— Olen valmis kuulemaan teitä, sanoi apotti italianvoittoisella murteella.
— Minulle uskottu tehtävä, sanoi vieras korostaen joka sanaa, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea saada ne suustaan, — on luottamustoimi sekä minulle että teille.
Apotti kumarsi.
— Niin, jatkoi vieras, — herra prefekti tuntee niin hyvin apotin hurskauden, että hän virkamiehenä tahtoo saada teiltä tietää asioita, jotka koskevat yleistä turvallisuutta. Toivomme siis, etteivät mitkään ystävyyssiteet tai inhimilliset arvelut estä teitä ilmaisemasta oikeuslaitokselle totuutta sellaisena kuin se on.
— Elleivät vain ne asiat, jotka tahdotte tietää, millään tavoin saata omaatuntoani ristiriitoihin. Olen pappi, ja rippisalaisuuksien täytyy säilyä minun ja jumalallisen oikeuden, eikä minun ja maallisen oikeuden tiedossa.
— Olkaa huoleti, sanoi vieras, — emme vaadi mitään, mikä sotii teidän omaatuntoanne vastaan.
Nämä sanat kuultuaan apotti painoi lampun varjostinta omalta puoleltaan alas, jolloin se toiselta puolelta nousi. Näin olivat vieraan kasvot kirkkaassa valossa, ja apotin kasvot jäivät varjoon.
— Anteeksi, sanoi poliisiprefektin lähettämä mies, — mutta valo häikäisee kovasti silmiäni.
Apotti painoi varjostimen alas.
— Olen valmis kuuntelemaan teitä, puhukaa siis.
— Ryhdyn heti asiaan. Tunnettehan kreivi Monte-Criston?
— Tarkoitatte varmaankin herra Zacconea?
— Zacconea… Eikö hänen nimensä siis olekaan Monte-Cristo?
— Monte-Cristo on maa-alueen tai oikeammin sanoen kalliosaaren nimi, eikä mikään sukunimi.
— Hyvä on, älkäämme saivarrelko, ja koska herra Monte-Cristo ja herraZaccone ovat yksi ja sama…
— Aivan sama.
— Niin puhukaamme herra Zacconesta.
— Hyvä on.
— Kysyin, tunnetteko hänet.
— Aivan hyvin.
— Kuka hän on?
— Hän on erään rikkaan maltalaisen laivanvarustajan poika.
— Tiedän kyllä, että niin sanotaan, mutta ymmärrättehän, ettei poliisilaitos voi tyytyä tuollaisiin ylimalkaisiin tietoihin.
— Mutta, väitti apotti ystävällisesti hymyillen, — kun nämä ylimalkaiset tiedot vastaavat todellisuutta, niin täytyy kaikkien tyytyä niihin, poliisilaitoksenkin.
— Oletteko varma siitä, mitä sanotte?
— Totta kai minä olen siitä varma!
— Huomatkaa, etten millään tavoin epäile teidän hyvää tahtoanne. Kysyn vain: oletteko siitä varma?
— Olenhan tuntenut vanhemman Zacconen.
— Ahaa!
— Niin olen, ja silloin, kun hänen poikansa vielä oli lapsi, olen monta kertaa leikkinyt hänen kanssaan laivaveistämöllä.
— Mutta mistä hän on saanut kreivin arvonimen?
— Tiedättehän, että sellaisen voi ostaa.
— Italiassako?
— Kaikkialla.
— Mutta mistä hän on saanut rikkautensa, jota väitetään loputtomaksi…
— Mikään rikkaus ei ole loputon, sanoi apotti.
— Kuinka paljon luulette te, joka hänet tunnette, hänen oikeastaan omistavan?
— Hänellä on sataviisikymmentä- tai kaksisataatuhatta frangia korkoja vuodessa.
— Se kuulostaa kyllä kohtuulliselta, sanoi vieras, — mutta puhutaan kolmesta neljästä miljoonasta!
— Kahdensadantuhannen frangin korot vastaavat juuri neljän miljoonan pääomaa.
— Mutta puhutaan kolmen tai neljän miljoonan koroista!
— Se on mahdotonta.
— Entä tunnetteko tuon Monte-Criston saaren?
— Tunnen kyllä. Jokainen, joka Palermosta, Napolista tai Roomasta on tullut Ranskaan meritietä, tuntee sen, koska on purjehtinut sen ohitse.
— Olen kuullut sanottavan, että se on lumoava paikka.
— Se on kalliosaari.
— Ja miksi kreivi on ostanut kalliosaaren?
— Päästäkseen kreiviksi. Ollakseen Italiassa kreivi tarvitsee kreivikunnan.
— Olette varmaankin kuullut puhuttavan herra Zacconen nuoruudenseikkailuista?
— Isänkö?
— Ei, vaan pojan.
— Nyt tietoni tulevat puutteellisiksi, sillä nuori toverini hävisi näkyvistäni.
— Ottiko hän osaa sotaan?
— Otti, luullakseni.
— Missä aselajissa?
— Meriväessä.
— Oletteko ehkä hänen rippi-isänsä?
— En ole; hän on luullakseni luterilainen.
— Mitä, luterilainenko?
— Sanoin "luullakseni", en väitä sitä. Sitä paitsi Ranskassa lienee uskonnonvapaus.
— On kyllä. Meillä ei olekaan tällä hetkellä mitään tekemistä hänen uskontonsa, vaan hänen tekojensa kanssa. Poliisiprefektin nimessä vaadin teitä ilmaisemaan kaikki, mitä tiedätte hänestä.
— Häntä pidetään sangen hyväntekeväisenä miehenä. Pyhä isämme paavi on korottanut hänet Kristuksen tähdistön ritariksi niiden palvelusten vuoksi, jotka hän on tehnyt kristityille itämailla. Tällaista suosiota paavi ei yleensä osoita muille kuin ruhtinaille. Hänellä on sitä paitsi viisi tai kuusi kunniamerkkiä, jotka hän on saanut palveluksistaan eri hallituksille tai valtioille.
— Käyttääkö hän niitä?
— Ei, mutta hän on niistä ylpeä. Hän sanoo panevansa suuremman arvon niille kunnianosoituksille, jotka annetaan yhteiskunnan hyväntekijöille, kuin niille, jotka annetaan sen hävittäjille.
— Tuo ihminen on siis kveekari?
— Niin onkin, paitsi ettei hänellä ole kveekarien leveätä hattua eikä ruskeata pukua.
— Onko hänellä ystäviä?
— On. Kaikki, jotka hänet tuntevat, ovat hänen ystäviään.
— Mutta on kai hänellä vihollisiakin?
— On yksi ainoa.
— Mikä hänen nimensä on?
— Lordi Wilmore.
— Missä hän on?
— Tällä hetkellä Pariisissa.
— Entä voiko hän antaa minulle tietoja?
— Hyvinkin tärkeitä tietoja. Hän oli Intiassa samaan aikaan kuinZaccone.
— Tiedättekö, missä hän asuu?
— Jossakin Chaussée-d'Antinin lähellä, mutta en tiedä, minkä kadun varrella ja missä numerossa.
— Oletteko epäsovussa tuon englantilaisen kanssa?
— Rakastan Zacconea, ja hän vihaa. Tämän vuoksi olemme kylmäkiskoisia toisillemme.
— Herra apotti, luuletteko, että kreivi Monte-Cristo on käynytRanskassa ennen tätä Pariisin-matkaansa?
— Siihen voin vastata aivan tarkasti. Hän ei ole käynyt, sillä kuusi kuukautta sitten hän kääntyi puoleeni saadakseen tietoja täkäläisistä oloista. Kun en tietänyt, milloin saapuisin Pariisiin, lähetin hänen luokseen herra Cavalcantin.
— Andreanko?
— En, vaan Bartolomeon, isän.
— Hyvä on. Tahtoisin kysyä teiltä enää vain yhtä asiaa ja pyydän teitä ihmisyyden ja uskonnon kunnian nimessä vastaamaan siihen peittelemättä.
— Kysykää.
— Tiedättekö, missä tarkoituksessa kreivi Monte-Cristo osti talonAuteuilista?
— Tiedän kyllä, sillä hän mainitsi sen minulle.
— Missä tarkoituksessa siis?
— Perustaakseen sinne mielenvikaisten hoitolan, samanlaatuisen kuin paroni Pisani on perustanut Palermoon. Tunnetteko sen?
— Olen kuullut siitä puhuttavan.
— Se on suurenmoinen laitos.
