— Katsokaa, sanoi hän tarttuen Monte-Criston käsivarteen, — tuohon isäni pysähtyi Pharaonin laskiessa satamaan, täällä tuo kunnon mies, jonka pelastitte häpeästä ja kuolemasta, heittäytyi syliini; olen vieläkin tuntevinani hänen kyynelensä poskillani, eikä hän itkenyt yksin, monet itkivät meidät nähdessään.
Monte-Cristo hymyili.
— Minä olin tuolla, sanoi hän osoittaen Morrelille erästä kadunkulmaa.
Juuri sillä hetkellä kuului tuskallista vaikerrusta, ja eräs nainen viittoi lähtevässä laivassa olevalle matkustajalle. Nainen oli hunnutettu. Monte-Cristo seurasi häntä katseillaan ja niin suuren mielenliikutuksen vallassa, että Morrel olisi sen helposti huomannut, ellei hänen katseensa olisi ollut suunnattuna aivan toisaanne, nimittäin laivaan.
— Hyvä Jumala, huudahti Morrel, — minä en erehdy! Tuo nuori mies, joka heiluttaa hattuaan ja on sotilaspuvussa, on Albert de Morcerf!
— Niin onkin, sanoi Monte-Cristo, — minä tunsin hänet.
— Kuinka niin? Tehän katsoitte aivan toiseen suuntaan?
Kreivi hymyili, niin kuin aina, kun ei tahtonut vastata. Ja hänen silmänsä kiintyivät hunnutettuun naiseen, joka katosi kadun kulmasta.
— Rakas ystävä, sanoi hän Maximilienille, — eikö teillä ole mitään tehtävää täällä?
— Tahdon itkeä isäni haudalla, vastasi Morrel hiljaa.
— Hyvä on, menkää ja odottakaa minua siellä. Tulen noutamaan teidät sieltä.
— Jätättekö minut?
— Jätän … minullakin on pyhä tehtävä täytettävänä.
Morrel laski kätensä kreivin käteen. Sitten hän läksi syvän surun vallassa kävelemään kaupungin idänpuoleista osaa kohden.
Monte-Cristo seisoi paikallaan, kunnes Morrel oli kadonnut näkyvistä, ja lähti sitten Meilhan-kadulle siihen taloon, joka kertomuksemme alusta alkaen on lukijoillemme tuttu.
Pitkin kadun viertä kasvoivat tuuheat lehmukset, joiden suojassa joutilaat marseillelaiset tavallisesti kävelivät. Etelän hehkuvan päivän keltaiseksi polttamalla tiiliaidalla kiertelivät viiniköynnökset, joiden varret olivat vuosien kuluessa mustuneet ja halkeilleet. Kaksi astumisesta kulunutta porrasta johti portille, joka oli tehty kolmesta laudasta; vaikka ne vuosi vuodelta halkeilivat yhä enemmän, ei niitä ollut liimailtu eikä maalattu, vaan ne saivat kärsivällisesti odottaa, kunnes kosteuden turvottamina jälleen liittyisivät yhteen.
Talo oli vanhuudestaan huolimatta hyvin soma ja hauska, vaikka näytti rappeutuneelta. Dantèsin isä oli asunut yliskerroksessa, mutta kreivi oli jättänyt koko talon Mercedeksen käytettäväksi.
Tänne saapui mustahuntuinen nainen, jonka Monte-Cristo oli nähnyt poistuvan satamasta laivan lähdettyä. Nainen sulki portin juuri sillä hetkellä, kun kreivi kääntyi erään kadun kulmasta. Portaat kreivi tunsi jo vanhastaan. Hän osasi paremmin kuin kukaan muu avata portin haan isopäisellä naulalla.
Hän astuikin sisään kolkuttamatta, mitenkään ilmoittamatta tuloaan, aivan kuin ystävä tai talon isäntä.
Tiilillä kivetyn käytävän päässä oli lämpöä, aurinkoa ja valoa säteilevä puutarha, sama, josta Mercedes oli löytänyt määräpaikalta rahasumman, jonka kreivi hienotunteisesti väitti sinne kätkeneensä kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Portilta näkyivät puiston ensimmäiset puut.
Portille tultuaan Monte-Cristo kuuli huokauksen, joka suuresti muistutti nyyhkytystä. Hän suuntasi katseensa sinne, mistä huokaus kuului, ja näki Mercedeksen istuvan kumarassa ja itkien tuuhean, punakukkaisen jasmiinipensaan suojassa. Hän oli ottanut harsonsa pois, ja antoi nyt täyden vallan huokauksilleen ja kyynelilleen, joita hän poikansa läsnä ollessa oli pidättänyt.
Monte-Cristo astui muutaman askelen eteenpäin; hiekka narskui hänen jalkojensa alla.
Mercedes nosti päänsä ja huudahti kauhusta nähdessään miehen edessään.
— Hyvä rouva, sanoi kreivi, — en voi teille tarjota onnea, mutta voin tuoda teille lohdutuksen. Suvaitsetteko ottaa sen vastaan ystävältä?
— Olen todellakin hyvin onneton, sanoi Mercedes, — yksin maailmassa… Minulla ei ole muuta kuin poikani, ja hän on jättänyt minut.
— Hän on tehnyt oikein, sanoi kreivi, — ja hän on jalo mies. Hän on ymmärtänyt, että jokaisen miehen velvollisuus on maksaa veronsa isänmaalle, toisten lahjoillaan, toisten työllään, toisten valvomisellaan, toisten verellään. Jos hän olisi jäänyt teidän luoksenne, olisi hän vain kuluttanut teidän seurassanne elämänsä, joka olisi käynyt tarpeettomaksi, eikä hän olisi voinut tottua kyyneliinne. Työttömänä hän olisi alkanut vihata kaikkea, mutta nyt hän tulee suureksi ja voimakkaaksi taistellessaan onnettomuuttaan vastaan muuttaakseen sen onneksi. Antakaa hänen rakentaa teidän molempien onni uudelleen, minä uskallan taata, että se on varmoissa käsissä.
— Voi, sanoi naisparka pudistaen alakuloisena päätään, — rukoilen hänelle Jumalalta tuota onnea, mutta itse en enää voi siitä nauttia. Niin paljon on särkynyt ympärilläni ja minussa itsessäni, että tunnen seisovani haudan partaalla. Teitte oikein, herra kreivi, toimittaessanne minut lähelle niitä seutuja, joissa olen ollut onnellinen; ihmisen pitää kuolla siellä, missä hän on onnellinen ollut.
— Sananne putoavat katkerina ja polttavina sieluuni, sanoi Monte-Cristo, sitäkin katkerampina ja polttavampina, kun teillä on täysi syy vihata minua. Minähän olen kaikkeen onnettomuuteenne syypää. Älkää säälikö minua, vaan syyttäkää. Tekisitte minut paljon onnettomammaksi…
— Teitäkö vihaisin ja syyttäisin, Edmond! Miestä, joka on pelastanut poikani hengen, sillä olihan kamala verinen aikomuksenne riistää herra Morcerfilta poika, josta hän oli ylpeä! Katsokaa minuun, ja saatte nähdä, ettei minussa ole moitteen häivettäkään.
Kreivi katsahti Mercedekseen, joka puoliksi kohottautuen penkiltä ojensi molemmat kätensä häntä kohden.
— Katsokaa minuun, jatkoi Mercedes hyvin alakuloisesti. — Nyt voitte huoleti kestää silmieni loiston. Ei ole enää se aika, jolloin hymyilin Edmond Dantèsille, kun hän odotti minua tuon majan ikkunassa, missä hänen vanha isänsä asui… Siitä on kulunut monta tuskaista päivää, ja ne ovat kaivaneet kuilun minun ja tuon ajan välille. Syyttäisinkö teitä, Edmond, vihaisinko teitä, ystäväni! Itseäni minä syytän ja vihaan! Mikä kurja raukka olenkaan! huudahti hän pannen kätensä ristiin ja kohottaen silmänsä taivasta kohden. — Minkä rangaistuksen olenkaan saanut…! Minulla oli uskonto, viattomuus ja rakkaus, nuo kolme suurta lahjaa, jotka ihmisestä tekevät enkelin, ja minä epäilin Jumalan olemassaoloa!
Monte-Cristo astui askelen häntä kohden ja ojensi hänelle ääneti kätensä.
— Ei, sanoi Mercedes vetäen hellästi kätensä pois, — ei, ystäväni, älkää koskeko minuun. Te säälitte minua, ja kuitenkin minä olin syyllisin kaikista niistä, joihin iskitte. Toiset toimivat vihan, ahneuden ja itsekkyyden vaikutuksesta, minä pelkuruudesta. He himoitsivat jotakin, minä pelkäsin. Ei, älkää puristako kättäni, Edmond, aioitte sanoa minulle jonkin hellän sanan, huomaan sen, älkää sitä lausuko, säilyttäkää se jotakuta toista varten, minä en sitä ansaitse. Katsokaahan … hän paljasti kokonaan kasvonsa … katsokaahan, suru on tehnyt tukkani harmaaksi; silmäni ovat vuodattaneet niin paljon kyyneliä, että siniset suonet ympäröivät niitä, ja otsani on ryppyinen. Te, Edmond, sitä vastoin olette yhä vielä nuori, kaunis ja ylpeä, sillä teillä oli usko, teillä oli voimaa, ja te luotitte Jumalaan, ja Jumala tuki teitä. Mutta minä olin pelkuri, minä kielsin, Jumala hylkäsi minut, ja tässä nyt olen.
