Paronitar kalpeni.
— Niinhän te ajattelitte?
— Ajattelin kyllä, sen myönnän.
— Minä vastaan teille.
Villefort siirsi tuolinsa rouva Danglars'in tuolin lähelle, sitten hän nojaten käsivarttaan pöytään ja hiljentäen ääntään sanoi:
— On olemassa rikoksia, jotka jäävät rankaisematta, koska rikollisia ei tunneta ja pelätään, että syyllisen sijasta rangaistaisiin syytöntä. Mutta kun tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia — Villefort ojensi kätensä pöytänsä yläpuolella olevaa ristiinnaulitunkuvaa kohden — kun tulee tietoon, ketkä ovat rikollisia, niin elävän Jumalan kautta, olkoot he keitä tahansa, he saavat surmansa! Nyt, kuultuanne valani, uskaltakaa vieläkin pyytää armoa tuolle rikolliselle!
— Oletteko varma siitä, että hän on niin syyllinen kuin hänen väitetään olevan? sanoi rouva Danglars.
— Katsokaa, tässä ovat häntä koskevat asiapaperit. Benedetto, tuomittu kuusitoistavuotiaana kaleerivankeuteen väärennyksestä. Nuori mies oli lupaava, niin kuin näette. Sitten hän karkasi ja teki murhan.
— Ja kuka tuo onneton Benedetto on?
— Kuka sen tietää! Maankiertäjä, korsikalainen!
— Eikö siis kukaan ole tullut häntä puolustamaan?
— Ei kukaan. Hänen vanhemmistaan ei ole tietoa.
— Mutta kuka sitten oli tuo mies, joka tuli tänne Luccasta?
— Samanlainen väärentäjä kuin hänkin, epäilemättä hänen rikostoverinsa.
Paronitar pani kätensä ristiin.
— Villefort! sanoi hän niin lempeällä ja hyväilevällä äänellä kuin suinkin taisi.
— Jumalan nimessä, vastasi kuninkaallinen prokuraattori varmasti ja samalla hieman tylystikin, — Jumalan nimessä, älkää koskaan pyytäkö minua armahtamaan syyllistä. Mikä minä olen? Laki. Onko lailla silmiä teidän surullenne? Onko lailla korvia teidän lempeälle äänellenne? Onko lailla muistia ottaakseen varteen hienon viittauksenne? Ei, laki käskee, ja kun se käskee, niin se iskeekin… Sanotte varmaan minulle, että olen elävä olento enkä mikään kuollut kirjain, ihminen enkä kirja. Mutta katsokaahan minua, ovatko ihmiset kohdelleet minua veljenään? Ovatko he minua rakastaneet? Ovatko he minua säälineet? Ovatko he minua säästäneet? Onko kukaan pyytänyt armoa herra Villefort'in puolesta ja onko kukaan antanut armoa hänelle? Ei, ei, ei, aina vain on iskettyjä lyöty…! Te yhä vielä, nainen, lumooja, luotte minuun tuon hurmaavan ja ilmeikkään katseen, joka muistuttaa, että minun pitäisi punastua. Niin, minun pitäisi punastua siitä, mitä tiedätte, ehkä vielä muustakin syystä. Mutta kun itse olin langennut ja ehkä syvemmälle kuin moni muu, aloin etsiä myös muista mätähaavaa. Ja aina minä sen löysin ja olin onnellinen, olin iloinen, kun näin tämän todistuksen ihmisen heikkoudesta ja huonoudesta. Sillä jokainen ihminen, jonka näin syylliseksi, jokainen syyllinen, johon iskin, tuntui elävästi todistavan, etten itse ollut mikään pelottava poikkeus! Niin, niin, niin, koko maailma on paha, todistakaamme se ja iskekäämme syylliseen!
Villefort lausui nämä viimeiset sanat kuumeentapaisella kiihkolla, joka antoi hänen puheelleen hurjan tenhovoiman.
— Mutta, ponnisteli rouva Danglars viimeiseen asti, — sanoittehan, että tuo nuori mies on maankiertäjä, orpo, kaikkien hylkäämä?
— Sitä pahempi, sitä pahempi, tai sitä parempi. Sallimus on tehnyt hänet sellaiseksi, jotta toisten ei tarvitsisi surra hänen puolestaan.
— Mutta avutonta ei saa ahdistaa.
— Avutonta, joka tekee murhan!
— Hänen häpeänsä kohdistuu minun perheeseeni.
— Vallitseehan minun perheessäni kuolema.
— Te olette säälimätön muita kohtaan. Minä sanon teille: kerran ollaan säälimättömiä teitäkin kohtaan!
— Olkoon niin! sanoi Villefort nostaen kätensä uhkaavasti taivasta kohden.
— Lykätkää tämän onnettoman asia edes seuraavaan istuntoon, jos hän joutuu kiinni. Siten voitamme aikaa kuusi kuukautta ja hänet ennätetään unohtaa.
— En, sanoi Villefort. — Minulla on vielä viisi päivää aikaa. Tutkimukset on tehty. Viidessä päivässä on aikaa enemmän kuin tarvitsenkaan. Mutta ettekö ymmärrä, että minäkin kaipaan unohtamista? No niin, kun teen työtä — ja minä teen työtä yötä päivää — tulee hetki, jolloin unohdan kaiken muun, ja kun kaiken unohdan, olen onnellinen, niin kuin kuollut on onnellinen. Ja sehän on sentään suloisempaa kuin kärsiminen.
— Hän on paennut, antakaa hänen paeta, toimettomuudella voi helposti osoittaa laupeutta.
— Johan sanoin, että se on myöhäistä; aamulla varhain oli lennätinlaitos toimessa, ja tällä hetkellä…
— Armollinen herra, sanoi palvelija astuen sisään, — eräs ratsumies toi tämän kirjeen sisäasiainministeriöstä.
Villefort otti kirjeen ja avasi sen nopeasti. Rouva Danglars värisi kauhusta, Villefort vavahti ilosta.
— Hän on joutunut kiinni! huudahti Villefort. — Hän on joutunut kiinni Compiègnessa. Asia on siis selvä.
Rouva Danglars nousi jäykkänä ja kalpeana.
— Hyvästi, sanoi hän.
— Hyvästi, vastasi kuninkaallinen prokuraattori saattaen hänet melkein iloisena ovelle asti.
Sitten hän palasi kirjoituspöytänsä ääreen.
— Kas niin, sanoi hän lyöden oikealla kädellään kirjeeseen, — minulla oli jo väärennysjuttu, kolme varkautta, kolme murhapolttoa, ei puuttunut muuta kuin murha, ja tässä se on. Istunnosta tulee loistava.
100. Haamu
Valentine ei ollut vielä toipunut. Hän oli väsynyt ja makasi vuoteellaan. Rouva Villefort'in välityksellä hän sai tiedon kaikesta siitä, minkä olemme kertoneet, Eugénien paosta, Cavalcantin vangitsemisesta ja tämän asettamisesta syytteeseen murhasta.
Mutta Valentine oli niin heikko, että kertomus ei tehnyt häneen niin syvää vaikutusta, kuin se epäilemättä olisi tehnyt, jos hän olisi ollut terve. Se lisäsi vain epämääräisiä aatoksia, hajanaisia mietelmiä niihin kummallisiin kuviin ja haihtuviin näkyihin, jotka syntyivät hänen sairaissa aivoissaan tai häilyivät hänen silmiensä edessä.
Päivällä Valentine pysyi vielä todellisuudentajuisena ollessaan Noirtier'n seurassa, joka kannatutti itsensä pojantyttärensä huoneeseen valvoakseen häntä isällisellä katseellaan. Palattuaan oikeuspalatsista herra Villefort istui tunnin tai pari isänsä ja tyttärensä välissä. Kello kuudelta Villefort palasi työhuoneeseensa, kello kahdeksalta saapui tohtori Avrigny, joka itse toi yöjuoman nuorta tyttöä varten. Sitten kannettiin herra Noirtier huoneeseensa.
Sairaanhoitajatar, jonka tohtori Avrigny itse oli valinnut, lähti huoneesta vasta kello yhdeltätoista, jolloin Valentine oli vaipunut uneen. Poistuessaan hän sulki Valentinen huoneen ja vei avaimen herra Villefort'ille, joten Valentinen huoneeseen ei enää päässyt muuta tietä kuin rouva Villefort'in huoneiston kautta ja pikku Edouardin huoneesta.
Joka aamu tuli Morrel herra Noirtier'n luo kuulemaan uutisia Valentinesta. Ja päivä päivältä hän myös näytti tulevan yhä rauhallisemmaksi. Sillä Valentine, vaikka häntä vaivasikin suuri hermostuneisuus, alkoi voida yhä paremmin. Olihan Monte-Cristo sitä paitsi sanonut Morrelille, että ellei Valentine kahden tunnin kuluessa kuole, hänet voidaan pelastaa. Valentine eli vielä, ja neljä päivää oli jo kulunut.
