— Eikä häntä siis voi mitenkään taivuttaa muuttamaan päätöstään?
— Kyllä, vastasi rouva Villefort, — ja minun miehestäni riippuu, tuleeko tämä testamentti muuttumaan Valentinen eduksi vai häviöksi.
Kreivi, joka huomasi tilanteen kärjistyvän, käänsi huomionsaEdouardiin, joka kaatoi mustetta lintujen juomakuppiin.
— Rakkaani, sanoi Villefort vaimolleen, — tiedättehän, etten millään tavoin ole tahtonut esiintyä kodissani patriarkkana, enkä koskaan ole luullut maailmankaikkeuden kohtalon riippuvan minun pääni nyökkäyksestä. Mutta en salli, että vanhuksen järjettömyys ja lapsen oikku pääsevät kukistamaan vuosikautiset tuumani. Paroni Epinay oli ystäväni, niin kuin tiedätte, ja ajatus saada hänen poikansa vävykseni miellytti minua suuresti.
— Luuletteko, sanoi rouva Villefort, — että Valentine on samassa juonessa hänen kanssaan?… Niin … tyttöhän on aina vastustanut tätä avioliittoa, enkä ihmettelisi, vaikka koko äskeinen tapaus olisi vain lopputulos heidän yhteisistä päätöksistään.
— Uskokaa minua, sanoi Villefort, — ei kukaan sillä tavoin luovu yhdeksänsadantuhannen frangin suuruisesta omaisuudesta.
— Hän on valmis luopumaan vaikka koko maailmasta, sillä vuosi sitten hän sanoi haluavansa mennä luostariin.
— Olkoon kuinka tahansa, sanoi Villefort, — olen sanonut, että tämä avioliitto solmitaan.
— Vaikkapa vastoin isänne tahtoa? Se on hyvin arveluttavaa.
Monte-Cristo ei ollut kuuntelevinaan, mutta ei päästänyt ainoatakaan sanaa ohi korviensa.
— Minä voin sanoa, jatkoi Villefort, — että olen aina kunnioittanut isääni, sillä luontaiseen lapsen tunteeseen liittyi minussa tietoisuus hänen henkisestä etevämmyydestään. Onhan isä kahdessakin suhteessa pyhä, ensiksi luojanamme ja sitten valtiaanamme. Mutta tänään täytyy minun tunnustaa, ettei minusta vanhus, joka vainoaa poikaa siksi, että on vihannut isää, toimi älykkäästi. Olisinhan naurettava, jos mukautuisin hänen oikkuihinsa. Kunnioitan jatkuvasti herra Noirtier'ta, alistun nurkumatta siihen rahalliseen rangaistukseen, jonka hän on määrännyt, mutta päätöksessäni pysyn horjumatta, ja ihmiset saavat tuomita, kummalla puolella on ollut selvä järki. Minä siis naitan tyttäreni paroni Franz d'Epinaylle siksi, että tämä avioliitto on mielestäni kunniakas ja arvokas.
— Mitä, sanoi kreivi, jonka hyväksymistä kuninkaallinen prokuraattori koko ajan oli katseillaan kysellyt, — mitä? Tekeekö herra Noirtier neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että hän menee naimisiin Franz d'Epinayn kanssa?
— Tekee. Siinä on syy, sanoi Villefort olkapäitään kohauttaen.
— Näennäinen syy ainakin, lisäsi rouva Villefort.
— Todellinen syy. Uskokaa minua, minä tunnen isäni.
— Mitenkä tämän voi käsittää? sanoi nuori rouva. — Kysynpä vain, minkä vuoksi herra d'Epinay on herra Noirtier'lle vastenmielisempi kuin kuka muu tahansa?
— Minähän tunnen Franz d'Epinayn, sanoi kreivi, — eikö hänen isänsä ollut kenraali Quesnel, jonka kuningas Kaarle X teki paroni Epinayksi?
— Juuri sama, lausui Villefort.
— Mutta hänhän on minusta sangen miellyttävä nuori mies.
— Tämä onkin vain tekosyy, siitä olen varma, sanoi rouva Villefort. —Vanhukset ovat tyranneja tunteissaan. Herra Noirtier ei tahdo, ettäValentine menee naimisiin.
— Mutta, sanoi Monte-Cristo, — ettekö tunne syytä tähän vihaan?
— Hyvä Jumala, kukapa kaikki syyt tietää?
— Ehkä se on poliittista vastenmielisyyttä?
— Isäni ja herra d'Epinayn isä elivät niinä myrskyisinä aikoina, joiden viimeiset päivät minä näin, sanoi Villefort.
— Eikö isänne ollut bonapartisti? kysyi Monte-Cristo. — Muistaakseni mainitsitte jotakin siihen suuntaan.
— Isäni oli ennen kaikkea jakobiini, jatkoi Villefort, — ja hänen intonsa vei hänet pitemmälle kuin selvä järki olisi edellyttänyt, eikä senaattorin viitta, jonka Napoleon heitti hänen hartioilleen, muuttanut vanhusta, se vain puki hänet valepukuun. Kun isäni oli salaliitossa, ei se tapahtunut keisarin hyväksi, mutta Bourboneja vastaan, sillä isäni on siinä suhteessa ollut pelottava, ettei hän koskaan ole taistellut mahdottomien haaveiden, vaan aina mahdollisten uudistusten puolesta. Hän omaksui saman pelottavan tunnuksen kuin Montaigne, nimittäin, ettei tule karttaa mitään keinoja.
— No niin, sanoi Monte-Cristo, — siinä näette, siinä on syy; herra Noirtier ja herra d'Epinay kohtasivat toisensa poliittisessa taistelussa. Vaikka kenraali Epinay palvelikin keisarin aikana, niin eikö hän sydämensä syvyydessä ollut kuningasmielinen. Hänethän surmattiin eräänä iltana, kun hän oli lähtenyt napoleonilaisesta klubista, jonne hänet oli otettu vastaan aatetoverina.
Villefort katsoi kreiviin melkein kauhistuneena.
— Erehdynkö? kysyi Monte-Cristo.
— Ette, sanoi rouva Villefort, — päinvastoin, asian laita on juuri niin. Juuri sen vuoksi, että saataisiin vanhat vihat sammumaan, herra Villefort koetti yhdistää rakkaudessa kaksi lasta, joiden isät olivat vihanneet toisiaan.
— Ylevä ajatus! sanoi Monte-Cristo, — ihana ajatus, jonka koko maailma olisi hyväksynyt. Olisihan ollut kaunista, jos neiti Noirtier de Villefort'ista olisi tullut Franz d'Epinayn rouva.
Villefort vavahti ja katsahti Monte-Cristoon aivan kuin olisi tahtonut lukea hänen sielunsa syvyydestä, missä tarkoituksessa hän lausui nämä sanat. Mutta kreivin huulilla pysyi hyväntahtoinen hymy ja hänen silmiensä ilme oli tutkimaton.
— No niin, jatkoi herra Villefort, — vaikka Valentinea kohtaakin se onnettomuus, että hän menettää isoisänsä rikkaudet, en kuitenkaan luule tämän avioliiton jäävän sikseen. En usko, että herra d'Epinay säikähtää tällaista rahallista tappiota. Hän huomaa varmaankin, että suuremman arvoinen olen minä, kun uhraan sellaisen rahamäärän täyttääkseni lupaukseni. Hän havaitsee, että Valentine on rikas äitinsä perinnön nojalla, jota herra ja rouva Saint-Méran hoitavat. He rakastavat häntä hellästi.
— Ja Valentinen kannattaa rakastaa ja hoitaa heitä niin kuin hän on hoitanut herra Noirtier'ta, sanoi rouva Villefort. — He tulevat sitä paitsi kuukauden päästä tänne, eikä Valentinen tarvitse enää tällaisen loukkauksen jälkeen hautautua herra Noirtier'n luo, niin kuin tähän asti.
Kreivi kuunteli hyvillään tätä loukatun itserakkauden ja pettyneen ahneuden säräjävää ääntä.
— Mutta minun mielestäni, sanoi Monte-Cristo hetkisen kuluttua, — ja pyydän jo edeltäpäin anteeksi sanojani, minun mielestäni, jos herra Noirtier tekee neiti Valentinen perinnöttömäksi sen vuoksi, että tämä tahtoo mennä naimisiin hänen vihaamansa miehen pojan kanssa, ei hän voi samasta seikasta moittia herttaista Edouardia.
— Eikö totta? huudahti rouva Villefort äänellä, jonka sävyä on mahdoton kuvata, — siinä hän tekee väärin, hirvittävän väärin. Edouard parka on yhtä hyvin hänen poikansa lapsi kuin Valentinekin, ja kuitenkin, ellei Valentine olisi nyt mennyt naimisiin herra d'Epinayn kanssa, olisi herra Noirtier antanut hänelle koko omaisuutensa. Sitä paitsi Edouard säilyttää suvun nimen, ja vaikkei Valentine saisikaan periä isoisäänsä, tulee hän kuitenkin kolme kertaa niin rikkaaksi kuin veljensä.