Mercedes purskahti itkuun. Monte-Cristo tarttui hänen käteensä ja suuteli sitä kunnioittavasti, mutta Mercedes tunsi, että suudelma oli kiihkoton, aivan kuin kreivi olisi suudellut marmorisen pyhänkuvan kättä.
— Muutamien elämä on jo edeltäpäin määrätty sellaiseksi, että ensimmäinen hairahdus pilaa koko tulevaisuuden, jatkoi Mercedes. — Uskoin, että olitte kuollut, minunkin olisi silloin pitänyt kuolla, sillä mitä hyötyä minulla on ollut siitä, että ikuisesti olen sydämessäni surrut teitä? Tein kolmekymmentäyhdeksänvuotiaasta naisesta viisikymmenvuotiaan, siinä kaikki. Mitä hyötyä siitä oli, että tunnettuani teidät pelastin ainoastaan poikani? Eikö minun olisi pitänyt pelastaa miehenikin, vaikka hän olikin syyllinen, koska kerran olin ottanut hänet aviopuolisokseni? Ja kuitenkin annoin hänen kuolla. Mitä sanonkaan, hyvä Jumala, minähän osaltani joudutin hänen kuolemaansa, sillä olin tunteeton pelkuri, halveksin häntä enkä muistanut, että rakkaudesta minuun hän oli rikkonut valansa ja menetellyt konnamaisesti. Mitä hyötyä on ollut siitäkään, että seurasin poikaani tänne asti, kun täällä kuitenkin saan hänet jättää, antaa hänen yksinään lähteä tuhoavaan Afrikkaan? Minä olen ollut raukkamainen, sen sanon suoraan. Kielsin rakkauteni ja luopioiden tavoin tuotan onnettomuutta kaikille, jotka ovat lähelläni.
— Ette, Mercedes, ette, sanoi Monte-Cristo. — Ajatelkaa itsestänne parempaa. Olette jalo ja siveä nainen, tuskanne voimalla olisitte voinut riistää aseet käsistäni, mutta minun takanani oli näkymätön, kaikille tuntematon, vihastunut Jumala, jonka lähettiläs minä vain olin, eikä hän tahtonut pidättää salamaa, jonka minä iskin. Tämän Jumalan nimessä, jonka jalkoihin olen kymmenen vuoden ajan joka päivä polvistunut, minä vannon ja vakuutan, että olisin teidän tähtenne ollut valmis uhraamaan elämäni ja sen mukana kaikki kostotuumani. Mutta sanon ylpeänä, Mercedes: Jumala tarvitsi minua, ja siksi jäin eloon. Tutkikaa menneisyyttä, tutkikaa nykyisyyttä, koettakaa arvata tulevaisuutta, ja saatte nähdä, että minä olen Jumalan ase. Ensimmäinen osa elämääni oli täynnä kamalia tuskia, hirveintä kärsimystä; ne, joita rakastin, hylkäsivät minut, ja ne joita en tuntenutkaan, vainosivat minua. Sitten sain vankeuden, yksinäisyyden ja kurjuuden jälkeen vapauden, niin loistavan, ihmeellisen ja suunnattoman suuren rikkauden, että olisin ollut sokea, ellen olisi ymmärtänyt Jumalan tarvitsevan minua suuria tehtäviä varten. Siitä alkaen oli tämän rikkauden hoitaminen minulle pyhä tehtävä, enkä ole vähääkään ajatellut tämän elämän suloisuutta, josta te kuitenkin olette saanut hiukan maistaa. En hetkeäkään ole saanut olla huoleton. Tunsin itseni taivaan tulipilveksi, joka lähtee hävittämään kirottuja kaupunkeja. Niin kuin uhkarohkeat merimiehet vaarallisille retkille lähtiessään minäkin hankin ruokavaroja, kokosin aseita, harjoitin ruumiini kestämään vaarallisimpiakin ponnistuksia, sieluni kovimpiakin kolauksia, opetin käsivarteni surmaamaan ja totutin silmäni katselemaan kärsimystä, huuleni hymyilemään kamalimpienkin näkyjen edessä. Olin hyvä, luottavainen ja anteeksiantavainen; muutuin kostonhimoiseksi, teeskenteleväksi ja pahaksi, tai oikeammin sanoen mykäksi ja kuuroksi kuin sallimus. Sitten lähdin kulkemaan tietäni, pääsin matkan päähän ja saavutin määrän: onneton se, jonka kohtasin tielläni!
— Jo riittää, Edmond, jo riittää! Uskokaa minua, että minä, joka teidät tunsin, minä voin teitä ymmärtääkin. Jos minä olisin osunut tiellenne, Edmond, ja te olisitte minut surmannut, olisin sittenkin teitä ihaillut. Edmond? Mutta niin kuin on juopa minun ja menneisyyden välillä, on juopa teidän ja minunkin välilläni, ja suurin tuskani on vertaileminen, sillä maailmassa ei ole mitään teidän vertaistanne, teidän kaltaistanne. Nyt, Edmond, sanokaa minulle jäähyväiset ja erotkaamme.
— Ennen lähtöäni sanokaa minulle jokin toivomuksenne, Mercedes! pyysiMonte-Cristo.
— Minä en toivo mitään muuta, kuin että poikani tulee onnelliseksi.
— Rukoilkaa, että Jumala, jonka hallussa on ihmisen elämä, pitää kuoleman hänestä loitolla, kyllä minä muusta pidän huolen.
— Kiitos, Edmond.
— Mutta mitä toivotte itsellenne, Mercedes?
— Minä en tarvitse mitään, minä elän kahden haudan välillä. Toisessa on Edmond Dantès, joka kuoli jo aikoja sitten ja jota minä rakastin! Tämä sana ei enää kuulu kuihtuneille huulilleni, mutta sydämeni muistaa vielä kaiken, enkä mistään hinnasta tahtoisi sitä muistoa hävittää sydämestäni. Toisessa haudassa on mies, jonka Edmond Dantès surmasi; tunnustan teon oikeaksi, mutta minun on rukoiltava vainajan puolesta.
— Poikanne tulee onnelliseksi, sanoi kreivi uudelleen.
— Silloin minäkin olen niin onnellinen kuin voin olla.
— Mutta … mitä aiotte tehdä?
Mercedes hymyili alakuloisesti.
— Jos sanoisin, että aion elää täällä samoin kuin Mercedes ennen muinoin, tekemällä työtä, niin ette uskoisi minua. Minä osaan enää vain rukoilla, eikä minun tarvitse tehdä työtä. Löysin kätkemänne pienen aarteen. Ihmiset utelevat kyllä kuka olen, tiedustelevat mitä teen, eivätkä tiedä millä elän, vähät siitä. Sehän on Jumalan ja minun välinen asia.
— Mercedes, sanoi kreivi, — en tahdo teitä moittia, mutta olette uhrannut liian paljon luopuessanne herra Morcerfin koko omaisuudesta, sillä olittehan säästäväisyydellänne ja taloudellisuudellanne hankkinut siihen puolet lisää.
— Huomaan kyllä, mitä aiotte minulle ehdottaa, mutta en voi siihen suostua. Edmond, poikani ei sallisi sitä.
— Minä en suinkaan tahdo tehdä mitään, jota Albert de Morcerf ei hyväksyisi. Kun saan tietää hänen mielipiteensä, alistun niihin. Mutta jos hän suostuu ottamaan vastaan sen, mitä hänelle ehdotan, mukaudutteko te siihen vastustelematta?
— Tiedättehän, Edmond, etten ole enää mikään ajatteleva olento. Minä en osaa enää tehdä mitään päätöstä, ellen laske siksi sitä, etten tahdo mitään päättää. Jumala on myrskyssään niin kovasti minua järkyttänyt, että olen menettänyt oman tahtoni. Olen hänen käsissään kuin varpunen haukan kynsissä. Hän ei tahdo minun kuolevan, koska vielä elän. Jos hän lähettää minulle apua, niin hän tahtoo sen tehdä, ja minä otan sen vastaan.
— Tuolla tavoin ei Jumalaa palvella! sanoi Monte-Cristo. — Jumala tahtoo, että häntä ymmärretään ja hänen voimaansa ajatellaan; sen vuoksi hän on meille antanut vapaan tahdon.
— Onneton, huudahti Mercedes, — älkää puhuko minulle noin. Jos uskoisin, että Jumala on antanut minulle vapaan tahdon, niin millä silloin pelastuisin epätoivosta!
Monte-Cristo kalpeni hiukan ja painoi päänsä kumaraan tämän hillittömän tuskan murtamana.
— Ettekö tahdo sanoa minulle "näkemiin?" kysyi hän ojentaen kätensä.
— Sanon kuin sanonkin: näkemiin, vastasi Mercedes osoittaen juhlallisesti taivasta kohden. — Toivon siis vielä.
