57. Aitaus
Meidän täytyy nyt viedä lukijamme takaisin aitaukseen herra Villefort'in talon luo. Kastanjapuiden suojaaman ristikkoportin takana tapaamme vanhoja tuttuja. Tällä kertaa Maximilien saapui ensimmäisenä. Hän tirkisti laudoituksen raosta nähdäkseen varjon liikkuvan puiden suojassa ja kuullakseen silkkikengän narskuvan hiekkakäytävällä.
Odotettu ääni kuului viimein, mutta yhden varjon sijasta lähestyikin kaksi. Valentinen viipyminen oli johtunut siitä, että rouva Danglars ja Eugénie olivat tulleet vieraisille ja olivat viipyneet yli sen ajan, jolloin Valentinen piti saapua. Valentine pyysi Eugénieta tulemaan kanssaan kävelemään voidakseen siten näyttää Maximilienille, ettei itse ollut syypää viipymiseensä.
Nuori mies tajusi tämän anteeksipyynnön ja tunsi mielensä kepeämmäksi. Vaikka ei saapunutkaan äänenkantaman päähän, osasi Valentine kuitenkin sovittaa kävelynsä niin, että Maximilien näki hänen kävelevän edestakaisin, ja portin ohi kulkiessaan tyttö toverinsa huomaamatta loi aina nuoreen mieheen päin katseen, joka näytti sanovan:
"Odottakaa kärsivällisesti, näettehän, että minä olen syytön viipymiseen." Ja Maximilien odotti kärsivällisesti ihaillen tyttöjen erilaista ulkomuotoa: toinen oli vaalea, haaveksivasilmäinen ja notkea kuin paju, toinen tumma, ylväskatseinen ja suora kuin poppeli. Selväähän on, että vertailussa etusija, ainakin Maximilienin mielestä, tuli Valentinelle.
Puoli tuntia käveltyään tytöt poistuivat, ja Maximilien ymmärsi, että rouva Danglars'in vierailuaika oli loppunut.
Vähän sen jälkeen Valentine palasikin yksinään. Peläten jonkun vakoilevan hän asteli hitaasti eikä tullut suoraan portille, vaan istahti eräälle penkille tarkastettuaan sitä ennen aivan kuin ohimennen jokaista pensaikkoa ja tutkittaan jokaisen käytävän.
Sitten hän livahti portille.
— Päivää, Valentine, sanoi ääni.
— Päivää, Maximilien. Te saitte odottaa, mutta näittehän, että syy ei ollut minun?
— Näin, minä tunsin neiti Danglars'in. En luullut teitä niin hyväksi ystäväksi hänen kanssaan.
— Kuka teille on sanonut, että olemme hyviä ystäviä, Maximilien?
— Ei kukaan. Mutta näin teidän kävelevän käsitysten ja puhelevan. 01isi luullut kahden koulutoverin uskovan toisilleen salaisuuksiaan.
— Me kerroimme todellakin salaisuuksia toisillemme, sanoi Valentine.— Hän myönsi, kuinka vastenmielisesti hän menee naimisiin herraMorcerfin kanssa ja minä tunnustin, että pidän avioliittoa Franzd'Epinayn kanssa suorastaan onnettomuutena.
— Rakas Valentine!
— Siinä syy, ystäväni, miksi näitte Eugénien ja minun seurustelevan niin hyvinä ystävinä. Puhuessani miehestä, jota en rakasta, ajattelinkin häntä, jota rakastan.
— Kuinka hyvä te olette kaikessa, Valentine, ja teillä on sitä mitä neiti Danglars'illa ei koskaan tule olemaan, ihmeellistä suloutta, joka naisessa on samaa kuin kukassa tuoksu, hedelmässä maku, sillä eihän se riitä, että kukka ja hedelmä ovat vain kauniita.
— Rakkautenne saa teidät näkemään kaiken siinä valossa, Maximilien.
— Se ei ole siihen syynä, Valentine, sen vannon. Äsken katselin teitä molempia, ja kautta kunniani, vaikka tunnustankin neiti Danglars'in kauniiksi, en voi käsittää, kuinka mies voisi häneen rakastua.
— Se käsitys on epäilemättä aivan väärä. Kun te miehet arvostelette meitä tyttöparkoja, niin emme voi odottaa erikoista sääliä.
— Sen vuoksi, että te naiset keskenänne arvostelette toisianne aivan säälimättömästi!
— Koska arvosteluumme melkein aina sekaantuu intohimoa. Mutta palatkaamme tuohon kysymykseenne.
— Rakastaako neiti Danglars jotakuta toista, koska hän ei tahdo mennä naimisiin herra Morcerfin kanssa?
— Maximilien, johan sanoin, etten ole neiti Eugénien ystävä.
— Tytöt tunnustavat yhtä ja toista toisilleen, vaikkeivät olekaan ystäviä. Myöntäkää suoraan, että kysyitte häneltä sitä. Näin teidän hymyilevän.
— Jos sen näitte, Maximilien, niin tästä lautaseinästä ei ole mitään haittaa.
— No, mitä hän siis kertoi teille?
— Hän sanoi, ettei rakasta ketään, vastasi Valentine, — että avioliitto häntä kauhistutti ja että hän mieluummin viettäisi vapaata, riippumatonta elämää. Hän melkein toivoi, että hänen isänsä menettäisi omaisuutensa, niin hänkin voisi ruveta taiteilijaksi, niin kuin neiti Louise d'Armilly.
— Enkö sitä arvannut!
— No, entä sitten, mitä se todistaa? kysyi Valentine.
— Ei mitään, vastasi Maximilien hymyillen. — Mutta palatkaamme meihin.
— Niin, se on totta, sillä meillä on aikaa tuskin kymmentä minuuttia.
— Hyvä Jumala, huudahti Maximilien säikähtyneenä.
— Niin, Maximilien, olette oikeassa, sanoi Valentine alakuloisesti, — ja minä olen huono ystävänne. Millaiseksi teenkään elämänne, teidän, joka olette luotu olemaan onnellinen. Soimaan ankarasti itseäni, siitä voitte olla varma.
— Miksi olette huolissanne! Minä olen onnellinen, jos tämän odottamisen palkaksi saan sen, että näen teidät viiden minuutin ajan ja kuulen pari sanaa huuliltanne. Ja sitä paitsi minulla on luja ja ikuinen vakaumus, että Jumala ei ole voinut luoda kahta näin toisilleen sopivaa luonnetta ja näin ihmeellisellä tavalla heitä yhdistää vain erottaakseen heidät heti.
— Kiitän teitä siitä, että toivotte meidän molempien puolesta,Maximilien, sillä se tekee minut jo puolittain onnelliseksi.
— Mitä siis nyt taas on tapahtunut, koska lähdette niin pian luotani?
— En tiedä. Rouva Villefort on pyytänyt minua luokseen vähän ajan päästä ilmoittaakseen minulle uutisen, joka koskee omaisuuttani. Ottakoot rahani, olenhan aivan liian rikas, kunhan vain jättävät minut rauhaan. Rakastaisittehan te silloinkin minua yhtä paljon kuin tähänkin asti, Maximilien?
— Minä rakastaisin teitä aina. Vähät minä välitän rikkaudesta tai köyhyydestä, kun Valentine vain on rinnallani ja kun tiedän, ettei kukaan tahdo häntä minulta riistää. Mutta ettekö luule, että tämä uutinen on jossakin yhteydessä aiotun avioliittonne kanssa?
— Sitä en usko.
— Kuulkaahan kuitenkin minua, Valentine, älkääkä kauhistuko, sillä niin kauan kuin elän, en ota ketään toista omakseni.
— Luuletteko rauhoittavanne minua noilla sanoilla?
— Anteeksi, olette oikeassa, olen liian karkeasanainen. Aioin siis kertoa, että tapasin tässä eräänä päivänä herra Morcerfin.
— Entä sitten?
— No niin, hän on saanut kirjeen Franzilta, jossa tämä ilmoittaa kohdakkoin palaavansa.
Valentine kalpeni ja nojasi kädellään ristikkoon.
— Hyvä Jumala, jos se on totta! Mutta ei, rouva Villefort ei ilmoittaisi minulle sitä asiaa.
— Miksi ei?
— Siksi, että … en tiedä mitään varmaa … mutta minusta tuntuu, että vaikka rouva Villefort ei aivan suoraan tätä avioliittoa vastustakaan, niin ei hän sitä kuitenkaan katsele suopein silmin.
— Mutta, Valentine, kaikesta päättäen täytyy minun alkaa ihailla rouvaVillefort'ia.
— Älkää pitäkö sillä kiirettä, sanoi Valentine surullisesti hymyillen.
— Mutta tehdäkseen tämän avioliiton tyhjäksi hän kenties voisi kallistaa korvansa toiselle avioliitolle.
