— Herra kreivi, sanoi Morcerf, — kiitän teitä minulle osoittamastanne suoruudesta ja hyväksyn sen, että jätätte meidät kutsumatta. Sanotte haluavanne, että äitini ajattelisi teistä mahdollisimman hyvää. Tiedän, että hän ajattelee.
— Niinkö luulette? sanoi Monte-Cristo hyvillään.
— Siitä olen varma. Kun viimeksi lähditte luotamme, keskustelimme hänen kanssaan teistä kokonaisen tunnin ajan. Mutta palatkaamme äskeiseen. Jos äitini saa tietää, kuinka huomaavainen olette ollut häntä kohtaan, ja aionkin sen hänelle kertoa, niin hän varmaankin tulee olemaan teille tavattoman kiitollinen. Isäni kyllä joutuu tästä raivoihinsa.
Kreivi alkoi nauraa.
— No niin, sanoi hän Morcerfille, — nyt olette saanut varoituksen. Mutta kun asiaa tarkemmin ajattelee, niin ei ainoastaan isänne suutu minuun, vaan herra ja rouva Danglars pitävät minua hyvin sivistymättömänä. He tietävät, että seurustelen teidän kanssanne paljon, että olette ensimmäinen tuttavani Pariisissa. Kun he eivät siis tapaa teitä luonani, niin he kysyvät, miksi en ole teitä kutsunut. Koettakaa siis keksiä jokin este ja ilmoittakaa siitä minulle kirjelapulla. Tiedättehän, että pankkiirit uskovat vain kirjoitettuun sanaan.
— Teen kaiken voitavani tässä suhteessa, herra kreivi, sanoi Albert. — Äitini haluaa lähteä merenrannalle hengittämään raitista ilmaa. Minä päivänä ovat päivällisenne?
— Lauantaina.
— Nyt on tiistai, hyvä! Huomisiltana lähdemme. Ylihuomenna olemme Tréport'issa. Olette todellakin ihana ihminen, herra kreivi, kun tällä tavoin autatte toisia.
— Uskotte minusta parempaa kuin ansaitsenkaan. Tahdon täyttää toivomuksenne, siinä kaikki.
— Minä päivänä lähetätte kutsut?
— Vielä tänään.
— Hyvä! Riennän herra Danglars'in luo ja ilmoitan hänelle, että äitini ja minä lähdemme Pariisista huomenna. En tiedä siis mitään kutsuistanne.
— Ei, se ei käy. Näkihän herra Debray teidät luonani!
— Se on totta!
— Olen nimenomaan teidät suorastaan kutsunut, mutta olette vastannut, ettette voi tulla, sillä lähdette äitinne kanssa Tréport'iin.
— Asia on siis päätetty. Mutta tuletteko tapaamaan äitiäni ennen huomispäivää?
— Ennen huomista, se on vaikeaa. Tulenhan silloin juuri keskelle matkavalmistuksianne.
— Tehkää siis vielä enemmän! Tulkaa syömään päivällistä minun kanssani. Meitä on vain pieni seura koolla, te, äitini ja minä. Saatte tutustua äitiini lähemmin. Hän on hyvin lahjakas nainen, ja suren vain sitä, ettei hänen kaltaistaan ole toista, kahtakymmentä vuotta nuorempaa. Jos olisi, niin vannon, että pian tulisi maailmaan lisää uusi kreivi ja kreivitär Morcerf. Mitä isääni tulee niin häntä ette tapaa, hän on tänä iltana kokouksessa ja syö päivällistä yliesittelijän luona. Puhumme matkoista. Te, joka olette nähnyt koko maailman, kerrotte meille seikkailuistanne. Kerrotte tuon kauniin kreikattaren elämäkerran, joka oli oopperassa seurassanne ja jota sanotte orjaksenne, mutta jota kohtelette aivan kuin prinsessaa. Puhumme italian- ja espanjankieltä. Suostukaa, äitini olisi siitä kovin kiitollinen.
— Tuhannet kiitokset, sanoi kreivi. — Kutsunne on hyvin houkutteleva, ja mielelläni sitä noudattaisin. En ole kuitenkaan vapaa niin kuin otaksuitte, vaan minun on välttämättömästi kohdattava eräs henkilö.
— Olkaa varuillanne. Äsken juuri näytitte, millä keinoin ikävästä kutsusta päästään vapaaksi. Teidän täytyy antaa minulle todistus. En ole kaikeksi onneksi pankkiiri, niin kuin herra Danglars, mutta olen aivan yhtä epäuskoinen.
— Siksi annankin teille tuon todistuksen, sanoi kreivi.
Ja hän soitti.
— Hm, sanoi Morcerf, — kieltäydytte jo toisen kerran syömästä päivällistä äitini kanssa. Olette varmaankin tehnyt ennakkopäätöksen siinä suhteessa.
Kreivi sävähti.
— Älkää sellaista luulko, sanoi hän. — Sitä paitsi tulee tuossa todistajani.
Baptistin astui sisään ja jäi odottavana seisomaan oven eteen.
— Kuulkaa, Baptistin!… Mitä sanoin teille tänä aamuna kutsuessani teidät työhuoneeseeni?
— Että pitäisin talon oven suljettuna heti kello viiden jälkeen.
— Entä sitten?
— Oh, herra kreivi…, sanoi Albert.
— Ei, ei, sanoi Monte-Cristo, — tahdon täydellisesti puhdistautua tuosta äsken lausumastanne epäilyksestä. Liian vaikeaksi käy näytellä aina Manfredia. Tahdon elää talossa, jonka seinät ovat lasia. Sitten … jatkakaa, Baptistin.
— Sitten, etten päästäisi sisään muita kuin majuri BartolomeoCavalcantin ja hänen poikansa.
— Kuulettehan. Majuri Cavalcanti kuuluu erääseen Italian vanhimpaan aatelissukuun, ja Dante mainitsee hänen esi-isänsä. Muistatte sen ehkä, Infernon kymmenennessä laulussa. Hänen poikansa on miellyttävä nuori mies, melkein teidän ikäisenne, vicomte, käyttää samaa arvonimeä kuin tekin ja astuu Pariisin hienoston keskuuteen isänsä miljoonat käytettävinään. Majuri tuo tänään luokseni poikansa Andrean,il continon, niin kuin me Italiassa sanomme. Hän uskoo poikansa minun huostaani. Minä autan häntä eteenpäin, jos hän vain on jossakin määrin lahjakas. Ja autattehan tekin minua?
— Epäilemättä! Majuri Cavalcanti on siis vanha ystävänne? kysyiAlbert.
— Ei laisinkaan; hän on kunnianarvoisa herra, hyvin kohtelias, hyvin vaatimaton, hyvin hienotunteinen, jommoisia Italiassa on suuri joukko, yleensä useimmat vanhojen sukujen jälkeläiset. Olen tavannut hänet monta kertaa Firenzessä, Bolognassa, Luccassa, ja hän on edeltäpäin ilmoittanut tulostaan. Matkatuttavuudet ovat hyvin vaativaisia. He vaativat, että aina ja kaikkialla tulee heille osoittaa samaa ystävällisyyttä, jota kerran sattumalta jossakin on osoittanut, aivan kuin ei sivistyneellä ihmisellä, joka voi tulla neljännestunnin ajan toimeen kenen kanssa tahansa, olisi aina omat sivutarkoituksensa. Majuri Cavalcanti tahtoo nähdä Pariisin, jossa hän tätä ennen on ollut vain läpikulkumatkalla, keisarikunnan aikana, ennen kuin hän läksi Moskovaan kärsimään vilua. Tarjoan hänelle hyvän illallisen, hän jättää poikansa huostaani. Olen luvannut pitää poikaa silmällä. Annan hänen tehdä kaikki ne tyhmyydet, jotka hän tahtoo tehdä, ja siten olemme kuitit.
— Mainiota, sanoi Albert. — Ja minä huomaan, että te olette verraton opastaja. Hyvästi siis, sunnuntaina palaamme. Unohdin mainita, että olen saanut tietoja Franzista.
— Todellako? sanoi Monte-Cristo. — Ja viihtyykö hän yhä vieläItaliassa?