Tuo mainitsemamme hermostuneisuus vainosi Valentinea unessakin tai pikemmin sanoen siinä horrostilassa, joka seurasi valveillaoloa. Yön hiljaisuudessa ja puolihämärässä, yölampun palaessa lieden reunalla alabasterikupunsa sisällä, hän näki noita haamuja, jotka liikkuvat sairaan huoneessa ja astuvat kuumeen siipien alta esiin.
Hän oli näkevinään äitipuolensa uhkaavan häntä, Morrelin ojentavan hänelle kätensä, toisinaan hän näki melkein outojakin henkilöitä, sellaisia kuin kreivi Monte-Cristo. Huonekalutkin näyttivät tällaisina kuumeen hetkinä liikkuvan ja leijailevan. Ja tätä jatkui noin kello kahteen saakka, jolloin hän vaipui raskaaseen, aamuun asti kestävään uneen.
Saman päivän iltana, jolloin Valentine oli kuullut Eugénien paosta ja Cavalcantin vangitsemisesta, tapahtui tässä huolellisesti suljetussa huoneessa jotakin hyvin omituista. Mainitut seikat olivat hetkiseksi sekaantuneet Valentinen persoonallisiin aistimuksiin, mutta loittonivat vähitellen hänen ajatuksistaan sen jälkeen, kun Villefort, Avrigny ja Noirtier olivat kukin vuorostaan poistuneet, ja kun Saint-Philippe-du-Roulen kirkonkello löi yksitoista, laski sairaanhoitajatar yöpöydälle lääkärin tuoman juoman, sulki oven, vei avaimen herra Villefort'ille ja meni sitten palvelijain huoneeseen kuulemaan kamalia juttuja tapauksista, joita talossa oli kolmen kuukauden aikana sattunut.
Sairaanhoitajatar oli ollut jo kymmenen minuuttia poissa, ja Valentinea vaivasi jälleen kuume, joka palasi joka yö.
Yölampun säteet välkkyivät tuhansin värein, kun Valentine äkkiä oli huomaavinaan, että uunin luona syvennyksessä oleva kirjakaappi äänettömästi aukeni.
Jos Valentine olisi ollut täysin tajuissaan, hän olisi tarttunut silkkiseen kellonnuoraan ja kutsunut apua, mutta nykyisessä tilassa ei mikään häntä kummastuttanut. Hän oli täysin tietoinen siitä, että hänen ympärillään liikkuvat näyt olivat hänen oman kuumehoureensa tuotetta. Eihän niistä aamulla koskaan ollut jäänyt pienintäkään merkkiä. Ovesta astui ihmisolento.
Kuumeensa ansiosta Valentine oli jo niin tottunut tällaisiin haamuihin, ettei hän vähääkään kauhistunut. Hän avasi vain suuret silmänsä toivoen näkevänsä Morrelin.
Olento lähestyi hänen vuodettaan, pysähtyi ja näytti kuuntelevan hyvin tarkkaan.
Tällä hetkellä osui yölampun valo salaperäisen vieraan kasvoihin. — Se ei olekaan hän! mutisi Valentine.
Ja varmasti uskoen näkevänsä unta hän odotti, että olento häviäisi tai muuttuisi toiseksi.
Hän tunnusteli valtimoaan. Se löi kiivaasti. Hän tiesi, että virkistävä juoma karkottaisi hänen silmistään häiritsevät näyt. Lääkäri oli valmistanut tuon juoman poistaakseen Valentinen rauhattomuuden, se sai kuumeen laskemaan ja vaikutti elvyttävästi aivojen toimintaan. Juotuaan tyttö voi aina jonkin aikaa paremmin.
Valentine ojensi sen vuoksi kätensä ottaakseen lasin, joka oli kristallivadilla. Mutta silloin astui haamu pari askelta häntä kohden ja tuli niin lähelle nuorta tyttöä, että tämä oli tuntevinaan hänen henkäisynsä ja kätensä kosketuksen.
Tällä kertaa unikuva tai oikeammin sanoen todellisuus sai voiton Valentinen kaikista aikaisemmista kokemuksista. Hän alkoi todellakin uskoa olevansa valveilla, hän huomasi ajatuskykynsä kirkkaaksi ja alkoi väristä.
Valentinen tunteman kosketuksen tarkoituksena oli ollut pidättää hänen kättään. Tyttö vetikin kätensä hitaasti pois.
Silloin tämä olento, joka vaikutti suojaavalta eikä uhkaavalta, tarttui lasiin, lähestyi yölamppua ja tarkasti juomaa, aivan kuin olisi tahtonut nähdä, kuinka kirkasta ja puhdasta se oli.
Mutta tämä ensimmäinen tarkastus ei riittänyt.
Tämä mies tai pikemminkin haamu, sillä hän astui niin hiljaa, että askelten ääntä ei kuulunut matoilla peitetyllä permannolla, otti lusikalla lasista juomaa ja pisti sen suuhunsa. Valentine katseli tätä kaikkea hämmästyneenä.
Hän uskoi, että näky kohta katoaisi tai vaihtuisi, mutta mies lähestyi, ojensi lasin Valentinelle ja sanoi sydämellisellä äänellä:
— Nyt, juokaa…!
Valentine värisi.
Ensi kerran tuollainen haamu puhui hänelle ihmisäänellä. Hän avasi suunsa kirkaistakseen. Mies pani sormen huulilleen.
— Kreivi Monte-Cristo! sopersi Valentine.
Hänestä oli mahdotonta, että kreivi Monte-Cristo tällaisena vuorokauden aikana olisi tullut hänen luokseen selittämättömällä, kummallisella, salaperäisellä tavalla läpi seinän.
— Älkää huutako, älkää kauhistuko, sanoi kreivi, — karkottakaa sielustanne epäilyksen siemenkin ja levottomuuden varjo. Mies, jonka näette edessänne — sillä tällä kertaa olette oikeassa, tämä ei ole mikään näköhäiriö — on hellin isä ja uskollisin ystävä, mitä voitte kuvitellakaan.
Valentine ei osannut vastata mitään. Hän pelkäsi niin, ettei tohtinut äännähtääkään, mutta hänen kauhistunut katseensa sanoi: Jos teillä on puhtaat aikeet, niin miksi olette täällä?
Kreivi huomasi heti, mitä nuoren tytön sielussa liikkui.
— Kuulkaahan minua, sanoi hän, — tai oikeammin katsokaahan minuun. Silmäni ovat tavallista punaisemmat ja otsani tavallista kalpeampi. Se johtuu siitä, että neljään yöhön en ole silmiäni ummistanut. Neljä yötä olen vartioinut, suojannut teitä, pelastaakseni teidät ystävällemme Maximilienille.
Sairaan poskille nousi nopeasti veri, sillä tuo nimi karkotti viimeisetkin epäluulot.
— Maximilien…! kertasi Valentine. — Maximilien! Hän on siis kertonut teille kaiken?
— On. Hän sanoi, että hänen elämänsä riippuu teidän elämästänne, ja minä lupasin, että jäätte eloon.
— Oletteko luvannut hänelle, että jään eloon?
— Olen.
— Puhuitte äsken valvomisesta ja suojaamisesta. Oletteko siis lääkäri?
— Olen, ja uskokaa minua, paras lääkäri minkä taivas tänä hetkenä voi luoksenne lähettää.
— Sanoitte valvoneenne? kysyi Valentine levottomana. — Minä en ole teitä nähnyt.
Kreivi viittasi kädellään kirjakaappiin päin.
— Olin tuon oven takana piilossa, sanoi hän; — tuosta ovesta päästään viereiseen taloon, jonka olen vuokrannut.
Häveliäisyytensä pakottamana Valentine teki torjuvan liikkeen, kääntyi poispäin ja sanoi kauhuissaan:
— Minusta tekonne on ollut suunnattoman mieletön, ja mainitsemanne suojelus muistuttaa suuresti häväistystä.
— Valentine, sanoi kreivi, — koko tänä pitkänä vartioaikana olen vain pitänyt silmällä, keitä kävi luonanne, mitä ruokia nautitte ja mitä juomia teille tuotiin. Kun huomasin nämä juomat vaarallisiksi, astuin sisään niin kuin nytkin, tyhjensin lasinne ja panin myrkyn sijaan terveellisen juoman, joka kuoleman sijasta saikin elämän virtaamaan suonissanne.
— Myrkky! Kuolema! huudahti Valentine luullen jälleen joutuneensa kuumehoureiden valtaan. — Mitä sillä tarkoitatte?
— Hiljaa lapseni, sanoi Monte-Cristo nostaen uudelleen sormensa huulilleen, — puhuin myrkystä, puhuin kuolemasta ja mainitsen kuoleman vielä kerran, mutta juokaa ensin tästä. (Hän otti taskustaan pienen pullon ja kaatoi siitä muutaman pisaran punaista nestettä lasiin.) Ja kun olette tämän juonut, niin älkää nauttiko yön aikana enää mitään muuta.
Valentine ojensi kätensä, mutta ehdittyään tuskin koskea lasiin hän veti kauhuissaan kätensä takaisin.
Monte-Cristo tarttui lasiin, joi siitä puolet ja ojensi sen sittenValentinelle, joka hymyillen joi lasiin jääneen juoman.
