— Tuo mies on väsynyt, viekää hänet vuoteelleen, sanoi kapteeni.
— Oh, ajatteli Danglars, — tuo vuode on varmaankin kallioon hakattu hauta, ja uni on kuolema, johon minut vaivuttaa jokin noista pimeässä kimaltelevista tikareista.
Ison salin pimennosta nousi todellakin miehiä kuivista lehdistä tai sudentaljoista tehdyiltä vuoteiltaan. He olivat tuon miehen tovereita, miehen, jonka Albert de Morcerf oli nähnyt lukevan Caesarin kommentaarioita ja jonka Danglars näki lukevan Aleksanterin elämäkertaa.
Pankkiiri huokasi syvään ja seurasi opastaan; hän ei koettanutkaan rukoilla eikä huutaa. Hänellä ei ollut enää voimaa, ei tahtoa, ei tarmoa, ei tunnetta; hän meni minne häntä vietiin.
Hänen jalkansa osui kiveen, ja siitä hän huomasi, että hänen edessään oli portaat. Hän kumartui vaistomaisesti, ettei löisi päätään, ja tuli kammioon, joka oli hakattu kallioon.
Kammio oli siisti, vaikka alaston, kuiva, vaikka oli tavattoman syvällä maanpinnan alapuolella.
Kammion nurkkaan oli valmistettu kuivista lehdistä vuode, jonka päällä oli vuohennahkoja. Danglars otaksui, että se ennusti hänelle onnellista pelastumista.
— Jumalalle olkoon kiitos, sanoi hän, — sehän on oikea vuode!
Toisen kerran jo tunnin kuluessa hän turvautui Jumalaan. Sellaista ei ollut hänelle tapahtunut kymmeneen vuoteen.
—Ecco, sanoi opas.
Ja työnnettyään Danglars'in kammioon hän sulki oven.
Lukko narisi, Danglars oli vankina.
Vaikka ei ovessa olisi ollutkaan lukkoa, vain pyhä Pietari taivaan enkelin opastamana olisi voinut kulkea tämän miesjoukon lävitse, joka piti hallussaan San Sebastianon katakombeja ja lepäili päällikkönsä ympärillä, lukijamme ovat epäilemättä tunteneet tämän päällikön kuuluisaksi Luigi Vampaksi.
Danglars'kin oli tuntenut tämän rosvopäällikön, jonka olemassaoloa hän ei ollut uskonut, kun Albert de Morcerf oli siitä kertonut Pariisissa. Hän tunsi kuvauksesta jopa kammionkin, jossa Morcerf oli ollut vankina ja joka kaikesta päättäen oli varattu muukalaisille.
Danglars ajatteli tätä jonkinmoisella ilolla ja tuli rauhalliseksi. Koska rosvot eivät heti olleet häntä surmanneet, eivät he aikoneet häntä laisinkaan surmata.
Hänet oli vangittu ryöstötarkoituksessa, ja koska hänen taskuissaan ei ollut muuta kuin jokunen kultaraha, aiottiin vaatia häneltä lunnaat.
Hän muisti Morcerfin saaneen maksaa noin neljätuhatta piasteria. Koska hän piti itseään koko joukon arvokkaampana, laski hän omat lunnaansa kahdeksaksituhanneksi piasteriksi eli noin neljäksikymmeneksikahdeksaksituhanneksi frangiksi.
Hänellä oli jäljellä vielä noin viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta frangia. Sillä pääsisi maailmassa vaikka kuinka pitkälle.
Hän oli melkein varma asiastaan, koska ei milloinkaan ollut kuullut kenenkään saaneen maksaa viittä miljoonaa viittäkymmentätuhatta frangia hengestään, ja niinpä hän heittäytyi vuoteelle ja käänneltyään itseään pari kolme kertaa nukkui yhtä rauhallisesti kuin sekin sankari, jonka elämäkertaa Luigi Vampa parhaillaan luki.
115. Luigi Vampan ruokalista
Jokaista unta, ellei se ole sitä unta, jota Danglars pelkäsi, seuraa herääminen.
Danglars heräsi.
Pariisilaisena hän oli herätessään tottunut näkemään edessään silkkiset vuodeverhot, sametinpehmeät seinäpeitteet, tuntemaan uunissa palavista puista nousevan lämmön ja katselemaan huoneen silkillä verhottua kattoa, ja niinpä hän nyt kalkkikiviluolassa herätessään luuli näkevänsä pahaa unta. Hän kosketteli vuodenahkoja ja luuli näkevänsä unta lappalaisista tai samojedeista.
Mutta tällaisissa tapauksissa epäilys voi sekunnissa muuttua täydeksi varmuudeksi.
— Niin, niin, sanoi hän itsekseen, — minä olen Albert de Morcerfin rosvojen vallassa.
Aivan ensimmäiseksi hän hengähti syvään, päästäkseen selville siitä, oliko hän haavoittunut vai eikö. Tämän hän oli oppinut Don Quixotesta, ja se oli ainoa kirja, josta hän jotakin muisti, vaikka ei ollut sitä kokonaan lukenutkaan.
— Ei, sanoi hän, — he eivät ole minua surmanneet eivätkä haavoittaneet, mutta ovat ehkä varastaneet minulta.
Ja hän pisti nopeasti kätensä taskuihinsa. Kaikki oli paikallaan; sata kultarahaa, jotka hän oli varannut matkaansa varten Roomasta Venetsiaan, oli housuntaskussa, ja viiden miljoonan viidenkymmenentuhannen frangin maksuosoitus hänen takkinsa taskussa.
— Kummallisia rosvoja! tuumi hän. — Hehän ovat jättäneet minulle kukkaroni ja lompakkoni! Arvasinhan jo eilen levolle mennessäni, että he vaativat lunnaat! Kas, kellonikin on tallella. Katsokaamme hiukan, paljonko kello on.
Danglars oli ennen levollemenoaan vetänyt kellonsa, Breguet'n mestariteoksen, ja se löi nyt puoli kuusi. Kellotta ei Danglars olisi tietänyt mitään ajasta, sillä valoa ei vankilaan päässyt.
Pitäisiköhän hänen vaatia rosvoja selittämään, mitä he oikeastaan tahtoivat, vaiko odottaa kärsivällisesti, kunnes nämä alkavat jotakin kysellä? Hän piti jälkimmäistä muotoa viisaampana ja odotti.
Hän odotti puoleenpäivään asti.
Koko tämän ajan oli ovella ollut vahti. Kello kahdeksalta oli tapahtunut vahdin vaihto.
Silloin Danglars'in oli tehnyt mieli nähdä, millainen mies häntä vartioi. Lampunvalon säteitä tunkeutui hänen kammioonsa oven raoista. Hän kurkisti raosta ja näki rosvon juovan nahkapullosta kulauksen viinaa, jonka löyhkä tuntui Danglars'ista sangen vastenmieliseltä.
— Hyi! sanoi hän väistyen kammionsa perälle asti.
Puolenpäivän aikaan tuli tämän miehen sijaan toinen vahti. Danglars lähestyi uudelleen oven rakoa. Uusi vartija oli tavattoman kookas, isosilmäinen, paksuhuulinen, litteänenäinen Goljat; hänen punainen tukkansa riippui olkapäille takkuisena kuin käärmenippu.
— Oho, sanoi Danglars, — tuo on pikemmin ihmissuden kuin ihmisen näköinen. Mutta minä olen vanha ja sitkeä, joten en ole hänelle mikään makupala.
Kuten lukija huomaa, oli Danglars niin tyyni, että saattoi vielä laskea leikkiäkin.
Samassa aivan kuin todistaakseen, ettei ollutkaan mikään ihmissusi, vartija istahti aivan vastapäätä ovea, otti laukustaan leipää, sipulia ja juustoa ja alkoi ahnaasti syödä.
— Hitto vieköön, sanoi Danglars luoden oven raosta katseen vartijan ateriaan, — hitto vieköön, en voi ymmärtää, kuinka tuollaista saastaa voi syödä.
Ja hän meni istumaan vuohennahoille, jotka saivat hänet muistamaan edellisen vartijan viinan hajua.
Mutta ajattelipa Danglars mitä tahansa, luonnon salaisuudet ovat käsittämättömät, ja aineelliset, alussa vastenmielisetkin houkutukset alkoivat tuntua nälkäisestä vatsasta suloisilta.
Danglars tunsi äkkiä oman vatsansa tyhjäksi; mies ei silloin enää tuntunut vastenmieliseltä, leipä ei mustalta eikä juusto vanhentuneelta. Raaka sipuli, villi-ihmisen vastenmielinen ruoka, muistutti hänelle eräitä kastikkeita ja keitoksia, joita hänen kokkinsa oli valmistanut, kun hän oli sanonut: "Herra Deniseau, valmistakaahan minulle tänään maukasta kotiruokaa."