— Luullakseni. Mutta hän kaipaa seuraanne. Hän sanoo, että te olitte Rooman aurinko ja että ilman teitä siellä on pilvistä. En muista varmaan, sanooko hän, että sataakin.
— Hän on siis muuttanut mielipiteitään minun suhteeni.
— Päinvastoin, hän pitää teitä tavattoman erikoisena. Sen vuoksi hän kaipaa seuraanne.
— Miellyttävä nuori mies! sanoi Monte-Cristo. — Tunsin mieltymystä häntä kohtaan heti ensimmäisestä illasta alkaen, jolloin hän suostui syömään illallista minun luonani. Hän on luullakseni kenraali Epinayn poika?
— Niin on.
— Saman, joka sai surkean surmansa vuonna 1815?
— Niin, bonapartelaisten jouduttua valtaan.
— Juuri niin! Hän miellyttää minua suuresti. Eikö hänkin aio mennä naimisiin?
— Aikoo, neiti Villefort'in kanssa.
— Se on siis totta?
— Yhtä totta kuin että minun pitäisi mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa, vastasi Albert nauraen.
— Miksi nauratte?
— Siksi, että silläkin taholla on aivan yhtä vähän halua mennä naimisiin kuin neiti Danglars'illa ja minulla. Mutta, herra kreivi, mehän keskustelemme naisista aivan kuin naiset keskustelevat miehistä. Se on anteeksiantamatonta.
Albert nousi.
— Joko lähdette?
— Verraton kysymys! Olen tässä jo kaksi tuntia väsyttänyt teitä, ja kohteliaana kysytte, joko aion lähteä. Olette todellakin maailman kohteliain mies, herra kreivi! Ja kuinka hyvin olette palvelijanne kasvattanut! Varsinkin Baptistinin! En ole koskaan nähnyt sellaista. Minun palvelijani pitävät esikuvinaan Théâtre-Français'n palvelijoita, joilla on vain yksi ainoa lause sanottavana ja jotka juuri sen vuoksi tulevat sen sanomaan aivan etualalle. Jos kerran luovutte Baptistinista, niin pyydän saada hänet palvelukseeni.
— Sovittu asia, sanoi kreivi.
— Vielä yksi asia. Sanokaa terveisiä minulta tuolle hienotunteiselle luccalaiselle, signor Cavalcante dei Cavalcantille. Ja jos hän sattumalta haluaa naittaa poikansa, niin hankkikaa hänelle rikas rouva, aatelinen äidin puolelta ainakin ja paronitar isän puolelta. Minä kyllä autan teitä etsimisessä.
— Ohoo, sanoi Monte-Cristo. — Onko se todellakin mielipiteenne?
— On.
— Vannomatta paras.
— Kreivi, huudahti Albert, — minkä palveluksen minulle tekisittekään ja kuinka teitä rakastaisinkaan sata kertaa enemmän, jos teidän avullanne voisin pysyä vielä kymmenen vuotta naimattomana!
— Kaikkihan voi olla mahdollista, sanoi Monte-Cristo vakavasti.
Ja sanottuaan jäähyväiset Albertille hän palasi huoneeseensa ja soitti kolme kertaa kelloa.
Bertuccio astui sisään.
— Herra Bertuccio, sanoi hän, — ilmoitan panevani ensi lauantaina toimeen vastaanoton Auteuilissa talossani.
Bertuccio värisi hiukan.
— Hyvä, armollinen herra, sanoi hän.
— Tarvitsen teitä, että kaikki olisi kunnossa, jatkoi kreivi. — Talo on hyvin kaunis tai ainakin voisi olla hyvin kaunis.
— Täytyy järjestää kaikki uudestaan, ennen kuin siihen tulokseen pääsee, herra kreivi, sillä kaikki seinäverhot ovat vanhentuneet.
— Verhotkaa siis kaikkien huoneiden seinät uudelleen, paitsi yhden, makuuhuoneen, jossa on punaiset silkkiset seinäverhot. Sen jätätte aivan siihen kuntoon, missä se on.
Bertuccio kumarsi.
— Puutarhaan ette myöskään koske, mutta pihan suhteen saatte tehdä mitä vain tahdotte. Olisin hyvin tyytyväinen, ellei sitä tuntisi enää entiseksi.
— Teen kaiken voitavani, että herra kreivi olisi tyytyväinen. Olisin rauhallisempi, jos herra kreivi lausuisi toivomuksensa päivällisen suhteen.
— Toden totta, hyvä Bertuccio, sen jälkeen kun olemme tulleet Pariisiin, olette aivan kuin toinen mies: tehän arkailette. Ettekö enää tunne minun makuanikaan?
— Mutta voisihan teidän ylhäisyytenne edes mainita, keitä tulee vieraiksi!
— Sitä en vielä tiedä, eikä teidän sitä tarvitsekaan tietää. Lucullus aterioi Luculluksen luona, siinä kaikki.
Bertuccio kumarsi ja poistui.
55. Majuri Cavalcanti
Kreivi ja Baptistin eivät olleet valehdelleet Albertille. Luccalainen majuri, jonka tähden kreivi ei voinut ottaa vastaan päivälliskutsua, oli todellakin tulossa. Kello oli seitsemän, ja Bertuccio oli saamiansa käskyjä noudattaen jo kaksi tuntia aikaisemmin mennyt Auteuiliin, kun portin eteen pysähtyivät ajoneuvot ja poistuivat aivan kuin häpeissään heti, kun niistä oli noussut noin viisikymmentäkaksivuotias mies. Hänellä oli yllään nauhakoristeinen pitkä takki; housut olivat sinistä verkaa, saappaat vielä jokseenkin hienot, vaikka kiilloitus olikin puutteellinen ja anturat liian paksut; hänellä oli säämiskähansikkaat, hiukan sotilasmallinen hattu ja musta, valkoisilla reunuksilla koristettu kaulahuivi, joka olisi voinut näyttää kaularaudalta, ellei sen omistaja olisi pitänyt sitä vapaasta tahdosta. Näin omituisesti oli pukeutunut mies, joka soitti portin kelloa ja kysyi, eikö talo ollut Champs-Elysées n:o 30 ja eikö siellä asunut kreivi Monte-Cristo. Kun portinvartija oli vastannut myöntävästi, astui hän sisään, sulki portin ja lähestyi pääovea.
Baptistin odotteli eteisessä ja hänelle oli annettu tarkka kuvaus tulijan ulkomuodosta. Niinpä hän tunsi miehen heti hänen pienestä ja kulmikkaasta päästään, harmaista ja tuuheista viiksistään. Vieras oli tuskin sanonut nimensä älykkäälle palvelijalle, kun tämä jo oli ilmoittanut hänet kreiville.
Vieras vietiin talon yksinkertaisimpaan salonkiin, ja kreivi tuli hymyillen häntä vastaan.
— Rakas herra, sanoi hän, — olkaa tervetullut. Odotin teitä.
— Todellako, sanoi luccalainen. — Odottiko teidän ylhäisyytenne minua?
— Minulle ilmoitettiin, että saavutte luokseni tänään kello seitsemän.
— Tiesitte siis tuloni jo edeltäpäin?
— Tiesin.
— Sitä parempi! Pelkäsin jo, että tätä pientä seikkaa ei ollut muistettukaan.
— Mitä seikkaa?
— Ilmoittaa teille tulostani.
— Ei suinkaan.
— Mutta olettehan varma siitä, ettette erehdy?
— Aivan varma.
— Teidän ylhäisyytenne odotti siis todellakin minua kello seitsemän?
— Juuri teitä.
Luccalainen näytti tulevan hiukan levottomaksi.
— Olettehan markiisi Bartolomeo Cavalcanti?
— Bartolomeo Cavalcanti, vastasi luccalainen iloissaan, — olen kyllä.
— Entinen majuri Itävallan armeijassa?
— Olinko minä majuri? kysyi vanha sotilas arkaillen.
— Olitte, sanoi Monte-Cristo, — te olitte majuri. Ranskassa se nimi vastaa sitä arvoa, mikä teillä oli Italiassa.
