— Tahdon olla yksin. Suottehan sen anteeksi? Papin täytyy ymmärtää kaikki surut, isänkin surut.
Ja Villefort jätti Avrignylle avaimen, kumarsi viimeisen kerran vieraalle lääkärille ja meni omaan huoneeseensa tekemään työtä.
Muutamille luonteille työ on ainoa tuskien lääke.
Tullessaan kadulle he näkivät pappispukuisen miehen seisovan viereisen talon ovella.
— Tuossa on mainitsemani pappi, sanoi kuolleitten lääkäri Avrignylle.
Avrigny lähestyi pappia.
— Hyvä herra, olisitteko halukas tekemään palveluksen isälle, joka on menettänyt tyttärensä, kuninkaalliselle prokuraattorille herra Villefort'ille?
— Kyllä tiedän, sanoi pappi italianvoittoisella murteella, — kuolema on tullut hänen taloonsa.
— Minun ei siis tarvitse ilmoittaa teille, mitä palvelusta hän teiltä pyytää.
— Aioin juuri mennä tarjoutumaan, sanoi pappi, — meidän velvollisuutemmehan on rientää täyttämään tehtävämme.
— Vainaja on nuori tyttö.
— Tiedän kyllä, kuulin sen palvelijoilta, jotka pakenivat talosta. Sain tietää, että hänen nimensä on Valentine, ja olenkin jo rukoillut hänen puolestaan.
— Kiitos, kiitos, sanoi Avrigny, — ja koska jo olette alkanut hoitaa pyhää tehtäväänne, niin suvaitkaa sitä jatkaakin. Tulkaa istumaan kuolinvuoteen ääreen, ja koko sureva perhe on teille kiitollinen.
— Minä tulen, sanoi apotti, — ja uskallan sanoa, ettei kukaan voi rukoilla hartaammin kuin minä.
Avrigny tarttui apotin käteen ja tapaamatta Villefort'ia, joka oli sulkeutunut huoneeseensa, vei papin Valentinen ruumiin ääreen. Arkkuunpanijoiden piti tulla noutamaan sitä vasta seuraavana yönä.
Noirtier'n katse kiintyi heti apottiin, kun tämä astui huoneeseen, ja epäilemättä hän näki miehessä jotakin erikoista, koska ei kääntänyt enää silmiään hänestä pois.
Avrigny uskoi papin huostaan sekä vainajan että elossaolevan, ja pappi lupasi rukoilla Valentinen puolesta ja hoidella Noirtier'ta.
Apotti lupasi sen juhlallisesti ja jottei kukaan häiritsisi hänen rukouksiaan eikä Noirtier'n surua, hän heti Avrignyn lähdettyä telkesi sekä sen oven, josta tohtori oli poistunut, että sen, josta mentiin rouva Villefort'in huoneistoon.
104. Danglars'in nimikirjoitus
Seuraava päivä koitti synkkänä ja pilvisenä.
Arkkuunpanijat olivat edellisenä yönä toimittaneet työnsä. Ruumis ommeltiin kääreliinoihin, jotka verhoavat kuolleet ja tekevät heidät tavallaan yhdenvertaisiksi kuoleman edessä, mutta samalla antavat heille tilaisuuden siihen ylellisyyteen, jota ovat elämässään rakastaneet.
Kääreliina oli tavattoman hienoa palttinaa, jonka Valentine itse oli ostanut pari viikkoa aikaisemmin.
Iltapäivällä kantoivat sitä varten kutsutut miehet Noirtier'n Valentinen huoneesta. Kummallista kyllä ei vanhus vähääkään vastustellut, kun hänet vietiin poikansa tyttären ruumiin luota.
Apotti Busoni oli valvonut aamuun asti ja päivän koittaessa mennyt asuntoonsa kaikessa hiljaisuudessa.
Kello kahdeksan aikaan aamulla palasi Avrigny. Hän tapasi Villefort'in, joka aikoi mennä isänsä luo, ja seurasi häntä saadakseen tietää, miten vanhus oli yönsä viettänyt.
He tapasivat hänet isossa nojatuolissaan, jota hän käytti vuoteenaan, nukkumassa rauhallisesti ja melkein hymyillen.
Molemmat pysähtyivät kummastuneina kynnykselle.
— Katsokaa, sanoi Avrigny Villefort'ille, joka katseli nukkuvaa isäänsä. — Katsokaa, kuinka luonto tyynnyttää suurimmatkin tuskat. Kukaan ei voi väittää, ettei herra Noirtier rakastanut poikansa tytärtä, ja hän nukkuu kuitenkin.
— Niin, olette oikeassa, vastasi Villefort kummastuneena. — Hän nukkuu, ja se on tosiaan omituista, sillä pienenkin mielipahan tähden hän on saattanut valvoa yökausia.
— Suru on hänet herpaissut, vastasi Avrigny.
Ja molemmat menivät miettiväisinä kuninkaallisen prokuraattorin työhuoneeseen.
— Katsokaa, minä en ole nukkunut, sanoi Villefort osoittaen koskematonta vuodettaan. — Suru ei minua herpaise, kahteen yöhön en ole nukkunut. Mutta katsokaahan työpöytääni, olen näinä kahtena päivänä ja yönä kirjoittanut…! Kuinka uutterasti olenkaan tehnyt muistiinpanoja ja tarkastanut tuon Benedetton syytöskirjaa…! Oi työ, työ, intohimoni, iloni, nautintoni, sinä yksin voit herpaista kaikki tuskani!
Ja hän puristi suonenvedontapaisesti Avrignyn kättä.
— Tarvitsetteko minua? kysyi tohtori.
— En, sanoi Villefort, — mutta palatkaahan kello yksitoista … sillä kello kaksitoista … lähdetään… Hyvä Jumala, tytärparkani, tytärparkani!
Kuninkaallinen prokuraattori, joka jälleen oli tullut ihmiseksi, nosti silmänsä taivasta kohden ja huokasi.
— Aiotteko itse ottaa vastaan hautajaisvieraat?
— En, serkkuni pitää huolta tästä surullisesta velvollisuudesta. Minä teen työtä, tohtori. Työtä tehdessäni kaikki muu unohtuu.
Tohtori ei vielä ollut ennättänyt ovelle, kun kuninkaallinen prokuraattori jo oli istuutunut työpöytänsä ääreen.
Portailla Avrigny kohtasi Villefort'in mainitseman sukulaisen, sekä tässä kertomuksessa että perheessäkin vähäpätöisen henkilön, tuollaisen olennon, joka jo syntymästään asti on luotu olemaan tässä maailmassa hyödyllinen.
Hän oli täsmällinen, hänellä oli musta puku, suruharso käsivarren ympärillä, ja hän oli saapunut serkkunsa luo kasvoillaan asianmukainen ilme, jonka aikoi säilyttää niin kauan kuin tarvittiin ja sitten hylätä.
Kello yksitoista ajoivat ruumisvaunut pihaan, ja Faubourg-Saint-Honorén katu täyttyi uteliaista ihmisistä, jotka ovat yhtä ahneita katselemaan rikkaitten iloja kuin surujakin ja rientävät yhtä innokkaina juhlallisiin hautajaisiin kuin herttuattaren häihinkin.
Vähitellen hautajaissalonki täyttyi; ensiksi saapui entisiä tuttaviamme, nimittäin Debray, Château-Renaud, Beauchamp, sitten oikeuslaitoksen, kirjallisen maailman ja armeijan kuuluisuudet, sillä herra Villefort'illa oli huomattava asema Pariisissa, enemmän yhteiskunnallisen arvonsa kuin oman persoonallisuutensa ansiosta.
Serkku seisoi ovella ja otti kaikki vastaan, ja kaikille välinpitämättömille ihmisille oli suoranainen helpotus nähdä hänen välinpitämättömät kasvonsa, jotka eivät pakottaneet kutsuvieraita teeskentelemään surua ja kyyneliä, niin kuin isä, veli tai sulhanen olisi pakottanut.
Tutut loivat toisiinsa tervehtivän katseen ja asettuivat ryhmiin. Erään ryhmän muodostivat Debray, Château-Renaud ja Beauchamp.
— Tyttöparka! sanoi Debray surkutellen niin kuin jokainen muukin hänen kuolemaansa. — Tyttöparka, niin rikas, niin kaunis! Kukapa olisi tällaista voinut kuvitella silloin … kolme viikkoa sitten, kuukausi enintään, kun tulimme allekirjoittamaan tuota avioliittosopimusta, josta ei mitään tullutkaan?
— Niin, kukapa sitä olisi voinut kuvitella, toisti Château-Renaud.
— Tunsitteko hänet?
— Keskustelin kerran tai pari kertaa hänen kanssaan rouva Morcerfin tanssiaisissa. Hän oli mielestäni herttainen, vaikka hiukan alakuloinen. Missä hänen äitipuolensa on? Tiedättekö?