Danglars nousi ja meni kolkuttamaan oveen.
Roisto kohotti päätään.
—Che cosa?kysyi hän.
— Kuulkaahan, kuulkaahan, ystävä, sanoi Danglars sormillaan naputtaen oveen, — minun mielestäni olisi jo aika antaa minullekin ruokaa!
Mutta jättiläinen ei häntä ymmärtänyt tai hänelle ei ollut annettu mitään määräyksiä Danglars'in ruoan suhteen, sillä hän vain jatkoi syömistään.
Danglars tunsi tulleensa nöyryytetyksi, eikä enää tahtonut olla missään tekemisissä tuon miehen kanssa, vaan heittäytyi vuoteelleen eikä hiiskunut enää sanaakaan.
Kului neljä tuntia. Jättiläisen sijaan tuli toinen rosvo. Danglars tunsi kamalia tuskia vatsassaan, nousi hiljaa, kurkisti oven raosta ja tunsi älykkään oppaansa.
Peppino koetti tehdä vartioimisensa niin mukavaksi kuin mahdollista, istui vastapäätä ovea ja laski polviensa väliin kivivadin, jossa oli kuumaa ja rasvaisen tuoksuvaa hernekeittoa. Keiton viereen hän vielä laski pienen korillisen Velletrin rypäleitä ja pullollisen Orvieto-viiniä.
Peppino oli kaikesta päättäen suuri herkuttelija.
Nähdessään nämä valmistelut Danglars tunsi veden valahtavan suuhunsa.Hän naputti hiljaa oveen.
— Kyllä tullaan, sanoi rosvo, joka käytyään usein Pastrinin hotellissa oli oppinut ranskaa.
Hän avasi oven.
Danglars tunsi hänet samaksi, joka oli hänelle karjaissut: "Pää sisään!" Mutta nyt ei ollut sopiva hetki ruveta moittimaan. Päinvastoin hän koetti olla mahdollisimman ystävällinen ja hymyili herttaisesti.
— Anteeksi, hyvä herra, sanoi hän, — mutta eikö minullekin anneta ruokaa?
— Tietysti, sanoi Peppino. — Onko teidän ylhäisyydellänne sattumalta nälkä?
— Sattumalta on oivallisesti sanottu, mutisi Danglars; — en ole kahteenkymmeneenneljään tuntiin syönyt mitään. Minun on nälkä, sanoi hän ääneen, — sangen kova nälkä onkin.
— Ja teidän ylhäisyytenne tahtoo siis syödä?
— Heti paikalla, jos se vain on mahdollista.
— Se käy kyllä päinsä, sanoi Peppino, — täällä saa mitä tahansa, tietysti maksusta niin kuin kristittyjen luona on tapana.
— Se on selvää, sanoi Danglars, — vaikka tosin minun mielestäni niiden, jotka ottavat toisen vangiksi, tulisi antaa ruokakin.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, — se ei ole täällä tapana.
— Se ei ole mikään pätevä syy, sanoi Danglars, joka ystävällisyydellään aikoi lauhduttaa vartijansa, — mutta mukaudun siihen kuitenkin. Antakaa siis minulle syötävää.
— Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne. Mitä haluatte?
— Onko teillä siis täällä keittiö? kysyi pankkiiri.
— Tietysti meillä on keittiö. Ja ensiluokkainen onkin! Ja verrattomat keittäjät.
— No siis kanaa, kalaa, metsänriistaa, mitä tahansa, kun vain saan jotakin syödäkseni.
— Aivan niin kuin teidän ylhäisyytenne vain tahtoo. Sanommeko siis kananpaistia?
— Niin, kananpaistia.
Peppino kääntyi ja huusi täyttä kurkkua.
— Kanaa hänen ylhäisyydelleen!
Peppinon ääni kaikui vielä holvissa, kun jo saapui kaunis, solakka, puoliksi alaston nuorukainen, joka toi mieleen antiikin maailman kalankantajan. Hän toi hopeavadilla paistetun kanan, joka oli herkullisesti valmistettu.
— Luulisipa olevansa Café de Paris'ssa, tuumi Danglars.
— Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ottaen paistin nuorelta rosvolta ja laskien sen lahonneelle pöydälle, joka rahin ja vuoteen lisäksi oli kammion ainoana kalustuksena.
Danglars pyysi itselleen veitsen ja haarukan.
— Tässä on, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino ojentaen hänelle tylsäkärkisen veitsen ja puisen haarukan.
Danglars aikoi ruveta leikkaamaan paistia.
— Anteeksi, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino laskien toisen kätensä pankkiirin olalle. — Täällä maksetaan ennen aterioimista, sillä jälkeenpäin voisi syntyä riitoja…
— Ahaa, arveli Danglars, — täällä ei olla samanlaisia kuin Pariisissa; he sitä paitsi nylkevät varmaankin minulta. Mutta olkaamme anteliaita. Olen aina kuullut, että ruoka on Italiassa huokeaa; kananpaisti ei mahda maksaa Roomassa kuuttakymmentä centimea enempää.
— Tuossa on, sanoi hän heittäen Peppinolle kultarahan.
Peppino sieppasi rahan maasta, Danglars lähestyi taas paistia.
— Odottakaahan, sanoi Peppino oikaisten itsensä, — odottakaahan, teidän ylhäisyytenne on minulle vielä hiukan velkaa.
— Enkö minä sanonut, että he nylkevät minulta! ajatteli Danglars.Mutta sitten hän päätti alistua kiristykseen ja kysyi:
— Sanokaa siis, paljonko olen velkaa tästä laihasta elukasta?
— Teidän ylhäisyytenne maksoi velan lyhennykseksi kultarahan.
— Kultarahan velan lyhennykseksikö?
— Niin, juuri, lyhennykseksi.
— Hyvä!… Jatkakaa, jatkakaa!
— Jäljellä on siis vielä neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäyhdeksän kultarahaa.
Danglars'in silmät menivät selälleen, kun hän kuuli moista leikinlaskua.
— Hyvin hauskaa, toden totta! mutisi hän.
Ja hän aikoi jälleen ryhtyä leikkaamaan kanaa. Mutta Peppino tarttui toisella kädellään hänen oikeaan käteensä ja ojensi toisen kätensä.
— Antakaahan tänne, sanoi hän.
— Mitä! Tehän laskette kai leikkiä? sanoi Danglars.
— Me emme koskaan laske leikkiä, teidän ylhäisyytenne, jatkoi Peppino aivan vakavasti.
— Mitä, satatuhatta frangia yhdestä kanasta!
— Teidän ylhäisyytenne, tässä luolassa on niin kovin vaikea kasvattaa kanoja.
— Kas niin, kas niin, sanoi Danglars, — tämä on todellakin hyvin hullunkurista, hyvin huvittavaa, mutta kun minun on nälkä, niin antakaa minun syödä. Kas tässä on toinen kultaraha teille, ystäväni.
— Velkaa jää siis vielä vain neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa, jatkoi Peppino tyynesti. — Kun kärsivällisesti odotamme, pääsemme lopulta niin pitkälle.
Mutta nyt Danglars nousi kapinaan tällaista ilvehtimistä vastaan.
— Niitä ette saa koskaan, hän huusi. — Ette tiedä, kenen kanssa olette tekemisissä.
Peppino viittasi, nuori poika sieppasi vadin nopeasti pois. Danglars heittäytyi vuoteelleen, Peppino sulki oven ja alkoi syödä keittoaan.
Danglars ei voinut nähdä Peppinoa, mutta hän kuuli, että tämä söi, söi maiskuttaen suutaan, niin kuin sivistymätön ihminen ainakin.
— Tyhmeliini! sanoi Danglars.
Peppino ei ollut sitä kuulevinaan, jatkoi vain hitaasti syömistään.
Danglars tunsi, että hänen vatsansa oli yhtä tyhjä kuin danaidien ruukku. Hän ei voinut kuvitellakaan, että koskaan saisi sitä täyteen. Hän odotti kuitenkin vielä kärsivällisesti puoli tuntia, mutta tämä aika tuntui hänestä ikuisuudelta.
Hän nousi ja meni uudelleen ovelle.
— Älkää kiusatko minua, sanoi hän, — vaan sanokaa suoraan, mitä minulta vaaditte?
— Sanokaa te itse, teidän ylhäisyytenne, mitä meiltä tahdotte…Määrätkää ja me tottelemme.
— Avatkaa siis ensin ovi.
