Sillä tiedolla, jonka lennätinvirkamies oli hänelle antanut, ei Asbjörn Kragin ollut vaikeata löytää konsuli Bingin komeata taloa, vanhaa kivitaloa edelliseltä vuosisadalta antiikkityylissä.
Hän astui suureen juhlasaliin, jossa palvelija pian otti hänet vastaan.
Ei montaakaan sekuntia sen jälkeen tuli komeasti puettu herra sympatisine ulkomuotoineen rynnäten ulos ottaakseen vastaan hänet. Asbjörn Krag ymmärsi, että sen täytyi olla konsulin itse. Hänen kasvonsa olivat hetkisen suurimman yllätyksen leimaamat.
— Ja täällä, huudahti hän lämpimästi puristaen Kragin kättä, sitä saan sanoa nopsaksi toimitukseksi. Näyttää melkein kuin teidät olisi lähetetty sähköteitse.
— Melkein, vastasi Krag hymyillen, ja minä ymmärrän konsulin sähköttäneen minulle.
— Niin luonnollisesti; Sähkötin kaksi ja puoli tuntia sittenKristianian Salapoliisille. Ehkä olette tullut tänne lentokoneella.Teitähän voi uskoa kaikesta.
— Ei, olen ollut täällä koko päivän, selitti kristianialaissalapoliisi. Olin vain sattumalta sähkäsanoma-asemalla ja heti sain erään sähkösanoman päälliköltäni, joka käski minua silmänräpäyksessä etsimään teidät.
— Aha, vai niin. Tässä meillä onkin selitys. Mutta kaikin mokomin, olkaa hyvä ja astukaa sisään. Täällä seisomme todellakin ja juttelemme, joten unhotamme ettei juhlasali juuri ole oikea keskustelupaikka. Asbjörn Krag riisui takkinsa ja hattunsa ja seurasi konsulia erinomaisen rikkaasti ja aistikkaasti sisustetun huonerivin läpi. He astuivat työhuoneeseen, joka oli varustettu kelvolla, vanhalla mahongihuonekalustolla. Seiniä koristivat kirjat kauniissa ja taiteellisissa kansissa.
Asbjörn Krag käsitti heti tulleensa kovin rikkaan miehen kotiin.
— Uskallanko kysyä miksi olette kunnioittaneet pientä kaupunkiamme käynnillänne? alotti konsuli istuttuaan ja sytytettyään sikarinsa. Ehkä erehdyn otaksuessani läsnäolonne olevan jonkinlaisessa yhteydessä minun asiani kanssa?
— Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, teette todellakin erehdyksen, herra konsuli. Aina siihen asti kun nyt olen häilynyt täydellisessä tietämättömyydessä siitä että teillä ylipäänsä olisi jotain asiaa jonka minä voisin auttaa tutkimalla sitä.
Olen täällä pelkästään yksityisasioissa vaikka saankin tunnustaa, että täällä oleskelemieni tuntien aikana olen tullut kosketuksi erääseen osaan suhteista jotka ovat antaneet minulle päänvaivaa. Kaikki tämä ei ole kuitenkaan tekemisissä teidän asianne kanssa, herra konsuli, mutta olen kovin utelias saadakseni tietää miksi olette kutsuneet minut tänne.
Konsuli karisti tuhkan sikaristansa ja valmistui kertomaan.
Asbjörn Krag huomasi kunnon miehen olevan hiukan neuvottomana siitä miten hän alottaisi.
— Ennen kaikkea pyydän saada mainita, sanoi konsuli, että olen lähettänyt sanan teille siksi että olen kuullut niin paljon hyvää teistä.
Asbjörn Krag kumarsi
— Sitäpaitsi pyydän saada osottaa tämän asian vaativan sekä teräväjärkisyyttä, viisautta että hienotunteisuutta — ominaisuuksia joita erittäin ihailen teissä.
Konsuli kakisti ja jatkoi sitten.
— Siitä vähästä mitä olette nähnyt kotiani, sanoi hän, olette mahdollisesti voineet ymmärtää minun harrastavan taidetta. Muiden muassa olette nähneet joukon kallisarvoisia tauluja ja sitäpaitsi omistan pienen valitun kirjaston, jonka kerskumatta uskallan väittää maan arvokkaimmiksi.
Asbjörn Krag nyökkäsi myöntymykseksi ja katsoi ihastuneesti seiniä pitkin, jossa kalliit sidotut kirjat olivat pitkissä kunnioitusta herättävissä riveissä.
— Asiani, jatkoi konsuli, koskee juuri erästä taideteosta, erästä taulua. On koetettu varastaa erästä kallista aivan korvaamatonta taulua.
Kristianialaissalapoliisi, joka ei juuri ollut erittäin kokenut kaunotaiteissa, kysyi aivan äkkiä:
— Taulu?
— Niin.
— Onko tämän taulun nimi "Viimeinen ruusu?"
— Ei, vastasi konsuli sydämellisesti nauraen.
— Onko sen nimi ehkä "Geisha" eli sen tapaista?
Konsuli katsoi hiukan kummastuneena salapoliisiin ja vastasi.
— Ei suinkaan, kaukana siitä, herra Krag.
— No niin! Sehän oli vain eräs ajattelematon päähänpistoni. Olen nimittäin aivan täpötäysi päivän ihmeellisistä elämyksistä. Mutta nyt kokoon ne kaikki yhteen erääseen aivojeni nurkkaan ja lukitsen ne sisälle. Nyt tahdon antautua ainoastaan teidän asianne huomioon, herra konsuli… siis; teiltä on yritetty varastaa eräs taulu?
— Niin.
— Ja tämä yritys epäonnistui.
— Sitä en tiedä vielä, herra salapoliisi. Se riippuu teistä.
— Mitä minusta?
— Niin, asia on nimittäin siten, ettei yritys ole vielä lahonnut. Nyt kerron miten se tapahtui.
Noin kolme viikkoa sitten sain kirjeen eräältä tuttavaltani Lontoossa. Hän sanoi kahdelta taholta aijotun tehdä ponnistuksia varastaa arvokkain tauluni ja että minun täytyi olla varuillani.
Aluksi otin sen täydellisesti levollisesti. Enhän tuskin voinut ajatellakaan mahdollisuutta, että tauluni voitaisiin varastaa tässä pienessä rauhallisessa kaupungissa.
Mutta silloin tapahtui pari asiaa jotka tekivät sen että minä aloin varomaan.
Palvelijani kertoivat epäiltävän näköisten miehien ruvenneen hiiviskelemään taloni ympärillä. Olipa eräs näistä hyväkkäistä kerran pidätetty työhuoneeni oven vieressä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hänellä oli siellä tekemistä, sanoi hän tulleensa sisälle kootakseen köyhille.
Hän näytti myöskin oikean, erään papin allekirjoittaman listan mutta sittemmin olen saanut selville, että tämä lista oli väärä. Kysymyksessä oleva pappi ei koskaan ollut lähettänyt sellaista listaa.
Nyt voitte mahdollisesti väittää, herra salapoliisi, miehen olleen vain tavallisen petkuttajan, mutta tätä vastaan puhuu se asianhaara, että kukaan toinen koko kaupungissa ei ollut saanut osakseen listaa jonka kanssa hän kulki.
Tämä osoittaa toisin sanoen, että lista oli hänen itsensä kokoonkyhäämä, ainoastaan saadakseen tekosyyn sen tapauksen varalta että hänet yllätettäisiin taloni epäluulonalaisessa läheisyydessä, tai kerroksessani. Emmekö ole yhtä mieltä siinä?
— Täydellisesti, vastasi Asbjörn Krag, mutta eikö ole tapahtunut mitään kouraantuntuvampaa?
— Kyllä yöllä eli aamulla, ja niin pian kun olin päässyt selville siitä sähkötin teidät.
Kuten voitte ymmärtää on tässä kysymys tavattoman arvokkaasta taulusta. Saatte nähdä sen sitten, mutta voin nyt sanoa toistaiseksi sen nimen. Se on van Dyck'in oma muotokuva. Sanokaamme sen arvoksi satatuhatta eli enemmän. Se on kallein taideteos ja raha-arvoltaan enemmän kuin kaikki muut taideteokset yhteensä.
