkiiri ylpeästi, — tähän asti ei vielä kukaan ole kassaani laskenut.
— Kaikesta päättäen, sanoi Monte-Cristo, — minä siis sen ensimmäisenä joudun laskemaan.
— Kuka sen teille sanoo?
— Nuo itse kysymänne selitykset, jotka hyvin suuressa määrässä muistuttavat epäilyksiä…
Danglars puri huuleensa. Toisen kerran tuo mies oli saanut hänestä voiton, vieläpä sillä alalla, jolla hän oli kotonaan. Danglars'in pilkallinen kohteliaisuus oli vain teeskenneltyä ja läheni suuresti hävyttömyyttä.
Monte-Cristo sitä vastoin hymyili niin herttaisesti kuin mahdollista, ja otti kasvoilleen viattoman ilmeen, joka oli hänelle hyvin edullinen.
— Koetan siis saada teidät ymmärtämään tarkoitukseni, lausui Danglars oltuaan hetkisen vaiti, — pyytämällä teitä itse määräämään, minkä summan haluatte nostaa liikkeestäni.
— Mutta, vastasi Monte-Cristo, joka oli päättänyt olla tuumaakaan väistymättä, — jos kerran tahdoin saada rajattoman luoton, niin tein sen juuri sen vuoksi, etten tiedä, kuinka paljon tarvitsen.
Pankkiiri luuli otollisen hetken tulleen, jolloin hän vuorostaan saattoi iskeä vastustajaansa. Hän nojautui tuolinsa selkänojaa vastaan ja sanoi ylimielisesti hymyillen:
— Älkää pelätkö lausua toivomuksianne. Saatte silloin nähdä, että vaikka liikkeeni rahavarat ovatkin rajoitetut, se yhtä kaikki voi tyydyttää mitä suurimpia vaatimuksia, vaikkapa pyytäisittekin miljoonan…
— Mitä tarkoitatte? sanoi Monte-Cristo.
— Sanoin miljoonan, lausui Danglars tyhmän itsetietoisesti.
— Mitä minä miljoonalla teen? lausui kreivi. — Hyvä Jumala, jos olisin tarvinnut ainoastaan miljoonan, niin en suinkaan mokoman pikkusumman tähden olisi hankkinut luottoa. Miljoona? Ainahan minulla on miljoona lompakossani tai matkalaukussani.
Ja Monte-Cristo otti taskustaan pienestä lompakosta, jossa oli hänen käyntikorttejaan, kaksi omistajalleen osoitettua valtiorahaston maksumääräystä, jotka kumpikin oli asetettu puolelle miljoonalle.
Danglars'in kaltaisia miehiä ei saanut pistellä, heihin täytyi iskeä oikein lujasti. Isku osui. Pankkiiri horjui ja häntä pyörrytti. Hän katsoi ällistyneenä Monte-Cristoon, ja hänen silmäteränsä laajenivat tavattomasti.
— Tunnustakaahan suoraan, että epäilitte Thomson & Frenchin pankkiliikettä. Sehän on aivan luonnollista. Olenkin ottanut tämän varteen, ja vaikka en olekaan tottunut raha-asioita hoitamaan, niin ryhdyin varokeinoihin. Tässä on kaksi samanlaista kirjettä kuin se, minkä te olette saanut. Toisen ovat lähettäneet Arstein ja Erkeles Wienissä paroni Rothschildille, toisen Baring Lontoossa Lafittelle. Sana vain ja minä vapautan teidät kaikista huolista ja menen jompaankumpaan näistä toisista pankkiliikkeistä.
Danglars oli lopullisesti voitettu. Vapisevin sormin hän avasi Wienistä ja Lontoosta lähetetyt kirjeet, jotka kreivi sormiensa päillä hänelle ojensi, tarkasti niin huolellisesti allekirjoituksia, että se olisi ollut loukkaavaa Monte-Cristolle, ellei tämä olisi ottanut pankkiirin hämmästystä varteen.
— Tässä on kolme nimikirjoitusta, joista jokainen on monen miljoonan arvoinen, sanoi Danglars nousten aivan kuin tervehtiäkseen kullan voimaa, joka tämän miehen hahmossa oli ilmestynyt hänen eteensä. — Kolme rajatonta luottoa kolmessa pankkiliikkeessämme! Anteeksi, herra kreivi! Vaikka en enää epäilekään, niin olen ainakin hämmästynyt.
— Ei suinkaan teidän kaltaisenne pankkiiri hämmästy niin vähästä, sanoi kreivi kohteliaasti. — Voitte siis lähettää minulle hiukan rahaa?
— Määrätkää summa, herra kreivi. Olen valmis täyttämään tahtonne.
— No, sanoi Monte-Cristo, — koska me siis ymmärrämme toisiamme…, sillä ymmärrämmehän me toisiamme?
Danglars nyökkäsi vakuuttavasti.
— Ettekä enää vähääkään epäile minua? jatkoi Monte-Cristo.
— Oh, herra kreivi, huudahti pankkiiri, — en ole hetkeäkään epäillyt.
— Ette, mutta halusitte saada todistuksen. No niin, jatkoi kreivi, — kun siis ymmärrämme toisiamme, kun ette enää epäile minua, niin määrätkäämme summa ensi vuotta varten. Esimerkiksi kuusi miljoonaa.
— Kuusi miljoonaa, hyvä, sanoi Danglars tukehtumaisillaan.
— Jos tarvitsen enemmän, niin lisäämme summaa, sanoi Monte-Cristo. — Mutta en aio jäädä vuotta kauemmaksi Ranskaan enkä tuhlata tätä enempää … saammepahan sittemmin nähdä… Lähettäkää aluksi huomenna minulle viisisataatuhatta frangia, olen kotona kello kahteentoista asti; ellen ole kotona, niin jätän kuitin taloudenhoitajalleni.
— Rahat ovat luonanne kello kymmenen aamulla, herra kreivi, sanoiDanglars. — Tahdotteko kultaa, seteleitä vai hopeaa?
— Puoliksi kultaa ja puoliksi seteleinä, jos suvaitsette.
Ja kreivi nousi.
— Minun täytyy tunnustaa teille suoraan, sanoi Danglars vuorostaan, — että luulin tarkoin tietäväni, keiden hallussa olivat Euroopan suurimmat rikkaudet, ja yhtä kaikki teidän omaisuutenne, joka näyttää olevan hyvin suuri, oli minulle tuntematon. Oletteko sen äskettäin hankkinut?
— En, vastasi Monte-Cristo, — se on päinvastoin hyvinkin vanha. Se oli jonkinmoinen perheaarre, johon ei saatu koskea ja jonka käyttämättömät korot ovat tehneet pääoman kahden- ja kolminkertaiseksi. Testamentin tekijän määräämä aika kului vasta muutama vuosi sitten umpeen. Se on siis ollut hallussani vasta muutamia vuosia, ja tietämättömyytenne on sen vuoksi aivan luonnollinen. Jonkin ajan kuluttua tulette sen lähemmin tuntemaan.
Tätä sanoessaan kreivi hymyili tuolla omituisella tavallaan, joka Franz d'Epinayssa oli herättänyt kauhua.
— Hienon makunne ja omaisuutenne turvin, herra kreivi, tulette pääkaupungissamme elämään niin loisteliaasti, että me muut miljoonamiesraukat jäämme aivan varjoon. Mutta koska olette taiteentuntija, sillä huoneeseen astuessani näytitte tarkastavan taulujani, sallikaa minun näyttää teille taidekokoelmani. Kaikki taulut ovat alkuperäisiä, kaikki ovat kuuluisien vanhojen mestareitten tekemiä. En rakasta nykyajan taiteilijoita.
— Olette oikeassa, sillä heillä on yleensä se paha vika, että he eivät ole vielä ennättäneet tulla vanhoiksi.
— Saanko luvan näyttää teille muutamia kuvapatsaita, joiden tekijät ovat Thorvaldsen, Bartoloni ja Canova, kaikki ulkomaisia taiteilijoita. Niin kuin näette, en rakasta ranskalaisia taiteilijoita.
— Onhan teillä oikeus kohdella heitä väärin, sillä ovathan he maanmiehiänne.
— Mutta kaiken sen säästän siksi, kun olemme lähemmin tutustuneet.Tänään, jos sen sallitte, esittelen teidät paronitar Danglars'ille.Antakaa tämä kiirehtimiseni anteeksi, mutta sellainen liiketuttava kuinte kuuluu melkein perheeseen.
Monte-Cristo kumarsi ilmaisten siten suostuvansa ottamaan vastaan kunnian, jonka rahamies tahtoi hänelle suoda.
Danglars soitti. Loistavasti puettu palvelija astui sisään.
— Onko rouva paronitar kotona? kysyi Danglars.
— On, herra paroni, vastasi palvelija.
— Onko hän yksin?