Peppino avasi.
— Minä tahdon syödä, hitto vieköön! sanoi Danglars.
— Ja mitä teidän ylhäisyytenne tahtoo syödä?
— Palasen kovaa leipää, koska kananpaisti on tässä kirotussa luolassa liian kallista.
— Leipääkö. Hyvä on, sanoi Peppino. — Hohoi, leipää, huusi hän.
Nuori poika toi pienen leivän.
— Tässä on! sanoi Peppino.
— Mitä se maksaa? kysyi Danglars.
— Neljätuhatta yhdeksänsataa yhdeksänkymmentäkahdeksan kultarahaa.Olette maksanut kaksi kultarahaa edeltäpäin.
— Mitä, leivästä satatuhatta frangia?
— Satatuhatta frangia, sanoi Peppino.
— Mutta ettehän kanastakaan pyytänyt muuta kuin satatuhatta frangia!
— Me emme tarjoile ruokalistan mukaan vaan aterioittain. Voitte pyytää kymmenen eri ruokalajia tai yhden, hinta on sama.
— Joko taas laskette leikkiä! Rakas ystävä, sanon suoraan, että tämä on järjetöntä, mieletöntä! Sanokaa suoraan, että tahdotte minun kuolevan nälkään, niin kaikki loppuu pikemmin.
— Emme suinkaan, teidän ylhäisyytenne, — tehän tahdotte itse surmata itsenne. Maksakaa ja syökää.
— Millä minä maksan, senkin elukka! sanoi Danglars. — Luuletko, että taskussani on satatuhatta frangia?
— Taskussanne on viisi miljoonaa viisikymmentätuhatta, teidän ylhäisyytenne. Tällä rahalla saatte viisikymmentä kokonaista ja yhden puolikkaan kanan.
Danglars'ia värisytti. Side putosi viimeinkin hänen silmiltään. Tämä oli todellakin leikinlaskua, mutta nyt hän sen ymmärsi.
Suoraan sanoen se ei enää ollutkaan hänen mielestään yhtä kömpelöä leikinlaskua kuin alussa oli tuntunut.
— Kas niin, kas niin, sanoi hän. — Jos maksan nuo satatuhatta frangia, niin saanko silloin edes olla rauhassa, saanko syödä aivan niin paljon kuin tahdon?
— Epäilemättä, sanoi Peppino.
— Mutta millä ne maksan teille, sanoi Danglars hengähtäen jälleen vapaammin.
— Sehän on helppoa, teillä on avoin luotto Thomson & Frenchin liikkeessä Via dei Banchin varrella Roomassa. Antakaa minulle noille herroille osoitettu neljäntuhannen yhdeksänsadan yhdeksänkymmenenkahdeksan kultarahan kuitti, niin pankkiirimme käy ne perimässä.
Danglars tahtoi edes sen ansion itselleen, että hän muka vapaaehtoisesti oli tähän suostunut. Hän tarttui Peppinon ojentamaan paperiin ja kynään ja kirjoitti kuitin.
— Kas niin, sanoi hän, — tässä on kuitti.
— Ja tässä on kananpaistinne.
Danglars leikkasi huoaten paistia; se oli hänen mielestään kovin laiha niin suurella summalla ostetuksi.
Peppino luki tarkkaan paperin, pisti sen taskuunsa ja ryhtyi taas syömään keittoaan.
116. Anteeksianto
Seuraavana päivänä Danglars'in oli jälleen nälkä. Luolan ilma kiihotti kovasti ruokahalua. Vanki luuli, ettei hänen tänä päivänä tarvinnut maksaa mitään. Säästäväisenä miehenä hän oli piilottanut puolet paistista ja leivästä kammionsa nurkkaan.
Mutta tuskin hän oli syönyt, kun hänen jo tuli jano. Sitä hän ei ollut ottanut lukuun.
Hän taisteli janoa vastaan, kunnes tunsi kielensä tarttuvan kitalakeensa.
Kun hän ei enää voinut janoaan vastustaa, hän huusi vartijaa. Tämä oli uusi mies.
Danglars arveli viisaimmaksi keskustella entisen tuttavansa kanssa. Hän kutsui Peppinoa.
— Tässä olen, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino rientäen kiireesti paikalle. — Mitä haluatte?
— Juotavaa, sanoi vanki.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, — tiedättehän, että viini onRooman lähistöllä tavattoman kallista.
— Antakaa siis minulle vettä, sanoi Danglars koettaen välttää kiristystä.
— Teidän ylhäisyytenne, vesi on viiniä harvinaisempaa. Nyt on niin kovin kuiva aika!
— Tuo vanha juttu näyttää siis taas alkavan, sanoi Danglars.
Hän hymyili näyttääkseen laskevansa leikkiä, vaikka tunsikin hien valuvan pitkin ohimokaan.
— Katsokaahan, ystäväni, sanoi Danglars nähdessään Peppinon seisovan liikkumattomana paikallaan, — tahtoisin saada vain lasillisen viiniä. Ettehän sitä minulta kiellä?
— Johan olen sanonut teille, teidän ylhäisyytenne, sanoi Peppino, — että me emme myy vähittäin.
— No, antakaa siis minulle pullo.
— Mitä lajia?
— Huokeinta.
— Niillä on kaikilla sama hinta.
— Mikä hinta?
— Kaksikymmentäviisituhatta frangia pullo.
— Sanokaahan suoraan, että tahdotte kyniä minut putipuhtaaksi, huudahti Danglars, ja hänen äänensä soi kaameana kuin Harpagonin ääni. — Parempihan se on, kuin että tällä tavoin revitte minut pala palalta kappaleiksi.
— Ehkä se on päällikkömme aikomus, sanoi Peppino.
— Kuka on päällikkönne?
— Sama, jonka eteen teidät eilen vietiin.
— Pyytäkää hänet luokseni.
— Se käy helposti päinsä.
Vähän ajan päästä Luigi Vampa seisoi Danglars'in edessä.
— Kutsuitteko minua? kysyi hän vangilta.
— Tekö olette sen joukon päällikkö, joka minut toi tänne?
— Olen, teidän ylhäisyytenne.
— Mitä siis vaaditte lunnaiksi, sanokaa?
— Aivan yksinkertaisesti vain ne viisi miljoonaa, jotka teillä on.
Danglars tunsi kamalan kouristuksen sydämessään.
— Minulla ei ole mitään muuta kuin se, se on jäännös tavattoman suuresta omaisuudestani. Jos sen minulta riistätte, riistätte elämäni.
— Meitä on kielletty vuodattamasta vertanne, teidän ylhäisyytenne.
— Ja kuka sen on kieltänyt?
— Hän, jota tottelemme.
— Luulin teitä päälliköksi.
— Olen kyllä näiden miesten päällikkö, mutta toinen mies on minun päällikköni.
— Totteleeko tämä päällikkö ketään?
— Tottelee.
— Ketä?
— Jumalaa.
Danglars mietti hetkisen.
— En ymmärrä teitä, sanoi hän.
— Se on kyllä mahdollista.
— Ja tämäkö päällikkö on käskenyt teitä kohtelemaan minua näin?
— Niin.
— Mikä on hänen tarkoituksensa?
— Sitä en tiedä.
— Kas niin, sanoi Danglars, — otatteko miljoonan?
— En.
— Kaksi miljoonaa?
— En.
— Kolme miljoonaa? … neljä?… Ajatelkaahan, neljä? Annan ne teille sillä ehdolla, että päästätte minut vapaaksi.
— Miksi tarjoatte meille neljä miljoonaa siitä, minkä hinta on viisi? sanoi Vampa. — Tämähän on jo minun ymmärtääkseni kiskomista, herra pankkiiri.
— Ottakaa kaikki, ottakaa kaikki, sanon minä! huudahti Danglars, — ja tappakaa minut!
— Tyyntykää, tyyntykää, teidän ylhäisyytenne, kiihotatte vertanne ja siitä saatte sellaisen nälän, että voitte syödä miljoonalla päivässä. Olkaahan hiukan säästäväisempi!
— Mutta kun minulla lopulta ei ole enää rahaa, millä maksan teille! huusi Danglars epätoivoissaan.
— Silloin saatte kärsiä nälkää.
— Nälkää, sanoi Danglars kalveten.
— Luultavasti, vastasi Vampa tyynesti.
— Mutta sanoittehan, ettette tahdo surmata minua?
— Emme tahdo.
— Ja annatte minun kuitenkin kuolla nälkään.
— Se ei ole sama asia.
— Te kurjat raukat! huusi Danglars. — Minä petän kaikki teidän toiveenne. Kun minun kerran täytyy kuolla, niin sitten kuolen mieluummin heti. Kiduttakaa, rääkätkää minua, tappakaa minut, mutta kuittia ette minulta enää saa!
