— Meidän poliittiset mielipiteemme ovat saaneet jäädä syrjään, sanoi Villefort. — Herra d'Epinay oli melkein lapsi isänsä kuollessa. Hän tuntee hyvin vähän herra Noirtier'ta, ja tämän tapaaminen on hänelle, ellei juuri mieluisaa, niin ainakin yhdentekevää.
— Onko avioliitto sopiva?
— Joka suhteessa.
— Tuo nuori mies…?
— Nauttii yleistä kunnioitusta.
— Hän on hienokäytöksinen?
— Hienoin mies, minkä olen tuntenut.
Koko tämän keskustelun aikana oli Valentine ollut vaiti.
— Siinä tapauksessa, sanoi rouva Saint-Méran hetkisen mietittyään, — teidän täytyy pitää kiirettä, sillä minulla ei ole enää paljoakaan elonaikaa.
— Teilläkö, hyvä rouva! — Teilläkö, hyvä äiti! huudahtivat herraVillefort ja Valentine.
— Minä tiedän mitä sanon, jatkoi markiisitar. — Teidän täytyy pitää kiirettä, että — koska tytöllä ei ole enää äitiä — edes hänen äidinäitinsä siunaisi hänen avioliittonsa. Olen ainoa, joka olen elossa Renéen puolelta, jonka te, hyvä herra, niin pian unohditte.
— Unohdatte, että tälle äidittömälle lapselle täytyi antaa äiti, sanoiVillefort.
— Äitipuoli ei koskaan ole sama kuin oma äiti. Mutta siitä ei nyt ole kysymys, vaan Valentinesta. Jättäkäämme kuolleet rauhaan.
Kaiken tämän hän sanoi niin kiihkeästi ja sellaisella äänellä, että kaikesta huomasi kuumeen häntä polttavan.
— Teidän tahtonne tapahtuu, sanoi Villefort, — varsinkin kun toivomuksenne vastaa minunkin toivomuksiani. Ja heti, kun Franz d'Epinay on tullut kaupunkiin…
— Hyvä äiti, sanoi Valentine, — muistakaa soveliaisuuden sääntöjä, äsken sattunutta kuolemantapausta … tahdotteko panna toimeen häät näin synkissä oloissa?
— Tyttäreni, sanoi äidinäiti kiihkeästi, — heittäkäämme tuollaiset joutavat järkeilyt, jotka estävät heikkoja olentoja rakentamasta tulevaisuuttaan varmalle pohjalle. Minutkin vihittiin äitini kuolinvuoteen ääressä, enkä silti ole ollut onneton.
— Joko tuo kuoleman ajatus taas palaa! sanoi Villefort.
— Jo taas, yhä uudelleen…! Kuuletteko, minä tiedän, että kuolen pian! No niin, ennen kuolemaani tahdon nähdä vävyni, tahdon pyytää häntä tekemään tyttärentyttäreni onnelliseksi, tahdon lukea hänen silmistään, aikooko hän totella minua, tahdon tutustua häneen! Ja sitten hän jatkoi kammottavalla äänellä: — Ja ellei hän ole sellainen kuin hänen pitäisi, palaan haudan syvyydestä häntä vainoamaan.
— Hyvä rouva, sanoi Villefort, — karkottakaa mielestänne moiset mielettömät ajatukset! Kun kuolleet kerran lepäävät haudassaan, nukkuvat he siellä koskaan nousematta.
— Niin, niin, rakas äiti, tyynny! sanoi Valentine.
— Ja minä sanon, että asia ei ole niin kuin te uskotte. Viime yönä näin kamalaa unta, sillä näin itseni nukuksissa ja sieluni leijailevan ruumiini yläpuolella. Koetin pitää silmiäni auki, mutta ne sulkeutuivat vasten tahtoani. Tiedän, että se, mitä nyt aion kertoa, tuntuu teistä mahdottomalta, varsinkin teidän mielestänne, herra vävyni. No niin, suljettuani silmäni näin valkoisen haamun tulevan tuolta nurkasta, jossa on ovi rouva Villefort'in pukeutumishuoneeseen.
Valentine kirkaisi.
— Teissä on kuumetta, sanoi Villefort.
— Epäilkää jos tahdotte, mutta minä olen varma siitä, mitä sanon. Näin valkoisen haamun. Ja aivan kuin Jumala olisi pelännyt minun epäilevän yhden aistimeni todistusta kuulin, miten haamu liikutti lasia, tuota, joka on tuossa pöydällä.
— Äiti rakas, te näitte unta.
— Se oli kaikkea muuta kuin unta, sillä vein käteni soittokellon nauhaan, ja samassa näky katosi. Kamarineiti astui sisään ja toi tulta. Haamut näyttäytyvät ainoastaan niille, joiden pitää ne nähdä. Se oli miesvainajani haamu. No niin, jos mieheni haamu tulee kutsumaan minua, niin miksi ei silloin minun haamuni voisi saapua puolustamaan tytärtäni? Onhan meidän yhdyssiteemme vieläkin läheisempi.
— Hyvä rouva, sanoi Villefort, joka vastoin tahtoaan oli syvästi järkyttynyt, — älkää antako valtaa moisille kauhistuttaville ajatuksille. Te elätte vielä kauan, elätte onnellisena, rakastettuna, kunnioitettuna, ja me saatamme teidät unohtamaan…
— Ei koskaan! Ei koskaan! sanoi markiisitar. — Milloin herra d'Epinay saapuu?
— Odotamme häntä joka hetki.
— Hyvä on. Ilmoittakaa minulle heti kun hän tulee. Sitä paitsi tahtoisin puhutella notaaria, että voisin määrätä kaiken omaisuutemme Valentinelle.
— Äiti rakas, sopersi Valentine painaen huulensa äidinäitinsä polttavalle otsalle, — minä kuolen surusta, kun puhutte noin. Hyvä Jumala, teillähän on kuumetta. Täällä ei tarvita notaaria, vaan lääkäriä.
— Lääkäriäkö? sanoi markiisitar kohauttaen olkapäitään. — En minä ole sairas. Minun on jano, ei muuta.
— Mitä juotte, rakas äiti?
— Samaa kuin aina ennenkin, tiedäthän sen, appelsiinilimonadia. Lasini on tuolla pöydällä, ojenna se minulle, Valentine.
Valentine kaatoi karahvista lasiin ja ojensi sen kauhun vallassa äidinäidilleen, sillä olihan se sama lasi, jota haamu muka oli koskettanut. Markiisitar tyhjensi lasin yhdellä siemauksella. Sitten hän vaipui vuoteelle hokien:
— Notaari, notaari!
Herra Villefort poistui. Valentine istui äidinäitinsä vuoteen ääreen. Tyttöparka näytti itsekin tarvitsevan lääkäriä, jota oli suositellut äidinäidilleen. Liekintapainen hehku paloi hänen poskillaan, hänen hengityksensä oli läähättävä, Ja valtimo tykytti aivan kuin hänellä olisi ollut kuumetta.
Tyttöparka ajatteli, kuinka epätoivoiseksi Maximilien tulisi kuullessaan, että rouva Saint-Méran ei ruvennutkaan tyttärentyttärensä liittolaiseksi, vaan toimi aivan kuin olisi ollut hänen vihollisensa.
Monta kertaa oli Valentine aikonut kertoa kaikki äidinäidilleen, eikä hän hetkeäkään olisi arkaillut, jos Maximilien Morrelin nimi olisi ollut Albert de Morcerf tai Raoul de Château-Renaud. Mutta Morrel oli halpasyntyinen, ja Valentine tiesi varsin hyvin, että ylpeä markiisitar Saint-Méran halveksi kaikkea, mikä ei ollut aatelista. Hänen täytyi siis yhä uudelleen painaa salaisuus sieluunsa, sillä jos isä ja äitipuoli saisivat sen tietää, olisi kaikki hukassa.
Näin kului melkein kaksi tuntia. Rouva Saint-Méran nukkui levottomasti.Ilmoitettiin notaarin saapuneen.
Vaikka tämä ilmoitus tehtiinkin aivan hiljaa, kohottautui rouvaSaint-Méran vuoteellaan.
— Notaariko? sanoi hän. — Käskekää hänet sisään, käskekää hänet sisään!
Notaari oli ovella ja astui sisään.
— Mene pois, Valentine, ja jätä minut kahden tämän herran kanssa, sanoi rouva Saint-Méran.
— Mutta, äiti…
— Mene, mene.
Nuori tyttö suuteli äidinäitinsä otsaa ja poistui kuivaten nenäliinalla silmiään.
Ovella hän tapasi kamaripalvelijan, joka sanoi lääkärin odottavan salongissa.
Valentine kiiruhti sinne. Lääkäri oli perheen ystävä ja samalla aikakautensa taitavin, hän piti paljon Valentinesta, jonka hän oli auttanut maailmaankin. Hänellä oli itsellään melkein Valentinen ikäinen tytär, mutta tämä oli syntynyt keuhkotautisesta äidistä, ja hän pelkäsi, että tytär oli tuomittu kuolemaan.
— Rakas herra Avrigny, sanoi Valentine, — olemme odottaneet teitä kärsimättöminä. Mutta sanokaahan ensiksi, miten Madeleine ja Antoinette voivat?