— Älkää uskoko, Maximilien. Rouva Villefort ei ole minun sulhasiani vaan avioliittoa vastaan.
— Mitä? Avioliittoanne vastaan? Jos hän niin kovasti halveksii avioliittoa niin miksi hän itse on mennyt naimisiin?
— Ette ymmärrä minua, Maximilien. Kun vuosi sitten ilmoitin aikovani vetäytyä luostariin, hän suostui siihen ilomielin, vaikkakin hän piti velvollisuutenaan vastustaa sitä muodon vuoksi. Isänikin olisi hänen kehotuksestaan suostunut siihen, siitä olen varma. Vain isoisäni pidätti minua. Ette voi kuvitellakaan, millainen ilme on tuon vanhuksen silmissä, joka ei rakasta maailmassa ketään muuta kuin minua, ja — taivas antakoon anteeksi väitteeni — jota ei maailmassa rakasta kukaan muu kuin minä. Jospa tietäisitte, kuinka hän katsoi minuun kuullessaan päätökseni, millainen syvä moite oli hänen katseessaan ja mikä suuri epätoivo hänen kyynelissään, jotka virtasivat pitkin hänen liikkumattomia poskiaan, vaikk'ei valitusta tai huokausta kuulunut hänen huuliltaan. Oi Maximilien, silloin tunsin aivan kuin omantunnonvaivoja, heittäydyin polvilleni hänen eteensä ja sanoin: "Anteeksi, anteeksi isoisä, tehkööt minulle mitä tahansa, minä en lähde teidän luotanne!" Silloin hän loi katseensa taivasta kohden!… Maximilien, minä voin joutua kärsimään paljon, mutta tuon vanhuksen katse antoi jo edeltäpäin minulle korvauksen kaikista kärsimyksistäni.
— Rakas Valentine! Te olette enkeli, enkä ymmärrä, kuinka olen voinut ansaita sen, että olette minulle ilmestynyt. Sillä eihän se ole voinut tapahtua palkaksi siitä, että surmasin taistelussa beduiineja, ellei Jumala pidä heitä epäuskoisina. Mutta, Valentine, mitä hyötyä voi rouva Villefort'illa olla siitä, ettette mene naimisiin?
— Ettekö kuullut, että sanoin olevani rikas, liian rikas? Äidiltäni olen saanut melkein viidenkymmenentuhannen frangin vuotuiset korot. Äidinisäni ja äidinäitini, markiisi ja markiisitar Saint-Méran, jättävät minulle melkein yhtä suuren perinnön. Kaikesta päättäen aikoo herra Noirtier tehdä minut ainoaksi perillisekseen. Tästä on seurauksena, että veljeni Edouard, joka äidiltään ei saa periä mitään, on minun rinnallani köyhä. Rouva Villefort rakastaa tätä lasta aivan jumaloimiseen asti, ja jos olisin mennyt luostariin, olisi isäni perinyt minut, markiisittaren ja markiisin sekä herra Noirtier'n, ja koko tämä rikkaus olisi lopulta joutunut hänen pojalleen.
— Kuinka kummallista onkaan tuollainen ahneus niin kauniissa ja nuoressa naisessa!
— Muistakaa, että hän ei tavoittele rikkautta itselleen, Maximilien, vaan pojalleen, ja se, mistä häntä moititte, onkin äidinrakkauden kannalta katsottuna melkein hyve.
— Mutta, Valentine, jos te luovuttaisitte osan omaisuudestanne hänen pojalleen.
— Mutta miten voin ehdottaa sellaista naiselle, joka taukoamatta puhuu epäitsekkyydestä? sanoi Valentine.
— Valentine, rakkauteni on aina ollut minulle pyhä, ja niin kuin kaiken pyhän, olen sen verhonnut kunnioitukseeni ja sulkenut sydämeeni. En ole puhunut siitä ainoallekaan ihmiselle koko maailmassa, en edes sisarelleni. Valentine, ettekö salli, että puhun siitä eräälle ystävälleni.
Valentine vavahti.
— Ystävällekö? sanoi hän. — Hyvä Jumala, Maximilien, aivan vapisen kuullessani teidän puhuvan tuolla tavoin. Ystävälle? Kuka tuo ystävä on?
— Kuulkaahan, Valentine. Ettekö koskaan ole tuntenut ketään kohtaan vastustamatonta mieltymystä? Vaikka näettekin tuon ihmisen vasta ensi kerran, uskotte tunteneenne hänet jo kauan ja kysytte itseltänne, milloin ja missä olette hänet nähnyt, ja kun ette muista aikaa ettekä paikkaa, uskotte lopulta, että tuo kohtaaminen on tapahtunut toisessa maailmassa tätä ennen, ja että mieltymyksenne on vain muistona siitä?
— Olen kyllä.
— No niin, juuri sellaiselta minusta tuntui, kun näin tuon omituisen miehen ensi kerran.
— Omituisen miehen?
— Niin.
— Jonka siis olette tuntenut jo kauan?
— Kahdeksan tai kymmenen päivää enintään.
— Ja te sanotte ystäväksenne miestä, jonka olette tuntenut vasta kahdeksan päivää? Maximilien, luulin, että olisitte antanut ystävyyden kauniille sanalle suuremman arvon.
— Tavallaan olette oikeassa, Valentine, mutta sanokaa mitä tahansa, en voi kieltää, että tunnen vaistomaista mieltymystä häntä kohtaan. Minusta tuntuu aivan siltä, kuin tuo mies liittyisi kaikkeen siihen hyvään, mitä minulle saattaa elämässä tapahtua. On kuin hänen syvä katseensa jo edeltäpäin tietäisi kaiken ja johtaisi kaikkea.
— Hänellä on siis jumalainen aavistuksen lahja? sanoi Valentine hymyillen.
— Niin, vastasi Maximilien, — monesti luulen, että hän aavistaa kaiken … varsinkin hyvän.
— Tehkää minut tutuksi tuon miehen kanssa, sanoi Valentine surullisesti, — että saisin tietää, saanko niin suurta rakkautta osakseni, että se korvaa kaiken mitä olen kärsinyt.
— Ystävä parka! Mutta tehän tunnette hänet.
— Minäkö?
— Niin. Hän on se mies, joka pelasti äitipuolenne ja veljenne hengen.
— Kreivi Monte-Cristoko?
— Juuri hän.
— Oh, sanoi Valentine, — hän ei koskaan voi olla minun ystäväni, sillä hän on liian hyvä ystävä äitipuoleni kanssa.
— Kreivikö äitipuolenne ystävä, Valentine? Vaistoni ei ole niin suuressa määrässä voinut erehtyä. Olette varmasti väärässä.
— Jospa tietäisitte kaikki, Maximilien. Nyt ei enää Edouard hallitsekaan talossamme, vaan kreivi. Äitini etsii hänen seuraansa ja pitää häntä kaiken inhimillisen tietämisen huippuna, isäni ihailee häntä ja sanoo, ettei hän ole koskaan kuullut kenenkään esittävän niin loistavasti mitä ylevimpiä ajatuksia, Edouard jumaloi häntä, ja vaikka pelkääkin kreivin suuria mustia silmiä, juoksee kuitenkin aina häntä vastaan ja ojentaa hänelle kätensä, johon saa ihmeellisiä leikkikaluja. Kreivi Monte-Cristo ei käy täällä rouva Villefort'in luona, kreivi Monte-Cristo on täällä kotonaan.
— No, jos asian laita on niin kuin sanotte, Valentine, niin saatte piankin tuntea seurauksen hänen täälläolostaan. Hän tapaa Albert de Morcerfin Italiassa ja vapauttaa hänet rosvojen käsistä; hän huomaa rouva Danglars'in ja antaa hänelle ruhtinaallisen lahjan; äitipuolenne ja hänen poikansa ajavat hänen porttinsa ohitse, ja hänen nubialainen orjansa pelastaa heidät. Tuo mies on varmaankin saanut erikoisen kyvyn vaikuttaa tapahtumiin. Kun hän hymyilee minulle, on hänen hymynsä niin lempeä, että unohdan, kuinka toiset sanovat sitä katkeraksi. Sanokaa minulle, onko hän koskaan hymyillyt teille sillä tavoin? Jos hän on, olette tuntenut itsenne onnelliseksi.
— Minulleko? vastasi tyttö. — Hän ei minuun katsokaan, ja jos kuljen hänen ohitseen, niin hän kääntää katseensa muualle. Hän ei ole jalomielinen eikä teräväkatseinen. Muuten hän olisi huomannut, kuinka alakuloinen ja yksinäinen olen muiden joukossa, ja hän olisi käyttänyt vaikutusvaltaansa minun hyväkseni. Jos hän esiintyisi aurinkona, niin hän olisi säteillään lämmittänyt minua. Mistä tiedätte, että hän pitää teistä? Miehet katsovat hymyillen sotilaaseen, joka on kuusi jalkaa pitkä, jolla on viikset ja iso miekka, mutta he uskovat arkailematta voivansa polkea jalkainsa alle itkevän tytön.