Isku oli osunut oikeaan kohtaan, eikä kreivi enää puhunut.
— Mutta, herra kreivi, sanoi Villefort, — lakatkaamme selittelemästä teille perheasioitamme. Niin, se on totta, oikeastaan minulle tuleva rikkaus lankeaakin köyhien hyväksi, jotka tähän aikaan ovat todellisia rikkaita. Niin, isäni on pettänyt minun oikeutetut toiveeni ja aivan syyttä. Minä hänen sijassaan olisin toiminut niin kuin järkevä ja hyvä mies. Herra d'Epinay, jolle olin luvannut tämän pääoman korot, saa sen summan, vaikka minun täytyisi luopua hyvinkin paljosta elämässäni.
— Mutta, intti rouva Villefort palaten ajatukseen, joka taukoamatta eli hänen sielunsa pohjalla, — ehkä olisi viisainta ilmoittaa tämä pettymys herra d'Epinaylle. Jospa hän haluaa peruuttaa sanansa.
— Se olisi suuri onnettomuus! huudahti Villefort.
— Suuri onnettomuusko? lausui Monte-Cristo.
— Epäilemättä, sanoi Villefort hilliten mieltään; — suunnitellun avioliiton purkaminen, vaikkakin ainoastaan rahasyistä, luo nuoreen tyttöön epäedullisen valon. Sitä paitsi pääsisivät entiset huhut, joita olen koettanut tukahduttaa, uudelleen vauhtiin. Mutta niin ei käy. Jos herra d'Epinay on kunnon mies, niin Valentinen perinnöttömäksi joutuminen vain kiihottaa häntä; muussa tapauksessahan hän toimisi pelkästään ahneudesta; ei, sehän olisi mahdotonta.
— Minä ajattelen samoin kuin herra Villefort, sanoi Monte-Cristo katsoen rouva Villefort'iin. — Jos olisin niin hyvä ystävä herra d'Epinayn kanssa, että voisin antaa hänelle viisaita neuvoja, kehottaisin häntä solmimaan tämän suhteen niin lujaksi, ettei sitä enää millään voisi purkaa. Olen kuullut, että hänen pitäisi pian palata. Koettaisin jouduttaa avioliittoa, jonka solmiminen tuottaa herra Villefort'ille niin paljon kunniaa.
Herra Villefort nousi, ja hänen kasvoillaan kuvastui suuri riemu, jota vastoin hänen vaimonsa hieman kalpeni.
— Mitään muuta en toivoisikaan, ja ehdottomasti noudattaisin teidän kaltaisenne miehen neuvoja, sanoi Villefort ja ojensi kätensä Monte-Cristolle. — Jääköön tämän päivän tapaus omaan arvoonsa. Mitään ei ole muuttunut meidän tuumissamme.
— Maailma on usein arvosteluissaan puutteellinen, mutta tälle teidän päätöksellenne se varmasti antaa arvoa. Ystävänne ovat ylpeitä teistä, ja herra d'Epinay, jos hän ottaa neiti Villefort'in vaimokseen myötäjäisittä — niin kun hän epäilemättä ottaa — on iloinen päästessään jäseneksi perheeseen, jossa osataan asettua tällaisten rahallisten uhrausten yläpuolelle, jotta lupaus säilyisi ja velvollisuus täytettäisiin.
Nämä sanat lausuttuaan kreivi nousi ja aikoi lähteä.
— Joko aiotte meidät jättää? sanoi rouva Villefort.
— Minun täytyy; tulin vain muistuttamaan, että olette luvanneet ensi lauantaina tulla luokseni.
— Luulitteko, että unohtaisimme sen?
— Olette aivan liian hyvä, armollinen rouva, mutta herra Villefort'illa on niin vakavia ja toisinaan niin kiireellisiäkin tehtäviä…
— Mieheni on antanut sanansa, sanoi rouva Villefort. — Näittehän, että hän pitää sen kaiken menetyksenkin uhalla; kuinka hän siis ei pitäisi sitä silloin, kun hän voi kaiken voittaa.
— Pidetäänkö nämä kutsut asunnossanne Champs-Elysées'n varrella? kysyiVillefort.
— Ei, vastasi Monte-Cristo, — ja juuri siksi ystävällinen tulonne saakin vielä suuremman arvon; ne pidetään maalla.
— Maallako?
— Niin. Kaupungin porttien lähellä, puolen tunnin matkan päässä tullirajasta, Auteuilissa.
— Auteuilissa! huudahti Villefort. — Sehän on totta, rouvani sanoi, että asuitte Auteuilissa, sillä teidänhän asuntoonne hänet kannettiin. Missä päin Auteuilia?
— Fontaine-kadun varrella!
— Fontaine-kadun varrella! sanoi herra Villefort hieman tukahtuneella äänellä. — Entä mikä on talon numero?
— Kaksikymmentäkahdeksan.
— Siis teille, huudahti Villefort, — myytiin Saint-Méranin talo?
— Saint-Méraninko? kysyi Monte-Cristo. — Talo oli siis Saint-Méranin?
— Niin, vastasi rouva Villefort, — ja voitteko uskoa erästä asiaa, herra kreivi?
— Mitä asiaa?
— Onhan talo mielestänne kaunis?
— Hurmaava.
— No niin, mieheni ei ole koskaan tahtonut siellä asua.
— Oh, sanoi Monte-Cristo, — tätä vastenmielisyyttä en voi käsittää.
— En pidä Auteuilista, vastasi kuninkaallinen prokuraattori koettaen tyynnyttää mieltään.
— Mutta ette suinkaan tämän vastenmielisyytenne tähden tuota minulle sitä surua, etten saakaan nähdä teitä luonani? kysyi Monte-Cristo.
— Ei, herra kreivi … minä toivon … uskokaa, että teen kaiken voitavani, sopersi Villefort.
— Niin, jatkoi Monte-Cristo, — minä en hyväksy mitään estelyjä. Lauantaina kello kuusi odotan teitä, ja ellette saavu, niin alan uskoa mitä tahansa … että tähän kaksikymmentä vuotta asumattomana olleeseen taloon liittyy jokin tärisyttävä kertomus, jokin verinen tarina.
— Minä tulen, herra kreivi, sanoi Villefort, — minä tulen.
— Kiitos, sanoi Monte-Cristo. — Nyt sallikaa minun sanoa teille hyvästi.
— Sehän on totta, sanoitte todellakin, että teidän täytyi lähteä, herra kreivi, sanoi rouva Villefort, — ja luullakseni aioitte jo sanoa siihen syynkin, kun siirryitte toiseen asiaan.
— En toden totta tiedä, hyvä rouva, uskallanko sanoa minne menen.
— Joutavia, sanokaa vain suoraan.
— Menen aivan kuin mikäkin utelias ihminen katselemaan erästä kojetta, jota usein tuntikausia olen tuumiskellut.
— Mitä?
— Lennätintä. Siinä se sana nyt pujahti suustani.
— Lennätintä? toisti rouva Villefort.
— Juuri niin, lennätintä. Olen toisinaan nähnyt tien varrella, kukkulalla auringon valossa, mustia ja liikkuvia käsivarsia,[11] aivan kuin ison kuoriaisen raajoja, ja vakuutan, etten koskaan ole voinut niitä katsella tuntematta mielenliikutusta. Tiesin, että nämä omituiset merkit halkoivat ilmaa ja välittivät satojen peninkulmien päässä pöytänsä ääressä istuvan miehen tahdon toiselle miehelle, joka istui linjan toisessa päässä. Ne kuvastuivat harmaata taivasta vastaan vain tuon kaikkivoimaisen henkilön käskystä. Kun sitä ajattelin, uskoin haltioihin, keijukaisiin, kääpiöihin, salaisiin voimiin ja nauroin. Ei koskaan ollut tehnyt mieleni nähdä läheltä noita isoja valkovatsaisia hyönteisiä, joilla oli mustat ja laihat raajat, sillä pelkäsin aina, että näiden raskaitten siipien alla näkisin pienen ihmishengen kerskailevana, pöyhkeilevänä, saivartelevana, täynnä tietoja, loihtuja ja taikoja. Mutta eräänä päivänä sainkin tietää, että jokaista lennätinasemaa hoiti virkamiesparka tuhannenkahdensadan frangin vuosipalkalla, eikä hän suinkaan saa katsella taivasta niin kuin tähtientutkija, ei vettä niin kuin kalastaja, ei maisemaa niin kuin tyhjäntoimittaja, vaan parin peninkulman päässä olevaa valkovatsaista ja mustakoipista hyönteistä, samanlaista kuin hänen hoidettavanaan oli. Silloin minut valtasi uteliaisuus ja tahdoin läheltä nähdä tuollaisen elävän hyönteisen ja katsella niiden keskeistä ilveilyä.
