— Niin saankin, sanoi Andrea.
— Toivottavasti annat minulle jotain kaunista häälahjaksi sinä päivänä, jona menet naimisiin neiti Danglars'in kanssa.
— Johan sanoin, että kuvittelet aivan joutavia.
— Paljonko saat myötäjäisiä?
— Johan minä sanoin…
— Miljoonanko?
Andrea kohautti olkapäitään.
— Vaikkapa miljoonan, sanoi Caderousse. — Et koskaan voi saada niin paljon kuin minä sinulle toivoisin.
— Kiitos, sanoi nuori mies.
— Minullahan on niin hyvä sydän, lisäsi Caderousse remahtaen nauruun.— Odotahan, saatan sinua.
— Ei tarvitse.
— Kyllä vain.
— Miksikä?
— Siksi, että ovessa on pieni erikoinen lukkolaitos, jonka katsoin viisaimmaksi hankkia. Huret & Fichet'n lukko, Gaspard Caderoussen parantama laitos. Valmistan sinulle samanlaisen, kun ensin tulet kapitalistiksi.
— Kiitos, sanoi Andrea. — Ilmoitan sinulle siitä viikkoa aikaisemmin.
He erosivat. Caderousse seisoi portailla kunnes oli nähnyt Andrean laskeutuneen portaat ja menneen pihan poikki. Sitten hän palasi kiireesti huoneeseensa, sulki oven huolellisesti ja alkoi tarkkaan tutkia Andrean laatimaa pohjapiirustusta.
— Enpä luule Benedetton pahastuvan, jos hän saa piakkoin periä, tuumi hän, — ja se mies, joka jouduttaa nuo viisisataatuhatta frangia hänen taskuunsa, ei suinkaan ole hänen huonoin ystävänsä.
82. Murtovarkaus
Seuraavana päivänä kreivi todellakin läksi Auteuiliin, mukanaan Ali, monta palvelijaa ja hevoset, joita hän tahtoi koetella. Hän ei tosin vielä edellisenä päivänä ollut ajatellutkaan matkaansa ja Andrea tiesi siitä yhtä vähän. Mutta sitten palasi Bertuccio Normandiasta tuoden tietoja maatilasta ja korvetista, ja näiden tietojen johdosta kreivi läksi koettelemaan hevosiaan Auteuiliin. Talo Normandiassa oli ostettu, ja alus oli viikko sitten ankkuroitunut erääseen pieneen lahteen. Täytettyään kaikki lain vaatimat ehdot se oli kuuden laivamiehensä kanssa valmiina milloin tahansa lähtemään jälleen matkalle.
Kreivi kiitti Bertuccion tarmokasta toimintaa ja käski häntä valmistamaan kaikki pikaista lähtöä varten, sillä hän ei aikonut enää viipyä Ranskassa kuukautta enempää.
— Minun täytyy ehkä päästä yhdessä yössä Pariisista Tréport'iin, sanoi hän. — Matkan varrella tulee kahdeksassa paikassa olla vaihtohevoset valmiina, niin että voin ajaa kymmenessä tunnissa kaksikymmentä peninkulmaa.
— Teidän ylhäisyytenne on jo aikaisemmin ilmaissut tämän toivomuksen, vastasi Bertuccio, — ja hevoset ovat valmiina. Olen itse sijoittanut ne parhaisiin paikkoihin, nimittäin sellaisiin kyliin, joihin ei kukaan muu pysähdy.
— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, — jään tänne päiväksi tai pariksi, järjestäkää siis kaikki sen mukaan.
Juuri kun Bertuccio aikoi poistua, avasi Baptistin oven. Hän kantoi kirjettä hopeatarjottimella.
— Mitä te täällä teette? kysyi kreivi nähdessään hänet aivan tomuisena. — Muistaakseni en ole käskenyt teitä tänne?
Vastaamatta Baptistin lähestyi kreiviä ja ojensi hänelle kirjeen.
— Tärkeä ja kiireellinen, hän sanoi.
Kreivi avasi kirjeen ja luki sen.
Kreivi Monte-Cristolle ilmoitetaan, että ensi yönä eräs mies murtautuu hänen asuntoonsa Champs-Elysées'n varrella anastaakseen papereita, joiden hän luulee olevan pukeutumishuoneen kirjoituspöydän laatikossa.
Koska kreivi Monte-Cristo on tunnetusti urhoollinen mies, ei hän varmaankaan turvaudu poliisin apuun, koska se saattaisi tämän ilmoittajan tukalaan asemaan. Jos herra kreivi piiloutuu makuuhuoneeseen, josta vie ovi pukeutumishuoneeseen, tai kätkeytyy pukeutumishuoneeseen, voi hän itse rangaista rikollisen. Jos ihmisiä on paljon liikkeellä ja on ryhdytty suuriin varokeinoihin, ei murtovaras saavukaan, eikä kreivi Monte-Cristo saa tutustua vihamieheen, jonka tämän kirjoittaja sattumalta on saanut selville. Jos tämä ensimmäinen yritys ei onnistu, ei tämän kirjoittajalla ehkä enää olekaan tilaisuutta antaa tietoja seuraavasta.
Ensi hetkessä kreivi luuli tätä juoneksi: ilmaisemalla hänelle vaarattomampi ansa voitiin hänet houkutella paljon pahempaan. Hän aikoi varoituksesta huolimatta lähettää kirjeen poliisilaitokselle, kun hänessä äkkiä heräsikin ajatus, että murtovaras todellakin saattoi olla hänen mieskohtainen vihollisensa, jonka vain hän voi tuntea ja jonka kohtaamisesta vain hänelle olisi hyötyä — niin kuin Fiescolle maurista, joka aikoi surmata hänet. Tunnemmehan kreivin, meidän ei tarvitse sanoa, että hän oli rohkea ja tarmokas mies, valmis taistelemaan mahdotontakin vastaan koko sillä tarmolla, mistä etevät miehet aina tunnetaan. Elettyään niin kuin oli elänyt, totuttuaan panemaan päätöksensä toimeen väistämättä mitään kreivi oli oppinut nauttimaan taistelusta luontoa vastaan, joka on jumala, tai ihmistä vastaan, joka monesti on paholainen.
— Eivät he tahdo varastaa papereitani, ajatteli Monte-Cristo, — he tahtovat surmata minut. Eivät he ole varkaita vaan murhamiehiä. En tahdo, että poliisiprefekti sekaantuu yksityisasioihini. Olenhan siksi rikas, että voin säästää häneltä moiset menot.
Kreivi kutsui luokseen Baptistinin, joka oli poistunut huoneesta annettuaan kirjeen.
— Saatte palata Pariisiin, sanoi hän, — ja lähettäkää kaikki siellä olevat palvelijat tänne. Tarvitsen kaikki palvelijani Auteuilissa.
— Mutta eikö taloon jää ketään? kysyi Baptistin.
— Jää kyllä, portinvartija.
— Herra kreivi suvaitsee ajatella, että portinvartija on kaukana rakennuksesta.
— Entä sitten?
— Talon voisi ryöstää aivan puhtaaksi hänen huomaamattaan.
— Kuka sen ryöstäisi?
— Varkaat tietysti.
— Olette typerä, herra Baptistin. Jos varkaat ryöstäisivätkin puhtaaksi taloni, ei se tuottaisi minulle läheskään niin suurta mielipahaa kuin se on, että palvelijani eivät tee mitä käsken.
Baptistin kumarsi.
— Ymmärrättehän, sanoi kreivi, — tuokaa tänne kaikki toverinne, viimeiseen mieheen asti. Talo saa jäädä tavalliseen kuntoonsa. Suljette vain alakerran ikkunaluukut.
— Entä toisen kerroksen?
— Tiedättehän, ettei niitä koskaan suljeta. Menkää.
Kreivi ilmoitti syövänsä yksinään Alin tarjoillessa.
Hän söi rauhallisesti ja niukasti tapansa mukaan. Päivällisen jälkeen hän viittasi Alia mukaansa, meni pienestä portista aivan kuin kävelemään Boulognen metsään, lähti kulkemaan Pariisiin vievää tietä ja saapui pimeän tullen Champs-Elysées'lle talonsa eteen.
Kaikki oli pimeää; heikko valo vain vilkkui portinvartijan asunnosta, joka oli noin neljänkymmenen jalan päässä talosta.