— Niin, niin, sanoi hän, — nyt tunnen sen öisen juoman maun, joka toi viileän tunteen rintaani ja rauhoitti ajatuksiani. Kiitos, kiitos!
— Sen avulla olette elänyt neljä yötä, Valentine, sanoi kreivi. — Mutta kuinka minä olen elänyt? Mitä kamalia hetkiä olenkaan teidän tähtenne saanut viettää! Mitä hirveitä tuskia sainkaan kärsiä, kun näin, että lasiinne kaadettiin myrkkyä, ja kuinka vapisinkaan pelosta, että ennättäisitte juoda sen, ennen kuin olisin kaatanut sen sisällyksen uuniin.
— Sanoitte kärsineenne hirveitä tuskia nähdessänne myrkkyä kaadettavan lasiini, sanoi Valentine aivan kauhuissaan. — Mutta silloin kai näitte samalla kuka sen teki?
— Näin.
Valentine nousi istualleen ja veti lumivalkoisen rintansa suojaksi koruompeleisen palttinan, joka vielä oli kostea kuumeen hiestä ja johon nyt alkoi tarttua kauhun kylmä hiki.
— Näitte siis hänet?
— Näin, sanoi kreivi toisen kerran.
— Te kerrotte kamalia asioita minulle, te tahdotte saada minut uskomaan jotakin helvetillistä. Mitä, isäni talossa, omassa huoneessani, sairasvuoteella viruessanikin koetetaan minut surmata? Menkää, te kiusaatte omaatuntoani, pilkkaatte taivaallista hyvyyttä! Se ei voi olla mahdollista, se ei ole totta!
— Oletteko te ensimmäinen, johon tämä isku osuu? Ettekö ole nähnyt herra Saint-Méranin, rouva Saint-Méranin, Barrois'n kuolevan? Ettekö olisi nähnyt herra Noirtier'n kuolevan, ellei hän totuttautumalla vuosien kuluessa myrkkyyn olisi voinut vastustaa sen vaikutusta?
— Hyvä Jumala, sanoi Valentine, — siis sen vuoksi isoisäni on kuukauden ajan vaatinut minua juomaan samoja lääkkeitä kuin hänkin.
— Ja tämä lääke maistuu karvaalta niin kuin puoliksi kuivuneen appelsiinin kuori? kysyi Monte-Cristo.
— Niin maistuu.
— Silloin kaikki selviää, sanoi Monte-Cristo. — Hänkin tietää, että täällä myrkytetään ja tietää kuka myrkyttää. Hän on turvannut teidät, rakkaan lapsensa, myrkkyä vastaan, ja myrkyn voima taittui, kun ruumiinne oli siihen vähitellen tottunut. Sen vuoksi te vielä elätte, mitä ihmettä en voisi muuten selittää, sillä neljä päivää sitten saitte myrkkyä, joka tavallisesti heti surmaa.
— Mutta kuka on tuo murhaaja, tuo myrkyttäjä?
— Nyt kysyn vuorostani: Ettekö koskaan yöllä ole nähnyt kenenkään tulevan huoneeseenne?
— Olen kyllä. Toisinaan olen nähnyt varjojen liikkuvan, lähestyvän, loittonevan ja katoavan, mutta pidin niitä kuumenäkyinä, ja kun te äsken tulitte sisään, en pitkään aikaan tietänyt, olinko kuumeessa vai näinkö unta.
— Ette siis tiedä, kuka tahtoo teidät surmata?
— En, sanoi Valentine. — Miksi kukaan tahtoisi surmata minut?
— Kohta saatte hänet nähdä, sanoi Monte-Cristo kuulostellen.
— Millä tavoin? kysyi Valentine katsoen kauhuissaan ympärilleen.
— Tänä iltana ei teillä ole kuumetta ettekä houraile, tänä iltana olette aivan valveillanne; kohta kello on kaksitoista, ja sinä hetkenä murhaajat liikkuvat.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Valentine kuivaten hikeä otsaltaan.
Kello löi kaksitoista hitaasti ja juhlallisesti, ja jokainen lyönti osui aivan kuin vasaranisku nuoren tytön sydämeen.
— Valentine, jatkoi kreivi, — ponnistakaa kaikki voimanne, hillitkää sydäntänne, pysäyttäkää äänenne kurkkuunne, teeskennelkää unta, ja te saatte nähdä, te saatte nähdä!
Valentine tarttui kreivin käteen.
— Olen kuulevinani askelten ääntä, sanoi hän, — lähtekää.
— Hyvästi, tai oikeammin sanoen näkemiin, lausui kreivi.
Ja hymyillen niin surullisesti ja isällisesti, että tytössä heräsi syvä kiitollisuus, hän meni varpaillaan kirjakaapin ovelle.
Hän kääntyi, ennen kuin sen sulki, ja sanoi:
— Ei liikettäkään, ei sanaakaan, muuten teidät ehkä surmataan, ennen kuin ehdin tulla apuun.
Lausuttuaan tämän kamalan varoituksen kreivi katosi ovesta, joka hiljaa sulkeutui hänen jäljestään.
101. Myrkyttäjä
Valentine jäi yksin.
Kaksi kelloa, jotka kävivät hiukan jäljessä Saint-Philippe-du-Roulen kellosta, löi eri tahoilla keskiyönlyöntinsä.
Kaukaa kuului rattaiden kolinaa, mutta muuten oli kaikki hiljaista.
Silloin Valentinen huomio kohdistui kokonaan huoneessa olevaan kelloon, jossa oli sekuntiviisari.
Hän alkoi laskea sekunteja ja huomasi, että ne olivat puolta hitaammat kuin hänen sydämensä sykintä. Mutta vielä hän epäili. Viaton Valentine ei voinut kuvitellakaan, että kukaan toivoi hänen kuolemaansa. Miksi? Missä tarkoituksessa? Mitä pahaa hän oli tehnyt, kun oli saanut itselleen vihamiehen?
Ei tarvinnut pelätäkään, että hän olisi nukahtanut.
Yksi ainoa ajatus, kamala ajatus, jännitti hänen mieltään. Maailmassa oli olento, joka oli aikonut surmata hänet ja aikoi vieläkin.
Jos tämä ihminen nähdessään, ettei myrkystä ollutkaan apua, käyttäisikin nyt tikaria, niin kuin Monte-Cristo oli vihjaissut! Ellei kreivi ennättäisikään apuun! Oliko hänen viimeinen hetkensä nyt tullut! Eikö hän enää saisikaan nähdä Morrelia!
Tämä ajatus sai hänet kalpenemaan ja pani kylmän hien valumaan pitkin hänen ruumistaan. Hänen teki mielensä tarttua soittokellon nuoraan ja huutaa apua.
Mutta hän oli näkevinään kirjakaapin oven läpi kreivin silmät, ja hän muisti asioita, joita ajatellessaan hän kysyi itseltään, voiko syvä kiitollisuus koskaan hälventää sitä tuskallista vaikutusta, jonka kreivin tunkeileva ystävyys oli saanut aikaan.
Kaksikymmentä minuuttia, pitkää kuin ikuisuus, kului, sitten vielä kymmenen minuuttia. Kello, joka sekuntia ennen alkoi surista, löi heleällä äänellä. Samassa kuului kirjakaapista heikkoa raaputusta. Kreivi ilmaisi valvovansa ja kehotti Valentineakin valvomaan.
Vastaiselta puolelta, Edouardin huoneen puolelta, Valentine oli kuulevinaan lattialaattojen ratinaa. Hän kuunteli henkeään pidättäen, niin että oli vähällä tukehtua. Oven ripa vingahti hiukan, ja ovi kääntyi saranoillaan.
Valentine oli noussut käsivartensa nojaan, hän painautui kiireesti vuoteelleen ja peitti käsivarrellaan kasvonsa. Hän odotti vapisten, levottomana, hirveä kauhu sydämessään.
Joku lähestyi vuodetta ja siirsi sen verhoja syrjään.
Valentine ponnisti kaiken voimansa ja alkoi hengittää tasaisesti niin kuin rauhallisesti nukkuva ihminen tekee.
— Valentine! sanoi ääni aivan hiljaa.
Nuori tyttö värisi sydänjuuriaan myöten, mutta ei vastannut.
— Valentine! lausui sama ääni uudelleen.
Sama äänettömyys. Valentine oli luvannut olla nukkuvinaan sikeästi.
Sitten oli kaikki hiljaista. Mutta hetken kuluttua Valentine kuuli heikon äänen, kun kaadettiin nestettä lasiin, jonka hän juuri äsken oli tyhjentänyt.
Silloin hän uskalsi käsivartensa suojassa raottaa silmiään.
Nainen, yllään valkoinen yöpuku, kaatoi hänen lasiinsa pullosta nestettä. Valentine teki silloin ehkä jonkin pienen liikkeen tai pidätti hengitystään, sillä nainen kääntyi levottomana hänen puoleensa tarkastamaan, nukkuiko hän todellakin. Se oli rouva Villefort.
Kun Valentine tunsi äitipuolensa, alkoi hän vapista niin kovasti, että se tuntui vuoteessakin.
