— Olen monta kertaa lukenut tuon kertomuksen Mithridateesta, sanoi rouva Villefort mietteisiinsä vaipuneena, — mutta olen pitänyt sitä taruna.
— Ei, poikkeuksena monista historian kertomuksista on tämä tosi. Mutta, hyvä rouva, tiedustelunne ei johdu mistään äkillisestä mielijohteesta, sillä kolme vuotta sitten teitte minulle samat kysymykset, ja silloinkin sanoitte, että mielessänne oli tämä kertomus Mithridateesta.
— Se on totta, jo nuorena olen mieluimmin tutkinut kasvioppia ja kivennäisoppia. Ja kun sittemmin sain tietää, että tällaisten aineiden käyttäminen selitti itämaiden kansojen ja yksilöiden koko elämän, aivan samoin kuin kukat selittävät rakastuneitten ajatukset, niin surin sitä, etten ollut mies. Olisin tahtonut olla uusi Flamel, Fontana tai Cabanis.
— Sitäkin suuremmalla syyllä, sanoi Monte-Cristo, — kun itämaalaiset eivät tyytyneet käyttämään näitä keinoja ainoastaan suojakseen, vaan aseekseenkin. Tiede tulee heidän käsissään hyökkäysaseeksi vihollisia vastaan. Käyttämällä oopiumia, belladonnaa, strykniiniä, villikaalia ja sudenmarjaa he voivat nukuttaa sen, joka aikoi heidät surmata. Jokainen egyptiläinen, turkkilainen tai kreikkalainen nainen, joita täällä sanotte noita-akoiksi, tuntee kemiaa niin paljon, että lääkäri siitä hämmästyy, ja sielutiedettä niin paljon, että rippi-isä voisi kauhistua.
— Todellakin, sanoi rouva Villefort, ja hänen silmänsä kiiluivat omituisesti.
— Niin, jatkoi Monte-Cristo, — itämaiset salaiset draamat selviävät ja loppuvat sen mukaan, mitä kasvia on käytetty herättämään rakkautta tai tuottamaan kuolemaa. Heillä on juomia, jotka avaavat taivaan, ja toisia, jotka vaivuttavat ihmisen helvettiin. Näissä on yhtä paljon eri vivahduksia kuin ihmisen sielullisessa ja moraalisessa elämässä. Sanon suoraan, että kemia osaa erinomaisesti valmistaa ne keinot, joilla ihminen saavuttaa rakkautensa tai kostonsa.
— Mutta, sanoi rouva Villefort, — nuo itämaiset seurapiirit, joiden keskessä olette viettänyt osan elämäänne, ovat siis yhtä merkillisiä kuin ne sadutkin, jotka sieltä tulevat tänne? Ihminen voidaan siis rankaisematta poistaa elämästä? Sulttaanit ja visiirit, jotka muodostavat näissä maissa sen, mitä Ranskassa sanotaan hallitukseksi, ovat siis Harun-al-Rashideja ja Giaffareja ja antavat anteeksi myrkyttäjälle, jopa tekevät hänet pääministerikseenkin, jos teko on ollut nerokas, ja kirjoituttavat kertomuksen kultakirjaimilla muistiin lukeakseen sitä joutohetkinään huvikseen?
— Ei, armollinen rouva, niin erikoisia oloja ei enää ole itämaillakaan. Sielläkin on omat poliisinsa, tutkintotuomarinsa, kuninkaalliset prokuraattorinsa ja erikoistutkijansa. Siellä hirtetään, mestataan ja seivästetään rikollisia hyvin usein, mutta nämä ovat taitavia ja osaavat usein eksyttää tutkijoita. Kun Ranskassa jonkun tyhmeliinin valtaa koston- ja perimisenhimon paholainen ja hän haluaa syrjäyttää vihollisen tai surmata rikkaan sukulaisen, niin hän menee rohdoskauppiaan luo, käyttää väärää nimeä — ja tulee näin helpommin ilmi kuin jos olisi käyttänyt omaansa — ja ostaa viisi tai kuusi grammaa arsenikkia, muka tappaakseen hiiriä ja rottia. Toisinaan hän menee samassa asiassa viiteen kuuteen eri paikkaan, hänet nähdään siis samoissa puuhissa monessa eri paikassa ja hänet tunnetaan viisi kuusi kertaa selvemmin. Kun hän sitten on saanut myrkyn, niin hän antaa viholliselleen tai sukulaiselleen niin suuren annoksen, että siitä kuolisi mammuttikin tai mastodontti, ja sen nautittuaan uhri alkaa päästää sellaisia valitushuutoja, että koko kaupunginosa ne kuulee. Silloin saapuu joukko poliiseja, lähetetään noutamaan lääkäriä, joka avaa uhrin vatsan ja löytää sieltä lusikallisittain arsenikkia. Seuraavana päivänä sadat sanomalehdet kertovat uhrista ja myrkystä. Samana iltana rohdoskauppias tai rohdoskauppiaat tulevat ilmoittamaan: "Minä myin arsenikin tälle herralle." Typerä rikollinen joutuu kiinni, pannaan vankilaan, joutuu kuulusteltavaksi, huomataan syylliseksi, tuomitaan ja teloitetaan. Jos hän on ylhäinen nainen, niin hän joutuu elinajakseen vankilaan. Sillä tavoin pohjoismaalaiset kemiaa ymmärtävät.
— Minkä sille voi, sanoi nuori nainen nauraen, — kukin tekee parhaansa mukaan. Ei jokaisen hallussa ole Medici- ja Borgia-suvun myrkkyjä.
— Sallitteko minun nyt selittää, mikä aiheuttaa kaikki nämä tyhmyydet? sanoi kreivi kohauttaen olkapäitään. — Näyttämöillämme, sen mukaan mitä olen voinut päätellä lukemalla näytelmiä, ihmiset nauttivat pullollisen myrkkyä tai purevat sormuksen kantaa ja kaatuvat kuolleina maahan. Viisi minuuttia sen jälkeen laskeutuu väliverho, ja yleisö poistuu. Ei koskaan näe, mitkä ovat murhan seuraukset, ei nähdä poliiseja, ei vangitsijoita, ja monet luulevat siksi, että tavallisessa elämässä tapahtuu samoin kuin näyttämöllä. Mutta menkäähän hiukan Ranskan ulkopuolelle, Aleppoon, Kairoon tai vaikkapa ainoastaan Roomaan tai Napoliin, niin näette kadulla kulkevan reippaita ja punaposkisia miehiä, joista ontuva paholainen, jos hän suojaisi teitä viitallaan, voisi sanoa: "Tuo mies sai kolme kuukautta sitten myrkkyä, ja kuukauden päästä hän on kuollut!"
— Mutta, sanoi rouva Villefort, — he ovat siis löytäneet tuon aqua tofanan salaisuuden, josta puhelimme Perugiassa.
— Eihän ihmisten keskuudessa mitään katoa! Taiteet muuttavat kotiseutuaan ja kiertävät maailmaa; asiat muuttavat nimeä, siinä kaikki. Jokainen myrkky vaikuttaa erikoisesti johonkin elimeen, toinen vatsaan, toinen aivoihin, toinen taas suolistoon. Myrkky saa ehkä aikaan yskän, yskä rintataudin ja jonkin muun taudin, joka on mainittu tieteen luettelossa, mutta joka ei estä sitä olemasta tappava ja tulemasta tappavaksi niiden lääkkeiden vaikutuksesta, joita taitamattomat lääkärit käyttävät, he kun tavallisesti ovat hyvin huonoja kemistejä. Siten voidaan mies surmata kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, eikä oikeuslaitoksella ole mitään sanottavaa. Eräs ystäväni, kuuluisa apotti Adelmonte Taorminassa Sisiliassa, mies, joka oli tutkinut näitä eri kansojen keskuudessa esiintyviä ilmiöitä, on kertonut minulle paljon tästä.
— Se on kamalaa, mutta se on ihmeellistä, sanoi nuori nainen, joka oli kuunnellut aivan liikkumattomana. — Myönnän, että olen pitänyt noita juttuja keskiajan keksintöinä.
— Semmoisia ne ehkä ovat alkujaan, mutta ovat aikojen kuluessa tulleet täydellisemmiksi. Mitä muuta varten olisivat olemassa aika, kehotukset, kunniamerkit, ristit, palkinnot, ellei sitä varten, että yhteiskunta tulisi yhä täydellisemmäksi? Mutta ihminen ei ole täydellinen ennen kuin vasta silloin, kun hän osaa luoda ja hävittää samalla tavoin kuin Jumalakin. Hän osaa jo hävittää, puolet on siis jo saavutettu.
Mutta rouva Villefort palasi entiseen puheenaiheeseen.
— Ovatko siis teidän mielestänne ne myrkyt, joita käyttivät Borgiat,Medicit, Renét, Ruggierit, ja myöhemmin ehkä paroni Trenk…
— Ne olivat vain tieteen korkein tulos, ei muuta, vastasi kreivi. — Luuletteko, että oppinut sillä tavoin kohdistaa voimansa uhriinsa? Ei suinkaan. Ei, hän rakastaa monimutkaisia selkkauksia, voimannäytteitä, mielikuvitusta, jos niin voi sanoa. Apotti Adelmonte, jonka äsken mainitsin, oli tässä suhteessa tehnyt suorastaan ihmeellisiä kokeita.
— Todellakin!