— Niin kuin teidän ylhäisyytenne vain itse suvaitsee, sanoi Vampa.
Hän poistui kammiosta.
Karjuen Danglars heittäytyi vuoteelleen.
Mitä nämä miehet olivat? Kuka oli heidän näkymätön johtajansa? Mitä aikomuksia heillä oli hänen suhteensa? Kun kaikki muut voivat lunnailla päästä vapaiksi, miksi ei hän voinut?
Kuolema, äkillinen ja väkivaltainen kuolema oli ainoa, millä hän voi pettää nämä leppymättömät vihamiehensä, jotka näyttivät tuntemattomasta syystä haluavan hänelle kostaa.
Ehkä ensi kertaa pitkän elämänsä aikana Danglars ajatteli kuolemaa sekä kaipauksella että pelolla. Nyt hänen täytyi suunnata katseensa tuohon säälimättömään kummitukseen, joka asuu jokaisen luodun olennon sisällä ja jokaisella sydämenlyönnillä kuiskaa hänelle: Sinä kuolet!
Danglars oli kuin metsän peto, joka metsästyksen alussa vilkastuu, sitten joutuu epätoivoon ja juuri tämän epätoivon ansiosta joskus pääsee pakenemaan.
Danglars ajatteli pakoa.
Mutta seinät olivat kalliota, ja ainoan vapauteen vievän aukon luona istui lukeva mies, ja tämän miehen takana näkyi liikkuvan edestakaisin varjoja.
Kaksi päivää hän pysyi päätöksessään olla allekirjoittamatta, sen jälkeen hän pyysi ruokaa ja tarjosi miljoonan.
Hänelle tarjottiin suurenmoinen illallinen ja hänen miljoonansa otettiin vastaan.
Tästä hetkestä alkaen oli onnettoman vangin elämä ainaista horjumista. Hän oli jo niin paljon kärsinyt, ettei hän tahtonut hankkia itselleen uusia tuskia, ja suostui sen vuoksi kaikkiin vaatimuksiin. Kahdentoista päivän päästä, eräänä iltapäivänä, syötyään yhtä ylellisesti kuin rikkautensa päivinä, hän laski varansa ja huomasi kirjoittaneensa niin paljon kuitteja, ettei hänellä ollut enää jäljellä muuta kuin viisikymmentätuhatta frangia.
Silloin hänessä tapahtui kummallinen muutos; hän, joka oli luopunut viidestä miljoonasta, koetti pelastaa jäljellä olevat viisikymmentätuhatta. Hän päätti ennemmin kärsiä puutetta kuin luopua näistä rahoista, ja hänessä heräsi toiveita, jotka olivat hulluuden rajalla. Hän, joka niin pitkät ajat oli unohtanut Jumalan olemassaolon, ajatteli nyt, että Jumala toisinaan tekee ihmeitä: että luola voi sortua, että paavin sotilaat voivat löytää tämän kirotun paikan ja tulla hänet pelastamaan, silloinhan hänellä vielä olisi viisikymmentätuhatta frangia, ja tämä rahamäärä voi estää miestä kuolemasta nälkään. Hän rukoili Jumalaa säilyttämään hänelle nämä viisikymmentätuhatta frangia, ja rukoillessaan hän itki.
Näin kului kolme päivää, jona aikana Jumalan nimi oli aina hänen huulillaan. Välillä hän houraili ja oli näkevinään ikkunasta pieneen huoneeseen, jossa muuan vanhus makasi vuoteellaan kuolemaisillaan.
Tämäkin vanhus kuoli nälkään.
Neljäntenä päivänä hän ei enää ollut ihminen, vaan elävä ruumis. Hän oli koonnut lattialta pienimmätkin edellisten aterioiden jätteet ja alkoi kalvaa mattoakin, jolla lattia oli peitetty.
Sitten hän rukoili Peppinoa kuin suojelusenkeliä, rukoili, että tämä antaisi hänelle hiukan ruokaa. Hän tarjosi tuhatta frangia leipäpalasta.
Peppino ei vastannut.
Viidentenä päivänä hän laahasi itsensä kammion ovelle.
— Mutta ettehän te ole kristittyjä, sanoi hän nousten polvilleen. — Tahdotte surmata miehen, joka on veljenne Jumalan edessä. Voi, minun entiset ystäväni, minun entiset ystäväni!
Hän vaipui kasvoilleen maahan, mutta nousi sitten ponnistaen epätoivoisesti voimiaan.
— Päällikkö, huusi hän, — päällikkö!
— Tässä olen, sanoi Vampa astuen heti esiin, — mitä tahdotte?
— Ottakaa viimeinen roponi, sanoi Danglars ojentaen hänelle lompakkonsa, — ja antakaa minun elää täällä, tässä luolassa. En pyydä enää vapautta, en muuta kuin ruokaa.
— Te siis kärsitte kovia tuskia? kysyi Vampa.
— Niin, minä kärsin, kärsin kamalasti!
— Ja toiset ihmiset ovat kuitenkin saaneet kärsiä vielä enemmän.
— Sitä en usko.
— Ne, jotka ovat kuolleet nälkään.
Danglars ajatteli vanhusta, jonka oli kuumehoureissaan nähnyt nälkäkuoleman kynsissä.
Hän löi otsansa maahan ja vaikeni.
— Niin, se on totta, muutamat ovat saaneet kärsiä vieläkin enemmän kuin minä, mutta he olivat ainakin marttyyreja.
— Kadutteko edes? kysyi synkkä ja juhlallinen ääni, joka sai hiukset nousemaan Danglars'in päässä pystyyn.
Hänen heikontunut katseensa koetti erottaa esineitä, ja hän näki rosvojen takana pilarin varjossa viittaan kietoutuneen miehen.
— Mitä minun pitää katua? kysyi Danglars.
— Kaikkea sitä pahaa, minkä olette saanut aikaan, sanoi sama ääni.
— Minä kadun, minä kadun! huudahti Danglars.
Ja hän iski kynsillään laihtuneeseen rintaansa.
— Silloin annan teille anteeksi, sanoi mies, heitti viittansa yltään ja astui eteenpäin tullakseen valoon.
— Kreivi Monte-Cristo! sanoi Danglars kalveten kauhusta vielä enemmän kuin äsken nälästä ja tuskasta.
— Erehdytte, minä en ole kreivi Monte-Cristo.
— Kuka sitten olette?
— Se, jonka myitte, petitte, häpäisitte; se, jonka morsiamen saatoitte kunniattomuuteen; se, jonka tallasitte jalkoihinne noustaksenne rikkauteen. Minä olen se, jonka isän te surmasitte nälkään, jonka tuomitsitte nälkäkuolemaan ja joka kuitenkin antaa teille anteeksi, sillä hän itsekin tarvitsee anteeksiantoa: minä olen Edmond Dantès!
Danglars kiljahti ja kaatui suulleen.
— Nouskaa, sanoi kreivi, — henkenne on pelastettu. Sama onni ei ole kohdannut rikostovereitanne, joista toinen on mielipuolena ja toinen kuollut! Pitäkää jäljellä olevat viisikymmentätuhatta frangia, minä lahjoitan ne teille. Mitä tulee sairaaloilta varastamiinne viiteen miljoonaan, niin ne on jo eräs tuntematon maksanut takaisin. — Ja nyt syökää ja juokaa, tänä iltana olette vieraani. Vampa, kun tämä mies on tointunut, pääsee hän vapaaksi.
Danglars pysyi kumarassa, kunnes kreivi oli poistunut. Kohottaessaan päänsä hän ei enää nähnyt muuta kuin etäällä häämöttävän varjon, jonka kulkiessa ohi kaikki rosvot kumarsivat syvään.
Kreivin määräysten mukaan Vampa toimitti Danglars'ille ruokaa, parasta viiniä ja oivallisimpia hedelmiä, vei hänet vaunuihin ja jätti hänet tielle seisomaan erästä puuta vastaan.
Hän oli siinä päivän koittoon asti, tietämättä missä oli.
Aamulla hän huomasi seisovansa erään puron lähellä. Hänen oli jano, ja hän kulki vaivalloisesti puron luo.
Kumartuessaan juomaan hän huomasi tukkansa tulleen valkoiseksi.
117. Lokakuun viides päivä
Oli kuuden aika illalla; taivaasta hohti kellertävää valoa siniseen mereen, johon syksyn aurinko loi kultaisia säteitään.
