Haydéella oli kolme ranskalaista ja yksi kreikkalainen nainen palveluksessaan. Nuo kolme ranskalaista naista asuivat etummaisessa huoneessa ja olivat valmiit rientämään palvelemaan heti, kun kuulivat pienen kultaisen kellon äänen. Määräykset heille antoi kreikkalainen orjatar, joka osasi sen verran ranskaa, että saattoi ilmoittaa valtiattarensa käskyt. Monte-Cristo oli määrännyt heidät palvelemaan valtiatartaan aivan kuin kuningatarta.
Nuori nainen oli asuntonsa perimmäisessä huoneessa, pyöreässä budoaarissa, johon tuli valoa ainoastaan katosta, ruusunpunaisten ruutujen läpi. Hän lojui maassa sinisillä, kullalla kirjailluilla tyynyillä nojautuen divaania vastaan. Oikea käsivarsi oli pään nojana, ja vasemmassa hän piteli koralli-imuketta, johon oli kiinnitetty nargilen taipuisa varsi. Savu tuli hänen suuhunsa tuoksuen bengoe-nesteeltä, jonka lävitse hän sitä imi.
Hänen asentonsa, joka itämaiselle naiselle oli aivan luonnollinen, olisi ehkä ranskalaisen mielestä ollut keikaileva ja hieman teennäinen.
Yllään oli hänellä Epeiroksen naisten puku, ruusukukilla kirjaillut valkoiset silkkihousut, joiden lahkeitten alta tulivat näkyviin lapsimaisen pienet jalat. Olisi luullut, että ne oli veistetty Paros-saaren marmorista, ellei olisi nähnyt niiden leikkivän käyräkärkisillä sandaaleilla, jotka olivat koristetut kullalla ja helmillä. Liivi oli valko- ja siniraitainen, ja siinä oli leveät halkinaiset hihat, joista käsivarret näkyivät; napit olivat hopeaa ja helmiä. Tämän päällä oli jonkinmoinen pusero, joka oli kaulan kohdalta avonainen, niin että kaula ja osa rintaa näkyi, ja joka napitettiin rinnan alapuolelta kolmella jalokivinapilla. Puseron alaosa ja housujen yläosa peittyivät leveän, kirkasvärisen huivivyön alle, jossa oli pitkät silkkiripsut.
Hänen päässään oli pieni, kultainen, helmillä kirjailtu myssy, joka oli hiukan toisella korvalla. Punainen ruusu oli pistetty hiuksiin, jotka olivat niin mustat, että vivahtivat siniseen.
Kasvot olivat puhtaasti kreikkalaispiirteiset, silmät säihkyvän mustat, nenä suora, huulet korallinpunaiset ja hampaat helmenvalkoiset.
Tätä suurta kauneutta lisäsi nuoruuden koko sulous. Haydée saattoi olla kahdeksantoista- tai kaksikymmenvuotias.
Monte-Criston astuessa sisään Haydée nousi sen käsivarren nojaan, jolla hän piteli nargile-imuketta, ja ojensi toisen kätensä hymyillen kreiville.
— Miksi, sanoi hän Spartan ja Ateenan naisten sointuvalla kielellä, — pyydät minulta lupaa saada tulla luokseni? Etkö enää ole herrani ja enkö ole sinun orjattaresi?
Monte-Cristo hymyili vuorostaan.
— Haydée, sanoi hän, — tiedättehän…
— Miksi et sinuttele minua niin kuin ennen? keskeytti tyttö. — Olenko jollakin tavoin rikkonut sinua vastaan? Siinä tapauksessa rankaise minua, mutta älä teitittele.
— Haydée, jatkoi kreivi, — tiedäthän, että olemme Ranskassa ja että siis olet vapaa.
— Vapaa tekemään mitä? kysyi nuori tyttö.
— Vapaa jättämään minut.
— Jättämään sinut!… Ja miksi sinut jättäisin?
— Enhän minä sitä tiedä. Me tapaamme pian paljon ihmisiä.
— En tahdo nähdä ketään.
— Ja jos niiden nuorten miesten joukosta, jotka joudut kohtaamaan, joku sinua erikoisesti miellyttää, niin en ole niin julma…
— En ole koskaan nähnyt sinua kauniimpaa miestä enkä ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin isääni ja sinua.
— Lapsi parka, sanoi Monte-Cristo, — ethän ole puhunutkaan kenenkään muun kuin minun ja isäsi kanssa.
— Eihän minun tarvitsekaan puhua muiden kanssa. Isäni kutsui minuailokseen, sinärakkaudeksesi, ja molemmat sanotte minualapseksi.
— Muistatko isäsi, Haydée?
Tyttö hymyili.
— Hän on täällä ja täällä, sanoi hän laskien kätensä silmilleen ja sydämelleen.
— Ja minä, missä minä olen? kysyi Monte-Cristo hymyillen.
— Sinä olet kaikkialla, sanoi hän.
Monte-Cristo tarttui Haydéen käteen suudellakseen sitä, mutta neito veti kätensä pois ja ojensi hänelle otsansa suudeltavaksi.
— Nyt, sanoi kreivi, — tiedät, että olet vapaa, olet valtiatar, olet kuningatar. Saat pitää pukusi tai luopua siitä oman mielesi mukaan. Saat jäädä tänne niin kauaksi aikaa kuin tahdot ja saat mennä silloin kun haluat. Vaunut ovat aina valmiina sinua varten. Ali ja Myrtho seuraavat sinua kaikkialle ja noudattavat määräyksiäsi. Pyydän sinulta vain yhtä asiaa.
— Sano.
— Pidä syntyperäsi salassa, älä kerro sanaakaan menneisyydestäsi. Älä missään tilaisuudessa lausu kuuluisan isäsi tai äitiraukkasi nimeä.
— Johan sanoin sinulle, valtiaani, etten aio tavata ketään.
— Ehkä tuo itämainen elintapa käy sinulle Pariisissa mahdottomaksi.Opi tuntemaan tämän pohjoisen maan olot, niin kuin olet oppinut Rooman,Firenzen, Milanon ja Madridin. Sinulla on aina siitä hyötyä, jokositten jäät tänne tai palaat itämaille.
Nuori tyttö loi kosteat silmänsä kreiviin ja sanoi:
— Tai me palaamme itämaille, sitähän tarkoitit, valtiaani?
— Niin, tyttäreni, sanoi Monte-Cristo. — Tiedäthän, etten minä koskaan sinua hylkää. Puu ei koskaan jätä kukkaa, mutta kukka jättää puun.
— Minä en koskaan sinua jätä, valtiaani, sanoi Haydée, — sillä olen varma siitä, etten voisi elää ilman sinua.
— Lapsi parka, kymmenen vuoden päästä olen vanha, ja kymmenen vuoden päästä sinä olet vielä nuori.
— Isälläni oli pitkä valkoinen parta, eikä se estänyt minua häntä rakastamasta. Isäni oli kuusikymmenvuotias, ja hän oli mielestäni kauniimpi kuin kaikki ne nuoret miehet, jotka näin.
— Mutta kuule, sanohan, luuletko tottuvasi elämään täällä?
— Näenkö sinut?
— Joka päivä.
— No, miksi sitten kysyt sitä minulta?
— Minä pelkään ikävystyttäväni sinua.
— Et, sillä aamulla ajattelen tuloasi ja illalla muistelen käyntiäsi. Kun olen yksinäni, niin elän suurissa muistoissa, näen laajat maisemat ja etäällä Pindoksen ja Olympoksen. Sitä paitsi on sydämessäni kolme tunnetta, jotka eivät koskaan ikävystytä: suru, rakkaus ja kiitollisuus.
— Sinä olet oikea Epeiroksen tytär, Haydée, suloinen ja runollinen. Huomaa, että sinä polveudut jumalista, jotka siinä maassa syntyivät. Ole siis rauhassa, tyttäreni; teen kaiken, ettei nuoruutesi kulu hukkaan. Jos sinä rakastat minua kuin isääsi, niin minä rakastan sinua kuin tytärtäni.
— Sinä erehdyt, valtiaani, en rakastanut isääni niin kuin sinua rakastan. Rakkauteni sinua kohtaan on aivan toisenlainen. Isäni kuoli, enkä minä kuollut, mutta jos sinä kuolisit, niin minä kuolisin.
Kreivi ojensi sanomattoman hellästi hymyillen kätensä tytölle. Haydée painoi tapansa mukaan huulensa hänen kädelleen.
Ja valmistuttuansa näin menemään Morrelin perheen luo, kreivi poistui hyräillen näitä Pindaroksen säkeitä:
"Nuoruus on kukka, jonka hedelmä on rakkaus… Onnekas se viljankorjaaja, joka sen kokoaa nähtyään sen hitaasti kypsyvän."
Vaunut olivat hänen määräystensä mukaan valmiina. Hän nousi niihin ja vaunut läksivät tapansa mukaan kiitämään kovaa vauhtia eteenpäin.
50. Morrelin perhe
Muutaman minuutin päästä kreivi saapui Meslay-kadun 14:n kohdalle.
Talo oli valkoinen, hauskan näköinen, ja sen edessä oli pieni piha, jossa oli pensaita ja kauniita kukkia.
Portinvartijan kreivi tunsi vanhaksi Coclekseksi. Mutta kun tällä, niin kuin muistamme, oli vain toinen silmä ja sekin yhdeksässä vuodessa suuresti heikontunut, hän ei tuntenut kreiviä.
Päästäksensä talon pääoven eteen täytyi vaunujen kiertää kaunis suihkulähde. Tämä ylellisyys oli herättänyt naapureissa kateutta, ja siksi sanottiinkin taloa Pikku-Versailles'iksi.
Tarpeetonta on sanoakaan, että suihkulähteen säiliössä uiskenteli suuri joukko punaisia ja keltaisia kaloja.