— Hän on mennyt viettämään tätä päivää tuon herran puolison luo, joka meidät otti vastaan.
— Kuka on tuo herra, joka meidät otti vastaan? Onko hän edusmies?
— Ei, sanoi Beauchamp. — Olen tuomittu joka päivä näkemään meidän kunnioitettavat edusmiehemme, mutta hänen kasvojaan en tunne.
— Oletteko maininnut tästä kuolemantapauksesta sanomalehdessänne?
— En ole itse kirjoittanut artikkelia, mutta kyllä sellainen on lehdessä. Luulisin, että se on herra Villefort'in mieleen. Siinä sanotaan, että jos jossakin muualla kuin kuninkaallisen prokuraattorin talossa olisi tapahtunut neljä kuolemantapausta perätysten, niin kuninkaallinen prokuraattori olisi epäilemättä ollut paljon järkyttyneempi.
— Tohtori Avrigny, joka on äitini lääkäri, väittää, että herraVillefort on aivan epätoivoissaan, sanoi Château-Renaud.
— Mutta ketä etsitte, Debray?
— Etsin kreivi Monte-Cristoa, vastasi nuori mies.
— Tapasin hänet bulevardilla tänne tullessani. Onkohan hän aikeissa matkustaa, koska oli menossa pankkiirinsa luo, sanoi Beauchamp.
— Pankkiirinsako luo? Eikö herra Danglars ole hänen pankkiirinsa? kysyi Château-Renaud Debrayltä.
— Luultavasti on, vastasi ministerinsihteeri hieman hämillään. —Mutta ei yksin Monte-Cristo ole täältä poissa. En näe Morrelia.
— Morrelia! Oliko hän perheen tuttava? kysyi Château-Renaud.
— Luulin, että hänet oli esitelty vain rouva Villefort'ille.
— Samapa se, hänen olisi kuitenkin pitänyt tulla tänne, sanoi Debray. — Mistä hän muuten saa puheenaihetta? Nämä hautajaisethan ovat päivän keskustelunaihe. Mutta vaiti, tuolla tulee oikeusministeri, hän katsoo varmaankin velvollisuudekseen pitää puheen surevalle serkulle.
Ja nuoret miehet lähestyivät ovea kuullakseen oikeusministerin puheen.
Beauchamp oli ollut oikeassa. Monte-Cristo oli matkalla Danglars'in luo Chaussée-d'Antin-kadun varrelle. Pankkiiri oli ikkunastaan nähnyt kreivin vaunujen ajavan talonsa pihaan ja oli rientänyt häntä vastaanottamaan surullisen mutta samalla ystävällisen näköisenä.
— No niin kreivi, sanoi hän ojentaen kätensä Monte-Cristolle, — saavutte varmaankin surkuttelemaan minua. Onnettomuus on todellakin vainonnut taloani, ja nähdessäni teidät tulin kysyneeksi itseltäni, enköhän vain ollut toivonut onnettomuutta Morcerfille. Ja tiedättehän: ken pahaa tahtoo, hänelle pahaa tapahtuu! Mutta kautta kunniani, en tahtonut mitään pahaa Morcerfille. Hän oli tosin ehkä liian ylpeä alhaissyntyiseksi, mutta kullakin on omat vikansa. Olkaa varuillanne, kreivi, meidän ikäluokkamme … anteeksi, ettehän te ole meidän ikäisemme, tehän olette nuori mies … mutta meidän ikäluokkamme ei tänä vuonna ole onnellinen; todistuksena siitä on tuo puritaaninen prokuraattorimme, jonka tytär on kuollut. Lyhyesti sanoen: Villefort kadottaa kummallisella tavalla koko sukunsa, Morcerf menettää kunniansa ja ampuu itsensä, minut tekee tuo rikollinen Benedetto naurettavaksi, ja sitä paitsi…
— Mitä vielä sen lisäksi? kysyi kreivi.
— Ettekö siis tiedä?
— Onko jokin uusi onnettomuus sattunut?
— Eugénie on jättänyt meidät.
— Hyvä Jumala, mitä kerrottekaan!
— Pelkkää totta. Olette onnellinen, kun teillä ei ole vaimoa eikä lapsia!
— Sanoitte, että neiti Danglars…
— Hän ei voinut kestää tuon konnan meille tuottamaa häpeää ja pyysi lupaa saada matkustaa pois.
— Ja milloin hän läksi?
— Toissa yönä.
— Rouva Danglars'inko seurassa?
— Ei, vaan erään sukulaisen… Olemme hänet menettäneet, sillä sikäli kuin tunnen Eugénien luonnetta, ei hän koskaan palaa Ranskaan.
— Nämä tällaiset perhesurut voisivat aivan masentaa miehen, jonka ainoana rikkautena olisi hänen lapsensa, mutta miljoonamies voi aina sellaisen kestää, sanoi Monte-Cristo. — Sanokoot filosofit mitä tahansa, käytännölliset ihmiset todistavat aina heidän väitteensä vääriksi: raha lohduttaa niin monessa asiassa, ja teitä pikemmin kuin muita, jos kerran tunnustatte tämän balsamin tehoisuuden, sillä olettehan kuningas rahamaailmassa, joka on kaiken vallan alkulähde.
Danglars vilkaisi kreiviin nähdäkseen, laskiko tämä leikkiä vai puhuiko totta.
— Niin, sanoi hän, — jos raha voi lohduttaa, niin minun täytyy silloin olla tyytyväinen, sillä minähän olen rikas.
— Niin rikas, rakas paroni, että omaisuutenne on kuin pyramidi; jos sen tahtoisikin hävittää, ei uskaltaisi, ja jos uskaltaisi, niin ei pystyisi.
Danglars hymyili kreivin luottavaiselle tyhmyydelle.
— Tästä johtuu mieleeni, sanoi hän, — että juuri tullessanne aioin kirjoittaa viisi pientä maksumääräystä. Olin jo allekirjoittanut kaksi, sallitteko, että hoidan loputkin?
— Tehkää se, rakas paroni, tehkää se.
Oli hetkisen hiljaista, ei kuulunut muuta kuin pankkiirin kynän rapinaMonte-Criston katsellessa katon kullattuja koristuksia.
— Ovatko ne espanjalaisia, haitilaisia vai napolilaisia valtiopapereita? kysyi Monte-Cristo.
— Eivät, sanoi Danglars tyytyväisenä nauraen, — ne ovat haltijalle siirrettyjä maksuosoituksia Ranskan valtiopankkiin. Katsokaahan, herra kreivi, te, joka olette keisari rahamaailmassa, niin kuin minä olen kuningas, onko teillä paljonkin tällaisia paperiliuskoja, joiden jokaisen arvo on miljoona?
Monte-Cristo otti käteensä Danglars'in ylpeästi ojentamat liuskat, aivan kuin punnitakseen ne, ja luki niistä:
"Pankkihallitus maksakoon tämän esittäjälle sijoittamistani rahoista miljoonan puhtaassa rahassa. Paroni Danglars."
— Yksi, kaksi, kolme, neljä, viisi, laski Monte-Cristo. — Viisi miljoonaa. Kylläpä te käytätte suuria summia, herra Kroisos!
— Sillä tavoin minä raha-asioita ajan, sanoi Danglars.
— Mainiota, varsinkin jos rahat maksetaan käteisellä, mitä en epäilekään.
— Ne maksetaan, sanoi Danglars.
— Mainiota, kun ihmisellä on sellainen luotto. Vain Ranskassa tällaista saa nähdä. Viisi paperiliuskaa, joiden arvo on viisi miljoonaa. Täytyy saada ne nähdä, ennen kuin voi uskoa.
— Epäilettekö?
— En.
— Sanotte sen kuitenkin omituisella äänellä… Tehkäähän mielikseni, seuratkaa rahastonhoitajaani pankkiin, niin näette, että hän tuo minulle tämän määrän valtion obligaatioina.
— Asia on todellakin siksi merkillinen, että tahdon itse sitä koettaa, sanoi Monte-Cristo taittaen paperiliuskat. — Luottoni teidän luonanne oli kuusi miljoonaa. Olen käyttänyt siitä yhdeksänsataatuhatta. Jäljellä on siis vielä viisi miljoonaa satatuhatta. Otan nämä viisi paperiliuskaa, jotka hyväksyn pelkän nimikirjoituksenne tähden, ja annan teille kuitin kuudesta miljoonasta, jolloin tilimme on selvä. Olin kirjoittanut sen jo edeltäpäin, sillä tarvitsen kipeästi rahaa juuri tänään.
Ja Monte-Cristo pisti toisella kädellään viisi maksuosoitusta taskuunsa ojentaen toisella pankkiirille kuitin.
Jos salama olisi iskenyt Danglars'in eteen, ei hän olisi enempää kauhistunut.