— Niin, kerron teille vain yhden. Hänellä oli hyvin kaunis puutarha, jossa kasvoi vihanneksia, kukkia ja hedelmiä. Näiden vihannesten joukosta hän valitsi kaikkein viattomimman, kaalin. Kolmen päivän ajan hän kasteli tätä kaalia arsenikkiliuoksella. Kolmantena päivänä kaali alkoi käydä keltaiseksi ja kuihtua, silloin se oli otettava maasta. Kaikkien muiden mielestä se oli täysin kehittynyt kaali, joka näytti aivan viattomalta, mutta apotti tiesi, että se oli myrkyllinen. Hän vei kaalin asuntoonsa, otti kaniinin — apotti Adelmontella oli kokoelma kaniineja, kissoja ja marsuja, ja se oli yhtä suuri kuin hänen kukka- ja hedelmävarastonsakin —, apotti otti siis kaniinin ja syötti sille kaalin lehden; kaniini kuoli. Mikä tutkintotuomari uskaltaisi tämän johdosta jotakin huomauttaa, ja kuka kuninkaallinen prokuraattori on koskaan nostanut syytettä Magendieta tai Flourensia vastaan niiden kaniinien, kissojen ja marsujen tähden, jotka he ovat tappaneet? Ei kukaan. Kaniini on siis kuollut oikeuslaitoksen siitä vähääkään välittämättä. Adelmonte antaa keittäjättärensä ottaa kaniinin sisälmykset pois ja heittää ne tunkiolle. Tällä tunkiolla on kana, joka nokkii näitä sisälmyksiä ja kuolee seuraavana päivänä vuorostaan. Juuri kun se on kuolinkamppailussaan, lentää haukka ohitse — Adelmonten kotimaassa on paljon haaskahaukkoja, — vie sen kalliolle ja syö sen. Kolme päivää myöhemmin haukka, joka tämän aterian jälkeen on voinut pahoin, tuntee ilmassa päätään huimaavan ja putoaa kalalammikkoonne. Hauki ja ankerias ovat ahneita syömään, ne käyvät haukan kimppuun. Otaksukaa, että seuraavana päivänä tuodaan pöytäänne hauki tai ankerias, joka on neljännessä asteessa myrkytetty, vieraanne on silloin kahdennessa asteessa myrkytetty ja kuolee kahdeksan tai kymmenen päivän päästä vatsanväänteisiin, sydämen kouristuksiin ja mahalaukun pöhötykseen. Toimitetaan ruumiinavaus, ja lääkärit sanovat: Potilas on kuollut sapessa olleeseen kasvannaiseen tai lavantautiin.
— Mutta, sanoi rouva Villefort, — tuo mainitsemanne sarja voi milloin tahansa katketa. Haukka ehkä ei lennäkään juuri tuona hetkenä ohitse, ja se voi pudota sadan askelen päähän lammikosta.
— Siinähän koko taito piileekin. Jos itämailla tahtoo olla etevä kemisti, täytyy osata ohjata sattumaa. Ja se onnistuukin.
Rouva Villefort näytti miettiväiseltä ja kuunteli.
— Mutta, sanoi hän, — arsenikki ei sula. Vaikka sitä nauttii millä tavoin tahansa, niin sitä on ruumiissa suuri määrä sinä hetkenä, jona asianomainen on saanut kuolettavan annoksen,
— Hyvä, huudahti Monte-Cristo, — juuri tuota samaa minäkin sanoin Adelmontelle. Hän mietti ja vastasi sisilialaisella sananlaskulla: "Poikani, maailmaa ei luotu yhtenä päivänä vaan seitsemänä, palatkaa sunnuntaina." Seuraavana sunnuntaina palasin. Arsenikin sijasta hän olikin kastellut kaalia strykniiniliuoksella. Tällä kertaa ei kaali millään tavoin näyttänyt kituvalta. Kaniini ei sen vuoksi epäillyt sitä hiukkaakaan. Viiden minuutin päästä kaniini kuoli. Kana söi kaniinin sisälmyksiä ja oli seuraavana päivänä kuollut. Nyt astuimme haukan sijaan, otimme kanan ja avasimme sen. Tällä kertaa olivat kaikki erikoiset merkit kadonneet, eikä jäljellä ollut muuta kuin aivan yleisiä tuntomerkkejä. Ei missään elimessä ollut myrkytyksen merkkiä, ei näkynyt muuta kuin kiihottunut hermosto, siinä kaikki, ja aivohalvaus, ei muuta. Kana ei ollut myrkytetty, se oli kuollut halvaukseen. Se ei ole tavallista kanoissa, mutta sitä tavallisempaa ihmisissä.
Rouva Villefort näytti vaipuvan yhä syvempiin mietteisiin.
— Mikä onni, sanoi hän, — että tuollaisia aineita eivät voi valmistaa muut kuin kemistit, sillä varmasti toinen puoli maailmaa myrkyttäisi toisen.
— Kemistit tai henkilöt, jotka osaavat kemiaa, sanoi Monte-Cristo aivan kuin ohimennen.
— Ja sitä paitsi, sanoi rouva Villefort karkottaen väkivaltaisesti ajatuksensa — olkoon rikos kuinka huolellisesti tahansa valmistettu, niin se on aina kuitenkin rikos. Ja vaikka se voikin välttää ihmisten silmät, niin Jumala sen näkee. Itämaalaiset ovat omantunnonasioissa meitä kylmemmät ja he ovat viisaasti kyllä poistaneet helvetin. Siinä kaikki.
— Tuollaiset arviot voivat kyllä herätä teidänkaltaisessanne rehellisessä sielussa, mutta järkeily ne piankin kukistaa. Ihmisajatuksen huonon puolen voi aina keskittää tuohon Jean-Jacques Rousseaun lauseeseen: "Mandariini surmaa kolmensadan peninkulman päästä nostamalla sormensa." Ihmisen elämä kuluu tällaisten tekojen suorittamiseen, ja hän käyttää älyään niiden keksimiseen. Harvat pistävät puukon toisen rintaan tai antavat mainitsemanne määrän arsenikkia toiselle: he ovat kiivasluonteisia tai tyhmiä. Mutta jos vaihdatte ruman sanan lievempään, niin ette tee inhottavaa murhaa, syrjäytätte vain tieltänne haitallisen olennon ja teette sen ilman väkivaltaa, ilman suurta melua. Uhrista ei tule marttyyria eikä teistä pyöveliä: ei vuoda verta, ei kuulu tuskanhuutoja, ei näy kouristuksia, kuolema ei tule äkkiä ettekä te joudu tekemisiin inhimillisen lain kanssa, joka sanoo: "Älä häiritse yhteiskuntaa!" Sillä tavoin toimivat ja myöskin onnistuvat itämaalaiset, nuo tyynet ja veltot ihmiset, joille aika merkitsee vähän, kun he tahtovat jotakin tärkeää toteuttaa.
— Mutta omatunto, huokasi rouva Villefort väräjävällä äänellä.
— Niin, kaikeksi onneksi on omatunto olemassa, sanoi Monte-Cristo, muuten olisimme tavattoman onnettomia. Tuollaisen voimakkaan teon jälkeen omatunto meidät pelastaa, sillä se tarjoaa meille tuhat puolustusta. Ja nämä puolustukset, niin hyvin kuin ne viihdyttävätkin meidät uneen, eivät suinkaan olisi yhtä päteviä pelastamaan henkeämme tuomarin edessä. Richard III:l1a mahtoi todellakin olla suuri apu omastatunnostaan, kun hän oli surmannut Edvard IV:n molemmat pojat. Hän saattoi todellakin sanoa itselleen: "Nämä molemmat lapset olivat julman vainoojakuninkaan jälkeläisiä ja olivat perineet isältään kaikki hänen paheensa. Minä huomasin ne jo alussaan. Nämä molemmat pojat estivät minua tekemästä onnelliseksi Englannin kansan, jonka he epäilemättä olisivat tehneet hyvin onnettomaksi." Samalla tavoin auttoi omatunto lady Macbethia, joka ei tahtonut hankkia valtaistuinta miehelleen, niin kuin Shakespeare väittää, vaan pojalleen. Äidinrakkaus on niin suuri hyve ja niin voimakas kiihottaja, että sille täytyy paljon antaa anteeksi. Duncanin kuoleman jälkeen lady Macbeth olisikin ollut hyvin onneton, ellei hänellä olisi ollut omaatuntoaan.
Rouva Villefort kuunteli ahneesti näitä kamalia lauseita ja hirveitä paradokseja, joita kreivi lausui omalla ironisella tavallaan.
Lyhyen vaitiolon jälkeen rouva Villefort sanoi:
— Tiedättekö, herra kreivi, te olette pelottava todistelija ja näette maailman hiukan liian synkässä valossa. Oletteko tullut arvostelleeksi maailmaa tällä tavoin katsellessanne sitä keittopullojenne ja lasienne läpi? Sillä te olette todellakin suuri kemisti, ja tuo rohto, jota annoitte pojalleni ja joka nopeasti herätti hänet eloon…
— Älkää luottako siihen, sanoi Monte-Cristo. — Yksi tippa riitti herättämään eloon tämän kuolemaisillaan olevan lapsen, mutta kolme tippaa olisi ajanut veren sellaisella voimalla hänen keuhkoihinsa, että hän olisi saanut ankaran sydämentykytyksen, kuusi olisi tukehduttanut hänet ja vaivuttanut paljon syvempään tainnostilaan kuin se oli, mistä hän heräsi, ja kymmenen olisi hänet heti paikalla surmannut. Muistattehan, kuinka kiireesti otin hänen käsistään pullot, kun hän yritti niihin tarttua?