— Valentine, te erehdytte, sen vannon.
— Jos asian laita olisi toisin, Maximilien, jos hän vain valtioviisaasti — syystä tai toisesta — pyrkisi perheemme suosioon, olisi hän edes kerran kunnioittanut minua tuolla hymyllä, josta niin paljon puhutte. Mutta ei, hän näkee, että olen onneton, hän tietää, etten mitenkään voi häntä hyödyttää, eikä hän minua edes huomaakaan. Kukapa tietää, eikö hän miellyttääkseen isääni, rouva Villefort'ia ja veljeäni ala vielä vainota minua? Antakaa anteeksi, sanoi nuori tyttö nähdessään, minkä vaikutuksen hänen puheensa teki Maximilieniin, minä olen ilkeä ja olen nyt sanonut tuosta miehestä sellaistakin, jota en tietänyt edes olevan mielessänikään. En kiellä, että hän kykenee vaikuttamaan ihmisiin ja minuunkin, mutta jos hän käyttää kykyään minuun, niin näettehän, että se vain vahingoittaa hyviä ajatuksiani.
— Älkäämme siis enää puhuko tästä, Valentine, huokasi Morrel. — En kerro hänelle mitään.
— Ystäväni, sanoi Valentine, — huomaan pahoittaneeni mielenne. Miksi en voi puristaa kättänne pyytääkseni teiltä anteeksi! En toivo mitään sen hartaammin, kuin että voisitte muuttaa ajatukseni. Sanokaa, mitä hyvää Monte-Cristo on tehnyt teille.
— Tunnustan suoraan, että joudun pahaan pulaan, Valentine, kun kysytte minulta, mitä hyvää kreivi on tehnyt. Ei mitään erityisen huomattavaa, sen tiedän kyllä. Mutta niin kuin jo äsken sanoin, on tunteeni häntä kohtaan puhtaasti vaistomainen, eikä sillä ole mitään tekemistä järjen kanssa. Onko aurinko tehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, se lämmittää minua ja sen valossa näen teidät, siinä kaikki. Onko kukan tuoksu tehnyt minulle jotakin erikoista? Ei, sen tuoksu virkistää suloisesti aistimiani. Ystävyyteni tuota miestä kohtaan on yhtä salaperäinen kuin hänen ystävyytensä minua kohtaan. Salainen ääni ilmoittaa minulle, että tässä äkillisessä ja molemminpuoleisessa ystävyydessä ei ole mitään satunnaista. Hänen kaikki pienimmätkin tekonsa ovat jossakin salaisessa yhteydessä minun tekojeni ja ajatusteni kanssa. Te nauratte taaskin minulle, Valentine, mutta siitä asti, kun tutustuin tuohon mieheen, on minussa herännyt se mieletön ajatus, että hän on kaiken sen hyvän aiheuttaja, mikä minulle tapahtuu. Olenhan kuitenkin elänyt kolmekymmentä vuotta tarvitsematta tuollaista suojelijaa, eikö niin? Olkoon kuinka tahansa, kerron teille erään esimerkin: hän on kutsunut minut luokseen päivälliselle ensi lauantaina, sillä onhan se luonnollista, kun kerran olemme hyvissä väleissä, eikö niin? Mitä olen myöhemmin saanut tietää? Isänne on kutsuttu noille päivällisille, ja äitinne tulee sinne. Tapaan heidät siellä, ja kukapa tietää, mitä hyvää tulevaisuudessa koituu tästä tapaamisesta? Väitän itselleni, että kreivi, joka aavistaa kaikki, on tahtonut tehdä minut tutuksi herra ja rouva Villefort'in kanssa, ja monesti koetan tutkia hänen katseistaan, aavistaako hän minun rakastavan teitä.
— Hyvä ystävä, sanoi Valentine, — jos aina puhuisitte noin, pitäisin teitä näkyjennäkijänä ja epäilisin todellakin tervettä järkeänne. Ajatelkaahan tarkemmin. Isäni, joka ei käy seurapiireissä, on monta monituista kertaa vastannut rouva Villefort'ille kieltävästi, kun on ollut kysymys näistä kutsuista, mutta rouva Villefort tahtoo kaikin mokomin nähdä tuon upporikkaan miehen hänen omassa asunnossaan ja on sen vuoksi viimein suurella vaivalla saanut isäni suostumaan. Ei, ei, uskokaa minua, lukuun ottamatta teitä, Maximilien, en voi turvautua kehenkään muuhun kuin isoisääni, joka on puolikuollut, ja äitiini, joka on vainaja.
— Tunnen kyllä sielussani, että järki on teidän puolellanne, Valentine, mutta suloinen äänenne, joka aina ennen on voinut saada minut vakuuttuneeksi, ei tänään vaikuta minuun.
— Ei teidänkään minuun, sanoi Valentine, — ja myönnän suoraan, että ellei teillä ole minulle mitään muuta esimerkkiä kerrottavana…
— On kyllä yksi, sanoi Maximilien arkaillen, — mutta minun täytyy myöntää, että se on äskeistä vielä järjettömämpi.
— Sitä pahempi, hymyili Valentine.
— Ja yhtä kaikki, jatkoi Morrel, — se riittää vakuuttamaan minut, joka olen täydellisesti vaisto- ja tunneihminen. Kymmenenä sotapalvelusvuotena olen usein saanut kiittää pelastuksestani noita äkillisiä ajatuksen leimahduksia, jotka käskevät meitä astumaan askelen eteenpäin tai taaksepäin, niin että meihin suunnattu kuula lentää ohitse.
— Rakas Maximilien, miksi ette tunnusta, että se on ollut minun rukousteni ansiota? Kun olette täältä loitolla, en enää rukoile Jumalaa ja äitiäni omasta vaan teidän puolestanne.
— Niin, siitä asti, kun olette tuntenut minut, sanoi Morrel hymyillen, — mutta mitä sanotte siitä ajasta, jolloin ette minua tuntenut?
— Koska ette tahdo minua kiittää mistään, senkin ilkeä ihminen, niin kertokaa tuosta esimerkistä, jonka itsekin tunnustatte järjettömäksi.
— No niin, katsokaa portin raosta, niin näette tuolla puuhun sidotun hevosen, jolla olen ratsastanut tänne.
— Voi kuinka kaunis hevonen! huudahti Valentine. — Miksi ette tuonut sitä tänne portin luo? Olisin puhunut sille, ja se olisi ymmärtänyt minua.
— Se on todellakin kallisarvoinen hevonen, sanoi Morrel. — No niin, tiedättehän, että varani ovat rajoitetut enkä sen vuoksi yleensä tee ajattelemattomia kauppoja. Näin erään hevoskauppiaan luona tämän suurenmoisen Medeian ja sain kuulla, että se maksoi neljätuhattaviisisataa frangia. Ymmärrättehän, että sain luopua sitä ihailemasta ja läksin pois raskain mielin, sillä ratsu oli katsonut minuun hellästi, oli hyväillyt minua päällään ja iloisesti juossut noustuani sen satulaan. Samana iltana oli luonani muutamia ystäviä, Château-Renaud, Debray sekä viisi, kuusi muuta tyhjäntoimittajaa, joita ette tunne edes nimeltä. Alettiin pelata korttia. En pelaa koskaan, sillä en ole kylliksi rikas voidakseni menettää enkä kylliksi köyhä toivoakseni voittoa. Mutta olin omassa kodissani, ymmärrättehän, ja minun täytyi lähettää noutamaan kortit. Juuri kun istuimme pelipöytään, tuli kreivi Monte-Cristo. Hän istui pöydän ääreen, pelattiin, ja minä voitin; rohkenen tuskin teille mainita, että voitin viisituhatta frangia. Erosimme puoliyön aikaan. En voinut hillitä itseäni, otin vaunut ja ajoin hevoskauppiaan luo. Soitin kelloa kiihkeänä ja levottomana. Portinvartija luuli minua varmaankin hulluksi. Ryntäsin pihaan, juoksin talliin, katsoin pilttuuseen. Mikä onni! Medeia söi kaurojaan. Otan satulan, panen sen ratsun selkään, panen sen päähän suitset, Medeia mukautuu vastustelematta kaikkeen. Pantuani neljätuhattaviisisataa frangia hämmästyneen kauppiaan eteen pöydälle palasin, tai oikeammin sanoen vietin yöni ratsastamalla pitkin Champs-Elysées'ta. No niin, näin valoa kreivin ikkunasta ja olin huomaavinani hänen varjonsa liikkuvan verhon takana. Nyt olen valmis vannomaan, että kreivi tiesi minun haluavan hevosta ja hävisi tahallaan, että minä voisin voittaa.