— Kuinka, herra kreivi, kuinka! sopersi hän. — Otatteko te nuo rahat? Mutta anteeksi, anteeksi, olen velkaa nämä rahat sairaaloille, ne olivat luonani säilytettävinä, ja olin luvannut maksaa ne tänä aamuna.
— Vai niin, sanoi Monte-Cristo, — se on eri asia! En minä välttämättömästi tahdo saada näitä viittä pankkiosoitusta, antakaa minulle muita arvopapereita. Otin nämä vain erikoisuutena, voidakseni kaikkialla kertoa, että Danglars'in pankkiliike maksoi minulle yhdellä kertaa viisi miljoonaa, saamatta edeltäpäin mitään ilmoitusta. Se olisi ollut suurenmoista! Mutta tässä ovat paperinne, sanon kerta vielä, antakaa toisia niiden sijaan.
Ja hän ojensi todellakin nuo viisi osoitusta Danglars'ille, joka aikoi siepata ne aivan kuin haukka häkin rautojen välistä ojentaa kyntensä pidättääkseen lihapalaa, joka siltä aiotaan riistää.
Mutta äkkiä hän muutti mielipidettään ja ponnisti kaiken voimansa hillitäkseen levottomuuttaan ja hymyilläkseen.
— Tarkemmin ajatellen, onhan teidän kuittinnekin rahaa.
— Tietysti onkin, ja jos olisitte Roomassa, maksaisi Thomson &Frenchin liike summan yhtä siekailematta kuin te minulle maksoitte.
— Anteeksi, herra kreivi, anteeksi.
— Saan siis pitää nämä rahat?
— Saatte, sanoi Danglars pyyhkien hikeä, joka helmeili tukan rajassa, — pitäkää ne, pitäkää ne.
Monte-Cristo pisti nuo viisi maksuosoitusta taskuunsa, ja hänen kasvojensa ilme näytti sanovan:
— Tuumikaahan asiaa; jos kadutte, niin vielä on aika peruuttaa.
— Ei, sanoi Danglars, — ei, pitäkää nimikirjoitukseni. Mutta tiedättehän, että rahamiehet ovat tavattoman muodollista väkeä. Minäkin aioin luovuttaa nämä rahat sairaaloille ja olin aivan kuin varastavinani ne, kun en antanut asianomaisille juuri näitä, ikään kuin toinen raha ei olisi yhtä hyvää kuin toinenkin. Suokaa anteeksi!
Ja hän alkoi nauraa ääneen mutta hermostuneesti.
Kohteliaasti kumartaen Monte-Cristo pisti maksuosoitukset lompakkoonsa.
— Mutta teidänhän on saatava minulta vielä satatuhatta frangia, sanoiDanglars.
— Sehän on pieni asia. Korot nousevat jotakuinkin siihen summaan.Pitäkää ne, niin olemme kuitit.
— Kreivi, sanoi Danglars, — puhutteko täyttä totta?
— En koskaan laske leikkiä pankkiirien kanssa, vastasi kreivi hävyttömyyteen vivahtavalla vakavuudella.
Ja hän astui ovea kohden juuri samassa, kun palvelija ilmoitti:
— Herra Boville, sairaalahallituksen rahastonhoitaja.
— Näyttää todellakin siltä, kuin olisin ajoissa tullut noutamaan allekirjoitustanne, sanoi Monte-Cristo, — siitähän oikein riidellään tänään.
Danglars kalpeni toistamiseen ja sanoi kiireesti kreiville hyvästi.
Kreivi kumarsi juhlallisesti herra Bovillelle, joka seisoi viereisessä salongissa ja saatettiin heti Monte-Criston mentyä Danglars'in työhuoneeseen.
Kreivin vakaville kasvoille tuli hetkiseksi hymy, kun hän näki sairaalahallituksen rahastonhoitajan kädessä ison salkun.
Ulko-oven edessä odottivat hänen vaununsa, hän nousi niihin ja ajoi suoraa päätä pankkiin.
Tällä välin Danglars hilliten levottomuuttaan otti rahastonhoitajan vastaan.
— Hyvää päivää, rakas velkojani, sanoi hän, — sillä otaksun, että tulette luokseni velkojana.
— Arvasitte aivan oikein, herra paroni, sanoi Boville, — sairaalat tulevat minun muodossani teidän luoksenne. Lesket ja orvot tulevat minun välitykselläni pyytämään viiden miljoonan almua.
— Ja vielä väitetään, että orpojen elämä on surkuteltavaa, sanoiDanglars jatkaen leikinlaskuaan. — Lapsiraukat!
— Olen siis tullut heidän nimessään, sanoi Boville. — Saitte varmaankin eilen kirjeeni?
— Sain.
— Olen tuonut kuitin.
— Rakas herra Boville, sanoi Danglars. — Teidän leskenne ja orponne saavat luvallanne odottaa kaksikymmentäneljä tuntia, sillä kreivi Monte-Cristo, jonka näitte täältä lähtevän… Näittehän hänet?
— Näin, entä sitten?
— No niin, kreivi Monte-Cristo vei heidän viisi miljoonaansa!
— Kuinka niin?
— Kreivillä oli liikkeessäni rajaton luotto, jonka oli hänelle antanut Thomson & French Roomassa. Hän tuli yhdellä kertaa pyytämään minulta viittä miljoonaa. Annoin hänelle osoituksen valtionpankkiin, jonne rahani on sijoitettu, ja pelkään, että pankinjohtajasta tuntuisi kummalliselta, jos yhtenä päivänä ottaisin sieltä kymmenen miljoonaa… Kahtena päivänä, lisäsi Danglars hymyillen — se ei herätä mitään huomiota.
— Mitä! huudahti Boville voimatta oikein uskoa korviaan. — Viisi miljoonaa tuolle herralle, joka läksi täältä ja tervehti minua, aivan kuin olisi minut tuntenut.
— Ehkä hän tunteekin teidät, vaikka te ette tunne häntä. KreiviMonte-Cristo tuntee kaikki ihmiset.
— Viisi miljoonaa!
— Tässä on hänen kuittinsa. Tehkää niin kuin pyhä Tuomas, katsokaa ja koettakaa.
Herra Boville otti Danglars'in hänelle ojentaman paperin ja luki:
"Vastaanottanut paroni Danglars'ilta viisi miljoonaa satatuhatta frangia, jotka hän saa periä Thomson & Frenchiltä Roomassa."
— Se on todellakin totta! sanoi Boville.
— Tunnetteko Thomson & Frenchin pankkiliikkeen?
— Tunnen kyllä, sanoi herra Boville, — minulla oli kerran kahdensadantuhannen frangin kauppa-asia heidän kanssaan, mutta sittemmin en ole kuullut siitä liikkeestä puhuttavan.
— Se on Euroopan luotettavin pankkiliike, sanoi Danglars heittäen huolettomasti pöydälleen Bovillen kädestä ottamansa kuitin.
— Ja hänellä oli siis viisi miljoonaa teiltä saatavaa? Mutta tuo kreivi Monte-Cristohan on oikea nabob!
— En todellakaan tiedä, mikä hän on, mutta hänellä oli kolme rajatonta luottokirjaa: minulle, Rothschildille ja Laffittelle, ja, lisäsi Danglars aivan kuin ohimennen, — näettehän, että hän antoi minulle etusijan ja maksoi satatuhatta hyvitystä.
Herra Boville ilmaisi kaikin tavoin rajatonta ihailuaan.
— Minun täytyy mennä häntä tapaamaan saadakseni hänet lahjoittamaan jotakin.
— Saatte aivan varmasti, hänen antamansa almut nousevat kuukaudessa kahteenkymmeneentuhanteen frangiin.
— Sehän on suurenmoista. Puhun hänelle rouva Morcerfin ja hänen poikansa antamasta esimerkistä.
— Mistä esimerkistä?
— He ovat lahjoittaneet koko omaisuutensa sairaaloille.
— Minkä omaisuuden?
— Oman omaisuutensa, kenraali Morcerf-vainajan perinnön.
— Minkä vuoksi?
— Siksi, että he eivät huolineet sellaisella tavalla hankitusta omaisuudesta.
— Millä he sitten aikovat elää?
— Äiti menee maalle ja poika sotaväkeen.
— Kas, kas, sanoi Danglars, — kylläpä heillä on arka omatunto!
— Eilen laillistutin lahjakirjan.
— Ja kuinka paljon heillä oli?
— Ei paljoakaan, noin miljoona kaksi- tai kolmesataatuhatta frangia.Mutta palatkaamme miljooniimme.
— Mielelläni, sanoi Danglars aivan luonnollisella äänellä. —Tarvitsette siis kipeästi rahaa?
— Tarvitsen. Huomenna kassa tarkastetaan.
— Huomenna! Miksi ette sanonut sitä aikaisemmin, huomiseenhan on vielä paljon aikaa. Mihin aikaan on tarkastus?
— Kello kaksi.
— Lähettäkää kello kaksitoista noutamaan, sanoi Danglars hymyillen.