— Se on siis kamalaa myrkkyä?
— Hyvä Jumala, ei suinkaan! Otaksukaamme ensiksikin, ettei myrkky-sanaa ole olemassa, koska lääketieteessä käytetään mitä voimakkaimpia myrkkyjä, jotka sopiviin annoksiin jaettuina tulevat terveyttä tuottaviksi lääkkeiksi.
— Mitä se siis oli?
— Se oli nestettä, jonka on valmistanut ystäväni apotti Adelmonte ja jota hän on opettanut minut käyttämään.
— Se mahtaa olla oivallinen lääke kouristuksia vastaan, sanoi rouvaVillefort.
— Aivan verraton. Olettehan sen itsekin nähnyt, sanoi kreivi, — ja olenkin sitä usein käyttänyt, vaikka mahdollisimman varovaisesti, lisäsi hän nauraen.
— Sen uskon, vastasi rouva Villefort samalla tapaa. — Mitä minuun tulee, olen hyvin hermostunut ja helposti pyörryn; jonkun apotti Adelmonten pitäisi määrätä minulle lääkettä, jonka avulla voisin helposti hengittää ja saada mieleni rauhoittumaan, sillä pelkään jonakin päivänä kuolevani hengenahdistukseen. Mutta kun sellaista lääkäriä ei helpolla löydy Ranskasta, eikä apottinne kai minun tähteni matkusta Ranskaan, niin täytyy minun tyytyä Planchen kouristuslääkkeisiin, joiden lisäksi käytän paljon piparminttua ja Hoffmannin tippoja. Tässä on pastilleja, joita olen erityisesti valmistuttanut ja joita otan aina kaksi kerrallaan.
Monte-Cristo avasi kilpikonnanluisen rasian, jonka nuori nainen hänelle ojensi, ja hengitti pastillien tuoksua niin kuin ainakin mies, joka tuntee sellaisten valmistustavat.
— Ne ovat oivallisia, sanoi hän, — mutta ne on nieltävä, ja se on mahdotonta, kun asianomainen on pyörtynyt. Niinpä on minun lääkkeeni parempi.
— Minäkin pitäisin siitä enemmän, varsinkin kun olen nähnyt, millaisen vaikutuksen se saa aikaan. Mutta sen valmistus on varmaankin salaisuus, enkä tahdo olla epähieno ja udella sitä.
— Mutta minä rohkenen tarjota sitä teille, sanoi Monte-Cristo nousten.
— Todellakin!
— Mutta muistakaa vain se, että pieninä annoksina se on lääke, mutta suurina myrkky. Yksi tippa herättää eloon, niin kuin itse näitte, mutta viisi tai kuusi surmaa ehdottomasti ja tekee sen sitäkin kamalammalla tavalla, kun se esimerkiksi viiniin tiputettuna ei vähääkään muuta viinin makua. Mutta nyt lopetan, sillä muuten näyttää siltä kuin haluaisin antaa teille neuvoja.
Kello löi puoli seitsemän. Palvelija ilmoitti erään rouva Villefort'in ystävän, joka tuli hänen luokseen päivälliselle.
— Jos minulla olisi ilo saada nähdä teidät kolmannen tai neljännen kerran, herra kreivi, sen sijaan että nyt näen teidät vasta toisen kerran, ja jos minulla olisi kunnia olla ystävänne, sen sijaan että nyt olen ainoastaan tuttavanne, niin pyytäisin teitä jäämään päivälliselle.
— Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. — Olen itse lupautunut muualle. Olen luvannut viedä erään, tuttavani kreikkalaisen prinsessan, oopperaan, jossa hän ei ole vielä ollut, ja hän odottaa minua.
— Menkää siis, mutta älkää unohtako reseptiäni.
— Kuinka voisin! Silloinhan minun täytyisi unohtaa keskustelummekin.Ja sehän on mahdotonta.
Monte-Cristo kumarsi ja poistui. Rouva Villefort jäi mietteisiinsä.
— Hän on kummallinen mies, sanoi hän, — ja hän näyttää aivan siltä, kuin hänen ristimänimensä voisi olla Adelmonte.
Monte-Cristo oli saavuttanut enemmän kuin oli odottanutkaan.
— Tässä on hyvä maaperä, sanoi hän mennessään. — Ja olen varma siitä, että siihen laskettu siemen ei jää itämättä.
Seuraavana päivänä hän lupauksensa mukaan lähetti pyydetyn reseptin.
53. Robert Paholainen
Oopperaan meno oli sitäkin pätevämpi syy, kun sinä iltana oli juhlanäytäntö. Levasseur oli pitkän aikaa ollut sairaana ja lauloi taas Bertramin osan, ja ooppera oli kuten tavallista houkutellut Pariisin hienoston koolle.
Morcerfilla, niin kuin muillakin rikkailla nuorukaisilla, oli oma orkesteripaikkansa; sitä paitsi hän saattoi mennä kymmenen tuttavansa aitioon ja tietenkin vielä omalle paikalleen muotileijonien aitioon. Château-Renaud'n paikka oli hänen vieressään.
Beauchampilla, joka oli sanomalehtimies, oli koko katsomo hallussaan, ja hän saattoi mennä minne halusi.
Sinä iltana oli ministerin aitio Lucien Debrayn käytettävänä. Hän oli tarjonnut sen Morcerfille, mutta kun Mercedes oli kieltäytynyt tulemasta, oli Morcerf lähettänyt sen Danglars'ille käskien sanomaan, että hän mahdollisesti illan kuluessa tulee tervehtimään paronitarta ja hänen tytärtään, jos nämä suvaitsevat ottaa aition vastaan. Naiset olivat tietenkin heti valmiit. Ei kukaan ole niin ahne vapaapaikoille kuin miljoonien omistajat.
Danglars oli selittänyt, että hänen poliittiset mielipiteensä ja kuulumisensa vastustuspuolueeseen estivät häntä menemästä ministerin aitioon. Paronitar oli sen vuoksi kirjoittanut Lucienille ja pyytänyt tätä tulemaan heitä noutamaan, sillä hän ei voinut mennä oopperaan Eugénien kanssa kahden.
Jos naiset olisivat menneet kahden, olisi sitä pidetty hyvin sopimattomana, mutta kun neiti Danglars meni oopperaan yhdessä äitinsä ja tämän rakastajan kanssa, niin ei kellään ollut mitään muistuttamista sitä vastaan. Elämä on otettava sellaisena kuin se on.
Väliverhon noustessa katsomo oli melkein tyhjä. Pariisilaisen hienoston tapoihin kuuluu saapua oopperaan vasta näytännön aikana. Siitä on seurauksena, että ennen näytännön alkua tulleet eivät ensimmäisen näytöksen aikana katsele näyttämölle, vaan tarkastelevat saapuvia eivätkä kuule muuta kuin ovien pauketta ja keskusteluja.
— Kas, sanoi Albert äkkiä nähdessään erään ensi rivin aition oven aukeavan, — kas, kreivitär G…!
— Kuka on kreivitär G…? kysyi Château-Renaud.
— Tuota kysymystä en toden totta anna teille anteeksi. Kysytte, kuka on kreivitär G…?
— Sehän on totta, hänhän oli tuo hurmaava venetsialainen kaunotar, sanoi Château-Renaud.
Samassa kreivitär huomasi Albertin ja nyökkäsi hänelle hymyillen.
— Tunnette siis hänet? sanoi Château-Renaud.
— Tunnen kyllä, sanoi Albert. — Franz esitteli hänet minulleRoomassa.
— Tahdotteko tehdä minulle saman palveluksen Pariisissa, minkä Franz teki teille Roomassa?
— Mielelläni.
— Hiljaa! huusi yleisö.
Nuorukaiset jatkoivat keskusteluaan välittämättä vähääkään siitä, että permantoyleisö halusi kuulla musiikkia.
— Hän on Mars-kentän kilpa-ajoissa, sanoi Château-Renaud.
— Tänäänkö?
— Niin.
— Sehän on totta. Tänään oli kilpa-ajot. Löittekö vetoa?
— Aivan vähän, viisikymmentä louista.
— Ja mikä hevonen voitti?
— Nautilus. Löin vetoa sen voitosta.
— Mutta olihan kolme kilpailua.
— Niin olikin. Kilpailtiin Jockey-klubin palkinnosta, kultamaljasta.Silloin sattui omituinen tapaus.
— Mikä?
— Hiljaa! huusi yleisö.
— Voittajina olivat aivan tuntematon hevonen ja tuntematon jockey.
— Todellako?
— Niin. Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiota hevoseen, jonka nimi oli Vampa, ja jockeyhin, jonka nimi oli Job, kun äkkiä ajoi esiin komea raudikko ja sen selässä pikkuinen jockey. Hän oli niin kevyt, että hänen taskuihinsa täytyi panna kaksikymmentä naulaa lyijyä, mikä ei estänyt häntä tulemasta perille kolme hevosenpituutta ennen kuin Ariel ja Barbaro, joiden kanssa hän kilpaili.
— Eikö saatu tietää, kenen oli hevonen ja jockey?
— Ei.
— Sanoitte, että hevosen nimi oli…
— Vampa.