— Hyvä, sanoi luccalainen, — olen siihen aivan tyytyväinen, ymmärrättehän…
— Sitä paitsi ette tule tänne omasta tahdostanne, jatkoi Monte-Cristo.
— En suinkaan.
— Eräs henkilö on teidät lähettänyt.
— Niin on.
— Kunnon apotti Busoni?
— Juuri hän, huudahti majuri iloissaan.
— Ja teillä on kirje?
— Tässä se on.
— Näettehän, että kaikki on niin kuin olla pitääkin. Antakaa se tänne.
Ja Monte-Cristo otti kirjeen, avasi sen ja luki.
Majuri katsoi kummastuneena kreiviin, hänen silmänsä kiintyivät hetkiseksi huoneessa oleviin esineisiin, mutta palasivat aina vähän päästä talon omistajaan.
— Tämä on todellakin rakkaan apotin kirje… "Majuri Cavalcanti, luccalainen ylimys, joka polveutuu firenzeläisistä Cavalcanteista", jatkoi Monte-Cristo lukien kirjettä, "ja jolla on puolen miljoonan vuotuiset tulot".
Monte-Cristo katsahti ylös kirjeestä ja kumarsi.
— Puoli miljoonaa, sanoi hän. — Toden totta, se on kaunis summa, rakas herra Cavalcanti.
— Sanotaanko siellä puolen miljoonan tulot? kysyi luccalainen.
— Kirjaimilla kirjoitettuna. Ja se on varmaa, sillä apotti Busoni tuntee tarkoin kaikki Euroopan rikkaat perheet.
— Olkoon siis puoli miljoonaa, sanoi luccalainen, — mutta toden totta en uskonut summaa niin suureksi.
— Siksi, että teillä on taloudenhoitaja, joka teiltä varastaa.Sellaista voi tapahtua, rakas herra Cavalcanti!
— Kun nyt olette minua varoittanut, sanoi Cavalcanti vakavasti, — niin ajan hänet ulos.
— "Ja jolta puuttuu vain yksi seikka ollakseen onnellinen", jatkoi kreivi.
— Niin, hyvä Jumala, niin, yksi ainoa seikka, huokasi luccalainen.
— "Hänen pitäisi löytää jumaloitu poikansa."
— Jumaloitu poikani!
— "Jonka lapsena ryöstivät joko hänen sukunsa vihamiehet tai mustalaiset."
— Viiden vuoden vanhana, sanoi luccalainen huoaten syvään ja luoden silmänsä taivaaseen.
— Isä parka! sanoi Monte-Cristo.
Kreivi jatkoi:
— "Teen hänet onnelliseksi, herätän hänet uudelleen eloon ilmoittamalla, että te voitte tuoda hänen luokseen hänen poikansa, jota hän turhaan on etsinyt viidentoista vuoden ajan."
Luccalainen katsoi Monte-Cristoon tavattoman rauhattoman näköisenä.
— Minä voin sen tehdä, sanoi Monte-Cristo.
Majuri nousi.
— Kirje puhui siis totta alusta loppuun asti? sanoi hän.
— Epäilittekö sitä, rakas herra Bartolomeo?
— En koskaan! Kuinka olisin voinut epäillä. Apotti Busoni, hurskas kirkonmies, ei olisi voinut sillä tavoin ilveillä kanssani. Mutta vielä ette ole lukenut kaikkea, teidän ylhäisyytenne.
— Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo, — täällä on vielä jälkikirjoituskin.
— Niin, sanoi luccalainen, — siellä … on … vielä … jälkikirjoitus.
— "Jotta majuri Cavalcantin ei tarvitsisi siirrellä rahojaan toisten pankkiirien huostaan, annan hänelle kahdentuhannen frangin maksuosoituksen matkakulujen korvaamiseksi, ja sen lisäksi saa hän nostaa ne neljäkymmentäkahdeksantuhatta frangia, jotka teillä on vielä minun rahojani hallussanne."
Majuri seurasi huomattavan levottomana jälkikirjoituksen lukemista.
— Hyvä! sanoi vain kreivi.
— Hän sanoi: hyvä! sopersi luccalainen. — Siis … herra kreivi…, jatkoi hän.
— Siis mitä? kysyi Monte-Cristo.
— Siis, jälkikirjoitus … on yhtä luotettava kuin kirjeen muukin osa?
— Tietysti. Apotti Busonilla ja minulla on yhteisiä asioita. En tosin muista varmaan, onko hänen saatavansa minulta juuri täsmälleen neljäkymmentäkahdeksantuhatta, sillä me emme pidä niin turhantarkkaa lukua seteleistä. Tämä jälkikirjoitus merkitsi siis teille hyvin paljon?
— Tunnustan suoraan, sanoi luccalainen, — että luotin niin täydellisesti apotti Busonin nimikirjoitukseen, etten ottanut rahoja matkaani. Ellen siis olisi näitä rahoja saanut, olisin Pariisissa ollut hyvin pahassa pulassa.
— Voiko teidän kaltaisenne mies olla pahassa pulassa? sanoiMonte-Cristo. — Te liioittelette.
— En suinkaan! Enhän tunne täällä ketään, sanoi luccalainen.
— Mutta toiset tuntevat teidät.
— Niin, toiset kyllä tuntevat, joten…
— Jatkakaa, rakas herra Cavalcanti!
— Joten kai annatte minulle nuo neljäkymmentäkahdeksantuhatta?
— Heti kun vain pyydätte.
Majurin silmät lensivät selälleen.
— Mutta istukaahan, sanoi Monte-Cristo, — olen toden totta epäkohtelias … annan teidän neljännestunnin ajan seisoa.
— Ei se mitään tee.
Majuri veti esiin nojatuolin ja istui.
— Tahdotteko nyt nauttia jotakin? Lasillisen sherryä tai porto- tai alicante-viiniä?
— Alicante-viiniä, jos kerran saan valita, sillä se on lempijuomaani.
— Minulla on aivan erinomaista lajia. Syötte kai leivoksen sen keralla?
— Syön, koska suvaitsette tarjota.
Monte-Cristo soitti. Baptistin tuli. Kreivi meni hänen luokseen.
— No?… kysyi hän hiljaa.
— Nuori mies on täällä, vastasi palvelija samoin.
— Hyvä. Minne viette hänet?
— Siniseen salonkiin, niin kuin teidän ylhäisyytenne oli määrännyt.
— Mainiota. Tuokaa alicante-viiniä ja leivoksia.
Baptistin poistui.
— Tuotan teille niin paljon vaivaa, sanoi luccalainen, — että olen aivan pahoillani.
— Aivan suotta! sanoi Monte-Cristo.
Baptistin palasi tuoden viiniä ja leivoksia.
Kreivi täytti toisen lasin ja kaasi omaan lasiinsa muutaman pisaran punahehkuvaa juomaa pullosta, jonka kyljessä oleva tomu osoitti sen ikää selvemmin kuin ihmisen kasvojen rypyt.
Majuri ei erehtynyt, kumpi lasi oli hänelle aiottu; hän otti täysinäisen ja leivoksen.
Kreivi käski Baptistinin laskemaan tarjottimen lähelle vierasta, joka maisteli viiniä ja tyytyväisenä muikisti suutaan ja kastoi sitten leivoksen viiniin.
— Siis, sanoi Monte-Cristo, — asuitte Luccassa, olitte rikas, aatelissukuinen, nautitte yleistä kunnioitusta, teillä oli kaikki, mikä voi tehdä ihmisen onnelliseksi.
— Kaikki, teidän ylhäisyytenne, sanoi majuri pistäen leivoksen kokonaisena suuhunsa, — aivan kaikki.
— Ja onnestanne puuttui vain yksi seikka?
— Yksi ainoa, sanoi luccalainen.
— Se, että löytäisitte kadonneen poikanne?
— Ah, sanoi majuri ottaen toisen leivoksen. — Se minulta juuri puuttui.
Kunnianarvoisa luccalainen nosti silmänsä taivasta kohden ja yritti huoata.
— Sanokaahan, rakas herra Cavalcanti, mikä tuo kaivattu poika oli, sillä olen kuullut, että olette pysynyt naimattomana.