Apotti kumarsi vieraalle saadakseen hänet ymmärtämään, että hän mielellään tahtoisi jatkaa kesken jäänyttä työtään.
Vieras nousi.
Apotti saattoi häntä ovelle asti.
— Annatte runsaasti almuja, sanoi vieras, — ja vaikka teitä väitetäänkin rikkaaksi, niin rohkenen kuitenkin tarjota jotakin köyhillenne. Otatteko tarjoukseni vastaan?
— Kiitos, yhden ainoan asian suhteen maailmassa olen mustasukkainen: tahdon nimittäin, että kaikki antamani almut tulevat suoraan minun kukkarostani.
— Mutta kuitenkin…
— Päätökseni on horjumaton. Mutta etsikää itse, niin löydätte.Jokaisen rikkaan miehen tielle osuu köyhiä.
Apotti kumarsi viimeisen kerran avatessaan oven. Vieras kumarsi myös ja poistui.
Ajoneuvot veivät hänet suoraan herra Villefort'in asunnolle.
Tuntia myöhemmin vaunut jälleen läksivät liikkeelle ja suuntautuivat tällä kertaa Fontaine-Saint-Georges'in kadun n:o 5:een. Siellä asui lordi Wilmore.
Vieras oli kirjoittanut lordi Wilmorelle ja pyytänyt tavata häntä, ja lordi oli määrännyt tapaamisen kello kymmeneksi. Kun siis poliisiprefektin lähettämä herra saapui kymmentä minuuttia vailla kymmenen, ilmoitettiin hänelle, että lordi Wilmore, joka oli itse täsmällisyys, ei ollut vielä tullut, mutta että hän aivan varmaan ilmestyy, kun kello lyö kymmenen.
Vieras odotti salongissa. Se oli tyypillinen vuokrahuoneiston salonki: uunin reunustalla oli kaksi uudenaikaista Sèvres-maljaa, kello, jonka koristuksena Amor jännitti joustaan, ja sen yläpuolella kaksiosainen peili. Peilin molemmin puolin oli taulut, joista toinen kuvasi Homerosta kantamassa opastaan, toinen Belisariusta pyytämässä almua. Seinäpaperit olivat harmaat, huonekalujen päällys punainen, mustakuvioinen. Huonetta valaisi kaksi lamppua, joiden kuvut olivat hiottua lasia ja loivat heikon valaistuksen. Tämä valo oli prefektin lähettämän herran väsyneille silmille hyvin mieluisa.
Kello löi kymmenen. Viidennellä lyönnillä ovi aukeni ja lordi Wilmore astui huoneeseen.
Lordi Wilmore oli pitkänpuoleinen herra. Hänellä oli ohut, punertava poskiparta, tukka oli vaalea ja hiukan harmaantunut. Hän oli puettu erikoiseen englantilaiseen tapaan: sininen takki ja siinä kultanapit sekä korkea kaulus, niin kuin vuoden 1811 muoti vaati. Liivit olivat valkoista kashmiria, housut nankinia ja kolme tuumaa liian lyhyet, mutta jalan alitse kulkevat hihnat estivät niitä nousemasta polviin asti.
Hänen ensimmäiset sanansa salonkiin astuessaan olivat:
— Tiedättehän, etten puhu ranskaa.
— Tiedän kyllä, ainakin sen, ettette mielellänne puhu meidän kieltämme, vastasi poliisiprefektin lähettämä herra.
— Mutta te voitte kyllä puhua ranskaa, sanoi lordi Wilmore, — sillä ymmärrän sitä aivan hyvin.
— Minä puolestani, sanoi vieras englanninkielellä, — osaan teidän kieltänne siksi hyvin, että voin jatkaa keskustelua sillä. Älkää siis suotta vaivautuko.
— Hao! huudahti lordi Wilmore niin kuin vain Englannissa syntyneet osaavat huudahtaa.
Poliisiprefektin lähetti ojensi lordi Wilmorelle suosituskirjeensä.Tämä luki sen velton tyynesti. Sitten hän sanoi:
— Kyllä ymmärrän, kyllä ymmärrän.
Kysely alkoi.
Se kävi samaan tapaan kuin apotti Busonin kanssa. Mutta kun lordi Wilmore kreivi Monte-Criston vihollisena ei ollut yhtä varovainen kuin apotti, sukeutui keskustelu laajemmaksi. Hän kertoi Monte-Criston nuoruudesta ja mainitsi, että hän oli kymmenvuotiaana mennyt erään intialaisen ruhtinaan palvelukseen, joka kävi sotaa Englantia vastaan. Intiassa hän ja lordi Wilmore olivat ensi kerran tavanneet toisensa ja taistelleet toisiaan vastaan. Tässä sodassa Zaccone oli joutunut vangiksi ja viety laivaan lähetettäväksi Englantiin, mutta oli pelastunut uimalla. Sen jälkeen olivat alkaneet hänen matkansa, kaksintaistelunsa ja rakkausseikkailunsa. Sitten oli syttynyt Kreikan kapina, ja hän oli taistellut kapinallisten riveissä. Tällä retkellään hän löysi Thessaliasta hopeakaivoksen, mutta ei kertonut löydöstään kenellekään. Navarinon taistelun jälkeen ja Kreikan itsenäisyyden tultua turvatuksi hän pyysi Otto-kuninkaalta oikeutta ryhtyä kaivostöihin; hän saikin oikeuden. Tästä johtuivat hänen suuret tulonsa, jotka lordi Wilmoren arvelujen mukaan nousivat aina miljoonaan, mikä rikkaus kuitenkin saattoi ehtyä, jos kaivoskin ehtyi.
— Mutta tiedättekö, minkä vuoksi hän on tullut Ranskaan? kysyi vieras.
— Hän aikoo keinotella rautateillä, sanoi lordi Wilmore. — Ja kun hän on taitava kemisti ja yhtä etevä fyysikko, on hän keksinyt uuden lennätinlaitoksen, jonka aikoo saada täällä käytäntöön.
— Kuinka paljon hän suunnilleen tuhlaa vuosittain? kysyi poliisiprefektin lähettiläs.
— Enintään viisi- tai kuusisataatuhatta, sanoi lordi Wilmore, — sillä hän on saita.
Englantilainen oli selvästikin vihamielinen, ja kun hän ei mistään muusta voinut syyttää kreiviä, syytti hän ainakin saituudesta.
— Tiedättekö mitään hänen talostaan Auteuilissa?
— Tiedän kyllä.
— Nimittäin mitä?
— Tahdotte tietää, minkä vuoksi hän on talon ostanut?
— Niin.
— Kreivi on keinottelija ja haaskaa omaisuutensa kaikenlaisiin yrityksiin. Hän väittää, että Auteuilissa on hänen talonsa luona kivennäisvesisuoni, joka voi kilpailla Bagnéres'in, Luchonin ja Cauterets'n kivennäisvesien kanssa. Hän aikoo perustaa vesiparannuslaitoksen. Hän on jo pariin kolmeen kertaan myllännyt puutarhansa löytääkseen tuon kuuluisan vesisuonen. Ja kun hän ei olekaan sitä löytänyt, niin saattepahan nähdä, että hän kohta ostaa viereisetkin talot. Ja koska vihaan häntä, toivon, että hän epäonnistuu rautateissään, sähkölennättimessään ja parantolassaan. Seuraan häntä saadakseni nähdä hänen sortumisensa, mikä voi tapahtua piankin.
— Entä miksi häntä vihaatte? kysyi vieras.
— Siksi, että käydessään Englannissa hän vietteli erään ystäväni vaimon.
— Mutta jos vihaatte häntä, niin miksi ette koeta kostaa hänelle?
— Olen jo kolme kertaa ollut kreivin kanssa kaksintaistelussa, vastasi englantilainen, — ensi kerran pistooleilla, toisen kerran miekoilla ja kolmannen kerran sapeleilla.
— Ja mikä on ollut näiden kaksintaisteluiden tulos?
— Ensi kerralla hän lävisti käsivarteni, toisella kerralla puhkaisi keuhkoni, kolmannella kerralla hän haavoitti minua tänne.
Englantilainen käänsi paidankauluksen ja näytti korvaan asti ulottuvaa arpea, jonka punainen väri todisti sen menneen äskettäin umpeen.
— Sen vuoksi vihaan häntä suuresti, jatkoi englantilainen, — ja luulen, että hän vielä kuolee minun käteni kautta.
— Mutta mielestäni ette ole lainkaan lähestynyt tätä päämääräänne, totesi prefektin lähetti.