Monte-Cristo nojautui puuta vastaan ja tarkasti terävällä katseellaan puistokatua, piti silmällä ohikulkijoita ja loi silmäyksen sivukaduille nähdäkseen, piileskelikö joku siellä. Kymmenen minuutin kuluttua hän oli varma siitä, ettei kukaan ollut häntä huomannut. Hän juoksi silloin Alin kanssa nopeasti pienelle portille ja astui sisään. Avattuaan erityisellä avaimella palvelijoiden portaiden oven hän saapui makuuhuoneeseensa avaamatta tai liikuttamatta ainoatakaan verhoa, eikä portinvartijakaan voinut aavistaa, että isäntä oli tullut taloon, vaan luuli, että se oli autio.
Tultuaan makuuhuoneeseen kreivi viittasi Alia pysähtymään, sitten hän meni pukeutumishuoneeseen ja tarkasti sen. Kaikki oli entisellään. Kallisarvoinen kirjoituspöytä oli tavallisella paikallaan ja avain laatikon suulla. Hän sulki laatikon, otti avaimen taskuunsa, palasi makuuhuoneen ovelle, irroitti lukon määrlyt ja astui sisään.
Tällä välin Ali oli laskenut pöydälle kreivin pyytämät aseet, lyhyen karbiinin ja pari kaksipiippuista pistoolia, joiden päällekkäisillä piipuilla saattoi tähdätä yhtä varmasti kuin maaliinammuntapistooleillakin. Näin aseistettuna kreivi tiesi voivansa surmata viisi miestä.
Kello oli noin puoli kymmenen. Kreivi ja Ali söivät kaikessa kiireessä pari leipäpalaa ja joivat espanjalaista viiniä. Sitten Monte-Cristo siirsi syrjään laatan seinästä ja katsoi aukosta toiseen huoneeseen. Ampuma-aseet olivat hänen vieressään. Ali seisoi hänen lähellään kädessään arabialainen kirves, jonka muoto ei ole ristiretkien ajoista asti muuttunut.
Makuuhuoneen ikkuna oli samaan suuntaan kuin pukeutumishuoneen, ja kreivi saattoi nähdä siitä kadulle.
Kului kaksi tuntia. Oli aivan pimeä, mutta sekä Ali että kreivi erottivat pihalla olevien puiden pienimmätkin heilahdukset.
Portinvartijan huoneesta oli tuli aikoja sitten sammunut.
Murtovarkaat olisivat arvatenkin tunkeutuneet sisään pääovesta eivätkä ikkunasta. Mutta Monte-Cristo uskoi, että pahantekijät tahtoivat surmata hänet eivätkä varastaa. He siis pyrkisivät hänen makuuhuoneeseensa, ja sinne he pääsisivät joko takaportaita tai viereisen huoneen ikkunasta.
Hän asetti Alin portaita vartioimaan ja piti itse silmällä pukeutumishuonetta.
Invalidikirkon kello löi neljännestä vaille kaksitoista. Tuuli kantoi kauas nämä kolme kellonlyöntiä.
Viimeisen lyönnin kaiuttua kreivi oli kuulevinaan viereisestä huoneesta heikkoa kolinaa. Tätä ensimmäistä ääntä, joka pikemmin oli ritinää, seurasi toinen ja sitten kolmas; neljännellä kreivi tiesi, mistä oli kysymys. Joku leikkasi taitavasti timantilla ruudun irti.
Kreivi tunsi sydämensä sykkivän kiivaammin. Vaikka ihminen olisi kuinka karaistu vaaroissa ja tietäisi varmasti odottaa vaaraa, huomaa hän sittenkin aina sydämensä sykinnästä ja ruumiinsa värisemisestä, kuinka suunnaton erotus on unelman ja todellisuuden, aikeen ja toteuttamisen välillä.
Monte-Cristo antoi pienen merkin Alille. Tämä ymmärsi, että vaara uhkasi pukeutumishuoneen puolelta, ja astui askelen lähestyäkseen herraansa.
Monte-Cristo tahtoi tietää, kuinka monen vihollisen kanssa hän oli joutunut tekemisiin. Särjetty ikkuna oli vastapäätä sitä aukkoa, josta kreivi saattoi nähdä huoneeseen. Tumma varjo ilmestyi ikkunaan. Sitten eräs ruutu tuli aivan mustaksi, niin kuin siihen olisi ulkopuolelta liimattu paperi, sitten ruutu risahti, mutta ei pudonnut maahan. Aukosta pistäytyi käsi esiin ja etsi hakaa. Vähän ajan päästä ikkuna kääntyi saranoillaan ja mies astui sisään.
Yksin.
— Sepä on uhkarohkea roisto! mutisi kreivi itsekseen.
Samassa hän tunsi Alin hiljaa koskettavan hänen olkapäätään. Hän kääntyi. Ali osoitti makuuhuoneen kadunpuoleista ikkunaa.
Monte-Cristo astui kolme askelta ikkunaa kohden. Hän tiesi, kuinka tarkat aistimet hänen verrattomalla palvelijallaan oli. Hän näki toisen miehen astuvan esiin portin varjosta, nousevan kääntökivelle ja tarkastavan, mitä kreivin asunnossa tapahtui.
— Hyvä on, sanoi kreivi, — heitä onkin kaksi. Toinen toimii ja toinen vartioi.
Hän viittasi Alia pitämään silmällä kadullaolijaa ja kääntyi tarkastamaan ikkunanrikkojaa. Tämä oli astunut sisään ja tunnusteli paikkoja hapuillen käsillään.
Lopulta hän näytti pääsevän selville sisustuksesta. Huoneeseen johti kaksi ovea, hän päätti teljetä ne molemmat.
Kun hän lähestyi makuuhuoneeseen johtavaa ovea, luuli kreivi hänen tulevan sisään ja otti pistoolin käteensä. Mutta hän kuulikin vain, miten teljet liikkuivat messinkirenkaissaan. Mies oli vain ryhtynyt varokeinoihin. Yöllinen vieras ei tietänyt, että kreivi oli ottanut määrlyt irti, ja luuli siis olevansa turvassa ja voivansa toimia kaikessa rauhassa.
Nyt mies veti taskustaan esineen, jonka kreivi erotti, ja laski sen eräälle hyllylle; sitten hän meni suoraan pöydän luo, hapuili lukon kohtaa ja huomasi, että vastoin hänen luulojaan avain olikin otettu suulta.
Mutta ikkunansärkijä oli varovainen mies ja oli ottanut kaikki varteen. Kreivi kuuli pian raudan ratisevan rautaa vastaan: miehellä oli kädessään tuollainen muodoton avain, joita sepät käyttävät tullessaan murtamaan auki lukkoja. Varkaat sanovat sitä satakieleksi, koska heistä on niin hauska kuulla niiden visertävän lukkojen sisällä.
— Ahaa, sanoi Monte-Cristo pettyneenä, — hän onkin siis vain varas.
Mutta mies ei löytänytkään pimeässä sopivaa tiirikkaa. Hän turvautui esineeseen, jonka oli laskenut hyllylle. Hän painoi erästä jousta, ja heikko säde, joka kuitenkin oli siksi voimakas, että sen valossa saattoi nähdä, loi kultaisen hohteensa miehen käsiin ja kasvoihin.
— Kas, mutisi Monte-Cristo peräytyen hämmästyneenä, — sehän on…
Ali kohotti kirveensä.
— Älä liiku paikaltasi, sanoi Monte-Cristo hänelle aivan hiljaa, — emme tarvitse aseita.
Sitten hän lisäsi muutaman sanan vieläkin hiljempaa, sillä vaikka kreivin huudahdus olikin ollut heikko, se oli kuitenkin saanut miehen hätkähtämään ja jäykistymään liikkumattomaksi. Ali meni varpaillaan ottamaan makuukomeron naulasta mustan puvun ja kolmikolkkaisen hatun. Tällä välin kreivi riisui nopeasti takkinsa, liivinsä ja paitansa. Seinästä tulevan säteen valossa saattoi nähdä, että hänellä ihoa vastassa kimalteli tuollainen hieno ja joustava silmupaita, jollaista Ranskassa — missä ei enää tarvitse pelätä tikareja — on viimeksi käyttänyt ehkä Ludvig XVI, joka pelkäsi saavansa tikarinpiston rintaansa ja jonka pää katkaistiin mestauskirveellä.
Tämä asepaita katosi piankin pitkän pappispuvun alle, samoin kuin kreivin hiukset päälaelta paljaaksi ajellun valetukan suojaan. Kun kolmikolkkainen hattu vielä tuli päähän, oli kreivi muuttunut apotiksi.
Mutta mies, joka ei kreivin pukeutuessa enää kuullut mitään ääntä, oli rauhoittunut ja uudelleen ryhtynyt työhönsä. Kirjoituspöydän lukko alkoi taas ratista satakielen vaikutuksesta.