— Niinhän ihmiset yleensä luulivat, sanoi majuri, — minäkin itse…
— Niin, ja tekin olitte itse uskonut tuota juttua. Se oli siis nuoruuden synti, jonka olitte tahtonut kaikilta salata.
Majuri nousi, hänen kasvoilleen tuli mahdollisimman tyyni ja arvokas ilme, samalla kun hän loi silmänsä vaatimattomana alas, siten pysyäkseen varmana ja auttaakseen mielikuvitustaan. Hän katsoi kulmainsa alta kreiviä, joka näytti kuuntelevan häntä hymyillen ja suopean uteliaana.
— Niin, sanoi hän, — tahdoin salata tämän hairahduksen kaikilta.
— Se ei ollut mikään hairahdus, sanoi Monte-Cristo, — sillä mies asettuu aina sellaisten seikkojen yläpuolelle.
— Niin, eihän se minulle mikään häpeä ollut, sanoi majuri kohottaen päätään ja hymyillen.
— Mutta hänen äidilleen, sanoi kreivi.
— Niin, hänen äidilleen! huudahti luccalainen ottaen kolmannen leivoksen. — Hänen äitiraukalleen!
— Juokaahan, rakas herra Cavalcanti, sanoi Monte-Cristo kaataen hänen lasinsa täyteen alicantea. — Liikutus tukahduttaa äänenne.
— Ajatellessani hänen äitiraukkaansa, sanoi luccalainen koettaen tahdonvoimallaan vaikuttaa kyynelrauhasiin niin paljon, että valheellinen kyynel heruisi hänen silmäkulmastaan.
— Joka luullakseni kuului erääseen Italian kuuluisimpaan sukuun?
— Fiesolelaiseen ylimystöön, herra kreivi, fiesolelaiseen ylimystöön!
— Ja mikä oli hänen nimensä?
— Oliva Corsinari!
— Markiisitar?
— Markiisitar.
— Ja te menitte lopulta hänen kanssaan naimisiin sukunne tahdosta välittämättä?
— Niin menin.
— Ja teillä on kaikki paperinne kunnossa?
— Mitkä paperit? kysyi luccalainen.
— Todistus siitä, että olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa, ja lapsen syntymätodistus?
— Lapsen syntymätodistusko?
— Niin, Andrea Cavalcantin, poikanne. Onhan hänen nimensä Andrea?
— On, luullakseni, sanoi luccalainen.
— Kuinka niin? Te vain luulette?
— En voi sitä varmasti vakuuttaa. Onhan siitä niin pitkä aika, kun hänet menetin.
— Sehän on totta, sanoi Monte-Cristo. — Mutta teillä on kaikki paperit kuitenkin?
— Herra kreivi, valitettavasti minun täytyy ilmoittaa, että kun en tietänyt tarvitsevani niitä, en ottanut niitä mukaani.
— Sepä on ikävää! sanoi Monte-Cristo.
— Olivatko ne siis aivan välttämättömiä?
— Ehdottomasti!
Majuri raapi otsaansa.
— Ah,per Bacco!Vai välttämättömät!
— Tietysti, jos täällä nimittäin alettaisiin epäillä, onko avioliittonne laillinen ja onko lapsi todella teidän.
— Se on totta, sanoi luccalainen. — Sitä voidaan todellakin epäillä.
— Ja siitä syntyisi tuolle nuorelle miehelle ikävyyksiä.
— Sehän olisi kauheaa.
— Siten voisi mennä tyhjäksi loistava naimaliitto.
—O peccato!
— Ranskassa ollaan ankaria, ymmärrättehän. Täällä ei riitä se, että menee papin luo ja sanoo: "Me rakastamme toisiamme, vihkikää meidät." Ranskassa on olemassa siviiliavioliitto kirkollisen ohella, ja sen vuoksi tarvitaan laillistuttamiseksi välttämättömät paperit.
— Mikä onnettomuus! Minulla ei ole noita papereita.
— Kaikeksi onneksi ne ovat minulla, sanoi Monte-Cristo.
— Teilläkö?
— Niin.
— Ovatko ne teillä?
— Ovat.
— Sepä jotakin, sanoi luccalainen, joka pelkäsi jo matkansa menneen hukkaan ja jäävänsä ilman neljääkymmentäkahdeksaatuhatta frangiaan. — Mikä onni! Niin, sepä on onni, jatkoi hän, — sillä sitä en olisi odottanut.
— Eihän ihminen tule kaikkea ajatelleeksi. Mutta kaikeksi onneksi apotti Busoni muisti sen teidän sijastanne.
— Kuinka apotti on ystävällinen!
— Hän on varovainen mies.
— Hän on ihmeellinen mies, sanoi luccalainen. — Ja hän on siis lähettänyt ne teille?
— Ne ovat tässä.
Luccalainen pani ihastuneena kätensä ristiin.
— Te olette vihitty Oliva Corsinarin kanssa San Paolon kirkossa MonteCattinissa. Tässä on papin antama todistus.
— Niin, siinä se todellakin on, sanoi majuri katsellen kummastuneena paperia.
— Ja tässä on poikanne Andrea Cavalcantin kastetodistus. Sen on allekirjoittanut Saravezzan pastori.
— Kaikki on siis järjestyksessä, sanoi majuri.
— Ottakaa siis nämä paperit, joilla minä en tee mitään, ja antakaa ne pojallenne, että hän säilyttäisi ne huolellisesti.
— Sen kyllä uskon!… Jos hän ne kadottaisi…
— Mitä sitten? Jos hän ne kadottaisi? kysyi Monte-Cristo.
— Niin täytyisi kirjoittaa Italiaan, sanoi luccalainen, — ja uusien saaminen kestäisi jokseenkin kauan.
— Niiden saaminen tulisi todellakin hyvin vaikeaksi, sanoiMonte-Cristo.
— Melkein mahdottomaksi, totesi luccalainen.
— On hauskaa, että ymmärrätte, kuinka tärkeitä nämä paperit ovat.
— Minun mielestäni ne ovat suorastaan korvaamattomat.
— Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, — mitä tulee nuorukaisen äitiin…
— Hyvä Jumala, sanoi majuri, jonka tielle alkoi ilmestyä vaikeuksia, — tarvitsenko minä häntäkin?
— Ette, sanoi Monte-Cristo. — Sitä paitsi, eikö hän ole…
— On kyllä, on kyllä, hän on…
— Maksanut veronsa luonnolle…?
— On kyllä, on, sanoi luccalainen nopeasti.
— Minä tiedän sen, totesi Monte-Cristo. — Hän kuoli kymmenen vuotta sitten.
— Ja minä suren vieläkin hänen kuolemaansa, sanoi majuri ottaen taskustaan raitaisen nenäliinan ja pyyhkien sillä vuoroin toista, vuoroin toista silmäänsä.
— Minkä sille mahtaa, sanoi Monte-Cristo, — olemmehan kaikki kuolevaisia. Ymmärrättehän, että täällä on tarpeetonta tietää, että olette ollut erossa pojastanne viisitoista vuotta. Tähän aikaan ei pidetä tuollaisista kertomuksista, kuinka muka mustalaiset varastavat lapsia. Olette lähettänyt hänet maaseutuluostariin kasvatettavaksi ja tahdotte, että hän päättää kasvatuksensa Pariisissa. Sen vuoksi olette lähtenyt Via Reggiosta, jossa olette asunut vaimonne kuoleman jälkeen. Se riittää.
— Niinkö luulette?
— Aivan varmasti.
— Hyvä on siis.
— Jos ihmiset saavat tietää jotakin tästä erosta…
— Niin mitä silloin sanon?
— Että eräs uskoton opettaja … jonka olivat lahjoneet sukunne viholliset…
— Corsinarit?
— Juuri niin … ryösti lapsen, jotta nimenne sammuisi.
— Se on totta, sillä hänhän on ainoa poikani.
— No niin, nyt kun kaikki on päätetty, kun muistianne on virkistetty eikä se siis enää teitä petä, niin arvaatte kai, minkä yllätyksen olen teille valmistanut?
— Onko se iloinen yllätys? kysyi luccalainen.