Päivän helle oli vähitellen haihtunut, ja vieno tuulahdus vilvoitti kuin luonnon suloinen henkäys Välimeren rantoja ja kuljetti seudusta seutuun puiden tuoksua ja siihen liittyvän meren raikkaan tunnun.
Tällä laajalla merellä, joka ulottuu Gibraltarista Dardanelleihin ja Tunisista Venetsiaan, purjehti siromuotoinen alus illan ensi usvissa. Se muistutti joutsenta, joka avaa siipensä ja ui tuulen viemänä veden pintaa pitkin. Se kiiti nopeasti ja samalla sirosti eteenpäin, jättäen jälkeensä kimaltelevan juovan.
Aurinko, jonka viimeisiä säteitä tervehdimme, katosi lännen taivaanrantaan, mutta valo välkkyi laineilla ja näytti loistavan tarumaailman mukaan kertovan, että tulijumala oli vaipunut Amfitriten syliin, joka turhaan koetti peittää rakastajaansa sinisellä viitallaan.
Alus kiiti nopeasti, vaikka tuntui niin tyyneltä, että immen kiharat tuskin olisivat tuulessa häilyneet.
Aluksen keulassa seisoi kookas, tummaihoinen ja kirkassilmäinen mies, katsellen edessään kohoavaa tumman keilan muotoista saarta, joka muistutti isoa katalonialaista hattua.
— Tuoko on Monte-Cristo? kysyi hän vakavalla ja surun leimaamalla äänellä.
— Niin, teidän ylhäisyytenne, vastasi kapteeni, — tulemme perille.
— Tulemme perille! toisti matkamies tavattoman alakuloisesti.
Sitten hän lisäsi aivan hiljaa:
— Niin, siellä on satama.
Hän vaipui jälleen ajatuksiinsa, ja hänen huulilleen nousi hymy, joka oli kyyneliä murheellisempi.
Muutamaa minuuttia myöhemmin näkyi saaresta valonvälke, ja pyssyn paukahdus kuului alukseen asti.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi kapteeni, — rannalta annetaan merkki, tahdotteko itse vastata siihen?
Kapteeni viittasi kädellään saarta kohden, jonka reunasta erkani yksinäinen valkoinen pilvi, laajeni ja haihtui.
— Kyllä, kyllä, vastasi hän aivan kuin unesta havahtuen. — Antakaa tänne.
Kapteeni ojensi hänelle ladatun karbiinin. Matkustaja tarttui siihen, nosti sen hitaasti ja ampui ilmaan. Kymmenen minuuttia myöhemmin laskettiin purjeet ja alus laski ankkuriin viidensadan jalan päässä pienestä satamasta.
Soutuvene pantiin heti vesille, siihen meni neljä soutajaa, perämies ja matkustaja. Mutta hän ei istuutunutkaan keulaan häntä varten varatulle siniselle matolle, vaan jäi seisomaan kädet rinnalla ristissä.
— Soutakaa! kehotti matkustaja.
Kaikki kahdeksan airoa putosivat veteen aivan yht'aikaa vesipisarankaan pirskahtamatta. Sitten vene alkoi nopeasti liukua eteenpäin.
Pian vene oli pienessä, luonnon muodostamassa satamassa. Veneen pohja otti hienoon hiekkaan.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, — nouskaa kahden soutajan olkapäille, he kantavat teidät maihin.
Nuori mies vastasi tähän kiipeämällä laidan yli ja astumalla veteen, joka ulottui hänen vyötäisiinsä asti.
— Teidän ylhäisyytenne, sanoi perämies, — teette väärin, ja herramme toruu meitä.
Nuori mies kulki rantaa kohti kahden merimiehen jäljessä, jotka etsivät parhaimmat kahlauspaikat. Ranta oli noin kolmenkymmenen askelen päässä. Siellä matkustaja pudisti jalkojaan ja etsi katseillaan tietä, jota voisi lähteä kulkemaan, sillä oli jo aivan pimeä.
Samassa laskeutui käsi hänen olalleen ja hän kuuli äänen, joka sai hänet värähtämään.
— Hyvää päivää, Maximilien. Olette täsmällinen, kiitos siitä!
— Tekö, kreivi, sanoi nuori mies tehden liikkeen, joka muistutti iloa, ja puristi molemmin käsin Monte-Criston kättä.
— Niin kuin näette, olen yhtä täsmällinen kuin tekin. Mutta tehän olette läpimärkä, ystäväni, teidän täytyy muuttaa vaatteita. Täällä on erityinen huoneisto varattu teitä varten, ja siellä unohdatte väsymyksen ja vilun.
Monte-Cristo huomasi Morrelin kääntyvän. Hän odotti.
Nuori mies huomasi hämmästyksekseen, että miehet, jotka hänet olivat tuoneet, eivät olleet puhuneet mitään, lähteneet vain pois, vaikkei hän ollut heille maksanut mitään. Kuului airojen ääni, kun vene palasi purren luo.
— Etsittekö merimiehiä? kysyi kreivi.
— Niin. En antanut heille mitään, ja he ovat kuitenkin lähteneet pois.
— Älkää välittäkö siitä, Maximilien, sanoi Monte-Cristo nauraen, — olen tehnyt merimiesten kanssa sellaisen sopimuksen, että saareeni tulo on maksuton.
Morrel katsoi kummastuneena kreiviin.
— Kreivi, sanoi hän, — ette ole täällä enää sama kuin Pariisissa.
— Kuinka niin?
— Täällä te nauratte.
Monte-Criston otsa kävi äkkiä synkäksi.
— Olette oikeassa huomauttaessanne siitä minulle, Maximilien, sanoi hän. — Teidän näkemisenne oli minulle suuri onni, ja unohdin, että kaikki onni on katoavaa.
— Ei, ei, kreivi, sanoi Morrel tarttuen molemmin käsin jälleen kreivin käteen. — Naurakaa, olkaa onnellinen ja todistakaa naurullanne, ettei elämä ole surullinen muille kuin kärsiville. Te olette armelias, olette hyvä, olette suuri, ystäväni, ja rohkaistaksenne mieltäni teeskentelitte iloisuutta.
— Erehdytte, Morrel, sanoi Monte-Cristo, — olin todellakin onnellinen.
— Siinä tapauksessa unohdatte minut. Sitä parempi.
— Kuinka niin?
— Sillä tiedättehän, ystäväni, että sanon teille niin kuin gladiaattorit keisarille sirkuksessa: "Kuolemaan menevät tervehtivät sinua!"
— Ette siis ole vielä löytänyt lohdutusta? kysyi Monte-Cristo katsoen omituisesti häneen.
— Pidittekö todellakin sitä mahdollisena? vastasi Morrel luoden katkeran katseen kreiviin.
— Kuulkaahan, sanoi kreivi, — ymmärrättehän hyvin sanani, Maximilien? Ette pidä minua minään tavallisena ihmisenä, kalistimena, josta lähtee epämääräisiä, sekavia ääniä. Kun kysyn, ettekö ole löytänyt lohdutusta, puhun miehenä, joka tuntee ihmissydämen salaisuudet. Astukaamme siis, Morrel, yhdessä sydämenne syvyyteen ja tutkikaamme sitä. Vieläkö tuo sama kiihkeä tuska saa teidät sävähtämään kuin myrkkyhyttysen pureman leijonan? Vieläkö teitä kalvaa jano, joka ei sammu ennen kuin haudassa? Vaivaako teitä tuo kaipauksen ihanteellisuus, joka irroittaa ihmisen elämästä ja vainoaa kuolemaan asti? Vai onko teissä väsyneen rohkeuden velttoutta, ikävyyttä, joka sammuttaa viimeisenkin toivon säteen? Onko muisto kalvennut, ja ovatko kyynelenne jo kuivuneet? Rakas ystävä, jos niin on asian laita, jos ette enää voi itkeä, jos luulette herpaantuneen sydämenne kuolleen ettekä jaksa enää muuta kuin turvata Jumalaan ja katsoa taivasta, niin, ystäväni, heittäkäämme syrjään kaikki sanat, jotka eivät voi kuvata sitä, mitä sielumme tahtoo niihin mahduttaa. Maximilien, olette löytänyt lohdutuksen, älkää enää valittako.
— Kreivi, sanoi Morrel lempeästi ja kuitenkin varmasti, — kreivi, kuulkaa minua, sillä osoitan sormellani maata ja nostan silmäni taivasta kohden. Olen tullut luoksenne kuollakseni ystävän syliin. Onhan maailmassa ihmisiä, joita rakastan; rakastan sisartani Julietä, rakastan hänen miestään Emmanuelia, mutta tarvitsen voimakkaan sylin, joka minulle aukenee, ja tahdon nähdä kuollessani hymyn. Sisareni purskahtaisi itkuun ja pyörtyisi, näkisin hänen kärsivän, ja olen jo kylliksi itse saanut kärsiä. Emmanuel riistäisi aseen kädestäni ja täyttäisi talon huudoillaan. Te, kreivi olette antanut minulle lupauksenne, te olette ihmistä suurempi, sanoisin teitä jumalaksi, ellette olisi kuolevainen. Te talutatte minut hiljaa ja hellästi kuoleman portille asti, teettehän niin?