— Hyvä! sanoi kreivi luottaen lukon salalaitteeseen, joka teki sen avaamisen mahdottomaksi tälle vakituiselle lukkojenmurtajallekin. — Hyvä on, sinulle riittää työtä ainakin muutamaksi minuutiksi. Ja hän meni katsomaan ikkunasta.
Mies, joka äsken oli seisonut kääntökivellä, käveli nyt edestakaisin kadulla. Mutta hän ei kreivin ihmeeksi näyttänyt vähääkään välittävän ohikulkijoista, joita tuli Champs-Elysees'tä pitkin tai Saint-Honorésta päin. Hän tuntui pitävän silmällä ainoastaan kreivin asuntoa, ja kaikkien hänen liikkeittensä tarkoituksena oli vain nähdä, mitä kreivin asunnossa tapahtui.
Monte-Cristo löi äkkiä kädellään otsaansa, ja hymy nousi hänen huulilleen.
Sitten hän sanoi hiljaa lähestyen Alia:
— Jää tänne ja pysy piilossa, äläkä astu sisään, vaikka kuulisit mitä tahansa, ellen kutsu sinua nimeltäsi.
Ali nyökkäsi.
Sitten kreivi otti eräästä kaapista sytytetyn kynttilän, ja juuri sinä hetkenä, kun varas oli täydessä työssä, hän avasi hiljaa oven, pidellen kynttilää niin, että sen valo osui hänen kasvoihinsa.
Ovi aukeni niin hiljaa, että varas ei sitä kuullut. Mutta ihmeekseen hän huomasi huoneessa valoa.
Hän kääntyi.
— Hyvää iltaa, herra Caderousse, sanoi Monte-Cristo. — Mitä hittoa te täällä teette tähän aikaan?
— Apotti Busoni! huudahti Caderousse.
Ja koska hän ei voinut käsittää, millä tavoin tuo kummallinen mies oli päässyt hänen luokseen — hänhän oli lukinnut kaikki ovet —, niin hän pudotti tiirikkakimppunsa ja jäi seisomaan paikalleen hämmästyksen lyömänä.
Kreivi meni ikkunan ja Caderoussen väliin, niin ettei kauhistunut varas päässyt pakenemaan.
— Apotti Busoni! toisti Caderousse ja loi kreiviin säikähtyneen katseen.
— Niin juuri, apotti Busoni, sanoi Monte-Cristo, — hän itse, ja on hauskaa, että tunnette minut, herra Caderousse. Se todistaa, että teillä on hyvä muisti, sillä emmehän ole tavanneet toisiamme kymmeneen vuoteen.
Apotin rauhallisuus, iva ja voima saivat Caderoussen hirveän kauhun valtaan.
— Apotti, apotti! sopersi hän hampaat kalisten ja risti kätensä.
— Olette siis varastamassa kreivi Monte-Criston papereita? totesi otaksuttu apotti.
— Herra apotti, sopersi Caderousse koettaen päästä ikkunaan, josta kreivi hänet säälimättä esti, — herra apotti, minä en tiedä … uskokaa minua … minä vannon…
— Irtileikattu ruutu, jatkoi kreivi, — salalyhty, tiirikkakimppu, puoliksi murrettu laatikko, onhan siinä selvät todisteet.
Caderousse kiskoi epätoivoisena kaulaliinaansa, hän etsi nurkkaa, jonne voisi piiloutua, reikää, jonka kautta paeta.
— Huomaan kyllä, sanoi kreivi, — että olette pysynyt samana, herra murhamies.
— Herra apotti, koska tiedätte kaiken, niin tiedätte, että minä en ollut siihen syypää, vaan eukkoni. Kyllähän se tutkinnossa tuli ilmi, koska minut tuomittiin vain kaleerivankeuteen.
— Olette siis suorittanut rangaistuksenne ja pyritte ilmeisesti kärsimään uutta?
— En, minut vapautti sieltä eräs mies.
— Se mies on totisesti tehnyt yhteiskunnalle kauniin palveluksen!
— Olinhan minä luvannut…, sanoi Caderousse.
— Olette siis karannut vanki? keskeytti Monte-Cristo.
— Niin olen, sanoi Caderousse levottomana.
— Tämä uusi hairahdus on onneton tapaus… Ellen erehdy, joudutte tästä mestauslavalle. Sitä pahempi, sitä pahempi,diavolo, niin kuin sanovat Italian ylhäiset herrat.
— Herra apotti, hetken hairahdus on tähän syypää…
— Niin rikolliset aina sanovat.
— Puute…
— Joutavia, sanoi Busoni halveksivasti, — puute voi pakottaa kerjäämään, varastamaan leivän leipurin ovelta, mutta ei murtamaan auki kirjoituspöytää asumattomaksi luullussa talossa. Ja kun jalokivikauppias Joanne tuli maksamaan teille neljäkymmentäviisituhatta frangia minulta saamastanne jalokivestä, ja te surmasitte hänet saadaksenne pitää sekä rahat että jalokiven, niin pakottiko teitä siihenkin puute?
— Anteeksi, herra apotti, sanoi Caderousse. — Olette jo kerran pelastanut minut, pelastakaa tämäkin kerta.
— En katso, että minulla on siihen mitään syytä.
— Oletteko yksin, herra apotti? kysyi Caderousse pannen kätensä ristiin, — vai onko mukananne poliiseja ottamassa minua kiinni?
— Olen aivan yksin, sanoi apotti, — ja minä säälin vielä kerran teitä ja päästän teidät menemään, vaikkakin siitä voi olla maailmalle turmiota. Mutta ehdoksi asetan sen, että ilmaisette minulle koko totuuden.
— Herra apotti, sanoi Caderousse pannen kätensä ristiin ja lähestyenMonte-Cristoa, — olette totisesti minun pelastajani!
— Väititte äsken, että teidät oli joku vapauttanut kaleerivankilasta.
— Se on totta, kautta kunniani.
— Kuka teidät vapautti?
— Eräs englantilainen. Lordi Wilmore.
— Tunnen hänet. Saan siis kuulla häneltä, oletteko valehdellut.
— Herra apotti, puhun täyttä totta.
— Tuo englantilainen siis suojeli teitä?
— Ei minua, mutta erästä nuorta korsikalaista, joka oli kahletoverinani.
— Mikä tuon nuoren korsikalaisen nimi oli?
— Benedetto.
— Sehän on ristimänimi.
— Hänellä ei ollut muuta nimeä, hän oli löytölapsi.
— Tuo nuori mies karkasi siis teidän kanssanne?
— Niin.
— Millä tavoin?
— Teimme työtä Saint-Mandrier'ssa, lähellä Toulonia. TunnettekoSaint-Mandrier'n?
— Tunnen kyllä.
— Kun päivällä nukuttiin kello kahdestatoista yhteen…
— Rangaistusvangit saavat siis levätäkin! Eipä heitä siis kannata sääliä, sanoi apotti.
— Mutta eihän aina voi tehdä työtä, eihän ihminen ole mikään koira, sanoi Caderousse.
— Sitä parempi koirille, sanoi Monte-Cristo.
— Toisten nukkuessa menimme syrjään, olimme katkoneet kahleemme viilalla, jonka englantilainen oli meille toimittanut, ja pakenimme uimalla.
— Entä minne Benedetto joutui?
— Sitä en tiedä.
— Tiedätte aivan varmaan.
— En toden totta tiedä. Erosimme Hyères'issa.
Ja vakuudeksi astui Caderousse askelen apottia kohden, joka pysyi paikallaan liikkumattomana, tyynenä ja tutkivana.
— Valehtelette! sanoi apotti Busoni epäämättömän varmasti.
— Herra apotti…!
— Valehtelette! Tuo mies on vieläkin ystävänne ja käytätte häntä varmasti rikostoverinanne.
— Herra apotti…!
— Miten tulitte toimeen lähdettyänne Toulonista? Vastatkaa!
— Miten milloinkin.
— Valehtelette! sanoi apotti entistä jyrkemmällä äänellä.
Caderousse katsoi kauhistuneena apottiin.
— Olette elänyt niillä rahoilla, joita hän teille on antanut, jatkoi tämä.
— Se on totta, sanoi Caderousse. — Benedettosta on tullut erään ylhäisen herran poika.
— Mitenkä hän voi olla ylhäisen herran poika?
— Avioton poika.
— Ja mikä tuon ylhäisen herran nimi on?
— Kreivi Monte-Cristo, sama, jonka asunnossa olemme.
— Benedettoko kreivin poika? huudahti Monte-Cristo vuorostaan kummastuen.
— Niinhän sen täytyy olla, koska kreivi on hankkinut hänelle väärän isän, antaa hänelle viisituhatta frangia kuukaudessa ja on testamentistaan määrännyt hänelle viisisataatuhatta frangia.