— Rakas Maximilien, sanoi Valentine, — olette todellakin aivan liian suuri haaveksija … te ette kauaakaan rakasta minua… Noin runoileva mies ei voi tyytyä niin yksitoikkoiseen rakkauteen kuin meidän on… Mutta, hyvä Jumala, kuulkaa, joku huutaa minua … kuuletteko?
— Valentine, sanoi Maximilien, — pistäkää sormenne portin raosta, että voin sitä suudella.
— Maximilien, olemmehan luvanneet noudattaa toistemme toivomuksia.
— Niin kuin siis tahdotte, Valentine.
— Olisitteko onnellinen, jos täyttäisin toivomuksenne?
— Olisin!
Valentine nousi penkille eikä ojentanut hänelle sormeaan, vaan koko kätensä portin ylitse.
Maximilien huudahti, nousi vuorostaan portin kulmapylväälle, tarttui ojennettuun käteen ja painoi sille kiihkeän suudelman. Mutta pieni käsi irroittautui pian hänen kädestään, ja nuori mies kuuli Valentinen pakenevan, ehkä kauhistuen tunnetta, jonka oli juuri kokenut.
58. Herra Noirtier de Villefort
Seuraavaa oli tapahtunut kuninkaallisen prokuraattorin talossa rouva Danglars'in ja hänen tyttärensä lähdettyä ja äsken kertomamme keskustelun aikana.
Herra Villefort oli rouva Villefort mukanaan tullut isänsä luo. MissäValentine oli, sen tiedämme.
Kun he olivat sanoneet vanhukselle hyvää päivää ja olivat lähettäneet huoneesta pois Barrois'n, vanhan palvelijan, istuutuivat he hänen viereensä.
Herra Noirtier istui isossa pyörätuolissaan, johon hänet aamulla kannettiin ja josta hänet illalla nostettiin pois. Hänen edessään oli iso peili, johon kuvastui koko huone, niin että hän saattoi nähdä, kuka tuli huoneeseen, kuka sieltä läksi ja mitä hänen ympärillään puuhailtiin. Liikkumattomana kuin kuvapatsas katseli herra Noirtier älykkäillä ja vilkkailla silmillään lapsiaan, joiden juhlallisesta esiintymisestä hän saattoi päätellä heidän ryhtyneen odottamattomiin puuhiin.
Näkö ja kuulo antoivat vielä eloa tälle ruumiille, joka jo suurimmaksi osaksi näytti olevan valmis hautaan. Ja näistäkin kahdesta aistista saattoi vain toisella antaa ulkomaailmalle tietoja siitä, mitä tämän kuvapatsaan sisällä liikkui. Mutta tämä sisäistä elämää ilmaiseva katse oli aivan kuin kaukainen valo, joka ilmaisee erämaahan eksyneelle matkustajalle, että joku vielä valvoo keskellä hiljaisuutta ja pimeyttä.
Vanhan Noirtier'n silmät olivat mustat ja niiden kulmakarvat mustat, mutta tukka, joka pitkinä suortuvina valui hänen hartioilleen, oli valkoinen. Hänen silmissään kuvastui koko se toimintakyky, vilkkaus, voima ja äly, joka ennen oli ilmennyt hänen olemuksessaan ja sielussaan. Käden liike, äänen sointu ja vartalon liikunta puuttui, mutta silmä korvasi tämän kaiken. Hän käski silmillään, hän kiitti silmillään, hän oli kuollut ruumis, jolla oli elävät silmät, eikä mikään ollut sen kamalampaa kuin nämä marmorikasvot, joiden silmistä säkenöi suuttumus tai loisti ilo. Vain kolme henkilöä ymmärsi tämän halvatun raukan katseiden kieltä: Villefort, Valentine ja vanha palvelija, jonka äsken mainitsimme. Mutta kun Villefort harvoin näki isänsä ja oikeastaan vain silloin, kun hän ei tätä tapaamista voinut välttää, kun hän silloinkaan ei koettanut vanhusta miellyttää tahtomalla häntä ymmärtää, riippui vanhuksen koko onni hänen pojantyttärestään. Valentine oli kiintymyksen, rakkauden ja kärsivällisyyden avulla päässyt niin pitkälle, että hän ymmärsi Noirtier'n katseista kaikki tämän ajatukset. Kaikille muille mykkään ja käsittämättömään kieleen vastasi Valentine koko äänellään, kaikilla ilmeillään ja koko sielullaan niin, että tytön ja melkein tuhkaksi muuttuneen miehen välillä syntyi vilkas keskustelu. Tällä miehellä oli näet yhä tavattoman suuret tiedot, erinomainen ajatusten terävyys ja niin voimakas tahto kuin ikinä saattaa olla sielussa, kun se on suljettu aineeseen, jota se ei enää voi hallita.
Palvelija taas, joka oli ollut herransa palveluksessa kaksikymmentäviisi vuotta, tunsi niin tarkoin kaikki hänen toivomuksensa, että Noirtier'n hyvin harvoin tarvitsi häneltä mitään pyytää.
Villefort ei tarvinnut kummankaan apua aloittaakseen omituisen keskustelunsa isänsä kanssa. Hän osasi kyllä lukea isänsä ajatukset hänkin, ja syynä siihen, ettei hän useammin hänen kanssaan keskustellut, oli välinpitämättömyys ja kyllästyminen. Hän lähetti siis Valentinen puutarhaan ja käski Barrois'n poistua, ja kun hän oli istunut isänsä oikealle puolelle ja rouva Villefort vasemmalle, sanoi hän:
— Älkää kummastuko, että Valentine ei ole tullut mukanamme ja että olen lähettänyt Barrois'n pois, sillä tätä keskustelua ei saa kuulla nuori tyttö eikä palvelija. Rouva Villefort'illa ja minulla on eräs asia ilmoitettavana teille.
Tämän alkupuheen aikana pysyivät Noirtier'n kasvot liikkumattomina, jota vastoin Villefort'in katse näytti tahtovan tunkeutua vanhuksen sielun syvimpään sopukkaan asti.
— Mitä siihen asiaan tulee, sanoi Villefort jääkylmällä äänellään, joka ei näyttänyt sallivan mitään vastaväitteitä, — niin olemme varmat, rouva Villefort ja minä, että te siihen suostutte.
Vanhuksen katse pysyi ilmeettömänä. Hän kuunteli, siinä kaikki.
— Me aiomme naittaa Valentinen, sanoi Villefort.
Vahakuva ei olisi voinut pysyä liikkumattomampana kuin Noirtier'n kasvot.
— Kolmen kuukauden kuluttua vietetään häät, jatkoi Villefort.
Vanhuksen katse pysyi elottomana. Rouva Villefort yhtyi vuorostaan puheeseen:
— Luulimme tämän uutisen herättävän mielenkiintoanne, sillä Valentine on aina näyttänyt olevan teidän suosiossanne. Meidän on siis vain enää ilmoitettava nuoren miehen nimi. Avioliitto on kunniakkain, mitä Valentine voi itselleen toivoa. Hänen tuleva miehensä on rikas, hänellä on kuuluisa nimi, ja hänen käytöksensä ja elämänsä ovat takeena siitä, että hän tekee vaimonsa onnelliseksi. Hänen nimensä ei ole teille tuntematon. Hän on herra Franz de Quesnel, paroni d'Epinay.
Vaimonsa lyhyen puheen aikana Villefort katseli entistä tarkkaavammin vanhusta. Kun rouva Villefort mainitsi Franzin nimen, värähtivät Noirtier'n silmät, minkä ilmeen hänen poikansa hyvin tunsi, hänen silmäteränsä laajenivat ja niistä välähti salama.
Kuninkaallinen prokuraattori, joka tiesi, mikä poliittinen vihamielisyys oli vallinnut Noirtier'n ja Franzin isän välillä, ymmärsi hyvin tämän salaman merkityksen ja jatkoi heti vaimonsa lopetettua:
— Ymmärrättehän, kuinka tärkeätä on naittaa Valentine nyt, kun hän on tullut kahdeksantoistavuotiaaksi. Asiaa järjestäessämme olemme ottaneet teidätkin huomioon ja jo edeltäpäin sopineet siitä, että Valentinen mies suostuu siihen, että te, jota Valentine erikoisesti rakastaa ja joka näytätte rakastavan häntä, saatte asua heidän luonaan. Näin ei teidän tarvitse tehdä elintapoihinne mitään muutoksia ja saatte vaalijoiksenne yhden lapsen sijasta kaksi.
Noirtier'n katse muuttui hurjaksi.
Vanhuksen sielussa liikkui epäilemättä kamalia ajatuksia. Tuskan ja suuttumuksen parahdus nousi hänen kurkkuunsa, ja kun se ei voinut purkautua, niin se tukahdutti häntä, sillä hänen kasvonsa tulivat punaisiksi ja huulensa sinisiksi.