Herra Boville ei vastannut mitään. Hän vain nyökkäsi ja väänteli salkkuaan.
— Johtuu eräs seikka mieleeni, sanoi Danglars; — toinen tapa on vielä viisaampi.
— Mikä?
— Kreivi Monte-Criston kuitti on rahan arvoinen. Viekää seRothschildille tai Laffittelle. He lunastavat sen heti paikalla.
— Vaikka se on Roomassa maksettava?
— Vaikka. Menetätte siten vain viisi-, kuusituhatta.
Rahastonhoitaja säpsähti.
— Ei, siinä tapauksessa odotan mieluummin huomiseen. Kylläpä te käsittelette rahasummia kevytmielisesti!
— Suokaa anteeksi, sanoi Danglars tavattoman hävyttömästi, — mutta luulin ensi hetkessä, että teillä olisi pieni vaillinki täytettävänä.
— Mitä! sanoi rahastonhoitaja.
— Onhan sellaista nähty, ja siinä tapauksessa tehdään pieniä uhrauksia.
— Jumalan kiitos, minulla ei ole sellaista syytä, sanoi Boville.
— Siis huomiseen, eikö niin, herra rahastonhoitaja?
— Niin, huomiseen. Mutta saanhan rahat silloin varmasti?
— Totta kai, laskette varmaankin leikkiä kysyessänne sellaista! Lähettäkää noutamaan puolenpäivän aikaan, niin pankki on saanut siitä tiedon.
— Tulen itse.
— Sitä parempi, silloin saan ilon nähdä teidät.
He puristivat toistensa kättä.
— Asiasta toiseen, sanoi Boville, — ettekö mene onnettoman neitiVillefort'in hautajaisiin? Ruumissaatto tuli bulevardilla vastaani.
— En, sanoi pankkiiri, — olen tuon Benedetton jutun tähden vielä hieman naurettavassa asemassa ja pysyn sen vuoksi syrjässä.
— Aivan suotta, eihän se millään tavoin ollut teidän syytänne.
— Kuulkaahan, herra rahastonhoitaja, kun miehellä on niin tahraton nimi kuin minulla, tulee hän arkatuntoiseksi.
— Kaikki ihmiset surkuttelevat teitä, olkaa siitä varma, ja kaikki surkuttelevat varsinkin tytärtänne.
— Eugénie-parka! sanoi Danglars huoaten syvään. — Oletteko kuullut, että hän menee luostariin?
— En.
— Se on valitettavasti totta. Heti seuraavana aamuna tämän tapauksen jälkeen hän päätti lähteä erään tuttavansa nunnan seurassa; hän läksi etsimään jotakin ankaraa luostaria Italiasta tai Espanjasta.
— Sehän on kamalaa!
Ja tämän sanottuaan herra Boville poistui esittäen isälle kaikenlaisia surunvalitteluja.
Mutta hän oli tuskin ennättänyt sulkea oven, kun Danglars teki niin voimakkaan liikkeen, että sen voivat mielessään kuvitella vain ne, jotka ovat nähneet Frédérickin näyttelevän Robert Macairea, ja huudahti:
— Tyhmeliini!!!
Ja pistäen Monte-Criston kuitin pieneen salkkuun hän lisäsi:
— Tule huomenna kello kaksitoista, silloin minä olen jo tipotiessäni.
Sitten hän telkesi ovet, tyhjensi kaikki laatikkonsa, kokosi noin viisikymmentätuhatta frangia seteleitä, poltti eräitä papereita ja pani toisia esille sekä kirjoitti kirjeen, sulki sen sinetillä ja pani osoitteeksi: "Rouva paronitar Danglars."
— Tänä iltana panen sen itse hänen pukeutumispöydälleen, mutisi hän.
Sitten hän otti passin laatikosta ja sanoi:
— Hyvä, se on vielä kaksi kuukautta voimassa.
105. Père-Lachaisen hautausmaa
Herra Boville oli nähnyt hautaussaaton, joka vei Valentinea hänen viimeiseen leposijaansa.
Päivä oli synkkä ja pilvinen. Tuuli oli kyllä vielä lämmin, mutta se repi kellastuneita lehtiä jo ennestäänkin harventuneista puidenoksista ja heitteli niitä bulevardeilla seisoskelevan suuren ihmisjoukon päälle.
Täydellisenä pariisilaisena herra Villefort piti Père-Lachaisen hautausmaata ainoana kylliksi arvokkaana lepopaikkana pariisilaiselle perheelle; muut olivat hänen mielestään maalaishautausmaita, kuolleitten majataloja. Ainoastaan Père-Lachaisen hautausmaalla saattoi jalosukuinen henkilö asua aivan kuin omassa talossaan.
Hän oli ostanut sieltä ainaisiksi ajoiksi maa-alan ja rakennuttanut holvin, jonne lyhyessä ajassa olivat joutuneet kaikki hänen ensimmäisen perheensä jäsenet.
Hautaholvin päädyssä oli kirjoitus:Saint-Méranin ja Villefort'in perheet. Näin oli tapahtunut Renée-raukan, Valentinen äidin toivomuksesta.
Père-Lachaisen hautausmaata kohden siis kulki Faubourg-Saint-Honorésta lähtenyt komea saattue. Se kulki koko Pariisin halki, Faubourg-du-Templen kautta ja uloimpia bulevardeja pitkin hautausmaalle asti. Suruvaunuja oli kaksikymmentä, muita hienoja vaunuja enemmän kuin viisikymmentä ja näitä seurasi ainakin viisisataa henkeä jalkaisin.
Saattajien joukossa oli suuri määrä nuoria miehiä, joihin Valentinen kuolema oli vaikuttanut aivan kuin salamanisku, ja vaikka aikakauden henki olikin kylmä ja käytännöllinen, tuntui tämän kauniin, siveän, ihaillun, elämänsä kukkeudessa kuolleen neitosen kohtalo heistäkin runolliselta.
Kun ruumissaattue oli tullut Pariisin ulkopuolelle, ajoivat sen jäljestä neljän hevosen vetämät vaunut täyttä laukkaa ja pysähtyivät äkkiä, jolloin hevoset jännittivät nilkkojaan aivan kuin niissä olisi ollut teräsjouset. Vaunuissa istui Monte-Cristo. Hän nousi ja liittyi jalan kulkevaan saattojoukkoon.
Château-Renaud huomasi hänet. Hän astui heti vaunuistaan ja meni kreivin luo. Beauchamp jätti myöskin ajurinsa.
Kreivin silmät tarkastivat joukkoa. Hän näytti etsivän jotakuta.Lopulta hän ei enää voinut olla kysymättä:
— Missä on Morrel? Tietääkö kukaan herroista, missä hän on? — Teimme tämän saman kysymyksen jo vainajan kodissa, sanoi Château-Renaud, — sillä kukaan meistä ei ollut nähnyt häntä.
Kreivi vaikeni, mutta katseli yhä ympärilleen.
Lopulta he saapuivat hautausmaalle.
Monte-Criston terävä silmä tarkasti kaikki kuusi- ja mäntyryhmät, ja kohta hänen rauhattomuutensa oli kadonnut. Eräs mies oli hiipinyt paikalle valkopyökkipensaitten suojassa, ja kreivi oli varmaankin tuntenut hänet etsimäkseen.
Jokainen tietää, mitä hautajaiset ovat tällä hautausmaalla: tummia ihmisryhmiä siellä täällä pitkin valkoisia teitä, hiljaista ilmassa ja maan päällä, ei kuulu muuta kuin jonkin oksan taittuminen, kun joku tunkeutuu pensasaidan läpi, sitten kaikuu pappien surunvoittoinen laulu, ja sen keskeltä kuuluu toisinaan nyyhkytys kukkakummun luota, missä on nainen polvillaan kädet ristissä.
Monte-Criston huomaama varjo kulki nopeasti Héloïsen ja Abélard'in hautojen luo istutetun pensaikon taitse, asettui ruumiinkantajien seuraan ruumisvaunujen eteen ja astui sen rinnalla hautauspaikalle asti. Muut tuskin huomasivat häntä, mutta Monte-Cristo piti häntä koko ajan silmällä ja astui kaksi kertaa rivistä ulommaksi nähdäkseen, etsikö mies pukunsa suojasta asetta.
Hautaussaaton pysähdyttyä tunnettiin mies Morreliksi, joka takki napitettuna kaulaan asti, otsa kelmeänä, posket kuopalla, rypistäen hattua käsissään nojautui nyt puunrunkoon pienellä kukkulalla hautaholvin läheisyydessä nähdäkseen hautajaismenojen jokaisen yksityiskohdan.
Kaikki kävi kuten tavallisesti. Puheita pitivät ne, jotka olivat vähimmin heltyneitä. Toiset valittivat tätä varhaista kuolemaa, toiset säälivät isän surua, kekseliäimmät kuvittelivat tämän nuoren tytön usein rukoilleen isältään kuolemaantuomittujen armahtamista; he käyttivät kauniita vertauksia ja surullisilta kaikuvia lauseita.