Sellaista ihanaa taideteosta suojatakseen täytyy noudattaa erikoisia varmuustoimenpiteitä.
Olen sentähden hankkinut itselleni kullatun teräskehyksen, jonka olen antanut vääntää seinään kiinni sinkilöillä, jotka ainoastaan joku seppä eli perinpohjin oppinut murtovaras voisi irroittaa.
— Ja nämät sinkilät löysitte tänään irtiotettuina?!
— Aivan oikein. Selittämättömän vaiston ja saamieni varoitusten uskollisen levottomuuden johtamana päätin tänään aamulla katsella taulua hiukan lähemmin. Silloin näin, että kaikki neljä sinkilää oli melkein poikki leikattuja, eli oikeammin sanoen, halkiviilatut, mutta oli se tehty niin hienosti että oli mahdoton huomata sitä tarkastelematta lähemmin.
Taulu oli niin irroitettu että sen kovin hyvin saattoi temmata alas seinältä.
— No mitä te sitten teitte? kysyi Asbjörn Krag.
Konsuli tiesi mitä hän tarkoitti ja vastasi hymyillen.
— Vain erään asian.
— Te sähkötitte salapoliisille?
— Kyllä, sähkötin teille. Läksimpä itse matkaani sähkösanomineni ja sanoin palvelijoilleni odottavani luokseni erästä ylioppilastoveriani Kristianiasta.
— Ja edelleen?
— Muuten en tehnyt yhtään mitään. Talossani ei ollut ketään joka oli selvillä minun keksineen sen, että sinkilät ovat halki sahatut.
— Ja te ette ole tehnyt mitään taululle?
— Ei tietenkään. Se riippuu täydellisesti samassa asussa jonka tänä aamuna löysin.
— Epäilettekö jotain? jatkoi Asbjörn Krag.
— En, ketäpä minä voisin epäillä. Vanha taloudenhoitajattareni on ollut perheeni palveluksessa kaksikymmentä vuotta.
— Ei ketään voida sulkea epäilyksistä, huomautti Krag.
— Ei, kuuletteko! Vanha nainen! Hän ei ymmärrä muuten hajuakaan taiteesta.
— No niin, mutta on kai muitakin palvelijoita? jatkoi Krag, esimerkiksi se nuori mies, joka juuri oli täällä sisällä.
Konsuli nauroi äänekkäästi.
— Voin vakuuttaa teille, että Sören — häntä kutsutaan todellakin niin — on suurin hölmö mitä minulla milloinkaan on ollut palveluksessani. Hän on varmaankin ollut täällä noin neljätoista päivää, joten en oikein tarkoin tunne häntä, mutta olen jo saanut selväksi itselleni tulevan tarpeelliseksi panna hänet pois. Hän on aivan tyhmä. Hän on koko talon naurettavuus. Mitä te muutoin ajattelette! Niin nuori mies olisi jo niin perehtynyt pyhän taiteen mysterioihin että hän ryhtyisi varastamaan kalliita tauluja. Ja lisäksi olisi niin hyvä vainu että hän valitsisi juuri kaikkein arvokkaimman. Ei, se on aivan uskomatonta. Saadaksenne tilaisuuden kontroleerata olenko oikeassa käsityksessä, kutsun hänet sisälle.
Konsuli soitti,
Pian sen jälkeen tuli palvelija sisään. Hän näytti todellakin aivan harvinaisen typerältä. Hänen kasvoissaan oli lammasmaisen tuijottava näkö, jonka Kristianialaissalapoliisi heti näki.
Konsuli sanoi.
— Kuules nyt, Sören, tuo nyt sisään vähän portviiniä, makeata kuten tiedät.
Sören nosti päätään, katsoi hetkisen isäntäänsä ja vastasi:
— Portviiniä?
Tämä kysymys tuli niin idioottimaisesti että Asbjörn Krag purskahti nauruun.
— Niin, tietenkin, huusi konsuli kiukuissaan, lähde vaan matkoihisi, turska! Seisotko sinä ja nukut, häh?
Palvelija käänsi selkänsä seurueelle ja meni mutisten ovesta.
— No miltä tuntui? kysyi konsuli.
— Olen vain ihmeissäni miten olette kestänyt niin kauan tuon naudan kanssa, vastasi kristianialaissalapoliisi.
— Niin, olette oikeassa, mutta ei ole ollenkaan helppo saada palvelukseensa kunnollisia palvelijoita. Ennen pidettiin kunniana olla palvelijana rikkaalla ja mahtavalla miehellä. Nyt näytetään pitävän häpeänä ja häväistyksenä. Siksi tunkeutuukin vain kaikkein tyhmimpiä.
Konsuli nousi.
— Menkäämme nyt katsomaan taulua, sanoi hän.
— Jättäkäämme arkipäiväiset pikku surut ja vastukset ja maailman tyhmät palvelijat. Menkäämme ja unohtakaamme pienet asiamme, hetkiseksi voidaksemme häiritsemättä siirtää itsemme nauttimalla tästä taideteoksesta. Tulkaa herra salapoliisi.
Konsuli meni edellä ja salapoliisi seurasi häntä.
Lopuksi tulivat he erääseen pieneen salonkiin, kalustettuna vanhaan hollantilaistyyliin. Seinillä riippui vanhojen mestarien tauluja. Kullattu laatta kehyksen alimmalla lastalla ilmoitti taiteilijan nimen.
Toisella poikittaisseinällä riippui aivan yksinään taulu silkkipoimutelman peittämänä.
Konsuli veti poimutelman pois.
Kristianialaissalapoliisi katsahti taulua ja peräytyi.
Ei koskaan hän ollut nähnyt niin kamalia kasvoja kuin tällä omalla muotokuvalla oli.
Korkea, keltainen otsa, suuret mustat silmäparit sekä punainen suu leveävarjoisen baretin alla.
Korkea otsa, vihaiset, tuimat silmät ja paksut lihavat huulet antoivat kasvoille melkein epäinhimillisen julmuuden leiman.
— Jos tämä on van Dyckin oma muotokuva, sanoi Asbjörn Krag, niin on taiteilija ollut rohkeampia miehiä mitä milloinkaan on elänyt. Sillä kysyy rohkeutta jättää jälkimaailmalle itsestään sellainen omituisuus.
— Olette oikeassa — vastasi konsuli, ihastuneena katsellen kauniita kasvoja. Mutta se on kuitenkin ihana taideteos. Katsokaa noita varjoja, näitä silmiä vihaisine katseineen ja katsokaa tätä kummallisessa hymyssä olevaa suuta. Eikö tähän hymyilyyn ole kätkeytyneenä eräs kadonneen vuosisadan salaisuus.
— Rohkeuteni melkein värisee sitä katsellessa, vastasi salapoliisi. Se on todellakin tehnyt minuun voimakkaan vaikutuksen, ne ovat omituisimmat kasvoi mitkä milloinkaan olen nähnyt. Salapoliisi meni lähemmä ja näki nyt kehyksen alimmalla listalla olevan:
Oma muotokuva.
Konsuli jatkoi;
Kerran kävi luonani Antwerpenin maalausgallerian johtaja. Hän tarjosi minulle heti taulusta 150,000 guldenia. Mutta mitä minä teen rahalla. En tahdo milloinkaan erota tästä ihanasta taideteoksesta. Meidän kerääjäin salaisuus on juuri se, herra salapoliisi, että kun me olemme saanut taideteoksen, tulee se olemaan melkein osa meistä. Me emme voi edes ajatella mahdollisuutta erota eli kuolla siitä. Se on keräilyn korkein voima. Ja voitte kuvitella pelästystäni huomatessani, että taulu tänään aamusella oli puoleksi leikattu seinältäni.
Minä vaan en ymmärrä, sanoi Asbjörn Krag, miksi varas on yrittänyt ottaa koko taulun teräskehyksineen; sen sijaan että hän aivan yksinkertaisesti olisi leikannut kankaan.