— Ah! sanoi Monte-Cristo. — Kyllä huomaan, että isän silmää on yhtä vaikea pettää kuin isän sydäntäkin.
— Hm, sanoi majuri.
— Lapsenne, poikanne Andrea on täällä!
— Minä olen sen jo aavistanut, sanoi luccalainen hyvin rauhallisesti.— Hän on siis täällä?
— On, sanoi Monte-Cristo. — Palvelijani, joka äsken kävi täällä, ilmoitti hänen saapuneen.
— Hyvä on, hyvä on, sanoi majuri kiristäen takkinsa mustia nauhoja.
— Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, — tajuan täydellisesti mielenliikutuksenne. Teidän täytyy saada valmistua kohtaamiseen. Tahdon myöskin valmistaa nuoren miehen tähän tapaamiseen, sillä hän on varmasti yhtä levoton kuin tekin.
— Sen uskon kyllä, sanoi Cavalcanti.
— No niin! Neljännestunnin päästä olemme luonanne.
— Te tuotte siis hänet tänne? Te olette siis niin ystävällinen, että itse esittelette hänet minulle?
— En, en tahdo astua isän ja pojan väliin, te saatte olla kahden, herra majuri. Mutta olkaa rauhassa; vaikka veren ääni pettäisikin, niin ette voi hänestä erehtyä; sillä hän tulee tuosta ovesta. Hän on vaaleatukkainen, melkein liiankin vaaleatukkainen, miellyttävä nuori mies. Saattepahan nähdä.
— Vielä yksi asia, sanoi majuri. — Tiedätte, että minulla ei ollut mukanani muuta kuin ne kaksituhatta frangia, jotka ystävällinen apotti oli minulle antanut. Niistä rahoista olen suorittanut matkakulut ja…
— Ja tarvitsette rahaa … sen kyllä ymmärrän, herra Cavalcanti. Jotta summa tulisi tasaiseksi, niin tässä on kahdeksan tuhannen frangin seteliä.
Majurin silmät kiiluivat.
— Olen teille siis vielä velkaa neljäkymmentätuhatta, sanoiMonte-Cristo.
— Tahtooko teidän ylhäisyytenne kuitin? sanoi majuri pistäen setelit takkinsa sisätaskuun.
— Se on tarpeetonta, vastasi Monte-Cristo.
— Voidaksenne tehdä tilityksen apotti Busonille.
— Annatte kuitin koko summasta, kun saatte nuo neljäkymmentätuhatta.Muut varokeinot ovat tarpeettomia rehellisten ihmisten kesken.
— Niin, se on totta, sanoi majuri, — rehellisten ihmisten kesken.
— Nyt vielä viimeinen sana, herra markiisi. Sallittehan minun antaa teille pienen neuvon?
— Tietysti! Sanokaa!
— Ettekö suvaitsisi luopua tuosta takistanne?
— Tästäkö? sanoi majuri katsellen tyytyväisenä pukuaan.
— Niin. Tuollaista voi kyllä vielä käyttää Via Reggiossa, muttaPariisissa sellainen on jo aikoja sitten joutunut pois muodista.
— Sepä on ikävä asia, sanoi luccalainen.
— Jos se teille on niin rakas, niin voittehan ottaa sen yllenne lähtiessänne.
— Mutta mitä otan sen sijaan?
— Sen puvun, joka on matkakirstussanne.
— Mitä, matkakirstussaniko? Minulla ei ole muuta kuin käsilaukku.
— Ei kai olekaan muuta mukananne. Miksi suotta olisitte ottanut liikoja mukaanne? Vanha sotilas tahtoo astella kepeästi sälytettynä.
— Juuri sen vuoksi…
— Mutta olettehan varovainen mies ja olette lähettänyt matkakirstunne edeltäpäin. Ne saapuivat eilen Hôtel des Princes'iin, Richelieu-kadun varrelle. Sieltähän olette varannut itsellenne asunnon.
— Siellä on siis matkakirstuja?
— On, ja varovaisena miehenä olette luultavasti antanut kamaripalvelijanne panna sinne kaikki, mitä tarvitsette, kävelypukuja ja univormuja. Juhlatilaisuuksissa otatte yllenne univormun, se tekee hyvän vaikutuksen. Älkää unohtako kunniaristiänne. Sille nauretaan Ranskassa, mutta sitä käytetään kuitenkin.
— Hyvä on, hyvä on, hyvä on! sanoi majuri yllättyen yllättymistään.
— Ja nyt, sanoi Monte-Cristo, — kun sydämenne on lujittunut liian voimakkaita mielenliikutuksia vastaanottamaan, niin valmistautukaa kohtaamaan poikanne Andrea.
Kumarrettuaan kohteliaasti ihastuneelle luccalaiselle Monte-Cristo hävisi oviverhon taakse.
56. Andrea Cavalcanti
Kreivi Monte-Cristo astui viereiseen huoneeseen, jota Baptistin oli nimittänyt siniseksi salongiksi. Sinne oli tullut sulavaliikkeinen ja jokseenkin hienosti pukeutunut nuori mies, joka puoli tuntia sitten oli noussut ajurin vaunuista kreivin asunnon edustalla. Baptistin oli tuntenut hänet heti siksi vaaleatukkaiseksi mustasilmäiseksi, punaposkiseksi ja heleänväriseksi mieheksi, jonka tuntomerkit hänen herransa oli ilmoittanut.
Kreivin astuessa sisään lojui nuori mies velttona sohvalla lyöden hajamielisenä kultanuppisella kepillään kenkiään.
Huomatessaan Monte-Criston hän nousi äkkiä.
— Olette kreivi Monte-Cristo? kysyi hän.
— Olen, vastasi tämä, — ja luulen, että minulla on kunnia puhutella vicomte Andrea Cavalcantia?
— Olen vicomte Andrea Cavalcanti, sanoi nuori mies kumartaen sulavasti.
— Teillä on varmaankin suosituskirje minulle, sanoi Monte-Cristo.
— En maininnut teille siitä, sillä allekirjoitus tuntui minusta kummalliselta.
— Merenkulkija Sindbad, eikö niin?
— Juuri niin. Kun en ole koskaan kuullut puhuttavan muusta merenkulkija Sindbadista kuin siitä, joka mainitaan Tuhannen ja yhden yön saduissa…
— No niin, tämä on eräs hänen jälkeläisensä, muudan rikas ystäväni, hyvin erikoinen, melkein hullu englantilainen, jonka oikea nimi on lordi Wilmore…
— Se selittää kaiken, sanoi Andrea. — Sehän on mainio asia. Olen tuntenut tuon saman englantilaisen … oikein hyvin… Herra kreivi, olen nöyrin palvelijanne.
— Jos se, mitä suvaitsette kertoa minulle, on totta, lausui Monte-Cristo hymyillen, — niin toivon, että ystävällisesti annatte minulle hiukan tietoja itsestänne ja suvustanne.
— Mielelläni, sanoi nuori mies, niin sulavasti, että heti huomasi hänen luottavan hyvään muistiinsa. — Olen, niin kuin sanoitte, Andrea Cavalcanti, isäni on majuri Cavalcanti, joka polveutuu Firenzen kultaiseen kirjaan kirjoitetusta Cavalcanti-suvusta. Meidän perheemme, vaikka se vieläkin on hyvin rikas, sillä isälläni on puolen miljoonan vuotuiset tulot, on kokenut suuria vastoinkäymisiä, ja minut ryösti jo viisi- tai kuusivuotiaana eräs uskoton kotiopettaja. Tämän vuoksi en ole viiteentoista vuoteen nähnyt isääni. Siitä asti, kun opin ajattelemaan, siitä asti, kun olen ollut vapaa ja oma herrani, olen häntä etsinyt, mutta turhaan. Tämä ystävänne Sindbadin kirje ilmoittaa vihdoin minulle, että hän on Pariisissa, ja käskee minua kääntymään puoleenne saadakseni tarkempia tietoja.
— Toden totta, kertomuksenne on hyvin mielenkiintoinen, sanoi kreivi katsellen synkän tyytyväisenä nuoren miehen sulavaa käyttäytymistä ja hänen kasvojaan, joissa oli langenneen enkelin kauneutta. — Teitte viisaasti noudattaessanne ystäväni Sindbadin viittausta, sillä isänne on todellakin täällä ja etsii teitä.