Monte-Cristo ei kuullut mitään, ei nähnyt mitään, tai oikeammin sanoen, hän ei nähnyt mitään muuta kuin Morrelin. Nuoren upseerin tyyneys ja jäykkyys vaikutti tärisyttävästi jokaiseen, joka osasi lukea, mitä hänen sielussaan liikkui.
— Kas, sanoi äkkiä Beauchamp Debraylle, — tuolla on Morrel! Mitä hittoa hän tuonne on kiivennyt!
He osoittivat Château-Renaud'lle, missä hän seisoi.
— Kuinka kalpea hän on! sanoi tämä väristen.
— Hänen on vilu, sanoi toinen.
— Ei, sanoi Château-Renaud, — hän on liikuttunut. Maximilien on hyvin tunteellinen ihminen.
— Joutavia! sanoi Debray. — Sanoittehan itse, että hän tuskin tunsikaan neiti Villefort'ia.
— Se on kyllä totta. Mutta muistan, että hän tanssi Morcerfin tanssiaisissa kolme kertaa hänen kanssaan, muistattehan, kreivi, noissa samoissa tanssiaisissa, joissa te herätitte tavattoman suurta huomiota.
— En muista, vastasi Monte-Cristo tietämättä, mitä tai kelle hän vastaisi, hän kun koko ajan tarkasti Morrelia.
— Puheet ovat loppuneet, hyvästi, hyvät herrat, sanoi kreivi äkkiä ja lähti.
Hautajaiset olivat päättyneet, läsnäolijat poistuivat Pariisiin.
Château-Renaud etsi Morrelia, mutta tämäkin oli jo lähtenyt.
Monte-Cristo oli mennyt erään pensasaidan suojaan ja piti sieltä silmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Kun muut olivat poistuneet, lähestyi nuori mies hautaholvia ja polvistui. Kreivi hiipi lähemmäksi kaula ojossa, katse terävänä ja polvet koukussa, aivan kuin valmiina milloin tahansa hyökkäämään esiin.
Morrel painoi päänsä maahan asti, tarttui käsillään holvin ristikkoon ja sopersi:
— Valentine!
Kreivin sydäntä vihlaisi tämä huudahdus. Hän astui vielä askelen lähemmäksi ja löi Morrelia olalle sanoen:
— Siinähän olette, ystävä! Etsin teitä!
Monte-Cristo odotti hänen kiivastuvan ja alkavan moittia, mutta erehtyi. Morrel kääntyi häneen ja sanoi näköjään tyynesti:
— Niin kuin näette, minä rukoilin.
Kreivi katsoi tarkkaavasti Morrelia kiireestä kantapäähän.
— Saatanko teidät Pariisiin? kysyi hän.
— Ei kiitos.
— Mitä siis haluatte?
— Antakaa minun rukoilla.
Vastustelematta kreivi loittoni toiseen paikkaan, josta saattoi pitää silmällä Morrelin pienintäkin liikettä. Lopulta tämä nousi, puhdisti kivestä likaantuneet polvensa ja läksi astelemaan Pariisia kohden kääntämättä kertaakaan päätään.
Hän kulki hitaasti Roquette-katua pitkin.
Kreivi lähetti vaununsa kotiin ja seurasi häntä sadan askelen päässä. Maximilien meni kanavan yli ja palasi Meslay-kadulle bulevardeja pitkin.
Viisi minuuttia sen jälkeen, kun portti sulkeutui Morrelin jälkeen, se aukeni Monte-Criston astuessa sisään.
Julie seisoi puutarhan portin luona katsellen tarkkaavaisena, miten Penelon, joka hoiti puutarhurintointaan suurella innolla, otti istukkaita bengalilaisista ruusuista.
— Ah, kreivi Monte-Cristo! huudahti hän riemuissaan, niin kuin kaikki muutkin joka kerta, kun kreivi Monte-Cristo ilmestyi Meslay-kadun varrella olevaan taloon.
— Palasihan Maximilien äsken kotiin? kysyi kreivi.
— Olin näkevinäni hänen menevän ohitseni, jatkoi nuori nainen. —Mutta kysyn Emmanuelilta.
— Anteeksi, hyvä rouva, mutta minun täytyy mennä heti paikalla Maximilienin luo, minulla on hänelle tavattoman tärkeitä asioita ilmoitettavana.
— Menkää siis, sanoi Julie, seuraten hurmaavalla hymyllään kreiviä, kunnes tämä oli kadonnut porraskäytävään.
Kreivi oli piankin noussut ne kaksi kerrosta, jotka erottivat Maximilienin huoneiston alakerrasta. Tultuaan hänen ovensa eteen hän kuunteli. Ei kuulunut mitään ääntä.
Huoneiston ja portaiden välissä oli lasiovi, kuten useimmissa vanhoissa taloissa. Mutta ovessa ei ollut avainta. Maximilien oli sulkeutunut huoneistoonsa, eikä lasioven sisäpuolella olevien punaisten silkkiverhojen läpi nähnyt mitään.
Kreivin tuska näkyi siinä, että hänen kasvoilleen nousi puna, harvinainen mielenliikutuksen ilme tässä muuten rauhallisessa miehessä.
— Soitanko kelloa? tuumi hän. — En, en. Usein ovikellonsoitto, siis vieraan tulo, jouduttaa päätöksen tekoa. Maximilien on nyt epäilemättä sellaisessa mielentilassa, että ovikellonsoittoon liittyisi heti toinen ääni.
Monte-Cristo vapisi kiireestä kantapäähän asti, mutta teki sitten nopean päätöksen ja iski kyynärpäänsä ruutuun, joka meni säpäleiksi. Sitten hän kohotti verhoa ja näki pöydän ääressä istuvan Maximilienin säpsähtävän kilahduksen kuullessaan.
— Ei se ole mitään, sanoi kreivi, — suokaa anteeksi, rakas ystävä, jalkani luiskahti ja kyynärpääni osui ruutuun. Koska se kerran on mennyt rikki, käytän sitä hyväkseni ja tulen luoksenne. Älkää antako häiritä itseänne, älkää antako häiritä itseänne!
Ja pistäen kätensä rikkimenneestä ikkunasta kreivi avasi oven. Morrel nousi silminnähtävästi tyytymättömänä ja tuli Monte-Cristoa kohden pikemmin ajaakseen hänet pois kuin ottaakseen hänet vastaan.
— Se on palvelijoittenne syy, sanoi kreivi hieroen kyynärpäätään, — teidänhän permantonne ovat liukkaat kuin peili.
— Loukkasitteko itsenne? kysyi Morrel kylmästi.
— En tiedä? Mutta mitä teitte täällä? Kirjoititteko?
— Minäkö?
— Onhan sormissanne mustetta.
— Se on totta, vastasi Morrel, — minä kirjoitin. Sellaista tapahtuu minulle toisinaan, niin sotilas kuin olenkin.
Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin. Maximilienin täytyi päästää hänet kulkemaan, mutta hän seurasi jäljestä.
— Kirjoititte siis? kysyi Monte-Cristo uudelleen luoden terävän ja tutkivan katseen häneen.
— Johan minulla oli kunnia vastata myöntävästi, sanoi Morrel.
Kreivi katsahti ympärilleen.
— Pistoolinne ovat mustepullon vieressä! sanoi hän osoittaen sormellaan kirjoituspöydällä olevia pistooleja.
— Lähden matkalle, sanoi Maximilien.
— Rakas ystävä! sanoi Monte-Cristo, ja hänen äänensä oli tavattoman hellä.
— Herra kreivi!
— Ystäväni, rakas Maximilien, minä rukoilen, älkää ryhtykö mihinkään väkivaltaisiin tekoihin.
— Minäkö väkivaltaisiin tekoihin, sanoi Morrel kohauttaen olkapäitään.— Missä suhteessa matka on väkivaltainen teko?
— Maximilien, sanoi Monte-Cristo, — riisukaamme molemmin puolin naamiomme. Te ette petä minua tuolla näennäisellä tyyneydellänne enkä minä teitä pintapuolisella levottomuudellani. Ymmärrättehän, että ennen kuin olen tehnyt tämän kaiken, rikkonut ikkunan, tunkeutunut huoneeseenne, on minun täytynyt todellakin olla hyvin levoton tai pikemminkin kamalalla tavalla varma. Morrel, te aioitte surmata itsenne!
— Jopa nyt jotakin! Morrel vavahti. — Mistä tällaiset ajatukset tulevat mieleenne, herra kreivi?
— Minä sanon, että te aioitte surmata itsenne, jatkoi kreivi samalla äänellä, ja tässä on todistus.
Hän lähestyi kirjoituspöytää ja tarttui valkoiseen arkkiin, jonka nuori mies oli heittänyt aloittamansa kirjeen päälle.