— Ahaa, sanoi väärä apotti, joka alkoi käsittää, miten asia oli. —Mitä nimeä tuo nuori mies tällä hetkellä käyttää?
— Hänen nimensä on Andrea Cavalcanti.
— Hän on siis sama mies, joka käy ystäväni kreivi Monte-Criston luona ja joka aikoo mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?
— Juuri sama.
— Ja te sallitte sen, onneton! Te, joka tunnette hänen elämänsä ja hänen pahat tekonsa?
— Miksi estäisin toveriani pääsemästä maailmassa eteenpäin? sanoiCaderousse.
— Se on totta, eihän teidän tehtävänne ole ilmoittaa sitä herraDanglars'ille, vaan minun.
— Älkää tehkö sitä, herra apotti…!
— Miksi en?
— Silloinhan menetämme jokapäiväisen leipämme.
— Luuletteko, että säilyttääkseni jokapäiväisen leipänne suostuisin salaamaan juonianne ja tulemaan osalliseksi rikoksistanne?
— Herra apotti, sanoi Caderousse lähestyen häntä uudelleen.
— Minä kerron kaikki.
— Kenelle?
— Herra Danglars'ille.
— Hitto vieköön! huudahti Caderousse, otti tikarin hihastaan ja pisti sillä keskelle apotin rintaa. — Sinä et sano mitään, apotti!
Mutta Caderoussen suureksi hämmästykseksi tikari luiskahtikin syrjään, ja sen kärki katkesi eikä tunkeutunut apotin rintaan.
Samassa kreivi tarttui murhaajan oikeaan ranteeseen ja pusersi niin kovaa että tikari heltisi hänen herpaantuneista sormistaan ja hän parkaisi tuskasta.
Mutta kreivi ei välittänyt hänen huudostaan, vaan puristi yhä lujempaan, kunnes mies vaipui polvilleen ja sitten kasvoilleen maahan.
Kreivi laski jalkansa hänen päänsä päälle ja sanoi:
— En tiedä, mikä minua estää murskaamasta kalloasi, murhaaja!
— Armoa, armoa! huusi Caderousse.
Kreivi veti jalkansa pois.
— Nouse! sanoi hän.
Caderousse nousi.
— Kylläpä teillä on lujat kourat, apotti, sanoi Caderousse sivellen käsivarttaan, joka oli aivan herpaantunut puristuksesta. — Kylläpä teillä on lujat kourat!
— Hiljaa. Jumala antaa minulle voimia kesyttääkseni sinunkaltaisesi pedon. Jumalan nimessä minä toimin. Muista se, konna, ja kun vielä kerran sinua säästän, niin toimin vastoin Jumalan tahtoa.
— Oi! huudahti Caderousse kauhun vallassa.
— Ota kynä ja paperia ja kirjoita saneluni mukaan.
— En minä osaa kirjoittaa, herra apotti.
— Valehtelet! Ota kynä ja kirjoita!
Tämän voimakkaan tahdon taivuttamana Caderousse istui ja kirjoitti näin:
Hyvä herra, se mies, jonka olette taloonne päästänyt ja jolle aiotte naittaa tyttärenne, on entinen kaleerivanki. Hän pakeni minun kanssani Toulonista. Hänen numeronsa oli 59, minun 58.
Hänen nimensä oli Benedetto, mutta oikeaa nimeään hän ei tiedä, sillä hänellä ei ole tietoa vanhemmistaan.
— Kirjoita nimesi alle! jatkoi kreivi.
— Tehän tahdotte syöstä minut turmioon.
— Jos sitä tahtoisin, veisin sinut lähimpään vartiopaikkaan. Kun kirje saapuu perille, sinun ei luultavasti tarvitse enää pelätä mitään. Kirjoita siis nimesi.
Caderousse kirjoitti.
— Ja osoite: Herra paroni Danglars, pankkiiri, Chaussée-d'Antin-katu.
Caderousse kirjoitti osoitteen. Apotti otti kirjeen.
— Nyt saat mennä.
— Mitä tietä?
— Sitä, mitä tulitkin.
— Pitääkö minun mennä ikkunasta?
— Osasithan kiivetä siitä sisäänkin.
— Teillä on pahoja aikeita minun suhteeni.
— Mitä pahoja aikeita minulla olisi?
— Miksi ette päästä minua ovesta?
— On turhaa herättää portinvartija.
— Herra apotti, sanokaa, ettette haudo kuolemaani.
— Minä tahdon samaa kuin Jumalakin.
— Vannokaa, ettette iske minua, kun kiipeän alas.
— Kuinka typerä raukka sinä olet?
— Mitä aiotte minulle tehdä?
— Aioin tehdä sinusta onnellisen ihmisen ja teinkin murhamiehen!
— Herra apotti, sanoi Caderousse, — koettakaa vielä kerran.
— Sen teen, sanoi kreivi. — Tiedättehän, että pidän sanani?
— Tiedän, sanoi Caderousse.
— Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä…
— Ellei minun tarvitse teitä pelätä…
— Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, niin jätä Pariisi, jätä Ranska. Niin kauan kuin elät kunniallisesti, maksan sinulle pienen eläkkeen. Sillä jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä…
— Niin mitä? kysyi Caderousse vapisten.
— Niin uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan.
— Niin totta kuin olen kristitty, sopersi Caderousse peräytyessään, — saatte minut kuolemaan pelosta!
— Joutavia, lähde! sanoi kreivi osoittaen sormellaan ikkunaa.
Caderousse kiipesi ikkunasta tikkaille ja alkoi kavuta maahan.
Silloin kreivi otti kynttilän ja valaisi sillä niin, että kadun puolelta saattoi selvästi nähdä ikkunasta laskeutuvan miehen.
— Mitä teettekään, apotti! huudahti Caderousse. — Jos vartiosotilaat sattuvat kulkemaan ohitse…
Ja hän puhalsi kynttilän sammuksiin. Sitten hän jatkoi kiipeämistään, mutta ei tuntenut olevansa turvassa, ennen kuin tapasi maan jalkojensa alla.
Monte-Cristo palasi makuuhuoneeseensa ja alkoi katsella puutarhaan ja kadulle. Hän näki Caderoussen ottavan tikapuut, tekevän pienen kierroksen puutarhassa ja nostavan tikapuut muurin nojaan.
Sitten hän näki miehen, joka oli odotellut, juoksevan samaan suuntaan katua pitkin ja kätkeytyvän kulmauksen taakse lähelle sitä kohtaa, jossa Caderousse aikoi päästä muurin yli.
Caderousse kiipesi hitaasti tikapuita ja päästyään viimeiselle pienalle nosti varovaisesti päänsä muurin yli nähdäkseen, oliko katu tyhjä. Hän ei nähnyt ketään, ei kuullut pienintäkään ääntä. Kello löi yksi Invalidikirkon tornissa.
Sitten Caderousse nousi hajareisin istumaan muurille, veti tikapuut luokseen ja siirsi ne muurin toiselle puolelle. Hän alkoi astua alas tai oikeammin sanoen liukua pitämällä kiinni sivupuista. Se kävi häneltä taitavasti ja tottuneesti.
Mutta vauhtiin päästyään hän ei enää voinutkaan pysähtyä. Ollessaan puolitiessä hän näki miehen syöksyvän pimeästä esiin ja kohottavan kätensä juuri samassa, kun hän pääsi maahan. Ennen kuin hän ennätti millään tavoin puolustautua, iski käsi sellaisella voimalla hänen selkäänsä, että hän päästi tikapuut ja huusi:
— Auttakaa!
Melkein samassa osui toinen isku hänen kylkeensä. Hän kaatui huutaen:
— Minä kuolen!
Hänen viruessaan maassa tarttui hyökkääjä hänen tukkaansa ja iski kolmannen kerran keskelle rintaa. Caderousse ei enää kyennyt huutamaan.
Veri virtasi kolmesta haavasta.
Kun murhaaja huomasi, ettei hän enää huutanut, kohotti hän uhriaan tukasta. Caderoussen silmät olivat ummessa ja suu vääntynyt. Murhaaja luuli hänen kuolleen, pudotti hänet maahan ja pakeni.
Silloin Caderousse huomatessaan hänen pakenevan nousi kyynärpäänsä nojaan ja huusi sammuvalla äänellä ponnistaen viimeiset voimansa:
— Minä kuolen, auttakaa, herra apotti, auttakaa!
Valitushuuto kuului yössä. Takaportaitten ovi aukeni, sitten puutarhan portti, ja Ali ja hänen herransa riensivät auttamaan.