— Ystävä, sanoi kreivi, — pieni epäilys vaivaa minua vielä. Oletteko ehkä niin heikko, että ylpeilette surustanne ja haluatte sitä näyttää?
— En, katsokaahan, olen tyyni, sanoi Morrel ojentaen kätensä kreiville, — eikä valtimoni syki tavallista kiihkeämmin. Ei, olen nyt tullut matkan päähän, pitemmälle en mene. Olette pyytänyt minua odottamaan ja toivomaan. Tiedättekö, mitä olette saanut aikaan tuolla viisaudellanne. Olen odottanut kuukauden, siis kärsinyt kuukauden. Olen toivonut! — ihminen on kurja olento raukka — olen toivonut, mitä en itsekään tiedä, jotakin tuntematonta, mieletöntä, uskomatonta, ihmettä, Jumala yksin tietää, mitä olen toivonut, hän, joka järkeemme on liittänyt tuon hulluuden, jota sanotaan toivoksi. Niin, olen odottanut ja toivonut, kreivi, ja neljännestunnin ajan olette tietämättänne kiduttanut, haavoittanut sydäntäni, sillä jokainen sananne on todistanut minulle, ettei minulla ole enää mitään toivottavaa. Oi kreivi, kuinka suloista onkaan saada levätä kuolemassa!
Morrel lausui nämä viimeiset sanat niin kiihkeästi ja voimakkaasti, että kreivi vavahti.
— Ystäväni, sanoi Morrel huomatessaan kreivin vaikenevan, — olette määrännyt lokakuun viidennen päivän elämäni viimeiseksi… Ystäväni, tänään on lokakuun viides päivä…
Morrel otti kellon taskustaan.
— Kello on yhdeksän, minulla on vielä kolme tuntia aikaa elää.
— Niin on, vastasi Monte-Cristo, — tulkaa.
Morrel seurasi konemaisesti kreiviä, ja ennen kuin hän huomasikaan, he olivat jo saapuneet luolaan. Ovi aukeni, tuoksut tulvehtivat häntä vastaan, kirkas valo häikäisi häntä.
Morrel arkaili astua pitemmälle. Hän epäili kaikkea tätä veltostuttavaa komeutta ympärillään.
Monte-Cristo veti häntä hellästi eteenpäin.
— Emmekö voisi käyttää näitä kolmea jäljellä olevaa tuntia niin kuin roomalaiset, jotka keisarinsa ja perijänsä Neron tuomittua heidät kuolemaan istuivat kukilla koristetun pöydän ääreen ja hengittivät myrkkyä heliotrooppien ja ruusujen tuoksussa?
Morrel hymyili.
— Niin kuin vain tahdotte, sanoi hän. — Kuolema on aina kuolema, siis unhotus, lepo, elämästä poistuminen ja siis tuskan heittäminen.
Hän istahti, ja Monte-Cristo istuutui vastapäätä häntä.
He olivat ylellisessä ruokasalissa, jota jo aikaisemmin olemme kuvailleet. Se oli tuo huone, jossa marmoripatsaat kantoivat päänsä päällä kukilla ja hedelmillä täytettyjä maljoja.
Morrel oli luonut katseen ympärilleen, mutta ei ollut huomannut mitään erikoista.
— Puhukaamme niin kuin miehet ainakin, sanoi hän katsoen terävästi kreiviin.
— Puhukaa, vastasi tämä.
— Kreivi, jatkoi Morrel, — mielestäni teissä yhtyy kaikki inhimillinen tietämys ja te olette aivan kuin toisesta, täydellisemmästä ja viisaammasta maailmasta kotoisin.
— Tuossa on hiukan totta, Morrel, sanoi kreivi, ja kaunis, alakuloinen hymy jalosti hänen kasvojaan. — Olen tullut siitä tähdestä, jonka nimi on suru.
— Uskon sen, vaikka en yritä syventyä sen sisällykseen. Niinpä kun käskitte minua jäämään elämään, jäin, kun käskitte minua toivomaan, niin melkein toivoinkin. Uskallan siis kysyä teiltä aivan kuin jos kerran olisitte kuollut: Onko kuolema kovin tuskallista?
Monte-Cristo katsoi Maximilieniin sanomattoman hellästi.
— On, sanoi hän, — epäilemättä on tuskallista, jos väkivaltaisesti särjette tämän kotelon, joka ehdottomasti tahtoo elää. Jos annatte lihan kärsiä tikarin hampaissa, jos lähetätte järjettömän ja helposti tieltään eksyvän kuulan aivoihinne, jotka kärsivät pienimmästäkin kolauksesta, niin se tuottaa kyllä tuskaa. Kidutte kuollessanne ja pidätte silloin elämää kalliisti ostamaanne lepoa parempana.
— Kyllä ymmärrän, sanoi Morrel, — kuolemassa samoin kuin elämässäkin on salaiset tuskansa ja nautintonsa. Kaikki riippuu niiden tuntemisesta.
— Juuri niin, Maximilien, sanoitte oikean sanan. Kuolema on, sen mukaan, olemmeko hyvässä vai pahassa suhteessa siihen, joko ystävä, joka vaivuttaa meidät hellästi uneen kuin imettäjä, tai vihollinen, joka väkivaltaisesti riistää hengen ruumiista. Kun maailma on elänyt vielä tuhat vuotta, kun on päästy kaikkien luonnon hävittävien voimien herraksi ja saatu ne palvelemaan yleistä hyvinvointia, kun ihminen tietää, niin kuin äsken sanoitte, kuoleman salaisuuden, silloin kuolema tulee yhtä suloiseksi, yhtä suureksi nautinnoksi kuin lepo armaan sylissä.
— Ja jos te tahtoisitte kuolla, kreivi, osaisitteko kuolla sillä tavoin?
— Osaisin.
Morrel ojensi hänelle kätensä.
— Nyt ymmärrän, sanoi hän, — miksi olette käskenyt minua tänne, tähän yksinäiseen saareen, keskelle valtamerta, tähän maanalaiseen palatsiin, faaraoidenkin kadehtimaan hautaan. Rakastattehan minua, kreivi, ja juuri sen vuoksi annatte minulle tuollaisen äskenmainitsemanne kuoleman, jolloin voin kamppailuitta sammua, sopertaen Valentinen nimeä ja pusertaen teidän kättänne.
— Olette arvannut oikein, Morrel, sanoi kreivi yksinkertaisesti, — juuri sitä olen tarkoittanut.
— Kiitos. Ajatellessani sitä, etten huomenna enää elä, tuntuu sydämessäni sangen suloiselta.
— Ettekö sure ketään? kysyi Monte-Cristo.
— En, vastasi Morrel.
— Ette minuakaan? kysyi kreivi syvästi liikuttuneena.
Morrel vaikeni. Hänen kirkas katseensa himmeni hetkiseksi ja loisti sitten säkenöiden. Suuri kyynel puhkesi siitä ja vieri pitkin hänen poskeaan hopeisena juovana.
— Jätätte kaipauksen maan päälle ja kuitenkin kuolette, sanoi kreivi.
— Minä rukoilen, huudahti Morrel, — älkää enää sanoko sanaakaan, kreivi, älkää pitkittäkö tuskaani!
Kreivi luuli, että Morrel horjui päätöksessään.
Tämän otaksuminen herätti hänessä eloon sen kamalan epäilyksen, jonka hän jo kerran oli Ifin linnassa voittanut.
— Koetan tehdä tämän miehen onnelliseksi, ajatteli hän. — Pidän tätä tekoa aivan kuin painona, jonka heitän vaakalautaan, kun toiseen olen heittänyt tekemäni pahan. Jos nyt petyn, ellei tämä mies olekaan kylliksi onneton ansaitakseen onnen, niin kuinka silloin käy minun, joka en voi unohtaa pahaa muuten kuin muistelemalla hyvää? — Kuulkaahan, Morrel, sanoi hän, — surunne on tavattoman suuri, sen näen kyllä, mutta uskottehan Jumalaan ettekä tahdo panna sielunne autuutta vaaraan.
Morrel hymyili surullisesti.
— Kreivi, sanoi hän, — tiedättehän, etten rakasta imelää runollisuutta, mutta sieluni ei enää kuulu minulle.