Talon kellarikerroksessa oli keittiö ja kellarit, ja paitsi varsinaista alakertaa talossa oli vielä kaksi muuta kerrosta ja ullakkohuoneet. Nuoret olivat ostaneet talon kaikkinensa, mitä siihen kuului: suuri tehdasrakennus, kaksi puutarhan perällä olevaa piharakennusta sekä itse puutarha. Emmanuel oli heti ensi silmäyksellä huomannut, että hän saattoi tästä ostosta hyötyä. Hän oli pidättänyt talon itselleen ja vetänyt viivan, toisin sanoen, rakentanut muurin puutarhan poikki ja antanut vuokralle tehtaan sekä molemmat piharakennukset ynnä niihin kuuluvan osan puutarhaa. Sillä tavoin hän itse asui jokseenkin huokealla, ja hänen asuntonsa oli niin erillään, että vaativaisinkaan Saint-Germainin palatsin omistaja ei olisi parempaa voinut itselleen toivoa.
Ruokasalin sisustus oli tammea, salongin mahonkia ja sinistä samettia, makuuhuoneen sitruunapuuta ja viheriäistä silkkiä. Näiden lisäksi oli työhuone Emmanuelia varten, joka oli tehnyt työtä, ja musiikkisali Julietä varten, joka oli harjoittanut musiikkia.
Seuraava kerros oli kokonaan Maximilienin hallussa. Se oli aivan samanlainen kuin sisarenkin huoneisto, sillä erotuksella vain, että ruokasali oli muutettu biljardisaliksi, jonne hän toi tovereitansa.
Hän tarkasti puutarhan portilla hevosensa sukimista ja poltteli sikaria juuri silloin, kun kreivin vaunut ajoivat portin eteen.
Cocles avasi portin, niin kuin olemme maininneet, ja Baptistin hyppäsi istuimeltaan ja kysyi, ottavatko herra ja rouva Herbault sekä herra Maximilien Morrel kreivi Monte-Criston vastaan.
— Kreivi Monte-Cristo! huudahti Maximilien, heitti sikarinsa pois ja riensi tulijaa vastaan. — Tietysti me otamme hänet vastaan. Kiitos, tuhannet kiitokset herra kreivi, kun ette unohtanut lupaustanne!
Ja nuori upseeri pudisti niin sydämellisesti kreivin kättä, että tämän täytyi uskoa hänen tarkoittaneen sanoillaan täyttä totta. Hän huomasi, että häntä oli todella odotettu ja että hänet otettiin sydämellisesti vastaan.
— Tulkaa, tulkaa, sanoi Maximilien, — tahdon saattaa teidät sisään, sillä teidän kaltaistanne miestä ei palvelija saa ilmoittaa. Sisareni on puutarhassa katkomassa kuihtuneita ruusunoksia, ja langollani on käsissään sanomalehtensä, joita hän lukee muutaman askelen päässä vaimostaan, sillä Emmanuel pysyttelee aina enintään neljän metrin päässä rouva Herbaultista ja päinvastoin.
Nuori, noin kaksikymmenviisivuotias nainen, joka silkkinen aamupuku yllään leikkeli pähkinänruskeata ruusupensasta, kohotti päätään kuullessaan askelten äänen.
Tämä nuori nainen oli pikku Julie, josta oli tullut rouva Herbault, niin kuin Thomson & Frenchin edustaja oli ennustanut.
Hän kirkaisi nähdessään vieraan. Maximilien alkoi nauraa.
— Älä säikähdä, sisar, sanoi hän, — kreivi on vasta pari kolme päivää ollut Pariisissa, mutta hän tietää jo, mitä maraisilaisen koroillaaneläjän elämä on, ja ellei hän sitä tiedä, niin sinä saat sen hänelle selittää.
— Hyvä herra, sanoi Julie, — tuodessaan teidät tänne veljeni suorastaan petti minut, hän kun ei vähääkään välitä siitä, millaisessa puvussa hänen sisarensa on… Penelon!… Penelon!…
Ukko, joka lapio kädessä kaiveli nurmikkoa, mihin oli istutettu bengalilaisia ruusuja, pisti lapionsa maahan ja lähestyi lakki kädessään ja salaten parhaansa mukaan mälliä, jonka hän oli painanut poskensa syvyyteen. Hänen vielä tuuheassa tukassaan näkyi jokunen harmaa suortuva, ja hänen ruskettuneesta naamastaan ja kirkkaista, vilkkaista silmistään saattoi päättää, että siinä oli entinen merimies, päiväntasaajan helteen ruskettama, tuimien tuulien ahavoittama.
— Huusitte minua, neiti Julie, tässä olen, sanoi hän.
Penelon oli tottunut sanomaan entisen isäntänsä tytärtä neiti Julieksi, eikä koskaan oppinut sanomaan häntä rouva Herbaultiksi.
— Penelon, sanoi Julie, — menkää ilmoittamaan herra Emmanuelille, mikä vieras on tullut taloomme. Sillä aikaa Maximilien saa saattaa herran salonkiin.
Hän jatkoi kääntyen Monte-Criston puoleen:
— Sallitte kai minun paeta muutamaksi minuutiksi?
Ja odottamatta kreivin suostumusta hän riensi pensaikon taakse ja juoksi taloon sivukäytävää myöten.
— Hyvä herra Morrel, sanoi Monte-Cristo, — huomaan saavani kodissanne täydellisen mullistuksen aikaan.
— Katsokaa, katsokaa, sanoi Maximilien nauraen, — tuolla luikkii aviomies taloon vaihtaakseen nuttunsa pitkääntakkiin. Kyllä teidät tunnetaan Meslay-kadun varrella, siitä voitte olla varma.
— Ympärilläni näyttää olevan onnellinen perhe, sanoi kreivi, vastaten ääneen omiin ajatuksiinsa.
— Niin onkin, herra kreivi. Ei heidän onnestaan puutu mitään. He ovat nuoria, rakastavat toisiaan, ovat iloisia, ja kun heillä on kahdenkymmenenviidentuhannen frangin korkotulot vuodessa ja he aikoinaan ovat kokeneet kovaakin, kuvittelevat he nyt olevansa yhtä rikkaita kuin Rothschild.
— Kaksikymmentäviisituhatta vuodessa ei ole paljon, sanoi kreivi niin lempeällä äänellä, että se hiveli Maximilienia kuin isän ääni. — Mutta eiväthän heidän tulonsa siihen supistu, he tulevat vielä miljoonien omistajaksi. Mikä lankonne on, asianajajako … lääkärikö?…
— Hän on ollut kauppias, herra kreivi, ja otti isävainajani liikkeen huostaansa. Isäni jätti kuollessaan perinnöksi viisisataatuhatta frangia. Niistä sai sisareni toisen puolen ja minä toisen, sillä meitä oli ainoastaan kaksi lasta. Lankoni, joka meni naimisiin sisareni kanssa omistamatta mitään muuta kuin kunnollisuutensa, erinomaisen älykkyytensä ja rehellisen nimensä, tahtoi saada yhtä suuren omaisuuden kuin vaimollaankin oli. Hän teki työtä, kunnes sai säästetyksi kaksisataaviisikymmentätuhatta frangia. Kuusi vuotta hän tarvitsi siihen. Vannon teille, herra kreivi, että oli liikuttavaa katsella noita kahta lasta, jotka olivat niin ahkeria ja niin perin yksimielisiä. Älynsä avulla he olisivat voineet hankkia itselleen kuinka suuren omaisuuden tahansa, mutta koska he tahtoivat pysyä uskollisina vanhan kauppahuoneen tavoille, tarvitsivat he kuusi vuotta hankkiakseen sen summan, minkä kauppatapojen uudistajat olivat koonneet parissa kolmessa. Marseillessa ylistetäänkin vielä heidän suurta vaatimattomuuttansa. Eräänä päivänä tuli Emmanuel vaimonsa luo, joka oli suorittamassa maksuja ja sanoi:
"Julie, tässä on viimeinen Cocleksen tuoma sadan frangin erä. Nyt meillä on koossa ne kaksisataaviisikymmentätuhatta frangia, jotka olemme asettaneet varallisuutemme määräksi. Oletko tyytyväinen siihen? Kuule, liike myy vuosittain miljoonalla ja tuottaa voittoa neljäkymmentätuhatta. Me voisimme myydä kauppaliikkeemme kolmestasadastatuhannesta frangista, sillä tässä on kirje herra Delaunaylta, joka tahtoo lunastaa sen ja liittää omaansa. Mitä siitä arvelet?"
"Ystäväni", sanoi sisareni. "Morrelin kauppaliikettä ei voi pitää hallussaan kukaan muu kuin Morrel. Kun voimme pelastaa isämme nimen ainaisista vaaroista, niin eikö se ole kolmensadantuhannen frangin arvoinen voitto?"
"Sitä minäkin arvelin", sanoi Emmanuel, "mutta tahdoin kuulla sinun mielipiteesi."
"Nyt sen kuulit. Olemme saaneet kaikki saatavamme ja suorittaneet kaikki maksumme. Voimme tämän kuun viidentenätoista päivänä vetää loppuviivan tilin alle ja sulkea liikkeen. Vetäkäämme tuo viiva ja sulkekaamme liike."
Niin tehtiinkin heti. Kello oli kolme. Neljännestä yli kolmen tuli eräs mies vakuuttamaan kaksi laivaansa. Liike olisi hyötynyt siitä viisitoistatuhatta frangia.
"Hyvä herra", sanoi Emmanuel, "olkaa niin hyvä ja kääntykää tässä asiassa herra Delaunayn puoleen. Me olemme nimittäin lopettaneet liikkeemme."
"Milloin?" kysyi vakuutuksenottaja kummastuneena.