— Sanon miksi, vastasi konsuli. Asia on niin, että minä, osittain pelastaakseni palvelijoitani olemasta kihokynsisiä ja osittain estääkseni ihanan taulun leikkaamista kehyksistä, olen antanut sijoittaa tunnetun sähkölaatan kankaan taakse — aivan samaa järjestelmää jota nyt on alettu käyttämään Parisin, Antwerpenin ja Vatikaanin galleerioissa. Niin pian kun kangasta kosketetaan, vielä vähemmin metallilla, alkavat hätäkellot soida koko talossa. Sähköaparaatilla ei ole kuitenkaan minkäänlaista yhteyttä kehyksen kanssa ja varastaakseen taideteoksen täytyy siis ottaa kaikki tyyni.
— Miksi tämä tuolin selkämys on sijoitettu heti taulun alle? kysyiAsbjörn Krag.
Konsuli hymyili.
— Niin, eikö totta sanoi hän. Se on aika juonikkaasti ja näyttää luonnolliselta. Sen ovat tehneet roistot. He eivät ole uskaltaneet luottaa, että sinkilät, niin poikkisahattuina kuin ovatkin, voisivat kannattaa tauluja, ja sentähden ovat he varmuuden vuoksi panneet tämän tuolin selkämyksen tueksi. Minä en ole koskenut siihen.
— Siinä olette todellakin tehneet oikein, sanoi Krag ja lisäsi. Me tulemme sen kautta uskottelemaan varasta ettemme ole nähneet mitään.
Krag veti tuolin pois.
Taulu riippuu kuitenkin paikallaan.
Sitten pani salapoliisi tuolin takaisin paikallensa. Hän alkoi sitten tarkasti tutkia taulun kullattua kehystä sekä sinkilöitä, jotka pitivät sitä seinässä kiinni.
Lujat sinkilät olivat sahatut poikki erinomaisen hienolla ja terävällä viilalla.
Salapoliisi löysi muutamia viilanlastun jyväsiä teräskehyksellä ja lattialla. Muuten ei ollut ainoatakaan jälkeä löydettävä lurjusmaisesta yrityksestä.
— Viilaus on suoritettu niin erinomaisen hienosti, sanoi Krag, etten minä, ellen olisi parempia selvitellyt, olisi voinut uskoa sen suoritetun partaveitsellä, joka voisi lävistää terästä. Olen monissa tilaisuuksissa ennenkin nähnyt sellaista viilanlastua, mutta on aina myöskin ilmennyt perillä olleen ammattitaitoisen kansainvälisen suurroiston. Uskottavasti on kai tässäkin sellaiset suhteet.
— Jokainen sinkilä, jatkoi hän, on sahattu kymmenesosan millimetrin päästä. Ja itse asiassa se mikä on jälellä, ei ole parempi kuin tavallinen ohut silkkipaperi ja koska teräs ei ole kimmoisaa, tarvitaan ainoastaan tuupaisu saadakseen irrotetuksi koko kehyksen.
— Aivan oikein. Se on minunkin mielipiteeni.
— Mutta miten roistot ovat päässeet sisään ja saaneet suorittaa tämän, on minulle kuitenkin arvoitus. Luultavasti ovat he työskennelleet yöllä. Heidän täytyy olla salaliitossa jonkun kanssa joka on talossanne. Kuulkaa hetkinen, herra konsuli, teidän tulee pitää valppaasti silmällä tuota jöröjukka palvelijaa. Minua ei ihmetyttäisi, vaikka hän olisi viisaampi kuin luulittekaan.
Konsuli mutisi jotain, että hän pitää täydellisesti uskomattomana, että tyhmällä Sörenillä olisi mitään tekemistä tämän rikoksen kanssa, mutta hän ei luvannut kuitenkaan päästää häntä näkösältä.
— Minä en muuten ymmärrä, huomautti Krag, mitä iloa saattoi olla näillä konnilla tästä taideteoksesta. He voivat mahdollisesti myydä sen museoon, silloin heidät heti huomataan, ja en usko myöskään kenenkään yksityisen uskaltavan kainostelematta ostaa varastettua tavaraa.
— Silloin täydellisesti erehdytte, sanoi konsuli.
— Olen vakuutettu siitä että nämä varkaat, jotka nyt ovat toimineet, ovat suunnitelleet mitä viekkaimmalla tavalla.
Ajatelkaamme sitä mahdollisuutta, että he joku aika sitten ovat kääntyneet jonkun rikkaan kerääjän puoleen, monimiljonäärin, sillä se voi olla tietysti vaan monimiljonääri, joka on kehottanut ostamaan niin kalliita taideteoksia. Mutta mitä te ajattelette.
Konsulin sanoissa monimiljonääristä oli Asbjörn Krag peräytynyt ja hämmästyksen ja yllätyksen piirre levisi hänen kasvoilleen. Eräs ajatus oli juolahtanut hänen aivoissaan.
— Ei mitään, vastasi hän vain. Olkaa hyvä ja jatkakaa, herra konsuli.
— Siis minä toistan vieläkin kerran että me voimme otaksua erään roistoista kääntyneen jonkun ulkolaisen rikkaan miehen puoleen.
He ovat tietysti itse sanoneet saaneensa vihiä kovin hienosta afääristä.
Fredrikshaldissa on eräs mies, jolla on taulu jonka hän mielellään myy huonojen raha-asiain vuoksi.
Olisi epäedullista norjalaisen luotolle jos tulisi tietoon, että hän on pakotettu myymään kauneimman ja kuuluisimman taideteoksen. Mutta koska hän joka tapauksessa on pakotettu myymään sen, vaatii hän — väittivät roistot sen tapahtuvaksi, suurimmassa salaisuudessa.
Hän on valinnut silloin heidät välittäjiksensä ja he ovat luvanneet hankkia hänelle taulun.
Sanokaamme viidestä tuhannesta punnasta.
Tähän on siis asianomainen suostunut.
Sitten he aivan yksinkertaisesti varastavatkin minulta taulun, mies saa taulunsa ja maksaa sen.
Tietysti täytyy hänellä joka tapauksessa olla epäluulo, ettei se ole tapahtunut kunniallisella tavalla. Mutta koska se koskee hänen suurta luottoansa, hänen voimaperäistä keräilyintoaan, näyttelee moraali ainoastaan vähempiarvoista osaa. Katsokaa meillä kerääjillä on kykyä siihen, niinpian kuin se koskee mielenkiintoista, harvinaista taideteosta.
Mutta, kuten sanottu, ainoastaan kovin rikas mies voi antautua sellaisiin pieniin seikkailuihin. Mies, jonka taloudellinen asema on kova kuin kallio, voi toivoa satunnaisen laittomuuden seurauksia suurella tyyneydellä. Katsokaa esimerkiksi vaan Rockefelleria, jota turhaan on syytetty kaikista maailman ajateltavissa olevista rikoksista.
Asbjörn Krag nousi
— Te mainitsitte erään nimen, herra konsuli, sanoi hän. Te mainitsitteRockefellerin. Mutta miksi ette sanonut jotain toista, esimerkiksiPierpont Morgan?
— Mielelläni, vastasi konsuli ja nyökkäsi myöntävästi. Hän on muuten kovin mielenkiintoinen taiteesta ja kovin sydämmetön.
Asbjörn Krag oli tullut tahdottomasti ajatelleeksi Pierpont Morganin sähkösanomaa taikailveilijälle, konsulin kehittäessä varasteoriaansa. Olisiko todellakin keskenäistä yhteyttä näiden molempien asioiden välillä.
— On kuitenkin kovin uskallettu yritys, johon arvoisat herrat ovat ryhtyneet, sanoi Asbjörn Krag. Yrityksen ensi osan ovat he todellakin suorittaneet mainiolla tavalla, nimittäin sahaamalla taulua kiinni pitävät sinkilät.
Mutta vielä on monia vaarallisia asioita suoritettavana. Ensinnäkin on taulu kuletettava kerroksestanne, herra konsuli, ja teidän täytyy tunnustaa, ettei se ole helposti tehtävissä.
Edelleen on jotenkin suuri kangas kuletettava ulos maasta, ja näette siis, herra konsuli, että varkaat työskentelevät edeltäpäin tehdyn suunnitelman mukaan, jonka pitää toteuttaa pienimmässäkin yksityisseikassa.
Luulen, että tällä kerralla voimme tyytyä siihen, että annamme vartioida taulua sekä yöt että päivät.
— Sitä kaikkea olen jo ajatellut, vastasi konsuli, ja olen siihen tarkoitukseen pestannut väkeä johon voi luottaa.