— Kuulkaahan, Morrel, sanoi Monte-Cristo, — minulla ei ole sukulaisia maailmassa. Olen tottunut pitämään teitä poikanani. No niin, pelastaakseni poikani olen valmis uhraamaan elämäni ja vielä suuremmalla syyllä rikkauteni.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Tarkoitan sitä, Morrel, että tahdotte jättää elämän sen vuoksi, ettette tunne, mitkä nautinnot suuri rikkaus voi ihmiselle hankkia. Morrel, minulla on lähes sata miljoonaa, annan ne teille. Sellaisella omaisuudella voitte saavuttaa kaiken, mitä haluatte. Oletteko kunnianhimoinen? Kaikki urat ovat teille avoimina. Kääntäkää maailma ylösalaisin, toimikaa kuin mielipuoli, olkaa rikollinen, jos mielenne tekee, mutta eläkää!
— Kreivi, olette antanut minulle sananne, sanoi Morrel kylmästi. —Ja, lisäsi hän katsoen kelloaan, — kello on puoli yksitoista.
— Morrel, aiotteko tehdä sen minun läsnä ollessani, minun kodissani?
— Antakaa minun siis lähteä, sanoi Maximilien synkistyen, — muuten luulen, että rakastatte minua vain oman itsenne tähden.
Ja hän nousi.
— Hyvä on, sanoi Monte-Cristo, jonka kasvot kirkastuivat näiden sanojen aikana. — Te tahdotte sitä, Morrel, ja olette taipumaton. Olette täydellisesti onneton, ja, niin kuin itse sanoitte, vain ihme voisi teidät parantaa. Istukaa, Morrel, ja odottakaa!
Morrel totteli. Monte-Cristo nousi, otti kaulassaan riippuvasta kultaketjusta avaimen, meni huolellisesti lukitun kaapin luo ja otti sieltä taidokkaasti koristellun laatikon, jonka joka kulmassa oli kumarassa taivaaseen kaipaava enkeli.
Hän laski laatikon pöydälle ja otti siitä kultaisen rasian, jonka kansi avattiin painamalla salaiseen jouseen. Rasiassa oli öljymäistä, jokseenkin kiinteätä ainetta, jonka väriä ei voinut määritellä, sillä rasian kultareunan safiirit, rubiinit ja smaragdit kuvastuivat siihen.
Kreivi otti tätä ainetta pienellä, kullatulla hopealusikalla ja ojensi sen Morrelille katsoen häneen pitkään.
— Tässä on pyytämäänne ainetta, sanoi hän. — Tässä on se, mitä teille lupasin.
— Nyt, kun vielä elän, sanoi nuori mies ottaen lusikan Monte-Criston kädestä, — kiitän teitä sydämestäni.
Kreivi otti toisen lusikan ja otti sillä ainetta rasiasta.
— Mitä nyt teette, ystävä? sanoi Morrel pidättäen häntä.
— Toden totta, sanoi kreivi hymyillen, — Jumala suokoon anteeksi, mutta minäkin luulen olevani väsynyt elämään, ja kun kerran on tilaisuus…
— Seis! huusi nuori mies. — Te, joka rakastatte, jota rakastetaan, jolla on toivon usko, älkää tehkö niin kuin minä. Te tekisitte siinä rikoksen. Hyvästi, jalo ja ylevä ystäväni! Kerron Valentinelle kaiken, mitä hyväkseni olette tehnyt.
Ja hitaasti, arkailematta, pusertaen vasemmalla kädellään kreivin kättä, Morrel nieli tai oikeammin sanoen imi Monte-Criston hänelle antaman salaperäisen aineen.
He vaikenivat. Ali tuli hiljaa sisään, toi tupakkaa ja piiput, tarjosi kahvia ja poistui.
Vähitellen marmoripatsaiden käsissä olevat lamput himmenivät eikä Morrel tuntenut enää suitsutusastioiden höyryjä niin selvästi kuin siihen asti.
Monte-Cristo istui vastapäätä häntä varjossa, ja Morrel näki vain hänen silmiensä kiiluvan.
Suuri tuska valtasi nuoren miehen, hän tunsi piipun putoavan kädestään, esineet kadottivat muotonsa ja värinsä, hänen himmenevät silmänsä olivat näkevinään ovien ja verhojen aukenevan seinissä.
— Ystävä, sanoi hän, — tunnen kuolevani. — Kiitos.
Hän ponnisti viimeisen kerran ojentaakseen kätensä, mutta se putosikin velttona hänen kupeelleen.
Silloin hän oli näkevinään Monte-Criston hymyilevän, ei omituista ja pelottavaa hymyään, joka toisinaan oli antanut hänelle aavistuksen tämän syvän sielun salaisuuksista, vaan hyväntahtoista hymyään, niin kuin isä hymyilee kuullessaan lapsensa puhuvan järjettömästi.
Samalla kreivi kasvoi hänen silmissään, hänen vartalonsa kuvastui kookkaana punaista verhoa vastaan, hän oli pyyhkäissyt mustan tukkansa taaksepäin ja oli kuin enkeli, joka viimeisellä tuomiolla uhkaa kadotettuja.
Voimattomana ja herpaantuneena Morrel retkahti tuoliinsa, suloinen uupumus tuntui kaikissa hänen suonissaan. Ajatukset vaihtuivat hänen aivoissaan niin kuin kaleidoskoopin kuviot. Hän ei tuntenut enää itsessään muuta elonmerkkiä kuin unelman: hän oli täysin purjein kiitävinään siihen epämääräiseen huumaustilaan, joka käy tuon suuren tuntemattoman, kuoleman, edellä.
Hän koetti vielä kerran ojentaa kätensä kreiville, mutta tällä kertaa hänen kätensä ei liikahtanutkaan. Hän koetti lausua viimeiset hyvästit, mutta hänen kielensä kääntyi kurkkuun päin kuin laatta haudan suulle.
Hämärtävät silmät sulkeutuivat vastoin hänen tahtoaan, mutta silmäluomien takana häilyi kuva, jonka hän tunsi, vaikka luulikin olevansa keskellä pimeyttä.
Kreivi avasi oven.
Viereinen huone loisti kuin satulinna, ja hohde osui sinnekin, missäMorrel kulki kohden suloista kuolemaa.
Huoneen ovelle ilmestyi tavattoman kaunis nainen.
Kalpeana ja lempeästi hymyilevänä hän oli aivan kuin armahduksen enkeli, joka häätää koston enkelin pois.
— Joko taivas minulle aukenee? ajatteli kuoleva. — Tuo enkeli muistuttaa häntä, jonka kadotin.
Monte-Cristo osoitti sormellaan nuorelle naiselle sohvaa, jolla Morrel lepäsi. Nainen lähestyi häntä kädet ristissä ja hymy huulillaan.
— Valentine! Valentine! huudahti Morrel sielunsa syvyydessä.
Mutta hänen suustaan ei tullut ääntä, ja aivan kuin kaikki hänen voimansa olisivat sammuneet tähän sisäiseen mielenliikutukseen, hän huokasi syvään ja sulki silmänsä.
Valentine riensi häntä kohden. Morrelin huulet liikkuivat yhä.
— Hän kutsuu teitä, sanoi kreivi. — Hän kutsuu teitä syvässä unessaan, hän, jonka huostaan tahdoitte uskoa kohtalonne, mutta josta kuolema aikoi teidät erottaa. Kaikeksi onneksi minä olin saapuvilla ja voitin kuoleman! Valentine, tästälähin ei teidän enää tarvitse erota toisistanne maan päällä, sillä tavatakseen teidät hän syöksyi hautaan. Ilman minua olisitte molemmat kuolleet, minä annan teidät toisillenne, palkitkoon Jumala minut näiden kahden olennon hengen pelastamisesta!
Valentine tarttui Monte-Criston käteen ja nosti sen huulilleen vastustamattoman ilon vallassa.
— Kiittäkää minua, sanoi kreivi, — kiittäkää minua, kiittäkää yhä uudelleen, vakuuttakaa, että olen tehnyt teidät onnelliseksi! Ette tiedä, kuinka suuresti kaipaan tätä varmuutta!
— Minä kiitän teitä koko sielustani, sanoi Valentine, — ja jos epäilette sanojani, niin kysykää Haydéelta, tiedustelkaa rakkaalta sisareltani Haydéelta, joka on Ranskasta lähdettyämme saanut minut kärsivällisesti odottamaan tätä onnen päivää kertomalla minulle teistä.
— Rakastatte siis Haydéeta? kysyi Monte-Cristo koettaen turhaan salata mielenliikutustaan.