"Neljännestunti sitten."
Tästä kaikesta johtuu, että sisarellani ja langollani ei ole muuta kuin kahdenkymmenenviidentuhannen frangin vuotuiset korot.
Maximilien oli tuskin ennättänyt lopettaa tämän kertomuksensa, jota kuunnellessaan kreivi tunsi sydämensä lämpenevän, kun Emmanuel saapui paikalle yllään pitkätakki ja päässään silkkihattu. Hän tervehti kohteliaasti niin kuin ainakin mies, joka tietää, kuinka arvokas vieras on hänen edessään. Tehtyään kreivin kanssa kierroksen puutarhassa hän vei hänet taloa kohden.
Salongin täyttivät tuoksullaan kukat, joita oli iso japanilainen maljakko täynnä. Julie, arvokkaasti pukeutuneena ja tukka hienosti järjestettynä (hän oli tämän kaiken ennättänyt tehdä kymmenessä minuutissa), tuli ovelle kreiviä vastaanottamaan.
Linnut lauloivat ja hyppelivät häkissään, kultasade ja akaasiat reunustivat terttuineen sinisiä samettiverhoja. Kaikki tässä hurmaavassa asunnossa ilmaisi rauhaa ja iloa lintujen laulusta isäntäväen hymyyn asti.
Kreivi oli heti tuntenut tämän onnellisuuden. Hän oli sen vuoksi vaiti ja vaipui unelmiinsa, eikä huomannut, että kaikki odottivat hänen sanovan jotakin, jotta voitaisiin jatkaa keskustelua.
Vaitiolo alkoi jo tuntua melkein loukkaavalta, ja niinpä kreivi miltei väkipakolla tempautui irti unelmistaan.
— Hyvä rouva, sanoi hän, — suokaa anteeksi mielenliikutus, joka teitä varmaankin kummastuttaa, teitä, joka olette tottunut täällä vallitsevaan rauhaan ja onneen. Mutta teidän tyytyväisyytenne on minulle niin perin uutta, etten voi olla katselematta teitä ja miestänne.
— Me olemme todellakin hyvin onnellisia, sanoi Julie. — Mutta olemme me saaneet kärsiäkin, ja harva on saanut ostaa onnensa niin kalliista hinnasta kuin me.
Uteliaisuus kuvastui kreivin kasvoilla.
— Se on kokonainen perhetarina, niin kuin Château-Renaud teille mainitsi muutama päivä sitten, sanoi Maximilien. — Teitä, herra kreivi, joka olette tottunut näkemään pelottavan suuria suruja ja häikäisevää onnea, ei tämä pienoinen perhetarina taida paljonkaan huvittaa. Olemme kuitenkin todella saaneet kärsiä mekin, vaikka surumme ovatkin sisältyneet tähän ahtaaseen piiriin…
— Ja Jumala on siis antanut lohdutuksen kärsimyksen jälkeen, niin kuin hän kaikille antaa, totesi Monte-Cristo.
— Niin on, herra kreivi, myönsi Julie. — Niin voimme todellakin sanoa, sillä hän on tehnyt meille sen, minkä hän tekee ainoastaan valituilleen. Hän on lähettänyt luoksemme enkelinsä.
Puna nousi kreivin poskille, ja hän yskähti voidakseen salata liikutustaan ja saadakseen syyn viedä nenäliinansa suulleen.
— Ne, jotka ovat syntyneet purppurakehdossa eivätkä koskaan ole voineet toivoa mitään, eivät tiedä, mitä on elämisen onni, sanoi Emmanuel. — Samoin eivät myöskään ne, joiden henki ei ole myrskyisellä merellä häilynyt muutaman laudankappaleen varassa, eivät oikein tiedä, kuinka kaunis on sininen taivas.
Monte-Cristo nousi ja alkoi kävellä salongissa edestakaisin. Hän ei vastannut mitään, sillä hän ei olisi voinut salata voimakasta mielenliikutustaan.
— Hymyilette varmaankin meidän komeudellemme, sanoi Maximilien, joka katseillaan seurasi Monte-Cristoa.
— En, en, sanoi Monte-Cristo hyvin kalpeana. Hän koetti toisella kädellään hillitä sydämensä kiivasta sykintää ja osoitti toisella kristallikupua, jonka alla oli silkkinen kukkaro mustalla samettityynyllä. — Kysyn vain, mitä tuo kukkaro merkitsee, jonka toisessa osassa näkyy paperi ja toisessa jokseenkin kaunis timantti.
Maximilien tuli hyvin vakavaksi ja vastasi:
— Tämä, herra kreivi, on kallein perheaarteemme.
— Timantti on todellakin jokseenkin kaunis, lausui Monte-Cristo.
— Veljeni ei tarkoita jalokiven arvoa, vaikka se onkin arvioitu sadaksituhanneksi frangiksi. Hän tarkoitti, että nuo esineet ovat muistoja siitä enkelistä, josta juuri äsken puhuimme.
— Minulla ei ole oikeutta udella enempää, sanoi kreivi kumartaen. —Suokaa anteeksi epähienouteni.
— Epähienoutenne, sanoitte! Te teette meidät onnellisiksi tarjotessanne meille tilaisuuden saada puhua tästä asiasta. Jos tahtoisimme säilyttää sen salaisuutena, emme kai silloin pitäisi kukkaroa tuolla tavoin esillä. Tahtoisimme kertoa sen koko maailmalle, jotta näkisimme tuntemattoman hyväntekijämme vavahtavan ja tietäisimme, kuka hän on.
— Todellako? sanoi Monte-Cristo tukahtuneella äänellä.
— Herra kreivi, sanoi Maximilien nostaen kristallikuvun ja hartaana suudellen silkkikukkaroa, — tätä kukkaroa on käsitellyt se mies, joka pelasti isäni kuolemasta, meidät vararikosta ja nimemme häpeästä; mies, jonka hyväntyön tähden me lapsiraukat, jotka olimme tuomitut häpeään ja kyyneliin, tänään näemme ihmisten ihailevan meidän onneamme. Tämä kirje — ja Maximilien otti kukkarosta paperin ojentaen sen kreiville — tämä kirje on hänen kirjoittamansa sinä päivänä, jolloin isäni teki epätoivoisen päätöksensä, ja tämän timantin tuo jalomielinen tuntematon mies antoi sisarelleni häälahjaksi.
Monte-Cristo avasi kirjeen ja luki sen sanomattoman onnellisena. Tunnemme kirjeen: se oli osoitettu neiti Julielle ja alla oli merenkulkija Sindbadin nimi.
— Tuntematon, sanoitte? Siis tuo mies, joka teki teille palveluksen, on pysynyt tuntemattomana?
— On. Meillä ei koskaan ole ollut onnea saada puristaa hänen kättään.Jumalalta kyllä olemme sitä iloa rukoilleet, jatkoi Maximilien. — Kokotämä seikkailu on niin salaperäinen, että vieläkään emme sitä ymmärrä.Kaikkea on johtanut näkymätön, voimakas, loihtijan tapainen käsi.
— Minä en vielä ole kadottanut kaikkea toivoani saada kerran suudella hänen kättään, samoin kuin nyt suutelen tätä kukkaroa, sanoi Julie. — Neljä vuotta sitten Penelon oli Triestissä. Penelon on se kunnon mies, jonka näitte puutarhassa lapio kädessään ja joka perämiehestä on tullut puutarhuriksi. Penelon oli Triestissä ja näki silloin jahtiinsa astuvan saman englantilaisen, joka tuli isäni luo kesäkuun viidentenä päivänä vuonna 1829 ja joka kirjoitti tämän kirjeen minulle syyskuun viidentenä päivänä. Hän oli varma, että mies oli sama, mutta hän ei uskaltanut tätä puhutella.
— Tuo mies oli siis englantilainen! sanoi Monte-Cristo, joka Julien katsoessa häneen alkoi käydä yhä levottomammaksi. — Sanoitteko englantilainen?
— Niin, sanoi Maximilien, — hän oli englantilainen ja tuli luoksemme Thomson & Frenchin edustajana. Siksi näitte minun vavahtavan, kun herra Morcerfin luona mainitsitte, että Thomson & French olivat teidän pankkiirejanne. Taivaan nimessä, herra kreivi, tämä tapahtui vuonna 1829, niin kuin olemme maininneet; oletteko tuntenut tuon englantilaisen?
— Mutta sanoittehan itse, että Thomson & French ovat aina kieltäneet tehneensä teille tämän palveluksen.
— Sanoin.
— Eikö silloin tämä englantilainen voi olla joku, joka tahtoi maksaa isällenne tämän tekemän hyväntyön, ja käytti Thomson & Frenchin nimeä tekosyynä.
— Kaikki on mahdollista sellaisessa tapauksessa, ihmekin.
— Mikä oli hänen nimensä? kysyi Monte-Cristo.
— Hän ei maininnut mitään muuta nimeä kuin sen, joka on kirjeen alla:Merenkulkija Sindbad, sanoi Julie katsellen hyvin tarkkaavasti kreiviä.
Kun kreivi huomasi, että Julie näytti myös koettavan kuunnella hänen äänensä eri sävyjä, sanoi hän nopeasti:
— Eikö hän ollut jokseenkin minun kokoiseni mies, ehkä hiukan pitempi, hiukan laihempi, kaulassaan korkea kaulus, takki aina tiukkaan napitettu ja kynä kädessään?
— Te tunnette siis hänet? huudahti Julie ilosta säihkyvin silmin.
— En, sanoi Monte-Cristo, — otaksun ainoastaan. Olen tuntenut erään lordi Wilmoren, joka sillä tavoin sirotteli hyviä töitä ympärilleen.
— Ilmaisematta itseään!
— Hän oli kummallinen mies eikä uskonut kiitollisuutta olevan olemassakaan.