Madeleine oli Avrignyn tytär ja Antoinette hänen sisarensa tytär.
Avrigny hymyili alakuloisesti.
— Antoinette voi oikein hyvin, sanoi hän, — ja Madeleine jokseenkin hyvin. Mutta tehän olette lähettänyt minua noutamaan? Ei kai isänne tai rouva Villefort ole sairaana? Ja mitä teihin tulee, niin vaikka selvästikin olette hermostunut, otaksun, ettette tarvitse minua, kun ette vain anna mielikuvituksellenne liian suurta valtaa.
Valentine punastui. Avrignyn arvaamiskyky oli melkein ihmeellinen, sillä hän oli niitä lääkäreitä, jotka hoitivat ruumista hoitamalla sielua.
— Olette oikeassa, sanoi Valentine, — me tarvitsemme teitä äidinäitini tähden. Tiedättehän, mikä onnettomuus meitä on kohdannut?
— Minä en tiedä mitään, sanoi Avrigny.
— Äidinisäni on kuollut, sanoi Valentine koettaen hillitä nyyhkytyksiään.
— Markiisi Saint-Méranko?
— Niin.
— Äkkiäkö?
— Niin, halvaukseen.
— Halvaukseenko? toisti lääkäri.
— Niin. Äidinäitini on nyt saanut päähänsä, että hänen miehensä, josta hän ei koskaan ole ollut erossa, kutsuu häntä ja että hän siis kohta kuolee. Herra Avrigny, pelastakaa äidinäitini!
— Missä hän on?
— Huoneessaan notaarin seurassa.
— Ja miten herra Noirtier voi?
— Hän on aivan samanlainen kuin ennenkin, äly on kirkas niin kuin aina, mutta hän on liikkumaton ja mykkä.
— Ja rakastaa teitä yhtä paljon kuin ennenkin, rakas lapsi?
— Niin, huokasi Valentine, — hän rakastaa minua paljon.
— Kukapa ei teitä rakastaisi! Entä mikä äidinäitiänne vaivaa?
— Hän on kummallisen hermostunut ja nukkuu levottomasti. Hän väitti tänä aamuna, että hänen sielunsa oli liidellyt ruumiin yläpuolella ja nähnyt sen nukkuvan. Sehän on kuumehoureilua. Hän väitti, että haamu oli tullut huoneeseen ja kilistänyt pöydällä olevaa lasiakin.
— Kummallista, sanoi lääkäri. — Minä en tietänyt, että rouvaSaint-Méran näki näkyjä.
— Ensi kerran minäkin hänet tällaisena näin, sanoi Valentine, — ja oikein säikähdin tänä aamuna, luulin hänen tulleen hulluksi. Tunnettehan isäni, herra Avrigny, hän on hyvin vakava mies; no niin, isäänikin se teki hyvin syvän vaikutuksen.
— Saammepahan nähdä, sanoi Avrigny. — Kertomuksenne tuntuu hyvin omituiselta.
Notaari tuli markiisittaren huoneesta. Valentinelle mentiin ilmoittamaan, että hänen äidinäitinsä oli yksin.
— Menkää hänen luokseen, sanoi hän lääkärille.
— Entä te?
— Minä en uskalla tulla, hän kielsi minua lähettämästä noutamaan teitä. Sitä paitsi, sanoittehan itse, että minä olen kiihtynyt, hermostunut, voin pahoin; lähden vähäksi aikaa puutarhaan kävelemään.
Lääkäri puristi Valentinen kättä, ja hänen noustessaan portaita ylös tyttö lähti puutarhaan.
Meidän ei tarvitse selittää, missä puutarhan osassa Valentine mieluimmin liikkui. Tehtyään pari kolme kierrosta talon edessä olevalla nurmikolla, poimittuaan ruusun pannakseen sen tukkaansa tai vyöhönsä, hän läksi kulkemaan käytävää pitkin penkin luo, ja penkiltä hän meni ristikkoportille.
Tällä kertaa Valentine tapansa mukaan teki pari kolme kierrosta kukkiensa keskellä, mutta ei poiminut niitä, sillä suru kielsi häntä koristautumasta kukilla. Sitten hän jatkoi matkaansa. Lähestyessään ristikkoporttia hän oli kuulevinaan nimeään lausuttavan.
Ääni tuli yhä selvemmäksi, ja hän tunsi sen Maximilienin ääneksi.
73. Lupaus
Se oli todellakin Morrel, joka eilispäivän illasta asti oli kärsinyt kovia tuskia. Rakastavaisille ominaisella vaistolla hän aavisti, että rouva Saint-Méranin paluun ja markiisin äkillisen kuoleman johdosta Villefort'in perheessä tapahtuisi sellaista, mikä vaikuttaisi hänen ja Valentinen rakkauteen.
Niin kuin kohta saamme kuulla, oli hänen aavistuksensa ollut oikea, eikä pelko, jonka vallassa hän oli syöksynyt ristikkoportin luo, suinkaan ollut kuviteltua.
Mutta Valentine ei odottanut Morrelia, sillä tähän aikaan päivästä he eivät yleensä toisiaan tavanneet, ja vain sattuma tai pikemminkin onnekas vaisto oli johdattanut Valentinen puutarhaan. Hänet nähdessään Morrel huusi häntä nimeltä. Valentine juoksi portille.
— Te, tähän aikaan! sanoi hän.
— Niin, ystävä-raukka, vastasi Morrel, — tulen kuulemaan ja tuomaan huonoja uutisia.
— Tämä on siis onnettomuuden talo, sanoi Valentine. — Puhukaa, Maximilien, vaikka onnettomuuden mitta näyttääkin jo olevan kukkuroillaan.
— Rakas Valentine, sanoi Maximilien koettaen hillitä mielenliikutustaan voidakseen puhua tyynesti, — kuulkaahan minua. Se, mitä nyt aion sanoa, on hyvin tärkeätä. Milloin aiotte mennä naimisiin?
— En tahdo salata teiltä mitään, sanoi Valentine vuorostaan. — Tänä aamuna puhuttiin avioliitostani, ja äidinäitini, jolta odotin tukea, onkin asettunut tämän avioliiton puolelle, jopa toivoo sitä niin kiihkeästi, että heti kun herra d'Epinay saapuu, kirjoitetaan avioliittosopimus.
Huokaus nousi nuoren miehen rinnasta, ja hän katseli tyttöä kauan ja murheellisena.
— Kuinka kauheata onkaan kuulla rakastamansa naisen suusta tuomionsa: "Kärsimyksenne hetki on päätetty, muutaman tunnin päästä se alkaa." Mutta mitä siitä, senhän täytyy tapahtua, enkä voi sitä omasta puolestani estää. No niin, olette siis huomenna Franz d'Epinayn vaimo, sillä hän on tänä aamuna saapunut Pariisiin.
Valentine huudahti.
— Olin tunti sitten kreivi Monte-Criston luona, kertoi Morrel. — Me puhelimme, hän kotianne kohdanneesta onnettomuudesta ja minä teidän surustanne, kun äkkiä ajoivat vaunut pihaan. En ole tätä ennen uskonut aavistuksiin, mutta nyt uskon. Kuullessani vaunujen tulevan aloin väristä. Kohta kuulin askelia portailta. Komendantin askelten kaiku ei voinut Don Juania sen enempää kauhistuttaa kuin näiden askelten ääni minua. Ovi aukeni, Albert de Morcerf astui huoneeseen, ja minä aloin jo epäillä aavistustani, kun hänen jäljestään tulee toinen nuori mies, jonka nähdessään kreivi huudahtaa: "Ah, paroni Franz d'Epinay!" Tarvitsin kaiken voimani ja rohkeuteni pysyäkseni tyynenä. Ehkä kalpenin, ehkä vapisin, mutta hymy säilyi huulillani. Mutta viiden minuutin päästä poistuin enkä ollut kuullut ainoatakaan sanaa siitä, mitä sinä aikana lausuttiin. Olin aivan masentunut.
— Maximilien parka! lausui Valentine.
— Ja tässä nyt olen, Valentine. Vastatkaa nyt minulle elämän ja kuoleman uhalla: mitä aiotte tehdä?
Valentine painoi päänsä kumaraan. Hän oli aivan murtunut.
— Kuulkaahan, sanoi Morrel, — ette ensi kertaa ajattele meidän asemaamme. Se on vakava, painostava, uhkaava. Minun mielestäni emme saa antautua lohduttoman epätoivon valtaan. Tehkööt niin ne, jotka nauttivat tuskasta ja tahtovat juoda kyyneliään. Sellaisiakin ihmisiä on, ja Jumala varmaankin taivaassa palkitsee heitä siitä, että he ovat olleet niin alistuvaisia täällä maan päällä. Mutta jos ihmisessä on taisteluintoa, ei hän jätä kallista aikaa käyttämättä, vaan antaa kohtalolle takaisin ne iskut, jotka se on iskenyt. Tahdotteko taistella kieroa onnea vastaan, Valentine? Vastatkaa, sillä sitä tulin teiltä kysymään.
Valentine vapisi ja katsoi kauhistuneena Morreliin. Hän ei koskaan ollut ajatellutkaan vastustaa isäänsä, äidinäitiään, koko sukuaan.