Salonkiin tultuaan oli kreivi koko ajan tarkannut nuorta miestä. Hän oli ihaillut tämän kirkasta katsetta ja äänen varmaa sointia. Mutta kuullessaan nuo luonnolliset sanat: "Isänne on todellakin täällä ja etsii teitä", nuori Andrea säpsähti ja huudahti:
— Isäni! Isäni täällä!
— Niin on, vastasi Monte-Cristo, — isänne on täällä, majuriBartolomeo Cavalcanti.
Nuoren miehen kasvoille sävähtänyt kauhun ilme katosi melkein heti.
— Niin, sehän on totta, majuri Bartolomeo Cavalcanti, sanoi hän. — Ja te, herra kreivi, sanoitte, että hän on täällä.
— Niin sanoin. Voin vielä lisätä siihen, että juuri äsken läksin hänen luotaan ja että hänen kertomuksensa kadonneesta pojastaan liikutti minua suuresti. No niin, eräänä päivänä hän sai kuulla, että hänen poikansa ryöstäjä oli valmis luovuttamaan nuoren miehen tai ainakin ilmoittamaan, missä tämä on, jos hän saa suurehkon summan rahaa. Mikään ei pidättänyt kunnon isää. Rahat lähetettiin Piemontin rajalle ja niiden mukana matkapassi Italian kautta kulkemista varten. Olitte siihen aikaan, luullakseni, Etelä-Ranskassa.
— Niin olin, vastasi Andrea jokseenkin hämillään. — Niin, minä olinEtelä-Ranskassa.
— Vaunut kai odottivat teitä Nizzassa?
— Niin odottivatkin. Nizzasta matkustin Genovaan, GenovastaTorinoon, Torinosta Chambéryhin, Chambérysta Pont-de-Beauvoisiniin jaPont-de-Beauvoisinista Pariisiin.
— Aivan oikein. Hän toivoi koko ajan tapaavansa teidät matkalla, sillä hän matkusti samaa tietä. Sen vuoksi matkasuunnitelmanne oli sillä tavoin järjestetty.
— Mutta, sanoi Andrea, — vaikka rakas isäni olisikin minut tavannut, niin hän ei olisi ehkä tuntenut minua. Olen hiukan muuttunut siitä, kun hän minut viimeksi näki.
— Mutta veren ääni! sanoi Monte-Cristo.
— Sehän on totta, sanoi nuori mies, — en muistanut veren ääntä.
— Nyt, jatkoi Monte-Cristo, — on markiisi Cavalcanti huolissaan vain yhdestä asiasta, siitä, mitä olette tehnyt sinä aikana, jona olitte hänen luotaan poissa. Miten ryöstäjänne on teitä kohdellut? Onko teitä kohdeltu syntyperänne vaatimalla tavalla? Eivätkö henkiset kärsimyksenne, jotka ovat sata vertaa ruumiillisia pahemmat, ole vaurioittaneet suuria luonnonlahjojanne? Ja luuletteko voivanne arvokkaalla tavalla astua yhteiskunnalliseen asemaanne ja pitää sitä yllä?
— Herra kreivi, sopersi nuori mies, — toivon, ettei mitään vääriä tietoja…
— Minulleko? Minullehan kertoi teistä ensi kertaa ystäväni Wilmore, tuo suuri hyväntekijä. Tiedän, että hän kohtasi teidät vaikeissa oloissa eikä kysynyt teiltä mitään; enkä minä ole utelias. Onnettomuutenne herätti hänen mielenkiintoaan, siis olette mieltäkiinnittävä. Hän kertoi minulle haluavansa antaa teille sen aseman yhteiskunnassa, minkä olitte kadottanut, etsivänsä isänne ja löytävänsä hänet. Hän on etsinyt ja löytänyt, kaikesta päättäen, sillä isänne on täällä. Eilen hän ilmoitti tulostanne ja antoi sitä paitsi minulle eräitä määräyksiä, jotka koskevat varallisuuttanne. Siinä kaikki. Tiedän, että ystäväni Wilmore on erikoinen ihminen, mutta tiedän myöskin, että hän on luotettava ja rikas kuin kultakaivos, että hän siis voi täyttää oikkunsa kärsimättä niiden johdosta aineellista vahinkoa, ja lupasin noudattaa hänen määräyksiään. Nyt, hyvä herra, älkää loukkaantuko kysymykseeni. Kun velvollisuuteni on hiukan suojella teitä, haluaisin tietää, eivätkö osaksenne tulleet vastoinkäymiset, joihin itse olette aivan syytön ja jotka eivät pienimmässäkään määrässä vähennä kunnioitustani teitä kohtaan, eivätkö ne ole hiukan vieroittaneet teitä siitä seurapiiristä, johon nimenne ja rikkautenne teidät määrää ja jossa teillä on loistava asema.
— Herra kreivi, sanoi nuori mies, joka kreivin puhuessa oli saanut entisen varmuutensa, — siinä suhteessa voitte olla aivan rauhassa. Ryöstäjäni, jotka erottivat minut isästäni ja jotka epäilemättä alun alkaen aikoivat myydä minut isälleni, laskivat aivan oikein hyötyvänsä enemmän, jos antaisivat minun säilyttää henkisen pääomani, vieläpä kartuttaakin sitä mahdollisuuden mukaan. Olen siis saanut jokseenkin hyvän kasvatuksen, ja nuo lapsenryöstäjät ovat kohdelleet minua melkein samoin kuin Vähän-Aasian orjakauppiaat, jotka opettivat orjilleen lääketiedettä, kielioppia ja filosofiaa myydäkseen heidät sitten sitä suuremmasta hinnasta Roomassa.
Monte-Cristo hymyili tyytyväisenä. Hän ei näyttänyt odottaneen niin paljoa Andrea Cavalcantista.
— Sitä paitsi, jatkoi nuori mies, — jos kasvatuksessani tai pikemmin sanoen seurustelutavoissani onkin puutteita, niin ne varmaankin annetaan anteeksi, kun otetaan varteen, mitä kaikkea olen nuoruudessani saanut kärsiä.
— No niin, sanoi Monte-Cristo välinpitämättömästi, — siinä suhteessa teette aivan kuten haluatte, sillä tämä asia koskee yksinomaan teitä. Mutta teidän sijassanne en kertoisi muille sanaakaan noista seikkailuistanne. Elämäkertanne on suoranainen romaani, ja vaikka ihmiset rakastavatkin suppeita, kansiin sidottuja kuvauksia, niin he eivät välitä elävästä romaanista, vaikka se olisi kuinkakin kullattu, niin kuin teidän on. Rohkenen huomauttaa teille näistä seikoista. Tuskin olette ennättänyt kertoa liikuttavan tarinanne jollekulle, niin se jo kiertää maailmaa aivan vääristeltynä. Teidän olisi pakko esiintyä uutena Antonyna, ja niiden aika on jo ollut ja mennyt. Ehkä teillä olisi alussa menestystä herättämänne uteliaisuuden vuoksi, mutta luultavasti väsyisitte alinomaisiin selittelyihin.
— Luultavasti olette oikeassa, herra kreivi, sanoi nuori mies kalveten vastoin tahtoaan Monte-Criston katsoessa häneen terävästi. — Joutuisin silloin hyvin ikävään asemaan.
— No, ei pidä liioitellakaan, sanoi Monte-Cristo. — Teidän on vain harkittava sopivaa esiintymismuotoa, ja koska olette älykäs mies, ei se ole teille vaikeaa, varsinkaan kun omat etunne siitä riippuvat. Todistuksilla ja arvokkaalla seuralla voitte hälventää kaikki varjot, mitkä liittyvät tähänastiseen elämäänne.
Andrea joutui silminnähtävästi aivan ymmälle.
— Tarjoutuisin kyllä menemään takuuseen teistä, sanoi Monte-Cristo, — mutta tapani on epäillä parhaita ystäviänikin ja ymmärtää, että hekin voivat epäillä minua. Näyttelisin siis tässä osaa, joka ei sovi minulle, niin kuin näyttelijät sanovat, ja voisin joutua pilkan esineeksi.