Ja kosketettuaan värisevällä kädellään kreivin kättä Mercedes riensi portaille ja katosi näkyvistä. Monte-Cristo lähti hitaasti kulkemaan satamaan päin.
Mercedes ei nähnyt hänen poistuvan, vaikkakin hän oli ukko Dantèsin pienen huoneen ikkunan ääressä. Hänen katseensa etsivät etäältä laivaa, joka vei aavalle merelle hänen poikaansa. Mutta hänen huulensa sopersivat hiljaa:
— Edmond, Edmond, Edmond…
113. Menneisyys
Kreivi lähti murheellisena tästä talosta. Hän oli todennäköisesti nähnyt Mercedeksen viimeisen kerran.
Pikku Edouardin kuoleman jälkeen oli Monte-Cristossa tapahtunut suuri muutos. Kiemurtelevaa tietä pitkin hän oli hitaasti päässyt kostonsa kukkulalle ja näki sen toisella puolella epäilyksen ammottavan syvyyden.
Ja sitä paitsi: keskustelu Mercedeksen kanssa oli herättänyt suuren määrän muistoja, joita hänen täytyi vastustaa. Hän sanoi itselleen, että jokin virhe oli tullut hänen laskelmiinsa, koska hän nyt melkein soimasi itseään.
— Näen menneisyyden väärässä valossa, mietti hän, — ja olen voinut erehtyä. — Mitä! jatkoi hän. — Olisiko kaikki, minkä päämääräkseni asetin, ollut järjetöntä! Olisinko kymmenen vuotta kulkenut väärään suuntaan! Riittäisikö yksi ainoa hetki todistamaan arkkitehdille, että hänen rakennuksensa oli ollut, ellei juuri mahdoton, niin ainakin jumalaton suunnitelma! — En voi tottua tähän ajatukseen, se tekisi minut hulluksi. Tämänpäiväisistä mietelmistäni puuttuu menneisyyden tarkka ymmärtäminen, sillä näen menneisyyden kaukana taivaanrannassa. Sitä mukaa kuin astuu eteenpäin menneisyys katoaa, aivan niin kuin maisema, jonka läpi ihminen kulkee. Minulle tapahtuu samaa kuin niille, jotka unessa ovat loukanneet itsensä; he näkevät haavan, mutta eivät ymmärrä, miten ovat sen saaneet. — Sinä uudestisyntynyt ihminen; sinä suunnattoman rikas mies; sinä herännyt nukkuja; sinä voittamaton miljoonien omistaja, kertaa koko entinen kurja ja onneton elämäsi, kulje jälleen samoja teitä, joille kohtalo sinut sysäsi, joille onnettomuus sinut vei, joilla epätoivo otti sinut vastaan. Liian paljon jalokiviä, kultaa ja onnea säteilee nyt siitä peilistä, jossa Monte-Cristo katselee Dantèsin kuvaa. Kätke jalokivet, himmennä kulta, peitä säteet; olet rikas, etsi köyhää, olet vapaa, etsi vankia, olet ylösnoussut, etsi ruumista…
Näissä mietteissä Monte-Cristo kulki Caisserie-katua pitkin. Samaa tietä oli vaitelias vartiosto kuljettanut häntä yöllä kaksikymmentäneljä vuotta sitten. Talot, jotka nyt olivat hymyilevän ja eloisan näköisiä, olivat silloin synkkiä, hiljaisia ja suljettuja.
— Ne ovat kuitenkin samoja taloja, sanoi Monte-Cristo, — silloin vain oli yö, nyt päivä. Aurinko valaisee nyt kaiken ja tekee sen eloisaksi.
Hän tuli rantakadulle Saint-Laurent-katua pitkin ja meni laiturille. Tässä hän oli astunut veneeseen. Samassa lipui siitä ohitse kangaskatoksinen huvisoutuvene. Monte-Cristo huusi venemiehelle, joka heti alkoi kiireesti soutaa hänen luokseen, koska huomasi saavansa rikkaan soudettavan.
Ilma oli kaunis, matka ihana. Taivaanrannassa päivä laski punaisena ja loistavana, ja laineet alkoivat hehkua. Meri oli kirkas kuin peili, siellä täällä se vain väreili, kun kalat paetessaan jotakin näkymätöntä vihollista hypähtelivät vedestä etsien turvaa toisesta alkuaineesta. Taivaanrannassa näkyi kalastajien purjeveneitä, valkoisia ja siroja kuin kalalokit, tai kauppalaivoja, jotka olivat tavaroineen matkalla Korsikaan tai Espanjaan.
Vaikka taivas olikin kirkas ja kullankirkas valo täyttikin koko maiseman, istui kreivi viittaansa verhoutuneena ja muisteli matkansa kaikkia kamalia yksityiskohtia. Hän muisti Catalansista vilkkunutta yksinäistä tulta, muisti, kuinka hän vasta nähdessään Ifin linnan sai tietää, minne häntä vietiin, kuinka hän taisteli santarmien kanssa aikoessaan syöksyä veteen, kuinka epätoivoinen hän oli jouduttuaan voitetuksi, ja kuinka kylmältä oli tuntunut pyssynpiipun suu, kun se renkaana painui hänen ohimolleen.
Ja niin kuin kesän helteessä kuivuneet lähteet syyssateiden vaikutuksesta jälleen täyttyvät ja alkavat pisara pisaralta valua yli reunojen, niin Monte-Cristokin tunsi, miten sappi, joka aikoinaan oli täyttänyt Edmond Dantèsin rinnan ja sitten jo kuivunut, taas alkoi paisua. Hän ei enää nähnyt kaunista taivasta, ei siroa venettä, ei häikäisevää valoa. Taivas peittyi synkkiin pilviin, ja Ifin linna kohosi näkyviin kuin musta jättiläinen. Monte-Cristo vavahti kuin olisi nähnyt verivihollisen.
He saapuivat perille.
Vaistomaisesti kreivi vetäytyi veneen perimmäiseen sopukkaan asti.Soutaja koetti turhaan selittää iloisimmalla äänellään:
— Olemme perillä.
Samalle paikalle, samalle kalliolle vartijat olivat laahanneet Edmond Dantèsin ja pistinten avulla pakottaneet hänet astumaan samoja portaita.
Dantèsista matka oli tuntunut hyvin pitkältä, Monte-Cristosta se tuntui hyvin lyhyeltä; jokainen aironveto oli herättänyt eloon tuhansia ajatuksia ja muistoja.
Heinäkuun vallankumouksen jälkeen ei Ifin linnassa ollut vankeja. Vain tullivartijoita asusti vahtihuoneissa. Portinvartija odotti matkailijoita näyttääkseen heille tätä kauhunpaikkaa, jonne uteliaisuus veti ihmisiä. Mutta vaikka kreivi oli täysin selvillä tästä kaikesta, hän valahti kalman kalpeaksi tullessaan holvin alle ja värisi sydänjuuriaan myöten, astuessaan pimeitä portaita myöten tyrmään, jonka oli halunnut nähdä.
Ketään vanginvartijaa restauraation ajoilta ei ollut enää linnassa.Portinvartijakin oli ollut siellä vasta vuodesta 1830 lähtien.
Kreivi astui omaan vankilaansa.
Kapeasta seinäaukosta tunkeutuva heikko päivänsäde valaisi sitä. Hän näki paikan, missä oli ollut hänen vuoteensa, joka sittemmin oli siirretty pois. Aukko, jonka apotti Faria oli puhkaissut, häämötti myös näkyvissä, vaikkakin tukittuna.
Monte-Cristo tunsi polviensa horjuvan. Hän tarttui puurahiin ja istui sille.
— Tiedetäänkö tästä vankilasta muuta kuin että Mirabeau oli täällä vankina? kysyi kreivi. — Kerrotaanko mitään tarinoita yksinäisistä kamalista suojista, jonne ei voisi kuvitella ihmisen sulkevan toista elävää olentoa?
— Kerrotaan kyllä, sanoi portinvartija, — ja juuri tästä tyrmästä vanginvartija Antoine on kertonut minulle erään tarinan.
Monte-Cristo vavahti. Antoine oli ollut hänen vartijansa. Hän oli melkein unohtanut koko miehen, mutta kuultuaan hänen nimensä hän heti muisti ruskeapukuisen, mustapartaisen hahmon ja oli kuulevinaan hänen avainnippunsa kalinan.
— Tahtooko herra kuulla sen? kysyi portinvartija.
— Tahdon, sanoi Monte-Cristo, — kertokaa.
— Tässä tyrmässä, kertoi portinvartija, — asui kauan sitten eräs hyvin vaarallinen vanki, sitä vaarallisempi, koska oli hyvin ovela. Samaan aikaan täällä oli myös vankina muuan hyväntahtoinen, hullu pappi.
— Miten hänen hulluutensa ilmeni?
— Hän tarjosi miljoonia päästäkseen vapauteen.
Monte-Cristo kohotti silmänsä taivasta kohden, mutta ei nähnyt taivasta; kiviverho oli hänen ja taivaan välillä. Hän tuli ajatelleeksi, että vielä paksumpi verho oli ollut niiden silmien edessä, joille apotti Faria oli tarjonnut aarteitaan.
— Tapasivatko nämä vangit toisiaan? kysyi Monte-Cristo.