— Mitä sanottekaan? kysyi Valentine. — Ja mitä sanotte taistelemiseksi? Sanokaa sitä jumalattomuudeksi! Minäkö taistelisin isäni määräyksiä, kuolevan äidinäitini tahtoa vastaan! Se on mahdotonta!
Morrel liikahti.
— Olette siksi jalo mies, että voitte minua ymmärtää, sanoi Valentine, — ettekä väitä vastaan. Minäkö taistelisin! Jumala siitä minua varjelkoon! Ei, ei, kokoan kaiken aikaa voimani taistellakseni itseäni vastaan ja juodakseni kyyneleni, niin kuin äsken sanoitte. Koskaan en voi tuottaa isälleni murhetta enkä katkeroittaa äidinäitini viimeisiä hetkiä.
— Olette aivan oikeassa, sanoi Morrel tyynesti.
— Millä äänellä te tuon sanotte! huudahti Valentine loukkaantuneena.
— Sanon sen niin kuin sen lausuu teitä ihaileva mies, neiti, jatkoiMaximilien.
— Neiti! huudahti Valentine. — Neiti! Voi teitä itsekästä miestä!Näette, että olen epätoivoissani ettekä ole minua ymmärtävinänne.
— Erehdytte, ja minä päinvastoin ymmärrän teitä erinomaisen hyvin. Ette tahdo pahoittaa herra Villefort'in mieltä, ette vastustaa markiisitarta, ja huomenna allekirjoitatte avioliittosopimuksen, joka sitoo teidät puolisoonne.
— Mutta hyvä Jumala, enhän voi muuta tehdä!
— Älkää vedotko minuun, neiti, sillä olen tässä asiassa huono tuomari, ja itsekkyyteni sokaisee minut, vastasi Maximilien. Käheä ääni ja nyrkkiin pusertuneet kädet osoittivat, kuinka miehen epätoivo yhä vain kasvoi.
— Mitä siis olisitte minulle ehdottanut, jos olisin taipunut toivomuksiinne? Vastatkaahan. Nyt ei ole kysymys loukkaamisesta, vaan neuvokaa minua.
— Sanotteko tuon täydellä todella, Valentine, ja voinko antaa teille neuvon?
— Voitte kyllä, rakas Maximilien, sillä jos se on hyvä, niin noudatan sitä. Tiedättehän, kuinka hellästi teitä rakastan.
— Valentine, sanoi Morrel irroittaen kokonaan laudan, joka oli hellinnyt paikaltaan, — antakaa minulle kätenne todistukseksi siitä, että annatte anteeksi suuttumukseni. Pääni on aivan sekaisin, ja tunnin ajan ovat mitä mielettömimmät ajatukset sitä kiertäneet. Siinä tapauksessa, että noudattaisitte neuvoani…
— No niin…! Mikä tuo neuvo on?
Nuori tyttö nosti silmänsä taivasta kohden ja huokaisi.
— Olen vapaa, sanoi Maximilien, — olen siksi rikas, että varani riittävät meille molemmille. Ja minä vannon, että ennen kuin painan huuleni otsallenne, olette vaimoni.
— Saatatte minut aivan vapisemaan, sanoi tyttö.
— Seuratkaa minua, jatkoi Morrel. — Minä vien teidät sisareni luo, joka ansaitsee tulla sisareksenne. Lähdemme Algeriaan, Englantiin, Amerikkaan, ellette mieluummin siirry kanssani johonkin maaseudun kolkkaan, jossa odotamme Pariisiin-paluutamme, kunnes ystävämme ovat ennättäneet voittaa sukunne vastustukset.
Valentine pudisti päätään.
— Odotin tuota, Maximilien, sanoi hän.
— Se on mieletön neuvo, ja olisin teitä mielettömämpi, ellen heti ensi hetkenä pidättäisi teitä sanomalla: Mahdotonta, Maximilien, mahdotonta!
— Alistutte siis kohtaloonne, olkoon se millainen tahansa, koettamattakaan muuttaa sitä toiseksi? totesi Morrel jälleen synkistyen.
— Niin, vaikka se tuottaisi minulle kuoleman.
— Sanon siis kerran vielä, Valentine, että olette oikeassa, lausui Morrel. — Minähän tässä olen hullu, ja näette, että intohimo sokaisee selvimmänkin järjen. Kiitos siis teille, joka ajattelette intohimottomasti. Olkoon niin, asia on päätetty. Huomenna teidät erottamattomasti yhdistetään Franz d'Epinayhin, ei tuollaisella teatteritempulla, joka on keksitty huvinäytelmien loppua varten ja jota sanotaan avioliittosopimuksen allekirjoitukseksi, vaan omasta vapaasta tahdostanne.
— Te saatatte jälleen minut aivan epätoivoon, Maximilien, sanoi Valentine. — Väännätte tikaria haavassa! Mitä tekisitte, jos sisarenne noudattaisi tuollaista neuvoa, jollaisen minulle annatte?
— Hyvä neiti, sanoi Morrel katkerasti, — olen itsekäs, niin kuin äsken sanoitte, enkä ajattele, mitä muut tekisivät siinä tilassa kuin minä, vaan mitä itse tekisin. Ajattelen, että olen tuntenut teidät vuoden ajan, että tutustumisestamme asti olen rakentanut onneni teidän rakkaudellenne. Ajattelen, että koitti päivä, jolloin sanoitte rakastavanne minua ja että siitä hetkestä alkaen en muuta toivonut kuin saada teidät omakseni, sillä siitä riippui elämäni. En ajattele enää mitään, sanon vain, että kohtalo on kääntynyt toiseksi, että luulin omistavani taivaan ja olenkin sen menettänyt. Joka päivähän tapahtuu sellaista, että pelaaja menettää ei ainoastaan sitä, minkä omistaa, vaan senkin, mitä ei omista.
Morrel lausui nämä sanat aivan tyynesti. Valentine katsoi häneen jonkin aikaa tutkivasti sallimatta Morrelin katseen tunkeutua niin syvälle, että mies olisi nähnyt, mikä hämminki hänen sydämessään vallitsi.
— Mitä aiotte nyt tehdä? kysyi Valentine.
— Minulla on kunnia sanoa teille hyvästi, neiti, ja otan todistajakseni Jumalan, joka kuulee sanani ja näkee sydämeni syvyyteen, että toivotan teille elämää, joka on niin tyyni, niin onnellinen ja niin täynnä ajatuksia muista, että siellä ei ole tilaa minulle.
— Voi! huudahti Valentine.
— Hyvästi, Valentine, hyvästi! Morrel kumarsi.
— Minne aiotte nyt mennä? kysyi tyttö ojentaen kätensä ristikon läpi ja tarttuen nuoreen mieheen, sillä hän ymmärsi oman sielunsa levottomuudesta, että rakastetun tyyneys ei voinut olla muuta kuin teeskentelyä. — Minne aiotte?
— Lähden pois ja koetan olla enää tuottamatta mitään häiriötä sukuunne. Rupean esikuvaksi kaikille uskollisille kunnon miehille, jotka joutuvat samaan asemaan kuin minäkin.
— Ennen kuin lähdette, sanokaa, mitä aiotte tehdä, Maximilien?
Nuori mies hymyili alakuloisesti.
— Puhukaa! Puhukaa! intti Valentine. — Minä rukoilen teitä, puhukaa!
— Onko mielipiteenne siis muuttunut, Valentine?
— Eihän se voi, onneton, tiedättehän sen varsin hyvin, huudahti nuori tyttö.
— Hyvästi siis, Valentine!
Valentine ravisti porttia niin voimakkaasti, ettei olisi luullut hänen siihen pystyvänkään. Ja kun Morrel lähti, työnsi tyttö molemmat kätensä ristikon läpi, pani ne ristiin ja väänteli niitä huudahtaen:
— Mitä aiotte? Tahdon sen tietää! Minne menette?
— Olkaa rauhassa, Maximilien pysähtyi kolmen askelen päähän portista, — en aio tehdä toista ihmistä vastuunalaiseksi niistä iskuista, jotka kohtalo on minulle varannut. En aio etsiä käsiini herra Franzia haastaakseni hänet kaksintaisteluun, surmatakseni hänet, sehän olisi mieletöntä. Mitä tämä asia herra Franziin kuuluu? Hän näki minut tänä aamuna ensi kerran, hän on jo unohtanutkin minut. Hän ei tietänyt minusta mitään, kun omaisenne määräsivät teidät toisillenne. Minulla ei siis ole mitään tekemistä herra Franzin kanssa, ja vannon, etten mitenkään tule hänelle kostamaan.
— Mutta kenelle siis kostatte, minulleko?
— Teille, Valentine! Jumala siitä minua varjelkoon! Nainen on pyhä, nainen, jota mies rakastaa, on loukkaamaton!
— Itsellenne siis, onneton, itsellenne?
— Minähän olen syyllinen, enkö olekin? sanoi Morrel.
— Maximilien, tulkaa tänne, sanoi Valentine, — tulkaa tänne, minä tahdon.
Maximilien lähestyi hellästi hymyillen, ja ellei hän olisi ollut kovin kalpea, olisi luullut häntä täysin tyyneksi.