— Oi, huudahti Julie juhlallisella äänellä ja pannen kätensä ristiin, — mitä tuo onneton sitten uskoi?
— Hän ei ainakaan uskonut sitä siihen aikaan, kun minä hänet tunsin, sanoi Monte-Cristo, jonka sielun viimeisimmätkin kielet tämä ääni oli saanut väräjämään. — Mutta ehkä hän sittemmin on tullut huomaamaan, että kiitollisuutta on olemassa.
— Tunnetteko tämän miehen? kysyi Emmanuel.
— Jos hänet tunnette, sanoi Julie, — niin sanokaa, sanokaa, voitteko johdattaa meidät hänen luokseen, osoittaa hänet meille, sanoa, missä hän on? Eikö niin, Maximilien, jos vain kerran tapaisimme hänet, niin hänen täytyisi uskoa, että kiitollisuutta on olemassa.
Monte-Cristo tunsi kyynelten kihoavan silmiinsä. Hän astui vielä muutaman askelen salongissa edestakaisin.
— Jos lordi Wilmore on hyväntekijänne, sanoi hän koettaen hillitä äänensä väräjämistä, — niin en usko, että koskaan häntä tapaatte. Näin hänet viimeksi kaksi tai kolme vuotta sitten Palermossa, ja hän läksi kaukaisille maille ja hävisi luultavasti sille tielleen.
— Te olette julma, huudahti Julie kauhistuneena.
Ja kyynelet nousivat hänen silmiinsä.
— Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo katsellen heltyneenä kyyneliä, jotka valuivat Julien poskille, — jos lordi Wilmore olisi saanut nähdä sen, mitä minä olen täällä nähnyt, niin hän rakastaisi vielä elämää, sillä teidän kyynelenne sovittaisivat hänet koko ihmiskunnan kanssa.
Ja hän ojensi kätensä Julielle, joka tarttui siihen. Kreivin katse ja hänen sanansa olivat hänet kokonaan lumonneet.
— Mutta tuo lordi Wilmore, intti Julie takertuen viimeiseen toivonkipinään — oli jostakin maasta kotoisin, hänellä oli suku ja omaiset, hän oli tunnettu? Emmekö siis voisi…?
— Hyvä rouva, sanoi kreivi, — älkää etsikö, älkää rakennelko mitään tuulentupia. Ei, lordi Wilmore ei luultavasti ollenkaan ole etsimänne mies. Hän oli ystäväni, tunsin kaikki hänen salaisuutensa, hän olisi varmaankin kertonut tämänkin minulle.
— Eikö hän ole maininnut teille mitään? huudahti Julie.
— Ei.
— Mutta tehän mainitsitte hänen nimensä heti.
— Tiedättehän … sellaisissa tapauksissa otaksuu.
— Sisko, sisko, sanoi Maximilien tullen kreivin avuksi, — hän on oikeassa. Muista, mitä isämme usein sanoi meille: mikään englantilainen ei ole meille tuottanut tätä onnea.
Monte-Cristo vavahti.
— Mitä teidän isänne sanoi teille … herra Morrel? kysyi hän kiihkeästi.
— Isä piti tätä tekoa ihmeenä. Hän luuli hyväntekijäksemme miestä, joka oli noussut haudastaan. Tämä taikausko oli liikuttava, ja vaikka en ollutkaan hänen kanssaan samaa mieltä, en tahtonut riistää tätä uskoa hänen jalosta sydämestään. Kuinka monta kertaa hän siitä uneksikaan lausuen hiljaa erään kadonneen nuoruudenystävän nimen. Ja kun hän oli kuolemaisillaan, kun ikuisuuden lähestyminen oli tehnyt hänen aistimensa aivan kuin kirkkaammiksi, niin tämä ajatus, joka siihen asti oli ollut ainoastaan epäilys, muuttui vakaumukseksi, ja hänen viimeiset sanansa kuollessaan olivat nämä: "Maximilien, hän on Edmond Dantès!"
Kreivi oli viimeisten sekuntien aikana kalpenemistaan kalvennut, ja näiden sanojen aikana hän tuli aivan pelottavan näköiseksi. Kaikki veri virtasi sydämeen, hän ei voinut puhua, hän otti kellon taskustaan ja katsoi siihen, aivan kuin hänellä olisi kiire jonnekin, otti hattunsa, sopersi rouva Herbaultille muutaman sanan jäähyväisiksi ja sanoi pusertaen Emmanuelin ja Maximilienin kättä:
— Hyvä rouva, sallikaa minun joskus käydä luonanne. Rakastan taloanne, ja kiitän teitä ystävällisestä vastaanotostanne, sillä ensi kerran moneen vuoteen olen unohtanut ajan kulun.
Ja hän poistui pitkin askelin.
— Tuo kreivi Monte-Cristo on kummallinen ihminen, sanoi Emmanuel.
— On kyllä vastasi Maximilien, — mutta hänellä on verraton sydän, ja olen varma siitä, että hän rakastaa meitä.
— Ja minä, sanoi Julie, — tunsin hänen äänensä tunkeutuvan sydämeeni, ja pari kolme kertaa minusta tuntui, etten ensi kertaa sitä kuullut.
51. Pyramus ja Tisbe
Kun on ennättänyt kulkea kaksi kolmannesta Saint-Honorén esikaupungista, näkyy erään komean rakennuksen takana, joka tässä muutenkin ylellisessä kaupunginosassa herättää erikoista huomiota, laaja puutarha. Tuuheat kastanjapuut levittävät oksiaan vallinkorkuisten muurien yli ja pudottavat keväällä kukkiaan kahteen hiotusta kivestä tehtyyn maljakkoon, jotka ovat Ludvig XIII:n aikaisen ristikkoportin sivupylväitten päässä.
Tätä käytävää ei enää käytetä, vaikka maljakoiden komeat geraniumit liehuttavatkin tuulessa täplikkäitä lehtiään ja heleänpunaisia kukkiaan, sillä rakennuksen omistaja on jo kauan sitten tyytynyt rakennukseen, sen kadunpuoleiseen pihaan ja tuon portin takana olevaan puutarhaan. Ennen tästä portista tultiin keittiökasvitarhaan, joka oli tynnyrinalan laajuinen ja kuului talon yhteyteen. Mutta keinottelun demoni oli vetänyt viivan — nimittäin kadun — tämän kasvitarhan toiseen päähän, ja katu oli jo ennen olemassaoloaankin saanut nimen ja nyttemmin ruostuneen nimikilven. Alueen omistaja oli aikonut saada tämän kasvitarhan myydyksi, jotta sille voitaisiin rakentaa talo tulevan kadun varrelle, joka kilpailisi tuon komean pariisilaisen kulkuväylän Saint-Honoré-kadun kanssa.
Mutta keinotteluissa ihminen päättää ja raha määrää. Ristitty katu kuoli kehdossaan. Keittiökasvitarhan ostaja ei voinutkaan sitä myydä niin kalliista hinnasta kuin oli toivonut. Hän jäi odottamaan hintojen nousua saadakseen korvauksen kärsimistään tappioista ja koroitta jääneestä rahasummastaan, ja sillä välin hän vuokrasi tämän palstan eräälle puutarhurille viidestäsadasta frangista vuodessa.
Hän sai näin rahoilleen korkoa puoli prosenttia, mikä ei suinkaan ollut paljon siihen aikaan, jolloin ihmiset pitivät viittäkymmentä prosenttia liian vähänä.
Niin kuin jo äsken mainitsimme, ei kasvitarhaan johtavaa porttia käytetty ja sen saranat ruostuivat. Jotta puutarhurit eivät alhaisilla katseillaan likaisi aatelista puistoa, oli ristikkoon naulattu kuuden jalan korkuinen laudoitus. Tosin laudat eivät liity niin tiiviisti toisiinsa, ettei niiden raosta olisi voinut pilkistää puutarhaan, mutta talon asukkaat ovat siksi vakavia henkilöitä, että heidän ei tarvitse pelätä uteliaita katseita.
Kasvitarhassa kasvoi kaalien, porkkanoiden, retiisien, herneitten ja melonien siasta korkeita mailasia, mistä saattoi päättää, että sitä ei ollut jätetty aivan kokonaan kesannoksi. Pienestä matalasta portista päästiin tälle aidatulle alueelle, jonka sen vuokraajat olivat viikko sitten jättäneet sen hedelmättömyyden tähden ja joka ei nyt tuottanut enää puoltakaan prosenttia omistajalleen.
Rakennuksen puolella ulottavat kastanjat oksansa muurin yli, mutta se ei estä muita valolle ahneita puistopuita pistämästä oksiaan niiden lomitse. Eräässä puiston nurkassa, jossa lehvistö on niin tiheää, että valo tuskin pääsee sen lävitse, on leveä kivipenkki ja puutarhatuoleja. Siitä voi päättää, että tämä on jonkun rakennuksessa asujan lempipaikka. Sadan askelen päässä siitä on rakennus, joka tuskin näkyy tiheän puiston keskeltä. Tämä paikka on viisaasti valittu, sillä aurinko ei sinne paista ja se on viileä kaikkein kuumimpinakin päivinä; siellä linnut laulavat, ja paikka on loitolla talosta ja kadusta, siis asioista ja melusta.
Eräänä harvinaisen kuuman kevätpäivän iltana oli tällä penkillä kirja, päivänvarjo, työkori ja palttinanenäliina, jonka ompelus oli aloitettu. Ja portin luona silmät lautojen raosta tähystämässä seisoi nuori nainen katselemassa äsken mainitsemaamme autioon puutarhaan.