Rouva Villefort siirtyi silloin heti seinän suojaan ja vuoteen verhojen takaa piti ääneti silmällä Valentinen pienintäkin liikettä.
Nuori tyttö muisti Monte-Criston kamalat sanat. Hän oli näkevinään naisen toisessa kädessä pitkän ja terävän tikarin. Hän ponnisti silloin viimeisetkin voimansa ja koetti sulkea silmänsä, mutta tämän arimman aistimemme herkin toiminta, joka tavallisissa oloissa on niin perin yksinkertainen, tuntui tällä hetkellä melkein mahdottomalta.
Kun kaikki oli hiljaista ja Valentine taas hengitti tasaisesti, oli rouva Villefort vakuutettu siitä, että tyttö nukkui. Hän ojensi uudelleen kätensä ja pysytellen vuoteen pääpuolen verhojen suojassa puoliksi piilossa hän tyhjensi loput pullosta Valentinen lasiin.
Sitten hän vetäytyi pois, eikä pieninkään ääni ilmaissut Valentinelle, että hän oli lähtenyt.
Tyttö oli vain nähnyt käsivarren katoavan, ei muuta, viisikolmattavuotiaan nuoren, kauniin naisen pyöreän, siromuotoisen käden, joka oli kaatanut myrkkyä.
Mahdotonta on kuvailla, mitä Valentine tunsi sinä puolentoista minuutin aikana, jonka rouva Villefort viipyi hänen huoneessaan.
Kirjakaapista kuuluva raapaisu havahdutti nuoren tytön herpaantumisesta.
Hän kohotti vaivalloisesti päätään.
Ovi aukeni uudelleen hiljaa, ja Monte-Cristo astui sisään.
— No, kysyi kreivi, — epäilettekö vieläkin?
— Hyvä Jumala! sopersi nuori tyttö.
— Näittekö hänet?
— Näin.
— Ja tunsitteko hänet?
Valentine huokasi syvään.
— Tunsin, sanoi hän, — enkä kuitenkaan voi sitä uskoa.
— Tahdotte siis mieluummin kuolla ja surmata Maximilieninkin…!
— Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö melkein suunniltaan tuskasta, — enkö siis voi lähteä talosta, paeta…?
— Valentine, se käsi, joka teitä tavoittelee, osuu teihin, olette missä tahansa. Kullan avulla voidaan lahjoa palvelijanne, ja kuolema voi yllättää teidät monessa muodossa, lähdevedessä tai puusta poimimassanne hedelmässä.
— Mutta sanoittehan, että isoisäni varokeino on turvannut minut myrkkyä vastaan.
— Yhtä myrkkyä vastaan, kun sitä ei käytetä liian suurin annoksin.Tarvitsee vain muuttaa myrkkyä ja lisätä annoksia.
Hän otti lasin ja kostutti sen sisällyksellä huuliaan.
— Ja katsokaahan, se on jo tapahtunut. Teitä ei enää myrkytetä brusiinilla, vaan aivan tavallisella unijuomalla. Tunnen alkoholin maun, johon myrkky on liuotettu. Jos olisitte juonut sen, mitä rouva Villefort on tähän kaatanut, niin Valentine, Valentine, olisitte kuollut!
— Hyvä Jumala! huudahti nuori tyttö, — miksi minua tällä tavoin vainotaan?
— Oletteko niin hyvä, niin lempeä, niin tietämätön kaikesta pahasta, ettette ole ymmärtänyt syytä?
— Olen, sanoi nuori tyttö, — enhän ole koskaan tehnyt hänelle mitään pahaa.
— Mutta te olette rikas, Valentine, teillä on kahdensadantuhannen frangin vuotuiset tulot, ja nämä kaksisataatuhatta riistätte hänen pojaltaan.
— Kuinka niin? Eihän minun rikkauteni ole hänen, minähän olen sen saanut äidiltäni ja isovanhemmiltani.
— Olette kyllä, ja siksi herra ja rouva Saint-Méranin täytyikin kuolla, jotta saisitte periä heidät, siksi herra Noirtier tuomittiin kuolemaan heti, kun hän oli tehnyt teidät perillisekseen, ja siksi teidän vuorostanne täytyy kuolla, Valentine, jotta isänne saisi periä teidät ja jotta veljenne, hänen ainoa perillisensä, vuorostaan perisi isänne.
— Edouard, lapsiparka, hänenkö tähtensä kaikki nämä rikokset tehdään?
— Ymmärrätte siis vihdoinkin.
— Hyvä Jumala, kun hän vain ei saisi kärsiä tämän kaiken tähden.
— Te olette enkeli, Valentine.
— Isoisääni ei siis enää aiotakaan surmata?
— Koska teidän kuoltuanne hänen rikkautensa joutuu veljellenne — ellei isoisänne tee häntä perinnöttömäksi —, on arveltu, että tämä rikos oikeastaan on tarpeeton ja sellaisenaan siis sitäkin vaarallisempi.
— Ja naisenko aivoissa tällainen tuuma on voinut syntyä! Hyvä Jumala, hyvä Jumala!
— Muistatteko Perugian majatalon lehtimajan? Muistatteko ruskeapukuista miestä, jolta äitipuolenne tiedusteliaqua tofanasta? Silloin tuo helvetillinen tuuma heräsi hänen aivoissaan.
— Jos asian laita todellakin on niin, sanoi nuori tyttö purskahtaen itkuun, olen kuolemaan tuomittu.
— Ette, Valentine, ette, sillä minä olen edeltäpäin aavistanut kaiken. Vihollisemme on voitettu, koska hänet tunnemme ja tiedämme. Te saatte elää, Valentine, elää rakastaaksenne ja saadaksenne rakkautta, tullaksenne onnelliseksi ja tehdäksenne jalon miehen onnelliseksi. Mutta voidaksenne elää täytyy teidän ehdottomasti luottaa minuun.
— Määrätkää, mitä minun tulee tehdä.
— Teidän tulee sokeasti nauttia kaikkea sitä, mitä minä teille annan.
— Jumala on todistajani, että jos olisin yksin, mieluummin kuolisin, huudahti Valentine.
— Ette saa puhua tästä kenellekään, ette isällennekään.
— Eihän isäni ole osallisena tässä kamalassa liitossa, eihän? sanoi nuori tyttö pannen kätensä ristiin.
— Ei, ja kuitenkin isänne, joka on tottunut käsittelemään oikeusasioita, varmaankin aavistaa, että nämä monet kuolemantapaukset eivät ole luonnollisia. Teidän isänne olisi pitänyt suojata teitä, hänen olisi pitänyt olla äsken minun paikallani, hänen olisi jo pitänyt tyhjentää tuo lasi, hänen olisi jo tullut nousta murhaajaa vastaan. Kummitus kummitusta vastaan, mutisi hän lopettaen lauseensa.
— Teen kaiken jäädäkseni elämään, sanoi Valentine, — sillä maailmassa on kaksi olentoa, joille kuolemani voisi tuottaa kuoleman: isoisäni ja Maximilien!
— Minä vartioin ja suojaan heitä, niin kuin olen teitä suojannut.
— Määrätkää siis mitä minun pitää tehdä, sanoi Valentine. Sitten hän lisäsi hiljaa: — Hyvä Jumala, hyvä Jumala, miten minun käy?
— Käy teidän kuinka tahansa, Valentine, niin älkää kauhistuko. Jos kärsitte, jos kadotatte näkönne, kuulonne, tuntonne, niin älkää pelätkö. Jos heräätte tietämättä missä olette, niin älkää pelätkö, vaikka herätessänne olisittekin hautaholvissa ja arkkuun suljettuna. Rauhoittakaa silloin mieltänne ja sanokaa itsellenne: Tällä hetkellä ystävä, isä, joka tahtoo tehdä minut ja Maximilienin onnelliseksi, suojaa meitä.
— Oi, kuinka kauheita tapahtumia ennustatte!
— Valentine, tahdotteko mieluummin antaa äitipuolenne ilmi?
— Mieluummin kuolen sata kertaa, niin, kuolen!
— Ei, te ette kuole, ja tapahtukoon teille mitä tahansa, niin luvatkaa, ettette valita, vaan toivotte.
— Ajattelen Maximilienia.
— Olette minun rakas tyttäreni, Valentine, minä yksin voin teidät pelastaa ja minä pelastan.
Valentine pani kauhun vallassa kätensä ristiin, sillä hän tunsi tarvetta turvautua tänä hetkenä Jumalan apuun, ja nousi polvilleen rukoilemaan sopertaen katkonaisia sanoja. Hän unohti, ettei hänen valkoisten olkapäittensä suojana ollut muuta kuin pitkä tukka ja että hänen sydämensä sykinnän huomasi yöpuvun hienojen pitsien läpi.
Kreivi laski hiljaa kätensä nuoren tytön käsivarrelle, veti samettisen peitteen kaulaan asti ja sanoi isällisesti hymyillen:
— Tyttäreni, luottakaa minun uskollisuuteeni yhtä lujasti kuin Jumalan hyvyyteen ja Maximilienin rakkauteen.