— Ei, rouva paronittaren luona on vieras.
— Enhän ole epähieno, jos esittelen teidät muutamien vieraitten läsnä ollessa, herra kreivi? Ette kai tahdo liikkua tuntemattomana?
— En, herra paroni, vastasi Monte-Cristo hymyillen, — sitä oikeutta ei minulla ole.
— Ja kuka on paronittaren luona? Herra Debrayko? kysyi Danglars niin viattomasti, että Monte-Cristo hengessään nauroi, sillä hän oli jo ennättänyt saada tietää yhtä ja toista rahamiehen kotioloista.
— Herra Debray, niin on, herra paroni, vastasi palvelija.
Danglars nyökkäsi. Sitten hän kääntyi Monte-Criston puoleen.
— Herra Lucien Debray on perheen vanha ystävä, sisäasiainministeriön sihteeri. Mitä rouvaani tulee, niin hän ottaessaan minut miehekseen aleni säädyssään, sillä hän kuuluu vanhaan aatelistoon, on syntyisin neiti de Servières ja on entisen everstin, markiisi Nargonnen leski.
— Minulla ei ole ollut kunniaa tutustua rouva paronittareen, mutta herra Debrayn olen tavannut jo.
— Missä? kysyi Danglars.
— Herra de Morcerfin luona.
— Tunnette siis pikku vicomten? kysyi Danglars.
— Olimme yht'aikaa Roomassa karnevaalin aikaan.
— Sehän on totta, sanoi Danglars. — Muistelen kuulleeni jostakin kummallisesta seikkailusta rosvojen kanssa, jotka asustivat keskellä raunioita. Hän pelastui aivan kuin ihmeen kautta. Muistelen hänen kertoneen siitä vaimolleni ja tyttärelleni Italiasta palattuaan.
— Rouva paronitar odottaa herroja, lausui palvelija palatessaan huoneeseen.
— Kuljen edeltä näyttääkseni teille tietä, sanoi Danglars kumartaen.
— Ja minä seuraan teitä, sanoi Monte-Cristo.
47. Harmaat hevoset
Paronin astuessa edellä he kulkivat muhkeiden huoneiden läpi, joissa vallitsi aivan liian ylellinen loisto ja mauton komeus, ja saapuivat vihdoin paronitar Danglars'in kahdeksankulmaiseen budoaariin, jonka seiniä verhosi ruusunpunainen silkki ja ovia reunustivat valkoiset intialaiset musliiniverhot. Nojatuolit olivat antiikkisia ja kullattuja. Ovissa oli Boucher'n tyyliin maalattuja paimenkuvia. Kaksi kalustoon hyvin sointuvaa soikeata pastellimaalausta oli seinillä, ja yhdessä kalustuksen kanssa ne tekivät tämän huoneen kaikkia muita aistikkaammaksi. Tätä huonetta ei ollut järjestänyt Danglars yhdessä sen ajan kuuluisimman arkkitehdin kanssa, joka oli määrännyt kaikkien muiden huoneiden sisustuksen, vaan paronitar yhdessä herra Debrayn kanssa. Danglars, joka rakasti kaikkea antiikkia samalla lailla kuin direktorio-aika, halveksi tätä sopukkaa, jonne hän ei yleensä saanutkaan tulla muulloin kuin silloin, kun toi jonkun vieraan mukanaan. Danglars ei siis oikeastaan tuonut toista rouvansa luo vieraaksi, vaan toinen toi hänet, ja häntä kohdeltiin sen mukaan, oliko tulijan ulkomuoto paronittarelle mieluinen vai vastenmielinen.
Rouva Danglars, joka oli vielä hyvin kaunis, vaikka oli jo kolmekymmentäkuusivuotias, istui siron pianon ääressä, ja Lucien Debray selaili jotakin kirjaa erään työpöydän ääressä.
Lucien oli jo ennättänyt kertoa paronittarelle yhtä ja toista kreivistä. Olihan Monte-Cristo aamiaisella Albertin luona tehnyt kaikkiin aivan erikoisen vaikutuksen. Vaikka Debray ei ollutkaan herkimpiä vaikutuksille, oli hänen kuvauksensa kuitenkin tehnyt paronittaren suunnattoman uteliaaksi. Tuo pianon ääressä istuminen ja kirjan selaileminen olikin vain asetelma, jonka tarkoitus oli salata suuri jännitys. Paronitar otti sen vuoksi miehensä hymyillen vastaan, mitä hän ei tavallisesti tehnyt. Kreivin tervehdykseen hän vastasi syvällä ja samalla sirolla kumarruksella.
Lucien tervehti kreiviä puolituttavallisesti ja Danglars'ia niin kuin vanhaa tuttavaa ainakin.
— Rouva paronitar, sanoi Danglars, — sallikaa minun esitellä teille kreivi Monte-Cristo, jota roomalaiset liiketuttavani ovat mitä lämpimimmin minulle suositelleet. Minun tarvitsee lausua vain sana, ja kreivi tulee kaikkien hienon maailman naisten kultapojaksi. Kreivi on päättänyt viipyä Pariisissa vuoden ja sinä aikana kuluttaa kuusi miljoonaa. Hän panee siis toimeen joukon hienoja tanssiaisia, päivällisiä ja illallisia, joissa toivon herra kreivin muistavan meitä niin kuin mekin aiomme kutsua hänet kaikkiin pikku kutsuihimme.
Vaikka esittely olikin karkea, niin harvoinhan kukaan tulee Pariisiin tuhlaamaan vuodessa kuutta miljoonaa. Paronitar loikin kreiviin katseen, jossa kuvastui jokseenkin suuri mielenkiinto.
— Olen kuullut kerrottavan, että tulette tapanne mukaan maailman toisesta äärestä? kysyi paronitar.
— Tällä kertaa vain Cadixista.
— Saavutte huonoon aikaan. Pariisi on kesällä inhottava. Ei oletanssiaisia, ei kutsuja, ei juhlia. Italialainen ooppera onLontoossa, ranskalainen kaikkialla muualla paitsi Pariisissa. Ja mitäTheâtre-Français'hen tulee, niin tiedättehän, ettei se ole missään.Huvitukseksemme jäävät siis ainoastaan muutamat kilpa-ajotMars-kentällä ja Satoryssa. Pidättekö kilpa-ajohevosia, herra kreivi?
— Minä teen kaikkea, mitä Pariisissa tehdään, vastasi Monte-Cristo, — jos vain tapaan jonkun, joka opastaa minua pariisilaisissa tavoissa.
— Oletteko siis hevosten ihailija, herra kreivi?
— Olen viettänyt osan ikääni itämailla, ja tiedättehän, että itämaalaiset ihailevat ainoastaan jalosukuisia hevosia ja kauniita naisia.
— Herra kreivi, sanoi paronitar, — teidän olisi tullut kohteliaisuudesta panna naiset etusijalle.
— Huomaattehan, että tarvitsen jonkun, joka opastaa minua pariisilaisissa kohteliaisuuksissa.
Tällä hetkellä saapui paronittaren suosikkikamarineiti ja kuiskasi muutaman sanan hänen korvaansa. Rouva Danglars kalpeni.
— Mahdotonta! sanoi hän.
— Se on aivan totta, armollinen rouva, sanoi kamarineiti.
Rouva Danglars kääntyi miehensä puoleen.
— Onko se totta?
— Mikä? kysyi Danglars huomattavan levottomana.
— Mitä tuo tyttö sanoo…
— Ja mitä hän sanoo?
— Hän sanoo, että juuri kun ajajani aikoi valjastaa hevoseni vaunujeni eteen, hän ei löytänytkään niitä tallista. Mitä tämä tietää?
— Kuulkaahan minua, sanoi Danglars.
— Kuuntelen kyllä, sillä tahdon tietää, mitä teillä on minulle sanottavaa. Nämä herrat saavat olla tuomareinamme, ja aloitan siis kertomalla heille, mitä on tapahtunut. Hyvät herrat, jatkoi paronitar, — paroni Danglars'in tallissa on kymmenen hevosta. Näiden hevosten joukossa on kaksi, jotka kuuluvat minulle, kaksi komeata hevosta, Pariisin kauneimmat. Tunnettehan, herra Debray, minun hiirakkoni? No niin, juuri kun rouva Villefort pyytää saada lainaksi hevoseni ja minä olen luvannut huomenna mennä hänen kanssaan ajelemaan Boulognen metsään, ne ovatkin kadonneet. Herra Danglars on kai voittanut muutaman tuhannen ja on ne myynyt. Oh, kuinka inhottava joukkio onkaan tuo keinottelijoiden joukko!
— Hevoset olivat liian rajut, sanoi Danglars, — nehän olivat tuskin neljän vuoden vanhat, pelkäsin aina, kun lähditte niillä ajelemaan.