— Se oli ankarasti kielletty, sanoi portinvartija. — Mutta he uhmasivat kieltoa ja kaivoivat käytävän toisesta tyrmästä toiseen.
— Kumpi heistä kaivoi käytävän?
— Nuori mies tietysti, sanoi portinvartija. — Hän oli ovela ja väkevä, apotti oli vanha ja heikko ja sitä paitsi niin sekaisin päästään, ettei olisi voinut toimia johdonmukaisesti.
— Te sokeat…! mutisi Monte-Cristo itsekseen.
— Nuori mies siis kaivoi käytävän, jatkoi portinvartija. — Millä aseilla, sitä ei tiedetä. Mutta todistuksena käytävän olemassaolosta on vielä jälkikin. Tuolla, näettekö?
Hän vei soihdun lähelle muuria.
— Todellakin, sanoi kreivi mielenliikutuksesta värisevällä äänellä.
— Tätä tietä vangit pääsivät toistensa yhteyteen. Kuinka kauan yhteyttä kesti, ei tiedetä. Eräänä päivänä vanha vanki sairastui ja kuoli. Arvatkaahan, mitä nuori vanki teki? kysyi portinvartija keskeyttäen kertomuksensa.
— Kertokaahan.
— Hän vei vainajan omaan vuoteeseensa nukkumaan, käänsi kasvot seinään päin, palasi sitten tyhjään tyrmään, sulki aukon ja pujahti vainajan säkkiin. Oletteko ennen kuullut mokomasta keksinnöstä?
Monte-Cristo sulki silmänsä, ja eli uudelleen kaiken, mitä oli tuntenut, kun karkea, kylmä kangas painui hänen kasvoilleen. Portinvartija jatkoi:
— Hänen tuumansa oli seuraava. Hän luuli, että Ifin linnassa kuolleet vangit haudattaisiin, ja kun hän arveli, ettei niille arkkua anneta, uskoi hän voivansa nostaa mullan yltään hartioillaan. Mutta linnassa vallitsikin, paha kyllä, toinen tapa, joka teki hänen tuumansa tyhjäksi. Kuolleita ei haudattukaan, heidän jalkoihinsa vain sidottiin kuula ja heidät heitettiin mereen. Niin tehtiin nytkin. Nuori mies heitettiin pengermältä mereen. Seuraavana päivänä löydettiin oikea vainaja vuoteelta ja kaikki tuli ilmi, sillä hautaajat kertoivat sen, mitä eivät ensin olleet uskaltaneet ilmoittaa, nimittäin, että he heittäessään ruumiin mereen olivat kuulleet kamalan huudon, joka miehen mukana hukkui veteen.
Kreivi hengitti raskaasti, hiki valui hänen otsaltaan, tuska kouristi hänen sydäntään.
— Ei, sanoi hän itsekseen, — epäilykseni olikin vain unohduksen alkua. Mutta täällä sydän uudelleen täyttyy yli äyräittensä ja huutaa kostoa.
— Entä vanki, kysyi hän, — onko hänestä sittemmin kuultu?
— Ei koskaan, ei milloinkaan. Ymmärrättehän, että hän saattoi pudota vain kahdella tavalla: joko vatsalleen — ja koska hän putosi viidenkymmenen jalan korkeudelta, hän kuoli heti paikalla.
— Kerroittehan, että hänen jalkoihinsa sidottiin kuula, hän putosi siis suoraan.
— Tai hän putosi suoraan, jatkoi portinvartija, — ja silloin kuula painollaan veti hänet pohjaan asti, jonne hän jäi, miesparka!
— Surkutteletteko häntä?
— Surkuttelen kyllä, vaikka hän olikin omassa elementissään.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Kerrottiin näet, että tämä onneton oli aikoinaan ollut meriupseeri ja joutunut kiinni bonapartelaisuutensa tähden.
— Totuus! ajatteli kreivi, — Jumala on luonut sinut nousemaan laineista ja liekeistä. Tuon merimiesraukan muisto siis elää muutamien mielessä. Hänen kamalaa tarinaansa kerrotaan lieden ääressä, ja kuulija värisee ajatellessaan, miten hän putosi ilman halki upotakseen syvään mereen.
— Eikö koskaan ole kuultu hänen nimeään? kysyi kreivi ääneen.
— Ei ole, sanoi vahti, — kuinka se olisikaan ollut mahdollista?Hänestä ei tiedetty muuta, kuin että hänen numeronsa oli 34.
— Villefort, Villefort! mutisi kreivi. — Sitä numeroa olet varmaankin usein hokenut, kun haamuni unettomina öinä vainosi sinua.
— Tahtooko herra nähdä vielä muuta? kysyi portinvartija.
— Kyllä, näyttäkää minulle tuon apotti-raukan tyrmä.
— Ahaa, numero 27:n?
— Niin, numero 27:n, toisti Monte-Cristo.
Hän oli vielä kuulevinaan apotti Farian äänen ilmoittavan seinän läpi oman numeronsa ja kysyvän hänen numeroaan.
— Tulkaa.
— Odottakaahan, sanoi Monte-Cristo, — antakaa minun katsella tämän tyrmän joka kolkkaa.
— Sehän sopii mainiosti, koska olen unohtanut tuon toisen tyrmän avaimen. Jätän teille soihdun.
— Ei, ottakaa se vain mukaanne.
— Tehän jäätte pimeään.
— Minä näen pimeässä.
— Juuri niin kuin hänkin.
— Kuka?
— Numero 34. Kerrotaan hänen tottuneen niin täydellisesti pimeyteen, että olisi voinut nähdä nuppineulan kammionsa pimeimmässä sopukassa.
— Hän tarvitsi kymmenen vuotta päästäkseen niin pitkälle, mutisi kreivi.
Opas poistui ottaen soihdun mukaansa.
Kreivi oli ollut oikeassa. Oltuaan vain muutaman sekunnin pimeässä hän erotti jo jokaisen esineen aivan yhtä hyvin kuin päivälläkin. Nyt hän vasta oikein tunsikin tyrmän.
— Niin, sanoi hän, — tuossa on kivi, jolla istuin, tuossa on kuoppa, jonka olkapääni on kaivanut seinään. Tuossa on jälkiä verestäni, joka vuoti päästäni kun eräänä päivänä koetin murskata kalloni seinään…! Nuo numerot … muistan ne … ne kirjoitin eräänä päivänä, kun laskin, voisinko nähdä isäni elossa, jos pääsisin vankilasta ja kuinka vanha Mercedes silloin olisi, tapaisinko hänet vielä vapaana… Tehtyäni nämä laskelmani elätin hetken aikaa mielessäni toivoa… En ottanut lukuun nälkää ja uskottomuutta!
Ja katkera nauru kaikui kreivin suusta. Hän oli aivan kuin unessa näkevinään isäänsä vietävän hautaan … Mercedeksen astuvan vihkialttaria kohden.
Hän huomasi toisessa seinässä kirjoitusta. Se erottautui vieläkin vaaleana vihertävästä seinästä.
"Jumalani", luki Monte-Cristo, "anna minun pitää muistini!"
— Niin, huudahti hän. — Se oli viimeisten aikojeni rukous. En enää pyytänyt vapautta, pyysin vain saada pitää muistini, sillä pelkäsin tulevani hulluksi ja unohtavani kaiken. Jumala, sinä annoit minun pitää muistini, ja minä olen muistanut. Kiitos, kiitos, Jumalani!
Tänä hetkenä soihdun valo välkkyi seinällä. Vahti palasi.
— Seuratkaa minua, sanoi hän.
Ja hän kulki edeltä pitkin maanalaista käytävää, joka vei toiselle ovelle.
Täälläkin muistojen paljous yllätti Monte-Criston.
Ensimmäiseksi osui hänen silmiinsä keskipäivän viiva, jonka avulla Faria oli laskenut tunnit. Sitten hän näki sen vuoteen jätteet, jolla vankiraukka oli kuollut. Lämmin, suloinen tunne täytti kreivin sydämen, kiitollisuuden tunne. Kaksi kyyneltä valui hänen silmistään.
— Täällä, sanoi vahti, — oli hullu apotti. Tätä tietä nuori mies tuli hänen luokseen. (Ja hän näytti Monte-Cristolle käytävän aukkoa, jota tästä päästä ei ollut tukittu.) Kiven väristä päättäen on eräs tiedemies laskenut, että vangit seurustelivat toistensa kanssa ainakin kymmenen vuotta. Miesraukat, mahtoi heillä olla ikävä noina kymmenenä vuotena!
Dantès otti muutamia kultarahoja taskustaan ja ojensi kätensä miestä kohden, joka jo toisen kerran sääli häntä, vaikka ei tuntenutkaan.
Vahti otti rahat vastaan luullen saaneensa muutamia pikkurahoja, mutta soihdun valossa hän huomasi, minkä rahamäärän vieras olikin antanut.
— Hyvä herra, sanoi hän, — olette erehtynyt.
— Kuinka niin?
— Olette antanut minulle kultaa.
— Niin olen.
— Mitä! Onko tarkoituksenne antaa minulle kultaa?
— On. Pitäkää se hyvällä omallatunnolla.