Valentine loi häneen kiitollisen katseen, kuin lapsi, joka oli uskottu kreivin huostaan. Kreivi otti liivinsä taskusta smaragdirasian, avasi sen kultakannen ja pudotti Valentinen oikeaan käteen herneenkokoisen pillerin.
Valentine otti sen toiseen käteensä ja katsoi odottavasti kreiviin; hän näki, miten tämän pelkäämättömän suojelijan kasvoilla oli majesteettiuden ja jumalaisen voiman kirkkaus. Katseellaan Valentine kysyi häneltä.
— Niin, vastasi kreivi.
Valentine pisti pillerin suuhunsa ja nieli sen.
— Ja nyt näkemiin, lapseni, sanoi kreivi, — koetan nukkua, sillä nyt olette pelastettu.
— Menkää, sanoi Valentine. — Tapahtukoon minulle mitä tahansa, niin lupaan olla pelkäämättä.
Monte-Cristo katsoi kauan nuoreen tyttöön, joka vähitellen vaipui uneen hänen antamansa unilääkkeen vaikutuksesta.
Sitten hän otti lasin, kaatoi siitä kaksi kolmannesta uuniin, ikään kuin Valentine olisi juonut siitä, ja laski sen takaisin yöpöydälle. Sitten hän meni kirjakaapin luo ja loi ennen poistumistaan viimeisen katseen Valentineen, joka nukkui luottavaisena ja puhtaana kuin enkeli Jumalan jalkojen juuressa.
102. Valentine
Yölamppu paloi yhä Valentinen huoneen uuninreunustalla kuluttaen viimeisiä öljypisaroita, jotka vielä uiskentelivat veden pinnalla. Jo alkoi punertava kehä ilmestyä alabasterikupuun, jo alkoi lepattava liekki hiljaa räiskyen lennättää kipinöitään, noita viimeisiä kuolemankamppailun merkkejä, joita usein on verrattu ihmisen elämän sammumiseen. Himmeä ja kaamea valo teki ikkunaverhot ja vuoteen liinavaatteet opaalinvärisiksi.
Kadulta ei kuulunut mitään ääntä, ja hiljaisuus huoneessa oli kammottava. Edouardin huoneen ovi aukeni, ja pää, jonka jo aikaisemmin olemme nähneet, kuvastui vastapäätä olevaan peiliin. Rouva Villefort tuli katsomaan, minkä vaikutuksen hänen juomansa oli saanut aikaan.
Hän seisahtui kynnykselle ja kuunteli lampun rätinää. Sitten hän lähestyi hiljaa Valentinen yöpöytää nähdäkseen, oliko hänen lasinsa tyhjä. Siinä oli vielä osa jäljellä, niin kuin olemme maininneet. Rouva Villefort meni tyhjentämään sen uuniin ja sekoitti tuhkaa, jotta neste pikemmin haihtuisi; sitten hän huuhtoi huolellisesti kristallilasin, kuivasi sen omalla nenäliinallaan ja laski sen yöpöydälle.
Jos joku tänä hetkenä olisi voinut katsoa huoneeseen, olisi hän nähnyt, kuinka vaikeata rouva Villefort'in oli mennä Valentinen vuoteen luo ja katsoa häneen. Kaamea valo, hiljaisuus, yön kamala runollisuus varmaankin liittyi hänen omantuntonsa hirvittävään mielikuvitukseen. Myrkyttäjä pelkäsi uhriaan. Lopulta hän rohkaisi mielensä, veti verhon syrjään, nojasi vuoteen pääpuoleen ja katsoi Valentineen.
Nuori tyttö ei enää hengittänyt. Hänen hiukan raollaan olevasta suustaan ei tullut henkäystäkään, joka olisi ilmaissut, että elämä hänessä vielä jatkui. Hänen kalpeat huulensa olivat lakanneet väräjämästä, silmien ympärys oli sininen, ja luomet näyttivät valkoisemmilta siltä kohtaa, missä valkuainen yhtyi silmäkuopan reunaan. Mustat silmäripset varjostivat vahankeltaista ihoa.
Rouva Villefort katseli näitä kasvoja, joissa vielä liikkumattominakin oli suloinen ilme. Sitten hän kävi rohkeammaksi, nosti peitettä ja tunnusteli nuoren tytön sydäntä.
Se ei sykkinyt.
Hän tunsi ainoastaan oman kätensä valtimon sykinnän. Väristen hän veti kätensä pois.
Valentinen käsivarsi, joka riippui vuoteen ulkopuolella, oli olkapäästä kyynärpäähän kuin Germain Pilonin sulottaren käsivarren mukaan valettu, mutta kyynärvarsi oli suonenvedosta hiukan vääntynyt, kaunismuotoinen ranne nojasi vuoteen mahonkisivua vastaan, ja sormet olivat harallaan. Kynnenjuuri oli sinertävä.
Rouva Villefort'in ei enää tarvinnut epäillä. Kaikki oli loppunut, hänen viimeinen kamala tekonsa oli täytetty.
Myrkyttäjällä ei ollut enää mitään tehtävää tässä huoneessa. Hän peräytyi niin varovaisesti, että huomasi hänen pelkäävän askeltensa ääntä, mutta peräytyessään hän vielä piti verhoa korkealla katsellen nauttien kuolemaa, jolla on vastustamaton tenhovoima, niin kauan kuin se ei vielä ole mädännystä, vaan ainoastaan liikkumattomuutta.
Hetket vierivät. Rouva Villefort ei voinut päästää käsistään verhoa, vaan piti sitä aivan kuin ruumispeitettä Valentinen pään yläpuolella. Hän oli vaipunut mietiskelyyn. Rikollisen mietiskelyn täytyy olla omantunnonvaivoja.
Silloin yölamppu alkoi rätistä kovemmin.
Kuullessaan tämän äänen rouva Villefort vavahti ja laski verhon alas.Samassa yölamppu sammui ja huone peittyi kamalaan pimeyteen.
Keskellä tätä pimeyttä kello löi puoli viisi.
Myrkyttäjä, johon nämä peräkkäin seuraavat mielenliikutukset olivat vaikuttaneet tärisyttävästi, meni hapuillen huoneeseensa, ja tuskan hiki valui hänen kasvoiltaan.
Pimeyttä jatkui vielä kaksi tuntia.
Vähitellen valo alkoi kajastaa huoneeseen sälesuojuksien läpi. Se kirkastui hiljalleen ja antoi esineille värin ja muodon.
Sairaanhoitajattaren yskäys kuului portailta, hän tuli Valentinen luo kuppi kädessään.
Isä tai rakastaja olisi heti ensi hetkellä huomannut, että Valentine oli kuollut, mutta tämä palkkalainen luuli hänen vain nukkuvan.
— Hyvä, sanoi hän, — hän on juonut lääkkeen yöllä. Lasissa on vielä hiukan jäljelläkin.
Sitten hän meni lieden luo, sytytti tulen, istahti nojatuoliinsa, ja vaikka hän vasta hiljattain oli noussut vuoteesta, käytti hän hyväkseen Valentinen unta nukahtaakseen hetkisen.
Kello löi kahdeksan.
Silloin hän alkoi ihmetellä nuoren tytön raskasta unta, kauhistui nähdessään vuoteen ulkopuolella riippuvan käsivarren, jota nukkuja ei ollut nostanut vuoteeseen, lähestyi vuodetta ja näki vasta silloin Valentinen kalpeat huulet ja liikkumattoman rinnan.
Hän aikoi nostaa käsivarren vuoteeseen, mutta se totteli niin jäykästi, että sairaanhoitajatar heti ymmärsi, mitä se merkitsi.
Hän kirkaisi kamalasti.
— Auttakaa, auttakaa!
— Mitä, auttakaa? vastasi portaiden juurelta tohtori Avrignyn ääni.
Tähän aikaan oli lääkärin tapana tulla.
— Kuka apua tarvitsee? huusi Villefort tullen äkkiä työhuoneestaan. —Ettekö kuullut avunhuutoa, tohtori?
— Kuulin, kuulin, vastasi Avrigny, — menkäämme heti paikallaValentinen huoneeseen.
Mutta ennen kuin lääkäri ja isä olivat ennättäneet astua sisään, olivat jo samassa kerroksessa, toisissa huoneissa tai käytävissä olleet palvelijat rientäneet huoneeseen, ja nähdessään Valentinen kalpeana ja liikkumattomana vuoteellaan he nostivat kätensä taivasta kohden ja hoipertelivat pois aivan kuin heitä olisi pyörryttänyt.
— Kutsukaa rouva Villefort tänne! Herättäkää rouva Villefort! huusi kuninkaallinen prokuraattori huoneen ovelta, jonne hän ei näyttänyt uskaltavan mennä.
Mutta sen sijaan että palvelijat olisivat vastanneet, he katsoivatkin tohtoriin, joka oli astunut huoneeseen, juossut Valentinen luo ja kohottanut hänet käsivarsilleen.
— Tämäkin vielä…! mutisi hän laskien hänet alas. — Jumala, hyväJumala, milloin sinä väsyt?