— Siinä tapauksessa tiedän enemmän kuin te, tiedän kenen se on.
— Olkaa hiljaa! huusi permantoyleisö kolmannen kerran.
Tällä kertaa huuto oli niin kiivas, että nuoret miehet viimeinkin huomasivat sen tarkoittavan heitä. He kääntyivät katsomaan yleisöä nähdäkseen, kuka olisi valmis ottamaan edesvastuun tästä heidän mielestään suuresta hävyttömyydestä. Mutta kukaan ei vastannut heidän haasteeseensa, ja he kääntyivät näyttämölle päin.
Silloin aukeni ministerin aitio, ja rouva Danglars, hänen tyttärensä jaLucien Debray asettuivat paikoilleen.
— Ahaa, sanoi Château-Renaud, — tuolla on teidän tuttavianne, vicomte. Mitä hittoa katsotte oikealle? Teitä etsitään.
Albert kääntyi, ja kohtasi paronittaren katseen. Tämä viittasi hänelle viuhkallaan. Mitä neiti Eugéniehen tulee, niin hänen suuret, tummat silmänsä tuskin suvaitsivat luoda katsetta orkesteriin päin.
— Kuulkaahan, hyvä ystävä, sanoi Château-Renaud, — minä en pane erikoista painoa sille, että neiti Eugénie ei muka olisi kylliksi arvokas vaimoksenne, eikä se taida teidänkään ajatuksianne sanottavasti vaivata. En sen vuoksi voi käsittää, mitä teillä on neiti Danglars'ia vastaan. Hän on hyvin kaunis nainen.
— Niin on, sanoi Albert. — Mutta minä puolestani rakastaisin mieluummin lempeämpää, vienompaa, naisellisempaa kauneutta.
— Sellaisia te nuoret olette, sanoi Château-Renaud, joka puhutteliAlbertia isällisesti, niin kuin kolmikymmenvuotiaalta voi odottaakin.— Ette ole koskaan tyytyväisiä. Teille tarjotaan morsianta, joka onuljas kuin metsästävä Diana, ettekä ole tyytyväinen!
— Siinäpä se juuri onkin; olisin rakastanut enemmän Milon tai Capuan Venusta. Tuo metsästävä, aina neitostensa ympäröimä Diana kauhistuttaa minua. Pelkään, että hän kohtelee minua samoin kuin Aktaionia.
Tyttöä katsellessa saattoi kyllä ymmärtää Morcerfia. Neiti Danglars oli kaunis, mutta, niin kuin Albert oli sanonut, hänen kauneutensa oli hiukan kylmää. Tukka oli musta, mutta sen laineissa huomasi aivan kuin hiusten kapinoivan kättä vastaan, joka tahtoi niitä järjestää. Hänen silmänsä olivat samoin kuin tukkakin aivan mustat, ja niitä kaarsivat komeat kulmakarvat, joilla oli vain se vika, että ne toisinaan rypistyivät ja katseessa välkähti naiselle harvinainen lujuus. Vartalo oli jäntevä kuin Junon. Suu vain oli liian iso, ja hampaat hohtavan valkoiset, joten huulten heleä puna erottui vieläkin enemmän apeasta ihosta. Suun pielessä oli musta luomi, hiukan isompi kuin tällaiset luonnonoikut tavallisesti ovat, ja kaikki tämä yhdessä antoi hänen olemukselleen ilmeen, joka hiukan kammotti Morcerfia. Jos hänen esiintymistään joku moitti, johtui se siitä, että siinä oli aivan samoin kuin hänen kasvoissaankin jotakin liian miehekästä. Hän puhui paria kolmea kieltä, piirsi hyvin, kirjoitteli runoja ja sävelsi. Varsinkin viimeksi mainittuun hän oli suuresti ihastunut ja tutki musiikkia yhdessä erään koulutoverinsa kanssa, joka oli varaton, mutta jolla oli kaikki edellytykset tulla suureksi laulajattareksi. Eräs kuuluisa säveltäjä suosi melkein isällisesti tätä tyttöä ja vakuutti, että hän vielä voisi äänellään koota rikkauksia.
Kun oli mahdollista, että neiti Louise d'Armilly joutuisi esiintymään näyttämöllä, ei neiti Danglars koskaan näyttäytynyt hänen seurassaan yleisön nähden, vaikkakin kodissaan otti hänet vastaan. Louisella ei ollut pankkiirin talossa ystävän riippumatonta asemaa, mutta häntä pidettiin kuitenkin paljon parempana kuin tavallista opettajatarta.
Muutama sekunti paronittaren tulon jälkeen laski väliverho, orkesteripalkat tyhjenivät melkein kokonaan, ja puoli tuntia kestävän väliajan kuluessa oli katsojilla tilaisuus kävellä lämpiössä tai mennä tervehtimään tuttaviaan aitioihin.
Morcerf ja Château-Renaud olivat ensimmäisinä lähteneet liikkeelle. Ensi hetkessä rouva Danglars luuli Albertin kiiruhtavan tervehtimään häntä ja kumartuikin tyttärensä puoleen sanoakseen, ketä hän odotti. Mutta tyttö pudisti hymyillen päätään. Ja aivan kuin todistukseksi siitä, kuinka oikeutettu Eugénien arvostelu oli, Albert ilmestyi kreivitär G…n aitioon.
— Siinähän te olette, herra matkamies, sanoi kreivitär ojentaen hänelle kätensä sydämellisesti, niin kuin vanhalle tuttavalle ainakin. — Olette hyvin ystävällinen, kun tunsitte minut heti ja tulitte luokseni ensimmäiseksi.
— Olkaa varma siitä, että jos olisin tietänyt, että te olitte Pariisissa ja tietänyt missä asuitte, en olisi näin kauan odottanut. Mutta sallikaa minun esitellä teille paroni Château-Renaud, ystäväni, eräs niistä harvoista aatelismiehistä, joita vielä on Ranskassa, ja joka kertoi minulle nähneensä teidät Mars-kentän kilpa-ajoissa.
Château-Renaud kumarsi.
— Olitte siis kilpa-ajoja katsomassa? sanoi kreivitär vilkkaasti.
— Olin, rouva kreivitär.
— Voitteko siis sanoa minulle, jatkoi kreivitär G…, — kenen hevonen voitti Jockey-klubin palkinnon?
— En, vastasi Château-Renaud, — ja kysyinkin juuri samaa äskenAlbertilta.
— Tahdotteko sen ehdottomasti tietää, rouva kreivitär? kysyi Albert.
— Tavattoman mielelläni. Mutta ajatelkaahan… Niin, tiedättekö hänen nimensä?
— Aiotte kertoa jotakin, sillä aloitte jo sanomalla: ajatelkaahan.
— Niin, ajatelkaahan, että tuo raudikko ja tuo punatukkainen jockey herättivät heti alussa niin suurta myötätuntoani, että rukoilin heidän puolestaan, aivan kuin olisin lyönyt vetoa ja pannut puolet omaisuudestani vaaraan. Kun sitten näin, että he todella tulivat perille ensimmäisinä ja voittivat kolmella hevosenpituudella toiset, ilahduin niin kovasti, että aloin taputtaa käsiäni aivan kuin hullu. Ajatelkaahan kummastustani, kun kotiin palatessani tapasin portaissa tuon punapukuisen jockeyn. Arvelin ensin, että voittaja sattumalta asui samassa talossa, mutta avatessani oven salonkiini näin pöydällä palkintona olleen kultamaljan. Maljassa oli pieni paperiliuska ja siihen kirjoitettuna: "Kreivitär G…lle lordi Ruthwen."
— Hän se juuri on, sanoi Morcerf.
— Mitä! Kuinka niin juuri hän? Mitä sillä tarkoitatte?
— Tarkoitan sitä, että hän on lordi Ruthwen itse.
— Mikä lordi Ruthwen? — Meidän lordimme, vampyyri, joka oliArgentina-teatterissa.
— Todellako? huudahti kreivitär. — Hän on siis täällä?
— On.
— Ja te tapaatte hänet? Seurustelette hänen kanssaan? Menette hänen luokseen?
— Hän on paras ystäväni, ja herra Château-Renaud'llakin on kunnia tuntea hänet.
— Mistä otaksutte, että hän on voittaja?
— Hänen hevosensa nimi oli Vampa.
— No niin, entä sitten?
— Ettekö muista sen kuuluisan rosvon nimeä, joka vangitsi minut?
— Sehän on totta!
— Ja jonka vallasta kreivi minut ihmeellisellä tavalla pelasti.
— Aivan oikein.
— Hänen nimensä oli Vampa. Näettehän siitä, että hän on hevosen omistaja.
— Mutta miksi hän lähetti minulle tuon maljan?
— Ensiksikin sen vuoksi, että olin, niin kuin varsin hyvin arvaatte, puhunut paljon teistä hänelle. Toiseksi siksi, että hän iloitsi tavatessaan maalaisensa ja oli onnellinen, kun tämä oli iloinen hänen menestyksestään.
— Toivoakseni ette koskaan ole kertonut hänelle, mitä tyhmyyksiä hänestä puhuimme.
— Sitä en voi varmasti vannoa, ja päättäen siitä, että hän lähettää teille maljan käyttäen nimeä lordi Ruthwen…
— Sehän on kauheata. Hän mahtaa aivan kuolettavasti vihata minua.
— Käyttäytyykö hän kuin vihollinen?
— Ei, sen myönnän.
— No niin!