— Tiedättehän, että kuukauden ajan on palveluksessani ollut Pariisin paras ajaja, sanoi paronitar, — ellette ole häntäkin myynyt yhdessä hevosten kanssa.
— Rakas ystävä, hankin teille toiset ja näitä kauniimmat, jos suinkin on mahdollista, mutta lauhkeat, niin ettei minun tarvitse pelätä puolestanne.
Paronitar kohautti olkapäitään hyvin halveksivasti.
Danglars ei ollut huomaavinaan tätä aviopuolisolleen tyypillistä liikettä. Hän kääntyi Monte-Criston puoleen sanoen:
— Valitettavasti en tuntenut teitä aikaisemmin, herra kreivi. Tehän juuri järjestätte talouttanne?
— Niin järjestän, sanoi kreivi.
— Olisin silloin tarjonnut ne teille. Myin ne melkein ilmaiseksi. Mutta, niin kuin lausuin, tahdoin niistä päästä. Ne ovat hevosia, jotka sopivat naimattomalle miehelle.
— Herra paroni, kiitän teitä, vastasi kreivi. — Ostin tänä aamuna jokseenkin hyvät ja jokseenkin huokeaan hintaan. Katsokaahan, herra Debray, tehän olette varmaankin hevosten tuntija.
Debrayn mennessä ikkunaan lähestyi paroni vaimoaan.
— Ajatelkaahan, sanoi hän, — että minulle tarjottiin niistä huimaavan korkea hinta. En tiedä, kuka häviötään valmistava hullu lähetti tänä aamuna taloudenhoitajansa luokseni, pääasia on, että voitin niistä kuusitoistatuhatta frangia. Älkää olko minulle suutuksissa, annan niistä teille neljä tuhatta ja Eugénielle kaksi.
Rouva Danglars loi mieheensä murhaavan katseen.
— Hyvä Jumala! huudahti Debray.
— Mikä nyt on? kysyi paronitar.
— Teidän hevosenne, teidän omat hevosenne on valjastettu kreivin vaunujen eteen.
— Minun hiirakkoni! huudahti rouva Danglars.
Hän riensi ikkunaan.
— Ne ovat todellakin samat, sanoi hän.
Danglars oli ällistynyt.
— Onko se mahdollista? oli Monte-Cristo hämmästyvinään.
— Sehän on uskomatonta, mutisi pankkiiri.
Paronitar lausui pari sanaa Debraylle, joka lähestyi Monte-Cristoa.
— Paronitar pyytää kysyä, mistä hinnasta hänen miehensä myi teille hevoset.
— En tiedä täsmälleen, vastasi Monte-Cristo. — Tämän yllätyksen on minulle tuottanut taloudenhoitajani, ja … ne maksoivat luullakseni kolmekymmentätuhatta frangia.
Debray vei vastauksen paronittarelle.
Danglars oli niin hämillään ja niin kalpea, että kreivi oli tuntevinaan sääliä häntä kohtaan.
— Näettehän, sanoi hän, — kuinka naiset ovat kiittämättömiä. Tämä huomaavaisuutenne ei ole vaikuttanut mitään rouva paronittareen. Kiittämätön ei ole oikea sana, hullu aioin sanoa. Mutta minkä sille voi, ihminen rakastaa aina sitä, mikä on vaarallista. Viisainta onkin siis antaa heidän tehdä oman mielensä mukaan. Jos he murskaavat päänsä, niin he eivät ainakaan voi silloin soimata ketään muuta kuin itseään.
Danglars ei vastannut mitään, hän arvasi, että häntä pian odotti kauhea perhekohtaus. Paronitar oli jo rypistänyt kulmiaan, ja se ennusti aina myrskyä. Debray, joka aavisti sen tulevan, teki asiaa kaupungille ja poistui. Monte-Cristo, joka ei tahtonut viipymisellään pilata asemaansa, kumarsi rouva Danglars'ille ja poistui jättäen aviomiehen vaimonsa vihan valtaan.
— Hyvä, tuumi Monte-Cristo poistuessaan, — olen päässyt siihen, mihin tahdoinkin. Tämän perheen rauha on nyt minun vallassani, ja yhdellä iskulla voitan sekä herran että rouvan sydämen. Mikä onni! Mutta vielä en ole tullut esitellyksi neiti Eugénie Danglars'ille, ja olisin ollut hyvin utelias näkemään hänet. Mutta, jatkoi hän ja hänen huulilleen tuli tuo hänelle ominainen hymy, — olemmehan Pariisissa ja meillä on aikaa… Lykätkäämme se toistaiseksi…!
Näissä mietteissä kreivi nousi vaunuihin ja ajoi asuntoonsa.
Kaksi tuntia myöhemmin rouva Danglars sai herttaisen kirjeen, jossa kreivi Monte-Cristo selitti, ettei hän tahtonut aloittaa Pariisissa-oleskeluaan saattamalla kaunista naista epätoivoon, ja hän pyysi paronitarta ottamaan hevosensa takaisin.
Niillä oli samat valjaat, jotka paronitar oli nähnyt niillä aamulla, mutta korvien nauharuusuihin oli jokaiseen kiinnitetty jalokivi.
Danglars'kin sai kirjeen.
Kreivi pyysi siinä, että hän saisi tehdä tämän lahjoituksen paronittarelle, pyytäen anteeksi, että itämaisen tavan mukaan lähetti hevoset takaisin.
Iltapäivällä Monte-Cristo läksi Alin seurassa Auteuiliin.
Seuraavana päivänä kello kolmen aikaan tuli Ali kreivin soitettua herransa huoneeseen.
— Ali, sanoi kreivi, — olet usein kertonut minulle, miten taitava olet heittämään lassoa.
Ali nyökkäsi ja kohotti ylpeänä vartaloaan.
— Hyvä…! Lasson avulla voit siis pysäyttää härän?
Ali nyökkäsi.
— Leijonankin?
Ali kuvasi liikkeellä lasson heittämistä ja matki vihaista karjuntaa.
— Hyvä, sanoi Monte-Cristo, — ymmärrän sinun pyytäneen leijonia.
Ali nyökkäsi ylpeänä.
— Mutta voisitko pysäyttää kaksi täyttä laukkaa juoksevaa hevosta?
Ali hymyili.
— Hyvä, kuule siis, sanoi Monte-Cristo. — Kohta ajavat tästä ohitse vaunut kahden hevosen vetäminä, samojen, jotka minulla oli eilen. Sinun täytyy pysäyttää nuo hevoset taloni edustalle.
Ali meni kadulle ja veti portin eteen suoran viivan. Sitten hän palasi sisään ja näytti viivaa kreiville, joka koko ajan oli katseillaan seurannut häntä.
Kreivi taputti häntä hellästi olalle. Sillä tavoin hän kiitti Alia. Sitten nubialainen meni polttamaan piippuaan talon ja kadun kulmassa olevalle kivelle. Monte-Cristo vetäytyi huoneeseensa välittämättä asiasta sen enempää.
Mutta kello viiden aikaan, jolloin kreivi odotti ajoneuvoja, näkyi hänessä heikkoja levottomuuden oireita. Hän käveli eräässä kadunpuoleisessa huoneessa ja pysähtyi tuon tuostakin kuuntelemaan, ja silloin tällöin hän lähestyi ikkunaa ja näki nubialaisen säännöllisesti puhaltelevan savupilviä, mistä voi päättää hänen kokonaan vaipuneen tähän toimeen.
Äkkiä kuului etäältä vaunujen jyrinää, joka lähestyi ukkosen nopeudella. Näkyviin tulivat vaunut, joiden ajaja turhaan koetti hillitä hevosia, sillä ne kiitivät hurjina, villeinä eteenpäin.
Vaunuissa istui nuori nainen ja seitsemän- tai kahdeksanvuotias lapsi, jotka syleilivät toisiaan ja kauhun vallassa eivät osanneet edes huutaakaan. Jos pyörän alle olisi sattunut kivi tai vaunut törmänneet puuta vastaan, olisivat ne menneet sirpaleiksi. Vaunut kiitivät keskellä katua, ja kaikki, jotka näkivät niiden tulevan, huusivat kauhusta.
Äkkiä Ali laski piippunsa syrjään, otti taskustaan lasson, heitti sen niin että se kietoutui kolmin kerroin vasemmanpuoleisen hevosen jalkojen ympärille. Parin kolmen askelen päässä hevonen kaatui, taittoi aisan ja kaatuessaan esti toista hevosta kiitämästä eteenpäin. Ajaja käytti tätä hetkeä hyväkseen hypätäkseen alas. Mutta Ali oli jo tarttunut rautaisilla sormillaan toisen hevosen sieraimiin, ja tuskasta hirnuen tämä vaipui toisen viereen kadulle.
Tähän kului aikaa vain sen verran kuin kuula tarvitsee osuakseen maaliin.