— Kuulkaa minua, rakkaani, armas Valentine, sanoi hän sointuvalla, vakavalla äänellä, — te ja minä emme ole koskaan hautoneet sellaisia ajatuksia, joita olisimme saaneet hävetä maailman, vanhempiemme ja Jumalan edessä. Me voimme lukea toisen sydämen ajatukset aivan kuin kirjasta. En ole koskaan ollut romanttinen, en ole haaveileva sankari, en kuvittele olevani Manfred tai Antony, mutta, käyttämättä kauniita sanoja, valoja ja vakuutuksia, olen elämäni rakentanut teidän varaanne. Te voitte hylätä minut, siihen teillä on oikeus, mutta olen sanonut sen jo kerran ja sanon uudelleen, jos minut hylkäätte, on elämäni mennyttä. Siitä hetkestä alkaen, jolloin väistytte luotani, olen yksin maailmassa. Sisareni on onnellinen miehensä kanssa; hänen puolisonsa on vain lankoni, siis mies, jonka yhteiskunnallinen sovinnaisuus sitoo minuun; kukaan ei siis tarvitse elämääni, joka on käynyt minulle tarpeettomaksi. Aion tehdä näin: odotan viimeiseen hetkeen asti, siksi, kunnes olette naimisissa. En tahdo menettää pienintäkään mahdollisuutta, mitä sattumalla voi olla meille varattuna: herra Franz voi kuolla; sinä hetkenä, jona lähestytte alttaria, voi salama iskeä maahan. Kuolemaantuomittu pitää ihmeitä mahdollisina, niin pian kuin on kysymyksessä hänen elämänsä. Odotan siis, niin kuin sanoin, viimeiseen asti, ja kun onnettomuuteni on varma, kun ei mitään toivoa enää ole, silloin kirjoitan avomielisen kirjeen langolleni ja toisen poliisiprefektille, joissa ilmoitan aikeistani, ja ammun kuulan otsaani jossakin metsän reunassa, vallihaudan partaalla, virran rannalla, niin totta kuin olen Ranskan rehellisimmän miehen poika.
Valentine vapisi suonenvedontapaisesti. Hänen kätensä irtautuivat portista, käsivarret lysähtivät alas, ja suuret kyynelet virtasivat pitkin hänen poskiaan. Nuori mies seisoi hänen edessään synkkänä ja päättäväisenä.
— Armahtakaa, armahtakaa minua, sanoi Valentine, — lupaattehan jäädä elämään, lupaattehan?
— En, kautta kunniani, sanoi Maximilien. — Mutta mitä te siitä välitätte? Olettehan tehnyt velvollisuutenne, ja omatuntonne on tyyni.
Valentine vaipui polvilleen pidellen sydäntään, joka oli halkeamaisillaan.
— Maximilien, sanoi hän, — Maximilien, ystäväni, todellinen veljeni maan päällä ja puolisoni taivaassa, minä rukoilen sinua, tee niin kuin minäkin, elä ja kärsi. Kerran kuitenkin kohtaamme jälleen toisemme.
— Hyvästi, Valentine, sanoi Morrel.
— Jumalani! sanoi Valentine nostaen ylevin ilmein kätensä kohden taivasta. — Sinä näet, että olen tehnyt kaiken pysyäkseni nöyränä tyttärenä. Olen anonut, rukoillut, pyytänyt. Hän ei kuule rukouksiani, ei pyyntöjäni, ei kyyneliäni. No niin, jatkoi hän kuivaten kyynelensä ja kooten koko tarmonsa, — en tahdo kuolla omantunnonvaivoihin, mieluummin kuolen häpeään. Te saatte elää, Maximilien, en kuulu kenellekään muulle kuin teille. Minä hetkenä? Mihin aikaan? Hetikö? Määrätkää, käskekää, minä tottelen.
Morrel, joka jälleen oli astunut muutaman askelen poistuakseen, oli uudelleen palannut ja sanoi ilosta kalpeana ja ojentaen portin lävitse molemmat kätensä Valentinelle:
— Valentine, rakas ystävä, älkää puhuko minulle noin, antakaa minun mieluummin kuolla. Ei saa olla kysymys pakosta, jos todella rakastatte minua yhtä paljon kuin minä teitä? Jos säälistä pakotatte minut jäämään eloon, niin mieluummin kuolen.
— Kuka oikeastaan on minua maailmassa rakastanut? Hän, sopersi Valentine. — Kuka on minua suruissani lohduttanut? Hän. Mistä toivoni on saanut tukea, katseeni varmuutta, missä vertavuotava sydämeni saanut rauhan? Hänen luotaan, aina vain hänen luotaan. Niin, sinä olet tällä kertaa vuorostasi oikeassa. Maximilien, minä seuraan sinua, jätän isäni kodin, kaikki. Kuinka kiittämätön olenkaan! huudahti Valentine. — Kaikki jätän … isoisä-raukankin!
— Ei, sanoi Maximilien, — sinä et heitä jätä. Herra Noirtier on osoittanut tuntevansa sympatiaa minua kohtaan. No niin, ennen pakoasi ilmoitat hänelle kaikki. Hänen suostumuksensa puolustaa tekoasi Jumalan edessä. Heti naimisiin mentyämme hän tulee luoksemme. Yhden lapsen sijasta hän saa kaksi. Olet kertonut minulle, millä tavoin hän ilmaisee sinulle ajatuksensa ja miten sinä vastaat. Pian minäkin opin tämän merkkikielen, Valentine. Minä lupaan sinulle, että epätoivon sijasta, joka nyt näyttää meitä uhkaavan, saammekin onnen!
— Katsohan, Maximilien, kuinka voimakas vaikutus sinulla on minuun. Sinä saatat minut melkein uskomaan sanojasi. Ja kuitenkin tuo kaikki on aivan mieletöntä, sillä isäni kiroaa minut. Minä tunnen hänen taipumattoman sydämensä, hän ei koskaan anna tätä anteeksi. Maximilien, jos jollakin keinolla, rukouksilla, sattuman avulla voin viivyttää avioliittoa, niin lupaatteko siinä tapauksessa odottaa?
— Sen vannon, ja vannokaa te minulle, ettei tuosta kamalasta avioliitosta tule mitään, että vaikka teidät vietäisiin viranomaisten ja papin eteen, aina vastaatte kieltävästi?
— Sen vannon, Maximilien, kaiken sen nimessä, mikä minulle on maailmassa pyhintä, äitini muiston nimessä!
— Odottakaamme siis, sanoi Morrel.
— Niin, odottakaamme, jatkoi Valentine ja hengitti helpotuksesta tämän sanan kuullessaan. — Mehän voimme vielä pelastua.
— Minä luotan teihin, Valentine, sanoi Morrel, — kaikki, mitä teette, on oikein. Mutta ellei rukouksistanne välitetä, jos isänne, jos rouva Saint-Méran vaativat, että Franz d'Epinay kutsutaan huomenna allekirjoittamaan avioliittosopimusta…
— Silloin muistan lupaukseni.
— Ette allekirjoita…
— Vaan tulen etsimään teitä ja yhdessä pakenemme. Mutta siihen asti älkäämme kiusatko Jumalaa. Älkäämme tavatko toisiamme. Suorastaan ihme, kohtalon sallima on ollut, ettei meitä tähän asti ole yllätetty, sillä jos se olisi tapahtunut, niin meillä ei enää olisi mitään pelastuskeinoa.
— Olette oikeassa, Valentine. Mutta millä tavoin saan tietää…
— Notaarin, herra Deschamps'in välityksellä.
— Minä tunnen hänet.
— Ja minulta itseltäni. Kirjoitan teille. Hyvä Jumala, onhan tämä avioliitto minulle aivan yhtä vastenmielinen kuin teillekin!
— Hyvä, hyvä, kiitos, armas Valentine, sanoi Morrel. — Asia on siis päätetty, heti kun saan tietää hetken, tulen tänne, ja te kiipeätte muurin yli minun syliini. Kaikki tapahtuu helposti. Aitauksen toisella puolella odottavat vaunut, nousemme niihin, ja minä vien teidät sisareni luo. Siellä me joko hiljaisuudessa tai julkisesti — miten vain tahdotte — vetoamme voimaamme ja omaan tahtoomme emmekä anna itseämme teurastaa niin kuin lampaat, joilla ei ole puolustuksekseen mitään muuta kuin valituksensa.
— Asia on päätetty, sanoi Valentine. — Nyt minä vuorostani sanon:Maximilien, te teette oikein.
— Oh!
— No, oletteko vaimoonne tyytyväinen? kysyi nuori tyttö surullisesti.
— Rakas Valentine, "olen"-sana ei riitä vastaukseksi.
— Sanokaa se kuitenkin.
Valentine oli painanut huulensa lähemmäksi ristikkoa, ja hänen sanansa yhdessä raikkaan henkäisyn kanssa leyhyivät Morrelin huulille.
— Näkemiin, sanoi Valentine erottautuen tästä onnestaan, — näkemiin!
— Saanhan teiltä kirjeen?
— Saatte.
— Kiitos, rakas vaimoni! Näkemiin.
Kuului viattoman lentosuudelman ääni, ja Valentine katosi lehmuksien suojaan.
Morrel kuunteli, kunnes ei enää kuulunut tytön hameen kahinaa pensastossa eikä hänen askeliaan hiekkakäytävällä. Sitten hän nosti silmänsä taivasta kohden ja hymyili kiittäen taivasta siitä, että sai osakseen näin suuren rakkauden.