Melkein samalla hetkellä avautui tämän alueen portti hiljaa, ja siitä tuli nuori, pitkä, harteikas mies, jolla oli yllään karkeasta palttinasta tehty työtakki ja samettilakki, mutta jonka mustat ja hyvin hoidetut hiukset, viikset ja parta sotivat tätä halpaa pukua vastaan. Hän vilkaisi nopeasti ympärilleen nähdäkseen, vakoiliko kukaan häntä, pujahti portista, sulki sen jäljestään ja astui kiireesti ristikkoporttia kohden.
Nähdessään miehen, jota hän epäilemättä odotti, mutta jonka asu oli outo, nuori tyttö pelästyi ja peräytyi.
Mutta portin rakojen välistä oli nuori mies, joka niin kuin rakastavaiset ainakin oli tarkka huomaamaan, nähnyt valkoisen hameen ja sinisen vyön vilahtavan. Hän lähestyi laudoitusta ja painaen suunsa erääseen rakoon sanoi:
— Älkää pelätkö, Valentine, minä täällä olen.
Nuori tyttö lähestyi.
— Miksi tulitte niin myöhään tänään? Me syömme aivan kohta päivällistä, ja minun täytyi keksiä jos joitakin tekosyitä päästäkseni äitipuolestani, joka minua vaanii, kamarineidostani, joka minua vakoilee, ja veljestäni, joka minua kiusaa. Tulin tänne muka tekemään käsityötä, mutta se ei taida pitkään aikaan valmistua. Kun olette pyytänyt anteeksi viipymistänne, niin selittäkää, miksi olette valinnut tuon uuden valepuvun. En ollut teitä tuntea.
— Rakas Valentine, sanoi nuori mies, — te olette niin paljon korkeammalla minua, etten uskalla puhua rakkaudestani, ja kuitenkin joka kerta, kun teidät näen, minun täytyy sanoa, että jumaloin teitä. Minun täytyy puhua, että omien sanojeni kaiku hivelisi suloisesti sydäntäni silloin, kun en saa teitä nähdä. Nyt kiitän teitä nuhteistanne, ne kuuluvat suloisilta, sillä ne todistavat, että ajattelitte minua. Tahdoitte tietää, miksi viivyin ja miksi minulla on nämä pukimet. Kerron sen teille ja toivon, että annatte sen minulle anteeksi. Olen valinnut uuden toimen.
— Toimen…! Mitä sillä tarkoitatte, Maximilien? Ja olemmeko niin onnellisia, että teillä on varaa laskea leikkiä asioistamme.
— Jumala varjelkoon minua laskemasta leikkiä siitä, mikä on elämäni. Kun olin väsynyt juoksemaan pitkin kenttiä ja kiipeilemään muurien yli ja kun te vielä eilen pelotitte minua sillä, että isänne jonakin päivänä voi ottaa minut kiinni varkaana ja minä sillä tavoin häpäisisin koko armeijan kunniaa, olen nyt muuttunut ratsumestarista puutarhuriksi ja ottanut ylleni uuden toimeni mukaisen puvun.
— Kuinka ajattelematonta!
— Päinvastoin, viisain teko, minkä eläissäni olen tehnyt, sillä nyt olemme turvassa.
— Selittäkäähän tarkemmin.
— Menin tämän puutarhan omistajan luo. Sopimus edellisten vuokraajien kanssa oli loppunut, ja minä vuokrasin puutarhan. Nämä keittiökasvit ovat nyt minun, Valentine. Ei mikään estä nyt minua rakentamasta vajaa tähän puutarhaan ja elämästä muutaman askelen päässä teistä. En voi enää hillitä iloani ja onneani. Tiedättekö, kuinka paljon tällainen onni maksaa? Sitä tietysti ette tiedä. No niin, tämä onni, tämä autuus, tämä ilo maksaa minulle, arvatkaahan kuinka paljon?… Viisisataa frangia, joka on maksettava vuosineljänneksittäin. Huomaattehan, että tästä lähtien ei meidän tarvitse mitään pelätä. Olen täällä omalla alueellani, voin nostaa tikapuut muuria vastaan ja katsoa sen yli, ja tarvitsematta pelätä vartijan tulevan minua häiritsemään on minulla oikeus sanoa, että rakastan teitä, mikäli ei ylpeyttänne loukkaa se, että tunnustus tulee työpukuisen puutarhurin suusta.
Valentine huudahti ilosta. Mutta sitten hän äkkiä sanoi murheellisesti, aivan kuin synkkä pilvi olisi peittänyt auringon:
— Oi Maximilien, olemme nyt liiaksikin vapaita, onnemme kiusaa Jumalaa, me käytämme väärin vapauttamme, ja jonakin päivänä syöksymme turmioon.
— Kuinka voitte sanoa sellaista minulle, ystäväni, minulle, joka joka päivä olen teille todistanut, että ajatukseni ja tunteeni ovat teidän ajatustenne ja tunteittenne vallassa? Mikä teissä on herättänyt luottamuksen minuun? Kunniantuntoni, eikö niin? Kun sanoitte minulle, että epämääräinen vaisto varoitti teitä vaarasta, tarjouduin minä palvelemaan teitä pyytämättä muuta palkkaa kuin onnen saada palvella teitä. Olenko sanoin tai töin antanut teille aihetta katua sitä, että valitsitte minut kaikkien niiden joukosta, jotka olivat valmiit kuolemaan puolestanne? Sanoitte minulle olevanne kihloissa Franz d'Epinayn kanssa ja että isänne oli päättänyt tämän avioliiton. Se oli siis varma, koska kaikki, mitä Herra Villefort tahtoo, ehdottomasti tapahtuukin. No niin, olen pysynyt syrjässä ja odottanut, että kohtalo puuttuisi asiaan. Te rakastatte minua, säälitte minua, Valentine, ja olette sen minulle tunnustanutkin. Kiitos niistä suloisista sanoista, sanokaa ne uudelleen, ja kaikki huoleni haihtuvat.
— Juuri se onkin tehnyt teidät uskaliaammaksi, Maximilien, ja se tekee elämäni samalla niin suloiseksi ja onnettomaksi, että monesti kysyn itseltäni, kumpi on parempi, murheko, jonka äitipuoleni ankaruus ja velipuoleni liiallinen suosiminen saa aikaan, vai tämä onni, joka on vaaroja täynnä.
— Vaaroja! huudahti Maximilien. — Kuinka voitte lausua niin julman ja samalla väärän sanan! Oletteko koskaan nähnyt minua nöyrempää orjaa? Olette toisinaan sallinut minun lausua teille muutaman sanan, Valentine, mutta olette kieltänyt minua seuraamasta teitä. Olen noudattanut määräystänne. Siitä asti, kun tulin tähän puutarhaan, kun olen puhutellut teitä tämän portin läpi, kun olen näin lähellä teitä, sanokaa, olenko kertaakaan koettanut koskettaa hameenne lievettä portin läpi, olenko yrittänyt kiivetä muurin yli, vaikka se minulle, nuorelle ja voimakkaalle miehelle, olisi helppoa? En koskaan ole soimannut kylmäkiskoisuuttanne. Olen ollut sidottu sanaani aivan kuin entisajan ritari. Myöntäkää edes tämä.
— Se on totta, sanoi Valentine pistäen lautojen välistä hienot sormenpäänsä, joita Maximilien suuteli. — Se on totta, olette todellakin oikea ystävä. Mutta olette toiminut vain omaa etuanne silmällä pitäen, sillä sinä päivänä, jona orja tulee vaativaiseksi, hän menettää kaiken. Olette luvannut veljen ystävyyttä minulle, jota isä lyö laimin, äitipuoli vainoaa ja jolla ei ole muuta lohduttajaa kuin mykkä, liikkumaton vanhus. Hänen kätensä ei voi kättäni pusertaa, vain hänen silmänsä puhuvat minulle ja hänen sydämensä epäilemättä sykkii ainoastaan minua varten. Kuinka kohtalo onkaan ilkkunut tehdessään vihollisikseni ja vainoojikseni kaikki ne, jotka ovat minua voimakkaammat, ja antaessaan puolikuolleen miehen tuekseni! Oi Maximilien, sanon vielä kerran, että olen hyvin onneton ja että teette oikein rakastaessanne minua minun tähteni ettekä oman itsenne tähden.
— Valentine, sanoi nuori mies syvästi liikutettuna, — en voi sanoa rakastavani teitä, sillä rakastan myöskin sisartani ja lankoani, mutta tunteeni heitä kohtaan on tyyni ja rauhallinen eikä vähääkään muistuta sitä, mitä tunnen teitä kohtaan. Ajatellessani teitä vereni kiehuu, rintani nousee ja sydämeni pääsee valloilleen. Mutta tätä voimaa, tätä tulta, tätä yliluonnollista tarmoa käytän rakkauteni hallitsemiseen vain siihen asti, kunnes sanotte, että saan sitä käyttää teidän palvelemiseenne. Franz d'Epinayn sanotaan viipyvän vielä vuoden ajan poissa, ja kuinka monella tavalla voikaan sattuma meitä sinä aikana auttaa! Toivokaamme siis, toivominen on niin suloista ja armasta! Mutta te, Valentine, joka soimaatte itsekkyyttäni, mitä olette tänä aikana ollut minulle? Kaunis ja kylmä kuvapatsas. Puhutte minulle sulhasestanne Franz d'Epinaysta ja huokailette ajatellessanne, että jonakin päivänä voitte olla hänen omansa. Siinäkö kaikki, Valentine, mitä tunnette minua kohtaan? Pyhitän teille elämäni, annan teille sieluni, teille kuuluu sydämeni jokainen sykähdys, ja kun kokonaan olen omanne, kun itselleni tunnustan, että kuolen, jos teidät kadotan, niin te ette edes kauhistu ajatellessanne joutuvanne toisen omaksi! Oi Valentine, Valentine, jos olisin teidän sijassanne, jos olisin tuntenut, että minua rakastetaan niin kuin minä teitä rakastan, olisin sata kertaa jo pistänyt käteni ristikon raosta, puristanut Maximilien raukan kättä ja sanonut: "Olen teidän omanne tässä ja tulevassa elämässä!"