Villefort syöksyi nyt huoneeseen.
— Mitä sanottekaan! huudahti hän kohottaen molemmat kätensä taivasta kohden. — Tohtori…! Tohtori…!
— Minä sanon, että Valentine on kuollut! sanoi tohtori juhlallisesti, ja tämä juhlallisuus vaikutti pelottavasti.
Villefort lysähti Valentinen vuoteelle.
Tohtorin sanat ja isän huudahdukset kuullessaan palvelijat pakenivat; he riensivät portaita alas ja käytäviä pitkin, sitten kuului pihalta suurta hälinää, sen jälkeen kaikki oli hiljaista. Joka ainoa palvelija oli lähtenyt kirotusta talosta.
Tällä hetkellä rouva Villefort, pistäen toista kättään aamupukunsa hihaan, nosti oviverhoa. Hän pysähtyi hetkiseksi kynnykselle, näytti tarkastavan läsnäolijoita ja koetti pusertaa kyyneliä silmistään.
Äkkiä hän astui askelen eteenpäin tai oikeammin sanoen hyökkäsi pöytää kohden.
Hän näki Avrignyn kumartuvan uteliaana yöpöytää kohden ja ottavan lasin, jonka hän varmasti muisti tyhjentäneensä yöllä.
Lasissa oli kolmasosa juomasta jäljellä, aivan samoin kuin oli ollut silloin, kun hän sen oli tyhjentänyt pesään.
Jos Valentinen haamu olisi noussut myrkyttäjän eteen, ei se olisi tehnyt tärisyttävämpää vaikutusta.
Väri oli sama kuin siinä juomassa, jonka hän oli kaatanut Valentinen lasiin ja jonka Valentine oli juonut. Se oli myrkkyä, josta Avrigny ei voinut erehtyä ja jota hän nyt juuri tarkasti. Jumala oli varmaankin tehnyt tämän ihmeen, jotta murhaajan varokeinoista huolimatta jäisi jälkiä, todistuskappale, ilmiantaja.
Rouva Villefort'in seistessä liikkumattomana paikallaan kuin kauhun kuvapatsas, Villefort'in kätkiessä kasvonsa vainajan vuoteen liinoihin näkemättä ja kuulematta mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui, Avrigny lähestyi ikkunaa tarkastaakseen lähemmin lasin sisällystä ja maisteli juomaa kastaen sormensa siihen.
— Ah, mutisi hän, — tällä kertaa se ei olekaan enää brusiinia.Katsokaamme, mitä tämä on!
Hän juoksi Valentinen huoneessa olevan kaapin luo, joka oli muutettu lääkekaapiksi, otti pienestä hopearasiasta pullon, jossa oli rikkihappoa, tiputti muutaman pisaran opaalinväriseen nesteeseen, joka heti muuttui veripunaiseksi.
— Ah! huudahti Avrigny tuomarina kauhistuen ja tiedemiehenä riemastuen, kun ongelma selvisi.
Rouva Villefort tunsi hetkisen olevansa pyörtymäisillään, hänen silmänsä iskivät tulta, sitten hohde sammui, hän etsi horjuen ovea ja katosi.
Vähän ajan päästä kuului, miten joku kaatui permannolle.
Mutta kukaan ei kiinnittänyt siihen huomiota. Sairaanhoitajatar katseli kemiallista analyysia, Villefort oli vielä aivan herpaantunut.
Vain Avrigny oli pitänyt silmällä rouva Villefort'ia ja huomannut hänen äkillisen lähtönsä. Hän nosti Valentinen huoneen oviverhoa ja näki Edouardin huoneen läpi rouva Villefort'in huoneeseen, jossa tämä liikkumattomana virui lattialla.
— Menkää auttamaan rouva Villefort'ia, sanoi hän sairaanhoitajattarelle, — rouva Villefort voi pahoin.
— Mutta neiti Valentine? sopersi tämä.
— Neiti Valentine ei enää kaipaa apua, sanoi Avrigny, — neitiValentinehan on kuollut.
— Kuollut, kuollut! huokasi Villefort surunpuuskan vallassa, joka oli sitä sydäntäsärkevämpi, kun tämä raudankova sydän ensi kertaa tunsi todellista surua.
— Kuollut! Niinkö sanoitte? huudahti kolmas ääni. — Kuka sanoo, ettäValentine on kuollut?
Molemmat miehet kääntyivät ja näkivät Morrelin seisovan kynnyksellä kalpeana, pelottavana.
Näin oli tapahtunut:
Morrel oli tavalliseen aikaan tullut taloon sivuovesta mennäkseen Noirtier'n luokse. Ovi oli auki. Hänen ei siis tarvinnut soittaa, hän astui sisään. Hän odotti hetkisen eteisessä toivoen näkevänsä jonkun palvelijan, joka veisi hänet herra Noirtier'n huoneeseen.
Mutta ketään ei tullut, kaikki palvelijathan olivat lähteneet talosta.
Morrelilla ei tänä päivänä ollut mitään erikoista syytä olla levoton. Monte-Cristo oli luvannut hänelle, että Valentine jää eloon, ja tähän asti hän oli pitänyt tarkkaan lupauksensa. Joka ilta kreivi oli antanut hänelle hyviä tietoja, jotka herra Noirtier seuraavana aamuna oli todistanut oikeiksi.
Mutta tämä hiljaisuus tuntui hänestä kummalliselta. Hän huusi jotakuta tulemaan, huusi kerran vielä. Kaikki oli hiljaista.
Silloin hän päätti lähteä omin päin Noirtier'ta tapaamaan.
Noirtier'n ovi oli auki niin kuin kaikki muutkin ovet.
Hän näki ensimmäiseksi vanhuksen tuolissaan tavallisella paikallaan. Tämän tuijottavat silmät näyttivät kuvastavan sisäistä kauhua, ja sitä ilmaisivat myös hänen kalmankalpeat kasvonsa.
— Miten voitte? kysyi nuori mies tuntien jonkinlaista ahdistusta rinnassaan.
Mutta kauhu vanhuksen silmissä näytti vain lisääntyvän.
— Jotakin tärkeää on mielessänne, jatkoi Morrel. — Tarvitsette varmaankin jotakin. Kutsunko jonkun palvelijan tänne?
— Kutsukaa, ilmaisi Noirtier.
Morrel tarttui kellonnuoraan ja veti, mutta vetipä hän kuinka paljon tahansa, ketään ei tullut.
Hän kääntyi Noirtier'n puoleen. Vanhuksen tuska kasvoi.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sanoi Morrel. — Miksi ei kukaan tule?Onko joku talossa sairastunut? Valentine! Valentine!…
— Niin, niin! ilmaisi Noirtier.
Maximilien ei saanut sanaakaan suustaan, hän horjui ja hänen täytyi tarttua seinälaudoitukseen pysyäkseen pystyssä. Sitten hän ojensi kätensä ovea kohden.
— Niin, niin, niin! jatkoi vanhus.
Minuutissa oli nuori mies kulkenut usean huoneen läpi, jotka olivat tyhjinä niin kuin kaikki muutkin talon suojat, ja saapui Valentinen huoneeseen.
Hänen ei tarvinnut avata ovea, se oli selkoselällään.
Ensimmäiseksi hän kuuli nyyhkytyksiä. Hän näki mustapukuisen olennon polvillaan valkoisten verhojen keskellä. Pelko, kamala pelko naulitsi hänet kynnykselle.
Silloin hän kuuli äänen sanovan: Valentine on kuollut, ja toisen äänen kaikuna vastaavan siihen:
— Kuollut! Kuollut!
103. Maximilien
Villefort nousi melkein häveten sitä, että joku oli nähnyt hänet surun vallassa.
Hänen kamala virkansa, jota hän oli hoitanut kaksikymmentäviisi vuotta, oli tehnyt hänestä luonnottoman ihmisen, tavallista ihmistä suuremman tai pienemmän.
Hänen katseensa harhaili hetkisen ja kiintyi sitten Morreliin.
— Kuka te olette, sanoi hän, — kun unohdatte, ettei tällä tavoin saa astua taloon, missä kuolema asuu? Menkää pois! Menkää!
Mutta Morrel pysyi liikkumattomana. Hän ei voinut irroittaa silmiään vuoteesta ja sillä lepäävästä kalpeasta olennosta.
— Menkää, kuuletteko! huusi Villefort, ja Avrigny lähestyi ajaakseen hänkin Morrelin pois.
Morrel tuijotti ruumiiseen, noihin kahteen mieheen, huoneeseen, näytti hetkisen epäröivän, avasi suunsa, mutta ei voinut sanoa sanaakaan, vaikka kamalien ajatusten virta täyttikin hänen aivonsa. Hän kääntyi lähtemään ja repi molemmin käsin tukkaansa. Villefort ja Avrigny joutuivat hetkeksi omista ajatuksistaan syrjään ja katsoivat toisiinsa aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa:
— Hän on hullu!
Mutta ennen kuin viisi minuuttia oli kulunut umpeen, narisivat portaat raskaan painon alla, ja Morrel kantoi yliluonnollisilla voimillaan Noirtier'ta tuolineen päivineen talon alakerrasta toiseen kerrokseen.