83. Jumalan käsi
Caderousse huusi yhä valittavalla äänellä:
— Herra apotti, auttakaa, auttakaa?
— Tässä olemme, rohkeutta! sanoi Monte-Cristo.
— Loppu lähenee. Tulette liian myöhään. Minä kuolen.
Ja hän pyörtyi.
Ali ja hänen herransa kantoivat haavoittuneen sisään. Monte-Cristo käski Alia riisumaan hänet, ja näkyviin tuli kolme ammottavaa haavaa.
— Jumalani, sanoi hän, — Sinun kostosi viipyy toisinaan, mutta sitä täydellisempänä se silloin tulee.
Ali katsoi herraansa aivan kuin kysyen, mitä hänen piti tehdä.
— Mene noutamaan kuninkaallista prokuraattoria herra Villefort'ia, joka asuu Saint-Honoréssa, ja tuo hänet tänne. Herätä ohimennen portinvartija ja käske hänen mennä noutamaan lääkäriä.
Ali totteli ja jätti valeapotin Caderoussen luo, joka yhä oli tainnoksissa. Kun haavoittunut avasi silmänsä, istui kreivi muutaman askelen päässä hänestä katsellen miestä säälivästi ja hiljaa rukoillen.
— Haavuri, herra apotti, haavuri, sanoi Caderousse.
— Häntä ollaan noutamassa, vastasi apotti.
— Tiedän kyllä, ettei hän voi enää henkeäni pelastaa, mutta hän voi antaa minulle ainakin niin paljon voimia, että ennätän tehdä ilmiannon.
— Minkä ilmiannon?
— Tahdon sanoa, kuka on murhaajani.
— Tunnetteko siis hänet?
— Tunnenko hänet? Tunnen kyllä, hän on Benedetto!
— Tuo nuori korsikalainen?
— Hän juuri.
— Toverinne?
— Niin. Hän antoi minulle kreivin asunnon pohjapiirustuksen siinä toivossa, että joko minä surmaisin kreivin, jolloin hän saisi periä rikkautensa, tai kreivi surmaisi minut, jolloin hän pääsisi minusta ainiaaksi rauhaan. Sitten hän odotti minua kadulla ja surmasi minut.
— Samalla kun lähetin noutamaan lääkäriä, lähetin noutamaan kuninkaallista prokuraattoriakin.
— Hän tulee liian myöhään, hän tulee liian myöhään, sanoi Caderousse.— Tunnen, miten vereni vuotaa kuiviin.
— Odottakaa, sanoi Monte-Cristo.
Hän poistui ja palasi viiden minuutin päästä mukanaan pieni pullo. Kuolevan silmät olivat koko ajan kauhistuneina tuijottaneet oveen, josta hän oli mennyt. Hän odotti vaistomaisesti, että sieltä tulisi pelastus.
— Pitäkää kiirettä, apotti! sanoi hän. — Tunnen, että taas pyörryn.
Monte-Cristo lähestyi kuolevaa ja kaatoi hänen sinisille huulilleen pari kolme pisaraa pullossa olevaa nestettä.
Caderousse huokasi syvään.
— Te annatte minulle elämän takaisin … antakaa lisää, antakaa lisää…
— Jos antaisin teille vielä kaksi pisaraa, niin kuolisitte, vastasi apotti.
— Kun tulisi edes joku, jolle voisin tuon konnan ilmiantaa.
— Tahdotteko, että minä kirjoitan ilmiantonne? Saatte itse allekirjoittaa sen.
— Kirjoittakaa … kirjoittakaa…, änkytti Caderousse, ja hänen silmänsä kiiluivat, kun hän ajatteli saavansa kostaa.
Monte-Cristo kirjoitti:
Murhaajani on kahletoverini n:o 59 Toulonista, nimeltä Benedetto.
— Pian, pian, muuten en jaksa enää kirjoittaa nimeäni alle.
Monte-Cristo ojensi kynän Caderousselle, joka ponnisti voimiaan, kirjoitti nimensä ja vaipui sitten vuoteelle sanoen:
— Te saatte kertoa loput, herra apotti. Sanotte, että hän kutsuu itseään Andrea Cavalcantiksi ja että hän asuu Hôtel des Princes'issa, että… Jumalani, Jumalani, minä kuolen!
Caderousse pyörtyi toistamiseen.
Apotti antoi hänen hengittää pullossa olevaa nestettä. Haavoittunut aukaisi silmänsä.
Kostonhalu ei ollut sammunut hänestä.
— Kerrottehan kaikki, apotti?
— Kaiken sen ja paljon muutakin.
— Mitä kerrotte?
— Että hän antoi teille tämän talon pohjapiirustuksen, epäilemättä siinä toivossa, että kreivi teidät surmaisi. Kerron, että hän oli ilmoittanut tulostanne edeltäpäin kreiville. Sanon, että kreivin poissa ollessa minä sain kirjeen ja odotin teitä.
— Ja hänet mestataan, eikö niin? sanoi Caderousse. — Hänet mestataan, lupaattehan sen minulle? Kuolen siinä toivossa, se tekee lähtöni helpommaksi.
— Sanon, että hän saapui jäljestänne ja odotti teitä koko ajan ja nähdessään teidän lähtevän hän piiloutui kulmauksen taa ja odotti siellä.
— Näitte siis sen?
— Muistakaa sanani: "Jos pääset kotiisi terveenä ja hengissä, uskon, että Jumala on antanut sinulle anteeksi, ja silloin minäkin annan."
— Ettekä varoittanut minua? huudahti Caderousse koettaen nousta kyynärpäittensä nojaan. — Tiesitte, että kuolema vaani minua ettekä ilmoittanut minulle!
— En, sillä näin Benedettossa Jumalan rankaisun ja olisin rikkonutJumalaa vastaan, jos olisin vastustanut sallimusta.
— Jumalan kosto, älkää puhuko minulle siitä, apotti. Jos Jumalan kosto on olemassa, niin tiedättehän, että muutamat saavat rangaistuksensa, toiset eivät saa.
— Malttakaa! sanoi apotti äänellä, joka sai kuolevan vapisemaan. —Odottakaa!
Caderousse katsoi häneen kummastuneena.
— Jumala armahtaa jokaista, niin kuin hän on sinuakin armahtanut. Hän on ensiksi isä ja sitten vasta tuomari.
— Uskotte siis Jumalan olemassaoloon? kysyi Caderousse.
— Ellen ennen olisi uskonut, sanoi Monte-Cristo, — niin sinut nähdessäni uskoisin.
Caderousse nosti nyrkkinsä taivasta kohden.
— Kuule, sanoi apotti ja ojensi kätensä kuolevan yli aivan kuin herättääkseen häntä uskoon, — kuule mitä hän on sinun hyväksesi tehnyt, tuo sama Jumala, jota et tahdo viimeisellä hetkelläsi tunnustaa. Hän antoi sinulle terveyden, voimaa, varman toimeentulon, ystäviäkin, elämän, josta ihminen voi nauttia omatunto puhtaana. Mutta sinä et nauttinut tästä Jumalan armosta, jonka hän harvoin täydellisenä kenellekään antaa, et, vaan olit laiska, aloit juoda ja humalassa petit parhaan ystäväsi.
— Auttakaa! huusi Caderousse. — En tarvitse pappia, vaan lääkärin. Ehkä en olekaan kuolettavasti haavoittunut, ehkä en vielä kuolekaan, ehkä minut vielä voi pelastaa?
— Sinä olet kuolettavasti haavoittunut, ja ellen olisi antanut sinulle noita kolmea pisaraa, olisit jo kuollut. Kuule siis!
— Mikä omituinen pappi te olettekaan, sanoi Caderousse, — tehän saatatte kuolevan epätoivoon sen sijaan että lohduttaisitte.
— Kuule, jatkoi apotti. — Kun petit ystäväsi, ei Jumala alussa sinua rangaissut, vaan ainoastaan varoitti. Köyhdyit ja sait kärsiä puutetta. Olit kuluttanut puolet elämästäsi kadehtimalla toisia sen sijaan että olisit koettanut ansaita itsellesi jotakin. Suunnittelit jo rikosta puolustaen sitä puutteella, kun Jumala tekikin ihmeen ja hankki minun kauttani sinulle varallisuuden, joka sinunkaltaisellesi oli suorastaan suurenmoinen. Mutta tämä suuri, odottamaton rikkaus ei sinua tyydyttänytkään. Tahdoit sen tehdä kaksinkertaiseksi. Ja millä keinoin? Murhaamalla. Sinä siis murhasit, ja silloin Jumala rankaisi sinua saattamalla sinut oikeuden käsiin.