— Erinomaista, sanoi Asbjörn Krag. Ei kestä kauan ennenkuin roistot jatkavat suunnitelmansa toteuttamista. Tavalla tai toisella täytyy heidän luonnollisesti tulla ilmi muiden muassa siitä seikasta, etteivät he ole saaneet selville meidän huomanneen sinkiläin sahausta. Ja sitten, herra konsuli, sitten tulee meidän vuoromme tarttua.
Herrat olivat nyt menneet takasin konsulin työhuoneeseen, mihin yksinkertainen palvelija tuli sitten hetken kuluttua aivan kutsumattomana.
Juuri hänen astuessaan sisään huudahti Asbjörn Krag innoissaan:
— Niin, sen saan sanoa, herra konsuli, etten milloinkaan koko elinikänäni ole nähnyt moista yksityisgalleriaa.
Ja tuo ihana von Dyckin oma muotokuva uhmailee kaikkea selitystä.
— Niin, se on tosi, vastasi konsuli joka heti oli mukana ilveilyssä, mutta siksi olenkin ylpeä kokoelmastani. Mitä sinä tahdot Sören?
— Olen tuonut viinin.
— Se on hyvä. Senhän näen itsekin. Mitä muuta tahdot?
— Niin mielelläni pyytäisin päästä vapaaksi illalla.
— Mitä! Sinullahan oli juuri vapautta joku päivä sitten, ja et ole ollut täällä enempää kuin neljätoista päivää. Luuletko sinä, että siinä on pontta ja perää?
Yksinkertainen Sören näytti täydellisesti lohduttomalta.
— Onko isoäitisi ehkä kuollut? kysyi konsuli. Eli haudataanko isoisäsi?
— Ei, herra konsuli?
— Vai ei. Ne tapaavat olla sinun tavallisia päähänpistojasi. No, mikäs sitten on?
— Tahtoisin mielelläni nähdä taikailveilijän.
— Oho! Sinä tahdot mennä sirkukseen! Ja siksi olet valmis jättämään minut närkästyksissä toisetta palvelijatta.
— Niin, herra konsuli, vastasi tyhmä Sören ja tuijotti lammasmaisin ilmein suoraan ikkuna-aukkoon.
Konsuli aikoi käskeä hänet ulos nuhdesaarnalla, mutta äkkiä pidätti hänet Asbjörn Krag, ja sanoi.
— Äsh, antaa hänen mennä sirkukseen, paras konsuli, nuorison tarvitsee huvitella itseään hiukan siiloin tällöin. Se ei vahingoita.
Konsuli katsoi salapoliisiin, joka tarkoituksella iski silmää.
— No niin, sanoi hän hetken miettimän jälkeen, sinä saat mennä sitten sirkukseen.
— Kiitos, herra konsuli.
Sören jää kuitenkin seisomaan. Silloin joutui konsuli suunniltaan.
— Sinä olet helvetin nauta, Sören, sanoi hän, miksi et lähde tallustelemaan.
— Olisi eräs asia, herra konsuli.
— Mitä —! Vieläkö enemmän?
— Kyllä, tuolia ulkona seisoo eräs mies, joka tahtoo puhua konsulin kanssa. Hän sanoo olevansa verhoilija ja että me olemme käskeneet tulla hänet luoksemme.
Konsuli nousi.
— Se on tosi. Etkö voinut saada sitä suustasi heti, tyhmyri. Anna hänen tulla sisälle.
— Se on eräs vartijoistani, selitti konsuli.
— Joka esittää verhoilijaa, lisäsi salapoliisi, joten varkaissa ei herää mitään epäluuloa hänen todellisesta hommasta.
Konsuli nyökkäsi.
Samassa astui työpukuinen mies huoneeseen.
— Aha, eikös olekin Brående, sanoi konsuli. Oli hyvä, että tulitte täsmälleen. Oletteko valmis ryhtymään työhönne!
Mies veti hymyillen pensseliparin ja liimapannun esille.
— Kyliä, sanoi hän. Mistä alotan?
— Hollantilaisessa salongissa. Mutta onko teillä toista joukossanne?
Mies pani liimapannun lattialle, pisti kätensä taskuun ja veti esilie revolverin.
— Joka reikä ladattuna, sanoi hän.
— Mainiota, mainiota. Te ymmärrätte mitä asia koskee. Luulenpa, että on parasta jos alatte lattian korjauksella. On hiukan linoleumia, jota voitte tekemättä vahinkoa purkaa ja paikata jälleen. Mutta muistakaa eräs asia, Brående. Pitäkää tarkasti silmällä von Dyckin muotokuvaa.
— Olkaa rauhallinen siitä, herra konsuli. Varmaankaan ei hänellä ole enää hauska näyttäytyä katselemaan, mutta minä kyllä kestän sen kanssa, ja uskaltaisipa joku niin….
Näin sanoen veti työläinen jälleen revolverinsa,
— Se on hyvä, se on hyvä, vastasi konsuli, menkää nyt hollantilaiseen salonkiin ja ryhtykää työhönne.
Työmies meni.
— Minä ihailen todellakin teidän viisaita valmislelujanne, sanoiAsbjörn Krag.
— Tehän olette yhtä hyvä kuin joku salapoliisi.
— Mutta lyönpä vetoa, vastasi konsuli, että olette jo saaneet selville jäljen, herra salapoliisi.
— Olette oikeassa, vastasi Asbjörn Krag. — Olen todellakin löytänyt jäljen.
Konsuli hymyili.
— Minä voin sen uskoa, sanoi hän, kaikesta mitä olen kuullut ja lukenut teistä, ja uskottavasti löydätte uusia huomioita herättäviä jälkiä tutkiessanne taloani lähemmin.
— Ei tarvitse tutkia taloanne enempää kuin olemme jo tehneet, herra konsuli, vastasi Asbjörn Krag.
— Mitä —! Ettekö etsi jälkiä eli sormenpainaimia? Ettekö edes mittaa huonettani ristin rastin ja näytä ajattelevalta?
— En, vastasi Asbjörn Krag. Sitä en aijo todellakaan tehdä. Niin tekevät poliisit ainoastaan huonoissa romaaneissa.
— Saan todellakin sanoa, että se kuuluu sukkelalta. Mitä te sitten aijotte tehdä?
— Aijon mennä ulos kuulemaan hiukan soittoa.
— Oh, todellako. Ja sitten?
— Sitten aijon syödä päivällistä. Onkin jo jotenkin myöhäistä.
— Ja sitten.
— Sitten olen aikonut mennä sirkukseen katsomaan Taikailveilijää.
Konsuli näpsäytti sormiaan.
— Taikailveilijää, huudahti hän. Suostutteko, että teen seuraa. Olen kuullut paljon puhuttavan tuosta rakkarista, ja mielelläni tahtoisin nähdä hänet lähemmältä. Hänhän on muuten ilmoittanut tuottavansa pienelle rauhalliselle kaupungillemme suuren ja originellin yllätyksen. Jos käsitän tilannetta oikein niin ei mikään varas tule sen revolverin suun ohitse, eli kuinka…
— Ei varmaankaan. Tapaamme siis sirkuksessa?
— Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, tapaamme Taikailveilijän luona.
Asbjörn Krag otti nyt hyvästit ja läksi suoraan Grand hotelliin.
Kuten hän oli odottanutkin oli Coloradolaisprofessori juhlasalissa keksintönsä vieressä.
Krag tervehti häntä ystävällisesti, ja kysyi onko hän valokuvannut mitään uutta kappaletta.
— Ei, vastasi professori, ei vielä.
Kristianialaissalapoliisi istuutui lepotuoliin ja pyysi professorin soittamaan "Geishan" jonka hän oli kuullut jo edelläpuolenpäivän ja joka oli kuulunut niin muhkealta ja kauniilta.
Colorodolaismies oli heti kernas, ja pian sen jälkeen kuului, "Geishan" vilkas iloisuus kummallisesta koneistosta.
Väkeä virtaili paikalle ja rupesi kuuntelemaan, ja ihailuhuutoja kuului ympäriltä.
"Geishan" tauotessa, kysyi kristianialaissalapoliisi puoleksi välinpitämättömästi levittäen sanomalehden kasvojensa eteen.