Kauheata oli katsella Noirtier'n kasvoja Morrelin työntäessä hänen tuoliaan Valentinen vuoteen luo; äly käytti kaiken voimansa, ja katse kuvasti kaiken, mitä muut aistimet eivät voineet ilmaista.
Nämä kalpeat kasvot ja leimuavat silmät vaikuttivat Villefort'iin pelottavan ilmestyksen tavoin.
Joka kerta, kun hän oli joutunut tekemisiin isänsä kanssa, oli jotakin kamalaa tapahtunut.
— Katsokaa, mitä he ovat tehneet! huusi Morrel toinen käsi Noirtier'n tuolin selkänojalla ja osoittaen toisella Valentinea. — Katsokaa, isä, katsokaa!
Villefort peräytyi askelen ja katseli kummastellen hänelle melkein outoa nuorta miestä, joka sanoi Noirtier'ta isäkseen.
Vanhuksen koko sielu näytti tänä hetkenä siirtyneen silmiin, jotka alkoivat veristää; sitten hänen kaulasuonensa paisuivat, halvaantuneelle tyypillinen sinerrys peitti hänen kaulansa, poskensa ja ohimonsa. Vihlova kirkaisu tuntui tunkeutuvan jokaisesta huokosesta ja oli kamala mykkyydessään, sydäntäsärkevä sanattomuudessaan.
Avrigny riensi vanhuksen luo ja antoi hänen hengittää voimakasta rauhoittavaa ainetta.
— Minulta kysytään, kuka olen, ja mikä oikeus minulla on olla täällä! huudahti Morrel tarttuen halvaantuneen käteen. — Tehän sen tiedätte, sanokaa se heille, sanokaa!
Ja nuoren miehen ääni sortui nyyhkytyksiin.
Vanhuksen rinta nousi läähättäen. Näytti siltä kuin hän olisi ollut kuolinkouristuksissa. Mutta lopulta alkoivat kyynelet virrata hänen silmistään. Hän oli siinä suhteessa onnellisempi Maximilienia, tämä kun nyyhkytti voimatta itkeä.
— Sanokaa, jatkoi Morrel tukahtuneella äänellä, — sanokaa, että olin hänen sulhasensa! Sanokaa, että hän oli minun ystäväni, ainoa rakkauteni maan päällä. Sanokaa, sanokaa, että hänen ruumiinsa kuuluu minulle!
Ja nuori mies lysähti polvilleen vuoteen viereen ja hänen sormensa takertuivat suonenvedontapaisesti siihen.
Tämä tuska teki niin valtavan vaikutuksen, että Avrigny kääntyi poispäin salatakseen mielenliikutustaan, ja Villefort ojensi kätensä nuorelle miehelle vaatimatta mitään lisäselityksiä: tiedämme, että salaperäinen voima pakottaa meidät lähestymään niitä, jotka ovat rakastaneet suremiamme olentoja.
Mutta Morrel ei nähnyt mitään. Hän oli tarttunut Valentinen kylmään käteen, ja kun hän ei voinut itkeä, puri hän peitettä tuskasta karjuen.
Vähään aikaan ei huoneessa kuulunut muuta kuin nyyhkytyksiä, kirouksia ja rukouksia. Ja tämän kaiken yli kuului käheä ja sydäntävihlova hengitys, joka tuntui joka henkäisyllä katkovan niitä siteitä, mitkä vielä pitivät elossa Noirtier'n ruumista.
Villefort, joka parhaiten osasi itsensä hillitä, sanoi Maximilienille:
— Te rakastitte Valentinea, niinhän sanoitte. Olitte hänen sulhasensa. En tiennyt tästä rakkaudesta enkä kihlauksesta, ja kuitenkin minä hänen isänään annan sen anteeksi, sillä huomaan, että surunne on suuri, puhdas ja todellinen. Minunkin suruni on niin suuri, että rinnassani ei ole tilaa suuttumukselle. Mutta näettehän: enkeli, jonka toivoitte saavanne omaksenne, on jättänyt tämän maan. Hän ei enää välitä ihmisten ihailusta, sillä nyt hän palvelee Herraa. Sanokaa siis jäähyväiset hänen ruumiilleen. Tarttukaa viimeinen kerta käteen, jonka toivoitte saavanne omaksenne, ja erotkaa hänestä ainiaaksi. Valentine ei kaipaa nyt enää ketään muuta kuin pappia, joka hänen ruumiinsa siunaa.
— Erehdytte, sanoi Morrel ja nousi polvilleen tuntiessaan sydämessään entistä vihlovamman tuskan, — erehdytte, Valentine ei kaipaa ainoastaan pappia, vaan kostajaakin. Herra Villefort, lähettäkää noutamaan pappia, minä olen kostaja.
— Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Villefort vapisten.
— Tarkoitan sitä, että teissä on kaksi ihmistä, sanoi Morrel. — Isä on jo kylliksi itkenyt, kuninkaallinen prokuraattori aloittakoon nyt tehtävänsä.
Noirtier'n silmät iskivät tulta, Avrigny tuli lähemmäksi.
— Herra prokuraattori, sanoi nuori mies ymmärtäen, mitä läsnäolijoiden mielessä liikkui, — tiedän mitä sanon, ja te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin: Valentine on murhattu!
Villefort'in pää painui kumaraan. Avrigny astui vielä askelen lähemmäksi, Noirtier'n silmiin tuli hyväksyvä ilme.
— Meidän aikanamme, jatkoi Morrel, — ei maailmasta katoa ainoakaan olento, vaikka hän ei olisikaan nuori, kaunis, suloinen kuin Valentine, ei katoa ainoakaan olento väkivaltaisesti maailmasta ilman että kysytään, mikä on ollut syynä hänen katoamiseensa. Nyt, kuninkaallinen prokuraattori, jatkoi Maximilien yhä kiihtyvällä vimmalla, — ette saa osoittaa sääliä! Olen antanut rikoksen ilmi, etsikää syyllistä!
Ja hän katsoi tiukasti Villefort'iin, joka turhaan etsi apuaNoirtier'lta ja tohtorilta. Näiden katseet olivat yhtä säälimättömät.
— Hyvä herra, sanoi Villefort koettaen taistella näiden kolmen miehen tahtoa ja omaa mielenliikutustaan vastaan, — olette erehtynyt, minun talossani ei ole tapahtunut rikosta. Kohtalo iskee minuun, Jumala minua koettelee. Kamalaa on tätä ajatellakin, eihän täällä ketään murhata!
Noirtier'n silmät välkkyivät, Avrigny avasi suunsa puhuakseen. Morrel ojensi kätensä vaatien toisia vaikenemaan.
— Ja minä sanon, että täällä murhataan! huudahti Morrel, jonka ääni hiljeni kadottamatta mitään pelottavasta soinnustaan. — Minä sanon, että tämä on jo neljäs uhri neljän kuukauden aikana. Minä sanon, että jo aikaisemmin, neljä päivää sitten, Valentine koetettiin myrkyttää, ja että yritys epäonnistui ainoastaan herra Noirtier'n varokeinojen tähden. Minä sanon, että annosta on lisätty tai on käytetty toista myrkkyä, koska tällä kertaa on onnistuttu! Minä sanon, että te tiedätte tämän yhtä hyvin kuin minäkin, koska tämä herra on ilmoittanut siitä teille sekä lääkärinä että ystävänä.
— Te hourailette! sanoi Villefort koettaen turhaan pyristellä vapaaksi.
— Minäkö hourailen! huudahti Morrel. — Vetoan herra Avrigny'hin! Kysykää häneltä, muistaako hän vielä, mitä hän sanoi teille tämän saman talon puistossa samana iltana, jona rouva Saint-Méran kuoli. Olitte kahden, luulitte voivanne puhua kenenkään kuulematta; keskustelitte tuosta kamalasta kuolintapauksesta, johon ei kohtalo ja Jumala — jota syyttä syytitte — ole osallisena muulla tavoin, kuin että hän on luonut Valentinen murhaajan.
Villefort ja Avrigny katsoivat toisiinsa.
— Niin, niin, muistelkaahan sitä, sanoi Morrel, — sillä nuo sanat, jotka luulitte vain hiljaisuuden ja yksinäisyyden kuulevan, tulivatkin minun korviini. Kun tuona iltana näin, kuinka rikollisen suopea herra Villefort oli omaisiaan kohtaan, olisi minun pitänyt heti ilmaista asia tuomioistuimelle, silloin en olisi kanssasyyllinen sinun kuolemaasi, Valentine, armas Valentineni! Mutta kanssarikollisesta tulee kostaja. Tämä neljäs murha on ilmeinen, ja jos isäsi sinut hylkää, Valentine, niin minä, sen vannon, minä vainoan murhaajaa.
Ja aivan kuin luonto tällä kertaa olisi säälinyt voimakasta luonnetta, joka oli omaan tarmoonsa sortumaisillaan, viimeiset sanat tukahtuivat Morrelin kurkkuun, hänen rintansa nousi raskaasti, ja kyynelet puhkesivat viimeinkin esiin; hän vaipui jälleen polvilleen ja itki Valentinen vuoteen ääressä.