— Mille lennätinasemalle lähdette? Sisäasiainministeriön vai tähtitornin asemalle?
— En, sillä sellaisissa paikoissa aina tahdotaan pakottaa minut ymmärtämään asioita, joista en välitä, ja selittää sellaista, mitä he itsekään eivät ymmärrä. Ei, minä tahdon säilyttää ajatukseni noista hyönteisistä, onhan siinä jo kylliksi, että on kadottanut hyvät ajatuksensa ihmisistä. En siis mene sisäasiainministeriön enkä tähtitornin asemalle. Tahdon nähdä tornin keskellä maaseutua, tornin, jossa istuu homehtunut mies.
— Te olette merkillinen ihminen, sanoi Villefort.
— Mitä linjaa kehotatte minua tarkastamaan?
— Sitä tietysti, jota myöten tähän aikaan eniten lähetetään sanomia.
— Hyvä, siis Espanjan linjaa?
— Juuri niin. Tahdotteko saada ministeriltä kirjeen, jossa teille selitetään…
— En suinkaan, sanoi Monte-Cristo, — sillä sanoinhan jo äsken, etten tahdo mitään ymmärtää. Niin pian kuin jotakin ymmärtäisin, ei enää olisikaan lennätintä, olisi vain herra Durchâtelin tai herra Montalivet'n antama määräys, joka lähetetään Bayonnen prefektille ja selitetään kahdella kreikkalaisella sanalla:tele, grafein. Minä tahdon säilyttää tuon mustakoipisen ja pelottavan eläimen sellaisena, kuin se on mielessäni, ja sitä kunnioittaa.
— Rientäkää siis, sillä kahden tunnin päästä tulee yö, ettekä silloin enää näe mitään.
— Tehän pelästytätte minua. Mikä on lähin asema?
— Bayonnen tielläkö?
— Vaikkapa Bayonnen tiellä.
— Châtillonissa.
— Ja Châtillonin jälkeen?
— Luullakseni Montlhéryn tornin asema.
— Kiitos ja näkemiin! Lauantai-iltana kerron vaikutelmistani.
Portilla kreivi tapasi molemmat notaarit, jotka olivat tehneet Valentinen perinnöttömäksi. He poistuivat paikalta tyytyväisinä, kun olivat laatineet testamentin, jonka ehdottomasti täytyi tuottaa heille suurta kunniaa.
61. Kuinka puutarhuri pääsee persikoita nakertelevista hiiristä
Ei samana iltana, niin kuin oli sanonut, vaan seuraavana aamuna kreivi Monte-Cristo ajoi Enfer-tullin kautta Orléans'in tietä pitkin Linas-kylän ohi pysähtymättä lennätinlaitoksen luo, joka juuri kreivin ajaessa ohi liikutti pitkiä laihoja raajojaan, ja saapui Montlhéryn torniin, joka sijaitsee samannimisen tasangon korkeimmalla kohdalla.
Kukkulan juurella kreivi nousi vaunuistaan ja alkoi astua vuoren huippua kohden kehässä kiertävää kahdeksantoista tuuman levyistä polkua myöten. Päästyään huipulle hän näki edessään pensasaitauksen, jossa punertavien ja valkoisten kukkien tilalla oli nyt vihertäviä hedelmiä.
Monte-Cristo etsi pienen aitauksen veräjää ja löysikin. Se oli pieni puuveräjä, joka liikkui pajusaranoilla ja suljettiin nerokkaasti nuoran ja naulan avulla. Kreivi pääsi pian selville lukkolaitteesta, aukaisi veräjän ja astui puutarhaan, joka oli kaksikymmentä jalkaa pitkä ja kaksitoista leveä. Sen toisella puolella oli vanha torni, jota muratti ja muuriorvokki verhosivat.
Tuota vuosien uurtamaa ja kukkien koristamaa tornia olisi voinut pitää vanhana mummona, jolle lapsenlapset tulevat toimittamaan onnea. Se olisi varmasti voinut kertoa monta kamalaa tarinaa, jos sillä olisi ollut kieli niiden korvien lisäksi, jotka sananlasku väittää seinillä olevan.
Puutarhan poikki vei punainen hiekkakäytävä, ja sitä reunusti monen vuoden vanha saarniaitaus, jonka väri olisi ihastuttanut Delacroixta, meidän aikamme Rubensia. Käytävä oli kahdeksikon muotoinen ja kierteli niin, että kahdenkymmenen jalan pituiseen puutarhaan muodostui kuudenkymmenen jalan pituinen kävelytie. Floraa, entisajan latinalaisten hymyilevää ja tuoretta jumalatarta, on harvoin kunnioitettu yhtä huolellisella ja tarkalla palveluksella kuin tässä pienessä aitauksessa.
Nurmikon kahdessakymmenessä ruusupensaassa ei ollut ainoatakaan kärpäsen jälkeä, ei lehtitäin kihermää, kosteiden kasvipaikkojen vaivaa. Eikä tästä puutarhasta suinkaan puuttunut kosteutta, sitä todisti nokimusta maa ja puiden tumma vihanta. Ja ellei luonnollista kosteutta olisi ollut, olisi keinotekoinen heti astunut sen sijaan, sillä puutarhan nurkassa oli maahan kaivettu tynnyri ja siinä seisovaa vettä; sen vihertävällä pinnalla oleili kaksi sammakkoa, jotka ilmeisesti olivat riidassa, koska koko ajan istuivat selin toisiinsa.
Käytävillä ei kasvanut ainoatakaan ruohonkortta eikä nurmikolla ainuttakaan rikkaruohoa. Hieno nainen ei huolellisemmin hoitele ruusukasvejaan kuin tämän puutarhan tähän asti näkymätön omistaja tilkkuaan.
Monte-Cristo seisahtui suljettuaan portin ja pistettyään nuoran naulaan ja loi katseen puutarhaan.
— Näyttää siltä, kuin lennättimen hoitajalla olisi oma puutarhurinsa tai kuin hän itse innokkaasti viljelisi maata, tuumi hän.
Äkkiä hän törmäsi mieheen, joka oli kumarassa lehdillä kuormattujen työntökärryjen takana. Mies nousi ja huudahti hämmästyksestä. Monte-Cristo näki edessään noin viisikymmenvuotiaan miehen, joka oli ollut poimimassa mansikoita viiniköynnöksen lehdille. Hänellä oli lautasellaan kaksitoista lehteä ja melkein yhtä monta mansikkaa, ja ne olivat kaikki vähällä pudota hänen noustessaan.
— Näytätte olevan poimimassa marjoja, sanoi Monte-Cristo hymyillen.
— Anteeksi, herra, vastasi ukko tehden kädellään kunniaa, — en ole tornissa, se on kyllä totta, mutta tulin juuri sieltä.
— Älkää antako minun millään tavoin häiritä teitä, ystäväni, sanoi kreivi. — Poimikaa mansikkanne, jos teillä niitä vielä on.
— On vielä kymmenen, sanoi mies, — sillä tässä on yksitoista, ja minulla oli kaksikymmentäyksi, viisi enemmän kuin viime vuonna. Mutta eihän se olekaan kummallista, kesä on tänä vuonna ollut kuuma, ja mansikat tarvitsevat ennen kaikkea lämpöä. Viime vuonna minulla oli kaiken kaikkiaan kuusitoista, ja nyt on tässä jo yksitoista, ja tuossa kahdestoista, kolmastoista, neljästoista, viidestoista, kuudestoista, seitsemästoista, kahdeksastoista, yhdeksästoista. Hyvä Jumala, puuttuu kaksi, ne olivat vielä eilen täällä, olivat aivan varmaan, sillä laskin ne. Varmaankin muori Simonin poika on ne siepannut, näin hänen nimittäin maleksivan täällä tänä aamuna. Senkin roisto! Varastaa puutarhasta! Eikö hän tiedä, mitä seurauksia siitä voi olla.
— Rikos on todellakin kauhea, sanoi Monte-Cristo, — mutta ottakaa varteen pojan nuoruus ja hänen halunsa herkkuihin.
— Niinpä niin, sanoi puutarhuri, — mutta ikävää se on sittenkin. Mutta kerta vielä anteeksi, herra, varmaankin annan esimieheni tällä tavoin odottaa?
Ja hän loi aran katseen kreiviin ja hänen siniseen pukuunsa.
— Rauhoittukaa, sanoi kreivi, ja hymy hänen huulillaan oli tällä kertaa pelkästään herttainen, — en ole esimies enkä tule teitä tarkastamaan, vaan vain tavallinen matkailija. Tulen uteliaisuudesta ja olen pahoillani, kun huomaan vieväni teiltä aikaa.