— Mutta, herra kreivi, sanoi Andrea uhkarohkeasti, — ottaen huomioon sen, että lordi Wilmore on minua teille suositellut…
— On kyllä, jatkoi Monte-Cristo, — mutta hän on viitannut siihen, rakas herra Andrea, että nuoruutenne on ollut jokseenkin myrskyinen. Älkää hämmentykö, en vaadi teiltä mitään tunnustusta. Juuri sen vuoksi, ettette tarvitsisi ketään muuta, on Luccasta tuotettu tänne markiisi Cavalcanti, isänne. Saatte nähdä hänet, hän on hiukan jäykkä, hiukan karu, mutta sehän johtuu vain univormusta, ja kun ihmiset saavat tietää, että hän on ollut kahdeksantoista vuota Itävallan armeijassa, niin hänelle annetaan kaikki anteeksi. Me emme yleensä vaadi liikoja itävaltalaisilta. Vakuutan teille, että hän on hyvin tyydyttävä isä.
— Rauhoitatte minua. Jouduin hänen luotaan pois niin varhain, etten muista hänestä mitään.
— Ja tiedättehän, että suuri rikkaus tasoittaa yhtä ja toista.
— Isäni on siis todellakin rikas?
— Miljoonien omistaja … hänellä on viidensadantuhannen vuotuiset korot.
— Entä minä, kysyi nuori mies levottomana, — joudunko siis asemaan, joka on hyvin … miellyttävä?
— Erinomaisen miellyttävä. Hän antaa teille vuosittain viisikymmentätuhatta frangia, niin kauan kuin olette Pariisissa.
— Siinä tapauksessa jään tänne ainaiseksi.
— Eihän kukaan varmasti tiedä, miten käy. Ihminen päättää, Jumala säätää…
Andrea huokaisi.
— Isältänikö saan tuon summan? kysyi hän sitten levottomana.
— Niin, mutta lordi Wilmoren takuulla, joka isänne pyynnöstä on avannut teille viidentuhannen frangin tilin kuukausittain herra Danglars'in, Pariisin luotettavimman pankkiirin liikkeessä.
— Ja aikooko isäni kauankin viipyä Pariisissa? kysyi Andrea levottomana.
— Muutamia päiviä vain, vastasi Monte-Cristo. — Sotapalveluksensa vuoksi hän ei voi olla kahta tai kolmea viikkoa kauempaa poissa virantoimituksesta.
— Rakas isä! sanoi Andrea huomattavasti ihastuen tästä pikaisesta lähdöstä.
— Sen vuoksi, jatkoi Monte-Cristo ollen erehtyvinään tämän huudahduksen aiheesta, — sen vuoksi en tahdokaan kauemmin estää teitä tapaamasta toisianne. Oletteko valmis sulkemaan isänne syliinne?
— Ette kai sitä epäilekään?
— No niin, astukaa siis salonkiin, kohtaatte isänne, joka teitä siellä odottaa.
Andrea kumarsi syvään kreiville ja astui salonkiin.
Kreivi seurasi häntä katseillaan ja nähtyään hänen poistuvan painoi erästä nappulaa. Tietty taulu siirtyi silloin paikaltaan taitavasti sovitetun reiän päältä, josta saattoi nähdä salonkiin.
Andrea sulki oven jälkeensä ja lähestyi majuria, joka nousi kuullessaan askelten äänen.
— Oi rakas isä, sanoi Andrea niin kovaa, että kreivi saattoi sen kuulla suljetun oven läpi. — Tekö siinä todellakin olette?
— Hyvää päivää, rakas poikani, sanoi majuri juhlallisesti.
— Kun olemme olleet niin monta vuotta erossa, niin kuinka onnellinen olenkaan saadessani teidät jälleen nähdä, jatkoi Andrea yhä katsellen oveen päin.
— Niin, ero on todellakin ollut pitkä.
— Emmekö syleile toisiamme? sanoi Andrea.
— Niin kuin tahdot, poikani.
Ja herrat syleilivät toisiaan niin kuin näyttämöllä painaen päänsä toisen olalle.
— Olemme siis kohdanneet toisemme, sanoi Andrea.
— Olemme kohdanneet toisemme, toisti majuri.
— Emmekä enää kai koskaan eroa toisistamme?
— Emme. Toivon, rakas poikani, että tästä lähin pidät Ranskaa uutena isänmaanasi.
— Joutuisin aivan epätoivoon, jos minun täytyisi jättää Pariisi, lausui nuori mies.
— Minä taas en voisi elää muualla kuin Luccassa. Ymmärrät siis, että palaan sinne niin pian kuin mahdollista.
— Mutta ennen lähtöänne luovutatte varmaankin minulle paperit, joiden avulla voin todistaa syntyperäni.
— Epäilemättä, juuri sitä varten tulinkin, ja olen saanut kokea niin paljon vaikeuksia tuodakseni ne sinulle, ettei mieleni tee ruveta etsimään sinua uudelleen, sillä se kuluttaisi voimani aivan loppuun.
— Ja missä nuo paperit ovat?
— Tässä.
Andrea tarttui ahneesti isänsä vihkimätodistukseen ja omaan syntymätodistukseensa, ja kun hän oli ne kiihkeästi avannut, niin kuin saattoikin odottaa kunnon pojan tekevän, hän silmäili ne lävitse nopeasti ja tottuneesti kuten ainakin ihminen, jolla on terävä huomiokyky ja suuri mielenkiinto asiaan.
Kun hän oli lukenut paperit, väikkyi hänen kasvoillaan tavaton ilo, ja katsoen majuriin omituisesti hän sanoi puhtaalla Toscanan murteella:
— Italiassa ei siis olekaan kaleereita…?
Majuri kohotti päätään.
— Kuinka niin? kysyi hän.
— Koska siellä tohditaan valmistaa tällaisia papereita rankaisematta? Puolta pienemmistä rikoksista, rakas isä, lähetetään Ranskassa viideksi vuodeksi Touloniin hengittämään raitista ilmaa.
— Mitä tämä tarkoittaa? kysyi luccalainen koettaen esiintyä majesteetillisesti.
— Rakas herra Cavalcanti, sanoi Andrea puristaen majurin käsivartta, — kuinka paljon saatte siitä, että esiinnytte isänäni?
Majuri aikoi puhua.
— Hiljaa, sanoi Andrea vaimentaen ääntään, — minä annan teille ensin luottamukseni. Minä saan vuodessa viisikymmentätuhatta frangia siitä, että olen poikanne. Siitä ymmärrätte, ettei minun tee mieleni siitä kieltäytyä.
Majuri katsahti levottomana ympärilleen.
— Olkaa rauhassa, olemme kahden kesken, sanoi Andrea. — Puhummehan sitä paitsi italiankieltä.
— No niin, sanoi luccalainen, — minä saan viisikymmentätuhatta, kerta kaikkiaan.
— Herra Cavalcanti, sanoi Andrea, — uskotteko satuihin?
— Sitä en tehnyt ennen, mutta nyt kai minun täytyy uskoa.
— Onko teillä siis todistuksia?
Majuri otti taskustaan kourallisen kultaa.
— Tuntuvia todistuksia, niin kuin näette.
— Uskotte siis, että voin luottaa siihen, mitä minulle on luvattu?
— Uskon.
— Ja että tuo kunnon kreivi pitää lupauksensa?
— Varmasti. Mutta ymmärrättehän, että sitä varten meidän täytyy näytellä osaamme. Minun pitää olla hellä isä…
— Ja minun kunnioittava poika… Koska he tahtovat minun polveutuvan teistä…
— Ketkähe?
— Mistä minä sen tiedän; ne, jotka kirjoittivat teille kirjeen. Ettekö ole saanut kirjettä?
— Olen kyllä.
— Keneltä?
— Eräältä apotti Busonilta.
— Jota ette tietysti tunne?
— En ole koskaan nähnytkään.
— Ja mitä tuossa kirjeessä oli?
— Ettehän vain petä minua?
— En suinkaan, asiammehan on yhteinen.