Mutta vastapäätä olevasta talosta riensi paikalle mies palvelijoitten seuraamana. Samassa kun ajaja avasi vaunun oven, mies nosti syliinsä naisen, joka toisella kädellään oli takertunut vaunun tyynyihin ja toisella painoi rintaansa vastaan pyörtynyttä poikaansa. Monte-Cristo kantoi heidät molemmat salonkiin ja laski heidät leposohvalle.
— Älkää pelätkö enää, sanoi hän. — Olette pelastunut.
Nainen tointui ja osoitti mitään puhumatta poikaansa, ja hänen katseensa ilmaisi paljon enemmän kuin kaikki rukoukset. Lapsi oli yhä vielä pyörryksissä.
— Minä ymmärrän, sanoi kreivi tarkastaen lasta. — Mutta olkaa rauhassa, hänelle ei ole tapahtunut mitään pahaa. Hän on vain säikähtänyt.
— Sanotte sen varmaankin ainoastaan rauhoittaaksenne minua. Katsokaa, kuinka kalpea hän on! Poikani, lapseni, Edouardini, vastaa äidillesi. Hyvä herra, lähettäkää noutamaan lääkäriä. Annan kaiken rikkauteni sille, joka pelastaa poikani!
Monte-Cristo viittasi epätoivoista äitiä rauhoittumaan. Hän otti eräästä laatikosta böömiläisestä lasista tehdyn kullalla koristetun pullon, jossa oli verenpunaista nestettä, ja kaasi siitä pisaran lapsen kielelle.
Lapsi, vaikka olikin vielä aivan kalpea, avasi heti silmänsä.
Tämän nähdessään äiti oli melkein huumaantunut ilosta.
— Missä olen, huudahti hän, — ja ketä saan kiittää siitä, että olemme pelastuneet kamalasta tapaturmasta?
— Olette miehen luona, joka on onnellinen saadessaan poistaa teiltä suuren surun.
— Kirottu uteliaisuus, sanoi nainen. — Koko Pariisi puhui rouvaDanglars'in erinomaisista hevosista, ja mieleni teki niitä koettaa.
— Mitä! huudahti kreivi verrattomasti teeskennellen hämmästystä. —Ovatko nuo hevoset rouva paronittaren?
— Ovat. Tunnette siis hänet?
— Rouva Danglars'in? Minulla on kunnia tuntea hänet, ja olen kaksin verroin onnellinen pelastettuani teidät noiden hevosten aiheuttamasta vaarasta. Sillä minua saatte syyttää tuosta vaarasta. Ostin eilen hevoset paronilta. Mutta paronitar näytti olevan siitä niin pahoillaan, että eilen lähetin ne hänelle lahjaksi.
— Olette siis kreivi Monte-Cristo, josta Hermine eilen kertoi minulle hyvin paljon?
— Olen, vastasi kreivi.
— Minä olen Héloïse de Villefort.
Kreivi kumarsi kuin mies, joka kuulee aivan vieraan nimen.
— Herra Villefort tulee olemaan teille äärettömän kiitollinen! jatkoiHéloïse.
— Olette pelastanut hänen vaimonsa ja poikansa. Ilman jalomielistä palvelijaanne minä ja lapseni olisimme varmasti kuolleet.
— Vapisen vieläkin ajatellessani, missä vaarassa olitte.
— Sallitte varmaankin minun runsaasti palkita tuota miestä.
— Älkää pilatko Alia palkinnoillanne ja kiitoksillanne, sanoiMonte-Cristo. — En tahtoisi hänen tottuvan sellaiseen. Ali on orjani.Pelastaessaan henkenne palvelee hän minua, ja hänen velvollisuutensa onpalvella minua.
— Mutta hänhän pani henkensä vaaraan, sanoi rouva Villefort, johon kreivin käskevä ääni oli tehnyt syvän vaikutuksen.
— Olen kerran pelastanut hänen henkensä, vastasi Monte-Cristo, — se kuuluu siis minulle.
Rouva Villefort vaikeni.
Tänä lyhyen äänettömyyden aikana oli kreivillä tilaisuus tarkastaa lasta. Poika oli pieni ja hento, kalpeaihoinen, niin kuin punatukkaiset tavallisesti ovat, ja hänen tuuhea kapinallinen tukkansa peitti kuperaa otsaa ja laskeutui suurina kiharoina olkapäille asti. Silmät olivat vilkkaat, ja niistä näkyi salaista pahuutta ja nuorekasta ilkimielisyyttä. Suu oli iso, mutta huulet kapeat. Tätä seitsenvuotiasta olisi piirteistään päättäen luullut ainakin kaksitoistavuotiaaksi. Ensitöikseen hän äkillisellä liikkeellä irrottautui äitinsä syleilystä ja meni avaamaan sen laatikon, josta kreivi oli ottanut lääkkeen. Kysymättä lupaa keneltäkään, tottuneena täyttämään kaikki oikkunsa, hän alkoi ottaa korkkeja pois kaikista pulloista.
— Älkää koskeko niihin, sanoi kreivi, — sillä muutamat noista aineista ovat vaarallisia hengittääkin.
Rouva Villefort kalpeni ja tarttui poikansa käsivarteen vetäen hänet luokseen. Kun hänen pelkonsa oli talttunut, loi hän laatikkoon nopean mutta ilmeikkään katseen, jonka kreivi heti ymmärsi.
Samassa astui Ali sisään.
Rouva Villefort teki iloa ilmaisevan liikkeen ja painaen lapsen entistä lujemmin rintaansa vastaan sanoi:
— Edouard, näetkö tuon uljaan palvelijan; hän pani henkensä vaaraan pidättääkseen hevoset. Kiitä häntä, sillä ilman häntä olisimme epäilemättä tänä hetkenä molemmat kuolleet.
Poika suipensi huuliaan ja käänsi halveksivaisesti päänsä poispäin.
— Hän oli liian ruma, sanoi hän.
Kreivi hymyili, aivan kuin lapsi olisi täyttänyt hänen toivomuksensa.Rouva Villefort soimasi poikaansa niin lievästi, että Jean-JacquesRousseau ei suinkaan olisi siitä pitänyt, jos pojan nimi olisi ollutEmile.
— Tämä nainen, sanoi kreivi arabiankielellä Alille, — käskee poikaansa kiittämään sinua heidän henkensä pelastamisesta, ja lapsi vastaa, että olet liian ruma.
Ali käänsi hetkiseksi älykkään katseensa lapseen. Sieraimien värähtelystä Monte-Cristo huomasi, että Ali oli loukkaantunut sydänjuuriansa myöten.
— Herra kreivi, sanoi rouva Villefort nousten, — asutteko tavallisesti täällä?
— En, vastasi kreivi. — Olen ostanut tämän talon jonkinmoiseksi tilapäisasunnoksi. Asun Champs-Elysées 30:ssa. Mutta huomaan, että olette jo täysin toipunut ja haluatte varmaan lähteä. Käsken valjastamaan nämä samat hevoset vaunujeni eteen, ja Ali, tuo niin ruma mies, sanoi hän hymyillen pojalle, — saa kunnian saattaa teidät kotiinne, jotta oma ajajanne saa jäädä tänne panemaan vaunut kuntoon. Kun ne ovat kunnossa, vievät minun omat hevoseni vaunut suoraan paronitar Danglars'in luo.
— Mutta, sanoi rouva Villefort, — enhän minä mitenkään tohdi lähteä noiden samojen hevosten kyytiin.
— Saattepahan nähdä, sanoi Monte-Cristo, — että Alin ollessa ohjaksissa ne muuttuvat lauhkeiksi kuin lampaat.
Ali oli lähestynyt hevosia, jotka suurella vaivalla oli saatu pystyyn. Hänen kädessään oli tuoksuvaan nesteeseen kastettu pieni sieni. Sillä hän hieroi hevosten kuonoa ja ohimoita, ja heti sen jälkeen ne alkoivat purskua ja vapista.
Suuren ihmisparven katsellessa Ali sitten valjasti hevoset kreivin vaunujen eteen, tarttui ohjaksiin ja nousi ajajan paikalle. Ja kaikkien läsnä olevien suureksi ihmeeksi nuo kuuluisat ja äsken niin hurjat harmaat hevoset astelivat nyt niin veltosti ja horjuen, että kului lähes kaksi tuntia, ennen kuin rouva Villefort saapui asuntoonsa Saint-Honorén esikaupunkiin.
Saavuttuaan asuntoonsa ja kotiväen tunteiden hiukan lauhduttua hän kirjoitti seuraavan kirjeen rouva Danglars'ille:
Rakas Hermine.