— Voisiko saada hieman saksalaista musiikkia, herra professori.
— Kernaasti. Mitä haluatte kuulla?
— "Viimeistä ruusua" esimerkiksi. Asbjörn Krag antoi lehden hetkiseksi laskea, ja hän huomasi musiikkiprofessorin rahtusen perääntyvän.
— Sitä säveltä minulla ei ole, vastasi hän, selkä Kragin kääntyneenä.
Sitten hän tuli ynseäksi ja vastenmieliseksi, ja kieltäytyi enää soittamasta vieraille. Hän sulki koneensa ja meni huoneeseensa.
Asbjörn Krag meni kuitenkin ruokasaliin, ja söi myöhäisen päivällisen.
Sitten joi hän salongissa kahvia, puheli vieraiden kanssa sitä ja tätä ja tuprutteli voimakkaimpia sikaarejansa.
Vihdoin tuli aika lähteä sirkukseen.
Suuri teltta oli täpötäysi katsojia.
Asbjörn Krag tapasi ystävänsä Voldin, nyökkäsi konsulille ja istuutui maneesin toiselle sivulle.
Sitten alkoi esitys erittäin mielenkiintoisin numeroin.
Oli hevosia ja silmänkääntäjiä ja voimistelijoita j.n.e. kaikki vanhaa tavallista lajia — jopa huonon puoleista, kuten useimmin tapaakin olla kiertelevän maaseutuseurueen kanssa.
Mutta sitten tuli ohjelman viimeinen numero, illan vetonumero, koomillinen pantomiini jota kutsuttiin "Valencian ilveilijä" seitsemän ilveilijän esittämänä. Taikailveilijä etunenässä.
Kuusi ilveilijää olivat koristettuna tavallisella tavalla, maalatuin sydämmin, kelloja selässä ja paloviinapulloja vatsan päällä, tärkkipaidat housuina y.m. temppuja jotka huvittavat galleriaa.
Mutta seitsemäs ilveilijä, Taikailveilijä oli fantastisin.
Hän esitti luurankoa.
Hänen trikonsa oli aivan valkea, selkäranka ja kaikki luunikamat maalatut päällepäin.
Oli julmaa ja omituista katsella tämän luurankomiehen tekevän kujeitansa.
Näytelmä esitettiin niin viattomasti, niin nurinkurisesti, niin mielipuolen koommillisesti, ettei Asbjörn Krag muistanut nähneensä sellaista. Hän nauroi äänekkäästi useita kertoja, ja hänen täytyi tunnustaa että joka tapauksessa Taikailveilijä oli huvittava.
Myrskyävän suosionosotusten jälkeen, joilla tervehdittiin koommillisia näytöksiä, täytyi Taikailveilijän antaa ylimääräisen numeron.
Hän alkoi sen tavanmukaisella tavalla:
Olisiko ketään yleisön joukossa olevaa herraa, joka tahtoisi astua esille ja avustaisi häntä?
Eräs mies kiipesi heti pitkän maneesin reunan yli ja hitain askelin meni näyttämölle.
Hän näytti niin peräti tyhmältä ja yksinkertaiselta että yleisö puhkesi heti nauruun.
— Mille te nauratte? Asbjörn Krag näki nyt ihmeekseen, ettei mies ollut kukaan muu kuin konsulin idioottinen palvelija Sören.
Kristianiaiaissalapoliisi loi silmäyksen konsuliin yli maneesin.
Mahtava mies näytti tyytymättömältä palvelijansa uhkateosta.
Sitten alkoi Taikailveilijä ylimääräisen numeronsa, jolloin hän osoittautui olevansa etevä noitataiteilija.
Yleisön hilpeyden noustessa loihti hän kummallisimpia esineitä Sörenin taskuista. Hän veti munia, rahoja, kirjeitä, paperikaistaleita, koreja ja jopa kaikkein viimeiseksi suuren hanurin.
Sören oli kaikista näistä niin kummallisin kasvoin, että yleisö väänteli itseään naurusta.
Varmaankaan ei mieliala koskaan ennen ollut niin korkealla kiertelevässä maakuntasirkuksessa.
Vihdoin oli numero loppunut ja tyhmä Sören sai mennä takaisin paikallensa.
Asbjörn Krag oli viimeisten minuuttien kuluessa ollut melkein totinen.
— Etkö sinäkin pitänyt sitä huvittavana? kysyi hänen virkaveljensä, joka vielä oli silmät kyynelissä hillittömän naurun jälkeen.
— Kyllä, vastasi Asbjörn Krag, se oli todellakin odottamattoman hauskaa.
— Niin, herra jumala, ajatteles vaan kaikkia niitä esineitä, joita hän veti muiden taskuista. Tahtoisin antaa paljon saadakseni nähdä sitä vielä kerran.
— Ja minä, vastasi Krag, tahtoisin antaa paljon saadakseni tietää mitäTaikailveilijä jätti tuon tyhmän Sörenin taskuihin.
Sirkusnäytännön loputtua vaihtoi Asbjörn Krag muutamia sanoja konsulin kanssa teltan ulkopuolella.
He päättivät tavata toisensa jälleen seuraavana päivänä.
Hän jätti hyvästit ystävällensä Voldillekin, vaikka he ennen olivat päättäneet yhdessä syödä palasen hotellissa.
Kragilla oli nyt aivan liian paljon miettimistä voidakseen oikeastaan nauttia seurueen ilosta.
Vihdoin jäi hän yksin paperosseineen ja ajatuksineen.
Ei mikään häntä häirinnyt.
Pieni kaupunki oli mennyt levolleen, kadut lepäävät tyhjänä, ja Krag pääsi täällä kuulemasta kotiinpalaavien kahvilavieraiden huutoja ja melua, jota ei tapahtunut Kristianiassa.
Hän istuutui ja ryhtyi ajattelemaan tilannetta.
Hän oli tullut varmaan epäluuloon, että syy Taikailveilijän ja muusikkiprofessorin samaniltaiseen esiintymiseen tällä Fredrikshaldissa oli aivan yksinkertaisesti konsulin van Dyck muotokuva.
Hän oli saanut erään epäluulon. Mutta siinä olikin kaikki.
Hänellä ei ollut mihinkään tosiasialliseen turvattavaa.
Hän epäili Sören palvelijan uskomatonta tyhjyyttä.
Jos Sören todellakin oli kanssarikollinen salaliitossa, näytti hän osaansa niin viisaasti ja taitavasti kuin ammattitaitoinen näyttelijä.
Mikä se oli joka puhui Sörenin olevan juonessa molempien kujeilijoiden kanssa.
Ennen kaikkea oli se hänen silmiinpistävä, ylellinen tyhmyytensä.
Sitäpaitsi ei hän ollut konsulin palveluksessa täyttä neljätoista päivää.
Hän oli ottanut paikan konsulin luona paria päivää ennen kujeilijoiden saapumista Fredrikshaldiin.
Sen lisäksi hänen esiintymisensä sirkuksessa.
Miksi oli hän karannut auttamaan Taikailveilijää.
Hän oli tuskin ehtinyt kysymään onko yleisössä ketään, joka astuisi esille, ennenkuin hän oli heti valmiina.
Todellisen tyhmeliinin olisi pitänyt ajatella pitemmälle.
Sellainen liiallinen tyhmyri hölmö jollaisena Sören oli näyttäytynyt, ei olisi pitänyt aivan yksinkertaisesti käsittää muuta kuin jäädä istumaan ja tuijottamaan maneesille.
Ja kuitenkin oli hän ollut ensimäinen näyttämöllä.
Ja kuitenkin oli hän esiintynyt suurena tyhmeliininä.
Miksi?
Saattoi ajatella, jatkoi kristianialaissalapoliisi itsekseen tyhmän Sörenin olevan juonessa Taikailveilijän kanssa, alias Burnsin, kuten häntä toisin kutsuttiin.
Nämä molemmat olivat yhdessä musiikkerin kanssa — vaikkei Krag voinut ymmärtää mitä hyötyä hänestä heille olisi, tehneet salaliiton tarkoituksella varastaa van Dyckin taulu, ja myydä se monimiljonääri Pierpontt Morganille joka oli innokas kerääjä, eikä niin tarkka käyttämillään keinoilla kun hän vaan saavutti tarkoituksensa. Hän oli tälle kunnianarvoisalle seurueelle esittänyt suunnitelmansa kyllin huomaavaisena ulkonaisiin olosuhteisiin.