— Lukekaa siis.
Ja majuri ojensi kirjeen nuorelle miehelle. Andrea luki puoliääneen:
Olette köyhä, toivoton vanhuus odottaa teitä. Tahdotteko tulla riippumattomaksi, vaikkakaan ette rikkaaksi?
Menkää Pariisiin heti paikalla ja kysykää kreivi Monte-Cristolta, joka asuu Champs-Elysées n:o 30:ssa, poikaanne, joka teillä on markiisitar Corsinarin kanssa ja joka ryöstettiin teiltä viiden vuoden ikäisenä.
Tämän pojan nimi on Andrea Cavalcanti.
Jotta ette epäilisi kirjeen kirjoittajan hyviä tarkoituksia,on tämän oheen liitetty:
1:o Kahdentuhannen neljänsadan toscanalaisen liiran maksuosoitus,jonka lunastaa Gozzi Firenzessä.
2:o Suosituskirje kreivi Monte-Cristolle, joka antaa teilleneljänkymmenenkahdeksantuhannen frangin luoton.
Olkaa kreivin luona toukokuun 26. päivänä, kello seitsemäniltapäivällä.
Apotti Busoni.
— Aivan oikein.
— Kuinka niin, aivan oikein? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi majuri.
— Tarkoitan sitä, että minä olen saanut melkein samanlaisen.
— Apotti Busoniltako?
— En, vaan eräältä englantilaiselta, lordi Wilmorelta, joka sanoo itseään merenkulkija Sindbadiksi.
— Ja jonka tunnette yhtä vähän kuin minä apotti Busonin?
— Kyllä minä hänet tunnen. Olen siis pitemmällä kuin te.
— Oletteko nähnyt hänet?
— Olen kerran.
— Missä?
— Sitä en voi teille sanoa. Silloin tietäisitte yhtä paljon kuin minäkin, ja se olisi tarpeetonta.
— Entä mitä teidän kirjeessänne oli?
— Lukekaa.
Olette köyhä ja teillä on kurja tulevaisuus edessänne. Tahdotteko saada nimen, olla vapaa ja tulla rikkaaksi?
Nouskaa vaunuihin, jotka ovat odottamassa Nizzassa Genovan portin luona. Ajakaa Torinon, Chambéryn ja Pont-de-Beauvoisinin kautta. Menkää kreivi Monte-Criston luo Champs-Elysées 30:een toukokuun 26. päivänä ja tiedustelkaa isäänne.
Olette markiisi Bartolomeo Cavalcantin ja markiisitar Oliva Corsinarin poika, niin kuin todistavat ne paperit, jotka isänne markiisi teille antaa ja joiden avulla voitte astua Pariisin hienoston keskuuteen.
Voidaksenne ylläpitää arvoanne saatte vuosittain viisikymmentätuhatta frangia.
Tämän mukaan seuraa viidentuhannen frangin maksuosoitus, jonka lunastaa pankkiiri Ferrea Nizzassa, ja suosituskirje kreivi Monte-Cristolle, joka minun puolestani tulee pitämään huolta teistä.
Merenkulkija Sindbad.
— Hyvin kaunis kirje! sanoi majuri.
— Eikö olekin?
— Oletteko tavannut kreivin?
— Tulen juuri hänen luotaan.
— Ja hän on tunnustanut kirjeen sisällyksen oikeaksi?
— Kaikki.
— Ymmärrättekö tästä mitään?
— En todellakaan.
— Tässä harjoitetaan jonkinmoista petosta.
— Mutta ei suinkaan teitä eikä minua kohtaan?
— Ei suinkaan.
— Mitä se siis meihin kuuluu?
— Ei mitään, eikö niin?
— Mennään siis vain eteenpäin ja ollaan varovaisia.
— Oikein. Saattepahan nähdä, minä olen sopivaa seuraa teille.
— Sitä en ole hetkeäkään epäillyt, rakas isäni.
— Te tuotatte minulle kunniaa, rakas poikani.
Tänä hetkenä katsoi Monte-Cristo sopivimmaksi astua salonkiin.Kuullessaan hänen askelensa miehet heittäytyivät toistensa syliin.
— No, markiisi, sanoi Monte-Cristo, — kaikesta päättäen on poikanne ollut sellainen kuin olette toivonut.
— Oi, herra kreivi, minä aivan tukehdun ilosta.
— Entä te, nuori mies?
— Oi, herra kreivi, minä aivan menehdyn onnesta.
— Onnellinen isä! Onnellinen poika! sanoi kreivi.
— Yksi ainoa seikka tuottaa minulle surua, sanoi majuri. — Se nimittäin, että minun täytyy niin pian lähteä Pariisista.
— Oh, sanoi Monte-Cristo, — toivottavasti ette kuitenkaan lähde ennen kuin olen esitellyt teidät muutamille ystävilleni.
— Olen valmis noudattamaan herra kreivin määräyksiä, sanoi majuri.
— Mutta nyt, nuori mies, ripittäkää itsenne.
— Kenelle?
— Isällenne tietysti. Kertokaa hänelle jotakin raha-asioistanne.
— Hitto vieköön, sanoi Andrea, — kosketatte arkaa kohtaa.
— Kuuletteko, majuri? sanoi Monte-Cristo. — Tuo rakas lapsi sanoo tarvitsevansa rahaa.
— Mitä minun pitää tehdä?
— Antaa hänelle tietysti.
— Minunko?
— Niin, teidän.
Monte-Cristo astui miesten väliin.
— Tuossa on, sanoi hän Andrealle pistäen hänen käteensä setelipinkan.
— Mitä tämä on?
— Isänne vastaus. Huomautittehan, että tarvitsette rahaa?
— Huomautin kyllä. Mutta…
— Hän pyytää minua antamaan nämä teille hänen puolestaan, ensimmäisiä ostoksianne varten.
— Oh, rakas isä!
— Vaiti, sanoi Monte-Cristo, — huomaattehan, ettei hän tahdo teidän tietävän, että rahat tulevat häneltä.
— Ymmärrän tämän hienotunteisuuden, sanoi Andrea pistäen setelitukun housuntaskuunsa.
— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo. — Ja nyt, lähtekää!
— Ja milloin meillä on kunnia tavata jälleen herra kreivi? kysyiCavalcanti.
— Niin, kysyi Andrea, — milloin meillä on se kunnia?
— Lauantaina, jos niin tahdotte. Talossani Auteuilissa, Fontaine-katu n:o 28, on luonani päivällisillä useita henkilöitä, niiden joukossa herra Danglars, pankkiirinne. Esittelen teidät molemmat hänelle, sillä täytyyhän hänen tutustua teihin maksaakseen teille rahanne.
— Juhlapuvussako? kysyi majuri puoliääneen.
— Juhlapuvussa? Univormussa, kunniaristit rinnassa, polvihousuissa.
— Entä minä? kysyi Andrea.
— Oh, te tulette aivan yksinkertaisessa asussa: mustat housut, kiiltonahkakengät, valkoinen liivi, musta tai sininen hännystakki, pitkä kaulahuivi. Hankkikaa pukunne Bliniltä tai Véroniquelta. Ellette tunne heidän osoitettaan, niin Baptistin ilmoittaa ne teille. Mitä vaatimattomammin esiinnytte, rikkaita kun olette, sitä suuremman vaikutuksen teette. Jos ostatte hevoset, niin menkää Devedeux'n luo. Jos ostatte vaunut, menkää Baptisten luo.
— Mihin aikaan voimme tulla? kysyi nuori mies.
— Puoli seitsemältä.
— Hyvä on, me tulemme, sanoi majuri tarttuen hattuunsa.
Molemmat Cavalcantit kumarsivat kreiville ja poistuivat.
Kreivi lähestyi ikkunaa ja näki heidän menevän pihan poikki käsitysten.
— Siinä on kaksi konnaa! mutisi hän. — Mikä vahinko, että he eivät todellakin ole isä ja poika!
Vaivuttuaan sitten hetkiseksi synkkiin mietteisiin hän sanoi:
— Menkäämme Morrelien luo, sillä inho näyttää vaikuttavan minuun vieläkin voimakkaammin kuin viha.