Portinvartija katsoi kummastuneena Monte-Cristoon.
— Jakunnialla, lisäsi kreivi kuten Hamlet.
— Hyvä herra, sanoi portinvartija, voimatta uskoa onneaan, — en ymmärrä teidän anteliaisuuttanne.
— Helpostihan sen ymmärtää, hyvä ystävä, sanoi kreivi. — Olen ollut merimies, ja kertomuksenne on tehnyt minuun syvän vaikutuksen.
— Koska olette näin jalomielinen, sanoi opas, — niin lahjoitan teille jotakin, mikä on yhteydessä kertomani tarinan kanssa.
— Todellako? huudahti kreivi. — Mitä se on?
— Kuulkaahan mitä tapahtui, sanoi vahti. — Ajattelin näin: Huoneesta, jossa joku vanki on oleillut viisitoista vuotta, löytää aina jotakin. Aloin siis tutkia seiniä.
— Ah! Se on totta, sanoi Monte-Cristo muistaen apotin kätköpaikat.
— Huomasin, että vuoteen pääpuolen kohdalla ja liedessä oli onttoja paikkoja, jatkoi vahti. — Nostin kivet ja löysin…
— Köysitikapuut ja työkaluja? huudahti kreivi.
— Mistä sen tiedätte? kysyi vahti kummastuneena.
— En minä tiennyt, minä vain aavistin, sanoi kreivi. — Tavallisesti sellaisia esineitä löytää vankien kätköistä.
— Niin, sanoi opas, — löysin todellakin köysitikapuut ja työkaluja.
— Ja ne ovat vieläkin hallussanne? huudahti Monte-Cristo.
— Eivät. Olen myynyt nämä hyvin merkilliset esineet matkustajille.Mutta minulla on vielä muuta jäljellä.
— Mitä? kysyi kreivi kärsimättömästi.
— Jonkinmoinen kirja, joka on kirjoitettu kankaanliuskoille.
— Oh! huudahti Monte-Cristo, — onko teillä tuo kirja?
— En tiedä, onko se kirja, sanoi portinvartija, — mutta kyllä se on hallussani.
— Menkää noutamaan se, ystäväni, menkää noutamaan, sanoi kreivi. —Saatte palkkanne.
Oppaan poistuttua kreivi polvistui tämän vuoteen ääreen, jonka kuolema oli muuttanut hänelle alttariksi.
— Minun toinen isäni, sanoi hän, — sinä, joka annoit minulle vapauden, tiedot ja rikkauden, sinä, joka meitä korkeampana olentona tiesit hyvän ja pahan! Jos haudassa on jotakin, joka värähtää, kun maan päälle jääneet meitä kutsuvat, jos ruumiin kirkastumisen jälkeen jokin osa sielusta jää niille seuduille, joissa olemme paljon rakastaneet ja paljon kärsineet, niin puhu minulle jollakin sanalla, viittauksella, merkillä, sinä, jalo sydän, ylevä olento, syvä sielu, rukoilen sinua isällisen rakkautesi ja oman pojankunnioitukseni nimessä. Riistä minulta epäilys, joka tulee omantunnonvaivaksi, ellei se muutu vakaumukseksi.
Kreivi painoi päänsä kumaraan ja laski kätensä ristiin.
— Tässä, herra! sanoi ääni hänen takanaan.
Monte-Cristo vavahti ja kääntyi.
Portinvartija ojensi hänelle ne kangasliuskat, joille apotti Faria oli koonnut kaikki tietämyksensä aarteet. Apotin käsikirjoitus oli hänen suuri teoksensa Italian yhtenäisyydestä.
Kreivi tarttui siihen kiihkeästi, ja hänen silmänsä osuivat kirjan päällysliuskalla olevaan lauseeseen:
"Sinä riistät lohikäärmeeltä hampaat ja leijonan tallaat jalkoihisi, sanoo Herra."
— Ah! huudahti hän, — siinä on vastaus! Kiitos, ystäväni, kiitos!
Hän otti taskustaan pienen lompakon, jossa oli kymmenen tuhannen frangin seteliä, ja sanoi:
— Kas tässä, ottakaa tämä lompakko.
— Annatteko sen minulle?
— Annan, mutta sillä ehdolla, että avaatte sen vasta, kun minä olen lähtenyt.
Ja pistäen poveensa käsikirjoituksen, joka oli hänelle kalliimpi kuin suurinkaan aarre, kreivi riensi pois maanalaisista vankiloista, hyppäsi veneeseen ja sanoi:
— Marseilleen!
Kun vene loittoni, kreivi loi katseensa synkkään linnaan ja sanoi itsekseen:
— Turma niille, jotka minut tuohon synkkään rakennukseen sulkivat ja sitten minut unohtivat!
Voitto oli täydellinen; kreivi oli kahdesti kukistanut epäilyksen.
Kulkiessaan jälleen Catalansin ohitse kreivi kääntyi poispäin, kietoi päänsä viittaansa ja lausui hiljaa ja hellästi naisen nimen. Se oli Haydéen nimi.
Astuttuaan maihin Monte-Cristo lähti kulkemaan hautausmaata kohden, jossa tiesi tapaavansa Morrelin.
Kreivikin oli kymmenen vuotta sitten etsinyt tältä hautausmaalta hautaa, mutta etsinyt turhaan. Hän oli palannut Ranskaan miljoonineen, mutta ei voinut löytää nälkään kuolleen isänsä hautaa.
Morrel oli kyllä pystyttänyt haudalle ristin, mutta risti oli kaatunut ja haudankaivaja oli tehnyt niin kuin heidän tapansa oli: käyttänyt lahonneen ristin polttopuuksi.
Kunnon laivanvarustaja oli ollut onnellisempi. Lapset olivat vieneet hänet hautausmaalle vaimonsa viereen, joka kaksi vuotta aikaisemmin oli mennyt ikuisuuteen. Rautaisen aitauksen sisällä oli kaksi leveätä marmorilevyä ja niissä heidän nimensä. Aitauksen kulmassa kasvoi sypressi.
Maximilien nojasi sypressiin ja tuijotti hautoja. Hänen surunsa oli suuri, melkein mieletön.
— Maximilien, sanoi kreivi, — älkää suunnatko katsettanne sinne, vaan tuonne!
Ja hän osoitti taivasta.
— Kuolleet ovat kaikkialla, sanoi Morrel, — niinhän sanoitte minulle, kun lähdimme Pariisista.
— Maximilien, sanoi kreivi, — matkalla pyysitte minulta lupaa saada jäädä muutamaksi päiväksi Marseilleen. Onko se vielä toivomuksenne?
— Minulla ei ole mitään toivomuksia, kreivi, mutta mielestäni minun on täällä helpompi odottaa kuin muualla.
— Sitä parempi, Maximilien, sillä eroan nyt teistä ja luotan sanaanne.Voinhan luottaa?
— Minä unohdan sanani, kreivi, sanoi Morrel, — minä unohdan sen.
— Ette, te ette sitä unohda, Morrel, sillä ennen kaikkea muuta olette kunnon mies, ja olette vannonut minulle, että pidätte lupauksenne, ja vannotte nyt uudelleen.
— Kreivi, säälikää minua! Kreivi, minä olen niin onneton!
— Olen tuntenut miehen, joka oli teitä onnettomampi.
— Mahdotonta.
— Siinä suhteessahan me ihmisraukat olemme ylpeitä, sanoi Monte-Cristo, — että jokainen onneton luulee itseään toista onnettomammaksi.
— Kuka voi olla onnettomampi kuin se, joka on kadottanut ainoan, mitä maan päällä rakasti ja kaipasi?
— Kuulkaahan, Morrel, ja kääntäkää hetkiseksi huomionne siihen, mitä nyt kerron. Olen tuntenut miehen, joka samoin kuin tekin luopui kaikista ajatuksista saada omistaa rakastamansa naisen. Tämä mies oli nuori, hänellä oli vanha isä, jota hän rakasti, ja morsian, jota hän jumaloi. Hän oli viettämäisillään häitään, kun kohtalo äkkiä puuttui hänen elämäänsä tavalla, joka sai hänet epäilemään Jumalan hyvyyttä, ellei Jumala myöhemmin olisi todistanut, että tämä oli vain keino, jonka kautta hän johdatti kaiken kauniiseen, yhtenäiseen loppuun. Tuo kohtalon isku siis riisti mieheltä vapauden, morsiamen, tulevaisuuden, josta hän uneksi ja jonka hän luuli saavuttavansa — sillä hän oli sokea eikä voinut nähdä tulevaisuuteen —, ja heitti hänet vankityrmään.
— Vankityrmästä pääsee viikon, kuukauden, vuoden päästä, sanoi Morrel.
— Hän oli siellä neljätoista vuotta, Morrel, sanoi kreivi laskien kätensä nuoren miehen olalle.
Maximilien vavahti.
— Neljätoista vuotta! sanoi hän hiljaa.
— Neljätoista vuotta! kertasi kreivi. — Näinä neljänätoista vuotena oli hänelläkin epätoivon hetkiä, hänkin uskoi niin kuin tekin, Morrel, että hän oli maailman onnettomin ihminen, ja hän aikoi surmata itsensä.
— Mutta?