Maximilien palasi kotiinsa ja odotti koko sen päivän ja koko seuraavankin saamatta mitään tietoa. Vasta sitä seuraavana päivänä kello kymmenen aamulla, juuri kun hän oli lähdössä notaarin, herra Deschamps'in luo, hän sai postissa kirjeen, jonka tunsi Valentinen lähettämäksi, vaikkei koskaan ollutkaan nähnyt hänen käsialaansa.
Kirje oli seuraava:
Kyynelet, rukoukset eivät ole auttaneet. Eilen olin kaksi tuntiaSaint-Philippe-du-Roulen kirkossa ja rukoilin hartaasti Jumalaa.Jumala on taipumaton samoin kuin ihmisetkin, ja avioliittosopimuson päätetty allekirjoittaa tänä iltana kello yhdeksän.
Minulla on vain yksi lupaus, samoin kuin minulla on vain yksisydänkin. Lupaukseni olen antanut Teille, sydämeni kuuluu Teille!
Tänä iltana siis neljännestä vailla yhdeksän ristikon luona.
Teidän vaimonne Valentine de Villefort.
P.S. Äidinäiti-raukka voi yhä huonommin. Eilen hänen kiihkeä mielentilansa muuttui hourailuksi, tänään hänen hourailunsa on melkein hulluutta.
Teidän täytyy rakastaa minua paljon voidakseni unohtaa, missätilassa hänet jätän.
Luulen, että isoisä Noirtier'lta on salattu, että tänä iltanatapahtuu avioliittosopimuksen allekirjoittaminen.
Morrel ei tyytynyt Valentinen antamiin tietoihin. Hän meni notaarin luo, joka vahvisti uutisen, että avioliittosopimus allekirjoitettaisiin saman päivän iltana kello yhdeksän.
Sitten hän meni Monte-Criston luo. Täällä hän sai kuulla lisää. Franz oli käynyt ilmoittamassa tästä juhlatilaisuudesta, rouva Villefort oli omasta puolestaan kirjoittanut ja pyytänyt anteeksi, ettei voinut kutsua kreiviä tähän tilaisuuteen saapumaan, koska markiisi Saint-Méranin kuolema ja hänen leskensä terveydentila antoi tilaisuudelle alakuloisen leiman, eikä rouva Villefort tahtonut millään tavoin synkistää kreivin mieltä, vaan toivoi hänelle kaikkea mahdollista onnea.
Edellisenä päivänä oli Franz esitelty markiisitar Saint-Méranille, joka tätä varten oli hetkeksi noussut vuoteestaan.
Morrel oli niin kiihtyneessä mielentilassa, ettei kreivin terävä silmä voinut olla sitä huomaamatta. Sen vuoksi Monte-Cristo olikin hänelle ystävällisempi kuin koskaan ennen, niin ystävällinen, että Morrel oli jo kertomaisillaan hänelle kaikki. Mutta hän muisti Valentinelle antamansa lupauksen ja säilytti salaisuuden.
Nuori mies luki pariinkymmeneen kertaan päivän kuluessa Valentinen kirjeen ja vannoi yhä uudelleen, että hän tekisi Valentinen onnelliseksi. Tyttö, joka tekee noin rohkean päätöksen, saa vaatia mieheltä paljon! Totisesti, hän ansaitsee suurta rakkautta mieheltä, jonka tähden hän kaiken uhraa! Hän on samalla kuningatar ja vaimo, ja miehen tulee kiittää ja rakastaa häntä koko sielullaan.
Maximilien oli järjestänyt kaikki pakoa varten. Aitauksen ruohikkoon oli kätketty kahdet tikapuut; keveät vaunut, joita hän itse aikoi ohjata, odottivat. Ei palvelijoita, ei lyhtyjä. Vasta ensimmäisessä kadunkäänteessä hän aikoi sytyttää lyhdyt, sillä hänen täytyi varoa joutumasta poliisin käsiin.
Aika ajoin Morrelin koko ruumis värisi. Hän ajatteli hetkeä, jolloin hän muurin harjalla auttaa Valentinea laskeutumaan tikapuita alas ja saa pitää sylissään vapisevaa olentoa, jonka kättä hän vain oli tähän asti pusertanut ja sormia suudellut.
Mutta kun iltapäivä tuli ja aika läheni, tunsi Morrel tarvetta saada olla yksin. Hänen verensä sykki levottomasti, vähäpätöisimmätkin kysymykset, ystävän äänikin olisi voinut häntä ärsyttää. Hän sulkeutui huoneeseensa ja koetti lukea, mutta ei ymmärtänyt lukemastaan mitään ja heitti lopulta kirjan pois miettiäkseen yhä uudelleen pakotuumansa kaikkia yksityiskohtia.
Lopulta määräaika koitti.
Ei koskaan ole rakastunut mies antanut kellojen käydä rauhassa. Morrel hypisteli niin paljon omiaan, että ne kello kuudelta jo näyttivät puoli yhdeksää. Hän arveli, että oli aika lähteä, sillä vaikka avioliittosopimus oli määrä allekirjoittaa vasta yhdeksältä, ei Valentine kenties odottaisikaan siihen asti. Kun siis Morrel oman pöytäkellonsa mukaan puoli yhdeksän läksi asunnostaan Meslay-kadun varrelta, saapui hän aitauksen luo silloin, kun Saint-Philippe-du-Roulen kello löi kahdeksan.
Hän kätki hevosen ja vaunut erääseen rappeutuneeseen vajaan, jossa hän usein itsekin oli piileksinyt.
Aurinko laski, ja puutarhan puut näyttivät enää vain isoilta mustilta läiskiltä.
Silloin Morrel hiipi sykkivin sydämin katsomaan ristikon aukosta.Ketään ei näkynyt.
Kello löi puoli yhdeksän.
Puoli tuntia kului odotukseen. Morrel käveli edestakaisin ja kävi vähän väliä kurkistamassa portin raosta. Puutarha tuli yhä tummemmaksi ja hiljaisemmaksi, mutta hän tähyili turhaan valkoista pukua, kuulosti turhaan askelten ääntä.
Puiden välitse häämöttävä talo pysyi pimeänä, eikä mikään osoittanut, että talossa toimitettaisiin niin tärkeää tehtävää kuin on avioliittosopimuksen allekirjoittaminen.
Morrel katsoi kelloaan, se oli neljännestä vailla kymmenen. Mutta pian kirkonkello, jonka hän oli jo kuullut lyövän jonkin kerran, oikaisi taas hänen erehdyksensä ja löi puoli kymmenen.
Hän oli jo odottanut puoli tuntia kauemmin kuin Valentine oli määrännyt.
Nuoren miehen sydän kärsi kauheita tuskia, ja jokainen sekunti osui hänen sydämeensä kuin lyijyvasaran isku.
Pieninkin lehtien kahina, heikoinkin tuulen leyhäys tarttui hänen korvaansa ja sai hien virtaamaan hänen otsaltaan. Vihdoin hän aivan vapisten nosti tikapuut muurin nojaan ja astui ensimmäiselle tikkaalle, ettei hetkeäkään menisi hukkaan.
Kello löi kymmenen.
— Avioliittosopimuksen allekirjoittaminen ei mitenkään voi kestää näin kauan, ellei jotakin aivan odottamatonta ole tapahtunut, ajatteli hän. — Olen tuuminut, kuinka kauan toimitus kestää, olen laskenut jokaisen pienimmänkin yksityiskohdan. Jotakin on tapahtunut.
Vuoroin hän käveli edestakaisin portin edessä, vuoroin painoi polttavan otsansa kylmää ristikkoa vastaan. Oliko Valentine pyörtynyt sopimuksen allekirjoituksen jälkeen, oliko häntä estetty pakenemasta? Sitä ajatellessaan Morrel tuli epätoivoiseksi. Lopulta hän oli varma, että Valentinen voimat olivat pakomatkalla pettäneet ja että hän oli kaatunut pyörtyneenä keskelle puutarhan käytävää.
— Jos niin on käynyt, huudahti nuori mies kavuten kiireesti tikapuita ylös, — menetän hänet ja olen itse siihen syypää.
Kuvitelma vahvistui vahvistumistaan. Hänen silmänsä, jotka koettivat nähdä pimeässä, olivat huomaavinaan valkoisen olennon viruvan käytävällä. Morrel uskalsi viimein huutaakin ja oli kuulevinaan heikkoa valitusta.
Kello löi puoli yksitoista. Hän ei voinut enää odottaa. Mitä tahansa oli saattanut tapahtua. Hänen ohimosuonensa sykkivät kiivaasti, maailma pimeni hänen silmissään. Hän kiipesi muurin yli ja hyppäsi toiselle puolelle.
Hän oli Villefort'in alueella ja oli tunkeutunut sinne luvattomasti. Hän tiesi kyllä, mitä seurauksia siitä voisi koitua, mutta kun hän kerran oli mennyt näin pitkälle, ei hän enää voinut peräytyä.
Vähän ajan kuluttua hän oli puiston toisessa laidassa ja saattoi nähdä koko talon.