— Hao! vastasi englantilainen. — Joka päivä pidän ampumaharjoituksia, ja joka toinen päivä käy Grisier luonani.
Muuta ei vieras näyttänytkään haluavan tietää, tai oikeammin siinä oli kaikki, mitä englantilainen näytti tietävän. Lähettiläs nousi ja kumarrettuaan lordi Wilmorelle, joka vastasi hänelle kylmän kohteliaasti niin kuin englantilaiset ainakin, hän poistui.
Kun lordi Wilmore oli kuullut katuoven sulkeutuvan, meni hän makuuhuoneeseensa, ja kädenkäänteessä olivat hänen vaaleat hiuksensa, punainen poskipartansa, valeleukansa ja arpensa hävinneet, ja esiin tulivat kreivi Monte-Criston mustat hiukset, kalpea iho ja valkoiset hampaat.
Toiselta puolen palasi Villefort'in asuntoon itse herra Villefort, eikä mikään poliisiprefektin lähetti.
Kuninkaallinen prokuraattori oli tyyntynyt näiden käyntiensä johdosta. Mitään suorastaan rauhoittavaa ei hän ollut saanut kuulla, mutta ei myöskään mitään, joka olisi tehnyt hänet levottomaksi. Seurauksena siitä oli, että ensi kerran Auteuilin päivällisten jälkeen hän nukkui yönsä rauhallisesti.
70. Tanssiaiset
Heinäkuun lämpimimmät päivät olivat tulleet. Oli lauantai ja Morcerfin tanssiaiset.
Kello oli kymmenen illalla. Kreivin puutarhan isot puut erottautuivat selvinä taivasta vastaan. Ukkonen oli uhannut koko päivän, mutta nyt loittonivat pilven viimeisetkin liepeet ja kirkas tähtitaivas tuli näkyviin.
Alakerran saleista kaikui soitto sekä valssin ja galopin kohina, ja valojuovat tunkeutuivat sieltä puutarhaan sälekaihtimien lävitse.
Puutarhassa liikkui tällä hetkellä kymmenkunta palvelijaa, sillä kreivitär oli käskenyt kattaa illallispöydän puutarhaan, koska taivas näytti kirkastuvan. Iso teltta oli pystytetty keskelle ruohokenttää. Puutarhan käytävät oli valaistu värillisillä lyhdyillä italialaiseen tapaan, ja ruokapöydällä oli runsaasti kynttilöitä ja kukkia, niin kuin on tapana kaikissa maissa, joissa pöydän ylellisyydelle pannaan painoa.
Kun kreivitär Morcerf saapui salonkiinsa annettuaan palvelijoille määräyksensä, alkoivat huoneet täyttyä kutsuvieraista, joita taloon houkutteli paljon enemmän talon emännän herttaisuus kuin hänen miehensä korkea poliittinen asema. Jokainen tiesi, että Mercedes-rouva hienolla aistillaan taas keksisi juhlaansa jotakin, mitä saattoi muille kertoa tai panna tarpeen varalta muistiinsa.
Rouva Danglars oli tätä nykyä siksi levoton, että hän ensin epäröi, mennäkö laisinkaan rouva Morcerfin tanssiaisiin. Mutta lauantain aamupäivällä hänen vaununsa sattuivat ajamaan Villefort'in vaunujen ohi ja tämän viitattua vaunuja pysähtymään he saattoivat ikkunoista aloittaa seuraavan keskustelun:
— Menette varmaankin rouva Morcerfin tanssiaisiin? kysyi kuninkaallinen prokuraattori.
— En, vastasi rouva Danglars, — sillä en voi oikein hyvin.
— Teidän pitäisi kuitenkin mennä, sanoi Villefort luoden häneen merkitsevän katseen. — Teidän pitäisi aivan välttämättä olla siellä.
— Niinkö arvelette? kysyi paronitar.
— Niin.
— Siinä tapauksessa menen.
Rouva Danglars saapui siis tanssiaisiin kauniina ja yllään häikäisevä puku. Hän astui ovesta sisään juuri kun Mercedes tuli vastapäisestä ovesta.
Kreivitär lähetti Albertin ottamaan rouva Danglars'ia vastaan. Albert riensi hänen luokseen, lausui muutamia hyvin ansaittuja kohteliaisuuksia hänen pukunsa johdosta ja tarjosi hänelle käsivartensa taluttaakseen hänet sinne, minne hän tahtoi istahtaa.
Albert katsahti ympärilleen.
— Etsittekö tytärtäni? hymyili paronitar.
— Etsin, sanoi Albert. — Oletteko ehkä ollut niin julma, ettette olekaan tuonut häntä mukananne?
— Rauhoittukaa. Hän tapasi neiti Villefort'in ja läksi hänen kanssaan jalan. Kohta he saapuvat meidän jäljestämme, kumpikin valkoisessa puvussa, toisella kimppu kamelioita, toisella lemmikkejä. Mutta sanokaahan…
— Ketä te vuorostanne etsitte? kysyi Albert hymyillen.
— Eikö kreivi Monte-Cristo tule tänne tänä iltana?
— Seitsemästoista! vastasi Albert.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Tarkoitan, että te olette seitsemästoista, joka kysyy samaa, sanoi Albert hymyillen. — Kreivi on todentotta huomattu henkilö. Minun täytyy onnitella häntä.
— Entä vastaatteko jokaiselle samalla tapaa kuin minullekin?
— Anteeksi, en ole vielä vastannutkaan. Rauhoittukaa, hyvä rouva, tuo huomattu mies saapuu; me kuulumme niihin, joilla siinä suhteessa on etuoikeuksia.
— Olitteko eilen oopperassa?
— En.
— Hän oli siellä.
— Todellakin! Ja saiko tuo erikoinen mies taas jotakin merkillistä aikaan?
— Ainahan hän saa jotakin aikaan. Elssler esiintyi Ontuvassa Paholaisessa, kreikkalainen prinsessa oli aivan hurmaantunut. Cachuchan päätyttyä kreivi kiinnitti komean sormuksen kukkavihon varteen ja heitti sen tanssijattarelle, joka kolmannessa näytöksessä astui esiin sormus sormessaan, kunnioittaakseen siten kreiviä. Entä tuleeko kreikkalainen prinsessa tänne?
— Ei, häntä ette saa nähdä täällä. Hänen asemansa kreivin talossa ei ole oikein vakiintunut.
— Jättäkäähän minut ja menkää puhuttelemaan rouva Villefort'ia, sanoi paronitar. — Huomaan, että hän haluaa kiihkeästi saada puhua kanssanne.
Albert kumarsi rouva Danglars'ille ja meni rouva Villefort'in luo, joka avasi suunsa heti, kun näki nuoren miehen lähestyvän.
— Voinpa lyödä vetoa, sanoi Albert keskeyttäen hänet, — että tiedän, mitä aiotte minulle sanoa.
— Jopa nyt jotakin, sanoi rouva Villefort.
— Jos arvaan oikein, niin tunnustatteko?
— Tunnustan.
— Aiotte kysyä minulta, onko kreivi Monte-Cristo tullut ja tuleeko hän.
— Enpä. Hän ei tällä hetkellä ole mielessäni. Aioin kysyä teiltä, oletteko saanut tietoja Franz-herrasta.
— Olen, eilen.
— Ja mitä hän kirjoitti?
— Että hän lähtee matkalle samalla kun kirjekin.
— Hyvä. Ja kertokaa nyt kreivistä.
— Kreivi saapuu, olkaa rauhassa.
— Tiedättekö, että hänellä on toinenkin nimi kuin Monte-Cristo?
— En, sitä en tietänyt.
— Monte-Cristo on erään saaren nimi, ja hänellä on oma sukunimensä.
— Sitä en ole koskaan ennen kuullut.
— Minä tiedän siis enemmän kuin te. Hänen nimensä on Zaccone.
— Voihan olla mahdollista.
— Hän on maltalainen, ja laivanvarustajan poika.
— Teidän pitäisi kertoa nuo kaikki tietonne julkisesti, niin herättäisitte hyvin suurta huomiota.
— Hän on palvellut sotaväessä Intiassa, löytänyt hopeakaivoksenThessaliasta ja tullut Pariisiin perustaakseen vesiparannuslaitoksenAuteuiliin.
— Siinäpä vasta on uutisia, sanoi Morcerf. — Sallitteko, että kerron ne muillekin?
— Kyllä, mutta vähitellen, yksitellen, ilmaisematta, että minä ne olen kertonut.