— Koko sielustani.
— Kuulkaa siis, Valentine, pyydän teiltä suurta palvelusta.
— Hyvä Jumala, saanko todellakin sellaisen onnen…?
— Saatte. Olette sanonut Haydéeta sisareksenne. Olkoon hän todellakin sisarenne, Valentine. Korvatkaa hänelle kaikki, mitä luulitte olevanne minulle velkaa, suojatkaa häntä, te ja Morrel, sillä — kreivin ääni tukahtui — sillä tästä lähin hän on yksin maailmassa…
— Yksin maailmassa! toisti ääni kreivin takana. — Miksi?
Monte-Cristo kääntyi.
Haydée seisoi hänen edessään kalpeana ja jäykkänä, silmissään kuolemankauhu.
— Siksi, että huomenna olet vapaa, tyttäreni, sanoi kreivi, — ja saat maailmassa sen aseman, mikä sinulle kuuluu. En tahdo omalla kohtalollani varjostaa sinun elämääsi. Prinssin tytär! Minä annan sinulle takaisin isäsi aarteet ja nimen.
Haydée kalpeni, avasi läpikuultavat kätensä, aivan kuin neito, joka vihkii itsensä Jumalalle, ja sanoi kyynelten tukahduttamalla äänellä:
— Sinä lähdet siis luotani, valtiaani?
— Haydée, Haydée! Sinä olet nuori, sinä olet kaunis, unohda minun nimenikin ja ole onnellinen.
— Tapahtukoon tahtosi, sanoi Haydée. — Unohdan nimesikin ja olen onnellinen!
Ja hän astui askeleen taaksepäin poistuakseen.
— Hyvä Jumala, huudahti Valentine pitäen Morrelin velttoa päätä olkaansa vasten, — ettekö näe, kuinka kalpea Haydée on; ettekö ymmärrä, kuinka hän kärsii?
Haydée sanoi hänelle sydäntäsärkevällä äänellä:
— Miksi hän minua ymmärtäisi, sisareni? Hän on valtias, ja minä olen orjatar. Hänellä on oikeus olla huomaamatta mitään.
Kreivi vavahti kuullessaan tämän äänen soinnun, joka koski hänen sielunsa sisimpiin säkeisiin. Hänen silmänsä osuivat nuoren tytön silmiin eivätkä voineet kestää niiden loistoa.
— Hyvä Jumala, hyvä Jumala, sanoi hän, — olisiko siis totta se, mitä annoit minun aavistaa! Haydée, olisitko onnellinen, jos sinun ei koskaan tarvitsisi jättää minua?
— Olen nuori, vastasi Haydée vienosti, — rakastan elämää, jonka aina olet tehnyt minulle suloiseksi, enkä mielelläni kuolisi.
— Tämä tietää siis sitä, että jos hylkään sinut, Haydée…
— Niin kuolen, valtiaani!
— Rakastatko siis minua?
— Valentine, hän kysyy, rakastanko häntä! Valentine, sano hänelle, rakastatko Maximilienia!
Kreivi tunsi povensa laajenevan, sydämensä voimakkaasti sykähtävän, hän avasi sylinsä ja Haydée riensi siihen riemusta huudahtaen.
— Rakastan sinua, sanoi hän, — rakastan niin kuin isääni, veljeäni, puolisoani, rakastan sinua niin kuin rakastaa elämää, niin kuin rakastaa Jumalaa, sillä sinä olet minun mielestäni paras, kaunein ja suurin luomakunnassa!
— Tapahtukoon siis niin kuin tahdot, rakas enkelini, sanoi kreivi. — Jumala, joka minut nosti haudasta vastoin vihamiesteni tahtoa ja teki minut voittajaksi, Jumala ei tahdo nyt antaa katumuksen seurata voittoani. Tahdoin rangaista, Jumala antaa minulle anteeksi. Rakasta minua, Haydée! Ehkä sinun rakkautesi saa minut unohtamaan sen, mikä minun on unohdettava.
— Mitä sinä sanotkaan? kysyi nuori tyttö.
— Sanon vain, että yksi ainoa sanasi, Haydée, on selittänyt minulle enemmän kuin kahdenkymmenen vuoden järkeilyni. Minulla ei ole maailmassa muuta kuin sinut, Haydée. Sinun välitykselläsi kiinnyn elämään, sinun välitykselläsi voin kärsiä ja olla onnellinen.
— Kuuletko, Valentine! huudahti Haydée. — Hän sanoo voivansa kärsiä minun välitykselläni, joka olen valmis uhraamaan henkeni hänen tähtensä!
Kreivi mietti hetkisen.
— Olenko nähnyt totuuden? sanoi hän. — Jumala, jos tämä on rangaistuksesi tai palkintosi, otan tämän kohtalon vastaan. Tule, Haydée, tule…
Ja kietoen kätensä nuoren tytön vyötäisille hän puristi Valentinen kättä ja poistui.
Kului kokonainen tunti, jona aikana Valentine sanaakaan sanomatta tarkasti Morrelia. Lopulta hän tunsi tämän sydämen sykkivän, heikko hengitys avasi Morrelin huulet, ja väristys, joka ilmaisi elämän palaavan, kulki kautta nuoren miehen ruumiin.
Maximilienin silmät aukenivat, mutta jäivät ensin tuijottamaan kuin mielipuolen silmät. Sitten näkö palasi, varmeni ja kirkastui. Näön ohella palasi tunne ja tunteen ohella tuska.
— Voi, huudahti hän epätoivoissaan, — minä elän vielä, kreivi pettikin minut.
Ja hänen kätensä ojentui pöytää kohden tarttuakseen tikariin.
— Ystävä, sanoi Valentine suloisesti hymyillen, — heräähän toki ja katso minuun.
Morrel kirkaisi, ja houraillen, epäillen, sokaistuna hän vaipui polvilleen kuin taivaallisen näyn edessä…
Seuraavana päivänä heti aamun koittaessa Morrel ja Valentine kävelivät käsitysten rannalla. Valentine kertoi, miten kreivi oli ilmestynyt hänen huoneeseensa, ilmaissut kaiken, antanut hänen päästä rikoksesta täyteen selvyyteen, ja pelastanut hänet kuolemasta aivan kuin ihmeen kautta, antaen kaikkien luulla hänen kuolleen.
Luolan ovi oli ollut auki, ja he olivat lähteneet liikkeelle.Aamutaivaan kirkkaudessa loistivat vielä viimeiset yön tähdet.
Silloin Morrel huomasi kallion varjossa miehen, joka odotti viittausta tullakseen lähemmäksi. Hän osoitti tätä miestä Valentinelle.
— Se on Jacopo, purjealuksen kapteeni, sanoi Valentine.
Hän viittasi miehen lähemmäksi.
— Onko teillä meille jotakin asiaa? kysyi Morrel.
— Minun piti antaa teille kirje kreivin puolesta.
— Kreivin! sanoivat molemmat nuoret yht'aikaa.
— Niin, lukekaa.
Morrel avasi kirjeen ja luki:
Rakas Maximilien!
Purjealus odottaa ankkurissa teitä. Jacopo saattaa teidät Livornoon, jossa herra Noirtier odottaa poikansa tytärtä, siunatakseen häntä ennen vihkimistä. Kaikki, mitä on tässä luolassa, taloni Champs-Elysées'n varrella sekä pieni linnani Tréport'issa ovat Edmond Dantèsin häälahja entisen isäntänsä Morrelin pojalle. Neiti Villefort suvaitkoon ottaa tästä puolet, sillä pyydän häntä lahjoittamaan Pariisin köyhille kaiken, mitä hän saa periä isänsä puolelta, joka on tullut mielisairaaksi, ja veljensä puolelta, joka kuoli viime syyskuussa yhdessä äitinsä kanssa.
Pyytäkää enkeliä, joka tästälähin valvoo elämäänne, toisinaan rukoilemaan miehen puolesta, joka saatanan tavoin luuli hetkisen olevansa Jumalan vertainen, mutta on nyt oikean kristityn nöyryydellä huomannut, että Jumalan käsissä on korkein valta ja suurin viisaus. Nämä rukoukset ehkä lieventäisivät hänen sielussaan piileviä tunnonvaivoja.
Mitä teihin tulee, Morrel, on käytöstäni teitä kohtaan määrännyt tämä: maailmassa ei ole onnea eikä onnettomuutta, ei muuta kuin toisen tilan vertaamista toiseen. Vain se, joka on tuntenut korkeimman onnettomuuden, voi tajuta äärimmäisen onnen. Ihmisen on täytynyt haluta kuolla, ennen kuin hän voi tietää, kuinka ihanaa on elää.