Sen sijaan että valo olisi välkkynyt jokaisesta ikkunasta, niin kuin olisi ollut luonnollista juhlahetkenä, oli talo melkein pimeä. Vain rouva Saint-Méranin ikkunoiden takaa häilyi valo kuin virvatuli. Toinen valo pysyi liikkumattomana punaisten verhojen takana. Nämä verhot olivat rouva Villefort'in makuuhuoneessa.
Morrel arvasi tämän kaiken. Hän oli niin monta kertaa yksinäisyydessään ajatellut, missä Valentine liikkui, ja mielessään sommitellut talon pohjapiirustuksen, että hän tunsi talon tarkoin, vaikka ei koskaan ollut siellä käynytkään.
Nuori mies kauhistui vielä enemmän tätä pimeyttä ja hiljaisuutta kuinValentinen poissaoloa.
Mielettömänä, tuskasta hulluna, päättäen voittaa kaikki esteet saadakseen nähdä Valentinen ja päästäkseen selvyyteen onnettomuudesta, jonka hän aavisti tapahtuneen, Morrel aikoi juuri lähteä menemään nurmikon poikki, kun tuuli etäältä toi hänen korvaansa puhetta.
Tämän kuullessaan hän astui askelen taaksepäin. Hän oli jo puoliksi tullut puiden suojasta esiin; nyt hän vetäytyi takaisin pimentoon ja pysytteli liikkumattomana ja vaiti.
Hän oli tehnyt päätöksensä. Jos Valentine tulisi yksinään, ilmaisisi hän läsnäolonsa parilla sanalla; jos Valentine oli jonkun seurassa, näkisi hän ainakin, ettei tytölle ollut mitään pahaa tapahtunut; jos tulijat olivat outoja, kuulisi hän muutaman sanan heidän keskustelustaan ja pääsisi selvyyteen siitä, mitä oli tapahtunut.
Pilvi siirtyi kuun päältä, ja Morrel näki ovella Villefort'in ja hänen seurassaan mustapukuisen miehen. He astuivat portaita alas ja lähenivät puistoa. Tuskin he olivat astuneet muutaman askelen, kun Morrel tunsi mustapukuisen miehen tohtori Avrignyksi.
Nähdessään heidän tulevan nuori mies aivan vaistomaisesti peräytyi, kunnes törmäsi keskellä puistoa olevan sykomorin runkoon. Siihen hänen täytyi pysähtyä.
Lopulta hiekka lakkasi narskumasta miesten jalkojen alla.
— Hyvä tohtori, sanoi kuninkaallinen prokuraattori, — taivas on todellakin päättänyt tuhota meidät. Mikä kamala kuolema! Mikä salamanisku! Älkää koettakokaan lohduttaa minua. Haava on liian veres ja liian syvä! Kuollut, kuollut!
Kylmä hiki nousi nuoren miehen otsalle, ja hänen hampaansa kalisivat.Kuka oli kuollut tässä talossa, mikä oli taivaan kirous?
— Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri äänellä, joka vain lisäsi nuoren miehen kauhua, — en voi nyt lohduttaa teitä, päinvastoin.
— Mitä tarkoitatte? kysyi kuninkaallinen prokuraattori kauhistuneena.
— Tarkoitan, että teitä kohdanneen onnettomuuden takana on ehkä toinen vielä tätä suurempi.
— Hyvä Jumala, sanoi Villefort pannen kätensä ristiin, — mitä vielä aiotte minulle ilmaista?
— Olemmehan aivan kahden, ystäväni?
— Olemme, aivan kahden. Mutta mitä tämä varovaisuus merkitsee?
— Sitä, että minun täytyy tehdä teille kamala tunnustus, sanoi tohtori. — Istukaamme.
Villefort pikemmin putosi kuin istahti eräälle penkille. Tohtori seisoi hänen edessään ja laski kätensä hänen olalleen. Morrel piteli toisella kädellään jääkylmää otsaansa ja hillitsi toisella sydäntään, ettei sen sykintä kuuluisi.
— Puhukaa, tohtori, minä kuuntelen, sanoi Villefort. — Iskekää, olen kaiken valmistunut.
— Rouva Saint-Méran oli kyllä jo iäkäs, mutta hän oli erinomaisen terve.
Morrel hengähti ensi kerran syvään kymmenen minuutin aikana.
— Suru surmasi hänet, sanoi Villefort. — Niin, suru, tohtori! Hänhän oli neljäkymmentä vuotta tottunut elämään markiisin kanssa…
— Suru ei häntä surmannut, rakas Villefort, sanoi tohtori. — Suru voi surmata, vaikka sellaiset tapaukset ovatkin harvinaisia, mutta se ei tapa yhtenä päivänä, ei yhdessä tunnissa, ei kymmenessä minuutissa.
Villefort ei vastannut, vaan kohotti päänsä, joka tähän asti oli ollut kumarassa, ja katsoi kauhistuneena tohtoriin.
— Olittehan saapuvilla hänen kuollessaan? kysyi Avrigny.
— Olin kyllä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori. — Kielsittehän hiljaa minua poistumasta.
— Huomasitteko sen taudin merkit, johon rouva Saint-Méran kuoli?
— Huomasin kyllä. Rouva Saint-Méran sai kolme eri kouristusta muutaman minuutin kuluessa, ja joka kerta ne tulivat edellistä pikemmin ja olivat yhä kovemmat. Kun te tulitte, oli rouva Saint-Méran jo jonkin aikaa läähättänyt. Hänellä oli silloin kouristus, jota pidin vain hermokohtauksena. Mutta vasta silloin aloin kauhistua, kun näin hänen kohottautuvan vuoteestaan jäsenet ja kaula jännitettyinä. Näin ilmeestänne, että puuska oli vaarallisempi kuin aavistinkaan. Kohtauksen mentyä ohitse etsin katsettanne, mutta en sitä kohdannut. Tunnustelitte hänen valtimoaan ja laskitte sen sykintää, ja toinen kouristus tuli, ennen kuin olitte kääntynytkään minuun päin. Tämä toinen kouristus oli ensimmäistä kamalampi. Samat liikkeet uusiintuivat, suu vääntyi väärään ja tuli siniseksi. Kolmannella hän kuoli. Jo ensimmäisen kohtauksen nähdessäni tunsin sen jäykkäkouristukseksi. Te vakuutitte, että olin oikeassa.
— Sen sanoin kaikkien muiden kuullen, lausui lääkäri, — mutta nyt olemme kahden.
— Hyvä Jumala, mitä aiotte nyt minulle sanoa?
— Että jäykkäkouristuksen ja eräiden kasviaineiden aiheuttaman myrkytyksen tuntomerkit ovat aivan samanlaiset.
Villefort ponnahti seisoalleen. Seisottuaan hetkisen liikkumattomana paikallaan hän jälleen lysähti istumaan.
— Hyvä Jumala, herra tohtori, oletteko punninnut sanojanne?
Morrel ei tietänyt, oliko hän valveilla vai näkikö unta.
— Kuulkaahan, sanoi tohtori, — tiedän varsin hyvin, kuinka painava tämä syytökseni on, ja tiedän myös, kenelle puhun.
— Puhutteko virkamiehelle vai ystävälle? kysyi Villefort.
— Ystävälle, ainoastaan ystävälle tänä hetkenä. Jäykkäkouristuksen ja tietyn kasvimyrkytyksen merkit ovat niin samanlaiset, että jos minun tänä hetkenä tulisi antaa todistus, niin arkailisin. Sanon kerta vielä, etten puhu virkamiehelle vaan ystävälle! No niin: kolmen neljännestunnin ajan tarkastin rouva Saint-Méranin kouristuksia, kuolinkamppailua ja kuolemaa. No niin, varma vakaumukseni on, että rouva Saint-Méran ei ole ainoastaan kuollut myrkkyyn, vaan voinpa vielä sanoa, mitä myrkkyäkin on käytetty.
— Tohtori, tohtori!
— Merkit ovat selvät. Uneliaisuus, jonka keskeyttävät hermokohtaukset, aivojen ärtyminen, toiminnan taukoaminen ruumiin keskusosissa. Rouva Saint-Méran on kuollut brusiiniin tai strykniiniin, jota hän on saanut sattumalta tai erehdyksestä.
Villefort tarttui tohtorin käteen.
— Sehän on mahdotonta, sanoi hän. — Sanokaa, että näen unta, hyvä Jumala, näen unta! On kamalaa kuulla sellaisia sanoja teidänlaisenne miehen suusta! Taivaan nimessä rukoilen teitä, rakas tohtori, sanokaa, että olette voinut erehtyä!
— Olen kyllä voinut, mutta…
— Mutta…?
— Mutta sitä en usko.
— Tohtori, armahtakaa minua. Näinä viimeisinä päivinä on tapahtunut niin paljon kamalia asioita, että luulen tulevani hulluksi.
— Onko joku muu kuin minä ollut markiisittaren luona?
— Ei ole.
— Onko lähetetty apteekista noutamaan lääkettä, jota minä en ole määrännyt?
— Ei ole.
— Onko rouva Saint-Méranilla ollut vihamiehiä?
— En tiedä ainoatakaan.
— Oliko kellään hyötyä hänen kuolemastaan?