— Mutta ratkaisevalla hetkellä Jumala ilmestyi hänelle erään ihmisen välityksellä, sillä Jumala ei enää tee ihmeitä. Ehkä hän ei ensi hetkellä täydellisesti käsittänyt tätä Jumalan suurta laupeutta, mutta lopulta hän tuli kärsivälliseksi ja odotti. Eräänä päivänä hän aivan kuin ihmeen kautta pääsi haudastaan, aivan toisena ihmisenä, rikkaana, mahtavana, melkein jumalana. Ensimmäiseksi hän lähti etsimään isäänsä. Hänen isänsä oli kuollut!
— Minunkin isäni on kuollut, sanoi Morrel.
— Mutta teidän isänne kuoli syliinne rakastettuna, onnellisena, kunnioitettuna, rikkaana, iäkkäänä; hänen isänsä kuoli köyhänä, epätoivoisena, epäillen, tokko Jumalaa olikaan. Ja kun hänen poikansa kymmenen vuotta myöhemmin etsi hänen hautaansa, niin se oli kokonaan hävinnyt, eikä kukaan voinut hänelle sanoa: "Tässä lepää Herrassa se mies, joka sinua niin paljon rakasti."
— Oh! sanoi Morrel.
— Tämä poika oli siis paljon onnettomampi kuin te, Morrel, sillä hän ei edes tietänyt, missä hänen isänsä hauta oli.
— Mutta, sanoi Morrel, — olihan hänellä edes rakastamansa nainen.
— Erehdytte, Morrel, tuo nainen…
— Oliko hän kuollut? huudahti Morrel.
— Paljon pahempaa, hän oli ollut uskoton, oli mennyt sulhasensa vainoojan kanssa naimisiin. Huomaattehan nyt, Morrel, että tuo mies oli vielä paljon onnettomampi kuin te.
— Entä antoiko Jumala tuolle miehelle lohdutuksen? kysyi Morrel.
— Jumala antoi hänelle ainakin rauhan.
— Voiko hän vielä kerran tulla onnelliseksi?
— Ainakin hän sitä toivoo, Maximilien.
Nuoren miehen pää painui kumaraan.
— Olen antanut teille lupaukseni, sanoi hän oltuaan hetkisen vaiti ja ojentaen kätensä Monte-Cristolle. — Mutta muistakaa…
— Lokakuun viidentenä päivänä odotan teitä Monte-Criston saarella, Morrel. Neljäntenä päivänä on purjevene teitä varten valmiina Bastian satamassa. Veneen nimi on Eurus. Mainitsette nimenne kapteenille, ja hän tuo teidät luokseni. Asia on siis sovittu, Maximilien, onhan?
— On, kreivi, ja minä toimin määräysten mukaan. Mutta muistakaa, että lokakuun viidentenä päivänä…
— Voi teitä lasta, joka ette vielä tiedä, mitä miehen lupaus on… Olen parikymmentä kertaa sanonut teille, että jos sinä päivänä vielä haluatte kuolla, niin minä autan teitä, Morrel. Hyvästi.
— Jätättekö minut?
— Jätän, minulla on asiaa Italiaan. Jätän teidät yksin, surun saaliiksi, tuon mahtavan kotkan saaliiksi, jonka Herra lähettää tuomaan valittunsa jalkojensa juureen. Kertomus Ganymedeksesta ei ole mikään taru, Maximilien, se on vertaus.
— Milloin lähdette?
— Heti paikalla. Höyrylaiva odottaa minua, tunnin päästä olen jo loitolla teistä. Seuraatteko minua satamaan asti?
— Mielelläni, kreivi.
— Syleilkää minua.
Morrel seurasi kreiviä satamaan asti. Savu nousi jo laivasta pylväänä taivasta kohden. Laiva lähti heti, ja tunnin päästä — niin kuin kreivi oli sanonut — savu näkyi vain heikkona valkoisena juovana idänpuoleisella taivaalla, jolle yön usvat jo alkoivat nousta.
114. Peppino
Samaan aikaan, jolloin kreivin höyrylaiva katosi Morgionin niemen taakse, oli mies, joka ajoi Firenzestä Roomaan postivaunuilla, juuri sivuuttanut Aquapendenten kylän. Hän ajoi niin kovaa kuin mahdollista, päästäkseen eteenpäin herättämättä kuitenkaan epäluuloja.
Hänen yllään oli päällystakki, joka matkalla oli jokseenkin turmeltunut, mutta jonka napinreiässä loisti uudenuutukainen kunnialegioonan nauha. Tämä samoin kuin murteellinen puhetapakin paljasti miehen ranskalaiseksi. Hän oli jo senkin perusteella kotoisin maasta, missä puhuttiin maailmankieltä, ettei hän osannut muita italiankielisiä sanoja kuin musiikkisanoja. Mutta niitähän, samoin kuin Figarongoddam-sanaa voidaan käyttää ilmaisemaan kaikenlaisia kielellisiä hienouksia.
— Allegro! sanoi hän mäkeä noustessa.
— Moderato! sanoi hän alamäessä.
Ja Jumala tietää, että kun Firenzestä matkustetaan RoomaanAquapendenten kautta, on mäkiä runsaasti.
Ne kunnon miehet, joille hän sanat lausui, olivat niistä kovasti huvittuneita.
Kun tultiin Stortaan, josta Rooma, ikuinen kaupunki, näkyy, matkustaja ei joutunut innostuneen uteliaisuuden valtaan eikä noussut vaunuissaan seisaalleen nähdäkseen kuuluisan Pietarinkirkon tornin. Ei, hän otti vain taskustaan lompakon ja siitä neljään osaan käännetyn paperin, avasi sen ja kääri jälleen kokoon melkein kunnioittavan huolellisesti ja sanoi:
— Hyvä, se on vielä tallella.
Vaunut ajoivat Porta del Popolon kautta, kääntyivät vasemmalle ja pysähtyivät London-hotellin eteen.
Signor Pastrini, entinen tuttavamme, otti hänet hattu kädessä ovella vastaan. Matkustaja astui vaunuista, tilasi hyvän päivällisen, kysyi Thomson & Frenchin osoitetta, ja sai heti kuulla, että se oli Rooman tunnetuin pankkiliike ja sijaitsi Via dei Banchin varrella, Pietarinkirkon lähellä.
Roomassa, niin kuin kaikkialla muuallakin herättää postivaunujen saapuminen huomiota. Kymmenen nuorta Mariuksen ja Gracchuksen avojalkaista jälkeläistä, joiden takkien kyynärpäät olivat rikki, toinen käsi kupeella, toinen kauniissa kaaressa pään päällä, katseli matkustajaa, vaunuja ja hevosia. Näihin katupoikiin liittyi viisikymmentä paavin valtakuntaan kuuluvaa tyhjäntoimittajaa, jotka Angelo-sillalta syljeskelevät Tiberiin, silloin kun siinä sattuu olemaan vettä.
Ja kun nämä Rooman katupojat ja tyhjäntoimittajat ovat siinä suhteessa pariisilaisia virkaveljiään etevämpiä, että he ymmärtävät kaikkia kieliä, varsinkin ranskaa, kuulivat he matkustajan tilaavan itselleen huoneiston ja päivällisen ja kysyvän, missä Thomson & Frenchin pankkiliike oli.
Tästä oli seurauksena, että kun matkustaja sitten lähti hotellista varsinaisen oppaan seurassa, erottautui uteliaitten joukosta matkustajan huomaamatta ja oppaan muka huomaamatta muudan mies, joka alkoi seurata matkustajaa jonkin matkan päässä, niin huolellisesti kuin pariisilainen salapoliisi.
Ranskalaisella oli sellainen kiire päästä Thomson & Frenchin pankkiliikkeeseen, että hän ei joutanut edes odottamaan, kunnes vaunut oli valjastettu. Vaunujen piti saada hänet kiinni joko matkalla tai odottaa pankkiirin ovella. He saapuivat perille niin etteivät vaunut ennättäneet saada heitä kiinni. Ranskalainen astui sisään jättäen eteiseen oppaansa, joka heti ryhtyi puheisiin parin kolmen toimettoman tai pikemmin sanoen monitoimisen miehen kanssa, jommoisia aina oleilee Roomassa pankkien, kirkkojen, raunioitten, museoiden ja teattereiden edustalla.
Ranskalaisen mukana astui uteliaitten joukosta erottautunut mieskin sisään. Ranskalainen soitti konttorin ovikelloa ja astui ensimmäiseen huoneeseen. Hänen varjonsa seurasi.
— Tämähän on Thomson & Frenchin pankkiliike? kysyi matkustaja.
Huonetta vartioivan kirjanpitäjän viittauksesta meni lakeija heti vierasta vastaan.
— Kenet saan ilmoittaa? kysyi lakeija valmistautuen astumaan edellä.
— Paroni Danglars'in, vastasi matkustaja.
— Tulkaa, sanoi lakeija.
Ovi aukeni, lakeija ja paroni katosivat tästä ovesta. Danglars'in jäljestä tullut mies istui penkille odottamaan.