— Hän on siis Pariisissa?
— On.
— Entä minkä vaikutuksen hän on tehnyt?
— Ensimmäisen viikon aikana, sanoi Albert, — puhuttiin vain hänestä, mutta sitten tuli Englannin kuningattaren kruunaus ja neiti Marsin jalokivien ryöstö, eikä puhuttu enää muusta kuin niistä.
— Kyllä kaikesta huomaa, rakas ystävä, sanoi Château-Renaud, — että kreivi on ystävänne, te kohtelette häntä sen mukaan. Älkää uskoko, mitä Albert sanoo, rouva kreivitär. Pariisissa ei puhuta mistään muusta kuin kreivi Monte-Cristosta. Hän aloitti lahjoittamalla rouva Danglars'ille kolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset, sitten hän pelasti rouva Villefort'in hengen, sitten hän kaikesta päättäen voitti Jockey-klubin palkinnon. Väitän, että tällä hetkellä ei puhuta mistään muusta kuin kreivi Monte-Cristosta, ja että hänestä puhutaan vielä kuukaudenkin päästä, jos hän yhä tekee tällaisia odottamattomia tekoja, jotka näyttävät kuuluvan hänen tyyliinsä.
— Se on kyllä mahdollista, sanoi Morcerf. — Odottaessamme sitä sanokaahan, kuka on ottanut Venäjän lähettilään aition.
— Minkä? kysyi kreivitär.
— Ensi rivillä pilareitten välissä. Se on kokonaan uudestaan kalustettu.
— Se on totta, sanoi Château-Renaud. — Oliko siellä ketään ensimmäisen näytöksen aikana?
— Missä?
— Tuossa aitiossa.
— Ei ollut, vastasi kreivitär, — minä en nähnyt siellä ketään. Uskotte siis, jatkoi hän palaten äskeisen keskustelun aiheeseen, — että kreivi Monte-Cristo voitti palkinnon?
— Siitä olen varma.
— Ja että hän lähetti minulle tuon maljan?
— Epäilemättä.
— Mutta enhän minä tunne häntä, sanoi kreivitär, — ja tahtoisin kovin mielelläni lähettää sen hänelle takaisin.
— Älkää lähettäkö. Hän lähettää silloin toisen, joka on kaiverrettu safiiriin tai rubiiniin. Minkä sille mahtaa, hänet on otettava sellaisena kuin hän on.
Samassa kuului kellonsoitto ilmaisten toisen näytöksen alkavan. Albert nousi mennäkseen paikalleen.
— Tapaanko teidät vielä? kysyi kreivitär.
— Väliajalla tulen kysymään, jos sallitte, voinko jollakin tavoin auttaa teitä Pariisissa.
— Hyvät herrat, sanoi kreivitär, — joka lauantai-ilta olen ystävieni tavattavissa asunnossani Rivoli-kadun 22:ssa. Nyt sen tiedätte.
Nuoret miehet kumarsivat ja poistuivat.
Tullessaan katsomoon he näkivät permantoyleisön tuijottavan entiseen Venäjän lähettilään aitioon. Sinne oli juuri äsken tullut mustapukuinen, kolmenkymmenenviiden tai neljänkymmenen ikäinen herra seurassaan nainen, jolla oli yllään itämainen puku. Nainen oli tavattoman kaunis ja hänen pukunsa niin kallisarvoinen, että kaikkien katseet olivat suuntautuneet häneen.
— Sehän on Monte-Cristo ja hänen kreikattarensa, sanoi Albert.
Siinä olivat todellakin kreivi ja Haydée.
Vähän ajan päästä nuori nainen oli kaikkien huomion esineenä. Naiset kumartuivat aitioistaan katselemaan kruunujen valossa kimaltelevia jalokiviä.
Koko toisen näytöksen ajan kuului suihketta, joka suuressa seurassa ilmaisee, että jotakin erikoista on tapahtunut. Ei kenenkään mieleenkään juolahtanut käskeä toisia olemaan hiljaa. Tuo harvinaisen kaunis, nuori ja säihkyvän upea nainen oli kaikille ihmeellinen näky.
Morcerf oli siksi hieno mies, ettei odottanut, kunnes saisi huomautuksen, vaan riensi näytöksen loputtua ministerin aitioon. Hän kumarsi molemmille naisille ja ojensi kätensä Debraylle.
Paronitar hymyili hänelle herttaisesti, Eugénie oli tapansa mukaan kylmäkiskoinen.
— Rakas ystäväni, sanoi Debray, — tässä näette miehen, joka on pahassa pulassa, ja pyydän teidän apuanne. Rouva paronitar ahdistaa minua kysymyksillään ja tahtoo tietää, mistä kreivi on kotoisin, mistä hän tulee ja minne hän on matkalla. En ole mikään Cagliostro ja pelastuakseni pulasta sanoin: "Kysykää Morcerfilta, hän tuntee kreivin aivan tarkoin", ja silloin teitä viitattiin tulemaan tänne.
— Tämähän on aivan merkillistä, sanoi paronitar, — kun on puoli miljoonaa valtion rahoja käytettävänään eikä tiedä sen enempää?
— Hyvä rouva, sanoi Lucien, — jos käytettävänäni olisi puoli miljoonaa, niin kuluttaisin ne muuhun kuin ottaakseni selkoa kreivi Monte-Cristosta, jolla ei minun silmissäni ole muuta arvoa kuin se, että hän on kahta vertaa rikkaampi kuin nabob. Mutta olenhan antanut puheenvuoron ystävälleni Morcerfille, kyselkää häneltä, asia ei kuulu minuun.
— Nabob ei suinkaan olisi lähettänyt minulle hevosia, jotka ovat maksaneet kolmekymmentätuhatta frangia, eikä olisi niiden korvanjuureen kiinnittänyt timantteja, jotka ovat viidentuhannen frangin arvoiset jokainen.
— Timantit, nauroi Morcerf, — ovat hänen heikko kohtansa. Luulen, että hänellä kuten Potemkinilla on niitä aina taskussaan ja että hän sirottelee niitä tielleen kuin Peukaloinen.
— Hän on varmaankin löytänyt jalokivikaivoksen, sanoi rouva Danglars— Mainitsitte, että hänellä on rajaton luotto mieheni liikkeessä.
— En, sitä en tietänyt, sanoi Albert, — mutta otaksun niin.
— Ja hän ilmoitti miehelleni, että hän aikoo jäädä vuodeksi Pariisiin ja sinä aikana tuhlata kuusi miljoonaa.
— Hän on kuin Persian shaahi, joka matkustaa tuntemattomana.
— Entä kuka tuo nainen on, sanoi Eugénie, — oletteko huomannut, kuinka kaunis hän on?
— En, neiti, sitä sanaa voin käyttää vain teistä.
Lucien nosti lornjettinsa silmilleen.
— Hän on hurmaava! sanoi hän.
— Ja tietääkö herra Morcerf, kuka tuo nainen on?
— Hyvä neiti, sanoi Albert vastaten melkein heti tähän kysymykseen, — tiedän hänestä vain hiukan, kuten kaikesta muustakin, mikä koskee tätä kummallista olentoa. Nainen on kreikkalainen.
— Sen huomaa helposti hänen puvustaan, ja siksi sen tietää varmasti jo koko katsomo.
— Olen pahoillani, että olen niin huono tiedonantaja, sanoi Morcerf, — mutta siihen tietoni melkein rajoittuvat. Tiedän vielä, että hän on musikaalinen, sillä eräänä päivänä tullessani kreivin luo kuulin guslin äänen, ja vain tuo nainen saattoi sitä soitella.
— Tuo teidän kreivinne ottaa siis vieraita vastaan? kysyi rouvaDanglars.
— Suorastaan suurenmoisella tavalla, sen vakuutan.
— Minun täytyy kehottaa Danglars'ia kutsumaan hänet päivälliselle tai tanssiaisiin, että hän vuorostaan kutsuisi meidät.
— Mitä, menisittekö hänen luokseen? kysyi Debray nauraen.
— Miksi en menisi? Mieheni seurassa.
— Mutta tuo salaperäinen kreivihän on naimaton.
— Näettehän itse, että hän ei ole, sanoi paronitar nauraen, osoittaen kaunista kreikatarta.
— Tuo nainen on hänen orjattarensa, niinhän hän itse sanoi meille teidän luonanne. Muistattehan sen, Morcerf?
— Myöntäkää, rakas Lucien, että hän näyttää aivan prinsessalta.
— Tuhannen ja yhden yön saduista.
— Mutta mikä tekee naisen prinsessaksi? Jalokivet, ja niitä on hänellä äärettömän paljon.
— Liiankin paljon, sanoi Eugénie. — Ilman niitä hän olisi kauniimpi, sillä silloin näkyisivät hänen kaulansa ja hänen ranteensa, joiden muoto on hyvin kaunis.
— Oh, taiteilija! Kas, sanoi rouva Danglars, — kuinka hän innostuu!
— Minä rakastan kaikkea, mikä on kaunista, sanoi Eugénie.
— Mitä siis sanotte kreivistä, sillä ei hänkään näytä rumalta? sanoiDebray.
— Kreivistäkö? sanoi Eugénie, aivan kuin hän tähän asti ei olisikaan vielä huomannut kreiviä. — Kreivi on hyvin kalpea.
— Niin onkin, sanoi Morcerf, — ja tuosta kalpeudesta me etsimmekin selityksen kaikkeen. Tiedättehän, että kreivitär G… väittää häntä vampyyriksi?