— En minä tahtonut juutalaista surmata, sanoi Caderousse, — vaan eukkoni.
— Niin, sanoi Monte-Cristo. — Ja Jumala, joka aina on — en sano tällä kertaa vanhurskas, sillä vanhurskaana hän olisi tuottanut sinulle kuoleman, — mutta Jumala, joka aina on armahtavainen, salli tuomariesi heltyä ja sinä sait pitää henkesi.
— Mutta minut lähetettiin elinajaksi kaleerivangiksi. Kaunista armahtavaisuutta!
— Pidit sitä kuitenkin armona silloin, kun sen sait. Pelkurimainen sydämesi, joka vapisi kuoleman edessä, sykähti ilosta, kun sait elinikäisen häpeätuomion, sillä ajattelit niin kuin muutkin rangaistusvangit: Vankilassa on portti, mutta haudassa ei ole! Olitkin oikeassa, odottamattomalla tavalla tämä portti aukeni sinulle. Eräs englantilainen saapui Touloniin, hän oli tehnyt pyhän lupauksen pelastaa kaksi onnetonta häpeästä, hän valikoi sinut ja toverisi. Toisen kerran onni tulee sinulle taivaasta, saat rahaa ja pääset samalla turvaan, voit aloittaa samanlaisen elämän kuin kaikki muutkin, sinä, joka olit tuomittu elämään elinkautisena vankina. Silloin sinä kurja ryhdyt kolmannen kerran kiusaamaan Jumalaa. Minulla ei ole kylliksi, ajattelit sinä, vaikka sinulla oli enemmän kuin koskaan ennen. Ja niin teet kolmannen rikoksen, johon sinulla ei nytkään ollut pakottavaa syytä. Mutta Jumala on väsynyt, Jumala rankaisee sinua!
Caderousse heikontui silminnähtävästi.
— Vettä, kuiskasi hän, — minun on jano…, suutani polttaa!
Monte-Cristo antoi hänelle lasillisen vettä.
— Kurja Benedetto! huokasi Caderousse. — Hän pääsee joka tapauksessa pakoon.
— Ei kukaan pääse, sen takaan, Caderousse… Benedetto saa rangaistuksensa.
— Silloin tekin saatte rangaistuksenne, sanoi Caderousse, — sillä pappina ette tehnyt velvollisuuttanne, kun ette estänyt Benedettoa surmaamasta minua.
— Minäkö olisin estänyt Benedettoa surmaamasta sinua, sanoi kreivi äänellä, joka sai kylmät väreet kulkemaan pitkin kuolevan ruumista, — minäkö, jonka asepaitaan tikarisi taittui…! Jos olisit ollut nöyrä ja katuva, olisin ehkä estänyt Benedettoa sinua surmaamasta, mutta koska olit korskea ja verenhimoinen, annoin Jumalan rangaistuksen tulla!
— Minä en usko Jumalaan! karjui Caderousse, — etkä sinäkään, sinä valehtelet … sinä valehtelet…
— Vaikene, sanoi apotti, — sillä muuten viimeisetkin veripisarat valuvat ruumiistasi… Et usko Jumalaan, ja kuitenkin kuolet Jumalan rankaisuun! Et usko Jumalaan, joka ei pyydä muuta kuin rukouksen, sanan, kyynelen antaakseen anteeksi… Jumalaan, joka olisi voinut ohjata murhaajan tikarin niin, että olisit heti kuollut… Jumalaan, joka antoi sinulle neljännestunnin aikaa katuaksesi… Mene siis onneton itseesi ja kadu!
— En, sanoi Caderousse, — en, minä en kadu. Ei ole Jumalaa, ei sallimusta, ei muuta kuin sattuma.
— Sallimus on, Jumala on, sanoi Monte-Cristo, — ja todistuksena siitä on se, että sinä virut tuossa epätoivoissasi kieltäen Jumalan, ja minä seison edessäsi terveenä, onnellisena ja hyvissä voimissa ja ristien käteni sen Jumalan edessä, johon et usko ja sydämesi syvyydessä kuitenkin uskot.
— Mutta kuka te oikeastaan olette? kysyi Caderousse luoden sammuvat silmänsä kreiviin.
— Katso minua tarkkaan, sanoi Monte-Cristo ottaen kynttilän ja vieden sen lähelle kasvojaan.
— Apotti…, apotti Busoni…
Monte-Cristo riisui valetukkansa ja päästi vapaaksi mustat kiharansa, jotka kehystivät kauniisti hänen kalpeita kasvojaan.
— Oh, sanoi Caderousse kauhuissaan, — ellei noita mustia hiuksia olisi, sanoisin, että olette englantilainen, että olette lordi Wilmore.
— En ole apotti Busoni enkä lordi Wilmore, sanoi Monte-Cristo. —Katso tarkemmin, etsi etäämpää, etsi varhaisempien muistojesi joukosta.
Näissä kreivin sanoissa oli magneettinen voima, joka vielä kerran virkisti kuolevan uupuneita aistimia.
— Tuntuu todellakin siltä, sanoi hän, — kuin olisin nähnyt ja tuntenut teidät ennen.
— Niin, Caderousse, olet minut todellakin nähnyt ja tuntenut.
— Mutta kuka olette? Ja jos kerran olette entinen ystäväni, miksi sallitte minun kuolla näin?
— Siksi, että mikään ei voi enää pelastaa sinua, haavasi on kuolettava. Jos olisin voinut sinut pelastaa, olisin pitänyt sitä Jumalan viimeisenä säälinä, ja olisin, sen vannon isäni haudan kautta, vielä kerran koettanut sinut pelastaa; saada katumaan.
— Isäsi haudan kautta! toisti Caderousse. Viimeisen kerran leimahti hänessä elonkipinä, ja hän nousi ryntäilleen nähdäkseen lähempää tuon miehen, joka oli lausunut pyhän valan. — Kuka sinä sitten olet?
Kreivi lähestyi kuolevaa ja sanoi hiljaa hänen korvaansa katsoen häneen tyynesti ja samalla surullisesti:
— Minä olen … minä olen…
Ja hänen huulensa aukenivat hiukan, ja hän lausui nimen niin hiljaa, että näytti itsekin pelkäävän sen kuulemista.
Caderousse, joka oli noussut polvilleen, ojensi kätensä, koetti peräytyä, sitten pani kätensä ristiin ja kohotti ne viimeisellä ponnistuksella ylöspäin.
— Jumala, hyvä Jumala, anna minulle anteeksi, että sinut kielsin, sanoi hän. — Sinä olet todellakin olemassa ja olet ihmisten isä taivaassa ja heidän tuomarinsa maan päällä. Jumalani, en ole sinua tähän asti tuntenut! Jumalani, anna minulle anteeksi! Jumalani, vapahtajani, ota minut luoksesi!
Hän sulki silmänsä ja kaatui taaksepäin viimeisen kerran kirkaisten ja huoaten.
Veri lakkasi vuotamasta hänen haavoistaan. Hän oli kuollut.
—Ensimmäinen, sanoi kreivi juhlallisesti katsoen vainajaan, jonka kasvot olivat kamalassa kuolinkamppailussa vääntyneet.
Kymmenen minuuttia myöhemmin saapuivat lääkäri ja kuninkaallinen prokuraattori, edellinen portinvartijan ja jälkimmäinen Alin noutamana. Heidät otti vastaan apotti Busoni, joka rukoili vainajan ruumiin ääressä.
84. Beauchamp
Kahden viikon aikana ei Pariisissa puhuttu mistään muusta kuin tästä uhkarohkeasta murtovarkausyrityksestä. Vainaja oli kuollessaan kirjoittanut selityksen, jossa hän syytti erästä Benedettoa murhaajakseen. Poliisilaitos pani kaikki urkkijansa liikkeelle etsimään murhaajaa.
Caderoussen tikari, salalyhty, tiirikkakimppu ja vaatteet — paitsi liivi, jota ei löytynyt — vietiin poliisikamariin ja ruumis vietiin ruumishuoneeseen.
Kreivi kertoi kaikille, että tämä seikkailu tapahtui hänen ollessaan Auteuilissa, ja ettei hän siis tiennyt muuta kuin minkä apotti Busoni oli kertonut. Apotti oli sattumalta pyytänyt päästä siksi yöksi hänen luokseen tutkiakseen muutamia kirjastossa olevia kallisarvoisia käsikirjoituksia.
Vain Bertuccio kalpeni joka kerta, kun tuo Benedetton nimi mainittiin hänen läsnä ollessaan. Mutta eihän kukaan tullut kiinnittäneeksi huomiota Bertuccion kalpeuteen.