Ensinnäkin oli tarpeellista keinotella eräs heistä konsulin taloon, ja koska olivat saaneet kuulla konsulin tarvitsevan palvelijaa, oli aivan luonnollista, että Sören, nuorin heistä, määrättiin hakemaan paikkaa.
Koska hän itse kovin hyvin tiesi, että varkaus herättäisi epäluuloja uutta palvelijaa kohtaan, niin yht'äkkiä päätti hän leimata esiintymisensä niin perinpohjaisella tyhmyydellä ettei kenenkään mieleeni juolahtaisi että hänellä, tyhmyrillä, oli sormet pelissä.
Niin pilkalle meni kaikki, arveli Krag, mutta kun hän sitten johtui kysymykseen, miksi eräs roistoista oli pukeutunut amerikalaiseksi musiikkiprofessoriksi ja kulki ympärinsä naurettavan kummallisen fonografin kanssa ja miksi toinen oli ryhtynyt toimimaan ilveilijänä ja toimeenpanemaan kummallisia kujeita kaduilla, silloin pysähtyi hänen ymmärryksensä.
Sitä hän ei ymmärtänyt.
Sitävastoin sähkösanomasta hän hyvin selviytyi.
"Viimeinen ruusu" oli vanha kulunut ja sentimentalinen musiikkikappale.
Jos tauluvarkaat ja monimiljonääri kaukana Skotlannissa olivat nyt sopineet salakielestä, niin saattoi hän ajatella että "Viimeinen ruusu" merkitsi yrityksen saaneen huonon lopun ja oli epäonnistunut.
"Geisha" sitävastoin oli iloinen reipas operetti.
Se saattoi merkitä heidän vehkeilyjensä onnistuneen.
Jos molempien musiikkikappaleiden nimet vaihdettaisiin niiden oikeisiin merkityksiin saisi monimiljonäärin viimeinen sähkösanoma merkityksensä.
— Olivatko varkaat epäonnistuneet vai onnistuneet.
Taikka joka monimiljonäärin salakielellä kuului.
"Viimeinen ruusu" vaiko "Geisha"?
Siihen oli Burns vastannut:
Parhaat edellytykset "Geishalla".
Joka toisin sanoin voitiin kääntää näin.
"Paraat edellytykset onnellisella päättymisellä."
Tämä sähkösanoma lähetettiin siis tänään puolenpäivän tienoissa, jatkoi Krag ajatuksiaan, ja edellytti johtopäätöksen olevan oikean, koska saavutetut tulokset myöskin todella olivat loistavia, koska molempien konnien oli onnistunut sahata terässinkilät, jotka olivat kiinnittäneet taulun kehykset.
Asbjörn Krag löysi siis pieniä kohtia mistä hän voi saada menemään kaikki yhteen.
Mutta tällä välin ammottivat taaskin suuret aukot mistä kaikki voisi häipyä tyhjyyteen.
Mitä esimerkiksi merkitsi se, että koko kaupunkia kehotettiin sirkuskulkueen aikana kaduilla arvailemaan Taikailveilijän piippolakin värejä?
Sitävastoin ymmärsi hän, että Sörenin esiintyminen sirkuksessa sopi kovin hyvin kaikkeen siihen.
Tietysti roistojen piti neuvotella keskenään. Mutta kukaan ei saanut aavistaa ilveilijän ja konsulin palvelijan olevan juonessa keskenään. Miten he saattaisivat tavata toisiaan kenenkään sitä huomaamatta tässä pienessä juorupesässä.
Mikä oli luonnollisempaa kuin antaa tämän kohtauksen tapahtua yleisön nenän edessä, ilman ettei ainoakaan elävä sielu voisi uskoa sitä muuksi kuin tavalliseksi sirkuspilaksi.
Suosionosotushuutojen ja naururäähkäyksien takia ei kukaan voinut kuulla mitä molemmat miehet näyttämöllä keskustelivat.
Taikailveilijän suu kävi alituisesti kuin pyörän keppi. Hän loihti esille erillaisia kapineita palvelijan taskusta ja näiden esineiden kera saattoi kovin hyvin olla tärkeitä tiedonantoja.
Samaten oli ilveilijän erittäin helppo pistää yksi taikka toinen tieto, määräys eli selitys palvelijan taskuun eli suullisesti antaa hänelle haluamiaan neuvoja.
Tässä salaperäisessä asiassa oli siis monta mahdollisuutta, monta arvoitusta, monta käsittämättömyyttä joiden ratkaiseminen näytti mahdottomalta.
Mutta ennenkuin Asbjörn Krag tänä yönä meni levolle, uskoi hän kuten lopuksikin keksineensä langan, joka auttaisi häntä avaamaan koko sotkeutuneen solmun.
Koko seuraava päivä kului Asbjörn Kragin tulematta arvoituksen ratkaisussa rahtuakaan lähemmäksi. Hän teki erilaisia uusia huomioita, mutta ei mikään niistä näkynyt vahvistavan hänen teoriaansa, että Burnsin, musiikkiprofessorin ja Sörenin välillä oli salaliitto, tarkoituksella varastaa van Dyckin omamuotokuva.
Hänellä oli useita keskusteluja konsulin kanssa mutta ei ollut onnistunut keksimään mitään uutta.
Hollantilaisessa salongissa pidettiin öin ja päivin vahtia. Vahdit tulivat ja menivät säännönmukaisessa järjestyksessä mutta eivät olleet huomanneet minkäänlaista väkivallanyritystä kallista taideteosta kohtaan. Eräs oli maalari, eräs verhoilija ja eräs koristelija. Ei milloinkaan ennen oltu korjattu niin usein tätä salonkia, ja palvelijat rupesivat uskomaan että konsuli aivan äkkiä oli saanut ajatuksiinsa korjata uudestaan kauniin kerroksensa huoneet — jotain jota ei niin harvoin ollut tapahtunut.
Konsulin maku oli nimittäin kovin vaihtelevainen ja palvelijat olivat sentähden tottuneet kaikkeen joka koski korjauksia ja muutoksia.
Asbjörn Krag katseli silloin tällöin sähkölennätintoimistossa, mutta ei yhtäkään uutta sähkösanomaa tullut Skotlannin monimiljonääriltä eikä Burnskaan ollut lähettänyt mitään matkaan.
— Tilannetta voidaan pitää muuttumattomana, ajatteli Krag. Mutta jos mr Burnsin viimeinen sähkösanoma olikin merkinnyt varkauden edellytyksien olevan parhaimpia niin odottaa tietysti nyt rahapohatta kaukaa vaan ratkaisevaa tietoa joko kepposen epäonnistumisesta tahi myöskin, että molemmat "komissionit" olivat onnistuneet saamaan "kaupan" kuntoon.
Mutta silloinhan täytyy ratkaisevienkin tapauksien olla lähellä tuloaan.
Asbjörn Krag ei voinut vapautua siitä käsityksestä, että hänen olettamuksensa oli oikea ja että hän oli tullut oikeille jäljille.
Hän harkitsi asiaa kohta toisensa jälkeen eikä voinut keksiä muuta tyydyttävää selitystä erilaisista tapauksista ja elämyksistä.
Kiitos olkoon hänen johtopäätöksiensä, jotka nimittäin usein saivat parhaan aineellisen perustelun, jota ilman ne häilyisivät vapaaseen ilmaan täydellisen tarkoituksettomina. Mutta koska ei ilta eikä yökään tuonut mukanaan mitään ratkaisevaa, päätti Asbjörn Krag harjoittaa puhdasta peliä ja hinata sotalipun.
Tämä tyyneys saattoi hänet levottomaksi kuten aina tunnetaan vastenmielistä mieltä tiedettäessä, että viholliset hiipivät ympärinsä yön pimeydessä.
Hän ilmoitti siis virallisesti kaupungin poliisiviranomaisille konsulin taidegalleriaan suunnitellussa varkaudesta. Oli tarkoitus varastaa eräs hänen kallisarvoisimmista ja kauneimmista tauluistaan.