— Ei ollut, ei ollut. Tyttäreni on hänen ainoa perillisensä, Valentine yksinään… Jos sellainen ajatus heräisi mielessäni, niin työntäisin tikarin rintaani rangaistakseni itseäni pelkästä ajatuksestakin.
— Rakas ystävä, huudahti Avrigny vuorostaan, — Jumala varjelkoon minua ketään syyttämästä, enhän puhu muusta kuin tapaturmasta, ymmärrättekö, erehdyksestä. Mutta olkoon tässä tapahtunut erehdys tai tapaturma, niin teko sellaisenaan on olemassa ja puhuu omalletunnolleni, ja omatuntoni puhuu teille ääneen. Tutkikaa.
— Ketä? Miten? Millä tavoin?
— Olisikohan Barrois, tuo vanha palvelija, erehtynyt ja antanut rouvaSaint-Méranille lääkettä, joka on valmistettu hänen herraansa varten.
— Isäänikö varten?
— Niin.
— Mutta mitenkä herra Noirtier'lle valmistettu lääke olisi voinut surmata rouva Saint-Méranin?
— Sen voi helposti selittää. Tiedättehän, että muutamissa taudeissa myrkky on lääkettä. Halvaus on tällainen sairaus. Noin kolme kuukautta sitten, koettaessani kaikkia parannusmenetelmiä saadakseni herra Noirtier'n puhumaan, päätin ryhtyä viimeiseen keinoon. Kolmen kuukauden aikana olen antanut hänelle brusiinia. Viimeksi määräämässäni annoksessa oli kuusi senttigrammaa. Kuusi senttigrammaa ei voi vaikuttaa herra Noirtier'n halvautuneeseen ruumiiseen vahingollisesti, sillä hän on vähitellen kasvaneiden annosten vaikutuksesta siihen tottunut, mutta kuusi senttigrammaa voi surmata kenen muun tahansa.
— Rakas tohtori, herra Noirtier'n ja rouva Saint-Méranin huoneistot eivät ole mitenkään toistensa yhteydessä, eikä Barrois koskaan ole käynyt anoppini luona. Minun täytyy sanoa teille, herra tohtori, että vaikka tiedänkin teidät maailman tunnollisimmaksi ja taitavimmaksi mieheksi ja uskoisin teihin ehdottomasti, niin tässä tapauksessa minun täytyy vedota vanhaan lauseeseen: Ihminen on erehtyväinen.
— Luotatteko johonkuhun muuhun virkaveljeeni yhtä paljon kuin minuun?
— Kuinka niin? Mitä sillä tarkoitatte?
— Kutsukaa hänet, minä kerron hänelle mitä olen nähnyt, mitä olen huomannut, ja me teemme ruumiinavauksen.
— Ja uskotteko löytävänne myrkyn jätteitä?
— En myrkkyä, sitä en ole sanonut, mutta tulemme huomaamaan, että hermosto on ollut ärtynyt, että näennäinen, eittämätön tukehtuminen on tapahtunut, ja me sanomme teille: Rakas Villefort, jos huolimattomuus on tämän aiheuttanut, niin pitäkää silmällä palvelijoitanne. Jos viha sen on saanut aikaan, niin vartioikaa vihamiehiänne.
— Hyvä Jumala, mitä ehdotattekaan? huokasi Villefort aivan masentuneena. — Jos joku toinen kuin te saisi tämän asian tietää, olisi välttämätöntä panna toimeen tutkimus. Ja tutkimus minun luonani, sehän on mahdotonta! Mutta, jatkoi kuninkaallinen prokuraattori koettaen rauhoittaa mieltään ja luoden levottoman katseen lääkäriin, — jos sitä tahdotte, jos sitä ehdottomasti vaaditte, niin tottelen. Ehkä minun tulisi ryhtyä tutkimaan tätä asiaa, luonteenikin sitä vaatii. Mutta näettehän, tohtori, kuinka suuren surun vallassa olen jo ennestäänkin. Pitäisikö minun tällaisen surun jälkeen vielä tuottaa kotiini häväistyskin! Vaimoni ja tyttäreni kuolisivat siitä. Ja mitä minuun tulee, niin tiedättehän, tohtori, että minunlaiseni mies ei nouse tällaiseen asemaan, ei ole kahtakymmentäviittä vuotta kuninkaallisena prokuraattorina saamatta vihamiehiä ja minulla on niitä paljon. Jos tämä asia tulisi ilmi, niin he aivan vapisisivat ilosta, ja häpeä kohdistuisi minuun. Antakaa minulle anteeksi tällaiset sovinnaiset mielipiteet. Jos olisitte pappi, en uskaltaisi teille tätä sanoa. Mutta tehän olette maailmanmies, tunnette ihmiset. Tohtori, tohtori, olkaamme aivan kuin ette olisi minulle mitään sanonut, eikö niin?
— Rakas herra Villefort, vastasi lääkäri liikutettuna, — velvollisuuteni on auttaa ihmiskuntaa. Olisin pelastanut rouva Saint-Méranin, jos tiede olisi siinä voinut auttaa, mutta hän on kuollut, ja minä kuulun elossaoleville. Haudatkaamme sielumme syvyyteen tämä salaisuus. Jos joku saa tästä asiasta vihiä, syytän tietämättömyyttäni puolustaakseni vaitioloani. Mutta tutkikaa, tutkikaa tarkoin, ehkä juttu ei pysähdykään tähän. Ja kun olette löytänyt syyllisen, jos hänet löydätte, niin sanon teille: Olette tuomari, tehkää mitä tahdotte!
— Kiitos, kiitos, tohtori, huokasi Villefort sanomattoman helpottuneena. — Minulla ei ole ollut parempaa ystävää kuin te!
Ja aivan kuin peläten, että tohtori muuttaisi mieltään, hän lähti nopeasti hänen kanssaan taloa kohden.
Morrel, joka tunsi tarvitsevansa saada hengittää syvään, pisti päänsä pensaikosta esiin, ja kuu valaisi hänen kasvojaan. Hän oli niin kalpea, että olisi voinut luulla häntä kummitukseksi.
— Jumala suojaa minua, sen huomaan, vaikkakin kamalalla tavalla, sanoi hän. — Mutta Valentine, Valentine, ystävä-parka, jaksaako hän kestää tämän surun taakan?
Näin sanoessaan hän katseli vuoroin kolmea valkoverhoista ja yhtä punaverhoista ikkunaa. Rouva Villefort oli ilmeisesti sammuttanut lamppunsa ja ainoastaan yölamppu loi valonsa verhoihin.
Mutta kolmesta valkoverhoisesta ikkunasta aukeni yksi. Uunin liedelle asetettu kynttilä loi valoaan ulos, ja hän näki varjon nojautuvan parvekkeen reunaa vastaan.
Morrel vavahti. Hän oli kuulevinaan nyyhkytystä.
Eihän ollut laisinkaan ihmeellistä, että tämä tavallisesti niin urhoollinen ja voimakas mies, jota nyt hämmensi kaksi ihmiskunnan voimakkainta intohimoa, rakkaus ja pelko, heikontui siinä määrin, että joutui taikauskoisten kuulohäiriöitten valtaan. Valentine ei voinut nähdä häntä, mutta hän oli kuitenkin varma, että tuo ikkunassa häivähtänyt varjo häntä kutsui. Hän riensi piilostaan, ja ajattelematta, että joku voisi hänet nähdä, Valentine säikähtyä ja kirkaista vasten tahtoaan, hän harppasi nurmikon poikki, joka päilyi kuutamossa kuin valkoinen järvi, saapui talon edessä olevien ruukkumyrttien luo, tuli porille, juoksi niitä ylös, tarttui oveen, joka heti aukeni.
Valentine ei ollut häntä nähnyt. Hänen silmänsä seurasivat taivaalla kiitävää valkoista pilveä, joka näytti korkeuteen kohoavalta sielulta. Hänen runollinen ja kiihtynyt mielensä sanoi, että se oli hänen äidinäitinsä sielu.
Morrel oli kulkenut eteisen poikki ja löytänyt portaitten käsipuun, pehmeät matot estivät hänen askeltensa ääntä kuulumasta. Sitä paitsi hän oli joutunut sellaiseen mielentilaan, että herra Villefort'inkaan läsnäolo ei olisi häntä kauhistuttanut. Jos Villefort olisi astunut hänen tielleen, hän olisi mennyt hänen luokseen, tunnustanut kaikki ja rukoillut tätä hyväksymään heidän rakkautensa. Morrel oli hullu.
Kaikeksi onneksi hän ei nähnyt ketään.
Tänä hetkenä hänellä oli hyötyä siitä, että Valentinen kuvauksen nojalla hän tunsi tarkoin talon huonejärjestyksen. Kun hän oli päässyt portaiden yläpäähän, neuvoi nyyhkytys, jonka soinnun hän tunsi, hänelle tien. Hän kääntyi. Raollaan olevasta ovesta näkyi valoa ja kuului huokauksia. Hän avasi oven ja astui sisään.
Vuodekomerossa, valkoisen vaatteen alla, jonka läpi erottautui pään ja vartalon muoto, lepäsi vainaja. Kuolemaan liittyvä salaisuus teki hänet Morrelin mielestä kammottavaksi.
Vuoteen vieressä, pää painuneena syvälle leveän nojatuolin tyynyihin, oli Valentine polvillaan kädet ristissä.