— Kuinka niin?
— Siksi, että olen siepannut salaisuuden.
— Keneltä?
— Poliisilaitokselta.
— Nuo uutiset siis tulivat…
— Eilisiltana prefektille. Ymmärrättehän, että Pariisi on joutunut ymmälle nähdessään sellaista loistoa, ja poliisi on ryhtynyt tutkimuksiin.
— Hyvä! Ei puutu enää muuta kuin että kreivi vangitaan maankiertäjänä sen vuoksi, että hän on liian rikas.
— Niin hänen olisikin helposti voinut käydä, elleivät tiedot olisi olleet hänelle hyvin edulliset.
— Aavistaako kreivi-parka, missä vaarassa hän on?
— En usko.
— Ihmisrakkaus siis vaatii varoittamaan häntä. Minä ilmoitan siitä hänelle heti, kun hän tulee.
Samassa lähestyi heitä kaunis, nuori, kirkassilmäinen, mustatukkainen, kiiltäväviiksinen mies ja kumarsi kunnioittavasti rouva Villefort'ille. Albert ojensi hänelle kätensä.
— Hyvä rouva, sanoi hän, — minulla on kunnia esitellä teille herra Maximilien Morrel, kapteeni ratsuväessä, johon kuuluvat meidän uljaimmat upseerimme.
— Minulla on ollut ilo tavata hänet jo Auteuilissa kreivi Monte-Criston luona, sanoi rouva Villefort kääntyen huomattavan kylmästi poispäin.
Tämä vastaus ja varsinkin ääni, jolla se lausuttiin, kouristi Morrel-raukan sydäntä. Mutta hyvitys oli tulossa. Kääntyessään poispäin hän näki ovessa kauniin, valkopukuisen olennon, jonka suuret, näköjään ilmeettömät silmät olivat suunnattuina häneen ja joka hitaasti nosti kädessään olevan lemmikkikimpun huulilleen.
Morrel ymmärsi tämän tervehdyksen niin hyvin, että hän — mahdollisimman ilmeettömänä hänkin — vei nenäliinansa suulleen. Ja nämä molemmat kuvapatsaat, joiden sydämet kiihkeästi sykkivät kylmän muodon alla, katsoivat toisiaan yli avaran salin ja unohtivat, että ketään muita oli saapuvilla.
He olisivat voineet seisoa tällä tavoin kauankin, ellei kreiviMonte-Cristo olisi astunut sisään.
Olemme jo maininneet, että kreivi herätti huomiota kaikkialla, minne hän ilmestyi. Siihen ei ollut syynä hänen vaatetuksensa: musta puku, jonka kuosi oli moitteeton, mutta joka samalla oli yksinkertainen ja vailla kunniamerkkejä, valkoiset liivit, joissa ei ollut mitään koruompelua, kauniisti laskeutuvat housut, ei, vaan siihen olivat syynä hänen kalpeat kasvonsa, musta, kihara tukkansa, tyynet, puhtaat piirteet, syvä, alakuloinen katse, jalomuotoinen suu, johon helposti tuli ylpeän halveksimisen ilme. Todellakin: kaikkien katseet suuntautuivat häneen.
Pienimmätkin yksityiskohdat kreivissä ilmaisivat jotakin, ja kaikella oli oma merkityksensä, sillä pitkän harjaantumisen ja ajattelun tuloksena olivat hänen piirteensä, kasvojensa ilmeet ja pienimmätkin liikkeensä saaneet joustavuuden ja verrattoman varmuuden.
Mutta niin omituinen on pariisilainen seurapiiri, että tämä kaikki ei sittenkään olisi merkinnyt sille mitään, elleivät sitä olisi kruunanneet kreivin salaperäisyys ja suunnattoman suuri rikkaus.
Tervehtien kepeästi molemmille puolilleen kreivi lähestyi rouva Morcerfia, joka oli nähnyt hänet vastapäätä ovea olevasta peilistä ja valmistautunut häntä tervehtimään.
Mercedes siis kääntyi häneen päin hymy huulillaan, samassa kun kreivi kumarsi hänelle.
Epäilemättä hän luuli, että kreivi sanoisi hänelle jotakin; ja kreivi puolestaan ilmeisesti odotti, että Mercedes ensimmäisenä puhuisi. Mutta he pysyivät vaiti. Sovinnaisten kohteliaisuuksien vaihtaminen tuntui nähtävästi heistä kummastakin tarpeettomalta. Kumarrettuaan kreivi kääntyi Albertin puoleen, joka käsi ojossa riensi häntä vastaan.
— Oletteko nähnyt äitini? kysyi Albert.
— Minulla oli juuri äsken kunnia tervehtiä häntä, sanoi kreivi, — mutta en ole nähnyt vielä isäänne.
— Hän puhuu politiikkaa tuolla pienessä kuuluisuuksien ryhmässä.
— Ovatko nuo tuolla kuuluisia miehiä? kysyi Monte-Cristo. — Sitäpä en olisi uskonut. Millä alalla he ovat kuuluisia? Tiedättehän, että kuuluisuuksia on monenlaisia.
— Tuo laiha herrasmies on tiedemies. Hän on Rooman lähistöltä löytänyt sisiliskon, jolla on yksi selkänikama enemmän kuin muilla, ja hän on saapunut ilmoittamaan löydöstään Tiedeakatemialle. Häntä vastaan on kauan väitelty, mutta tiedemies on lopulta päässyt voitolle. Se nikama sai tiedemaailmassa paljon melua aikaan. Mies oli sitä ennen kunnialegioonan jäsen; nyt hänestä on tehty upseeri.
— Toden totta, sanoi Monte-Cristo, — se kunniamerkki on ainakin viisaasti annettu. Jos hän löytää toisen nikaman, tehdään hänestä kai komentaja?
— Luultavasti, sanoi Morcerf.
— Entä mikä mahtaa olla tuo toinen herra, jolla on noin merkillinen hännystakki: sininen, vihreällä koristettu?
— Hän ei suinkaan itse ole keksinyt takkiaan. Tasavalta, joka, niin kuin tiedätte, oli hiukan taiteellinen, tahtoi antaa akatemian jäsenille univormun ja käski Davidia keksimään sellaisen.
— Todellako! sanoi Monte-Cristo. — Tuo herra on siis akatemian jäsen?
— Hän on viikon ajan kuulunut tuohon oppineeseen seuraan.
— Ja mikä on ollut hänen erikoisansionsa?
— Luullakseni hän pistää neuloja kaniinien päähän, syöttää kanoille värimataraa ja tonkii koirien selkäydintä kalanruodolla.
— Onko hän sitä tietä päässyt Tiedeakatemiaan?
— Ei suinkaan, vaan Ranskan akatemiaan.
— Mutta mitä tekemistä Ranskan akatemialla on sen kanssa?
— Sen kyllä selitän. Näyttää näet siltä, että…
— Että nuo kokeilut ovat vieneet tiedettä suuresti eteenpäin?
— Ei sen vuoksi, mutta hän on kirjoittanut niistä hyvällä tyylillä.
— Se mahtaa suuresti kiihottaa itserakkautta kaniineissa, joiden päähän hän pistää neuloja, kanoissa, joiden luut hän värjää punaisiksi, ja koirissa, joiden selkäytimen hän pilaa.
Albert alkoi nauraa.
— Entä tuo kolmas? kysyi kreivi.
— Tuoko, jolla on vaaleansininen puku?
— Niin.
— Hän on isäni virkaveli, joka vastusti kiivaasti sitä, että päärien kamarin jäsenillä olisi virkapuku. Hänen puheensa herätti suurta huomiota. Vapaamieliset lehdet olivat ennen pidelleet häntä pahoin, mutta vastustaessaan hovin vaatimuksia hän pääsi niiden suosioon. Hänet aiotaan nimittää lähettilääksi.
— Ja minkä vuoksi hän on päässyt päärien kamariin?
— Hän on kirjoittanut pari kolme operettia, ostanut neljä viisiSiècle-lehden osaketta ja äänestänyt viisi kuusi kertaa hallituksen puolesta.
— Hyvä, sanoi Monte-Cristo, — tehän olette aivan verraton opettaja.Teettehän minulle nyt erään palveluksen?
— Minkä?
— Ettette esittele minua noille herroille, ja jos he sitä puolestaan tahtovat, niin varoitatte minua ajoissa.
Tällä hetkellä kreivi tunsi käden laskeutuvan käsivarrelleen. Hän kääntyi ja näki Danglars'in.