Tuo sama kreivi Monte-Cristo, josta niin paljon eilen puhuimme, on aivan kuin ihmeen kautta pelastanut tänään minut ja poikani. Kun eilen hänestä puhuimme, en otaksunut, että niin pian hänet näkisin. Eilen puhuitte hänestä niin suurella innostuksella, että pikku älyni ei voinut olla Teitä pilkkaamatta, mutta tänään huomaan, että tuo innostuksenne ei ollut edes kylliksi suuri. Ranelaghin luona hevoseni pillastuivat kiitämään sellaista hurjaa vauhtia, että Edouard ja minä olisimme varmaankin menneet murskaksi ensimmäistä puuta tai kylän kaivoa vastaan, ellei eräs arabialainen tai nubialainen, musta hän ainakin oli ja kreivin palvelija, olisi — epäilemättä kreivin viittauksesta — seisauttanut hevosia, vaikka oli vaarassa joutua kuoleman omaksi, ja ihme olikin, ettei hänen käynyt niin hullusti. Silloin kreivi kantoi minut ja Edouardin luokseen ja herätti poikani eloon. Tulin hänen omissa vaunuissaan kotiin. Huomenna lähetetään Teidän vaununne. Saatte nähdä, että hevosenne ovat tämän tapauksen jälkeen ihmeellisesti heikontuneet. Ne ovat aivan kuin hölmistyneet. Näyttää aivan siltä, kuin ne eivät voisi antaa itselleen sitä anteeksi, että mies on heidät kesyttänyt. Kreivi pyysi minua sanomaan Teille, että kun ne kaksi päivää saavat maata oljilla ja niitä ruokitaan vain kauroilla, tulevat ne yhtä kukoistaviksi kuin ennenkin, siis yhtä vaarallisiksi.
Hyvästi! En kiitä Teitä tästä ajelustani, mutta kun asiaa oikein mietin, niin väärinhän tekisin, jos jollakin tavoin olisin Teille pahoillani hevostenne oikun johdosta, sillä tätä oikkua saan kiittää tutustumisestani kreivi Monte-Cristoon. Tuo kummallinen mies on niin merkillinen ja mieltäkiinnittävä arvoitus, että aion häntä kaikin mokomin lähemmin tutkia, vaikkakin minun täytyisi lähteä uudelleen ajelemaan Boulognen metsään Teidän hevosillanne.
Edouard kesti tapauksen ihmeellisen rohkeasti. Hän kyllä pyörtyi, mutta sitä ennen hän ei kertaakaan parkaissut eikä jälkeenpäin itkenyt. Sanotte kai taaskin, että äidinrakkauteni tekee minut sokeaksi. Mutta tässä hennossa ja heikossa ruumiissa on rautainen sielu.
Meidän rakas Valentinemme lähettää paljon terveisiä Eugénielle.Suutelen Teitä sydämellisesti.
Héloïse de Villefort.
P.S. Järjestäkää niin, että jotenkin tapaan kreivi Monte-CristonTeidän luonanne, tahdon hänet ehdottomasti nähdä. Olen saanut herraVillefort'in lupaamaan, että hän käy kreivin luona. Toivon, ettähän pitää lupauksensa.
Samana iltana puhuttiin kaikkialla Auteuilin tapauksesta. Albert kertoi sen äidilleen, Château-Renaud Jockey-klubissa, Debray ministeriössä. Beauchamp lausui kreiville lehdessään sekalaisten uutisten joukossa kahdellakymmenellä rivillä muutamia kohteliaisuuksia, mikä teki tämän ulkomaalaisen aatelismiehen ylhäisönaisten silmissä sankariksi.
Monet jättivät käyntikorttinsa rouva Villefort'in asuntoon saadakseen siten tilaisuuden tulla toistamiseen ja kuullakseen hänen omasta suustaan koko kertomuksen tästä kummallisesta seikkailusta.
Niin kuin Héloïse oli maininnut, Villefort pukeutui mustaan pukuunsa, otti valkoiset hansikkaat, valikoi komeimmat vaununsa, määräsi parhaat puvut palvelijoilleen ja pysähtyi samana iltana Champs-Elysées'n varrella olevan talon n:o 30:n eteen.
48. Ideologiaa
Jos kreivi Monte-Cristo olisi kauemmin oleskellut Pariisissa, niin hän olisi antanut täyden arvon herra Villefort'in käynnille.
Villefort oli hovin suosiossa, hallitsipa sitten kuningassuvun vanhempi tai nuorempi haara, olivatpa ministerit vanhoillisia tai vapaamielisiä. Kaikki pitivät häntä hyvin etevänä, niin kuin ihmiset aina pitävät sitä, joka ei ole tehnyt poliittista haaksirikkoa. Monet vihasivat häntä, mutta toiset suosivat, vaikka ei kukaan häntä rakastanut. Villefort'illa oli ylhäinen asema oikeusalalla, ja hän pysyi siinä aivan kuin Harlay tai Molé. Hänen salonkinsa, jonka tekivät vilkkaaksi nuori vaimo ja ensimmäisestä avioliitosta syntynyt tuskin kahdeksantoistavuotias tytär, oli yhtä kaikki tuollainen jäykkä pariisilainen salonki, jossa noudatetaan traditioita ja kunnioitetaan suuresti hovitapoja. Kylmä kohteliaisuus, ehdoton luottamus hallituksen periaatteisiin, täydellinen filosofisten järjestelmien ja niiden luojien halveksiminen, ne olivat pääosana herra Villefort'in yksityisessä ja julkisessa elämässä.
Herra Villefort ei ollut ainoastaan virkamies, hän oli melkein valtiomies. Koska hän oli ollut hyvissä väleissä edellisen hovin kanssa, josta hän aina puhui mitä suurimmalla kunnioituksella ja arvonannolla, piti uusi hovi häntä suuressa kunniassa, ja hän tiesi niin paljon, että monessa asiassa otettiin hänen mielipiteensä aina varteen ja kysyttiin häneltä neuvoakin. Hän asui aivan kuin kuninkailleen kapinalliset läänitysherrat valloittamattomassa linnoituksessa. Tämä linnoitus oli kuninkaallisen prokuraattorin virka, jonka etuja hän verrattomasti käytti hyväkseen ja josta hän ei olisi luopunut muuten kuin antaakseen valita itsensä eduskuntaan ja muuttuakseen hallitusmielisestä opposition mieheksi.
Yleensä Villefort kävi harvoin muiden luona. Hänen rouvansa kävi hänen puolestaan. Seurapiireissä oli siihen niin totuttu, että puolustettiin sitä hänen runsaalla työtaakallaan, vaikka se johtuikin oikeastaan ylpeistä laskelmista, aatelisesta ylimielisyydestä, hän kun noudatti periaatetta: "Kunnioita itseäsi, niin toiset sinua kunnioittavat", mikä ohje on paljon edullisempi meidän yhteiskunnassamme kuin kreikkalaisten: "Tunne itsesi." Viimeksi mainitun sijaanhan on nykyaikana tullut tuo paljon helpompi ja mukavampi toisten tunteminen.
Ystävilleen Villefort oli voimakas suojelija, vihollisilleen salainen mutta kiivas vastustaja, kaikille muille hän oli lain kuvapatsas, joka oli saanut ihmisen muodon. Sitä paitsi hän oli korskean näköinen, hänen kasvonsa olivat liikkumattomat, katseensa milloin himmeä, milloin hävyttömän läpitunkeva ja tutkiva. Sellainen oli mies, jonka jalustan oli neljä peräkkäistä vallankumousta ensin muodostanut ja sitten lujittanut.
Herra Villefort'ia pidettiin Ranskan vähimmin uteliaana, vähimmin jokapäiväisenä miehenä. Hän piti tanssiaiset kerran vuodessa ja näyttäytyi niissä ainoastaan neljännestunnin, toisin sanoen neljäkymmentäviisi minuuttia lyhyemmän ajan kuin kuningas tanssiaisissaan. Koskaan ei häntä nähty teattereissa, ei konserteissa eikä missään yleisissä paikoissa. Toisinaan hän pelasi whistiä, ja silloin valittiin hänen arvolleen sopivat vastapelaajat: joku lähettiläs, arkkipiispa, prinssi, presidentti tai joku leskiherttuatar.
Sellainen oli mies, jonka vaunut pysähtyivät kreivi Monte-Criston oven eteen.
Kamaripalvelija ilmoitti herra Villefort'in saapumisen juuri sinä hetkenä, kun kreivi kartan yli kumartuneena tutki tietä Pietarista Kiinaan.
Kuninkaallinen prokuraattori astui yhtä juhlallisesti sisään kuin astuessaan oikeussaliin. Hän oli kaikessa sama mies, jonka näimme Marseillessa prokuraattorin sijaisena. Luonto, joka aina on johdonmukainen, ei ollut tehnyt mitään muutoksia hänen kehityksessään. Hänen syvällä olevat silmänsä vaikuttivat miltei ontoilta, ja hänen kultasankaiset silmälasinsa olivat niin kiinni silmäkuopassa, että olisi voinut luulla niiden kuuluvan hänen kasvoihinsa. Kaulusta lukuun ottamatta oli hänen pukunsa aivan musta, eikä tässä synkässä värissä ollut muuta poikkeusta kuin napinreiän punainen nauha, joka näytti siveltimellä vedetyltä veriviirulta.