Morrel syöksyi riistämään sen hänen kädestään.
Mutta Monte-Cristo tarttui Maximilienin ranteeseen toimien kuin teräsketju, joka estää kellon jousta laukeamasta.
— No niin, huudahti Morrel ja muuttui näennäisen tyynestä äkkiä hillittömän kiivaaksi, — vaikka niin olisikin, vaikka olisinkin päättänyt kääntää pistoolin suun omaa itseäni kohden, kuka voi minua siitä estää? Kenellä on rohkeutta estää minua, kun sanon hänelle: "Kaikki toiveeni ovat särkyneet, sydämeni murtunut, elämäni sammunut, ympärilläni ei ole enää muuta kuin surua ja inhoa, maa on muuttunut tuhaksi, jokainen ihmisääni vihloo mieltäni", kun sanon: "Säälistä täytyy antaa minun kuolla, menetän järkeni, tulen hulluksi." Sanokaahan, vastaako silloin kukaan minulle: "Olette väärässä!" Estääkö kukaan minua pääsemästä onnettomasta elämästäni vapaaksi? Sanokaahan, kreivi, sanokaahan, olisiko kellään siihen rohkeutta!
— Olisi, Morrel, sanoi Monte-Cristo tyynesti. — Minulla olisi.
— Teilläkö? huudahti Morrel, ja hänen äänessään soi suuttumus ja moite.
— Teilläkö, joka herätitte minussa järjettömän toivon, teilläkö, joka pidätitte, tyynnytitte, hillitsitte minua turhilla lupauksilla, vaikka olisin voinut voimakeinoin pelastaa hänet saadakseni ainakin nähdä hänen kuolevan syliini? Teilläkö, joka leikittelitte tai olitte ainakin leikkivinänne kohtaloa ettekä pystynyt edes antamaan vastamyrkkyä myrkytetylle tyttöraukalle! Säälisin teitä toden totta, ellen teitä kauhistuisi!
— Morrel!…
— Niin, käskitte minua riisumaan naamion, ja minä riisun. Kun tulitte luokseni hautausmaalla, vastasin vielä teille, sillä sydämeni on hyvä; kun astuitte sisään, päästin teidät tänne asti… Mutta koska uhmaatte minua vielä tässäkin huoneessa, johon olin paennut kuin hautaani, kun tuotatte uuden tuskan minulle, joka luulin jo kaikki kokeneeni, kreivi Monte-Cristo, otaksuttu hyväntekijäni, kreivi Monte-Cristo, maailman pelastaja, olkaa tyytyväinen, saatte omin silmin nähdä ystävänne kuolevan!
Ja hulluuden nauru huulillaan Morrel syöksyi toistamiseen pistooleja kohden. Kalmankalpeana mutta säihkyvin silmin Monte-Cristo ojensi kätensä pistoolien päälle ja sanoi:
— Ja minä sanon teille kerta vielä: te ette surmaa itseänne!
— Koettakaa estää jos voitte! sanoi Morrel ja ryntäsi taas eteenpäin, mutta jälleen kreivin rautainen käsi pidätti häntä.
— Mutta kuka te siis olette, kun anastatte tuollaisen tyrannivallan, jolla tahdotte hallita vapaita ja ajattelevia olentoja? huudahti Maximilien.
— Kukako olen? lausui Monte-Cristo. — Kuulkaa! Minä olen ainoa olento maailmassa, jolla on oikeus sanoa teille: Morrel, minä en tahdo, että isäsi poika kuolee tänään!
Ja majesteetillisena, kirkastuneena, juhlallisena, käsivarret rinnallaan ristissä Monte-Cristo astui nuorta miestä kohden, joka tästä miehestä säteilevän melkein jumalaisen voiman pakotuksesta väistyi askelen.
— Miksi puhutte minulle isästäni? sopersi hän. — Miksi sekoitatte hänen nimensä siihen, mitä tänään tapahtuu.
— Siksi, että minä olen se, joka pelastin isäsi hengen sinä päivänä, jolloin hän aikoi surmata itsensä samoin kuin sinäkin tänään; siksi, että olen se, joka lähetin kukkaron nuorelle sisarellesi ja Pharaonin vanhalle Morrelille; siksi, että olen Edmond Dantès, jonka polvella sinä lapsena leikit!
Morrel peräytyi vielä askelen, horjuen, läähättäen, tukehtumaisillaan; sitten hänen voimansa pettivät ja hän vaipui polvilleen Monte-Criston eteen.
Ja elämän voima syntyi uudelleen tässä jalossa luonteessa; hän nousi, syöksyi portaille ja huusi täydellä äänellä:
— Julie! Julie! Emmanuel! Emmanuel!
Monte-Cristo aikoi vuorostaan syöksyä huoneesta, mutta Maximilien olisi ennen vaikka antanut surmata itsensä kuin hellittänyt oven puoliskoista. Hän painoi niitä koko ruumiillaan estääkseen kreiviä.
Maximilienin huudon kuultuaan ryntäsivät Julie, Emmanuel, Penelon ja muutamat palvelijat kauhuissaan saapuville.
Morrel tarttui heidän käsiinsä ja avaten oven huusi heille kyynelten tukahduttamalla äänellä:
— Polvillenne! Polvillenne! Hän on isämme hyväntekijä, pelastaja, hän on… Hän aikoi sanoa: "Hän on Edmond Dantès!"
Kreivi esti sen tarttumalla hänen käsivarteensa.
Julie riensi suutelemaan kreivin kättä, Emmanuel syleili häntä aivan kuin suojelusjumalaa, Morrel vaipui uudelleen polvilleen ja löi otsansa lattiaan.
Silloin rautainen mies tunsi sydämen laajenevan, sulattava liekki nousi sieltä hänen silmiinsä, hänen päänsä painui kumaraan ja hän itki!
Tässä huoneessa kuului nyt nyyhkytystä ja itkua, jotka varmaan olisivatJumalan rakkaimpiakin enkeleitä ilahduttaneet.
Heti kun Julie oli hiukan tointunut mielenliikutuksestaan, hän juoksi huoneesta, riensi alempana olevaan kerrokseen, kiiruhti lapsellisen iloisena salonkiin ja nosti syrjään kristallikuvun, jonka alla oli tuntemattoman hyväntekijän antama kukkaro.
Tällä välin Emmanuel lausui kreiville katkonaisin sanoin:
— Miksi ette ole ilmaissut itseänne aikaisemmin, herra kreivi, vaikka olette kuullut meidän niin usein puhuvan tuntemattomasta hyväntekijästämme ja nähneet meidän säilyttävän muistoja hänestä. Miksi olette odottanut tähän päivään asti? Olette siinä menetellyt julmasti meitä kohtaan ja, uskallan sanoa, omaa itseännekin kohtaan.
— Kuulkaahan, ystäväni, sillä siksihän rohkenen teitä sanoa, koska tietämättänne olette kaksitoista vuotta ollut ystäväni, — tänään on tapahtunut sellaista, mikä on pakottanut minut ilmaisemaan salaisuuteni, vaikka Jumalan nimessä olisin tahtonut haudata sen koko elinajakseni sieluni syvyyteen. En voi puhua teille tästä tapauksesta enempää, sanon vain, että lankonne riisti salaisuuteni käyttämällä väkivaltaa, jota hän epäilemättä nyt katuu.
Maximilien oli siirtynyt hiukan syrjään ja oli nyt polvillaan nojatuolin edessä.
— Pitäkää häntä silmällä, sanoi kreivi hiljaa, puristaen lujastiEmmanuelin kättä.
— Miksi? kysyi nuori mies kummastuneena.
— Sitä en voi teille sanoa, mutta pitäkää häntä silmällä.
Emmanuel loi tutkivan katseen huoneeseen ja huomasi Morrelin pistoolit.Hän katsoi niihin kauhistuneena ja nosti hitaasti sormensa,Monte-Cristo nyökkäsi. Emmanuel astui askelen pistooleita kohden.
— Antaa niiden olla, sanoi kreivi.
Sitten hän meni Morrelin luo ja tarttui hänen käteensä. Myrsky nuoren miehen sydämessä oli talttunut, ja hän oli nyt aivan kuin herpaantunut.
Julie palasi, hänen kädessään oli silkkikukkaro, ja kaksi kirkasta ilonkyyneltä kimalteli hänen silmissään kuin kastehelmet.
— Tässä on kalleutemme, sanoi hän. — Älkää luulko, ettei se olisi minulle enää yhtä rakas, kun tunnen pelastajamme.
— Rakas lapsi, sanoi kreivi punastuen, — sallikaa minun ottaa tuo kukkaro. Kun kerran tunnette minut, muistatte minua ilman tätäkin.
— Ei, ei, sanoi Julie painaen kukkaron rintaansa vastaan, — antakaa minun se pitää, sillä jonakin päivänä voitte lähteä luotamme.