Villefort, joka oli kutsuttu rikosta todentamaan, oli ottanut asian hoitaakseen ja johti tutkimuksia sillä innolla, millä hän aina ajoi rikosasioita.
Mutta oli jo kulunut kolme viikkoa, eivätkä innokkaat tutkimukset olleet johtaneet mihinkään tuloksiin. Niinpä alkoi hienosto unohtaa koko murtovarkausyrityksen, jonka tekijä oli saanut surmansa rikostoverinsa kädestä. Sen sijaan ruvettiin puhumaan neiti Danglars'in ja vicomte Andrea Cavalcantin häistä.
Tästä avioliitosta tiedettiin jo melkein yleisesti, ja Andreaa kohdeltiin pankkiirin talossa kuin ainakin sulhasmiestä.
Vanhemmalle Cavalcantille oli kirjoitettu asiasta, ja hän oli ilmoittanut suostuvansa ilomielin poikansa avioliittoon. Hän pahoitteli sitä, ettei voinut palveluksensa vuoksi lähteä Parmasta, ja suostui luovuttamaan pojalleen pääoman, joka vastasi sadanviidenkymmenentuhannen frangin vuotuisia korkoja.
Nämä kolme miljoonaa päätettiin sijoittaa Danglars'in pankkiliikkeeseen, jotta hän tekisi ne tuottaviksi. Jotkut olivat kyllä koettaneet huomauttaa nuorelle miehelle, että hänen tulevan appensa asema ei enää ollut aivan luotettava, sillä hän oli viime aikoina pörssissä kärsinyt tuntuvia tappioita, mutta Andrea ei ottanut näitä juoruja kuuleviin korviinsakaan eikä hiiskunutkaan niistä paronille.
Paroni ihailikin Andrea Cavalcantia.
Mutta niin ei ollut neiti Eugénie Danglars'in laita. Koska hän vaistomaisesti vihasi avioliittoa, oli hän ollut ystävällinen Andrealle päästäkseen vapaaksi Morcerfista, mutta kun Andrea alkoi käydä tungettelevammaksi, rupesi Eugénie tuntemaan häntä kohtaan vastenmielisyyttä.
Epäilemättä paroni oli huomannut tämän vastenmielisyyden, mutta hän piti sitä pelkkänä oikkuna eikä ollut siitä tietävinään.
Beauchampin vaatima aika oli kulunut melkein loppuun. Morcerf huomasi, kuinka viisaan neuvon Monte-Cristo oli antanut käskiessään hänen jättää asian itsestään raukeamaan. Kukaan ei näet ollut soveltanut uutista kenraaliin, eikä kukaan ajatellutkaan, että Janinan upseeri oli sama kuin päärien kamarissa istuva kreivi.
Albert tunsi yhtä kaikki, että häntä oli solvaistu, sillä nuo rivit, jotka häntä olivat loukanneet, oli varmasti kirjoitettu häpäisytarkoituksessa. Se tapa, millä Beauchamp oli lopettanut keskustelun, oli jättänyt katkeran muiston häneen. Hän siis ajatteli kaksintaistelua, mutta toivoi voivansa Beauchampin avulla salata sen todellisen syyn todistajiltakin.
Beauchampia ei ollut näkynyt sen jälkeen kun Albert kävi hänen luonaan. Kaikille, jotka tulivat häntä tapaamaan, vastattiin, että hän oli lähtenyt muutamaksi päiväksi matkalle.
Eräänä aamuna herätti Albertin hänen kamaripalvelijansa ilmoittaen, että Beauchamp oli tullut häntä tapaamaan.
Albert hieroi silmiään, käski johdattaa Beauchampin alakerran tupakkasaliin odottamaan, pukeutui kiireesti ja riensi portaita alas.
Hän näki Beauchampin kävelevän edestakaisin. Hänet nähdessään Beauchamp seisahtui.
— Pidän hyvänä enteenä sitä, että olette tullut minun luokseni, sanoi Albert. — Minunhan piti juuri tänään tulla teitä tapaamaan. Sanokaa pian, saanko ojentaa teille käteni ja sanoa: Beauchamp, tunnustakaa, että olitte väärässä ja säilyttäkää ystävänne? Vai pitääkö minun vain lyhyesti kysyä: Mitkä aseet valitsette?
— Albert, sanoi Beauchamp niin alakuloisesti, että nuori mies aivan hämmästyi, — istukaamme ensin ja puhelkaamme.
— Minun mielestäni on teidän ensin vastattava kysymykseeni.
— Albert, sanoi sanomalehtimies, — muutamissa tapauksissa on juuri vastaaminen kaikkein vaikeinta.
— Minä teen sen teille helpoksi kysymällä teiltä uudelleen:Peruutatteko uutisen vai ettekö?
— Morcerf, lyhyt myöntävä tai kieltävä vastaus ei riitä silloin, kun on kysymys sellaisen miehen kuin kreivi Morcerfin, Ranskan päärin kunniasta, valtiollisesta asemasta ja elämästä.
— Vaan mitä tehdään?
— Tehdään niin kuin minä olen tehnyt. Sanotaan: Raha, aika ja väsymys eivät merkitse mitään silloin, kun on kysymys kokonaisen perheen maineesta ja eduista. Ennen kuin suostuu menemään ystävän kanssa taistelemaan kuoleman kaupalla, täytyy olla varma syytöksistään, eivätkä otaksumiset siinä riitä. Sanotaan: Jos paljastan miekan tai laukaisen pistoolin miestä kohden, jonka kättä kolmen vuoden aikana olen puristanut, niin minun täytyy edes tietää, miksi niin teen. Muuten en voi tulla taistelupaikalle rauhallisin mielin ja omatunto tyynenä, niin kuin miehen on tultava, kun hänen täytyy omalla kädellään pelastaa elämänsä.
— No niin, kysyi Morcerf kärsimättömästi, — mitä tämä merkitsee?
— Sitä, että saavun Janinasta.
— Janinasta? Te!
— Niin, minä.
— Sehän on mahdotonta.
— Rakas Albert, tässä on passini, katsokaa leimoja: Genève, Milano, Venetsia, Triest, Delvino, Janina. Luotatteko tasavallan, kuningaskunnan ja keisarikunnan poliisilaitoksiin?
Albert vilkaisi passiin ja katsoi sitten kummastuneena Beauchampiin.
— Oletteko te käynyt Janinassa? ihmetteli hän.
— Albert, jos olisitte ollut vieras, tuntematon, tavallinen lordi, niin kuin tuo englantilainen, joka kolme neljä kuukautta sitten tuli vaatimaan minulta hyvitystä ja jonka surmasin päästäkseni hänestä, niin ymmärrättehän, etten olisi nähnyt sellaista vaivaa. Mutta pidin velvollisuutenani osoittaa teitä kohtaan hienotunteisuutta. Kahdeksan päivää kului matkaani sinne, kahdeksan takaisintulooni, neljä päivää olin karanteenissa ja kaksi vuorokautta perillä. Yhteensä siis kolme viikkoa. Saavuin viime yönä ja tässä olen.
— Hyvä Jumala, Beauchamp, kuinka te kiertelette ja kaartelette, ettekä sano, mitä teillä on sanottavana.
— En tosiaankaan, Albert…
— Aivanhan te arkailette puhua suoraan.
— Niin, pelkään…
— Pelkäättekö tunnustaa, että uutisen kirjoittaja oli pettänyt teitä? Luopukaa turhasta itserakkaudesta, Beauchamp. Tunnustakaa, Beauchamp, eihän kukaan epäilekään teidän rohkeuttanne.
— Siitä ei ole nyt kysymys, sopersi sanomalehtimies, — päinvastoin…
Albert tuli kalmankalpeaksi. Hän aikoi puhua, mutta sanat kuolivat hänen huulilleen.
— Ystäväni, sanoi Beauchamp, — olisin onnellinen, jos voisin pyytää teiltä anteeksi, tekisin sen nimittäin hyvin mielelläni, mutta…
— Mutta mitä?
— Uutinen oli oikea, ystäväni.
— Kuinka! Tuo ranskalainen upseeri…
— Niin.
— Tuo Fernand?
— Niin.
— Tuo konna, joka luovutti viholliselle sen miehen linnoituksen, jonka palveluksessa hän oli…
— Suokaa anteeksi sanani: tuo mies oli isänne!
Albert teki raivoisan liikkeen hyökätäkseen Beauchampin kimppuun, mutta tämä pidätti häntä enemmän lempeällä katseella kuin kädellään.
— Tässä, ystäväni, sanoi hän ottaen paperin taskustaan, — tässä on todistus.