Villefort avasi rauhallisesti ikkunan sanoen:
— Täällä on hyvin kuuma, ja herra Noirtier voi siitä pahoin.
Sitten hän palasi, mutta ei istunut enää.
— Tämä avioliitto, sanoi rouva Villefort, — miellyttää Franz d'Epinayta ja hänen sukuaan, johon kuuluu vain setä ja täti. Kun hänen äitinsä kuoli lapsen syntyessä ja kun hänen isänsä surmattiin vuonna 1815, niin hän on aivan vapaa päättämään asioistaan oman tahtonsa mukaan.
— Isän kuolema on jäänyt salaperäiseksi, sanoi Villefort, — ja syylliset ovat pysyneet tuntemattomina, vaikka epäilykset ovat kohdistuneetkin moneen henkilöön.
Noirtier ponnisti niin paljon, että hänen huulilleen ilmestyi aivan kuin hymy.
— Sen vuoksi, sanoi Villefort, — todelliset syylliset, ne, jotka tietävät rikoksen tehneensä ja joita ihmisten tuomio voi kohdata heidän eläessään ja Jumalan heidän kuoltuaan, olisivat hyvin onnellisia, jos he olisivat meidän sijassamme ja voisivat tarjota tyttären Franz d'Epinaylle, siten hävittääkseen kaiken epäilyksen osallisuudestaan murhaan.
Noirtier oli niin äkkiä tyyntynyt, että sellaista voimanponnistusta ei olisi voinut odottaakaan hänen kaltaiseltaan murtuneelta olennolta.
— Ymmärrän kyllä, lausui hänen katseensa Villefort'ille, ja tämä katse ilmaisi hänen syvän halveksimisensa ja suuttumuksensa.
Villefort, joka oli lukenut hänen katseensa sisällön, vastasi siihen kohauttamalla olkapäitään.
Sitten hän viittasi vaimoaan nousemaan.
— Nyt, sanoi rouva Villefort, — ottakaa vastaan meidän sydämellisimmät jäähyväisemme. Tahdotteko, että Edouard tulee teitä tervehtimään?
Oli sovittu, että vanhus ilmaisi myöntymyksensä sulkemalla silmänsä ja kieltäytymisensä räpyttämällä useaan kertaan silmiään, ja kun hän nosti katseensa taivasta kohden, niin hän toivoi jotakin.
Jos hän tahtoi tavata Valentinen, niin hän sulki vain oikean silmänsä.
Jos hän tahtoi Barrois'n luokseen, niin hän sulki vain vasemman silmänsä.
Kuullessaan rouva Villefort'in kysymyksen hän räpytti moneen kertaan silmiään.
Huomatessaan tämän selvän kiellon rouva Villefort puraisi huultaan.
— Lähetän siis Valentinen luoksenne, vai mitä? sanoi hän.
— Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä nopeasti.
Herra ja rouva Villefort poistuivat ja lähettivät noutamaan Valentinea, jolle jo aikaisemmin oli ilmoitettu, että herra Noirtier'lla oli hänelle asiaa.
Heidän mentyään saapui Valentine mielenliikutuksesta punaisena vanhuksen luo. Heti ensi silmäyksellä hän huomasi, että isoisä kärsi ja että hänellä oli paljon sanottavaa.
— Rakas isä, sanoi Valentine, — mitä on tapahtunut? Joku on suututtanut sinua, ja sinä olet vihoissasi, eikö niin?
— Niin, vastasi vanhus sulkemalla silmänsä.
— Kenelle olet vihoissasi? Isällenikö? Et. Äidillenikö? Et. Minulleko?
Vanhus vastasi myöntävästi.
— Minulleko? kysyi nuori tyttö kummastuneena.
Vanhus vastasi uudelleen myöntävästi.
— Mitä siis olenkaan tehnyt, rakas isä? huudahti Valentine. — Koko aamuna en ole sinua nähnyt. Sinulle on siis kerrottu jotakin pahaa minusta?
— Niin, ilmaisi vanhus vilkkaasti katseellaan.
— En toden totta tiedä, mistä on kysymys, sen vannon… Ahaa!… Herra ja rouva Villefort läksivät äsken luotasi, eikö niin?
— Niin.
— Ja he siis ovat puhuneet sellaista, mikä on sinua suututtanut? Mitä he ovat sanoneet? Tahdotko, että menen heiltä sitä kysymään ja tulen sitten pyytämään sinulta anteeksi?
— En, en, vastasi katse.
— Sinähän kauhistutat minua. Mitä he siis ovatkaan voineet sanoa!
Valentine mietti.
— Nyt minä tiedän, sanoi hän vaimentaen ääntään ja lähestyen vanhusta.— He ovat varmaankin puhuneet avioliitostani?
— Niin, vastasi suuttunut katse.
— Minä ymmärrän. Sinä olet minulle vihoissasi, kun en ole siitä sinulle puhunut. Katsohan, he olivat ankarasti kieltäneet minua mainitsemasta siitä sinulle. He eivät sanoneet minulle mitään suoraan, vaan sain tietää kaiken sattumalta. Sen tähden olen tässä asiassa ollut niin vaitelias. Anna minulle anteeksi, vaari.
Vanhuksen terävä katse näytti vastaavan: "En ole pahoillani yksinomaan vaitiolosi vuoksi."
— Mikä sinulle sitten on tuottanut surua? ihmetteli tyttö. — Oletko luullut, että hylkäisin sinut, isä, ja että naimisiin mentyäni unohtaisin sinut?
— En, vastasi vanhus.
— He ovat siis kertoneet sinulle Franz d'Epinayn suostuneen siihen, että me saamme olla yhdessä?
— Ovat.
— Miksi siis olet suuttunut?
Vanhuksen silmiin tuli tavattoman syvää surua osoittava ilme.
— Niin, kyllä ymmärrän, sanoi Valentine; — siksi, että rakastat minua?
Vanhus teki myöntymyksen merkin.
— Pelkäätkö minun tulevan onnettomaksi?
— Pelkään.
— Etkö siis pidä Franzista?
Silmät vastasivat kolme tai neljä kertaa:
— En, en, en.
— Olet siis hyvin huolissasi?
— Olen.
— Kuule siis, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen Noirtier'n eteen ja kietoen kätensä hänen kaulaansa. — Minäkin olen hyvin huolissani, sillä minäkään en rakasta Franz d'Epinayta.
Isoisän silmissä välähti ilon säde.
— Kun aioin mennä luostariin, muistathan, kuinka sinä silloin suutuit siitä?
Kyynel välkkyi vanhuksen silmissä.
— Tein sen siksi, että pääsisin tästä avioliitosta.
Noirtier'n hengitys kävi läähättäväksi.
— Hyvä Jumala, jospa me yhdessä voisimme tehdä tyhjäksi heidän aikeensa, isoisä! Mutta sinä olet voimaton, sinä, jonka sielu kuitenkin on jäntevä ja tahto luja. Mutta kun taisteleminen tulee kysymykseen, olet yhtä heikko, jopa heikompikin kuin minä. Kun olit voimakas ja terve, olisit ollut erinomainen suojelijani, mutta nyt et voi muuta kuin ymmärtää minua ja joko iloita tai surra kanssani. Se on ainoa onni, minkä Jumala unohti riistää minulta ottaessaan muut.
Vanhuksen silmien ilme oli niin älykäs ja syvä, että nuori tyttö oli lukevinaan niistä tämän vastauksen:
— Sinä erehdyt, voin vielä paljon tehdä sinun hyväksesi.
— Voitko vielä tehdä jotakin hyväkseni? kysyi Valentine.
— Voin.
Noirtier nosti silmänsä taivasta kohden. Tämä merkki ilmaisi, että hän halusi jotakin.
— Mitä tahdot, rakas isä, ilmoitahan?
Valentine mietti miettimällä, lausui ääneen kaikki ajatuksensa sen mukaan, kuin ne tulivat hänen mieleensä, ja huomatessaan, että vanhus vastasi kieltävästi kaikkeen, mitä hän ehdotti, hän lopulta sanoi:
— Nyt minun täytyy turvautua viimeiseen keinoon, koska en vähemmällä ymmärrä.
Hän luetteli kaikki kirjaimet A:sta N:ään asti ja odotti hymyillen halvaantuneen vastausta. N:n kohdalla vanhus antoi myöntymyksen merkin.
— Siis se, mitä haluat, alkaa N-kirjaimella. Nyt on siis kysymysN:stä? Ottakaamme siis selko siitä, mikä alkaa N:llä. Na, ne, ni, no.
— Niin, niin, niin, vastasi vanhus.
— Ahaa, siisno?
— Niin.
Valentine meni noutamaan sanakirjan ja asetti sen pulpetille Noirtier'n eteen. Hän avasi sen ja alkoi nopeasti kuljettaa sormeaan pitkin sivua.