— Tekö siinä olettekin, paroni, sanoi hän.
— Miksi puhuttelette minua paroniksi? sanoi Danglars. — Tiedättehän, etten pane mitään painoa arvonimille. En ole samanlainen kuin te, vicomte, tehän sille panette suuren painon, eikö niin?
— Tietysti panen, sanoi Albert, — sillä ellen olisi vicomte, en olisi mitään, jota vastoin te voitte luopua paronin nimestä ja pysytte aina kuitenkin miljoonamiehenä.
— Joka heinäkuun hallituksen aikana onkin minun mielestäni kaunein arvonimi, vastasi Danglars.
— Pahaksi onneksi ei ihminen ole miljoonamies koko elinaikaansa, niin kuin on paroni, Ranskan pääri tai akatemian jäsen. Todistuksena siitä ovat miljoonamiehet Franck ja Poulmann Frankfurtissa, jotka ovat tehneet vararikon.
— Todellako? sanoi Danglars kalveten.
— Sain siitä juuri tänä iltana tiedon postitse. Minulla oli noin miljoona sijoitettuna heidän liikkeeseensä, mutta kun sain ajoissa varoituksen, vaadin noin kuukausi sitten heiltä rahani takaisin.
— Hyvä Jumala, sanoi Danglars. — He ovat äskettäin saaneet minulta kaksisataatuhatta frangia.
— Nythän olette saanut varoituksen. Heidän nimikirjoituksensa vastaa viittä prosenttia.
— Mutta varoitus tulee liian myöhään, sanoi Danglars, — olen lunastanut heidän vekseleitään.
— Vai niin! sanoi Monte-Cristo. — Nyt on siis edellisiin tullut lisää kaksisataatuhatta…
— Hiljaa! sanoi Danglars. — Älkää puhuko niistä asioista … älkää ainakaan nuoren Cavalcantin kuullen, lisäsi pankkiiri kuiskaten ja katsoen nuoreen mieheen päin.
Morcerf oli jättänyt kreivin lähestyäkseen äitiään, ja Danglars meni tervehtimään nuorempaa Cavalcantia. Monte-Cristo jäi hetkiseksi yksin.
Kuumuus alkoi jo käydä tukahduttavaksi.
Palvelijat kulkivat tarjoilemassa hedelmiä ja jäätelöä.
Monte-Cristo kuivasi nenäliinallaan hikistä otsaansa, mutta väistyi, kun tarjotinta vietiin hänen ohitseen eikä ottanut mitään virvokkeita.
Rouva Morcerf piti koko ajan Monte-Cristoa silmällä. Hän näki, miten tarjotin kulki hänen ohitseen, ja huomasi, että kreivi nimenomaan väisti sitä.
— Albert, sanoi hän, — oletko huomannut erästä seikkaa?
— Mitä, äiti?
— Että kreivi ei koskaan ole suostunut syömään päivällistä isäsi luona?
— Se on kyllä totta, mutta hän on syönyt aamiaista minun luonani: silloinhan hän juuri astui Pariisin hienoston keskuuteen.
— Ei ole sama aterioida sinun luonasi kuin aterioiminen isän luona, mutisi Mercedes. — Olen pitänyt häntä silmällä jo siitä asti, kun hän tuli tänne.
— Entä sitten?
— Hän ei ole maistanut mitään.
— Kreivi on yleensäkin syömisessään hyvin kohtuullinen.
Mercedes hymyili alakuloisesti.
— Mene hänen luokseen, ja kun ensimmäinen tarjotin kulkee hänen ohitan, niin pyydä pyytämällä häntä ottamaan.
— Miksi, äiti?
— Tee minulle tämä palvelus, Albert, sanoi Mercedes.
Albert suuteli äitinsä kättä ja meni kreivin viereen.
Palvelija kantoi toista tarjotinta heidän ohitseen. Mercedes näki, miten Albert kehotti kreiviä ottamaan, otti itse jäätelöä, ja ojensi kreivillekin, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Albert palasi äitinsä luo. Kreivitär oli hyvin kalpea.
— Näithän, hän ei ota mitään.
— Se on totta, mutta miksi se pahoittaa mieltänne?
— Tiedäthän, Albert, että naiset ovat merkillisiä. Olisin mielelläni suonut, että kreivi olisi nauttinut jotakin minun luonani, vaikka ei muuta kuin appelsiinin siemenen. Ehkä hän ei ole tottunut ranskalaisiin tapoihin, ehkä hänellä on oma makunsa.
— Hyvä Jumala, ei suinkaan. Italiassa näin hänen nauttivan mitä tahansa. Ehkä hän on tänä iltana huonolla tuulella.
— Sitä paitsi, sanoi kreivitär, — hän on asunut etelämaissa eikä varmaankaan kärsi kuumuudesta niin paljon kuin me muut?
— En usko, sillä hän valitti äsken tukehtuvansa ja kysyi, miksi sälekaihtimia ei aukaista, kun kerran ikkunat on jo avattu.
— Mutta sillähän tavoin saan todella tietää, onko hän edeltä käsin päättänyt kieltäytyä kaikesta, sanoi Mercedes ja lähti salongista.
Vähän sen jälkeen ikkunoiden kaihtimet avattiin, ja jasmiinien ja köynnöskasvien lomitse saattoi nähdä lyhdyillä valaistun puutarhan ja teltan suojaan laaditun illallispöydän.
Tanssivat herrat ja naiset, pelaajat ja keskustelijat huudahtivat ilosta ja vetivät nauttien raitista ilmaa keuhkoihinsa.
Mercedes palasi. Hän oli kalpeampi kuin mennessään, mutta päättäväisen näköinen niin kuin hän toisinaan saattoi olla. Hän meni suoraan sitä ryhmää kohden, jonka keskustana oli hänen miehensä.
— Älkää pidättäkö näitä herroja täällä, herra kreivi, sanoi hän. — Elleivät herrat pelaa korttia, he varmaan hengittävät paljon mieluummin ulkoilmaa kuin tukehtuvat täällä.
— Rouva kreivitär, sanoi eräs vanha, hyvin kohtelias soturi, v:n 1809 urhoja, — emme me yksinämme mene puutarhaan.
— Minä näytän esimerkkiä, sanoi Mercedes.
Ja kääntyen kreivi Monte-Criston puoleen hän pyysi:
— Herra kreivi, olkaa ystävällinen ja tarjotkaa minulle käsivartenne.
Kreivi melkein horjahti kuullessaan nämä yksinkertaiset sanat. Hän katsoi Mercedekseen. Sitä kesti vain hetkisen, mutta kreivittärestä se tuntui ikuisuudelta: niin paljon ajatuksia välähti Monte-Criston katseesta.
Hän tarjosi käsivartensa kreivittärelle, tämä nojautui siihen tai oikeammin sanoen kosketti sitä kädellään, ja he astuivat puutarhaan portaita myöten, joita reunustivat kukkivat kameliat ja rhododendronit.
Heidän jäljestään ja toisia portaita myöten riensi puutarhaan iloisesti huudahdellen kymmenkunta paria.
71. Leipää ja suolaa
Rouva Morcerf astui seuralaisineen puiden suojaan. Käytävä, jolle he olivat tulleet, johti kasvihuoneelle asti.
— Sisällä tuli jo aivan liian kuuma, eikö totta, herra kreivi? sanoiMercedes.
— Niin tuli. Keksitte verrattoman keinon avatessanne ovet ja ikkunakaihtimet.
Lopettaessaan tämän lauseensa kreivi huomasi Mercedeksen käden vapisevan.
— Mutta kun teillä on noin ohut puku ja suojananne vain kevyt silkkihuivi, niin varmaankin vilustutte, sanoi hän.
— Tiedättekö, minne teidät vien? kysyi kreivitär vastaamattaMonte-Criston huomautukseen.
— En, sanoi hän, — mutta näettehän, etten vastustele.
— Kasvihuoneeseen, jonka näette tuolla käytävän toisessa päässä.
Kreivi loi kysyvän katseen Mercedekseen. Mutta tämä jatkoi ääneti matkaansa, ja Monte-Cristo asteli hänen rinnallaan sanaakaan virkkamatta.
He saapuivat rakennukseen, jossa oli suuri joukko ihania hedelmiä; ne alkoivat kypsyä jo heinäkuussa keinotekoisen lämmön vaikutuksesta. Kreivitär irroitti kätensä Monte-Criston kainalosta ja poimi kypsän muskattirypäletertun.