— Minun aikani ei ole kallista, vastasi ukko alakuloisesti hymyillen. — Aikani kuuluu hallitukselle, enkä saisi sitä käyttää hukkaan, mutta sain merkin, joka ilmoitti minulle, että saan levätä tunnin ajan (hän loi silmänsä aurinkokelloon, sillä Montlhéryn tornin puutarhassa oli vaikka mitä, aurinkokellokin), ja näettehän, minulla oli vielä aikaa kymmenen minuuttia; mansikkani olivat kypsyneet, ja päivää myöhemmin… Luuletteko, herra, että hiiret niitä syövät?
— En uskoisi, sanoi Monte-Cristo vakavasti. — Mutta hiiret ovat kyllä huonoja naapureita meille, jotka emme niitä syö hunajalla höystettyinä, niin kuin roomalaiset.
— Söivätkö roomalaiset niitä? ihmetteli puutarhuri. — Söivätkö he hiiriä?
— Niin olen lukenut Petroniuksesta, sanoi kreivi.
— Oikeinko totta? Eivät ne mahda maistua hyviltä, vaikka sanotaankin: lihava kuin hiiri, ne kun nukkuvat koko Jumalan päivän ja heräävät vasta illalla nakertelemaan. Viime vuonna minulla oli neljä aprikoosia, niistä ne kalvoivat yhden. Ja sitten minulla oli sileäkuorinen persikka, ja se on harvinainen hedelmä, mutta siitä ne kalvoivat kokonaan pois muurinpuoleisen kyljen. Se oli ihana persikka, aivan erinomaisen makuinen. En ole koskaan sen parempaa syönyt.
— Söittekö sen? kysyi Monte-Cristo.
— Sen puolen tietysti, joka oli jäänyt jäljelle. Se oli erinomaisen hyvä. Nuo elukat eivät otakaan huonoimpia paloja. Ne ovat samanlaisia kuin muori Simonin poikakin; ei hänkään valinnut huonoimpia mansikoita. Mutta toiste se ei enää tapahdu, siitä voitte olla varma, vaikka kypsymisaikana saisinkin vartioida niitä yökaudet.
Monte-Cristo oli nähnyt kylliksi. Jokaisella ihmisellä on intohimonsa, joka kalvaa häntä sydänjuuria myöten. Tämä lennättimen hoitaja oli puutarhuri. Kreivi alkoi taitella lehtiä, jotka viiniköynnöksissä varjostivat hedelmiä ja estivät niitä kypsymästä, ja voitti näin puutarhurin sydämen.
— Herra oli siis tullut katsomaan lennätintä? kysyi hän.
— Tulin kyllä, elleivät ohjesäännöt sitä kiellä.
— Ei se ole laisinkaan kiellettyä, sanoi puutarhuri, — sillä eihän siinä ole mitään vaaraa, kun ei kukaan voi ymmärtää, mitä me toisillemme ilmoitamme.
— Olen kuullut kerrottavan, että te toistelette merkkejä, joita ette aina itsekään ymmärrä.
— Niinpä kyllä, ja siitä minä eniten pidänkin, sanoi ukko nauraen.
— Miksi siitä pidätte?
— Siksi, että silloin ei minulla ole mitään edesvastuuta. Olen kone, en mitään muuta, ja kun vain toimin, ei minulta vaadita mitään muuta.
— Olisinkohan sattunut kohtaamaan miehen, jolla ei ole kunnianhimoa, tuumi Monte-Cristo. — Sepä olisi harmillista.
— Hyvä herra, sanoi puutarhuri katsahtaen aurinkokelloon, — kymmenen minuuttia on kulunut, palaan toimeeni. Tahdotteko tulla torniin kanssani?
— Mielihyvin.
Monte-Cristo meni torniin, joka oli kolmikerroksinen. Alimmaisessa oli puutarhurin työkaluja, lapioita, rautaharavia ja vesikannuja seinän vieressä. Toinen kerros oli ukon varsinaisena asuntona tai oikeammin sanoen nukkumapaikkana. Siellä oli muutamia talouskapineita, vuode, pöytä, kaksi tuolia, iso savinen vesiruukku ja kuivia yrttejä, jotka kreivi tunsi hajuherneiksi ja salkopavuiksi. Ukko oli varustanut ne nimilapuilla niin huolellisesti, kuin olisi ollut Pariisin kasvitieteellisen puutarhan hoitaja.
— Täytyykö kauankin opetella, ennen kuin osaa käyttää lennätintä? kysyi Monte-Cristo.
— Varsinainen oppiaika ei ole pitkä, mutta ylimääräisenä oleminen…
— Entä paljonko saatte palkkaa?
— Tuhat frangia.
— Se ei ole paljoa.
— Ei, mutta saanhan samalla asunnon, niin kuin näette.
Monte-Cristo katseli huonetta.
— Kunhan hän vain ei olisi asuntoonsa liiaksi ihastunut, mutisi hän itsekseen.
He menivät kolmanteen kerrokseen. Se oli varsinainen lennätinhuone. Monte-Cristo katseli rautaisia kädensijoja, joihin tarttumalla lennätinkoneisto saatiin liikkeelle.
— Tämä on sangen mielenkiintoista, sanoi hän, — mutta ajan mittaan tällainen elämä tulee kai yksitoikkoiseksi?
— Kyllä, alussa niska aivan jäykistyy, kun täytyy aina tuijottaa. Mutta vuoden tai parin päästä siihen tottuu. Sitä paitsi on meillä lepopäivämme ja lupapäivämme.
— Lupapäivännekö?
— Niin.
— Milloin?
— Silloin kun on usvaa?
— Sehän on totta.
— Ne ovat minun juhlapäiviäni. Niinä päivinä menen puutarhaani ja istutan, leikkelen, puhdistan, poimin pois matoja, joten aika kuluu erinomaisen hyvin.
— Kuinka kauan olette ollut täällä?
— Kymmenen vuotta. Sen lisäksi viisi ylimääräisenä, siis yhteensä viisitoista.
— Kuinka vanha olette?
— Viidenkymmenenviiden.
— Kuinka kauan teidän täytyy olla palveluksessa saadaksenne eläkkeen?
— Kaksikymmentäviisi vuotta.
— Ja kuinka suuri on eläke?
— Sata écutä.
— Ihmisraukat! mutisi Monte-Cristo.
— Mitä sanoitte…? kysyi ukko.
— Sanoin, että se on hyvin mielenkiintoista.
— Kuinka niin?
— Kaikki, mitä minulle näytätte… Ettekä siis yleensä ymmärrä kerrassaan mitään niistä merkeistä, jotka annatte?
— En kerrassaan mitään.
— Ettekö koskaan ole koettanut niitä ymmärtää?
— En koskaan. Miksi niistä välittäisin?
— Mutta onhan merkkejä, jotka koskevat nimenomaan teitä?
— On kyllä.
— Ja ne te ymmärrätte?
— Ne ovat aina samat ja ilmoittavat vain: … saatte tunnin levätä … huomiseen…
— Nehän ovat aivan viattomia, sanoi kreivi. — Mutta katsokaahan, eikö naapurinne ala liikuttaa laitostaan.
— Se on totta, kiitos.
— Ymmärrättekö nyt, mitä hän sanoo teille?
— Ymmärrän. Hän kysyy, olenko valmis.
— Entä mitä vastaatte?
— Annan merkin, joka samalla ilmoittaa oikeanpuoleiselle toverilleni, että minä olen valmis, ja kehottaa vasemmanpuoleista valmistautumaan.
— Erinomaisen nerokasta, sanoi kreivi.
— Saattepahan nähdä, sanoi ukko ylpeänä, — viiden minuutin päästä hän alkaa puhua.
— Minulla on siis viisi minuuttia aikaa, sanoi Monte-Cristo. — Se riittää. Sallikaahan minun tehdä teille kysymys.
— Tehkää.
— Rakastatteko puutarhanviljelystä?
— Tavattomasti.
— Ja olisitte onnellinen, jos teillä kahdenkymmenen jalan pituisen alueen sijasta olisikin kahden tynnyrinalan suuruinen?
— Minä tekisin siitä maallisen paratiisin.
— Noilla tuhannella frangilla tulette huonosti toimeen.
— Jokseenkin huonosti, mutta elänhän kuitenkin.
— Niin kyllä, mutta teillä on vain kurjan pieni puutarha.
— Se on kyllä totta, puutarha ei ole suuri.
— Ja sitäkin hävittävät hiiret.
— Sehän se on minun suurin onnettomuuteni.
— Sanokaahan, mitä tapahtuisi, jos onnettomuudeksenne kääntäisitte päänne toisaanne silloin, kun oikeanpuoleinen toverinne alkaa antaa merkkejä?
— En voisi silloin toistaa hänen merkkejään.
— Entä sitten?
— Ja kun olen huolimattomuudessani jättänyt ne lähettämättä, saan sakkoa.
— Paljonko?
— Sata frangia.