Notaari-sanan kohdalla Noirtier käski hänen pysähtymään.
— Notaari, sanoi Valentine. — Sinä tahdot siis tavata notaaria, isoisä?
Vanhus ilmaisi, että hän todellakin halusi puhutella notaaria.
— Saako isäni sen tietää?
— Saa.
— Tahdotko kiireimmän kautta notaarin luoksesi?
— Tahdon.
— Lähetän siis heti paikalla häntä noutamaan. Onko siinä kaikki, mitä tahdot?
— On.
Valentine meni soittamaan kelloa ja käski palvelijaa menemään noutamaa herra tai rouva Villefort'ia isoisän luo.
— Oletko nyt tyytyväinen? kysyi Valentine; — olet … arvaan kyllä.Eipä ollut helppoa saada tästä selkoa, vai mitä arvelet?
Ja nuori tyttö hymyili vanhukselle aivan kuin lapselle.
Herra Villefort tuli Barrois'n seurassa.
— Isoisäni tahtoo puhutella notaaria, sanoi Valentine.
Kuullessaan tämän kummallisen ja odottamattoman pyynnön Villefort loi tutkivan katseen halvaantuneeseen.
— Niin, vastasi vanhus jyrkästi.
Kaikesta huomasi, että hän oli valmis ryhtymään taisteluun asiansa puolesta pojantyttärensä ja vanhan palvelijansa avulla.
— Tahdotteko puhutella notaaria? kysyi Villefort.
— Tahdon.
— Miksi?
Noirtier ei vastannut.
— Mihinkä te notaaria tarvitsette? kysyi Villefort.
Vanhuksen katse pysyi liikkumattomana ja siis mykkänä ilmaisten vain:Minä pysyn päätöksessäni.
— Tehdäksennekö jollakin tavoin meille kiusaa? lausui Villefort. —Kannattaako se?
— Mutta, sanoi Barrois, joka niin kuin vanhat palvelijat ainakin oli tottunut itsepäisenä pitämään omat ajatuksensa, — jos herra tahtoo puhutella notaaria, niin hän varmaankin tarvitsee häntä. Minä menen noutamaan hänet.
Barrois ei tunnustanut ketään muuta herrakseen kuin Noirtier'n eikä sallinut, että hänen määräyksiään millään tavoin vastustettiin.
— Niin, tahdon puhutella notaaria, ilmaisi vanhus uhmaavasti sulkemalla silmänsä aivan kuin painostaen: Saammepahan nähdä, uskaltaako kukaan vastustaa minun tahtoani.
— Tuotakoon siis notaari, koska niin tahdotte ehdottomasti. Mutta minä pyydän häneltä anteeksi, ja sen saatte tekin tehdä, sillä tämä kohtaaminen muodostuu hyvin naurettavaksi.
— Samapa se, sanoi Barrois. — Joka tapauksessa menen noutamaan hänet.
Ja vanha palvelija poistui voitokkaana.
59. Testamentti
Barrois'n mennessä loi Noirtier pojantyttäreensä tuon älykkään katseensa, joka ilmaisi paljon. Tyttö ymmärsi katseen, samoin Villefort, sillä hänen otsansa synkkeni ja silmäkulmansa rypistyivät.
Hän otti tuolin, istui ja jäi halvaantuneen huoneeseen odottamaan.
Noirtier katseli hänen toimiaan aivan välinpitämättömänä. Mutta vilkaisten Valentineen hän käski tätä olemaan rauhassa ja jäämään huoneeseen.
Kolmen neljänneksen kuluttua palvelija palasi notaarin seurassa.
— Hyvä herra, sanoi Villefort tervehdittyään häntä, — tässä oleva herra Noirtier de Villefort on pyytänyt teitä saapumaan luokseen. Halvaus on riistänyt häneltä puhelahjan ja liikuntakyvyn, joten meidän onnistuu vain suurella vaivalla ymmärtää muutamia hänen ajatuksiaan.
Noirtier loi Valentineen niin vakavan ja käskevän katseen, että tämä heti paikalla vastasi:
— Minä ymmärrän kaikki, mitä isoisäni haluaa sanoa.
— Kaikki, lisäsi Barrois, — aivan kaikki, niin kuin jo tullessamme mainitsin.
— Sallikaa minun huomauttaa, hyvä herra, ja tekin, hyvä neiti, sanoi notaari kääntyen Villefort'in ja Valentinen puoleen, — tämä tapaus vaatii virkamieheltä suurta edesvastuuta. Jotta asiapapereilla olisi lain voima, on ensiksikin aivan välttämätöntä, että kaikki on laadittu täydellisesti asianomaisen tahdon mukaan. Minä en puolestani voi olla varma siitä, vastaako asianomainen kieltävästi vai myöntävästi kaikkeen, koska hän ei itse puhu. Ja koska siis en voi päästä selville, mitä hän hyväksyy, mitä vastustaa, on virkani toimittaminen täällä tarpeetonta, jopa laitontakin.
Notaari astui askelen poistuakseen. Tuskin huomattava riemun ilme tuli kuninkaallisen prokuraattorin huulille. Noirtier puolestaan katsoi niin tuskaisesti Valentineen, että tämä astui notaarin tielle ja sanoi:
— Hyvä herra, se kieli, jota puhun isoisäni kanssa, on hyvin helppoa. Voin opettaa teidät muutamassa minuutissa sitä ymmärtämään. Mitä vaaditte, ennen kuin omatuntonne on täysin rauhallinen?
— Sen, mikä on välttämätöntä, ennen kuin asiapaperit saavuttavat lain voiman, vastasi notaari; — tarkoitan, että minun täytyy selvästi tajuta, mitä hän hyväksyy ja mitä hylkää.
— No niin, kahden merkin avulla voitte päästä varmuuteen siitä, että isoisäni on täysissä hengen voimissa. Herra Noirtier, joka ei voi puhua eikä tehdä liikettä, sulkee silmänsä myöntymisen merkiksi ja räpyttää niitä useampaan kertaan vastatakseen kieltävästi. Nyt tiedätte kylliksi voidaksenne puhella herra Noirtier'n kanssa, koettakaa!
Vanhus loi Valentineen katseen, jossa oli niin paljon hellyyttä ja kiitollisuutta, että notaarikin sen ymmärsi.
— Oletteko kuullut ja ymmärtänyt, mitä poikanne tytär on sanonut? kysyi notaari.
Noirtier sulki silmänsä ja avasi ne vähän ajan kuluttua.
— Ja myönnätte hänen sanansa oikeiksi, tarkoitan, että hänen mainitsemansa merkit ovat todellakin ne, joiden avulla ilmaisette tahtonne?
— Ovat, vastasi taas vanhus.
— Tekö lähetitte minua noutamaan?
— Niin.
— Laatiaksenne asiakirjan?
— Niin.
— Enkä minä saa lähteä ennen kuin olen asiakirjan laatinut?
Vanhus räpytti nopeasti ja moneen kertaan silmiään.
— Ymmärrättekö nyt, kysyi nuori tyttö, — ja onko omatuntonne rauhoitettu?
Mutta ennen kuin notaari ennätti vastata, vei Villefort hänet syrjään ja sanoi:
— Hyvä herra, luuletteko, että ihminen voi kestää noin suurta ruumiin vauriota ilman että se vaikuttaa hänen henkisiin ominaisuuksiinsa?
— Sen suhteen en ole lainkaan levoton, vastasi notaari; — kummastelen vain, miten voimme arvata hänen ajatuksensa voidaksemme tehdä kysymyksiä?
— Teidän mielestänne se siis on mahdotonta? sanoi Villefort.
Valentine ja vanhus kuulivat tämän keskustelun. Noirtier loi Valentineen niin terävän ja käskevän katseen, että se vaati heti toimimaan.
— Älkää olko siitä huolissanne, sanoi Valentine. — Niin vaikealta kuin teistä näyttääkin arvata isoisäni ajatukset, lupaan tehdä teille ne niin selviksi, että kaikki epäilyksenne haihtuvat. Olen kuusi vuotta elänyt herra Noirtier'n seurassa, sanokoon hän itse, onko ainoakaan hänen toivomuksistaan hautaantunut hänen sydämeensä sen vuoksi, ettei hän ole voinut sitä minulle ilmaista?
— Ei, vastasi vanhus.
— Koettakaamme siis, sanoi notaari. — Hyväksyttekö neidin tulkiksenne?
Halvaantunut ilmaisi myöntymyksensä.
— Hyvä on. Mitä siis minusta tahdotte, ja minkä asiakirjan tahdotte minun teille laativan?
Valentine luetteli kaikki aakkosten kirjaimet T:hen asti.
Tämän kirjaimen kohdalla vanhuksen ilmeikäs katse käski häntä pysähtymään.