Hän ei kuitenkaan maininnut mitään siitä, että oli jo huomattu vanDyckin oman muotokuvan miltei seinästä sahatuksi.
Asbjörn Krag asettui yhteyteen poliisimestarin kanssa, joka suurella viisaudella ja mielenkiinnolla otti asian vastaan.
Hän antoi määräyksiä vahtien asettamisesta osittain konsulin asunnon lähelle, osittain niille teille jotka johtivat kaupungista ulos sekä rautatieasemalle että höyrylaivalaiturille.
Konstaapelit olivat saaneet tarkkoja määräyksiä pidättää jokainen joka mahdollisesti yritti lähteä kaupungista mukanaan tauluja, eli muita sellaisia epäiltäviä esineitä.
Asbjörn Krag toimi jälleen siten että näistä puuhista puhuttiin sirkuksessa.
Hän antoi levittää tietoa, että konsuli oli Amsterdamista saanut varotuskirjeen, joka koskee tulevaa varkautta ja että hän tästä syystä oli ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.
Oli kirjoitettu että kallisarvoinen taulu luultavasti varastettaisiin kahdentenakymmenentenäneljäntenä päivänä, jolloin varkaat saapuisivat kaupunkiin. Koska juuri tänä päivänä kirjoitettiin kahdeskymmenesneljäs, oli konsuli tullut kovin hermostuneeksi.
Kahdennenkymmenennen neljännen päivän oleskeli Asbjörn Krag koko päivän konsulin talossa.
Koko kaupunki oli jännityksessä Taikailveilijän tuloa odotellessa.
Kristianilaiaissalapoliisi oli täydellisesti vakuutettu ettei mr Burns ollut toimittanut tätä koomillista ja vaivalloista kujeilua ilman ettei hänellä ole määrättyä tarkoitusta sillä.
Ehkä juuri silloin tapahtuisi ratkaisu?
Asbjörn Krag päätti pitää tarkkaa silmää mystillisestä ilveilijästä.
Muuten oli kaupunki tänään täydellisesti huvien ja uutuuksien täyttämä.
Ensinnäkin aamusella saapui tieto itse konsulilta suunnitellusta varkaudesta.
Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta ja siitä keskusteltiin laveasti.
Sitten tehtiin se huomio, että amerikalainen professori tehdäkseen reklaamia, kulki siellä täällä pihoissa kummallisen keksintönsä kanssa ja soitti.
Hän kokosi ympärilleen kokonaisen uteliaan joukon ja kaikki pitivät, että hänen pelinsä soi kauniisti, minkätähden oli selvää, että hän samana iltana antamaansa konserttiin saisi hyvän huoneen.
Siten saattoi kaupungin asujaimisto huvitella itseään odottaessaan Taikailveilijän fantastisia kujeita. Sen lisäksi tuli sirkusnäytäntö illalla sekä professori Blochin esiintymän Työväen yhdistyksen huoneustossa kummallisine keksintöineen, jossa hän muun muassa soittelisi kappaleita, joita hän oli valokuvannut valo- ja ääniaaltojen avulla.
Fredikshaldille lupasi tulla aivan iloinen päivä. Jo varahin rupesi kansa kääntymään kaduille missä Taikailveilijän tiedettiin esiintyvän.
Se mikä erittäin kiinnitti Kragin mieltä oli se, että hän oli toimittanut kulkueen konsulin talon ohi. Tapahtuisiko ulkona jotain?
Olisiko ehkä aika väkivallan-yritykselle van Dyckin muotokuvaa vastaan tullut juuri tässä hetkessä? Kristianialaissalapoliisi oli huomauttanut olosuhteista ja olivat he molemmat päättäneet konsulin akkunasta seurata Taikailveilijän retkeä kaikkein suurimmalla huomiolla ja eikä sekunniksikaan päästää ketään näkösältä.
Asbjörn Krag ja konsuli olivat istuutuneet erään pöydän viereen huoneeseen, jonka seinä oli hollantilaisen salongin seinän vieressä jossa Dyckin muotokuva oli.
Oli vaikeata nähdä hollantilaisen salongin pienien ruudukkojen läpi ja he olivat sentähden luvanneet istua täällä.
Mutta taulugallerian ovi oli avoinna. Ja siellä kulki vartija edestakaisin, jättiläismäinen metsänvartia Pebensen, jonka konsuli oli ottanut palvelukseensa sitä tarkoitusta varten sekä Brående ja eräs toinen mies.
Kulkueen saapumisen kellonlyönti lähestyi.
Konsulin talon ikkunoista saattoi nähdä ainoastaan joen yli johtavalle sillalle.
Äkkiä kuultiin melua ja huutoa sieltä päin ja silta oli pian telmivän ja kirjavan parven täyttämä.
Se oli fantastinen kulkue, joka lähestyi leikiten ja meluten. Taikailveilijää oli kummallista katsella omituisessa puvussaan. Hänellä oli päässään piippolakki, johon kaikkien katseet olivat tähdätty.
— Piippolakki on punanen, sanoi Krag, sitähän ei ole erittäin vaikea nähdä.
— Ei, se on keltainen, vastasi konsuli.
— Mitä! Onko se keltainen. Uskallan lyödä pääni pantiksi että se on….
— Sininen! huudahtivat molemmat yhdessä, johon he lisäsivät:
— En ole milloinkaan nähnyt moista! Piippolakki oli todellakin tullut siniseksi, mutta lähi hetkeksi jälleen muuttanut väriään. Milloin oli se vihreä, milloin punainen, milloin keltainen, milloin violetti. Kun Taikailveilijä nauravan ja meluavan ihmisjonon seuraamana tuli suoraan konsulin ikkunan alle, ymmärsi Asbjörn Krag heti mistä värivaihtelu johtui.
Ilveilijä oli aivan yksinkertaisesti verhonnut koko piippolakin lasiprismoilla, jotka tulvaavassa auringonvalossa säteilivät kaikissa sateenkaaren väreissä. Oli siis aivan mahdotonta sanoa minkävärinen Taikailveilijän piippolakki oli.
Keskeymättä huusi kansa hänen ympärillään.
— Se on punanen!
— Lakki on sininen!
Jotkut olivat vielä riivatuimpia ja huusivat.
— Ei, se on liidun valkea!
— Se on sysimusta!
Äkkiä pysähtyi kulkue konsulin ikkunan ulkopuolelle ja kansa alkoi heti huutaa:
— Miksi me tässä pysähdymme?
— Jatka, ilveilijä;
— Me emme tahdo mitään tungosta!
Asbjörn Krag oli äärimäisessä jännityksessä. Nyt tapahtui se mitä hän koko ajan oli pelännyt?
Miksi hän muuten olisi pysähtynyt konsulin talon edustalle?
Kristianialaissalapoliisi seurasi jännitetyn tarkkaavaisena jokaista ilveilijän pienintäkin liikettä. Konsuli teki samoin. Molempien katseet olivat kiinnitetyt tuohon kadulla olevaan kummalliseen olentoon.
Asbjörn Krag huomasi, että ilveilijä oli tällä kohdalla naamioitu.
Miksi?
Muuten oli hän pukeutunut fantastiseen ilveilijäpukuun, mutta sininen silkkinaamio kätki hänen kasvojensa piirteet.
Ja nyt vallitsi äkkiä hiljaisuus, sillä ilveilijä oli ruvennut tekemään konstejaan ja loihti yleisön ihastukseksi ympärillä olevien taskuista rahaa ja muita esineitä.
Mutta hiljaisuudesta kuuli Krag ja konsuli sisään musiikkiprofessorin koneen säveleitä.
Konsuli sanoi hymyillen:
— Minä pidän melkein liikuttavana kuulla kuinka tuo musiikkiprofessori raukka taistelee ylivoimaa vastaan noilla äänillään, mutta se on turha vaiva. Niin taiteilijaelämälläkin on tragediansa.
— Kuka tietää — ehkä tuo vanha raukka nyt seisoo ja itkee tappiotansa. Mutta kas tuolla! Nyt lähtee kulkue jälleen matkoihinsa.
Ja todellakin. Ilveilijä oli nyt lopettanut sepittämänsä esityksen ja kulki verkalleen eteenpäin telmivän ja meluavan väkijoukon seuraamana…
Asbjörn Krag kääntyi pois ikkunasta.