— Kymmenennen osan palkkaanne. Suuri summa.
— On kyllä, sanoi ukko.
— Onko sellaista teille tapahtunut? kysyi Monte-Cristo.
— On kerran, kun olin ruskeata ruusupensasta oksastamassa.
— Hyvä. Mutta entä jos muuttaisitte hänen antamiaan merkkejä ja lähettäisitte toisia?
— Silloin saisin eron ja menettäisin eläkkeeni.
— Kolmesataa frangia?
— Sata écutä, niin. Ymmärrättehän, etten koskaan sellaista tekisikään.
— Vaikka saisitte viidentoista vuoden palkan? Eikö sitä kannata miettiä?
— Viisitoistatuhatta frangia?
— Niin.
— Yritättekö johdattaa minut kiusaukseen?
— Yritän! Viisitoistatuhatta frangia, ymmärrättekö?
— Antakaa minun katsoa oikeanpuoleista lähettäjää.
— Päinvastoin, älkää katsoko häneen, vaan katsokaa tähän.
— Mitä se on?
— Mitä! Ettekö tunne näitä papereita?
— Seteleitä!
— Tuhatlappusia. Niitä on viisitoista.
— Ja kenen ne ovat?
— Ne ovat teidän, jos tahdotte.
— Minunko? ukko oli tukehtumaisillaan.
— Hyvä Jumala, niin, teidän omaisuuttanne.
— Hyvä herra, oikeanpuoleinen lähettäjä alkaa sanella.
— Antakaa hänen sanella.
— Olette häirinnyt minua, saan siitä sakkoa.
— Se maksaa teille sata frangia. Näettehän, että teillä on täysi syy ottaa vastaan minun viisitoistatuhatta frangiani.
— Oikeanpuoleinen lähettäjä tulee kärsimättömäksi. Hän antaa merkit uudestaan.
— Antakaa hänen antaa, ottakaa rahat.
Kreivi pani setelit ukon käteen.
— Eikä siinä vielä kaikki. Viidellätoistatuhannella frangilla ette elä.
— Onhan minulla paikkani.
— Ei, sen te menetätte. Sillä te saatte antaa toiset merkit, kuin mitä naapurinne antaa.
— Mitä te ehdotatte minulle!
— Lapsenleikkiä.
— Ellei minua suorastaan pakoteta…
Ja Monte-Cristo otti taskustaan toisen käärön.
— Tässä on kymmenentuhatta frangia lisää, sanoi hän. — Taskussanne olevien viidentoistatuhannen kanssa yhdessä tulee siitä kaksikymmentäviisi. Viidellätuhannella ostatte pienen kauniin talon ja kaksi tynnyrinalaa maata. Kaksikymmentä jäljellä olevaa tuhatta tuottaa teille tuhat frangia korkoja.
— Kahden tynnyrinalan suuruisen puutarhanko?
— Ja tuhat frangia korkoja.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
— Ottakaahan toki!
Ja Monte-Cristo pani väkisin ukon käteen kymmenentuhatta frangia.
— Mitä minun pitää tehdä?
— Lähettäkää nämä merkit.
Monte-Cristo otti taskustaan paperin, jolle oli piirretty kolme merkkiä ja niiden viereen numerot ilmoittamaan, missä järjestyksessä ne oli lähetettävä.
— Se ei kestä kauankaan, niin kuin näette.
— Niin kyllä, mutta…
— Sillä saatte itsellenne persikoita ynnä kaiken muun.
Isku osui. Posket hohtavina ja kasvot hiestä märkinä ukko lähetti kreivin antamat merkit toisen toisensa jälkeen, huolimatta oikeanpuoleisen työtoverinsa kauhistuneista merkeistä, tämä kun luuli, että hänen persikoita viljelevä toverinsa oli äkkiä tullut hulluksi.
Vasemmanpuoleinen lähettäjä kertasi uskollisesti merkit, ja ne saapuivat lopulta sisäasiainministeriöön.
— Nyt olette rikas, sanoi Monte-Cristo.
— Olen, vastasi ukko, — mutta millä hinnalla!
— Kuulkaahan, ystäväni, sanoi Monte-Cristo, — en tahtoisi, että teillä on omantunnonvaivoja. Uskokaa siis minua, kun vannon teille, ettette ole tehnyt kenellekään vääryyttä, vaan olette auttanut Jumalaa hänen tarkoituksissaan.
Ukko katseli seteleitä, tunnusteli niitä ja laski ne. Hän kalpeni ja punastui. Lopulta hän riensi huoneeseensa juodakseen vettä. Mutta hän ei ennättänyt ruukun luokse, kun jo pyörtyi kuivattujen papujensa keskelle.
Viisi minuuttia sen jälkeen kun uutinen oli saapunut ministeriöön,Debray valjastutti hevoset vaunujensa eteen ja riensi Danglars'in luo.
— Onhan miehellänne espanjalaisia arvopapereita? sanoi hän paronittarelle.
— On luullakseni. Kuuden miljoonan arvosta.
— Käskekää hänen myydä ne mistä hinnasta tahansa.
— Miksi?
— Siksi, että don Carlos on paennut Bourges'ista ja palannutEspanjaan.
— Mistä sen tiedätte?
— Samasta lähteestä, sanoi Debray kohauttaen olkapäitään, — kuin tiedän kaikki muutkin uutiset.
Paronitar ei odottanut lisäselityksiä, hän riensi miehensä luo, joka puolestaan kiiruhti pörssivälittäjänsä luo ja käski tämän myydä mistä hinnasta tahansa.
Kun nähtiin Danglars'in myyvän, laskivat espanjalaiset arvopaperit tavattomasti. Danglars menetti viisisataatuhatta frangia, mutta hän sai kaikki arvopaperinsa myydyiksi.
Illalla oliMessager-lehdessä:
Lennätinsanoma.
Kuningas don Carlos on päässyt välttämään vartijansa Bourges'issa ja palannut Espanjaan Catalonian kautta. Barcelona on noussut kapinaan auttaakseen häntä.
Koko iltana ei puhuttu muusta kuin Danglars'in viisaudesta, hän kun oli myynyt kaikki arvopaperinsa, ja hänen onnestaan, kun hän ei niissä ollut menettänyt enempää kuin viisisataatuhatta.
Ne, jotka olivat säilyttäneet arvopaperinsa tai ostaneet Danglars'in papereita, luulivat joutuneensa vararikkoon ja viettivät hyvin levottoman yön. Seuraavana päivänä oliMoniteur-lehdessä uutinen:
Messageron aivan perusteettomasti pannut liikkeelle uutisen, että don Carlos muka on paennut ja Barcelona noussut kapinaan.
Kuningas Carlos on Bourges'issa ja Espanjassa vallitsee täydellinenrauha.
Sumun tähden väärinkäsitetty lennätinmerkki on ollut syynäerehdykseen.
Arvopaperit nousivat kahta vertaa enemmän kuin olivat laskeneet. Tämän tappion huomioon ottaen Danglars menetti kokonaisen miljoonan.
— Hyvä, sanoi Monte-Cristo, joka oli asunnossaan, kun hänelle kerrottiin, kuinka äkillisiä muutoksia oli tapahtunut pörssissä, ja miten Danglars oli joutunut niiden uhriksi, — kahdenkymmenenviidentuhannen frangin avulla olen päässyt selville eräästä asiasta, josta olisin maksanut satatuhatta.
— Mistä olette päässyt selville? kysyi Maximilien.
— Olen päässyt selville keinosta, jolla erästä puutarhuria voidaan auttaa pääsemään persikoita nakertelevista hiiristä.
62. Kummitukset
Ensi silmäyksellä ei Auteuilin talo näyttänyt mitenkään loisteliaalta eikä siis sellaiselta, jonne olisi otaksunut upporikkaan kreivi Monte-Criston ottaneen asuntonsa. Kreivin määräyksestä tämä yksinkertaisuus säilytettiin, sillä hän oli nimenomaan sanonut, ettei rakennuksen ulkomuotoa saanut muuttaa. Mutta ei tarvinnut muuta kuin astua sisään, kun jo huomasi, että Monte-Criston kreivi se tässä talossa asui.
Bertuccio oli tehnyt ihmeitä. Samoin kuin Antinin herttua yhtenä yönä oli kaadattanut puistokäytävän, joka häiritsi Ludvig XIV:n näköalaa, samoin oli Bertuccio kolmessa päivässä istuttanut tyhjän pihan täyteen puita. Kauniit poppelit ja tuuheat sykomorit, jotka oli tuotu paikalle juurineen, varjostivat talon päätyä, jonka edessä puoleksi ruohottuneen kiveyksen sijalla nyt on nurmikko. Se oli muodostettu vielä samana aamuna tuoduista turpeista, joissa kasteluvesi vielä kimalteli.