Kirjanpitäjä kirjoitti noin viiden minuutin ajan, mies penkillään oli aivan hiljaa ja aivan vaiti. Sitten kirjanpitäjän kynä taukosi, hän nosti päänsä, katsahti ympärilleen ja nähdessään heidän olevan kahden sanoi:
— Ahaa, sinäkö se oletkin, Peppino?
— Niin, vastasi tämä lyhyesti.
— Olet siis vainunnut hyötyväsi jotakin lihavasta herrasta?
— Ei ole tarvinnut vainuta, me olemme saaneet tietää hänestä edeltäpäin.
— Tiedät siis, mitä varten hän on tänne tullut.
— Rahoja nostamaan hän tulee. Pääasia on vain tietää, kuinka paljon.
— Sen saat kohta tietää, ystäväni.
— Hyvä on, mutta älä vain anna vääriä tietoja, niin kuin äskettäin.
— Mitä ja ketä tarkoitat? Tuotako englantilaista, joka nosti täältä kolmetuhatta frangia?
— En, hänellä oli todellakin kolmetuhatta frangia, ja ne me löysimme.Tarkoitan tuota venäläistä prinssiä.
— Entä sitten?
— Sanoit, että hän sai kolmekymmentätuhatta liiraa, ja me löysimmekin vain kaksikymmentäkaksi.
— Etsitte huonosti.
— Luigi Vampa itse oli etsimässä.
— Siinä tapauksessa mies oli maksanut velkojaan…
— Venäläinenkö?
— Tai tuhlannut rahansa.
— Se voi kyllä olla mahdollista.
— Se on varmaa. Mutta annahan minun mennä tarkastuspaikalleni, ranskalainen toimittaa muuten asiansa niin etten minä saakaan tietää, kuinka paljon hän on saanut.
Peppino nyökkäsi, veti taskustaan rukousnauhan ja alkoi höpistä rukouksia. Kirjanpitäjä katosi samasta ovesta, josta paroni ja lakeija olivat menneet.
Kymmenen minuutin päästä kirjanpitäjä palasi aivan säteilevänä.
— No? kysyi Peppino ystävältään.
— Ole nyt varuillasi! sanoi kirjanpitäjä. — Summa on hyvin suuri.
— Viisi tai kuusi miljoonaa, eikö niin?
— Niin, sinä tiedät siis määrän?
— Hänen ylhäisyytensä kreivi Monte-Criston kuittia vastaan.
— Aivan oikein, huudahti kirjanpitäjä. — Kuinka sinä tiedät kaiken niin hyvin?
— Johan sanoin, että meille oli edeltäpäin lähetetty tieto.
— Miksi siis käännyt minun puoleeni?
— Ollakseni siitä varma, että hän todellakin on oikea mies.
— Hän se on … viisi miljoonaa. Kaunis summa, vai mitä, Peppino?
— On.
— Me emme koskaan saa niin paljoa.
— Ainakin saamme siitä jonkin murusen, sanoi Peppino.
— Vaiti! Tuossa hän tulee.
Kirjanpitäjä tarttui kynäänsä ja Peppino rukousnauhaansa, toinen kirjoitti ja toinen rukoili oven auetessa.
Danglars tuli ulos säteilevänä pankkiirin saattaessa häntä ovelle asti.
Peppino poistui Danglars'in jäljestä.
Sopimuksen mukaan vaunut odottivat Danglars'ia Thomson & Frenchin talon edustalla. Opas piti ovea auki, opas on hyvin avulias ihminen, häntä voi käyttää vaikka mihin.
Danglars hyppäsi vaunuihin kepeästi kuin kaksikymmenvuotias. Opas sulki oven ja hyppäsi ajajan viereen.
Peppino nousi vaunujen takaistuimelle.
— Tahtooko teidän ylhäisyytenne nähdä Pietarinkirkon? kysyi opas.
— Minkä tähden? kysyi paroni.
— Minkä muun tähden kuin nähdäksenne sen?
— Minä en ole tullut Roomaan näkemään rakennuksia, sanoi Danglars ääneen. Sitten hän lisäsi aivan hiljaa itsekseen ahneuden hymyn väikkyessä hänen huulillaan: — Minä olen tullut nostamaan rahoja.
— Minne hänen ylhäisyytensä siis menee…
— Hotelliin.
— Casa Pastrini, sanoi opas ajajalle.
Ja ajurin vaunut läksivät nopeasti liikkeelle.
Kymmenen minuuttia myöhemmin paroni oli palannut huoneistoonsa, ja Peppino asettui istumaan penkille hotellin edustalle lausuttuaan ensin muutaman sanan eräälle noista ennenmainitsemistamme Mariuksen ja Gracchuksen jälkeläisistä, joka heti lähti kiitämään Capitoliumille päin.
Danglars oli väsynyt, tyytyväinen ja uninen. Hän meni levolle, pani lompakon tyynynsä alle ja vaipui uneen.
Peppinolla on runsaasti aikaa. Hän pelasimorra-pelïà kantajien kanssa ja joi pullollisen Orvieto-viiniä lohduttaakseen itseään.
Seuraavana päivänä Danglars heräsi myöhään, vaikka oli mennyt varhain levolle. Viitenä kuutena viimeisenä yönä hän oli nukkunut huonosti, mikäli ollenkaan.
Hän söi runsaasti, ja välittäen vähät kaupungin nähtävyyksistä, niin kuin oli sanonut, hän tilasi postihevoset kello kahdeksitoista.
Mutta Danglars ei ollut ottanut lukuun poliisilaitoksen muodollisuuksia ja postitalon isännän laiskuutta. Niinpä hevoset tulivat vasta kello kaksi, ja opas toi tarkastetun passin vasta kello kolme.
Kaikki nämä valmistukset olivat houkutelleet Pastrinin hotellin edustalle suuren joukon joutilaita.
Mahtavana asteli paroni tämän joukon läpi, joka nimitteli häntä ylhäisyydeksi saadakseen jonkin rovon. Tiedämmehän, että Danglars oli kansanmielinen ja että hän tähän asti oli antanut nimittää itseään ainoastaan paroniksi; mutta kun hän nyt kuuli itseään sanottavan hänen ylhäisyydekseen, tuntui se hänestä niin suloiselta, että hän antoi kymmenkunta paclia roskaväelle, joka olisi ollut valmis sanomaan häntä "teidän korkeudeksenne" saadakseen saman verran lisää.
— Minnepäin? kysyi ajaja italiankielellä.
— Anconaan, vastasi paroni.
Danglars aikoi ensin mennä Venetsiaan, nostaa siellä pankista osan rahojaan, matkustaa sen jälkeen Wieniin ja periä siellä loput. Hänen aikomuksensa oli asettua asumaan viimeksi mainittuun kaupunkiin, jota oli kehuttu huvitusten kaupungiksi.
Kun oli päästy puolentoista peninkulman päähän Roomasta, alkoi jo tulla pimeä. Danglars ei ollut aavistanut, että päivä oli kulunut niin pitkälle, muussa tapauksessa hän olisi jäänyt Roomaan. Hän kysyi ajurilta, kuinka pitkälti oli vielä matkaa lähimpään kaupunkiin.
—Non capisco,[13] vastasi ajaja.
Danglars nyökäytti päätään aivan kuin sanoakseen:
— Hyvä on!
Vaunut jatkoivat matkaansa.
— Ensimmäisellä postiasemalla pysähdyn, ajatteli Danglars.
Hän oli vielä saman tyytyväisyyden vallassa kuin eilenkin, ja siksi hän oli hyvin nukkunutkin. Hän lojui mukavasti kaksinkertaisilla joustimilla varustetuissa englantilaisissa vaunuissa, kaksi hyvää hevosta oli vetämässä, matkaa oli puoli neljättä peninkulmaa, sen hän tiesi. Minkä sille mahtaa, että mies on pankkiiri ja on onnellisesti tehnyt vararikon.
Danglars muisteli kymmenen minuutin ajan Pariisiin jäänyttä vaimoaan ja toisen kymmenen minuutin ajan tytärtään, joka neiti d'Armillyn seurassa kiersi maita ja mantereita; sitten hän ajatteli vielä kymmenen minuuttia velkojiaan ja millä tavoin käyttäisi rahansa. Ja kun hänellä ei sen jälkeen ollut enää mitään ajateltavaa, hän sulki silmänsä ja vaipui uneen.
Jos vaunut heilahtivat tavallista enemmän, avasi Danglars silmänsä, mutta aina hän näki ajavansa hyvää kyytiä pitkin Rooman campagnaa, jolla siellä täällä näkyi muinaisen vesijohtolaitoksen pylväitä kuin kivettyneitä jättiläisiä. Mutta yö oli kylmä, synkkä ja sateinen, ja kun mies on puolinukuksissa, on hänen viisaampaa pysytellä silmät ummessa vaunuissaan kuin pistää päänsä ikkunasta kysyäkseen, missä oltiin. Eihän ajaja kuitenkaan olisi osannut vastata muuta kuin:Non capisco.
Danglars siis nukkui arvellen ehtivänsä kyllä herätä päästyään postiasemalle.
Vaunut pysähtyivät. Oltiin siis majatalon luona.
Danglars avasi silmänsä, katsoi vaunujen ikkunasta odottaen näkevänsä kaupunkia tai ainakin kylää, mutta hän näki vain yksinäisen, rappeutuneen rakennuksen ja kolme neljä miestä, jotka liikkuivat kuin varjot.