— Kreivitär G… on siis palannut? kysyi paronitar.
— Hän on tuolla sivuaitiossa, melkein vastapäätä meitä, äiti, sanoi Eugénie. — Tuo nainen, jolla on ihmeellisen kaunis vaalea tukka, se on hän.
— Niin onkin, sanoi rouva Danglars. — Tiedättekö, herra Morcerf, mitä teidän pitäisi tehdä?
— Käskekää.
— Teidän pitäisi mennä kreivin luo ja tuoda hänet tänne.
— Miksikä? kysyi Eugénie.
— Saadaksemme puhella hänen kanssaan. Etkö ole utelias näkemään häntä?
— En vähääkään.
— Kummallinen lapsi, mutisi paronitar.
— Oh, sanoi Morcerf, — hän luultavasti tulee itsestäänkin. Katsokaa, hän on nähnyt teidät ja kumartaa teille.
Paronitar vastasi kreivin kumarrukseen hymyillen hänelle herttaisesti.
— Minä siis uhraudun, sanoi Morcerf. — Lähden ja koetan keksiä jonkin keinon saadakseni puhutella häntä.
— Menkää hänen aitioonsa, sehän on yksinkertaisinta.
— Mutta eihän minua ole esitelty kreikattarelle.
— Hänhän on orja, niin kuin itse sanoitte.
— Niin kyllä, mutta tehän väitätte häntä prinsessaksi… Ei. Toivon, että kreivi lähtee aitiostaan nähdessään minun lähtevän täältä.
— Se on mahdollista. Menkää!
— Minä menen.
Morcerf kumarsi ja poistui. Juuri kun hän meni kreivin aition oven ohitse, se aukeni, ja kreivi sanoi muutaman sanan arabiankielellä käytävässä olevalle Alille ja tarttui Morcerfin käsivarteen.
Ali sulki oven ja jäi sen eteen seisomaan. Nubialaisen ympärille kokoontui paljon ihmisiä.
— Pariisinne on toden totta kummallinen kaupunki, sanoi Monte-Cristo, — ja pariisilaisenne merkillistä kansaa. Luulisi, että he näkevät ensi kertaa nubialaisen. Katsokaahan, kuinka he kokoontuvat Ali-raukan ympärille, joka ei tiedä mitä he tarkoittavat. Olen aivan varma siitä, että pariisilainen voi mennä Tunisiin, Konstantinopoliin, Bagdadiin tai Kairoon, eikä hänen ympärilleen kokoonnu väkeä.
— Itämaalaiset ovat järkeviä ihmisiä, eivätkä katsele muuta kuin sitä, mikä on näkemisen arvoista. Mutta uskokaa minua. Ali on tämän huomion esineenä vain siksi, että hän on teidän palveluksessanne, ja te olette tällä hetkellä Pariisin tunnetuin henkilö.
— Todellakin! Ja mistä saan kiittää tätä suosiota?
— Itseänne. Te lahjoittelette tuhannen louis'n arvoisia valjakkoja, pelastatte kuninkaallisen prokuraattorin rouvan hengen, majuri Blackin nimellä lähetätte kilpa-ajoihin puhdasverisen hevosen ja kolibrin kokoisen jockeyn; ja kun voitatte kultaisen maljan, niin lähetätte sen kauniille naiselle.
— Ja kuka on kertonut teille kaikista näistä hullutuksista?
— Etupäässä rouva Danglars, joka toivomalla toivoo saavansa nähdä teidät aitiossaan tai oikeammin sanoen, että yleisö näkisi teidät siellä. Toiseksi Beauchampin sanomalehti ja kolmanneksi oma mielikuvitukseni. Miksi annatte hevosellenne nimeksi Vampa, jos tahdotte pysyä tuntemattomana?
— Sehän on totta, sanoi kreivi, — siinä menettelin ajattelemattomasti. Mutta sanokaahan, eikö kreivi Morcerf koskaan käy oopperassa? Olen katsomalla katsellut, mutta en ole häntä nähnyt.
— Hän tulee tänä iltana.
— Minne?
— Paronittaren aitioon luullakseni.
— Onko tuo paronittaren seurassa oleva hurmaava olento hänen tyttärensä?
— On.
— Toivotan teille onnea.
Morcerf hymyili.
— Me puhumme siitä myöhemmin ja tarkemmin, sanoi hän. — Mitä pidätte musiikista?
— Mistä musiikista?
— Siitä tietysti, jota olette kuullut tänä iltana.
— Sanon, että se on hyvin kaunista musiikkia ollakseen kuolevaisen olennon säveltämää ja kaksijalkaisten höyhenettömien lintujen laulamaa, niin kuin Diogenes-vainaja sanoi.
— Mutta, hyvä herra kreivi, sanoistanne päättäen voisi luulla, että teillä on milloin hyvänsä tilaisuus kuunnella taivaan seitsemää kuoroa?
— Osutte jokseenkin oikeaan. Kun tahdon kuulla soittoa, sellaista, että kukaan kuolevainen ei ole moista kuullut, niin nukahdan.
— Silloinhan te olette täällä aivan sopivassa paikassa, herra kreivi; nukkukaa, ooppera on varmasti keksitty nukkumista varten.
— Teidän orkesterinne pitää kuitenkin liian suurta ääntä. Päästäkseni mainitsemaani uneen tarvitsen tyyntä ja hiljaisuutta ja sen lisäksi vielä erikoisia valmistuksia…
— Ahaa, tuota kuuluisaa hashishiako?
— Juuri niin, vicomte. Kun tahdotte joskus kuulla soittoa, niin tulkaa aterialle minun luokseni.
— Minä jo kuulin sitä ollessani aamiaisella luonanne, sanoi Morcerf.
— Roomassako?
— Niin.
— Kuulitte siellä Haydéen guslin äänen. Niin, tuo maanpakolaisraukka huvittaa minua toisinaan soittamalla minulle synnyinseutunsa säveliä.
Morcerf ei sen enempää tiedustellut, kreivi vaikeni. Samassa kello soi.
— Suottehan anteeksi? sanoi kreivi mennen aitiotaan kohden.
— Tietysti!
— Viekää kreivitär G…lle paljon terveisiä hänen vampyyriltaan.
— Entä paronittarelle?
— Sanokaa, että minulla on kunnia, jos hän sen sallii, käydä häntä tervehtimässä vielä illan kuluessa.
Kolmas näytös alkoi. Sen aikana tuli kreivi Morcerf lupauksensa mukaan paronittaren aitioon.
Kreivi ei ollut niitä henkilöitä, joiden ilmestyminen teatteriin herättää suurta huomiota. Sen vuoksi eivät muut kuin aitiossa olijat huomanneet hänen tuloaan.
Monte-Cristo näki hänet kuitenkin, ja hieno hymy nousi hänen huulilleen.
Haydée ei nähnyt väliverhon ylhäällä ollessa muuta kuin näyttämön.
Kolmannen näytöksen aikana ei tapahtunut mitään erikoista. Neidit Noblet, Mia ja Leroux tanssivat tavalliset tanssinsa; Robert-Mario haastoi Granadan Prinssin kaksintaisteluun, majesteettinen kuningas kulki näyttämöllä näytellen samettista vaippaansa ja taluttaen tytärtään. Sitten väliverho laskeutui ja yleisö hajaantui lämpiöön ja käytäviin.
Kreivi lähti aitiostaan ja ilmestyi vähän sen jälkeen paronitarDanglars'in aitioon.
Paronitar ei voinut olla huudahtamatta hämmästyksestä ja ilosta.
— Astukaahan sisään, herra kreivi, huudahti hän, — sillä minun täytyy saada liittää suulliset kiitokset niihin sanoihin, jotka jo teille kirjoitin.
— Hyvä rouva paronitar, sanoi kreivi, — vieläkö muistatte tuon pikkuseikan? Minä olen sen jo aivan unohtanut.
— Mutta sitä ei kukaan voi unohtaa, että seuraavana päivänä pelastitte ystäväni rouva Villefort'in vaarasta, jonka nuo samat hevoset saivat aikaan.
— En tälläkään kertaa ansaitse kiitoksianne, sillä Ali, nubialainen orjani, sai tilaisuuden tehdä tämän suuren palveluksen rouva Villefort'ille.
— Sama orjako pelasti poikani roomalaisten rosvojen käsistä? kysyi kreivi Morcerf.
— Ei, herra kreivi, sanoi Monte-Cristo tarttuen käteen, jonka kenraali hänelle ojensi. — Tällä kertaa otan kiitokset itselleni. Mutta olettehan ne jo lausunut, ja minä olen jo ne ottanut vastaan, ja minua suorastaan hävettää suuri kiitollisuutenne. Suokaahan, rouva paronitar, minulle kunnia tulla esitellyksi tyttärellenne.
— Nimenne on hänelle jo aivan tuttu, sillä pariin kolmeen päivään ei meillä ole puhuttu mistään muusta kuin teistä. Eugénie, jatkoi paronitar kääntyen tyttärensä puoleen, — kreivi Monte-Cristo!
Kreivi kumarsi, neiti Danglars taivutti hieman päätään.
— Olette täällä hurmaavan olennon seurassa, herra kreivi, sanoiEugénie. — Onko hän tyttärenne?