Kreivi oli antanut määräyksensä. Hän oli itse laatinut Bertucciolle kartan, johon oli merkitty, mihin mikin puu oli istutettava ja kuinka laajaksi ja minkä muotoiseksi nurmikko oli tehtävä.
Talo näytti näin aivan toiselta, ja Bertucciokin väitti, ettei hän sitä enää olisi tuntenut entiseksi.
Taloudenhoitaja olisi mielellään kerran tällaiseen työhön ryhdyttyään muuttanut kaikenlaista puutarhassakin, mutta kreivi oli nimenomaan määrännyt, ettei siihen saanut koskea. Mutta eteinen, portaat ja uunien reunustat oli tuotettu täyteen tuoreita kukkia.
Taloudenhoitajan erinomaisen taitavuuden ja hänen herransa selvien käskyjen ansiosta tämä talo, joka kaksikymmentä vuotta oli ollut autiona ja vielä eilen vaikuttanut synkältä, painostavalta ja ummehtuneelta, oli äkkiä ikään kuin tullut täyteen eloa, raikasta tuoksua ja kauniita värejä. Kun kreivi tuli paikalle, näki hän huoneessaan ne kirjat ja aseet, joista piti, ne taulut, jotka hänelle olivat rakkaat, eteisessä ne koirat, joita hän tahtoi hyväillä, linnut, joiden laulua hän rakasti. Talo oli herännyt pitkästä unestaan aivan kuin Prinsessa Ruususen palatsi. Se oli kuin koti, jota kauan olemme rakastaneet ja jonne, jos meidän onnettomuudeksemme on täytynyt sieltä lähteä, olemme jättäneet osan sieluamme.
Palvelijat liikkuivat iloisina tässä kauniissa pihassa. Keittiöpalvelijat juoksivat eilen korjattuja portaita myöten aivan kuin aina olisivat talossa asuneet, toiset olivat vaunuvajoissa, joissa ajoneuvot seisoivat järjestyksessä ja numeroituina aivan kuin olisivat viisikymmentä vuotta siellä olleet, toiset taas oleksivat tallissa, missä hevoset pilttuissaan hirnuivat tallirengeille, jotka puhuttelivat niitä suuremmalla kunnioituksella kuin moni palvelija herraansa.
Kirjasto oli sijoitettu kahdelle pitkälle seinälle, ja siihen kuului lähes kaksituhatta teosta. Kokonainen osasto oli varattu nykyaikaiselle kaunokirjallisuudelle, ja eilen ilmestyneet komeilivat jo punaisiin ja kullalla koristettuihin kansiin sidottuina hyllyillään.
Talon toisella puolella, vastapäätä kirjastoa, oli kasvihuone, jossa kukat tuoksuivat korkeissa japanilaisissa maljakoissa, ja keskellä tätä kasvihuonetta, joka samalla hiveli sekä silmää että hajuaistia, oli biljardipöytä sen näköisenä kuin pelaajat olisivat tunti sitten lähteneet sen äärestä ja jättäneet pallot pöydälle.
Yhteen ainoaan huoneeseen ei tuhlaileva Bertuccio ollut kajonnut. Huone oli toisen kerroksen vasemmassa kulmauksessa ja sinne päästiin pääportaista, mutta sieltä voi poistua myös salaportaiden kautta. Palvelijat kulkivat sen ohitse uteliaina ja Bertuccio kauhuissaan.
Täsmälleen kello viideltä kreivi saapui taloon Alin seurassa. Bertuccio odotti hänen tuloaan sekä kärsimättömänä että levottomana. Hän toivoi saavansa kiitosta ja pelkäsi, että kreivi rypistäisi kulmiaan.
Monte-Cristo astui vaunuistaan pihalla, tarkasti koko talon ja teki kierroksen puutarhassa aivan vaiti, ilmaisematta millään tavoin hyväksymistään tai moitettaan.
Vasta kun hän tuli makuuhuoneeseen, joka oli vastapäätä suljettua huonetta, ja ojensi kätensä pientä ruusupuista kaappia kohden, jonka hän jo ensimmäisellä matkallaan oli huomannut, hän sanoi:
— Tätä ei voi käyttää muuhun kuin hansikkaita varten.
— Ei voikaan, teidän ylhäisyytenne, sanoi Bertuccio ihastuneena, — avatkaa, niin löydätte hansikkaita.
Muuallakin kreivi tapasi juuri sitä, mitä odotti: hajuvesipulloja, sikareja ja koruesineitä.
— Hyvä! sanoi hän.
Ja Bertuccio poistui aivan hurmaantuneena, niin suuri, voimakas ja täydellinen vaikutus oli kreivillä ympäristöönsä.
Kello kuusi kuului kavioiden kopsetta pääoven edestä. Ratsuväen kapteenimme saapui Medeiansa selässä.
Monte-Cristo odotti häntä hymyhuulin portailla.
— Olen ensimmäinen, siitä olen varma! huudahti Morrel. — Olen tullut tahallani hiukan aikaisemmin, jotta saisin olla hetkisen kahden seurassanne, ennen kuin muut tulevat. Julie ja Emmanuel lähettävät teille tuhannet terveiset. Täällähän on aivan suurenmoista! Sanokaahan, herra kreivi, pitävätkö palvelijanne hevosestani hyvää huolta?
— Olkaa rauhassa, rakas Maximilien, he ovat kyllä tottuneet sellaiseen.
— Se on oljilla suittava. Jospa tietäisitte, kuinka se kiiti! Aivan kuin ukkospilvi.
— Totta toki sen uskon, viidentuhannen frangin hevonen! sanoiMonte-Cristo äänellä, jota isä käyttää poikaansa puhutellessaan.
— Kadutteko, että menetitte nuo rahat? sanoi Morrel hymyillen hänelle avomielisellä tavallaan.
— Herra minua siitä varjelkoon? vastasi kreivi. — Katuisin ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hevonen olisi hyvä!
— Hevonen on hyvä, rakas kreivi, koska herra Château-Renaud, joka on Ranskan paras hevostuntija, ja herra Debray, joka saa ratsastaa ministeriön arabialaisilla ratsuilla, ovat jääneet jälkeeni, niin kuin näette, ja heidän takanaan on paronitar Danglars'in hevoset, jotka kiitävät sellaista kyytiä, että helposti ennättää kolme peninkulmaa tunnissa.
— He seuraavat siis teitä? kysyi Monte-Cristo.
— Tuossa he ovat.
Todellakin saapuivat samassa kahden korskuvan hevosen vetämät vaunut ja kaksi ratsastajaa talon portin eteen, joka heti aukeni. Vaunut tekivät kaaren ja pysähtyivät portaitten eteen ratsastavien herrojen seuratessa niitä.
Samassa Debray oli hypännyt hevosen selästä ja riensi avaamaan vaunujen oven. Hän ojensi kätensä paronittarelle. Tarttuessaan siihen paronitar teki pienen liikkeen, jota ei kukaan muu huomannut kuin Monte-Cristo.
Mutta kreiviltä ei mikään jäänyt huomaamatta, ja hän näki, että pieni kirjelippu ovelasti ja tottuneesti pujahti paronittaren kädestä ministerinsihteerin käteen.
Rouvansa jäljestä tuli pankkiiri niin kalpeana, kuin olisi astunut esiin haudastaan eikä vaunuistaan.
Rouva Danglars loi ympärilleen nopean, tutkivan katseen, jonka vain Monte-Cristo saattoi ymmärtää, ja tarkasti pihaa, pääportaita ja päätyä. Hilliten mielenliikutusta, joka varmasti olisi näkynyt hänen kasvoillaan, jos hänen kasvonsa olisivat voineet kalveta, hän sitten astui portaita ylös huomauttaen Morrelille:
— Hyvä herra, jos kuuluisitte ystävieni joukkoon, kysyisin teiltä, myyttekö hevosenne.
Morrelin hymy näytti irvistykseltä; hän kääntyi Monte-Criston puoleen aivan kuin pyytäen tätä auttamaan häntä pulasta.
Kreivi ymmärsi hänen tarkoituksensa.
— Ah, rouva, miksi ette tee minulle sellaista kysymystä?
— Teiltä, herra kreivi, ei ole oikeutta mitään pyytää, sillä on liiankin varmaa, että saa mitä tahtoo. Siksi kysyinkin herra Morrelilta.
— Pahaksi onneksi, sanoi kreivi, — voin todistaa, että herra Morrel ei voi luovuttaa hevostaan, sillä hänen kunniansa vaatii häntä säilyttämään sen.
— Kuinka niin?
— Hän on lyönyt vetoa siitä, että hän kesyttää Medeian kuudessa kuukaudessa. Ymmärrättehän nyt, rouva paronitar, että jos hän luopuisi hevosesta ennen määräaikaa, hän ei ainoastaan menettäisi vetoaan, vaan häntä vielä sanottaisiin pelkuriksikin. Eikä ratsuväenkapteeni voi laskea sellaista huhua liikkeelle itsestään, edes tyydyttääkseen kauniin naisen oikkua, joka minun mielestäni on pyhä asia maailmassa.