Valentine ei vastannut mitään, mutta nuori mies kuuli hänen huokaavan ja nyyhkyttävän.
Maximilienin mielessä tapahtui nopea muutos.
— Valentine, oi Valentine, huudahti hän, — unohtakaa sanani, jos niissä on ollut jotakin loukkaavaa!
— Ei, sanoi Valentine, — olette oikeassa. Mutta ettekö näe, että olen onneton ihminen, yksinäni melkein vieraassa talossa. Jo siitä asti, kun olin kymmenvuotias, ovat tahtoani joka hetki taivuttaneet rautaisen lujat luonteet, jotka ovat minua vainonneet. Kukaan ei näe mitä kärsin, enkä ole puhunut siitä muille kuin teille. Muiden nähden kaikki ovat minulle hyviä ja helliä, vaikka todellisuudessa ovatkin minulle vihamielisiä. Ihmiset sanovat: herra Villefort on niin ankara mies, että hän ei voi tytärtään kohtaan olla erityisen hellä, mutta tytär on onnekseen saanut äitipuolestaan uuden äidin. No niin, kaikki erehtyvät; isäni ei välitä minusta, äitipuoleni vihaa minua, ja tämä viha on sitäkin pelottavampi, kun se aina kätkeytyy hymyilyyn.
— Vihaa teitä, Valentine! Kuinka hän saattaa teitä vihata?
— Ystäväni, sanoi Valentine, — minun täytyy myöntää, että tämä hänen vihansa minua kohtaan johtuu melkein luonnollisesta tunteesta. Hän jumaloi poikaansa, veljeäni Edouardia.
— Entä sitten?
— Onhan outoa sekoittaa raha-asioita keskusteluihimme, mutta uskon, että hänen vihansa johtuu siitä. Hän ei ole rikas, mutta minä olen jo saanut äitini perinnön, ja se tulee herra ja rouva Saint-Méranin kuoltua melkein kahta vertaa suuremmaksi. Siksi pelkään, että hän kadehtii minua. Hyvä Jumala, jos lahjoittamalla hänelle puolet omaisuudestani olisin herra Villefort'in luona siinä asemassa kuin tytär on isänsä talossa, niin luovuttaisin sen heti paikalla hänelle.
— Valentine parka!
— Niin, olen kahleisiin sidottu, mutta samalla tunnen itseni niin heikoksi että nämä siteet sittenkin minua tukevat, enkä tohdi niitä katkaista. Isäni on sitä paitsi mies, jonka määräyksiä ei rankaisematta voi rikkoa. Hän on voimakas minun suhteeni, teidän suhteenne ja kuninkaankin suhteen, sillä häntä suojaa moitteeton menneisyys ja melkein loukkaamaton arvoasema. Oi Maximilien, vannotan teitä, älkää taistelko, sillä tässä taistelussa pelkään sekä teidän että itseni joutuvan tuhoon.
— Mutta, Valentine, miksi olette noin epätoivoissanne ja näette tulevaisuuden niin perin synkkänä?
— Oi ystäväni, siksi, että arvostelen sitä menneisyyden perusteella.
— Mutta ajatelkaahan, että vaikka en olekaan kyllin arvokas aviomieheksenne aateliston kannalta katsottuna, niin olen kuitenkin monella tavalla suhteissa siihen seurapiiriin, jossa te liikutte. Se aika on jo mennyt, jolloin Ranskassa oli kaksi Ranskaa. Kuningaskunnan aikaiset perheet ovat sulautuneet keisarikunnan aikaisiin. Peitsiaatelisto on liittynyt kanuunaylhäisöön. Minä kuulun tähän jälkimmäiseen. Minulla on hyvä tulevaisuus armeijassa, omaisuuteni on pienehkö mutta varma. Isäni muistoa kunnioitetaan kotiseudullamme ja häntä pidetään rehellisimpänä kauppiaana, mitä on koskaan ollut. Sanoin kotiseudullamme, Valentine, sillä te olette melkein marseillelainen.
— Älkää puhuko minulle Marseillesta, Maximilien; se tuo mieleeni äitini, enkelin, joka kuoli kaikkien kaipaamana ja joka lyhyen elonsa aikana suojasi lastaan. Ehkä hän vieläkin suojaa minua ikuisesta asunnostaan taivaasta. Oi, jos äitiraukkani vielä eläisi, ei minun tarvitsisi mitään pelätä. Kertoisin hänelle, että rakastan teitä, ja hän kyllä meitä suojelisi.
— Oi Valentine, sanoi Maximilien, — jos hän eläisi, ehkä en silloin teitä tuntisikaan, sillä sanoittehan, että silloin olisitte onnellinen, ja onnellinen Valentine tuskin katsahtaisi minuun muuten kuin halveksien.
— Ystäväni, huudahti Valentine, — nyt te vuorostanne arvostelette minua väärin… Mutta sanokaahan…
— Mitä minun pitäisi sanoa? kysyi Maximilien nähdessään nuoren tytön arkailevan.
— Sanokaahan, jatkoi nuori tyttö, — eikö ennen muinoin Marseillessa ollut teidän isänne ja minun isäni välillä joitakin riitaisuuksia?
— Ei minun tietääkseni, vastasi Maximilien, — ellei sen vuoksi, että isänne oli Bourbonien innokas puoltaja ja minun isäni keisarin puoluelainen. En usko, että heidän välillään mitään muuta epäsopua oli. Mutta miksi tätä kysytte, Valentine?
— Kerron sen teille, sanoi nuori tyttö, — sillä teidän pitää saada tietää kaikki. Se tapahtui sinä päivänä, jolloin teidän nimittämisenne kunnialegioonan ritariksi oli sanomalehdessä. Olimme kaikki isoisäni, herra Noirtier'n luona ja läsnä oli myöskin herra Danglars, tiedättehän, tuo pankkiiri, jonka hevoset äskettäin olivat surmata äitini ja veljeni. Luin ääneen sanomalehteä isoisälleni, herrojen keskustellessa neiti Danglars'in avioliitosta. Kun tulin siihen kohtaan, jossa teistä mainittiin ja jonka jo tiesin, sillä edellisenä aamuna olitte maininnut minulle tuon iloisen uutisen, — kun siis tulin siihen kohtaan, olin hyvin onnellinen … mutta samalla pelkäsin lausua ääneen teidän nimeänne, ja olisinkin jättänyt nimenne lukematta, ellei sitä olisi voitu käsittää väärin; rohkaisin siis mieleni ja luin.
— Rakas Valentine?
— No niin, heti kun mainitsin nimenne, käänsi isäni päänsä minuun. Olin niin varma siitä (huomaattehan kuinka typerä olen!), että nimenne mainitseminen vaikuttaisi aivan kuin salaman isku kaikkiin, ja olinkin näkevinäni isäni vavahtavan ja (siinä ainakin varmasti erehdyin) herra Danglars'inkin. "Morrel", sanoi isäni, "odottakaahan!" (Hän rypisti silmäkulmiaan.) "Onkohan hän noita Marseillen Morreleja, noita vimmattuja bonapartisteja, jotka vuonna 1815 tuottivat meille niin paljon huolta?" — "On", sanoi herra Danglars. "Luulen, että hän on entisen laivanvarustajan poika."
— Todellako! sanoi Maximilien. — Entä mitä isänne siihen vastasi?Kertokaahan, Valentine!
— Jotain niin kauheaa, etten tohdi sitä teille sanoa.
— Sanokaa se kuitenkin, kehotti Maximilien hymyillen.
— "Heidän keisarinsa", sanoi hän, "osasi panna nuo intoilijat oikealle paikalleen. Hän sanoi heitä kanuunanruoaksi, ja nimi sopiikin heille. Ilokseni huomaan, että uusi hallitus noudattaa samaa terveellistä järjestelmää. Vaikka hallitus pitäisi vain tämän tähden Algeriaa hallussaan, niin se olisi viisas teko, vaikkakin se tulee meille maksamaan liian paljon."
— Tuo on todella jokseenkin raakaa politiikkaa, sanoi Maximilien. — Mutta älkää, rakas ystävä, punastuko herra Villefort'in puheita. Kunnon isäni ei siinä suhteessa ollut hiukkaakaan parempi, ja hän sanoi usein: "Miksi ei keisari, joka saa niin paljon hyvää aikaan, muodosta rykmenttiä tuomareista ja asianajajista ja lähetä sitä aina ensimmäisenä tuleen?" Näettehän, rakas ystävä, että puolueet vetävät toisilleen vertoja ajatusten lempeydessä. Mutta mitä herra Danglars sanoi kuullessaan nämä kuninkaallisen prokuraattorin sanat?
— Hän alkoi nauraa tuota pilkallista nauruaan, joka aina on mielestäni tuntunut petomaiselta. Heti sen jälkeen he nousivat ja poistuivat. Mutta silloin näin, että isoisäni oli tavattoman kuohuksissaan. Minun täytyy selittää, Maximilien, että minä yksinäni huomaan, milloin hän on kuohuksissaan, ja minä luulen, että keskustelu, joka tapahtui hänen kuultensa — sillä isoisä raukkaa ei enää oteta lainkaan huomioon — oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Olihan puhuttu pahaa hänen keisaristaan, ja hänhän on kaikesta päättäen ollut kiivas keisarin kannattaja.
— Hän olikin keisarikunnan aikana kuuluisa, sanoi Maximilien. — Hän oli senaattori, ja tiedätte ehkä, että hän otti osaa kaikkiin niihin salaliittoihin, joita kuningaskunnan aikana tehtiin.