— Herra tarkoittaa T-kirjainta, sen huomaa aivan selvästi, sanoi notaari.
— Odottakaahan, sanoi Valentine; sitten kääntyen vanhuksen puoleen hän jatkoi: — Ja, te…
Tässä vanhus pysäytti hänet.
Silloin Valentine otti sanakirjan ja notaarin tarkastaessa alkoi selailla sen lehtiä.
— Testamentti, ilmaisi hänen sormensa, kun se vanhuksen katseen vaatimuksesta pysähtyi.
— Testamentti, huudahti notaari. — Asia on selvä, herra tahtoo tehdä testamenttinsa.
— Niin, vastasi Noirtier useaan kertaan.
— Tämähän on aivan ihmeellistä, eikö olekin? sanoi notaari kääntyen hämmästyneen Villefort'in puoleen.
— On kyllä, ja vielä ihmeellisemmäksi muodostuu testamentti, sillä sitä ei varmaankaan voida kirjoittaa ilman tyttäreni apua. Mutta Valentine tulee ehkä niin suuressa määrässä osalliseksi tästä testamentista, ettei hän minun mielestäni ole oikein sopiva herra Noirtier de Villefort'in hämärien mielipiteiden tulkiksi.
— Ei, ei, vastasi halvattu.
— Mitä? huudahti Villefort. — Eikö Valentine saakaan teitä periä?
— Ei, vastasi Noirtier.
— Hyvä herra, sanoi notaari, joka oli aivan ihastunut näistä alkukokeista ja aikoi kaikkialla kertoa tästä omituisesta testamentin laatimisesta; — hyvä herra, se, mikä vielä äsken näytti aivan mahdottomalta, ei nyt tunnu laisinkaan vaikealta; tästä tulee niin sanottu mystillinen testamentti, joka lain mukaan on luettava ääneen seitsemän todistajan läsnä ollessa, testamentin laatijan hyväksyttävä ja notaarin sinetillä suljettava. Mitä aikaan tulee, niin tämän laatiminen tuskin kestää sen kauempaa kuin tavallisenkaan testamentin; onhan testamentissa aina ensiksi lain määräämät yleiset lauselmat, ja yksityiskohdat taas riippuvat testamentin laatijan varallisuussuhteista, ja te, jotka olette hänen asioitaan hoitanut, voitte antaa tietoja niistä. Mutta tehkäämme testamentti alun alkaen mahdollisimman lailliseksi. Otan jonkun virkaveljeni avukseni, ja vaikka se sotiikin yleistä tapaa vastaan, saa hän olla läsnä testamenttia saneltaessa. Oletteko tyytyväinen? sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen.
— Olen, vastasi vanhus riemuiten, kun hänen tahtonsa ymmärrettiin.
— Mitä hän aikoo tehdä? tuumi Villefort, joka korkeassa virassaan oli tottunut varovaiseksi eikä voinut arvata isänsä aikeita.
Hän kääntyi siis lähteäkseen noutamaan toista notaaria. Mutta Barrois, joka oli kuullut kaikki ja arvasi isäntänsä tahdon, oli jo lähtenyt.
Kuninkaallinen prokuraattori lähetti silloin sanan vaimolleen pyytäen myös häntä paikalle.
Neljännestunnin kuluttua olivat kaikki koolla halvaantuneen huoneessa ja toinen notaari oli saapunut.
Muutaman sanan vaihdettuaan virkamiehet olivat yhtä mieltä asioista. Luettiin Noirtier'lle tavallinen testamentin kaava. Sitten ensimmäinen notaari kääntyi hänen puoleensa, ikään kuin tutkiakseen hänen sieluntilaansa, ja sanoi:
— Kun testamentti laaditaan, niin se tehdään jonkun hyväksi.
— Niin, vastasi Noirtier.
— Onko teillä selvillä, kuinka suureksi nousee omaisuutenne?
— On.
— Luettelen teille numeroita, toisen toistaan suurempia. Pysäytätte minut silloin, kun mielestänne olen päässyt kylliksi korkealle.
— Niin.
Tämä kysely oli tavallaan juhlallinen. Harvoin lienee sielun taistelu aineen kahleita vastaan saanut näin selvästi näkyvän muodon. Tekisi mieli sanoa, että se oli suorastaan ylevää tai ainakin hyvin ihmeellistä.
Herra Noirtier'n ympärille muodostettiin piiri, toinen notaari istui pöydän ääreen valmiina kirjoittamaan. Ensimmäinen notaari seisoi hänen edessään ja kyseli.
— Omaisuutenne on kolmeasataatuhatta suurempi, eikö olekin? kysyi notaari.
Noirtier vastasi myöntävästi.
— Onko teillä neljäsataatuhatta? kysyi notaari.
Noirtier pysyi liikkumattomana.
— Viisisataatuhatta?
Hän oli yhä liikkumaton.
— Kuusisataatuhatta? Seitsemänsataatuhatta? Kahdeksansataatuhatta?Yhdeksänsataatuhatta?
Noirtier vastasi myöntävästi.
— Onko teillä yhdeksänsataatuhatta?
— On.
— Kiinteätä omaisuuttako? kysyi notaari.
Noirtier vastasi kieltävästi.
— Valtion arvopapereitako?
Noirtier vastasi myöntävästi.
— Ovatko nämä paperit hallussanne?
Noirtier loi katseen vanhaan palvelijaan, joka poistui huoneesta ja palasi hetken kuluttua tuoden pienen laatikon.
— Sallitteko, että avaamme tämän laatikon? kysyi notaari.
Noirtier vastasi myöntävästi.
Laatikko avattiin, ja siinä oli yhdeksänsataatuhatta frangia valtion arvopapereina.
Ensimmäinen notaari ojensi paperin toisensa jälkeen virkaveljelleen.Määrä oli sama, jonka Noirtier oli ilmoittanut.
— Hyvä on, sanoi hän. — Kaikesta päättäen järki on täydessä kunnossa.
Sitten kääntyen halvaantuneen puoleen hän sanoi:
— Teillä on siis yhdeksänsadantuhannen frangin arvosta varoja, ja sen mukaan, miten ne ovat sijoitetut, tuottavat ne teille vuosittain neljäkymmentätuhatta frangia korkoja?
— Niin, vastasi halvaantunut.
— Kenelle tahdotte tämän omaisuuden lahjoittaa?
— Siitä ei ole epäilystäkään, sanoi rouva Villefort. — Herra Noirtier rakastaa yksinomaan poikansa tytärtä neiti Valentine de Villefort'ia. Tyttö on hoitanut vanhusta kuusi vuotta ja on hellyydellään osannut voittaa isoisänsä rakkauden, sanon melkein kiitollisuuden. On vain oikein, että hän saa palkan uskollisuudestaan.
Noirtier'n silmissä välähti katse, joka selvästi osoitti, että hän varsin hyvin tiesi rouva Villefort'in puheen valheelliseksi.
— Lahjoitatteko siis neiti Valentine de Villefort'ille nämä yhdeksänsataatuhatta frangia? kysyi notaari, joka luuli asiaa selväksi, mutta katsoi kuitenkin tarpeelliseksi saada Noirtier'n suostumuksen siihen ja tahtoi, että kaikki läsnä olevat voisivat todistaa vanhuksen vastanneen myöntävästi.
Valentine oli peräytynyt askelen ja itki silmät maahan luotuina. Vanhus katseli häntä hetkisen sanomattoman hellästi. Sitten hän kääntyi notaarin puoleen ja räpytti hyvin varmasti silmiään.
— Ettekö? sanoi notaari. — Ette siis teekään neiti Valentine deVillefort'ia perilliseksenne?
Noirtier vastasi kieltävästi.
— Ette kai vain erehdy? huudahti notaari. — Vastaatteko todellakin kieltävästi?
Noirtier vakuutti kieltonsa.
Valentine katsahti ylös. Häntä ei niinkään hämmästyttänyt se, että hänet tehtiin perinnöttömäksi, kuin se, että hän oli käytöksellään saanut vanhuksessa aikaan sellaisen mielentilan, josta tällaiset päätökset tavallisesti johtuvat.
Mutta Noirtier katsoi häneen niin sanomattoman hellästi, että hän huudahti:
— Huomaan kyllä, isoisä, ettette riistä minulta muuta kuin omaisuutenne, ja että jätätte minulle sydämenne.
— Niin, niin, kyllä, vastasivat halvaantuneen silmät sulkeutuen niin varmasti, että Valentine ei voinut erehtyä hänen vastauksestaan.
— Kiitos, kiitos! sopersi nuori tyttö.
Mutta tämä kielto oli herättänyt rouva Villefort'in sielussa odottamattoman toivon. Hän lähestyi vanhusta.
— Siis annatte omaisuutenne poikanne pojalle, pikku Edouardille, rakas herra Noirtier? kysyi äiti.