Nyt oli Avrignyn vuoro puhua.
— Minäkin, sanoi hän voimakkaalla äänellä, — minäkin yhdyn herra Morreliin ja vaadin rikosta rangaistavaksi, sillä sydämeni nousee kapinaan ajatellessani, että raukkamaisella suvaitsevaisuudellani olen rohkaissut murhaajaa.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala! sopersi Villefort aivan masentuneena.
Morrel kohotti päänsä ja näki vanhuksen silmistä leimahtavan yliluonnollisen säteen.
— Katsokaa, sanoi hän, — katsokaa, herra Noirtier tahtoo puhua.
— Niin, ilmaisi Noirtier, ja hänen katseensa oli sitä pelottavampi, kun tämän voimattoman vanhuksen kaikki henkiset ilmaisukeinot olivat keskittyneet silmiin.
— Tunnetteko murhaajan? sanoi Morrel.
— Tunnen, vastasi Noirtier.
— Ja opastatteko meitä? huudahti nuori mies. — Kuulkaa! HerraAvrigny, kuulkaa!
Noirtier loi Morreliin alakuloisen hymyn, tuollaisen lempeän silmien hymyn, joka niin usein oli tehnyt Valentinen onnelliseksi, ja kehotti sillä häntä tarkkaamaan. Sitten hän suuntasi katseensa oveen.
— Pitääkö minun mennä? huudahti Morrel tuskaisesti.
— Pitää, ilmaisi Noirtier.
— Armahtakaahan toki minua!
Vanhuksen katse oli järkkymättömästi suunnattuna oveen.
— Saanko edes palata? kysyi Morrel.
— Saatte.
— Pitääkö minun lähteä yksin?
— Ei.
— Kuka seuraa minua? Kuninkaallinen prokuraattoriko?
— Ei.
— Tohtoriko?
— Niin.
— Tahdotteko jäädä herra Villefort'in kanssa kahden?
— Tahdon.
— Mutta voiko hän ymmärtää teitä?
— Voi.
— Ah, sanoi Villefort melkein iloiten siitä, että tutkimus tapahtui kahden kesken, — olkaa rauhassa, ymmärrän varsin hyvin mitä isäni tarkoittaa!
Mutta samalla kun hän tunsi miltei iloa, kalisivat hänen hampaansa pelosta. Avrigny tarttui nuoren miehen käsivarteen ja veti hänet viereiseen huoneeseen.
Neljännestunnin päästä kuului horjuvaa astuntaa, ja Villefort ilmestyi sen huoneen ovelle, jossa Avrigny ja Morrel istuivat, edellinen mietteisiinsä vaipuneena, jälkimmäinen tuskasta tukehtumaisillaan.
— Tulkaa, sanoi hän.
Ja hän vei heidät Noirtier'n tuolin eteen.
Morrel katsahti silloin terävästi Villefort'iin.
Kuninkaallinen prokuraattori oli kalmankalpea, ruosteenvärisiä pilkkuja oli hänen otsallaan, ja hänen sormiensa välissä oli hanhenkynä, joka moneen kertaan taivutettuna oli mennyt aivan säpäleiksi.
— Hyvät herrat, sanoi hän käheällä äänellä Avrignylle ja Morrelille, — antakaa kunniasananne siitä, että tämä salaisuus pysyy meidän välillämme!
— Mutta, sanoi Morrel, — syyllinen…! murhaaja…! myrkyttäjä…
— Olkaa turvassa, syyllinen rangaistaan, sanoi Villefort. — Isäni on ilmaissut minulle hänen nimensä. Isäni janoaa kostoa, aivan kuten tekin, ja kuitenkin hän vannottaa teitä säilyttämään rikoksen salaisuuden. Eikö niin, isä?
— Niin, ilmaisi Noirtier tarmokkaasti.
Morrel teki epäilystä ja kauhua osoittavan liikkeen.
— Oh! huudahti Villefort tarttuen Maximilienin käsivarteen. — Jos isäni pyytää teiltä tätä, niin hän tietää varsin hyvin, että Valentinen kuolema tulee kamalalla tavalla kostetuksi. Eikö niin, isä?
Vanhus vastasi myöntävästi. Villefort jatkoi:
— Hän tuntee minut, ja olen antanut hänelle sanani. Olkaa siis rauhassa, hyvät herrat, pyydän teiltä aikaa kolme päivää, vain kolme päivää, siis vähemmän kuin tuomioistuin teiltä pyytäisi, ja kolmen päivän päästä lapseni murhaajaa rangaistaan tavalla, joka saa tylyimmätkin ihmiset värisemään sydänjuuriaan myöten. Eikö niin, isä?
Tätä sanoessaan hän puri hammasta ja ravisti vanhuksen hervotonta kättä.
— Pidetäänkö kaikki nämä lupaukset, herra Noirtier? kysyi Morrel, jaAvrigny yhtyi hänen kysymykseensä.
— Pidetään, vastasi Noirtier, ja hänen katseensa ilmaisi pelottavaa iloa.
— Vannokaa siis, sanoi Villefort tarttuen Avrignyn ja Morrelin käsiin, — vannokaa, että säälitte sukuni kunniaa ja jätätte koston minun huostaani.
Avrigny kääntyi poispäin ja vastasi mutisten myöntävästi, mutta Morrel riuhtaisi kätensä prokuraattorin kädestä, riensi vuoteen luo, painoi huulensa Valentinen jääkylmille huulille ja pakeni raskaasti valittaen, epätoivosta menehtymäisillään.
Olemme jo maininneet, että kaikki palvelijat olivat kadonneet. Herra Villefort'in täytyi siis pyytää tohtoria pitämään huolta niistä moninaisista ja arkaluontoisista asioista, jotka kuolemantapaus nykyajan suurissa kaupungeissa vaatii, varsinkin näin epäilyttävä kuolemantapaus.
Mitä Noirtier'hen tulee, niin oli suorastaan kamalaa katsella hänen jäykkää tuskaansa, liikkumatonta epätoivoaan ja valituksettomia kyyneliään.
Villefort palasi huoneeseensa. Avrigny meni piirilääkärin luo, jonka tehtävänä on antaa kuolintodistus ja jota sen vuoksi sanotaan kuolleitten lääkäriksi. Noirtier ei tahtonut lähteä Valentinen luota.
Puolen tunnin päästä Avrigny palasi virkaveljensä seurassa. Portti oli suljettu, ja kun portinvartija oli karannut muiden palvelijoitten mukana, täytyi Villefort'in itse mennä avaamaan.
Mutta hän pysähtyi portaille, hänellä ei ollut enää rohkeutta mennä kuolinhuoneeseen. Lääkärit menivät sinne keskenään.
Noirtier oli vuoteen vieressä, yhtä kalpeana, liikkumattomana ja mykkänä kuin vainajakin.
Kuolleitten lääkäri lähestyi välinpitämättömästi, niin kuin ainakin mies, joka puolet elämästään viettää kuolleitten seurassa, nosti nuoren tytön päällä olevaa peitettä ja avasi vain hiukan huulia.
— Oh, sanoi Avrigny huoaten, — tyttöparka, hän on todellakin kuollut.
— Niin on, vastasi lääkäri lyhyesti laskien peitteen jälleenValentinen kasvoille.
Noirtier'n rinnasta nousi kumea korina.
Avrigny kääntyi, vanhuksen silmät kipinöivät. Tohtori ymmärsi, että vanhus tahtoi nähdä tyttärensä. Hän lähestyi vuodetta, ja sillä välin kuin kuolleitten lääkäri pisti klooriveteen sormensa, joilla hän oli koskettanut vainajan huulia, paljasti Avrigny tyynet ja kalpeat kasvot, kauniit kuin nukkuvan enkelin.
Noirtier'n silmäkulmaan ilmestyvä kyynel oli vanhuksen kiitos.
Kuolleitten lääkäri kirjoitti todistuksensa pöydänkulmalla Valentinen huoneessa, ja täytettyään tämän muodollisuuden hän lähti pois tohtorin saattamana.
Villefort kuuli heidän astuvan portaita alas ja ilmestyi työhuoneensa ovelle. Hän kiitti muutamin sanoin lääkäriä ja sanoi sitten kääntyen Avrignyn puoleen:
— Ja nyt on kai hankittava pappi?
— Tahdotteko saada jonkun erityisen kirkonmiehen rukoilemaanValentinen ruumiin ääressä? kysyi Avrigny.
— En, vastasi Villefort, — noutakaa lähin.
— Lähin on eräs kunnon italialainen apotti, joka on muuttanut viereiseen taloon asumaan, sanoi piirilääkäri. — Annanko hänelle ohimennessäni tiedon?
— Avrigny, sanoi Villefort, — olkaahan niin ystävällinen ja saattakaa herra lääkäriä. Tässä on portin avain, joten voitte tulla ja mennä milloin haluatte. Noudatte papin ja pyydätte häntä tulemaan lapsiparkani huoneeseen.
— Tahdotteko puhutella häntä, ystäväni?