Danglars odotti, että ajaja tulisi vaatimaan maksua ja päätti käyttää tilaisuutta hyväkseen saadakseen uudelta ajomieheltä tiedustelluksi yhtä ja toista. Mutta hevoset riisuttiinkin valjaista ja uudet valjastettiin vaunujen eteen eikä kukaan tullut pyytämään maksua. Kummastuneena tästä Danglars avasi vaununoven, mutta voimakas käsi sulki sen heti ja vaunut lähtivät liikkeelle.
Paroni hämmästyi, ja uni haihtui kokonaan.
— Hoi, sanoi hän ajurille, — hoi,mio caro!
Tämän oli Danglars oppinut, kun hänen tyttärensä lauloi duettoja prinssi Cavalcantin kanssa.
Muttamio caroei vastannut mitään. Danglars avasi silloin vaununikkunan.
— Hoi, ystävä, minne mennään? sanoi hän pistäen päänsä ikkunasta.
—Dentro la testa!huusi vakava ja käskevä ääni, jota seurasi uhkaava liike.
Danglars ymmärsi ettädentro la testamerkitsee samaa kuin: Pää sisään! Hän edistyi huomattavan nopeasti italiankielessä.
Hän totteli hiukan levottomana, ja koska tämä levottomuus minuutti minuutilta lisääntyi, ei hänen ajatuksissaan enää jonkin ajan kuluttua vallinnutkaan sama tyhjyyden tunne kuin hänen matkalle lähtiessään ja uneen vaipuessaan. Päinvastoin hänen aivoissaan liikkui nyt suuri joukko ajatuksia, jotka kyllä pitivät varsinkin Danglars'in asemassa olevaa matkustajaa valveilla.
Hänen silmänsä alkoivat pimeässä nähdä terävästi, minkä ominaisuuden voimakkaat mielenliikutukset saavat aikaan, joskin kyky jännityksen vaikutuksesta sitten laukeaa. Ennen pelästymistä ihminen näkee tavallisesti kahta vertaa voimakkaammin kuin peloissaan ollessaan.
Danglars näki viittaan verhoutuneen miehen ratsastavan vaunujen oikealla puolella.
— Varmaankin santarmi, arveli hän. — Olisikohan Ranskan lennätinlaitos antanut minusta tiedon Rooman poliisilaitokselle?
Hän päätti päästä tästä selvyyteen.
— Minne minua viette? kysyi hän.
—Dentro la testa!huusi sama ääni yhtä uhkaavana kuin ennenkin.
Danglars kääntyi vasemmanpuoleista vaununovea kohden. Sen vieressä ratsasti toinen mies.
— Olen aivan varmasti joutunut kiinni, ajatteli Danglars hiki otsalla ja painautui vaunujen istuimen selkänojaa vastaan. Tällä kertaa hän ei tahtonut nukkua, hän mietti.
Vähän ajan päästä kuu nousi.
Vaunuistaan Danglars katseli maisemaa. Hän näki vesijohdon pylväät, nuo kivettyneet jättiläiset, mutta nyt ne eivät olleetkaan enää oikealla puolella, vaan vasemmalla.
Siitä hän ymmärsi, että vaunut olivat kääntyneet takaisinpäin ja että oltiin matkalla Roomaan.
— Voi minua onnetonta, sanoi hän itsekseen, — he ovat varmaankin luvanneet luovuttaa minut Ranskalle!
Vaunut kiitivät pelottavan kovaa vauhtia. Seuraava tunti tuntui kamalalta, sillä pakolainen huomasi kaikesta palaavansa samaa tietä kuin oli tullutkin. Lopulta hän näki edessään mustan seinän, jota vastaan luuli vaunujen murskautuvan. Mutta vaunut kääntyivätkin, sivuuttivat tämän mustan seinän, joka oli Rooman ulkomuuri.
— Oh, sanoi Danglars itsekseen, — emme palaakaan kaupunkiin, oikeuslaitos ei siis ole minua vanginnut. Hyvä Jumala, jos he ovatkin…
Hänen hiuksensa nousivat pystyyn, kun hän muisti jännittävät kertomukset roomalaisista rosvoista, joita ei Pariisissa uskottu. Albert de Morcerf oli kertonut niistä rouva Danglars'ille ja Eugénielle siihen aikaan, kun hänestä piti tulla edellisen vävy ja jälkimmäisen aviomies.
— He ovat rosvoja! ajatteli hän.
Äkkiä vaunut vierivät pitkin maata, joka oli kovempaa kuin maantie.Danglars vilkaisi kummallekin puolelle ja näki omituisia rakennuksia.Morcerfin kertomuksen yksityiskohdat tulivat hänen mieleensä ja hänhuomasi olevansa Via Appialla.
Vaunujen vasemmalla puolella näkyi laaksossa ympyriäinen kolo:Caracallan sirkus.
Oikeanpuoleisen oven vieressä ratsastavan miehen määräyksestä vaunut pysähtyivät.
Samassa aukeni vasemmanpuoleinen ovi:
—Scendi!lausui käskevä ääni.
Danglars astui heti ulos. Hän ei vielä puhunut italiankieltä, mutta hän ymmärsi jo sitä.
Kamalan pelon vallassa hän katseli ympärilleen ja näki neljä miestä, lukuun ottamatta ajajaa.
—Di quà, sanoi eräs näistä neljästä lähtien astumaan Via Appialta Rooman campagnalle vievää polkua pitkin.
Danglars seurasi opastaan vastustelematta, eikä hänen tarvinnut kääntyä tietääkseen, että nuo kolme muuta kulkivat hänen jäljessään. Mutta sitten hän oli huomaavinaan miesten asettuvan tasaisten välimatkojen päähän vartijoiksi.
Kuljettuaan ääneti noin kymmenen minuutin ajan Danglars tuli erään kukkulan ja tiheän pensaikon väliin. Siellä nuo kolme miestä muodostivat kolmion, jonka keskipisteenä hän oli.
Hän aikoi puhua, mutta hänen kielensä ei totellut.
—Avanti!sanoi taas ääni terävästi ja käskevästi.
Danglars ymmärsi täydellisesti sanojen tarkoituksen, sillä hänen takanaan oleva mies tyrkkäsi häntä niin lujasti, että hän töytäisi edellään kulkevaan oppaaseen.
Tämä opas oli ystävämme Peppino. Hän lähti kulkemaan pensaikon keskellä kiemurtelevaa polkua, jonka ainoastaan näädät ja sisiliskot olisivat tieksi voineet tunnustaa. Lopulta hän seisahtui kallionkielekkeen eteen, jonka päällä kasvoi tiheä pensaikko. Kallion alla oli aukko, ja Peppino hävisi siitä nopeasti kuin satunäytelmän haltiat katoavat näyttämön permannossa olevista luukuista.
Danglars'in takana kulkevan miehen sanat ja liikkeet kehottivat pankkiiria noudattamaan esimerkkiä. Ei ollut epäilemistäkään, ranskalainen vararikon tehnyt pankkiiri oli joutunut roomalaisten rosvojen käsiin.
Danglars totteli kuin mies, joka on joutunut kahden suuren vaaran väliin ja jonka pelko tekee rohkeaksi. Vaikka vatsa olikin tiellä, kun hän pujahteli Rooman campagnan koloihin, hän seurasi Peppinoa, sulki silmänsä, liukui alas ja putosi jaloilleen.
Ja päästyään maahan hän avasi silmänsä.
Käytävä oli leveä mutta pimeä. Peppino ei enää tahtonut salata itseään päästyään omalle alueelleen. Hän iski tulta ja sytytti soihdun.
Kaksi miestä seurasi jälkijoukkona; he tyrkkivät Danglars'ia heti kun hän pysähtyi ja veivät hänet loivaa tietä pitkin synkän näköiseen käytävien risteykseen.
Käytävän seiniin oli kaivettu koloja ruumiita varten, ja nuo mustat aukot valkoisessa kivessä muistuttivat kallojen mustia ja syviä silmiä.
Eräs vahti löi kädellään karbiininsa heloihin ja sanoi:
— Kuka siellä?
— Ystävä, ystävä! vastasi Peppino. — Missä kapteeni on?
— Tuolla, sanoi vartija osoittaen olkansa yli kallioon hakattua isoa salia, josta valo heijastui käytävään suurista kaariaukoista.
— Hyvä saalis, kapteeni, hyvä saalis, sanoi Peppino italiankielellä.
Ja tarttuen Danglars'in takin kaulukseen hän työnsi tätä edeltään aukosta saliin, jonka kapteeni näytti valinneen olinpaikakseen.
— Onko se hän? kysyi tämä, joka tarkkaavaisena oli lukenut AleksanteriSuuren elämäkertaa Plutarkhoksen teoksesta.
— Hän itse, kapteeni, hän itse.
— Hyvä on, näyttäkää tänne.
Käskyä totellen Peppino vei soihdun niin äkkiä Danglars'in kasvojen lähelle, että tämä nopeasti peräytyi, etteivät hänen kulmakarvansa palaisi. Kauhu kuvastui hänen inhoittavissa kasvoissaan.