Vaikka Monte-Cristo osasikin hillitä itsensä, tarkasti hän tavallista terävämmin tätä vierastaan vastatessaan hänen kumarrukseensa. Ja Villefort, joka luonteeltaan oli epäluuloinen eikä uskonut sosiaalisiin ihmeisiin, piti tuota ulkomaista aatelismiestä — sen nimen oli Monte-Cristo jo saanut — pikemmin jonakuna teollisuudenharjoittajana, joka oli tullut etsimään uutta toimialaa, tai karanneena rangaistusvankina kuin Kirkkovaltion ritarina tai Tuhannen ja yhden yön sulttaanina.
— Hyvä herra, sanoi Villefort sillä yksitoikkoisella äänellä, jota virkamiehet käyttävät puheissaan ja josta he eivät tahdo tai eivät voi vapautua tavallisessa keskustelussakaan, — kuultuani, minkä palveluksen eilen teitte vaimolleni ja pojalleni, katson olevani velvollinen kiittämään teitä. Olen siis saapunut täyttämään tämän velvollisuuden ja lausumaan kiitokseni.
Virkamiehen ankara katse ei hänen puhuessaan kadottanut hituistakaan tavallisesta terävyydestään. Hän oli lausunut sanansa yliprokuraattorin äänellä, ja hänen niskansa ja olkapäänsä olivat koko ajan pysyneet liikkumattomina, minkä seikan tähden hänen imartelijansa sanoivat häntä lain kuvapatsaaksi, niin kuin olemme maininneet.
— Hyvä herra, vastasi Monte-Cristo vuorostaan jääkylmän kohteliaasti, olen iloinen, kun olen voinut pelastaa pojan äidilleen, sillä sanotaanhan, että äidin tunne on kaikkein pyhin, ja tämä osakseni tullut onni olisi voinut vapauttaa teidät velvollisuudestanne. Mutta epäilemättä tuotatte minulle suuren kunnian, sillä tiedänhän, että herra Villefort ei tällaista suosiota tuhlaa. Mutta niin kallisarvoinen kuin se onkin, ei se vastaa sitä iloa, minkä sisäinen tyydytys minulle antaa.
Villefort, joka kummastui tätä odottamatonta puheen käännettä, vavahti aivan kuin sotilas, joka tuntee saaneensa iskun haarniskan lävitse. Halveksiva piirre hänen suupielessään ilmaisi, että hän tästä lähin ei pitänyt kreivi Monte-Cristoa hienona aatelismiehenä.
Hän loi silmänsä ympärilleen etsiäkseen uutta keskustelunaihetta ja näki kartan, jota Monte-Cristo oli hänen tullessaan tarkastanut.
— Tutkitte maantiedettä? Se on tyhjentymätön aine, varsinkin teille, jonka sanotaan nähneen yhtä monta maata kuin tuolle kartalle on piirretty.
— Niin, olen tahtonut sovittaa ihmiskuntaan kokonaisuudessaan sen, mitä te yksilöihin, nimittäin psykologiset tutkimukset. Olen ajatellut, että minun on helpompi kulkea kokonaisuudesta yksityiskohtiin kuin yksityiskohdista kokonaisuuteen. Algebrallinen selviö sanoo, että tunnetusta on johdettava tuntematon, eikä tuntemattomasta tunnettu… Mutta olkaa hyvä ja istukaa.
Monte-Cristo viittasi häntä istumaan nojatuoliin, joka kuninkaallisen prokuraattorin täytyi itse vetää esiin. Kreivi asettui entiseen tuoliinsa pöydän taakse. Näin hän oli puoliksi kääntyneenä vieraaseensa päin, selkä ikkunaan ja kyynärpää kartalla, joka tänä hetkenä oli keskustelun aiheena, vaikka keskustelu kohta samoin kuin Morcerfin ja Danglars'in luona kääntyi asianomaiseen vieraaseen.
— Ahaa, te filosofoitte, sanoi Villefort oltuaan hetkisen vaiti kootakseen voimansa aivan kuin painija, joka tapaa vastustajan. — Kautta kunniani, jos minulla teidän tavallanne ei olisi mitään tehtävää, etsisin itselleni hauskemman toimialan.
— Se on kyllä totta, sanoi Monte-Cristo, — ja ihminen onkin ruma linnunpelätti jokaisen silmissä, joka häntä lähemmin tutkii auringon mikroskoopin alla. Mutta kuulin teidän sanovan, ettei minulla ole mitään tehtävää. Luuletteko sitten ehkä, että teillä on jotakin tehtävää? Tai, puhuaksemme suorempaan luuletteko, että työnne on sen arvoista, että sitä voi joksikin sanoa?
Villefort'in kummastus tuli entistä suuremmaksi, kun hän sai tämän toisen ankaran iskun. Pitkään aikaan hän ei ollut kuullut näin voimakasta paradoksia tai, sanoaksemme suoraan, hän kuuli sellaisen ensimmäisen kerran.
Kuninkaallinen prokuraattori ryhtyi vastaamaan.
— Hyvä herra, sanoi hän, — olette ulkomaalainen ja sanotte itsekin viettäneenne osan elämäänne itämailla. Ette siis tiedä, kuinka inhimillinen oikeus, joka siellä iskee nopeasti, on meillä varovainen ja varma.
— Tiedän kyllä, tiedän kyllä. Se kulkee ontuen, niin kuin antiikin maailmassa sanottiin. Tiedän tuon kaiken, sillä olen tutkinut eri maiden oikeuslaitosta, ja olen verrannut eri kansojen rikoslakeja luonnonoikeuteen. Ja sen sanon suoraan, että mielestäni alkeellisten kansojen laki, kostolaki, on lähimpänä Jumalan sydäntä.
— Jos tämä laki tulisi käytäntöön, sanoi kuninkaallinen prokuraattori, — niin se kyllä suuresti yksinkertaistaisi rikoslakiamme, eikä meidän virkamiehillämme olisi silloin paljoakaan tehtävää, niin kuin äsken sanoitte.
— Ehkä vielä niin käy, sanoi Monte-Cristo. — Tiedättehän, että kaikki inhimilliset järjestelmät kehittyvät monimutkaisesta yksinkertaiseen, ja että yksinkertainen on samalla täydellistä.
— Mutta ennen kuin olemme siihen päässeet, sanoi prokuraattori, — on meidän laissamme ristiriitaisia määräyksiä, jotka johtuvat gallialaisista tavoista, roomalaisesta laista ja ranskalaisista tottumuksista. Ymmärrättehän, että tähän kaikkeen ei niinkään helposti voi syventyä, ja siihen tarvitaan pitkällistä työtä ja hyvää muistia, jotta kerran sen opittuaan ei sitä unohda.
— Se on minunkin mielipiteeni. Mutta kaiken sen, mitä te tiedätte asioista Ranskan lain kannalta katsottuna, sen minä tiedän kaikkien kansojen lain kannalta. Tunnen yhtä tarkoin englantilaiset, turkkilaiset, japanilaiset ja hindulaiset lait kuin ranskalaisetkin. Olin siis oikeassa sanoessani, että teillä on suhteellisesti (tiedättehän, että kaikki on suhteellista) hyvin vähän lisättävää siihen, mitä olen tutkinut, ja verrattuna siihen, mitä olen oppinut, on teillä hyvin paljon vielä opittavaa.
— Mutta missä tarkoituksessa olette tätä kaikkea tutkinut? kysyiVillefort kummastuneena.
Monte-Cristo hymyili.
— Huomaan kyllä, sanoi hän, — että vaikka tiedänkin teidät lahjakkaaksi mieheksi, otatte kuitenkin yhteiskunnan jokapäiväiseltä ja materiaaliselta kannalta, alatte ihmisestä ja lopetatte ihmiseen, liikutte toisin sanoen ahtaimmalla ja puutteellisimmalla alalla, millä ihmisäly voi liikkua.
— Selittäkäähän, sanoi Villefort yhä kummastuneempana, — en oikein käsitä teitä…
— Tarkoitan, että kiinnittäessänne huomiota kansojen sosiaaliseen muodostumiseen ette näe muuta kuin koneen osat, ettekä sitä suurta mestaria, joka sen panee liikkeelle. Tarkoitan, että ympärillänne ette tunnusta muuta kuin virkailijat, joiden valtakirjat ovat ministerien tai kuninkaiden allekirjoittamat, ettekä huomaakaan niitä henkilöitä, jotka Jumala on asettanut virkamiesten, ministerien ja kuninkaitten yläpuolelle antamalla heille tehtävän eikä vain virkaa. Tämä on ominaista heikolle ihmisluonteelle, puutteelliselle ja epätäydelliselle. Tobias luuli enkeliä, joka tuli tekemään hänet jälleen näkeväksi, tavalliseksi nuoreksi mieheksi. Kansakunnat pitivät Attilaa, joka tuli heidät hävittämään, tavallisena muiden voittajien kaltaisena voittajana. Ja vasta kun he ilmaisivat suuren tehtävänsä, heidät tunnettiin ja heidän jumalainen alkunsa huomattiin. Toinen sanoi: "Minä olen Herran enkeli" ja toinen: "Minä olen Jumalan vitsa."