— Kas tässä, herra kreivi, sanoi hän niin alakuloisesti, että kyynelet päilyivät hänen silmäkulmissaan. — Ranskan rypäleet eivät vedä vertoja niille, joita saatte Sisiliassa ja Kyproksessa, mutta annattehan sen anteeksi meidän auringollemme.
Kreivi kumarsi ja peräytyi askelen.
— Ettekö ota? sanoi Mercedes väräjävällä äänellä.
— Hyvä rouva, sanoi Monte-Cristo, — pyydän nöyrimmästi anteeksi, mutta minä en koskaan syö muskattirypäleitä.
Mercedes pudotti huoaten rypäleen maahan. Lähellä oli ihana persikka, kasvihuoneen lämpimässä kypsynyt. Mercedes poimi tuon pehmeäkuorisen hedelmän.
— Ottakaa siis tämä persikka, sanoi hän.
Mutta kreivi teki jälleen epäävän liikkeen.
— Oh, taasko! sanoi Mercedes niin surullisesti, että aivan kuuli, miten ääni salasi nyyhkytyksen. — Minulla on todellakin huono onni.
Pitkä vaitiolo seurasi tätä kohtausta. Persikka oli pudonnut hiekkaan rypäleen rinnalle.
— Herra kreivi, jatkoi viimein Mercedes katsoen Monte-Cristoon rukoilevasti — vanha arabialainen tapa tekee ystäviksi ne, jotka saman katon alla ovat nauttineet yhdessä leipää ja suolaa.
— Tunnen tuon tavan kyllä, vastasi kreivi, — mutta mehän olemme nyt Ranskassa emmekä Arabiassa, eikä täällä ole ikuista ystävyyttä enempää kuin täällä on tapana syödä yhdessä leipää ja suolaakaan.
— Mutta, sanoi kreivitär vapisten ja katsoi kreiviä suoraan silmiin tarttuen samalla kiihkeästi molemmin käsin hänen käsivarteensa, — olemmehan me ystäviä, olemmehan?
Veri syöksyi kreivin sydämeen, hän tuli kalmankalpeaksi, sitten veri nousi kurkkuun, siitä hänen poskilleen, ja hänen silmänsä tuijottivat Mercedestä kuin auringon sokaisemina.
— Tietysti olemme ystäviä, sanoi hän. — Miksi emme olisi?
Äänen sävy oli toinen kuin mitä kreivitär oli odottanut, ja hän kääntyi poispäin tukahduttaakseen huokauksen, joka muistutti vaikerrusta.
— Kiitos, sanoi hän.
Hän lähti liikkeelle. He kiersivät puutarhaa sanaakaan puhumatta.
— Herra kreivi, sanoi kreivitär äkkiä käveltyään ääneti kymmenen minuutin ajan, — oletteko todellakin paljon nähnyt, paljon matkustanut ja paljon kärsinyt?
— Olen kyllä paljon kärsinyt, vastasi Monte-Cristo.
— Mutta olettehan nyt onnellinen?
— Epäilemättä olen, vastasi kreivi, — sillä kukaan ei kuule minun valittavan.
— Ja nykyinen onnenne tekee sielunne lempeämmäksi?
— Nykyinen onneni on yhtä suuri kuin entinen kärsimykseni, sanoi kreivi.
— Olettehan naimisissa? kysyi kreivitär.
— Minäkö naimisissa, vastasi Monte-Cristo vavahtaen, — kuka sellaista on sanonut?
— Kukaan ei ole sanonut, mutta teidät on nähty monta kertaa oopperassa erään nuoren kauniin naisen seurassa.
— Hän on orjatar, jonka ostin Konstantinopolissa, erään prinssin tytär. Otin hänet tyttärekseni, koska minulla ei ollut ketään omaista maailmassa.
— Oletteko siis yksin?
— Olen yksin.
— Teillä ei ole sisarta … ei poikaa … ei isää?
— Minulla ei ole ketään.
— Kuinka jaksatte elää noin, kun teillä ei ole ketään, joka teidät sitoisi elämään?
— Se ei ole minun syyni. Maltassa rakastin erästä nuorta tyttöä ja aioin mennä hänen kanssaan naimisiin, kun sota syttyi ja riisti minut kauaksi hänen luotaan. Luulin, että hän rakasti minua niin paljon, että olisi odottanut minua, pysynyt minulle uskollisena hautaan asti. Kun palasin, oli hän naimisissa. Sellaista kai on saanut kokea joka mies, joka on ehtinyt yli kaksikymmenvuotiaaksi. Sydämeni oli ehkä heikompi kuin muiden, ja kärsin enemmän kuin toiset minun sijassani, siinä kaikki.
Kreivitär seisahtui, aivan kuin hänen olisi ollut vaikea hengittää.
— Ja tämä rakkaus on säilynyt sydämessänne, niinkö? sanoi hän. —
Ihminen rakastaa vain kerran…
— Ettekö koskaan myöhemmin ole nähnyt tuota naista?
— En.
— Ette koskaan!
— En ole palannut niille seuduille, missä hän asuu.
— Maltan saarelle!
— Niin, Maltan saarelle.
— Entä oletteko antanut hänelle anteeksi sen tuskan, minkä hän on teille tuottanut?
— Olen kyllä hänelle.
— Mutta vain hänelle. Te vihaatte yhä vielä niitä, jotka erottivat teidät hänestä?
Kreivitär asettui aivan Monte-Criston eteen. Hänen kädessään oli vielä osa rypäleterttua.
— Ottakaa, sanoi hän.
— Minä en koskaan syö muskattirypäleitä, vastasi Monte-Cristo aivan kuin heidän välillään ei olisi ollut kysymys mistään muusta kuin siitä.
Kreivitär heitti epätoivoisella liikkeellä tertun lähinnä olevaan pensaikkoon.
— Taipumaton! mutisi hän.
Monte-Cristo pysyi tyynenä, ikään kuin moite ei olisi kohdistunutkaan häneen.
Samassa riensi Albert heidän luokseen.
— Äiti, sanoi hän, — on tapahtunut suuri onnettomuus!
— Mitä on tapahtunut? kysyi kreivitär suoristaen ryhtinsä, aivan kuin olisi herännyt unesta todellisuuteen. — Sanoitko, että on tapahtunut onnettomuus? Niin, onnettomuutta voi todellakin odottaa.
— Herra de Villefort on täällä.
— Entä sitten?
— Hän tuli noutamaan rouvaansa ja tytärtään. Markiisitar Saint-Méran on tullut Pariisiin ja tuonut sen tiedon, että markiisi Saint-Méran oli kuollut heti ensimmäisessä pysähdyspaikassa Marseillesta lähdettyään. Rouva Villefort, joka oli hyvin iloisella tuulella, ei aluksi tahtonut voida käsittää tätä onnettomuutta. Mutta neiti Valentine aavisti heti totuuden, vaikka asia koetettiinkin ilmoittaa hänelle kaikin tavoin varovaisesti. Isku osui häneen kuin salama, ja hän pyörtyi.
— Mitä herra Saint-Méran on neiti Villefort'ille? kysyi kreivi.
— Hänen äidinisänsä. Hän saapui tänne jouduttamaan Franzin ja tyttärentyttärensä häitä.
— Todellako?
— Nyt on Franzille tullut esteitä. Miksi ei herra Saint-Méran voinut olla neiti Danglars'inkin äidinisä?
— Albert, Albert, moitti kreivitär hellästi, — mitä nyt sanotkaan? Herra kreivi, kun poikani kunnioittaa suuresti teitä, niin sanokaa hänelle, että hän on puhunut sopimattomasti.
Hän astui muutaman askelen eteenpäin lähteäkseen salonkiin. Monte-Cristo loi häneen katseen, joka ilmaisi niin suurta lämpöä ja ihailua, että Mercedes palasi.
Mutta hän tarttui kreivin käteen, otti myös poikansa käden ja yhdisti ne sanoen:
— Olemmehan me ystäviä, olemmehan?
— Teidän ystävänne, niin paljoa en rohkene väittää, sanoi kreivi, — mutta joka tapauksessa olen uskollinen palvelijanne.
Kreivittären sydäntä kouristi. Hän lähti, ja kun hän oli astunut kymmenkunta askelta, näki kreivi hänen painavan nenäliinan silmilleen.
— Ettekö ole sovussa, äitini ja te? kysyi Albert kummastuneena.
— Päinvastoin, vastasi kreivi, — sanoihan hän teidän kuultenne, että olemme ystäviä.