— Olette arvannut oikein, sanoi Monte-Cristo hymyillen. — Viikon päästä olen jättänyt tämän maan, missä niin monet ihmiset, jotka olisivat ansainneet taivaan koston, elivätkin onnellisina, samalla kun isäni kuoli nälkään ja suruun.
Monte-Cristo katsahti Morreliin, mutta huomasi, että sanat: "olen jättänyt tämän maan", eivät herättäneet nuorta miestä hänen herpaantuneesta mielentilastaan. Hän huomasi, että hänen oli vielä taisteltava viimeinen taistelu ystävänsä surua vastaan, ja tarttuen Julien ja Emmanuelin käsiin hän sanoi isän hellästi käskevällä äänellä:
— Rakkaat ystävät, jättäkää minut Maximilienin kanssa kahden.
Tällä tavoin Julie saattoi viedä pois kallisarvoisen kukkaron, josta kreivi ei muistanut toistamiseen puhua. Kreivi jäi kahden Morrelin kanssa.
— Kas niin, sanoi kreivi koskettaen sormellaan hänen olkapäähänsä, — joko nyt jälleen muutut mieheksi?
— Jo, sillä alan taas kärsiä.
Kreivin otsaan tuli ryppy, ja hän näytti hetkisen epäröivän.
— Maximilien, Maximilien, sanoi hän, — kristityn ei sovi vaipua tuollaisiin ajatuksiin.
— Rauhoittukaa, ystävä, sanoi Morrel nostaen päänsä ja katsoen kreiviin tavattoman surullisesti hymyillen, — minä en enää aio surmata itseäni.
— Siis aseet jäävät syrjään ja epätoivo on haihtunut, sanoiMonte-Cristo.
— Ei, sillä minulla on parempi keino pelastua tuskasta kuin kuula tai tikarin kärki.
— Mieletön mies parka…! Mikä se on?
— Minulla on suruni, joka minut surmaa.
— Hyvä ystävä, sanoi Monte-Cristo yhtä alakuloisesti kuin hänkin, — kuule minua! Eräänä päivänä, kun olin yhtä epätoivoissani kuin sinä, päätin minäkin surmata itseni; ja saman päätöksen teki aikanaan isäsikin. Jos joku olisi sanonut isällesi sinä hetkenä, kun hän suuntasi pistoolin otsaansa kohden, tai minulle sinä hetkenä, kun siirsin vankilassa syrjään leivän, johon en ollut kolmeen päivään koskenut, jos joku olisi meille sanonut: "Eläkää! Kerran koittaa päivä, jolloin olette onnellisia ja siunaatte elämää!" — olisi vastauksenamme ollut epäilyksen hymy ja vähäuskoisuuden tuska, ja kuinka monta kertaa kuitenkin isäsi syleillessään sinua on siunannut elämää, ja kuinka monta kertaa minäkin…
— Mutta te olitte menettänyt vain elämänne, huudahti Morrel. — Isäni kadotti vain omaisuutensa, mutta minä olen kadottanut Valentinen.
— Katso minuun, Morrel, sanoi Monte-Cristo, ja hänen olemuksessaan oli vakuuttavaa juhlallisuutta, — katso minuun, silmissäni ei ole kyyneliä, veressäni ei ole kuumetta, eikä sydämeni jyskytä kolkosti, ja kuitenkin näen, että sinä kärsit, Maximilien, sinä, jota rakastan aivan omana poikanani. Etkö siitä ymmärrä, että suru on samanlainen kuin elämäkin ja että kaiken takana on jotakin meiltä salattua? Jos siis pyydän, jos käsken sinua elämään, niin olen varmasti vakuutettu siitä, että kerran tulee päivä, jolloin kiität minua henkesi pelastamisesta.
— Hyvä Jumala, huudahti nuori mies, — hyvä Jumala, mitä minulle sanottekaan! Punnitkaa sananne, sillä ette varmaankaan ole koskaan rakastanut!
— Lapsi! vastasi Monte-Cristo.
— Täydellä rakkaudella rakastanut, sitä tarkoitan, jatkoi Morrel. — Katsokaahan, olen ollut sotilas siitä asti kuin kehityin mieheksi, tulin kaksikymmentäyhdeksänvuotiaaksi, ennen kuin rakastuin, sillä sitä, mitä siihen asti olin tuntenut, ei voi rakkaudeksi sanoa. No niin, kaksikymmentäyhdeksänvuotiaana näin Valentinen, kaksi vuotta olen häntä rakastanut, kahden vuoden ajan hän on avannut minulle sydämensä ja minä olen lukenut siitä kaikki nuoren tytön ja naisen hyveet, sillä Jumala oli ne siihen kirjoittanut. Kreivi, jos olisin saanut omakseni Valentinen, olisin saanut loppumattoman, äärettömän, määräämättömän, liian suuren, liian täydellisen, tätä maailmaa varten liian taivaallisen onnen. Maailma ei ole sitä minulle antanut, ja minun täytyy sanoa teille, että ilman Valentinea ei maailma tarjoa minulle muuta kuin epätoivoa ja tuskaa.
— Olen käskenyt teitä toivomaan, sanoi kreivi.
— Punnitkaa sananne, sanon kerran vielä, vastasi Morrel, — te koetatte lohduttaa minua, mutta jos minua lohdutatte, saatte minut menettämään järkeni, koska herätätte minussa toivon nähdä Valentinen jälleen.
Kreivi hymyili.
— Ystäväni, isäni, huudahti Morrel kiihkeästi, — punnitkaa sananne, sillä kauhistun sitä vaikutusvaltaa, jota tahdotte minun suhteeni käyttää. Punnitkaa sananne, sillä katsokaa, miten silmäni jälleen kirkastuvat, miten sydämeni jälleen voimistuu, punnitkaa sananne, sillä voitte saada minut uskomaan ihmeisiin… Tottelisin teitä, vaikka käskisitte minua nostamaan kiven Jairuksen tyttären haudalta; kävelisin laineilla apostolin tavoin, jos viittaisitte minua lähtemään. Punnitkaa sananne!
— Toivo, ystäväni, sanoi kreivi vielä kerran.
— Ah, sanoi Morrel vaipuen innostuksensa kukkuloilta surunsa rotkoihin, — ah, te leikitte kanssani. Olette kuin hyvä äiti, tai oikeammin sanoen itsekäs äiti, joka hellillä sanoilla viihdyttää lapsensa tuskat, koska tämän huuto vihloo hänen korviaan. Ei, ystäväni, tein väärin käskiessäni teitä punnitsemaan sananne. Ei, älkää pelätkö mitään, minä hautaan suruni niin huolellisesti sydämeeni, kätken sen niin syvälle, piilotan sen niin tarkoin, ettei teidän tarvitse minua sääliäkään… Hyvästi, ystäväni, hyvästi!
— Päinvastoin, sanoi kreivi, — tästä hetkestä alkaen, Maximilien, elät minun seurassani ja minun luonani, et jätä minua, ja viikon päästä on Ranska jäänyt taaksemme.
— Ja kehotatteko minua yhä vain toivomaan?
— Kehotan, koska tiedän keinon, millä sinut parantaa.
— Kreivi, teette minut vielä entistäkin surullisemmaksi. Pidätte onnettomuuttani vain jokapäiväisenä suruna ja koetatte haihduttaa sen jokapäiväisellä keinolla, matkustamisella.
— Mitä sinulle sanoisinkaan? vastasi Monte-Cristo. — Uskon, että täytän, mitä lupaan; anna minun kokeilla.
— Kreivi, te vain pitkitätte kuolinkamppailuani, ette muuta.
— Olet heikko mies, sanoi kreivi, — ellet voi antaa ystävällesi muutamaa päivää kokeiluaikaa. Tiedätkö, mitä kreivi Monte-Cristo voi saada aikaan? Tiedätkö, että hän hallitsee monia maallisia voimia? Tiedätkö, että hänellä on niin luja usko, että hän voi vaatia ihmeitä Jumalalta: onhan Jumala sanonut, että uskon avulla voidaan siirtää vuoria? No niin, odota ihmettä, tai…
— Tai…, kertasi Morrel.
— Tai sanon sinua kiittämättömäksi.
— Säälikää minua, kreivi.
— Minä säälin sinua niin paljon, Maximilien, kuule sanani tarkoin, säälin niin paljon, että ellen kuukauden päästä ole sinua parantanut, tänä samana päivänä ja tänä samana tuntina, kuule sanani tarkoin, lasken itse eteesi ladatut pistoolit ja maljallisen italialaista myrkkyä, joka on paljon varmempaa ja tehoisampaa kuin se, mitä Valentine sai.
— Lupaatteko sen minulle?
— Lupaan, sillä olen niin kuin sinäkin kerran tahtonut surmata itseni, ja olen surun kaikottuakin vielä monesti uneksinut ikuisen unen suloisuudesta.