— Siis, sanoi Villefort yhä enemmän kummastuen, koska hänen puhetoverinsa ilmeisesti oli joko harvinaisen viisas tai hullu, — pidätte itseänne tuollaisena erikoisena olentona?
— Miksi en voisi olla sellainen? vastasi Monte-Cristo.
— Anteeksi, sanoi Villefort aivan ällistyneenä, — antakaa minulle anteeksi, että en tänne tullessani tietänyt teitä mieheksi, jonka tiedot ja äly ovat tavallisten mittojen yläpuolella. Meidän piirissämme — sivistyksen turmelemassa — ei niin rikas aatelismies kuin te kuulemma olette — huomatkaa, en kysele mitään, matkin ainoastaan toisten puheita — kuluta aikaansa sosiaalisten pulmien miettimiseen ja filosofisten pilvilinnojen luomiseen. Sellaisista etsivät lohdutuksensa ne, joille kohtalo ei ole antanut maallista rikkautta.
— Oletteko siis päässyt korkeaan asemaanne olettamatta, jopa kohtaamattakaan poikkeuksia, kysyi kreivi. — Katseeltanne vaaditaan suurta terävyyttä: ettekö ole harjaannuttanut sitä niin, että heti tietäisitte, millainen mies osuu eteenne? Eikö virkamiehen tulisi, samalla kun hän on lain paras sovelluttaja, lain hämärimpien kohtien ovelin selvittäjä, eikö hänen tulisi tietää, mitä jokaisen ihmisen sydämessä liikkuu?
— Saatatte minut aivan hämilleni, sanoi Villefort. — En ole koskaan kuullut kenenkään puhuvan tuolla tavoin.
— Siksi, että koko ajan olette pysytellyt suljettuna olosuhteittenne kehään, ettekä ole tohtinut lentää niihin korkeuksiin, jonne Jumala on asettanut näkymättömät ja erikoiset olentonsa.
— Ja te otaksutte, että siis nuo korkeudet ovat olemassa ja että niissä on olentoja, jotka sekaantuvat meidän tekoihimme?
— Miksi se ei olisi mahdollista? Näettekö ilman, jota hengitätte ja jota vailla ette kuitenkaan voi elää?
— Me emme siis näe noita olentoja?
— Näette kyllä silloin, kun Jumala sallii niiden ottavan näkyvän muodon. Koskette niihin, tartutte niihin, puhutte niille, ja ne vastaavat.
— Haluaisinpa tietää, sanoi Villefort hymyillen, — milloin tuollainen olento tulee minun lähelleni.
— Tahtonne on täyttynyt.
— Siis te itsekö olette sellainen?
— Niin olen. Enkä luule, että tähän päivään asti on kukaan ihminen ollut sellaisessa asemassa kuin minä. Kuninkaitten valtakunnat ovat rajoitettuja, minun valtakuntani on suuri kuin maailma, sillä en ole italialainen, en ranskalainen, en hindulainen, en amerikkalainen, en espanjalainen. Kuulun kaikkiin kansoihin. Ei mikään maa voi kerskailla nähneensä minun syntyvän. Jumala yksin tietää, mikä seutu näkee minun kuolevan. Voin omaksua kaikki tavat, puhua kaikkia kieliä. Te luulette minua ranskalaiseksi, sillä puhun ranskaa yhtä helposti ja yhtä puhtaasti kuin tekin. No niin, Ali, nubialaiseni, luulee minua arabialaiseksi, Bertuccio, taloudenhoitajani, luulee roomalaiseksi, Haydée, orjattareni, luulee minua kreikkalaiseksi. Ymmärrättehän siis, että kun en kuulu mihinkään kansakuntaan, en pyydä minkään hallituksen suojelusta, en tunnusta ketään veljekseni, ei minua pidätä mikään noista arveluista, joita mahtavat tuntevat, eikä minulla ole sellaisia esteitä kuin heikoilla. Minun ainoat vastustajani ovat välimatkat ja aika. Kolmas on pelottavin, se, että olen kuolevainen olento. Vain se voi pysäyttää minut tielläni jo ennen päämaaliani; kaiken muun — nimittäin sen, mitä ihmiset sanovat kohtalon muuttumiseksi — olen ottanut varteen laskelmissani. Ja vaikka jokin noista muista esteistä voikin minut tavoittaa, niin ei mikään voi minua kukistaa. Sen vuoksi uskallan puhua teille sellaista, mitä ette ole koskaan kuullut edes kuninkaitten suusta, sillä kuninkaat tarvitsevat teitä ja muut pelkäävät. Kukapa ei tässä naurettavasti järjestetyssä yhteiskunnassa ajattelisi: "Ehkä jonakin päivänä joudun tekemisiin kuninkaallisen prokuraattorin kanssa!"
— Mutta ettekö itse ajattele samalla lailla? Sillä siitä hetkestä asti, kun asutte Ranskassa, olette Ranskan lakien alainen.
— Sen tiedän kyllä, vastasi Monte-Cristo. — Mutta kun aion mennä johonkin maahan, tutkin omalla tavallani kaikkia niitä ihmisiä, joiden taholta minulla on syytä jotakin toivoa tai pelätä, ja lopulta tunnen heidät ehkä paremmin kuin he itse. Tuloksena on, että se kuninkaallinen prokuraattori, jonka kanssa joudun tekemisiin, on pahemmassa asemassa kuin minä, oli hän kuka hyvänsä.
— Tarkoitatteko, kysyi Villefort hidastellen, — että kun ihmisluonne on heikko niin jokainen on tehnyt … erehdyksiä?
— Erehdyksiä … tai rikoksia, vastasi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.
— Ja että vain te ihmisten joukossa, joita ette siis tunnusta veljiksenne, vain te olette täydellinen, jatkoi Villefort hiukan vapisevalla äänellä.
— En suinkaan täydellinen, vastasi kreivi, — ainoastaan tutkimaton. Mutta lopettakaamme jo, jos keskustelu ei teitä miellytä. Eihän minun tarvitse sen pahemmin pelätä teidän lakejanne kuin teidän minun ennustustaitoani.
— Ei, ei, sanoi Villefort vilkkaasti, peläten, että toinen luulisi hänen haluavan karttaa keskustelua, — ei! Teidän loistava ja melkein suurenmoinen keskustelunne on kohottanut minut jokapäiväisyyden yläpuolelle. Emmehän enää keskustele, vaan väittelemme. Tiedättehän, kuinka paljon teologit luennoillaan yliopistossa ja filosofit väittelyissään lausuvat pelottavia totuuksia. Otaksukaamme siis, että harrastamme sosiaalista teologiaa ja teologista filosofiaa ja että minä lausun, niin tylyltä kuin se kuuluukin: Veljeni, te uhraatte ylpeydelle; vaikka olettekin toisten yläpuolella, niin teidän yläpuolellanne on Jumala.
— Kaikkien yläpuolella, vastasi Monte-Cristo niin juhlallisesti, että Villefort vasten tahtoaan värisi. — Olen ylpeä ihmisten edessä, noiden käärmeiden, jotka aina nousevat niitä vastaan, jotka kulkevat niiden ohitse musertamatta jalallaan niiden päätä. Mutta ylpeyteni heitän pois Jumalan edessä, joka on kohottanut minut alhaisesta asemastani ja tehnyt minut siksi, mikä olen.
— Siinä tapauksessa ihailen teitä, herra kreivi, sanoi Villefort, joka tämän omituisen keskustelun aikana ensi kertaa käytti tuota ylhäistä puhuttelua. — Niin, sen sanon teille, jos olette todellakin voimakas, todellakin nerokas, todellakin pyhä tai tutkimaton, mikä on melkein sama asia, niin olkaa ylpeä, se on voimakkaan oikeus. Mutta onhan teillä toki jonkinmoista kunnianhimoakin?
— On yksi.
— Mikä?