— Olen kuullut toisinaan kuiskattavan, että isoisä olisi bonapartisti, isä kuningasmielinen. Mutta minkä minä sille voin?… Käännyin siis hänen puoleensa. Hän loi katseen sanomalehteen. "Mikä teidän on?" kysyin minä. "Oletteko tyytyväinen?" Hän nyökkäsi vastaukseksi. — "Siihenkö, mitä isä sanoi?" kysyin minä. — Hän pudisti päätään. — "Siihenkö, mitä herra Danglars sanoi?" — Hän pudisti uudelleen päätään. — "Siis siihen, että herra Morrel", en tohtinut sanoa Maximilien, "on nimitetty kunnialegioonan upseeriksi?" — Hän nyökkäsi. Voitteko uskoa: hän oli siis tyytyväinen siihen, että te, jota hän ei tunnekaan, tulitte nimitetyksi kunnialegioonan upseeriksi. Tämä on varmaankin järjetöntä minun puoleltani, sillä sanotaan, että hän tulee uudelleen lapseksi. Mutta rakastan häntä entistä enemmän tuon nyökkäämisen vuoksi.
— Kummallista, sanoi Maximilien. — Isänne siis vihaa minua, jota vastoin isoisänne… Puolueiden viha ja rakkaus on kummallista!
— Vaiti! huudahti äkkiä Valentine. — Piiloutukaa, paetkaa, joku tulee!
Maximilien tarttui heti lapioonsa ja alkoi kiivaasti kääntää maata.
— Neiti! Neiti! huusi ääni puiden takaa. — Rouva Villefort etsii teitä kaikkialta. Salongissa on vieras.
— Vieras, sanoi Valentine levottomana. — Kuka on tullut vieraisiin?
— Joku ylhäinen herra, prinssi, en tiedä, kreivi Monte-Cristo.
— Minä tulen, sanoi Valentine äänekkäästi.
Mies ristikon toisella puolella vavahti, sillä hän tiesi, että sen päivän kohtaaminen oli nyt lopussa.
— Mitenkä kreivi Monte-Cristo tuntee herra Villefort'in, miettiMaximilien nojaten lapioonsa.
52. Myrkkyoppi
Kreivi Monte-Cristo tuli todellakin rouva Villefort'in luo vastatakseen siten kuninkaallisen prokuraattorin vierailuun, ja hänen nimensä oli pannut koko talon ylösalaisin.
Rouva Villefort oli parhaillaan salongissa ja lähetti heti noutamaan poikaansa, jotta tämä vielä kerran kiittäisi kreiviä. Edouard, joka kahden päivän ajan oli taukoamatta kuullut puhuttavan tästä merkillisestä miehestä, riensi saapuville. Hän ei tehnyt sitä suinkaan totellakseen äitiään tai kiittääkseen kreiviä, vaan uteliaisuudesta ja hankkiakseen itselleen tilaisuuden lausua sutkauksia, jotka kuullessaan hänen äitinsä tavallisesti sanoi: "Voi tuota pahaa lasta; mutta täytyyhän hänelle antaa anteeksi, sillä hän on niin kovin sukkela!"
Kun ensimmäiset kohteliaisuudet oli lausuttu, kysyi kreivi, miten herraVillefort voi.
— Puolisoni on kanslerin luona päivällisellä, vastasi nuori rouva. — Hän läksi aivan äsken, ja olen varma siitä, että hän on hyvin pahoillaan kuullessaan, ettei ole saanut nauttia seurastanne.
Kaksi vierasta oli salongissa ennen kreivin tuloa, ja nämä poistuivat viivyttyään niin kauan kuin kohteliaisuus ja uteliaisuus sallivat.
— Mitä sisaresi Valentine tekee? sanoi rouva Villefort Edouardille. —Pyydä häntä tulemaan tänne, että saan esitellä hänet herra kreiville.
— Onko teillä tytär? kysyi kreivi. — Hän on siinä tapauksessa varmaankin lapsi?
— Hän on herra Villefort'in tytär, sanoi nuori rouva. — Hän on mieheni ensimmäisen puolison tytär, täysikasvuinen kaunis tyttö.
— Mutta alakuloinen, keskeytti Edouard, joka nyki sulkia hattunsa töyhdöksi ison papukaijan pyrstöstä linnun kirkuessa tuskasta.
Rouva Villefort sanoi vain:
— Ole hiljaa, Edouard!
Sitten hän jatkoi:
— Lapsi on tavallaan oikeassa ja toistaa vain minun puheitani. Se on minulle todellakin suuri suru. Vaikka teemme kaiken voitavamme huvittaaksemme neiti Villefort'ia, niin hän on alakuloinen ja vaitelias, eikä se suinkaan ole hänen kauneudelleen edullista. Mutta häntä ei kuulu, Edouard; menehän katsomaan, mikä siihen on syynä.
— Siksi, että häntä etsitään sieltä, missä hän ei ole.
— Mistä häntä siis etsitään?
— Isoisä Noirtier'n luota.
— Eikö hän siis ole siellä?
— Ei, ei, ei, ei, ei, ei, hän ei siellä ole, lauloi Edouard.
— Missä hän on? Jos sen tiedät, niin sano.
— Hän on ison kastanjapuun alla, jatkoi paha poika ja syötti äitinsä kiellosta huolimatta eläviä kärpäsiä papukaijalle, joka suuresti näytti nauttivan näistä herkuista.
Rouva Villefort ojensi kätensä soittokelloa kohden kutsuakseen kamarineitinsä ja ilmoittaakseen hänelle, mistä Valentinea on etsittävä, kun tämä samassa astui sisään. Hän näytti todellakin alakuloiselta, ja jos tarkkaan olisi katsonut, niin olisi hänen silmissään nähnyt kyynelten jäljet.
Olemme lukijalle esitelleet Valentinen, mutta kertomuksen vauhdin tähden emme ole antaneet varsinaista kuvaa hänestä. Hän oli solakka, kahdeksantoistavuotias tyttö, jolla oli tummanruskea tukka, tummansiniset silmät ja äitinsä arvokas käynti, kapeat, valkoiset kädet, helmiäishohtoinen kaula, marmorinväriset, heikosti punertavat posket saivat hänet muistuttamaan kauniita englantilaisia naisia, joita on verrattu vedenkalvossa kuvaansa etsiviin joutseniin.
Hän astui siis sisään ja nähdessään äitinsä luona vieraan, josta oli jo paljon kuullut puhuttavan, hän kumarsi hiukkaakaan teeskentelemättä, luomatta silmiään alas, niin sirosti, että hän herätti entistä enemmän kreivin huomiota.
Tämä nousi.
— Neiti Villefort, tytärpuoleni, sanoi rouva Villefort kumartuen sohvalla istuessaan eteenpäin ja viitaten kädellään kreiville tytärtään.
— Ja herra kreivi Monte-Cristo, Kiinan kuningas ja Kotshinkiinan keisari, sanoi poika luoden sisareensa ilkimielisen katseen.
Tällä kertaa rouva Villefort kalpeni ja oli suuttumaisillaan tuohon perheen ruttoon, jonka nimi oli Edouard. Mutta kreivi hymyili ja näytti mielihyvällä katselevan lasta, minkä johdosta äiti entistä enemmän ihastui ja innostui.
— Mutta armollinen rouva, sanoi kreivi jatkaen keskustelua ja katsahtaen vuoroin rouva Villefort'iin ja Valentineen, — eikö minulla ole jo aikaisemmin ollut kunnia tavata teidät jossakin, teidät ja armollinen neiti? Muistuttelin sitä jo ennen mieleeni. Ja kun neiti äsken astui sisään, kirkastui muistikuva yhä,
— Se ei ole mahdollista. Neiti Villefort ei pidä seuraelämästä, ja me liikumme harvoin ulkona, sanoi nuori rouva.
— En olekaan nähnyt seurapiirin keskellä teitä, armollista neitiä ja tuota hurmaavaa pilkkakirvestä. Pariisin seuraelämä on minulle outo, sillä minulla on kai jo ollut kunnia mainita teille, että olen Pariisissa ollut vasta muutaman päivän. Ei, sallikaahan minun muistella … odottakaahan…
Kreivi laski kätensä otsalleen aivan kuin kootakseen kaikki muistonsa:
— Ei, se on tapahtunut muualla … en muista missä … mutta siihen liittyy kirkas päivänpaiste ja kirkkojuhla… Neidillä oli kädessään kukkia, poika ajoi takaa kaunista riikinkukkoa puutarhassa, ja te, armollinen rouva, istuitte lehtimajassa… Auttakaahan muistiani. Eivätkö nämä seikat tuo mitään mieleenne?
— Eivät laisinkaan, vastasi rouva Villefort. — Ja minusta tuntuu, että jos olisin teidät kohdannut tätä ennen, olisi kuvanne jäänyt mieleeni.
— Herra kreivi on ehkä nähnyt meidät Italiassa, sanoi Valentine arasti.
— Se on totta, Italiassa … se on mahdollista, sanoi Monte-Cristo. —Neiti on siis ollut Italiassa?
— Olimme molemmat siellä kaksi vuotta sitten. Lääkärit pelkäsivät keuhkojeni puolesta ja määräsivät minut oleskelemaan Napolissa. Matkustimme Bolognan, Perugian ja Rooman kautta.
— Sehän on totta, huudahti Monte-Cristo, aivan kuin tämä yksi ainoa huomautus olisi riittänyt kirkastamaan hänen muistoaan. — Perugiassa, pyhän ruumiin juhlan aikaan postihotellissa, siellä minulla oli kunnia nähdä teidät.
— Muistan erinomaisen hyvin Perugian, postihotellin ja juhlan, sanoi rouva Villefort. — Mutta vaikka kuinka ajatuksiani pinnistäisin, en häpeäkseni voi muistaa tavanneeni teitä siellä.