— Kuukauden päästä siis saan menetellä elämäni kanssa oman mieleni mukaan, ellen ole löytänyt lohdutusta, ja vaikka tekisin silloin mitä tahansa, ette syytä minua kiittämättömäksi?
— Täsmälleen kuukauden päästä, Maximilien. Kuukauden päästä tunnilleen, sillä tämä päivä on pyhä. Et ole kai tullut ajatelleeksi, että tänään on syyskuun viides päivä. Täsmälleen kymmenen vuotta sitten pelastin isäsi, joka tahtoi kuolla.
Morrel tarttui kreivin käsiin ja suuteli niitä.
— Kuukauden päästä on pöydällä, jonka ääressä istumme, hyvät aseet ja suloisen kuoleman tuottavaa myrkkyä, jatkoi Monte-Cristo, — mutta lupaathan odottaa siihen asti?
— Vannon sen, sanoi Morrel.
Monte-Cristo sulki nuoren miehen syliinsä ja painoi hänet rintaansa vastaan.
— Ja tästä päivästä alkaen muutat asumaan minun luokseni, sanoi hän. — Muutat asumaan Haydéen asuntoon, niin että saan tyttären sijasta pojan.
— Haydéen! sanoi Morrel. — Minne Haydée on joutunut?
— Hän matkusti pois viime yönä.
— Hän on jättänyt teidät?
— Hän odottaa minua… Ole siis valmis muuttamaan luokseni Champs-Elysées'n varrelle ja toimita minut kenenkään näkemättä täältä pois.
Maximilien kumarsi ja totteli aivan kuin lapsi tai apostoli.
106. Jako
Saint-Germain-des-Prés'n varrella olevassa hotellissa, jonka Albert de Morcerf oli valinnut äitinsä asunnoksi, asui toisen kerroksen pienessä huoneistossa hyvin salaperäinen olento.
Se oli mies, jonka kasvoja portinvartija ei ollut koskaan nähnyt, sillä talvella oli hänellä aina kaulassaan leveä punainen huivi, jollaisia rikkaitten perheitten kuskit käyttävät odotellessaan isäntäväkeään teattereiden edustalla, ja kesällä hän aina niisti nenäänsä mennessään portinvartijan huoneen ohi. Vielä on lisättävä, ettei kukaan vakoillut tätä salaperäistä henkilöä, niin kuin olisi voinut otaksua, sillä lähistöön oli levinnyt huhu, että hän oli korkeassa arvoasemassa ja että hänellä olipitkä käsi, ja tämä seikka pakotti kaikki jättämään hänet rauhaan.
Hän kävi huoneistossaan aivan säännöllisesti, vaikkakin tuli toisinaan myöhemmin, toisiaan aikaisemmin. Useimmiten hän kuitenkin ilmestyi sinne kello neljän aikaan eikä ollut koskaan siellä yötä.
Vaitelias palvelijatar, jonka huolena oli huoneiston kunnossapito, sytytti talvisin puoli neljältä tulen pesään ja toi kesäisin samaan aikaan huoneeseen jäätelöä.
Neljän aikaan salaperäinen henkilö sitten saapui, niin kuin olemme maininneet.
Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin pysähtyivät vaunut hotellin eteen. Mustaan tai tummansiniseen pukuun ja tiheään harsoon verhoutunut nainen astui ajoneuvoista, riensi kuin varjo portinvartijan oven ohi ja nousi toiseen kerrokseen niin kepeästi, etteivät portaat vähääkään narisseet hänen jalkojensa alla.
Kukaan ei koskaan kysynyt häneltä, minne hän aikoi.
Hänen kasvojaan enemmän kuin salaperäisen herrankaan kasvoja ei portinvartijapariskunta siis koskaan nähnyt, eikä koko suuressa kaupungissa varmaankaan ollut toista avioparia, joka olisi voinut moisen salaisuuden säilyttää.
Nainen ei tietysti mennyt toista kerrosta ylemmäksi. Hän kolkutti oveen erikoisella tavalla, ovi aukeni, sitten se sulkeutui, eikä enää kuulunut eikä näkynyt mitään.
Jonkin ajan kuluttua hän lähti hotellista yhtä varovaisesti kuin oli tullutkin. Hän lähti aina ensimmäisenä, harso silmillään, ja nousi ajoneuvoihin, jotka kääntyivät milloin millekin kadulle. Kahtakymmentä minuuttia myöhemmin poistui herra, peittäen kasvonsa joko kaulahuiviinsa tai nenäliinansa taakse ja katosi.
Seuraavana päivänä sen jälkeen, kun kreivi Monte-Cristo oli käynyt Danglars'in luona ja kun Valentine oli haudattu, saapui salaperäinen asukas jo kello kymmenen aamulla eikä kello neljä, niin kuin tavallisesti. Melkein heti hänen jälkeensä tuli myös hunnutettu nainen ajurin vaunuissa ja nousi nopeasti portaita ylös.
Ovi aukeni ja sulkeutui.
Mutta ennen kuin ovi oli ennättänyt mennä kiinni, oli nainen huudahtanut:
— Lucien, ystäväni!
Tällä tavoin portinvartija, joka tahtomattaan oli kuullut huudahduksen, sai tietää, että salaperäisen vuokralaisen nimi oli Lucien. Mutta kun hän oli mallikelpoinen portinvartija, päätti hän olla mainitsematta siitä mitään vaimolleenkaan.
— Mitä nyt on tapahtunut? kysyi herra, jonka nimen naisen hätääntyminen tai into oli ilmaissut. — Kertokaa!
— Ystäväni, voinko luottaa teihin?
— Varmasti, tiedättehän sen. Mitä on tapahtunut? Kirje, jonka sain teiltä tänä aamuna, teki minut hirveän levottomaksi. Se oli häthätää kirjoitettu ja sekava. Rauhoittakaa minua tai kertokaa asia koko kamaluudessaan.
— Lucien, suuria on tapahtunut! sanoi nainen luoden Lucieniin kysyvän katseen. — Herra Danglars on viime yönä lähtenyt pois.
— Lähtenyt? Herra Danglars lähtenyt pois! Minne hän on lähtenyt?
— En tiedä.
— Mitä! Ettekö tiedä? Hän on siis lähtenyt lopullisesti?
— Epäilemättä! Kello kymmenen illalla hän ajoi vaunuillaan Charentonin tulliportille; siellä odottivat postivaunut, hän astui niihin kamaripalvelijansa keralla ja ilmoitti kuskilleen menevänsä Fontainebleauhon.
— No, mitä siihen sanoitte?
— Odottakaahan, ystäväni. Hän on jättänyt minulle kirjeen.
— Kirjeenkö?
— Niin, lukekaa.
Ja paronitar otti taskustaan avatun kirjeen ja ojensi sen Debraylle.
Debray arkaili hiukan, aivan kuin olisi koettanut arvata kirjeen sisällystä tai harkinnut, miten menetellä sen johdosta. Sitten hän ilmeisesti oli tehnyt päätöksensä ja luki:
Hyvä rouva ja uskollinen puolisoni.
Aivan huomaamattaan hän vaikeni ja katsoi paronittareen, joka punastui korviaan myöten.
— Jatkakaa, sanoi rouva Danglars.
Debray jatkoi:
Saadessanne tämän kirjeen ei teillä enää ole miestä! Älkää tulko tarpeettoman rauhattomaksi, olette menettänyt miehenne samalla tavoin kuin tyttärennekin. Ajan pitkin jotakin niistä kolmesta- tai neljästäkymmenestä maantiestä, joita myöten päästään Ranskan rajojen ulkopuolelle. Olen velvollinen antamaan teille selityksen, ja koska olette järkevä nainen, selitänkin teille lähtöni syyt.
Kuulkaa siis:
Tänään tultiin minulta perimään viisi miljoonaa, suoritin ne; melkein heti sen jälkeen tultiin perimään yhtä suurta summaa, lykkäsin maksun huomiseen; nyt lähden pois välttääkseni huomispäivää, joka voisi käydä liian vastenmieliseksi.
Ymmärrättehän tämän, rouvani ja kallis puolisoni? Minä sanon: Ymmärrättehän, sillä tunnette raha-asiani yhtä hyvin kuin minä ja paremminkin, sillä minä en voi sanoa, minne on mennyt minun ennen jokseenkin suuri rikkauteni, te sitä vastoin voitte varmaankin antaa siihen tyydyttävän vastauksen.
Naisillahan on erehtymättömän varma vaisto, ja he voivat itse keksimänsä algebran avulla selittää ihmeenkin. Minä en tuntenut muuta kuin numeroni, ja kun ne alkoivat pettää, en ollut enää mistään selvillä. Oletteko koskaan ihmetellyt, kuinka nopeasti olen sortunut? Eikö teitä koskaan ole häikäissyt sulavien kultatankojeni hehku? Minä puolestani en ole nähnyt muuta kuin tulen; toivottavasti teitä varten on jäänyt tuhkaan hiukan kultaa.