— Siinä näette, hyvä rouva…, sanoi Morrel hymyillen kiitollisena kreiville.
— Minun mielestäni, sanoi Danglars vaimolleen äreällä äänellä, jota huonosti peitti hänen leveä hymynsä, — teillä on jo kyllin monta hevosta.
Rouva Danglars ei tavallisesti jättänyt vastaamatta sellaisiin hyökkäyksiin, mutta nyt hän nuorten herrojen ihmeeksi ei ollut kuulevinaan koko huomautusta eikä vastannut mitään.
Monte-Cristo pani hymyillen merkille tämän vaitiolon, joka ilmaisi paronittaren olevan tavallista nöyremmällä tuulella, ja osoitti paronittarelle kahta tavattoman suurta kiinalaista posliinimaljakkoa, joiden ympärillä kiemurteli merikasveja, niin reheviä, niin voimakkaita ja eriskummaisia, että vain luonto voi sellaisia synnyttää.
Paronitar oli ihastunut.
— Noihinhan voisi istuttaa kokonaisen kastanjapuun! sanoi hän. —Kuinka on milloinkaan voitu polttaa noin isoja maljakoita?
— Sellaista ei saa kysyä meiltä, jotka teemme pieniä patsaita ja musliinilasia, sanoi Monte-Cristo. — Tämän ovat muinaisena aikana valmistaneet meren ja maan haltijat yhdessä.
— Kuinka niin ja minä aikakautena?
— En tiedä, olen vain kuullut kerrottavan, että Kiinan keisari varta vasten rakennutti ison uunin ja että tässä uunissa poltettiin yhteensä kaksitoista tällaista maljakkoa. Kaksi meni kuumuudessa rikki, kymmenen jäljellejäänyttä laskettiin meren pohjaan sadan jalan syvyyteen. Meri, joka tiesi mitä siltä vaadittiin, kietoi niiden ympärille liaanejaan, antoi koralliensa kiemurrella niissä ja simpukoittensa imeytyä niihin kiinni. Kaksisataa vuotta nämä maljakot saivat rauhassa olla meren pohjassa, sillä vallankumous oli kukistanut kokeilunhaluisen keisarin, ja kokeesta oli jäljellä vain asiakirja, jossa puhuttiin maljakkojen valamisesta ja niiden upottamisesta mereen. Kahdensadan vuoden kuluttua löytyi tämä asiakirja ja maljakkoja alettiin nostaa syvyydestä. Sukeltajat läksivät erityisesti tätä tarkoitusta varten tehtyjen koneitten avulla etsimään maljakkoja lahdesta, jonne ne oli upotettu, mutta kymmenestä oli jäljellä vain kolme, kaikki muut oli aallokko särkenyt ja hajottanut. Rakastan näitä maljakkoja, kuvittelen, että epämuotoiset, pelottavat, salaperäiset merihirviöt — sellaiset, joita vain sukeltajat voivat nähdä — ovat tuijottaneet niitä kylmillä ja liikkumattomilla silmillään ja lukemattomat kalat ovat levänneet niiden pohjalla vihollisiansa paetessaan.
Tällä välin Danglars, joka ei välittänyt muinaisesineistä, repi ajatuksissaan kukan toisensa jälkeen myrttipensaasta. Kun hän oli tyhjentänyt myrtin, tarttui hän kaktukseen, mutta tämä ei ollut yhtä taipuisa kuin myrtti, vaan pisti häntä piikeillään.
Hän sävähti silloin ja hieroi silmiään, aivan kuin olisi herännyt unesta.
— Hyvä herra, sanoi Monte-Cristo, — teille, suurelle taideteosten tuntijalle ja ihailijalle, en tahdo laajemmalti ruveta näyttämään taulujani. Tässä on kuitenkin kaksi, jotka on maalannut Hobbema, tämän Paul Potter, tämän Mieris, tämän Gerard Dow, tämän Rafael, tämän Van Dyck, tämän Zurbaran, ja tässä on pari kolme Murilloa, joita kannattaa teille näyttää.
— Kas, sanoi Debray, — tuon Hobbeman tunnen.
— Todellakin!
— Niin, sitä tarjottiin valtion museolle.
— Jolla ei luullakseni ole tämän mestarin tauluja? kysäisiMonte-Cristo.
— Ei olekaan, eikä sitä sittenkään ostettu.
— Miksi ei? kysyi Château-Renaud.
— Verraton kysymys. Valtio ei ole niin rikas.
— Ah, anteeksi, sanoi Château-Renaud. — Olen joka päivä kahdeksan vuoden ajan kuullut tätä samaa saarnattavan, mutta en ole siihen vielä tottunut.
— Kyllä vielä totutte, sanoi Debray.
— En usko, vastasi Château-Renaud.
— Majuri Cavalcanti, vicomte Andrea Cavalcanti! ilmoitti Baptistin.
Kaulassaan aivan uudenuutukainen musta silkkihuivi, parta siistittynä, viikset harmaina, katse varmana, majurinpuvun koristuksena kolme kunniamerkkiä ja viisi ristiä, siis aivan moitteettomassa vanhan sotilaan asussa, astui sisään ja ja majuri Bartolomeo Cavalcanti, sama hellä isä, johon olemme tutustuneet.
Hänen rinnallaan lähestyi uudessa puvussaan hymyhuulin vicomte AndreaCavalcanti, sama kunnioittava poika, johon myös olemme tutustuneet.
Debray, Morrel ja Château-Renaud puhelivat keskenään. Heidän katseensa siirtyivät isästä poikaan ja viivähtivät luonnollisesti kauemmin viimeksi mainitussa.
— Cavalcanti! sanoi Debray.
— Kaunis nimi, sanoi Morrel, — toden totta!
— Niin kyllä, sanoi Château-Renaud, — italialaisilla on kauniit nimet, mutta he pukeutuvat huonosti.
— Olette hirveän vaativainen, Château-Renaud, huomautti Debray, — puvut sopivat mainiosti ja ovat aivan uudet.
— Sitähän minä juuri moitinkin. Tuo herra näyttää siltä kuin olisi tänään ensi kerran saanut kelvolliset vaatteet ylleen.
— Keitä nuo herrat ovat? kysyi Danglars Monte-Cristolta.
— Kuulittehan itse, Cavalcanteja.
— Kuulin heidän nimensä, siinä kaikki.
— Tehän ette tunne italialaista aatelistoa. Kun sanoo nimenCavalcanti, niin sanoo samalla ruhtinas.
— Ovatko he rikkaita? kysyi pankkiiri.
— Tavattoman rikkaita.
— Mitä he tekevät?
— Koettavat tuhlata rahojaan onnistumatta aikeissaan. Heillä on muuten luotto teidän pankissanne, kuulin heidän mainitsevan toissa päivänä tullessaan minua tervehtimään. Teidän tähtenne heidät kutsuinkin. Esittelen heidät teille.
— Minun mielestäni he puhuvat aivan puhtaasti ranskaa, sanoi Danglars.
— Poika on kasvatettu eräässä Etelä-Ranskan opistossa, Marseillessa tai sen lähistöllä, luullakseni. Saatte nähdä, että hän on ihastunut.
— Mihin? kysyi paronitar.
— Ranskattariin. Hän tahtoo ehdottomasti löytää rouvan Pariisista.
— Oivallinen ajatus, sanoi Danglars kohauttaen olkapäitään.
Rouva Danglars loi mieheensä katseen, joka milloin tahansa muulloin olisi ennustanut rajuilmaa. Mutta hän pysyi vaiti, jo toisen kerran.
— Paroni näyttää tänään hyvin synkältä, sanoi Monte-Cristo rouvaDanglars'ille. — Aiotaanko ehkä hänestä tehdä ministeri?
— Ei vielä, ainakaan minun tietääkseni. Luulen pikemminkin, että hän on keinotellut pörssissä ja menettänyt eikä tiedä, keneen purkaisi vihansa.
— Herra ja rouva Villefort! ilmoitti Baptistin.
He astuivat sisään. Vaikka herra Villefort osasikin hillitä itsensä, oli hän huomattavan levoton. Tarttuessaan hänen käteensä Monte-Cristo tunsi hänet vapisevan.
— Toden totta, vain naiset osaavat teeskennellä, sanoi Monte-Cristo itsekseen katsellessaan rouva Danglars'ia, joka hymyili kuninkaalliselle prokuraattorille ja suuteli hänen rouvaansa.
Kun ensimmäiset tervehdykset oli vaihdettu, näki kreivi Bertuccion, joka siihen asti oli pitänyt huolta pöydän kattamisesta, tulevan pieneen salonkiin sen huoneen viereen, missä vieraat olivat.
Kreivi meni hänen luokseen.
— Mitä tahdotte, herra Bertuccio? kysyi hän.