He menivät salonkiin, josta Valentine sekä herra ja rouva Villefort juuri äsken olivat lähteneet.
Morrel oli tietysti kadonnut heti heidän jäljestään.
72. Markiisitar Saint-Méran
Surullinen tapaus oli sattunut Villefort'in kodissa.
Kun naiset olivat lähteneet tanssiaisiin, jonne rouva Villefort ei millään keinolla saanut miestänsä tulemaan, sulkeutui kuninkaallinen prokuraattori työhuoneeseensa sellaisen asiapaperipinkan ääreen, että se olisi kauhistuttanut ketä tahansa muuta, mutta olisi tavallisina aikoina tuskin riittänyt tyydyttämään Villefort'in suurta työnjanoa.
Mutta tällä kertaa asiakirjat olivat vain tekosyynä. Villefort ei sulkeutunut työhuoneeseensa työtä tekemään, vaan miettimään. Hän antoi määräyksen, että häntä ei saanut häiritä muutoin kuin hyvin tärkeissä asioissa, ja istuutui sitten kertaamaan mielessään kaikkea sitä, mikä viimeisinä seitsemänä kahdeksana päivänä oli saattanut katkerien muistojen ja kalvavien surujen maljan vuotamaan yli äyräittensä.
Sen sijaan että olisi tarttunut edessään oleviin asiakirjoihin, hän avasikin pöytänsä laatikon, painoi erästä jousta ja otti esiin joukon henkilökohtaisia muistiinpanoja. Hän oli niihin luokitellut ja merkinnyt numeroilla — joiden merkityksen hän yksin tunsi — kaikki, jotka poliittisella uralla, raha-asioissa, oikeusjutuissa tai salaperäisissä rakkausseikkailuissa olivat tulleet hänen mieskohtaisiksi vihollisikseen.
Nimien lukumäärä oli jo kasvanut niin suureksi, että häntä alkoi kauhistuttaa. Ja kuitenkin hän oli näitä mahtavia ja pelottavia nimiä lukiessaan usein hymyillyt, niin kuin hymyilee matkamies, joka vuoren korkeimmalta huipulta katselee jalkojensa juuressa olevia kallionkärkiä, raivaamattomia teitä ja huimaavia rotkoja, jotka kaikki hän on saanut sivuuttaa päästäkseen sinne, missä nyt oli.
Kun hän oli muistissaan kerrannut kaikki nämä nimet, lukenut ne uudelleen, tarkoin tutkinut ja luettelon mukaan tarkastanut, hän pudisti päätään.
— Ei, mutisi hän, — kukaan näistä vihollisistani ei olisi odottanut näin kauan kärsivällisesti tuhotakseen minut nyt tämän salaisuuden avulla. Toisinaan, niin kuin Hamlet sanoo, "haudat haukottelee, horna henkii maan päälle ruttoaan". Korsikalainen on varmasti kertonut tapauksen jollekulle papille, joka taas vuorostaan on sen kertonut edelleen. Monte-Cristo on saanut sen tietää, ja päästäkseen selville asioista…
Mutta miksi hän olisi tahtonut saada siitä selkoa? jatkoi Villefort hetkisen tuumittuaan. — Missä tarkoituksessa Monte-Cristo, Zaccone, maltalaisen laivanvarustajan poika, Thessalian hopeakaivoksen omistaja, joka ensi kertaa tulee Ranskaan, missä tarkoituksessa hän ottaisi selkoa tällaisesta synkästä, salaperäisestä ja hänelle hyödyttömästä asiasta? Niistä ristiriitaisista tiedoista, joita ovat minulle antaneet apotti Busoni ja lordi Wilmore, ystävä ja vihollinen, selviää kuitenkin ehdottoman varmasti, etten minä koskaan enkä missään enkä minkään asian yhteydessä ole ollut tuon miehen kanssa tekemisissä.
Mutta Villefort ei itsekään uskonut sanoihinsa. Häntä ei kauhistuttanut itse ilmianto, sillä saattoihan hän puolustautua ja vastata. Ei hän myöskään ollut levoton tuosta "Mene Tekel Ufarsinista", joka lause äkkiä verikirjaimin ilmestyi seinälle, ei, vaan häntä kauhistutti se, ettei hän tietänyt, kenen ruumiiseen kuului käsi, joka ne piirsi.
Varoakseen herättämästä tuota kauan aikaa nukkunutta vihollistaan hän oli juuri päättänyt luopua unelmoimastaan poliittisesta asemasta, ja elää ainoastaan perheen keskuudessa, kun hän kuuli vaunujen ajavan pihaan. Sitten kuului portailta vanhan ihmisen astuntaa, nyyhkytyksiä ja valituksia, joilla palvelijat koettavat mielistellä surun kohtaamaa isäntäväkeään.
Villefort aukaisi oven teljen, ja kohta astui palvelijan ilmoittamatta sisään vanha nainen, jolla oli huivi käsivarrellaan ja hattu kädessään. Valkoiset hiukset kehystivät luunväristä otsaa, ja hänen silmänsä, joiden kulmiin ikä oli piirtänyt syvät rypyt, tuijottivat sameina eteensä.
— Mikä onnettomuus, mikä onnettomuus! Minäkin kuolen! Olen aivan varma siitä, että minäkin kuolen!
Ja vaipuen lähinnä ovea olevaan tuoliin hän purskahti nyyhkytyksiin.
Palvelijat, jotka seisoivat kynnyksellä eivätkä uskaltaneet astua lähemmäksi, katsoivat vanhaan Noirtier'n palvelijaan, joka kuultuaan herransa huoneeseen hälinän oli rientänyt paikalle ja seisoi toisten takana. Villefort nousi ja riensi anoppinsa luo, sillä tulija oli hän.
— Hyvä Jumala, kysyi hän, — mitä on tapahtunut? Mikä onnettomuus on tapahtunut? Eikö herra Saint-Méran olekaan seurassanne?
— Herra Saint-Méran on kuollut, sanoi vanha markiisitar soinnuttomasti, aivan kuin turtuneena.
Villefort peräytyi askelen.
— Kuollut…! sopersi hän. — Kuollut näin … äkkiä?
— Viikko sitten nousimme päivällisen jälkeen yhdessä vaunuihin. Herra Saint-Méran oli viime päivinä voinut pahoin, mutta toivo päästä rakkaan Valentinemme luo antoi hänelle rohkeutta, ja tuskistaan huolimatta hän tahtoi lähteä matkaan. Mutta kolmen peninkulman päässä Marseillesta hän — syötyään tavallisia pastillejaan — vaipui niin syvään uneen, ettei se tuntunut minusta luonnolliselta. En tahtonut häntä kuitenkaan herättää, vaikka olin huomaavinani, miten hänen kasvonsa kävivät punaisiksi ja miten hänen ohimosuonensa sykkivät tavallista kiivaammin. Mutta tuli pimeä enkä nähnyt enää mitään, ja niin annoin hänen nukkua. Lopulta hän huudahti sydäntäsärkevästi aivan kuin olisi tuntenut vihlovaa tuskaa, ja hänen päänsä retkahti äkkiä taaksepäin. Huusin kamaripalvelijaa, käskin pysäyttää vaunut, kutsuin miestäni nimeltä ja annoin hänen hengittää hajusuolaani, mutta kaikki oli jo lopussa, hän oli kuollut, ja minä tulin Aixiin vainaja vieressäni.
Villefort oli syvästi järkyttynyt.
— Ja epäilemättä kutsuitte lääkärin?
— Heti paikalla. Mutta, niin kuin jo sanoin, se oli liian myöhäistä.
— Niin kyllä, mutta hän saattoi ainakin sanoa, mihin tautiin markiisiparka oli kuollut.
— Hyvä Jumala, kyllä hän sen minulle sanoikin! Se oli ollut halvaus.
— Entä mitä te sitten teitte?
— Herra Saint-Méran oli aina sanonut, että jos hän kuolee jossakin muualla kuin Pariisissa, on hänen ruumiinsa tuotava perhehautaan. Hänen ruumiinsa pantiin lyijyarkkuun, ja minä tulen nyt muutamaa päivää ennen häntä tänne.
— Hyvä Jumala, äiti parka! sanoi Villefort. — Ja kaikesta tästä saitte huolehtia itse, koettuanne ensin ankaran iskun ja teidän iällänne!