Silmien räpytys oli pelottava, katse ilmaisi melkein vihaa.
— Ei, sanoi notaari. — Siis tässä läsnä olevalle pojallenne?
— En, vastasi Noirtier'n katse.
Notaarit katsoivat kummastuneina toisiinsa. Villefort ja hänen vaimonsa tunsivat punastuvansa, toinen häpeästä ja toinen suuttumuksesta.
— Mitä me olemme teille, isoisä, tehneet? sanoi Valentine. — Ettekö enää rakastakaan meitä?
Vanhuksen katse osui ensin miniään, sitten poikaan ja pysähtyi sanomattoman hellänä Valentineen.
— No niin, sanoi Valentine, — jos todellakin rakastat meitä, niin koeta toimia tunteesi mukaan. Tunnethan minut ja tiedät, etten koskaan ole ajatellut rikkauttasi. Sanotaanhan, että olen rikas, liiankin rikas äitini puolelta. Selitä siis meille.
Noirtier kiinnitti terävän katseensa Valentinen käteen.
— Minun käteni? sanoi Valentine.
— Niin, vastasi Noirtier.
— Hänen kätensä! kertasivat kaikki läsnä olevat.
— Hyvät herrat, näettehän, että kaikki on turhaa ja että isäraukkani on hullu, sanoi Villefort.
— Oh, huudahti äkkiä Valentine, — nyt ymmärrän! Tarkoitat avioliittoani; etkö tarkoitakin?
— Niin, niin, niin, vastasi vanhus, ja joka kerta, kun hänen silmäluomensa nousivat, välähti salama.
— Sinä olet suuttunut tuon avioliiton tähden.
— Niin.
— Tämähän on järjetöntä, sanoi Villefort.
— Anteeksi, sanoi notaari, — minun mielestäni tämä on päinvastoin aivan järkevää ja selviää epäilemättä kohta.
— Sinä et siis tahdo, että minä menen naimisiin herra Franz d'Epinayn kanssa?
— En, en tahdo, vastasi vanhuksen katse.
— Ja te teette siis poikanne tyttären perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee vastoin tahtoanne naimisiin? huudahti notaari.
— Niin, vastasi Noirtier.
— Mutta, ellei hän mene naimisiin, hän saa teidät periä?
— Niin.
Pitkällinen vaitiolo syntyi vanhuksen huoneessa.
Notaarit neuvottelivat keskenään. Valentine katseli kädet ristissä isoisäänsä kiitollisena hymyillen. Villefort puri kalpeita huuliaan. Rouva Villefort ei voinut hillitä kasvoillaan välähtävää ilon ilmettä.
— Mutta, sanoi Villefort katkaisten ensimmäisenä vaitiolon, — mielestäni vain minä voin tässä asiassa päättää, mikä on soveliasta, mikä ei. Minulla yksinäni on oikeus määrätä, kenen omaksi tyttäreni tulee. Ja minä tahdon, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa.
Valentine vaipui itkien tuoliinsa.
— Hyvä herra, sanoi notaari kääntyen vanhuksen puoleen, — mitä aiotte tehdä omaisuudellanne siinä tapauksessa, että neiti Valentine menee naimisiin herra Franzin kanssa.
Vanhus ei liikahtanutkaan.
— Aiotteko yhtä kaikki lahjoittaa omaisuutenne?
— Aion, vastasi Noirtier.
— Jollekulle sukulaisellenne?
— En.
— Köyhille siis?
— Niin.
— Mutta tiedättehän, että laki kieltää teitä riistämästä omaisuuttanne kokonaan sukulaisiltanne?
— Tiedän.
— Voitte siis lahjoittaa ainoastaan sen osan, minkä laki sallii.
Noirtier ei liikahtanut.
— Tahdotte siis lahjoittaa kaikki?
— Niin.
— Mutta kuoltuanne riidellään testamenttinne rikki.
— Ei.
— Isäni tuntee minut, sanoi herra Villefort, — ja tietää, että hänen tahtonsa on minulle pyhä. Sitä paitsi hän tietää, etten siinä asemassa, missä olen, voi ryhtyä taistelemaan köyhiä vastaan.
Noirtier'n katse ilmaisi voitonriemua.
— Mitä siis olette päättänyt? kysyi notaari Villefort'ilta.
— En mitään. Isäni on tehnyt päätöksensä, ja tiedän, ettei hän päätöksiään muuta. Alistun siis siihen. Nämä yhdeksänsataatuhatta frangia joutuvat siis perheen hallusta rikastuttamaan sairashuoneita. Mutta minä en taivu vanhuksen oikkuun ja teen oman tahtoni mukaan.
Ja Villefort poistui vaimonsa seurassa jättäen isänsä vapaasti päättämään, miten hän tahtoi testamenttinsa laatia.
Samana päivänä testamentti tehtiin. Mentiin noutamaan todistajia. Vanhus hyväksyi testamentin, se suljettiin hänen läsnä ollessaan ja talletettiin herra Deschampsin, perheen notaarin haltuun.
60. Lennätin
Palatessaan omalle puolelleen herra ja rouva Villefort saivat kuulla, että kreivi Monte-Cristo oli tullut käymään heidän luonaan ja odotti salongissa. Rouva Villefort'in mieli oli niin kuohuksissa, että hän ei heti voinut mennä vierastaan tapaamaan, vaan poikkesi makuuhuoneeseensa, mutta kuninkaallinen prokuraattori osasi siksi paljon hillitä itseään, että astui suoraan salonkia kohden.
Mutta niin suuresti kuin hän saattoikin hallita mielialojaan ja kasvojensa ilmettä, ei hän kuitenkaan voinut niin täydellisesti poistaa otsaltaan pilveä, ettei iloisesti hymyilevä kreivi olisi huomannut tätä synkkää ja miettivää ilmettä.
— Hyvä Jumala, sanoi Monte-Cristo tervehdittyään, — mikä teitä vaivaa, herra Villefort? Olitteko juuri laatimassa suurta syytöskirjaa?
Villefort koetti hymyillä.
— En, herra kreivi, sanoi hän, — tällä kertaa olen minä uhri. Minä juttuni menetän, ja sattuma, itsepäisyys, hulluus on laatinut syytöskirjan.
— Mitä tarkoitatte? kysyi Monte-Cristo teeskennellen suurta osanottoa.— Onko todellakin tapahtunut jokin suuri onnettomuus?
— Herra kreivi, sanoi Villefort tyynesti mutta katkerasti, — siitä ei kannata puhuakaan. Kysymyksessä on vähäpätöinen seikka, rahanhukka ainoastaan.
— Niinpä niin, sanoi Monte-Cristo, — rahanhukka ei merkitse paljoakaan, teillä kun on suuri omaisuus ja mielenne on ylevä ja filosofinen.
— Rahakysymys ei pahoitakaan mieltäni, sanoi Villefort, — vaikka yhdeksänsadantuhannen menettämistä voikin surra tai ainakin pahoitella. Mutta mieltäni kaivelee tuo isku, jonka kohtalo, sallimus, sattuma, en tiedä miten sitä nimittäisin, iskee minuun ja joka ehkä turmelee tyttäreni tulevaisuuden. Ja tähän kaikkeen on syynä uudelleen lapseksi tulleen vanhuksen oikku.
— Mutta mitä oikein on tapahtunut? kysyi Monte-Cristo. — Sanoitteko yhdeksänsataatuhatta? Sellaista summaa kannattaa tosiaan surra, niin kuin sanoitte, vaikka olisikin filosofi. Ja kuka tämän surun teille tuottaa?
— Isäni, josta olen teille puhunut.
— Herra Noirtier! Todellako? Mutta muistaakseni olette kertonut minulle, että hän on halvaantunut ja että hänen elimiensä toiminta on kokonaan lamassa?
— Ruumiillisten kyllä, sillä hän ei voi liikkua, ei puhua, mutta yhtä kaikki, hän ajattelee, tahtoo, toimii, niin kuin näette. Tulen hänen luotaan, ja hän parhaillaan sanelee testamenttiaan kahdelle notaarille.
— Hän on siis puhunut?
— Hän on saanut tahtonsa ilmaistuksi.
— Millä tavoin?
— Katseillaan. Hänen silmissään on säilynyt elo, ja niin kuin näette, ne surmaavat.
— Ystäväni, sanoi rouva Villefort, joka samassa astui huoneeseen, — ehkä liioittelette asiaa.
— Hyvä rouva…, kreivi kumarsi.
Rouva Villefort hymyili hänelle tavattoman herttaisesti.
— Mitä siis herra Villefort oikeastaan minulle kertoo? kysyiMonte-Cristo, ja mikä käsittämätön epäsuosio…?
— Käsittämätön on juuri oikea sana, toisti kuninkaallinen prokuraattori olkapäitään kohauttaen, — vanhuksen oikku!