— Kummallista kyllä en minäkään muista, sanoi Valentine katsoen kauniilla silmillään Monte-Cristoon.
— Mutta minä muistan, sanoi Edouard.
— Minä autan muistianne, sanoi kreivi. — Päivä oli ollut helteinen, odotitte hevosia, jotka eivät juhlan tähden saapuneetkaan. Neiti katosi puistoon, poikanne juoksi linnun jäljestä.
— Minä sain sen kiinni, sanoi Edouard. — Muistathan, että repäisin kolme sulkaa sen pyrstöstä.
— Te, armollinen rouva, jäitte viiniköynnösmajaan. Ettekö enää muista, että kun neiti Villefort oli lähtenyt ja poikanne oli loitolla, te keskustelitte jokseenkin kauan erään henkilön kanssa?
— Muistan kyllä, sanoi nuori nainen punastuen, — muistan keskustelleeni erään miehen kanssa, jolla oli pitkä viitta yllään … luulin häntä lääkäriksi.
— Juuri niin, armollinen rouva. Tuo mies olin minä. Olin kaksi viikkoa asunut samassa hotellissa, olin parantanut palvelijani kuumeesta ja hotellin isännän keltataudista, minkä vuoksi minua pidettiin etevänä lääkärinä. Me keskustelimme monesta asiasta, Perugiasta, Rafaelista, tavoista, puvuista ja tuosta kuuluisasta aqua tofanasta. Olitte kuullut, että jotkut ihmiset Perugiassa tunsivat sen valmistamisen salaisuuden,
— Se on totta, sanoi rouva Villefort vilkkaasti mutta samalla hiukan levottomasti, — muistan varsin hyvin keskustelumme.
— En muista enää kaikkia yksityiskohtia, jatkoi kreivi aivan rauhallisesti, — mutta sen muistan, että erehdyitte minun suhteeni niin kuin kaikki muutkin ja puhelitte kanssani neiti Villefort'in taudista.
— Mutta, hyvä herra, olittehan te todellakin lääkäri, sanoi rouvaVillefort, — koska olitte parantanut sairaita.
— Molière tai Beaumarchais voisivat vastata teille, armollinen rouva, että juuri siksi, etten ollut lääkäri, en parantanut sairaitani, vaan sairaani parantuivat itsestään. Sen vain voin teille tunnustaa, että olen tutkinut jokseenkin paljon kemiaa ja luonnontieteitä, mutta ainoastaan tieteenharrastuksesta … ymmärrättehän.
Samassa kello löi kuusi.
— Kello on kuusi, sanoi rouva Villefort huomattavan levottomasti. — Valentine, etkö mene katsomaan, onko isoisä valmis syömään päivällistään?
Valentine nousi, kumarsi kreiville ja poistui sanaakaan sanomatta.
— Hyvä Jumala, minunko tähteni lähetätte neiti Villefort'in pois? sanoi kreivi Valentinen mentyä.
— En suinkaan, vastasi rouva Villefort viekkaasti, — mutta tähän aikaan annamme herra Noirtier'lle sen aterian, jonka avulla hän pysyy elossa. Tiedätte kai, kuinka kurjassa tilassa mieheni isä on?
— Tiedän, herra Villefort on siitä minulle kertonut. Hän on saanut halvauksen.
— Niin on. Vanhus raukka ei laisinkaan voi liikkua, vain sielu elää tuossa ihmishahmossa, ja sekin on heikko ja vaivainen ja voi minä hetkenä tahansa sammua kuin lamppu. Mutta anteeksi, alan kertoa teille perhesurujamme ja keskeytin teidät juuri sinä hetkenä, kun sanoitte olevanne taitava kemisti.
— Sitä en sanonut, vastasi kreivi hymyillen. — Päinvastoin. Mutta kun olen päättänyt elää suurimman osan ikääni itämailla, niin olen tahtonut seurata kuningas Mithridateen esimerkkiä.
—Mithridates, rex Ponticus, sanoi Edouard leikellen kuvia eräästä isosta albumista. — Sehän on se, joka söi joka aamu aterian päättäjäisiksi kupillisen myrkkyä.
— Edouard, paha poika! huudahti rouva Villefort siepaten silvotun kirjan Edouardin käsistä. — Sinä olet sietämätön, häiritset meitä. Mene sisaresi Valentinen luo isoisäsi Noirtier'n huoneeseen.
— Kirja…, sanoi Edouard.
— Mitä, kirjako?
— Niin, minä tahdon kirjan…
— Miksi leikkasit kuvat irti?
— Siksi, että se huvitti minua.
— Mene pois, mene!
— Minä en mene, ellen saa kirjaa, sanoi lapsi, asettui isoon nojatuoliin istumaan eikä tapansa mukaan antanut vähääkään periksi.
— Tuossa on, ja jätä meidät rauhaan, sanoi rouva Villefort.
Ja hän antoi kirjan Edouardille ja vei hänet pois.
Kreivi seurasi katseillaan rouva Villefort'ia.
— Saammepahan nähdä, sulkeeko hän oven, mutisi hän.
Rouva Villefort sulki oven poikansa jälkeen hyvin huolellisesti. Kreivi ei ollut sitä huomaavinaan.
Sitten, luotuaan vielä katseen ympärilleen, nuori nainen tuli istumaan sohvaansa.
— Sallikaa minun huomauttaa, sanoi kreivi hyväntahtoisesti, niin kuin hän saattoi toisinaan puhua, — sallikaa minun huomauttaa, että kohtelette tuota suloista pilkkakirvestä aivan liian ankarasti.
— Se on välttämätöntä, sanoi rouva Villefort varmasti niin kuin äiti ainakin.
— Hän toisti vain mitä Cornelius Nepos lausuu Mithridateesta, sanoi kreivi, — ja keskeytitte hänet juuri silloin, kun hän olisi voinut todistaa opettajansa etevyyden puolesta ja näyttää olevansa ikäisekseen hyvin kehittynyt.
— Totta on, vastasi äiti mielissään kiitoksista, — että hänellä on hyvin hyvä pää ja hän oppii helposti mitä vain tahtoo. Hänellä on kuitenkin eräs vika, hän on nimittäin hyvin itsepäinen. Mutta mitä hänen puheisiinsa tulee, niin uskotteko, herra kreivi, että kuningas Mithridates todellakin käytti tuollaisia varokeinoja ja että siitä on hyötyä?
— Ehdottomasti. Olen itse käyttänyt samaa keinoa ja olen välttänyt myrkkykuoleman Napolissa, Palermossa ja Smyrnassa, siis kolmessa eri tapauksessa, jolloin ilman tätä varokeinoa olisin kuollut.
— Ja keino siis onnistui?
— Täydellisesti.
— Niin, muistan teidän kertoneen samaa jo Perugiassa.
— Todellakin! sanoi kreivi teeskennellen hämmästystä. — Sitä en muista laisinkaan.
— Kysyin teiltä, vaikuttavatko myrkyt yhtä nopeasti ja yhtä voimakkaasti Pohjois-Ranskassa syntyneisiin, ja te vastasitte, että Pohjois-Ranskan kylmät ja tasaiset luonteet eivät ole yhtä vastaanottavaisia kuin etelän kuumat ja kiihkeät.
— Se on totta, sanoi Monte-Cristo. — Olen nähnyt venäläisten juovan sellaisia määriä myrkkyä, että napolilainen ja arabialainen olisi niistä heti kuollut.
— Uskotte siis, että ihminen on paremmassa turvassa täällä kuin itämailla ja että meidän sumuisessa ja sateisessa ilmanalassamme voi helpommin tottua yhä suurempiin myrkkyannoksiin kuin lämpimämmissä maissa?
— Varmasti, mutta tietenkin sillä rajoituksella, että ihminen silloin on suojattu ainoastaan sitä myrkkyä vastaan, johon hän on totuttautunut.
— Sen ymmärrän. Ja miten te totuttautuisitte tai oikeammin totuttauduitte?
— Keino on helppo. Ajatelkaahan, että jo edeltäpäin tietäisitte, mitä myrkkyä aiotaan teille antaa … otaksukaa, että tuo myrkky on esimerkiksi … strykniiniä…
— Strykniiniä saadaan eräästä kasvista, jonka nimi on Brucea ferruginea, jos oikein muistan, sanoi rouva Villefort.
— Niin saadaan, vastasi Monte-Cristo. — Huomaan, että minun ei tarvitse teille paljoakaan opettaa. Tämähän on ihailtavaa, tuollaiset tiedot eivät naisissa ole tavallisia.
— Tunnustan aivan suoraan, sanoi rouva Villefort, — että olen kovin kiinnostunut salaisiin tieteisiin. Ne vaikuttavat yhtä voimakkaasti mielikuvitukseeni kuin runouskin ja supistuvat numeroihin aivan kuin algebralliset yhtälöt. Mutta jatkakaahan. Asia on hyvin mielenkiintoinen.
— No niin, jatkoi Monte-Cristo, — otaksukaa siis, että tuo myrkky on strykniiniä ja että otatte sitä ensimmäisenä päivänä milligramman, toisena kaksi, ja siten kymmenen päivän päästä senttigramman. Kahdenkymmenen päivän päästä olette nostanut annoksen kolmeen senttigrammaan. Voitte nauttia sen huoletta, mutta sellaiselle, joka ei ole ryhtynyt samoihin varokeinoihin kuin te, annos olisi jo hyvin vaarallinen. No niin, kun kuukauden päästä joisitte samasta astiasta vettä kuin joku toinen, niin tämä toinen kuolisi ja te tuntisitte ainoastaan hiukan pahoinvointia, jos veteen nimittäin on sekoitettu myrkkyä.