Hän oli lähtenyt avoimen ikkunan luota ja rukoili niin hartaasti, että kovakin sydän siitä olisi heltynyt. Sanat tulivat hänen suustaan nopeasti, sekavina, sillä tuska kuristi polttavilla kourillaan hänen kurkkuaan.
Ikkunasta tulviva kuutamo himmensi kynttilän loiston ja väritti kaamealla valollaan tämän synkeän näyn.
Vaikka Morrel ei ollutkaan erikoisen uskonnollinen, vaikka häneen ei ollut helppo vaikuttaa, niin Valentinen suru järkytti häntä syvästi. Hän huokasi, sopersi nimen, ja silloin nosti tyttö tyynystä marmorinkalpeat, kyyneleiset kasvonsa ja kääntyi häneen. Hän näki Morrelin, mutta ei osoittanut mitään hämmästystä. Surun täyttämässä sydämessä ei ole välitunteita.
Morrel ojensi kätensä tytölle. Valentine pyysi anteeksi, ettei ollut tullut häntä tapaamaan, osoittamalla vain vaatteen alla lepäävää ruumista, ja alkoi uudelleen nyyhkyttää.
Ei kumpikaan tohtinut puhua tässä huoneessa. Itse kuolema tuntui vielä seisovan siellä vaatien hiljaisuutta.
Viimein Valentine uskalsi puhua.
— Ystävä, sanoi hän, — kuinka olette täällä? Sanoisin teille tervetuloa, ellei kuolema olisi avannut teille tämän talon ovea.
— Valentine, vastasi Morrel väräjävällä äänellä ja kädet ristissä, — odotin puoli yhteentoista asti. Kun teitä ei kuulunut, tulin levottomaksi, hyppäsin muurin yli, jouduin puutarhaan. Silloin kuulin puhuttavan tästä kamalasta onnettomuudesta.
— Ketkä puhuivat? kysyi Valentine.
Morrel vavahti, sillä tohtorin ja Villefort'in keskustelu johtui hänen mieleensä, ja hän oli näkevinään vaatteen läpi vainajan kouristuneet jäsenet, jäykistyneen kurkun ja siniset huulet.
— Palvelijat, vastasi hän.
— Mutta tulemalla tänne syöksette meidät perikatoon, sanoi Valentine kauhistumatta ja suuttumatta.
— Antakaa minulle anteeksi, sanoi Morrel yhtä tyynesti, — minä lähden.
— Ei, sanoi Valentine, — joku voisi teidät nähdä, jääkää.
— Mutta jos joku tulee?
Nuori tyttö pudisti päätään.
— Ei kukaan tule, sanoi hän, — olkaa rauhassa, tuossa on suojelijamme.
Ja hän osoitti vaatteen läpi häämöttävää ruumista.
— Mutta miten on käynyt Franz d'Epinayn? Kertokaa minulle, sanoiMorrel.
— Herra Franz saapui allekirjoittamaan avioliittosopimusta juuri silloin, kun äidinäitini kuoli.
— Ah! huudahti Morrel iloissaan, sillä hän ajatteli itsekseen, että tämä kuolemantapaus viivyttäisi paljon Valentinen häitä.
— Mutta tuskaani lisää se, sanoi nuori tyttö, aivan kuin tämä tunne heti olisi saanut rangaistuksensa, — että äidinäitini kuollessaan määräsi, että avioliitto on solmittava mahdollisimman pian. Hänkin toimi minua vastaan, vaikka luuli minua suojaavansa.
— Kuulkaa! sanoi Morrel.
He vaikenivat.
Kuului, miten ovi aukeni ja joku käveli käytävässä ja portailla.
— Isäni lähtee työhuoneestaan, sanoi Valentine.
— Ja saattaa tohtoria pois, lisäsi Morrel.
— Mistä tiedätte, että tohtori on täällä? kysyi Valentine kummastuneena.
— Otaksun vain, sanoi Morrel.
Valentine katsoi nuoreen mieheen.
Kadulle vievä ovi kuului sulkeutuvan. Herra Villefort sulki sen lisäksi puutarhaan vievän oven ja nousi portaita ylös.
Saavuttuaan eteiseen hän mietti, menisikö omaan huoneeseensa vai poikkeaisiko rouva Saint-Méranin huoneeseen. Morrel kätkeytyi erään verhon taakse. Valentine ei liikahtanutkaan. Syvä suru aivan kuin nosti hänet kaiken pelon yläpuolelle.
Herra Villefort meni omaan huoneeseensa.
— Nyt, sanoi Valentine, — ette enää voi poistua puutarhan- ettekä kadunpuoleisesta ovesta.
Morrel katsoi kummastuneena nuoreen tyttöön.
— Nyt ei ole muuta varmaa tietä, sanoi Valentine, — kuin kulkea isoisäni huoneiston kautta.
Hän nousi.
— Tulkaa, sanoi hän.
— Minne? kysyi Maximilien.
— Isoisäni luo.
— Minä, herra Noirtier'n luo?
— Niin.
— Tarkoitatteko todellakin sitä?
— Olen jo kauan aikonut sitä. Minulla ei ole enää muuta ystävää maailmassa, ja me molemmat tarvitsemme häntä ehdottomasti… Tulkaa!
— Olkaa varovainen, Valentine, sanoi Morrel epäröiden, suostuisiko tytön tahtoon. — Olkaa varovainen, side on pudonnut silmiltäni. Tulin tänne luvattomasti. Ajatteletteko itse järkevästi, ystäväni?
— Ajattelen, sanoi Valentine, — enkä arkaile tänä hetkenä muuta kuin sitä, että jätän yksin äidinäitini ruumiin, jonka ääreen lupasin jäädä.
— Valentine, sanoi Morrel. — Kuolema on itsestään pyhä.
— Niin on, sanoi nuori tyttö. — Sitä paitsi ei käyntimme kestä kauaakaan, tulkaa.
Valentine meni käytävän poikki ja laskeutui pieniä portaita, joita myöten päästiin Noirtier'n luo. Morrel seurasi häntä varpaillaan. Heidän saavuttuaan huoneiston eteen oli vanha palvelija portailla.
— Barrois, sanoi Valentine, — sulkekaa ovi älkääkä päästäkö ketään tänne.
Valentine astui edellä sisään.
Noirtier istui vielä nojatuolissaan, kuulostellen tarkkaan jokaista ääntä. Vanha palvelija oli tuonut hänelle tietoja kaikesta, mitä talossa tapahtui, ja hän katseli ahnain silmin ovea kohden. Kun hän näki Valentinen, kirkastuivat hänen silmänsä.
Nuoren tytön käytöksessä ja ryhdissä oli niin juhlallinen ja vakava leima, että vanhus hämmästyi. Vaikka hänen katseensa olikin loistava, oli se samalla kiihkeän kysyvä.
— Rakas isä, sanoi Valentine kiihkeästi, — kuule minua tarkkaan. Tiedäthän, että äidinäitini kuoli tunti sitten ja että paitsi sinua ei tällä hetkellä ole ketään ihmistä maailmassa, joka minua rakastaisi.
Suuri hellyyden ilme tuli vanhuksen silmiin.
— Voin siis uskoa sinulle suruni ja huoleni?
Halvaantunut vastasi myöntävästi. Valentine tarttui Maximilienin käteen.
— Katso siis tarkkaan tätä miestä, sanoi hän.
Vanhus loi tutkivan ja hiukan kummastuneen katseensa Morreliin.
— Hän on Maximilien Morrel, tuon kunnon marseillelaisen laivanvarustajan poika, josta varmaankin olet kuullut puhuttavan?
Olen, ilmaisi vanhus.
— Tuo nimi on moitteeton, ja Maximilien tekee sen kohta kunniakkaaksi, sillä kolmikymmenvuotiaana hän on jo spahiväen kapteeni ja kunnialegioonan jäsen.
Vanhus ilmaisi muistavansa sen.
— No niin, isä, sanoi Valentine laskeutuen polvilleen vanhuksen eteen ja viitaten kädellään Maximilieniin, — minä rakastan häntä enkä tahdo tulla kenenkään muun omaksi! Jos minut pakotetaan toisen kanssa naimisiin, kuolen tai surmaan itseni.
Halvatun silmät ilmaisivat kokonaista ajatusten myrskyä.
— Pidäthän Maximilien Morrelista, isä? kysyi nuori tyttö.
— Pidän, ilmaisi liikkumaton vanhus.
— Ja voithan suojella meitä, jotka olemme lapsiasi, isäni vihaa vastaan?
Noirtier loi älykkään katseensa Morreliin aivan kuin sanoen:
— Sen saamme nähdä.
Maximilien ymmärsi.
— Neiti, teillä on pyhä tehtävä täytettävänä äidinäitinne huoneessa.Sallitteko minulle kunnian puhua vähän aikaa herra Noirtier'n kanssa?
— Niin, niin, sitä minä tahdon, ilmaisi vanhuksen katse.
Sitten hän katsoi levottomasti Valentineen.
— Miten hän sinua ymmärtää, sitä kai tarkoitat, isä?
— Niin.
— Ole rauhassa! Olemme niin usein keskustelleet sinusta, että hän varsin hyvin tietää, miten sinun kanssasi voi puhua.