— Ei, neiti, vastasi Monte-Cristo hämmästyen tätä tavattoman suurta suoruutta tai rohkeutta. — Hän on orpo, kreikkalainen tyttö, jonka holhooja olen.
— Ja mikä hänen nimensä on?
— Haydée, vastasi Monte-Cristo.
— Kreikkalainen! mutisi kreivi Morcerf.
— Niin, sanoi rouva Danglars. — Ja sanokaa, oletteko koskaan Ali-pashan hovissa, jota niin kunniakkaasti puolustitte, nähnyt niin ihanaa pukua kuin tuo.
— Vai niin, sanoi Monte-Cristo, — te olette siis palvellut Janinassa, herra kreivi?
— Olin pashan sotajoukkojen ylitarkastajana, vastasi Morcerf. — Ja tunnustan suoraan, että pieni omaisuuteni on saanut alkunsa albanialaisen päällikköni jalomielisistä lahjoituksista.
— Katsokaahan häntä! pyyteli rouva Danglars.
— Missä hän on? sopersi Morcerf.
— Tuolla! sanoi Monte-Cristo.
Näin sanoen hän laski käsivartensa kenraalin olkapäälle ja kumartui yhdessä hänen kanssaan aition kaiteen yli.
Tänä hetkenä Haydée, joka katseillaan etsi kreiviä, näki hänen kalpeat kasvonsa kreivi Morcerfin kasvojen vieressä.
Vaikutus oli järkyttävä: tuntui kuin tyttö olisi nähnyt Medusan pään. Hän kumartui eteenpäin aivan kuin ahmiakseen häntä silmillään. Samassa hän heittäytyi taaksepäin, ja hänen suustaan kuului heikko kirahdus, joka kuitenkin oli niin voimakas, että sen kuulivat lähinnä olevat ja Ali, joka heti avasi aition oven.
— Kas, sanoi Eugénie, — mitä teidän holhokillenne on tapahtunut, herra kreivi? Hän näyttää voivan pahoin.
— Se on totta, sanoi kreivi, — mutta älkää olko siitä huolissanne, neiti. Haydée on hermostunut ja hyvin herkkä kaikille tuoksuille. Jos hän vain tuntee vastenmielisen hajuveden tuoksun, hän pyörtyy. Mutta, jatkoi kreivi ottaen pienen pullon taskustaan, — minulla on tässä varma lääke.
Ja kumarreltuaan samalla kertaa paronittarelle ja tämän tyttärelle hän kätteli vielä kerran kreiviä ja herra Debrayta ja poistui paronitar Danglars'in aitiosta.
Kun hän tuli omaan aitioonsa, oli Haydée vielä hyvin kalpea, mutta heti nähtyään kreivin hän tarttui tämän käsiin. Monte-Cristo tunsi, että tytön käsiä peitti kylmä hiki.
— Kenen kanssa äsken puhelit, valtiaani? kysyi tyttö.
— Kreivi Morcerfin kanssa, joka on ollut kuuluisan isäsi palveluksessa ja joka myönsi saavansa kiittää häntä rikkaudestaan.
— Hän on konna! huudahti Haydée. — Hän meidät myi turkkilaisille. Ja tuo rikkaus on hänen petollisuutensa palkka. Etkö sitä tietänyt, rakas valtiaani?
— Olin jo Epeiroksessa kuullut osan tästä jutusta, sanoi Monte-Cristo, — mutta yksityiskohdat ovat minulle outoja. Tule, tyttäreni, mennään ja sinä kerrot ne minulle, sillä ne mahtavat olla hyvin mielenkiintoisia.
— Niin, niin, mennään, mennään. Minä kuolen, jos vielä kauemmin olen tuon miehen lähettyvillä.
Ja Haydée nousi äkkiä, kietoi ympärilleen valkoisen helmillä kirjaillun kashmir-burmusin ja poistui nopeasti väliverhon noustessa.
— Tuo mies ei tee mitään samalla tavalla kuin muut! sanoi kreivitär G… Albertille, joka oli palannut hänen luokseen. — Hän kuuntelee hartaasti Robert Paholaisen kolmatta näytöstä ja poistuu juuri silloin, kun neljäs alkaa.
54. Kurssinoteerauksia
Muutamia päiviä tämän kohtauksen jälkeen tuli Albert de Morcerf tapaamaan kreivi Monte-Cristoa tämän asuntoon Champs-Elysées'n varrelle. Talo oli jo muuttunut aivan palatsin kaltaiseksi, sillä suunnattoman suuren rikkautensa avulla kreivi saattoi järjestää erikoisen loistaviksi nekin asunnot, joissa viipyi vain lyhyen ajan.
Albertia seurasi Lucien Debray. Hän lausui muutamia kohteliaisuuksia. Ne eivät millään tavoin olleet jokapäiväisiä, mutta kreivi arvasi heti, mistä ne olivat saaneet alkunsa.
Hän aavisti, että Lucien tuli häntä katsomaan osaksi uteliaisuudesta, osaksi paronittaren lähettämänä. Koska rouva Danglars ei omin silmin voinut katsella asuntoa, jonka haltija oli lahjoittanut hänelle kolmenkymmenentuhannen frangin arvoiset hevoset ja kävi oopperassa jalokiviä säihkyvän orjattaren kanssa, oli hän lähettänyt miehen ottamaan puolestaan asioista selkoa.
Mutta kreivi ei näyttänyt millään tavoin epäilevän, että Lucienin tulo ja paronittaren uteliaisuus olisivat olleet yhteydessä keskenään.
— Te seurustelette joka päivä paroni Danglars'in perheessä? kysyi hänAlbert de Morcerfilta.
— Seurustelen, herra kreivi. Olenhan maininnut teille syynkin siihen.
— Asia pysyy siis yhä vireillä?
— Entistä varmemmin, sanoi Lucien. — Se on päätetty asia.
Ja otettuaan tällä lauseella osaa keskusteluun, Lucien varmaankin arveli, että hänen täytyi pysyä siitä loitolla, ja hän nosti lornjettinsa silmilleen, puri keppinsä kultanuppia ja alkoi kävellä huoneessa tarkastaen tauluja ja aseita.
— Vai niin, sanoi Monte-Cristo. — Mutta puheistanne päättäen en olisi luullut sen kehittyvän niin nopeasti.
— Minkä sille voi. Asiat kehittyvät tahtomattammekin. Ellette itse niistä välitäkään, niin ne välittävät teistä, ja pian toteatte hämmästyneenä, kuinka pitkälle ne ovat kehittyneet. Isäni ja herra Danglars ovat yhdessä palvelleet Espanjassa, isäni armeijassa ja herra Danglars muonanhankkijana. Siellä isäni, joka vallankumouksen aikana oli köyhtynyt, ja herra Danglars, joka ei aikaisemmin ollut ollutkaan rikas, laskivat onnensa perustan, isäni poliittisen ja sotilaallisen o onnensa, herra Danglars poliittisen ja rahallisen.
— Muistelen herra Danglars'in puhuneen siitä käydessäni hänen luonaan, sanoi Monte-Cristo. — Ja, jatkoi hän luoden katseen Lucieniin, joka selaili erästä albumia, — neiti Eugénie on hyvin kaunis. Muistaakseni oli hänen nimensä Eugénie?
— Hyvin kaunis, tai pikemmin sanoen hyvin komea, vastasi Albert, — sillä en osaa sitä arvostella. En ole hänen arvoisensa.
— Aivanhan puhutte hänestä kuin jo olisitte hänen miehensä!
— Oh, sanoi Albert katsahtaen ympärilleen nähdäkseen hänkin vuorostaan, mitä Lucien teki.
— Kuulkaahan, sanoi Monte-Cristo hiljaa, — ette ole mielestäni laisinkaan ihastunut tuohon avioliittoon.
— Neiti Danglars on liian rikas, sanoi Morcerf, — se minua kauhistuttaa.
— Mitä vielä, sanoi Monte-Cristo, — tuo ei ole mikään pätevä syy.Olettehan itsekin rikas.
— Isälläni on noin viidenkymmenentuhannen livren korot vuosittain, ja hän antaa niistä kai minulle naimisiin mennessäni kymmenen- tai kaksitoistatuhatta.
— Sehän on jokseenkin vaatimaton summa, sanoi Monte-Cristo, — varsinkin Pariisissa. Mutta eihän kaikki riipu varallisuudesta; hyvä nimi ja yhteiskunnallinen asemakin merkitsevät paljon. Nimenne on kuuluisa, asemanne verraton, sitä paitsi kreivi Morcerf on sotilas, ja ihmiset pitävät siitä, että Bayardien rikkaus liittyy Duguesclinien köyhyyteen. Vaatimattomuus on kaunein päivänpaiste, missä miekka voi välkkyä. Minun mielestäni tämä liitto on erinomaisen sopiva: neiti Danglars tekee teidät rikkaaksi, ja te aateloitte hänet!
Albert pudisti päätään ja vaipui mietteisiinsä.
— Eräs toinenkin seikka on esteenä.
— Tunnustan suoraan, sanoi Monte-Cristo, — etten voi käsittää, mistä johtuu vastenmielisyytenne rikasta ja kaunista tyttöä kohtaan.
— Tätä vastenmielisyyttä, sanoi Albert, — jos sitä nyt on, ei ole yksinomaan minun tahollani.
— Millä taholla sitten? Olettehan sanonut, että isänne toivoi tätä avioliittoa.