Albert avasi paperin. Siinä neljä kunnianarvoista Janinan asukasta todisti, että kapteeni Fernand Mondego, opetuskapteeni visiiri Ali-Tebelinin palveluksessa, oli luovuttanut Janinan linnoituksen viholliselle kahdestatuhannesta kukkarosta.
Nimikirjoitukset oli Ranskan konsuli todistanut oikeiksi. Albert horjui ja vaipui murtuneena tuoliin.
Kaikki epäilykset olivat haihtuneet, sukunimi oli paperissa täydellisenä. Hän ei saanut sanaa suustaan; hänen sydämensä tuntui pakahtuvan, ja kyynelvirta valui hänen silmistään.
Beauchamp, joka syvästi säälien oli katsellut nuoren miehen tuskaa, lähestyi häntä.
— Albert, sanoi hän, — ymmärrättehän minua nyt, ymmärrättehän? Tahdoin nähdä ja tarkastaa kaikki itse. Toivoin, että asia selviäisi isällenne edullisesti, niin että olisin voinut antaa hänelle täyden hyvityksen. Päinvastoin kävi: kaikki tiedustelut johtivat siihen, että tuo Fernand Mondego, Ali-Tebelinin kenraalikuvernööriksi korottama mies, on kreivi Fernand de Morcerf. Silloin muistin teidän kunnioittaneen minua ystävänänne ja riensin tänne.
Albert istui yhä nojatuolissa ja peitti molemmin käsin silmänsä aivan kuin estääkseen päivää pääsemästä niihin.
— Riensin luoksenne, jatkoi Beauchamp, — sanoakseni teille: Albert, isien pahat teot eivät näinä suurten mullistusten aikoina voi langeta lasten päälle. Albert, hyvin harvat ovat päässeet näistä vallankumouksista, joiden keskellä me olemme syntyneet, saamatta likaa tai verta univormuunsa tai virkapukuunsa. Albert, nyt, kun minulla on kaikki todistukset ja tunnen täydellisesti salaisuutenne, ei kukaan maailmassa voi pakottaa minua kaksintaisteluun, jota teidän omatuntonne — siitä olen varma — pitäisi rikoksena. Mutta tarjoan teille sen, mitä ette enää voi minulta pyytää. Tahdotteko, että kaikki nämä todistukset, nämä paljastukset, nämä selitykset häviävät? Tahdotteko, että tämä kamala salaisuus jää vain meidän tietoomme? Luottakaa kunniasanaani, en paljasta sitä koskaan. Sanokaa, tahdotteko niin, Albert? Sanokaa, tahdotteko?
Albert riensi syleilemään Beauchampia.
— Olette jalo mies! sanoi hän.
— Tässä ne ovat. Beauchamp ojensi paperit Albertille.
Suonenvedontapaisesti Albert tarttui niihin, rypisti ne, aikoi repiä, mutta menikin sitten tupakkapöydällä palavan kynttilän luo ja poltti ne viimeiseen asti.
— Rakas ystävä, verraton ystävä! sopersi Albert papereita polttaessaan.
— Unohtukoon tämä kuin paha uni, sanoi Beauchamp, — haihtukoon kuin viimeinen kipinä palavasta paperista, hukkukoon kuin tuo viimeinen savupilvi, joka nousee tuhkasta.
— Niin, niin, sanoi Albert, — jääköön jäljelle vain ikuinen ystävyys, jota osoitan pelastajalleni, ystävyys, jota lapseni tulevat osoittamaan teidän lapsillenne, ystävyys, joka aina muistuttaa minulle, että saan kiittää teitä suonissani sykkivästä verestä, elämästäni, nimeni kunniasta. Sillä jos tämä asia olisi tullut ilmi, Beauchamp, olisin ampunut kuulan otsaani. Mutta ei … silloin olisin surmannut äitini … olisin lähtenyt syntymämaastani pois.
— Rakas Albert! sanoi Beauchamp.
Mutta pian Albertin mielestä taas haihtui tämä odottamaton, melkein teennäinen ilo, ja hän tuli entistä surullisemmaksi.
— No, mikä mieltänne vielä painaa, ystävä? kysyi Beauchamp.
— Jotakin on sydämessäni murtunut, sanoi Albert. — Eihän poika voi muitta mutkitta luopua kaikesta siitä kunnioituksesta, ylpeydestä ja luottamuksesta, jota hän on tuntenut isänsä tahratonta nimeä kohtaan. Beauchamp! Beauchamp! Miten tästä lähin voin seurustella isäni kanssa? Vältänkö huulia, jotka tahtovat painua otsalleni, väistänkö kättä, jonka hän minulle ojentaa? Minä olen maailman onnettomin ihminen. Äitini, äiti parka, huokasi Albert katsellen kyynelten läpi äitinsä muotokuvaa, — jos olette tämän tietänyt, niin kuinka olettekaan saanut kärsiä!
— Ystäväni, sanoi Beauchamp tarttuen hänen molempiin käsiinsä, — rohkeutta!
— Mutta mistä tuli tuo uutinen lehteenne? huudahti Albert. — Tämän kaiken takana piilee salainen viha, näkymätön vihamies.
— Sitä suuremmalla syyllä teidän tulee rohkaista mieltänne. Kasvoillanne ei saa näkyä mitään mielenliikutuksen jälkiä. Säilyttäkää surunne niin kuin pilvi kätkee tuhon ja kuoleman, kamalan salaisuuden, josta ei tiedä ennen kuin vasta myrskyn puhjetessa. Ystävä, säästäkää voimanne siksi, kunnes leimahdus tulee.
— Luuletteko siis, ettei juttu olekaan vielä päättynyt? kysyi Albert kauhuissaan.
— En luule mitään, ystäväni. Mutta kaikki on mahdollista. Sehän on totta…
— Mikä? kysyi Albert nähdessään ystävänsä arkailevan.
— Aiotteko vielä mennä naimisiin neiti Danglars'in kanssa?
— Miksi kysytte sitä tällaisena hetkenä?
— Siksi, että tämä avioliitto tai sen purkaminen liittyy siihen asiaan, mikä nyt on mielessämme.
— Kuinka niin? kysyi Albert, ja veri nousi hänen otsalleen. —Luuletteko, että Danglars…
— Kysyn vain, kuinka pitkälle aiottu avioliittonne on edistynyt? Älkää toki etsikö sanoistani muuta, älkääkä antako niille muuta kantavuutta kuin sen, mikä niillä on?
— Kihlaus on purettu, vastasi Albert.
— Hyvä, sanoi Beauchamp.
Nähdessään nuoren miehen jälleen vaipuvan alakuloisuuden valtaan hän sanoi:
— Uskokaa minua, Albert, kyllä me tästä vielä suoriudumme. Lähtekää nyt ajelemaan tai ratsastamaan, niin mielenne tulee kepeämmäksi. Sitten palaamme jonnekin aamiaista syömään, te lähdette omiin töihinne ja minä omiini.
— Mielelläni, sanoi Albert, — mutta kävellään, luulen, että väsyminen tekee minulle hyvää.
— Samapa tuo, sanoi Beauchamp.
Ystävykset tulivat kävellen bulevardia pitkin Madeleine-kirkon luo.
— Koska kerran olemme matkalla, sanoi Beauchamp, — niin menkäämme katsomaan Monte-Cristoa, hänen seuransa virkistää teitä. Hän on siinä suhteessa verraton rauhoittaja, ettei hän koskaan kysele. Minun mielestäni ne, jotka eivät koskaan kysele, ovat parhaita lohduttajia.
— Mennään hänen luokseen, sanoi Albert, — minä pidän hänestä.
85. Matka
Monte-Cristo huudahti ilosta nähdessään nuoret miehet yhdessä.
— Kas niin, sanoi hän. — Toivoakseni riita on loppunut, kaikki tasaantunut ja järjestynyt?
— Niin onkin, sanoi Beauchamp. — Juorut ovat itsestään sammuneet, ja jos ne uudestaan heräävät, aion tukahduttaa ne. Älkäämme siis puhuko siitä enää mitään.
— Albert kertoo kyllä teille, minkä neuvon annoin hänelle, lausui kreivi. — Nyt olen juuri päättämässä ikävintä aamupäivää, mikä minulla koskaan on ollut.
— Mitä te teette? kysyi Albert. — Näytätte järjestelevän papereitanne.
— Papereitaniko? En, Jumalan kiitos! Paperini ovat aina mallikelpoisessa kunnossa, sillä minulla ei koskaan ole sellaisia. Järjestän herra Cavalcantin papereita.
— Herra Cavalcantinko? kysyi Beauchamp.
— Ettekö tiedä, että kreivi on sen nuoren miehen suojelija? sanoiMorcerf.