— Teidän ylhäisyytenne ei ole ilmoittanut, kuinka monta vierasta tulee.
— Sehän on totta.
— Kuinka monelle katan?
— Laskekaa itse.
— Ovatko kaikki saapuneet, teidän ylhäisyytenne?
— Ovat.
Bertuccio katsahti sisään ovenraosta. Monte-Cristo piti häntä silmällä.
— Hyvä Jumala! huudahti Bertuccio.
— Mitä nyt? kysyi kreivi.
— Tuo nainen… tuo nainen!…
— Kuka?
— Tuo, jolla on valkoinen puku ja niin paljon jalokiviä … tuo vaaleatukkainen…
— Rouva Danglars?
— En tiedä, mikä hänen nimensä nyt on. Mutta se on hän, se on hän!
— Kuka?
— Se nainen puutarhassa! Sama, joka oli raskaana! Se, joka käveli siellä ja odotti … odotti!
Bertuccio jäi tuijottamaan liikkumattomana, suu auki, kalpeana ja tukka kauhusta pystyssä.
— Odotti ketä?
Mitään sanomatta Bertuccio osoitti sormellaan Villefort'ia, melkein samoin kuin Macbeth osoitti Bancoa.
— Oh!… Oh! … sopersi hän, — näettekö?
— Kenet? Mitä?
— Hänet!
— Hänet … kuninkaallisen prokuraattorin, herra Villefort'in, tietysti minä hänet näen!
— Minä en siis tappanutkaan häntä?
— Ettehän vain ole tulossa hulluksi, kunnon Bertuccio? sanoi kreivi.
— Hän ei siis olekaan kuollut?
— Ei ole, näettehän sen itsekin. Sen sijaan, että olisitte pistänyt häntä kuudennen ja seitsemännen kylkiluun väliin, niin kuin teidän seutunne miehillä on tapana, iskittekin liian ylös tai liian alas, ja lakimiehet ovat sitkeähenkisiä, tai sitten koko juttu on oman mielikuvituksenne tuotetta, kostotuumienne herättämä painajainen. Tyyntykäähän ja laskekaa: herra ja rouva Villefort, kaksi; herra ja rouva Danglars, neljä; herrat Château-Renaud, Debray, Morrel, seitsemän; majuri Bartolomeo Cavalcanti, kahdeksan.
— Kahdeksan, kertasi Bertuccio.
— Odottakaahan, odottakaahan, kylläpä teillä on kiire joutua matkoihinne, unohditte yhden vieraani. Kumartukaa hiukan vasemmalle… noin … herra Andrea Cavalcanti, tuo mustapukuinen nuori mies, joka katselee Murillon madonnaa ja nyt kääntyy.
Tällä kertaa pääsi Bertuccion huulilta kirkaisu, joka sammui kreivin katsoessa häneen.
— Benedetto! sopersi hän. — Mikä kohtalon sallimus!
— Kello lyö puoli seitsemän, sanoi kreivi ankarasti. — Olen määrännyt, että silloin astumme pöytään. Tiedättehän, etten hyväksy viivyttelemistä.
Ja kreivi Monte-Cristo palasi salonkiin, jossa hänen vieraansa odottivat, Bertuccion mennessä ruokasaliin hoiperrellen pitkin seinänviertä.
Viittä minuuttia myöhemmin salongin ovet aukenivat, Bertuccio astui kynnykselle ja lausui ponnistaen viimeiset voimansa:
— Pöytä on katettu!
Monte-Cristo tarjosi käsivartensa rouva Villefort'ille.
— Herra Villefort, sanoi hän, — saattakaa rouva Danglars pöytään.
Villefort totteli, ja he menivät ruokasaliin.
63. Päivälliset
Ruokasaliin astuessaan vieraat tahtomattaan kysyivät itseltään, mikä salaperäinen seikka oli johdattanut heidät kaikki tähän taloon. He olivat kaikki jollakin tavoin levottomia sielläolostaan, eikä kukaan kuitenkaan olisi tahtonut olla sieltä poissa.
Liian lyhyt tuttavuus kreivin kanssa, hänen erikoisuutensa, yksinäisyytensä ja melkein satumaisen suuri rikkautensa, kaikki tämä pakotti miehet olemaan varovaisia ja kielsi naisia tulemasta tähän taloon, jossa ei ketään naista ollut heitä vastaanottamassa. Ja kuitenkin miehet olivat luopuneet varovaisuudestaan ja naiset hylänneet kaiken sovinnaisen, ja uteliaisuus, joka terävillä kannuksillaan oli heitä kiihottanut, oli voittanut kaikki arvelut.
Jopa isä ja poika Cavalcantikin, edellinen jäykkyydestään ja jälkimmäinen huolettomasta käytöksestään huolimatta, tunsivat itsensä levottomiksi tämän miehen luona, jonka tarkoitusta he eivät ymmärtäneet, ja joutuessaan näin tekemisiin ihmisten kanssa, jotka he näkivät ensi kertaa.
Rouva Danglars oli sävähtänyt, kun herra Villefort Monte-Criston kehotuksesta tuli tarjoamaan hänelle käsivartensa, ja Villefort'in katse himmeni kultasankaisten silmälasien takana, kun hän tunsi paronittaren käsivarren omallaan.
Kreivi pani kaiken merkille.
Villefort'in oikealla puolella oli rouva Danglars ja vasemmalla Morrel.Kreivi istui rouva Villefort'in ja Danglars'in välissä. Muut vieraatistuivat siten, että Debray oli molempien Cavalcantien välissä jaChâteau-Renaud rouva Villefort'in ja Morrelin välissä.
Ateria oli suurenmoinen. Monte-Cristo oli päättänyt kumota kaikki pariisilaiset tavat ja tyydyttää kutsuvieraittensa uteliaisuutta enemmän kuin heidän ruokahaluaan. Juhla oli arabialainen, mutta arabialainen sillä tavoin kuin saattoivat olla arabialaisten haltiattarien juhlat.
Kaikki ne hedelmät, joita neljä maanosaa voi kokonaisina ja mehukkaina laskea Euroopan runsaudenmaljaan, oli koottu pyramideiksi kiinalaisiin maljakoihin ja japanilaisiin vateihin. Harvinaisia lintuja, joiden höyhenpuvun loistavin osa oli säilytetty, tavattoman isoja kaloja hopeavadeissa, Kreikan saariston, Vähän-Aasian ja Afrikan kaikkia viinejä omituisen muotoisissa pulloissa, joiden pelkkä näkeminenkin tuntui lisäävän juoman arvoa, kulki kuin Apiciuksen pidoissa näiden pariisilaisten ohi, jotka ymmärsivät, että voi tuhlata kaksikymmentätuhatta frangia kymmenen hengen ateriaan, jos Kleopatran tavoin syö helmiä tai Lorenzo dei Medicin tavoin juo viiniin liuotettua kultaa.
Monte-Cristo huomasi vieraittensa hämmästyksen ja alkoi ääneen nauraa ja laskea leikkiä.
— Hyvät herra, sanoi hän, — myönnättehän, että kun ihminen saavuttaa jonkinmoisen määrän rikkautta, ei mikään tule niin välttämättömäksi kuin ylellisyys, aivan samoin kuin te, naiset, myönnätte, että kun on päässyt määrättyyn innostuksen asteeseen, ei mikään muu ole tavoittelemisen arvoista kuin ihanne? Ja se on aarre, jota emme voi saavuttaa. Jatkaakseni tätä järkeilyä: mikä on ihmeellistä? Se, mitä emme ymmärrä. Mitä todellakin kannattaa tavoitella? Sitä, mitä emme voi saada. Koko elämäni tarkoitus on nähdä sellaista, mitä en voi ymmärtää, ja hankkia itselleni sellaista, mikä on mahdotonta. Kahdella keinolla saavutan tämän: rahan ja tahtoni avulla. Minä alan ajaa takaa mielijohdettani, aivan yhtä kiihkeästi kuin te, herra Danglars, ajatte jonkin rautatien rakentamista, te, herra Villefort, koetatte saada miehen tuomituksi kuolemaan, te, herra Debray, puuhaatte kuningaskunnan rauhoittamista, te, herra Château-Renaud, pyritte miellyttämään naista, ja te, herra Morrel, tahdotte kesyttää hevosen, jonka selkään ei vielä kukaan ole tohtinut nousta. Katsokaahan esimerkiksi näitä kahta kalaa, joista toinen on syntynyt viidenkymmenen peninkulman päässä Pietarista ja toinen viiden peninkulman päässä Napolista, eikö ole huvittavaa yhdistää ne samalle lautaselle?
— Mitä nuo kalat ovat? kysyi Danglars.
— Herra Château-Renaud, joka on asunut Venäjällä, tietää toisen nimen, vastasi Monte-Cristo, — ja majuri Cavalcanti, joka on italialainen, toisen.