— Mutta äiti ei, ja äidilläni on tarkka ja varma silmä. En tiedä, mikä vastenmielisyys hänellä on Danglars'eja kohtaan.
— Oh, sanoi kreivi hieman väkinäisen tyynesti, — kyllähän sen ymmärtää. Kreivitär Morcerf on itse ylhäisyys, ja hänen on vaikea tarttua karkeaan, paksuun, moukkamaiseen käteen. Siinä syy.
— En tiedä, onko se syynä, sanoi Albert. — Tiedän vain, että jos tämä avioliitto toteutuu, niin hän tulee onnettomaksi. Jo kuusi viikkoa sitten piti meidän kokoontua keskustelemaan raha-asioista, mutta minua vaivasi niin kova päänkivistys…
— Oikeako? sanoi kreivi hymyillen.
— Aivan oikea, se johtui varmaankin pelosta … niin että kokous lykättiin kahdella kuukaudella. Eihän asialla ole mitään kiirettä, en ole vielä kahtakymmentäyhtä täyttänyt, ja Eugénie on vasta kahdeksantoista. Mutta kahden viikon päästä nuo kaksi kuukautta ovat kuluneet umpeen. Silloin on tartuttava asioihin. Ette voi kuvitellakaan, rakas kreivi, kuinka pahassa pulassa olen… Kuinka onnellinen olettekaan, kun olette vapaa!
— Olkaa tekin vapaa. Mikä teitä siinä estää? täytyy minun kysyä.
— Ellen mene naimisiin neiti Danglars'in kanssa, tuotan isälleni tavattoman suuren pettymyksen.
— Menkää siis hänen kanssaan naimisiin, sanoi kreivi kohauttaen omituisesti olkapäitään.
— Niinpä niin, sanoi Morcerf. — Mutta äidilleni se ei ole pettymys, ja jos menen naimisiin, niin tuotan hänelle surua.
— Olkaa siis menemättä naimisiin, sanoi kreivi.
— Saammepahan nähdä, teen kaiken voitavani. Annattehan minulle hyviä neuvoja? Ja jos mahdollista, niin pelastattehan minut tästä pulasta. Mieluummin joudun riitaan kreivin kanssa kuin tuotan rakkaalle äidilleni surua.
Monte-Cristo kääntyi poispäin. Hän näytti heltyneeltä.
— No, sanoi hän Debraylle, joka istui salongin toisessa päässä isossa nojatuolissa, oikeassa kädessään kynä ja vasemmassa piirustusvihko, — mitä te teette? Kopioitteko Poussinin luonnoksia?
— Minäkö? vastasi Debray rauhallisesti. — En suinkaan! Rakastan maalaustaidetta siksi paljon, etten kopioi. Enkä ylipäänsä piirrä nyt mitään. Kirjoitan numeroita.
— Numeroita?
— Niin, teen laskelmiani. Tämä tavallaan koskee teitäkin. Lasken, mitä Danglars voitti Haitin arvopaperien nousussa. Ne nousivat kolmessa päivässä kahdestasadastakuudesta neljäänsataanyhdeksään. Tuo viisas pankkiiri osti niitä suuren joukon kahdestasadastakuudesta. Hän on siis voittanut noin kolmesataatuhatta frangia.
— Se ei ole hänen paras voittonsa, sanoi Morcerf. — Eikö hän tänä vuonna voittanut Espanjan arvopapereilla miljoonan?
— Kuulkaahan, ystäväni, sanoi Lucien, — kreivi Monte-Cristo voi sanoa teille aivan samoin kuin italialaiset:
Danaro e santitàMetà della metà.[10]
Onhan siinäkin jo kylliksi. Minä kohautan aina olkapäitäni kuullessani moisista voitoista.
— Mutta puhuittehan Haitista? sanoi Monte-Cristo.
— Niin, Haitista, se on eri asia. Haiti on Ranskan pörssin écarté-peliä. Mies voi pitää bouillottesta, rakastaa whistiä, olla innostunut bostoniin, ja yhtä kaikki kyllästyä niihin, mutta palaa aina takaisin écarté-peliin, sillä se on jännittävin. Herra Danglars myi siis eilen neljästäsadastayhdeksästä arvopaperit ja korjasi omaan taskuunsa kolmesataatuhatta frangia. Jos hän olisi odottanut tähän päivään asti, kun arvopaperit laskivat kahteensataanviiteen, niin hän voittamiensa kolmensadantuhannen frangin sijasta olisikin menettänyt kaksikymmentäviisituhatta.
— Ja miksi nuo arvopaperit laskivat neljästäsadastayhdeksästä kahteensataanviiteen? kysyi Monte-Cristo. — Antakaa anteeksi kysymykseni, mutta minä en tunne laisinkaan pörssisalaisuuksia.
— Siksi, vastasi Albert nauraen, — että sieltä kuuluu joka päivä ristiriitaisia uutisia.
— Hitto vieköön, sanoi Monte-Cristo, — herra Danglars panee päivässä uhkapeliin kolmesataatuhatta frangia! Hän mahtaa olla tavattoman rikas?
— Hän ei pelaa pörssissä, sanoi Lucien, — vaan rouva Danglars. Hän on niissä asioissa hyvin uhkarohkea.
— Mutta kun te olette järkevä, Lucien, ja tiedätte miten epäluotettavia uutiset ovat, sillä tehän ne ensimmäisinä kuulette, niin voisittehan estää häntä tekemästä tuollaisia uhkarohkeita yrityksiä, sanoi Morcerf hymyillen.
— Kuinka minä voisin, kun hänen miehensäkään ei siinä onnistu? sanoi Lucien. — Tunnettehan paronittaren. Ei kukaan voi häneen vaikuttaa, ja hän tekee aivan niin kuin itse tahtoo.
— Jos minä olisin teidän sijassanne! huudahti Albert.
— Niin mitä tekisitte?
— Parantaisin hänet. Tekisin sillä tavoin palveluksen hänen tulevalle vävylleen.
— Kuinka niin?
— Sehän on hyvin helppoa. Antaisin hänelle pienen läksytyksen.
— Läksytyksenkö?
— Niin. Kun te olette ministerin sihteeri, niin tiedätte uutiset aivan tarkoin. Ette puhu mitään pörssimiehille. Antakaa hänen pari kertaa menettää satatuhatta frangia, niin kyllä hän parantuu.
— Minä en ymmärrä, sopersi Lucien.
— Onhan tämä aivan päivänselvää, vastasi nuori mies teeskentelemättömän suoraan. — Ilmoittakaa hänelle jonakin päivänä aivan odottamaton lennätinuutinen, jonka vain te tiedätte. Että Henrik IV oli esimerkiksi eilen Gabrielinsa luona. Silloin kurssi nousee, rouva toimii pörssissä sen mukaan ja menettää epäilemättä paljon seuraavana päivänä, kun Beauchamp lehdessään ilmoittaa:
"Väitetään aivan väärin, että kuningas Henrik IV olisi toissa päivänä ollut Gabriellensa luona. Uutinen on väärä. Kuningas ei ole poistunut kuvapatsaansa jalustalta."
Lucien nauroi hiukan väkinäisesti. Monte-Cristo oli tarkkaan kuunnellut keskustelua, vaikka näyttikin aivan välinpitämättömältä, ja hän huomasi päässeensä erään salaisuuden perille nähdessään, miten ministerin sihteeri oli hämillään.
Lucien poistuikin jokseenkin pian. Hän näytti hieman pahoinvoivalta. Saattaessaan häntä kreivi kuiskasi hänen korvaansa muutaman sanan, joihin hän vastasi:
— Mielihyvin, herra kreivi.
Kreivi palasi nuoren Morcerfin luo.
— Ettekö myönnä, sanoi hän, — että puhuitte hieman ajattelemattomasti herra Debrayn läsnä ollessa tulevasta anopistanne?
— Herra kreivi, sanoi Morcerf, — minä pyydän: älkää käyttäkö liian aikaisin tuota nimitystä.
— Liioittelematta puhuen on äitinne siis kovasti tätä avioliittoa vastaan?
— Niin suuressa määrin, että paronitar käy hyvin harvoin meillä, ja äitini on eläessään ollut tuskin kahtakaan kertaa Danglars'ien luona.
— Rohkenen siis puhua teille aivan suoraan, sanoi kreivi. — Herra Danglars on minun pankkiirini, herra Villefort on ollut minulle tavattoman kohtelias sen palveluksen johdosta, jonka onnellisen sattuman kautta jouduin hänelle tekemään. Arvaan, että tästä seuraa suuri määrä päivällisiä ja pitoja. Ettei näyttäisi siltä, että haluan voittaa heidät loistossa ja komeudessa, ja myös ehättääkseni ennen heitä, olen aikonut kutsua herra ja rouva Danglars'in sekä herra ja rouva Villefort'in maatalooni Auteuiliin. Jos kutsun teidät näille päivällisille, samoin kuin kreivi ja kreivitär Morcerfin, niin tämä saattaa näyttää jonkinmoiselta myötäjäiskokoukselta; ainakin rouva Morcerf voi sen sillä tavoin käsittää — varsinkin jos herra Danglars tuottaa minulle kunnian ottamalla tyttärensä mukaansa. Äitinne alkaisi silloin kammota minua, ja sitä en mitenkään tahdo. Päinvastoin pyydän teitä mainitsemaan hänelle niin usein kuin tilaisuus siihen tarjoutuu, että toivon hänen ajattelevan mahdollisimman hyvää minusta.