— Minutkin vei saatana, niin kuin kerran tapahtuu jokaiselle ihmiselle, korkealle vuorelle. Sinne tultuamme hän näytti minulle koko maailman ja sanoi minulle samaa kuin kerran Kristukselle: "Tämän kaiken saat, ihmislapsi, jos palvelet minua!" Silloin mietin kauan, sillä jo pitkät ajat oli voimakas kunnianhimo kalvanut mieltäni, ja vastasin: "Kuule minua, olen aina kuullut puhuttavan sallimuksesta, mutta en koskaan ole sitä nähnyt, enkä mitään sen kaltaistakaan, ja siksi olen päättänyt, ettei sitä ole olemassakaan. Minä tahdon olla sallimus, sillä kauneinta, suurinta ja ylevintä maailmassa on palkita ja rangaista." Mutta saatana painoi päänsä alas ja huokasi. "Sinä erehdyt", sanoi hän, "sallimus on olemassa, mutta sinä et häntä näe, sillä taivaan tyttärenä hän on näkymätön niin kuin isänsäkin. Et ole nähnyt mitään sen kaltaista, sillä hän käyttää näkymättömiä keinoja ja kulkee salaisia teitä. Ainoa, mitä voin sinulle tehdä, on asettaa sinut tämän sallimuksen palvelijaksi." Kauppa oli päätetty. Menetän sen kautta ehkä sieluni autuuden, mutta mitä siitä, jatkoi Monte-Cristo. — Jos kauppa olisi uudelleen solmittava, niin tekisin samoin.
Villefort katsoi tavattoman hämmästyneenä Monte-Cristoon.
— Herra kreivi, sanoi hän, — onko teillä vanhempia?
— Ei, olen yksin maailmassa.
— Sitä ikävämpi.
— Kuinka niin? kysyi Monte-Cristo.
— Sillä silloin olisi aina voinut sattua tapauksia, jotka olisivat murtaneet ylpeytenne. Sanoittehan, ettette pelkää mitään muuta kuin kuolemaa?
— En sanonut sitä pelkääväni, vaan sanoin, että ainoastaan se voi ehkäistä minua.
— Entä vanhuus?
— Tehtäväni on täytetty, ennen kuin tulen vanhaksi.
— Entä hulluus?
— Olen kerran ollut tulemaisillani hulluksi. Ja tunnettehan vanhan lauseen: paha ei uusiinnu kahta kertaa. Tämä lause kuuluu rikostieteeseen ja siis teidän alaanne.
— Mutta teillä on muutakin pelättävää kuin kuolema, vanhuus ja hulluus. Esimerkiksi halvaus voi iskeä teihin tuhoamatta teitä kokonaan, ja silloin on kuitenkin kaikki lopussa. Olette sama kuin ennenkin, ettekä kuitenkaan sama. Te, joka olitte melkein Ariel, enkeli, ette enää olekaan muuta kuin eloton möhkäle, Caliban, joka on maahan kahlehdittu. Juuri tätä sanotaan tavallisella kielellä halvaukseksi. Tulkaa jonakin päivänä jatkamaan tätä keskustelua luokseni, silloin nimittäin, kun haluatte tavata vastustajan, joka teitä ymmärtää ja haluaa teidät kumota, ja minä näytän teille isäni Noirtier de Villefort'in, Ranskan vallankumouksen kiivaimman jakobiinin, miehen, jossa mitä loistavin rohkeus oli liittynyt mitä voimakkaimpaan ruumiiseen, miehen, joka ehkä ei ole nähnyt kaikkia kuningaskuntia niin kuin te, mutta on ollut suurinta kukistamassa: miehen, joka samoin kuin tekin väitti olevansa ellei juuri Jumalan lähettiläs, niin ainakin tavallista korkeampi olento, ellei sallimus, niin ainakin kohtalo. Verisuoni puhkesi hänen aivoissaan, ja kaikki loppui, ei yhtenä päivänä, ei yhtenä tuntina, vaan yhtenä sekuntina. Edellisenä päivänä herra Noirtier, entinen jakobiini, entinen senaattori, entinen carbonaro, ei pelännyt mestauslavaa, ei tykkejä, ei tikaria, herra Noirtier leikki vallankumouksilla, herra Noirtier piti Ranskaa suurena shakkilautana, jossa talonpojat, tornit, hevoset ja kuningatar saivat mennä, jotta kuningas saataisiin kukistetuksi, sama pelottava herra Noirtier olikin seuraavana päivänäherra Noirtier parka, liikkumaton vanhus, joka oli talon heikoimman olennon, poikansa tyttären Valentinen vallassa; hän on liikkumaton ja kangistunut ruumis, joka elää tuskia tuntematta ja vain viivyttää aineen vähittäistä mädäntymistä.
— Tuollainen näky, sanoi Monte-Cristo, — ei ole vieras ajatuksilleni eikä silmilleni. Olen hiukan lääkäri ja olen virkaveljieni tavoin etsinyt sielua sekä elävästä että kuolleesta aineesta. Silmäni eivät ole sitä nähneet, vaikkakin sydämeni sen tuntee. Sadat kirjailijat, alkaen Sokrateesta, alkaen Senecasta, pyhästä Augustinuksesta ja Gallista, ovat puhuneet siitä. Ymmärrän kuitenkin, että isän kärsimykset voivat saada suuren muutoksen aikaan pojan sielussa. Tulen, koska kutsutte, katselemaan omaksi nöyryytyksekseni tuota surullista näkyä, joka varmaankin tuottaa taloonne suurta surua.
— Niin olisi varmaankin asian laita, ellei taivas olisi antanut minulle runsasta korvausta. Vanhuksen ohella, joka hitaasti laahaa itseään hautaa kohden, on elämässäni kaksi lasta: Valentine, tyttäreni ensimmäisestä avioliitostani Renée de Méranin kanssa, ja Edouard, jonka hengen pelastitte.
— Ja minkä johtopäätöksen olette tehnyt tästä kaikesta? kysyiMonte-Cristo.
— Sen, vastasi Villefort, — että isäni intohimojensa vallassa on tehnyt jonkin tuollaisen rikoksen, joka ei joudu inhimillisen oikeuden rangaistavaksi, mutta jonka Jumala tietää, ja että Jumala ei ole tahtonut rangaista muuta kuin yhtä ja on silloin iskenyt häneen.
Monte-Criston huulilla oli hymy, mutta hänen sielussaan kaikui karjahdus, joka olisi ajanut Villefort'in pakoon, jos hän olisi voinut sen kuulla.
— Hyvästi, jatkoi prokuraattori, joka jo vähän aikaa sitten oli noussut ja puhui seisoaltaan. — Lähden luotanne tuntien teitä kohtaan syvää kunnioitusta, joka voi olla teille mieluinen, kun ensin tutustutte minuun lähemmin, sillä en ole mikään aivan tavallinen ihminen. Olette sitä paitsi rouva Villefort'ista saanut ikuisen ystävän.
Kreivi kumarsi ja saattoi Villefort'ia vain huoneensa ovelle.
Kun kuninkaallinen prokuraattori oli poistunut, sanoi Monte-Cristo koettaen hymyillä, vaikkakin sydämessä tuntui ahdistus:
— Jo riittää, jo riittää tämänlaatuinen myrkky. Ja kun sydämeni nyt on sitä täynnä, niin lähtekäämme etsimään vastamyrkkyä.
Ja lyötyään kelloon hän sanoi Alille:
— Menen rouvan luo. Puolen tunnin päästä täytyy vaunujen olla valmiina.
49. Haydée
Muistammehan, mitkä olivat kreivi Monte-Criston uudet tai oikeammin sanoen vanhat tuttavat, jotka asuivat Meslay-kadun varrella. He olivat Maximilien, Julie ja Emmanuel.
Villefort'in hävittyä näkyvistä kirkastuivat Monte-Criston kasvot, sillä hän tiesi saavansa viettää muutamia onnellisia hetkiä, näkevänsä paratiisin loiston tulvehtivan siihen helvettiin, jonka vapaaehtoisesti oli itselleen valinnut. Ali, joka kellonsoiton kuullessaan oli rientänyt herransa luo ja näki hänen kasvojensa säteilevän iloa, vetäytyi varpaillaan ja henkeään pidättäen pois, jottei häiritsisi niitä kauniita ajatuksia, joiden hän uskoi näkevänsä leijailevan herransa ympärillä.
Kello oli kaksitoista. Kreivi oli varannut tunnin ajan ollakseen Haydéen seurassa. Näytti siltä, ettei ilo voinut äkkiä tunkeutua tähän kauan kidutettuun sieluun ja että sen täytyi valmistautua ottamaan vastaan suloisia mielenliikutuksia, niin kuin toisten täytyi valmistautua vastaanottamaan tärisyttäviä.
Nuori kreikatar oleskeli, niin kuin olemme maininneet, huoneistossa, joka oli aivan erillään kreivin asunnosta. Tämä huoneisto oli kokonaan kalustettu itämaiseen tapaan. Permannoilla oli paksuja turkkilaisia mattoja, seinillä riippui silkkikankaita, huoneen seinustoilla oli divaaneja ja niillä suuret määrät tyynyjä, joita niiden käyttäjä voi mielin määrin siirrellä.