— Jumala antoi minulle voimia viimeiseen asti. Sitä paitsi olisi markiisi varmaankin tehnyt samoin minulle. Sen jälkeen kun hänestä erosin, olen mielestäni ollut kuin hullu. En voi itkeä. Sanotaanhan kyllä, että minun iälläni ei ihmisellä ole enää kyyneliä, mutta niin kauan kuin ihminen kärsii, pitäisi hänen voida itkeäkin. Missä Valentine on? Hänen tähtensä me saavuimme. Minä tahdon nähdä hänet.
Villefort'in mielestä oli tahditonta kertoa, että Valentine oli tanssiaisissa. Hän ilmoitti markiisittarelle vain, että tämän tyttärentytär oli äitipuolensa kanssa mennyt vierailulle, mutta että hänelle kyllä lähetetään sana.
— Heti paikalla, heti paikalla, minä pyydän sitä, sanoi vanha rouva.
Villefort otti rouva Saint-Méranin käsivarren omaan kainaloonsa ja talutti hänet huoneistoonsa.
— Levätkää, äiti, sanoi hän.
Kuullessaan tämän sanan markiisitar kohotti päätään ja nähdessään miehen, joka toi hänen mieleensä kaivatun tyttären — tyttären, joka uudelleen oli palannut hänen elämäänsä Valentinena — hän vihdoinkin purskahti itkuun ja vaipui polvilleen nojatuolin eteen painaen harmaan päänsä siihen.
Villefort jätti hänet kamarineitien huostaan, ja Barrois palasi aivan kauhistuneena vanhan herransa luo, sillä mikään ei niin järkytä vanhusta kuin se, että kuolema lähtee hänen rinnaltaan ja iskee toiseen vanhukseen. Villefort lähetti noutamaan vaunuja ja meni itse hakemaan vaimoaan ja tytärtään Morcerfien luota. Saapuessaan Morcerfien salongin ovelle hän oli niin kalpea, että Valentine riensi hänen luokseen huudahtaen:
— Isä! Varmaan on tapahtunut onnettomuus!
— Vanha markiisitar on tullut, Valentine, sanoi herra Villefort.
— Entä äidinisäni? kysyi nuori tyttö aivan vapisten.
Herra Villefort ei vastannut mitään, tarjosi vain käsivartensa tyttärelleen.
Hän teki sen oikealla hetkellä, sillä Valentine tunsi jo päätään pyörryttävän ja alkoi horjua. Rouva Villefort riensi häntä tukemaan ja auttoi miestään kantamaan häntä vaunuihin sanoen:
— Tämäpä on omituista! Kukapa sitä olisi odottanut! Tämäpä on omituista!
Ja epätoivoinen perhe lähti pakoon jättäen surun synkän harson koko illaksi muuhun seuraan.
Kotitalon portaiden alapäässä oli Barrois odottamassa.
— Herra Noirtier tahtoo tavata teitä vielä tänä iltana, sanoi hän hiljaa Valentinelle.
— Sanokaa, että tulen heti, kun olen lähtenyt äidinäitini luota, sanoiValentine.
Hienotunteisena tyttö aavisti, että tänä hetkenä rouva Saint-Méran ennen kaikkea kaipasi hänen apuaan.
Valentine tapasi äidinäitinsä vuoteella lepäämässä. Sanattomat hyväilyt, kouristava kaipuu, tukahdutetut huokaukset, polttavat kyynelet, siinä kaikki, mitä voi kertoa tästä kohtaamisesta, jota rouva Villefort miehensä käsivarteen nojautuneena katseli näköjään kunnioittavana.
Vähän ajan päästä hän kuiskasi miehelleen:
— Teidän luvallanne poistun, sillä läsnäoloni näyttää vain lisäävän anoppinne surua.
Rouva Saint-Méran kuuli sen.
— Niin, niin, sanoi hän Valentinen korvaan, — menköön hän, mutta jää sinä.
Rouva Villefort poistui, ja Valentine jäi yksinään äidinäitinsä vuoteen ääreen, sillä kuninkaallinen prokuraattori, joka oli tästä äkillisestä kuolemantapauksesta perin juurin kauhistunut, seurasi vaimoaan.
Barrois oli heti mennyt vanhan Noirtier'n luo. Tämä oli kuullut talossa vallitsevan hälinän ja oli, niin kuin olemme kertoneet, lähettänyt palvelijan ottamaan siitä selkoa. Hänen eloisa ja ilmeikäs katseensa kysyi kiihkeästi uutisia.
— Mikä onnettomuus onkaan tapahtunut! sanoi Barrois. — RouvaSaint-Méran on täällä, ja hänen miehensä on kuollut!
Markiisi Saint-Méran ja Noirtier eivät olleet koskaan olleet erikoisen hyviä ystäviä. Mutta tiedetäänhän, minkä vaikutuksen vanhukseen aina tekee tieto toisen vanhuksen kuolemasta.
Jonkin ajan kuluttua Noirtier sulki toisen silmänsä.
— Neiti Valentineko? kysyi Barrois.
Noirtier vastasi myöntävästi.
— Hän on tanssiaisissa, tietäähän herra sen, olihan hän täällä juhlapuvussa sanomassa hyvästi.
Noirtier sulki uudelleen vasemman silmänsä.
— Niin, te siis tahdotte tavata häntä?
Vanhus vastasi myöntävästi.
— Häntä kai lähetetään kohta noutamaan rouva Morcerfin luota. Minä odotan hänen paluutaan ja pyydän häntä tulemaan tänne. Sitäkö tarkoitatte?
— Niin, vastasi halvaantunut.
Barrois odotti Valentinen paluuta ja, niin kuin olemme kertoneet, ilmoitti hänelle isoisän toivomuksen.
Tämän toivomuksen mukaisesti meni Valentine markiisitar Saint-Méranin luota lähdettyään herra Noirtier'n huoneeseen, sillä vanha rouva, vaikka olikin levoton, oli lopulta niin uupunut, että oli vaipunut kuumeiseen uneen.
Hänen lähelleen oli asetettu pieni pöytä, jolla oli karahvi hänen tavallista juomaansa, appelsiinilimonadia, ja lasi.
Noirtier'n luo tultuaan Valentine syleili vanhusta, ja tämä katsoi niin hellästi häneen, että tyttö tunsi kyynelten uudelleen virtaavan silmistään.
Vanhus katsoi yhä häneen.
— Niin, niin, sanoi Valentine, — sinä tarkoitat, että isoisä on vielä elossa, eikö niin?
Vanhus vastasi myöntävästi ilmoittaen, että juuri sitä hänen katseensa ilmaisi.
— Kaikeksi onneksi, jatkoi Valentine, — sillä miten minun kävisikään maailmassa ilman teitä.
Kello oli yksi. Barrois, jonka itse teki mieli mennä levolle, huomautti, että niin tuskaisen yön jälkeen kaikki kaipasivat lepoa. Vanhus ei tahtonut sanoa, että hänen leponsa oli saada katsella lastaan. Hän lähetti pois Valentinen, joka näytti suorastaan sairaalta surusta ja väsymyksestä.
Palatessaan seuraavana päivänä äidinäitinsä luo Valentine tapasi hänet vuoteesta. Kuume ei ollut laskenut, päinvastoin paloi kumma hehku vanhan markiisittaren silmissä, ja hän näytti olevan hermostuneen kiihkon vallassa.
— Hyvä Jumala, oletteko yhä vielä sairas? huudahti Valentine nähdessään nämä taudin tuntomerkit.
— En, tyttäreni, en, sanoi rouva Saint-Méran, — mutta odotin sinua kärsimättömänä lähettääkseni noutamaan isääsi.
— Isäänikö? kysyi Valentine levottomana.
— Niin, tahdon puhua hänen kanssaan.
Valentine ei uskaltanut vastustaa äidinäitinsä tahtoa, varsinkaan kun hän ei tietänyt syytä tähän pyyntöön, ja vähän ajan päästä Villefort astui huoneeseen.
— Hyvä herra, sanoi rouva Saint-Méran käyden suoraan asiaan aivan kuin peläten, ettei ennättäisi sitä toimittaa, — olettehan kertonut, että on ollut kysymys tämän lapsen naittamisesta?
— Niin on, vastasi Villefort, — eikä se ole enää pelkkä aikomus, vaan asia on jo päätettykin.
— Vävynne nimi on Franz d'Epinay?
— Niin on.
— Hänen isänsä oli kenraali d'Epinay, joka kuului meidän puolueeseemme ja surmattiin, ennen kuin kruununanastaja palasi Elban saarelta?
— Saman miehen poika.
— Eikö hänellä ole mitään sitä vastaan, että menee naimisiin jakobiinin pojantyttären kanssa?