— Olette tehneet virheen, sanoi konsuli hiljaa. Tämä ei ollut selvästi muuta kuin reklaami päähänpistoa. Te olette varmaankin ollut hiukan epäluuloinen. Kristianialaissalapoliisikin alkoi tuntea itsensä epävarmaksi.
Silloin herätti heidän huomiotaan aivan karkea ääni läheisestä huoneesta, hollantilaisesta salongista.
Se oli meikein huuto, se oli pikemmin mylvintä, kivun, raivostuksen ja kauhun kiljuntaa.
Ja kiljuntaa seurasi kirouksia.
Asbjörn Krag ja konsuli hyökkäsivät niin nopeaan hollantilaiseen salonkiin, että he olivat vähällä panna toisensa oven rakoon..
Siellä seisoi jättiläismäinen metsänvartija kohotetuin käsin ja revolveri heilui toisessa kädessä. Hän tuijotti raivoisasti eteensä ja hänen katseensa oli kiintyneenä ainoaan seinällä olevaan pisteeseen.
— Taulu! kirkui hän. Hieno taulu on poissa!
Ja tosiaankin.
Missä van Dyckin nerokas muotokuva riippui ennen, mistä tuo kummallinen hymy, tuo menneen vuosisadan arvoitus ennen oli tervehtinyt myöhempien aikojen lapsia, siinä ei ollut nyt mitään!
Taulu oli poissa — teräskehys — kaikki tyyni!
— Varastettu! mutisi kristianialaissalapoliisi väräjävin äänin. Mutta miten… miten… Oh, se on kauheata!
Konsuli ainoastaan seisoi ja hajamielisesti tuijotti tyhjään seinäpintaan.
Hän oli kuoleman kalpea.
Kaikki he seisoivat pari sekuntia kuin halvattuina.
Asbjörn Krag oli ainoa, joka sai tajuntansa.
Hän ryntäsi heti ovelle, sai käsiinsä konstaapelin, määräsi Taikailveilijän heti vangittavaksi. Ilveilijä ei ollut vielä ehtinyt kovinkaan pitkälle ja hetken kuluttua näki kristianialaissalapoliisi vangitsemisen toimitettavan. Asbjörn Krag tiesi nyt toimineensa täydellisesti laittomasti ja äkkipikaisesti, mutta kalliin taulun varkaus oli hänet niin yllättänyt, että hän tuskin tiesi mitä hän tekisi. Hän piti muuten tätä vangitsemista jokseenkin tarkoituksettomana. Huudoin ja meluin sekä poliisia vastaan suunnattujen kompasanoin vietiin Taikailveilijä raatihuoneelle joen toiselle puolelle.
Kristianialaissalapoliisi kääntyi sitten jälleen hollantilaiseen salonkiin, missä konsuli ja jättiläismäinen metsänvartija kulkivat edestakaisin aivan surun ja kauhun repiminä.
— Miten olette hoitanut vartioimistanne! huudahti Asbjörn Krag suuttuneesti.
— Vartioimistani, sanoi metsänvartija ihmeissään. Olen hoitanut sitä niin hyvin kuin olen osannut, olen ollut täällä koko ajan.
— Mutta on mahdotonta, että te koko ajan olette voineet kiinnittää huomiotanne tauluun.
— En, se on totta. Minun myöskin täytyi tietysti katsoa Taikailveilijän kujeita ja kun minä seisoin ja katselin erään pienen ruudukon läpi, on varas ollut täällä. Mutta minä en ole mitään kuullut ja luultavasti ette tekään, herra salapoliisi. Tehän istuitte viereisessä huoneessa.
Asbjörn Krag tunsi näiden sanojen pisteleväisyyden eikä hän tiennyt mitä vastaisi, sanoi vain:
— Taikailveilijä… Niin hänet olen antanut vangituttaa.
Konsuli kääntyi hänen puoleensa.
— Nyt vahvistautuu siis kaikki, sanoi hän, jota olen koko ajan. epäillyt, kaikki tuo pöty Taikailveilijästä, palvelijastani, katusoittaja raukasta oli vain järjettömyyttä. Mehän molemmin panimme merkille ilveilijän esiintymisen hänen tehdessään konstejaan tuolla ulkona. On aivan mahdotonta epäillä häntä osalliseksi varkauteen.
Kristianialaissalapoliisi ei vastannut. Hän meni ainoastaan sille paikalle jossa kallis taulu oli riippunut ja rupesi tarkasti tutkimaan sitä.
Se oli voimakkaalla nykäisyllä irroitettu sahatuista sinkilöistä.
Mutta miten, kuka ja milloin?
Oli olemassa ainoastaan yksi ovi hollantilaiseen salonkiin ja se johti juuri samaan huoneeseen missä konsuli ja Krag olivat istuneet ja katselleet Taikailveilijän kujeita.
Asbjörn Krag huomautti tästä samalla laskeutuen kyyryillensä lattialle haeskellen jälkiä.
— Varas on siis aivan rauhallisesti kulkenut ohitsenne taulu kädessä Se kuuluu uskomattomalta eli kuinka. Hänen on täytynyt tehdä sekä itsensä, että taulun näkymättömäksi.
Epätoivoissaan katsoi kristianialaissalapoliisi kattoa kohden ikäänkuin hän olisi uskonut että joku näkymätön enkeli oli lentänyt pois taulu siipiensä alla.
Ei voida väittää etteikö kaikki sekä konsuli, salapoliisi että metsänvartija olisi masentuneet. Heidät oli petetty jolloin mystillisellä ja tutkimattomalla tavalla.
Salapoliisin jatkaessa tutkimuksiaan, ja metsänvartijan vain seisoessa ja tuijottaessa tyhjää seinää kuin hän olisi nähnyt kummituksen, rupesi konsuli nappailemaan vielä ironisempaa säveltä.
— Ettekö aijo vangita toisiakin epäilemiänne. Esimerkiksi tyhmää palvelija raukkaa, joka teidän mielipiteenne mukaan arvostelee flaamilaisen taiteen korkealle, ettei hän kavahda tehdä varkauttakaan sentähden.
Voin soittaa hänelle, siten käy se helposti. Eikö totta, että teille on harvinaisen mukavaa soittaa väkeä jota aijotte vangita?
Konsuli soitti ja hetken kuluttua näkyi Sörenin lammasmaiset kasvot ovenaukeamasta.
— No, kysyi konsuli, sinäkö olet varastanut taulun?
Mutta Sören vastasi aivan samalla tavalla kuin oli ollut puhetta portviinistä tuijottaen samalla joka taholle ja kertasi:
— Taulun?
— Niin. Eli oletkos ketään nähnyt menevän tästä huoneesta taulu kädessä? Taulu joka on vähintäin sadantuhannen arvoinen, ymmärrätkö?
Mutta silloin hymyili palvelija taasen leveää ja tyhmää hymyään. Sitten sanoi hän:
— Taulun?
Kristianialaissalapoliisi kiihtyi niin tästä kaikesta tyhmyydestä ettei ollut kaukana että hän olisi rynnännyt palvelijan kimppuun ja antanut hänelle aimo selkäsaunan.
Konsuli jatkoi: — Jos te tahdotte vangita hänen, niin olkaa hyvä.
— Ei kiitos, vastasi Asbjörn Krag, ei vielä.
— Vai niin, eikö todellakaan. Ehkä olette ystävällinen ja ilmoitatte milloin aika on tullut, joten voin heti soittaa hänet.
— Kyllä kiitos, vastasi Krag, sanon sen kyllä.
— Voit mennä, sanoi konsuli palvelijalle ja tämä katosi.
Samassa hetkessä kuultiin jälleen kaihoisia säveleitä amerikalaisen huijauskeksinnöstä.
Hän soitteli edelleen konsulin talon edustalla olevalla avonaisella paikalla.
— Tahi soittajan! jatkoi konsuli leikkiä luodakseen. Ehkä haluatte vangita hupakko raukan — huudan hänelle heti akkunasta.
Asbjörn Krag aikoi vastata, mutta kuuli hän silloin puhelimen soivan konsulin työhuoneessa.
Konsuli meni sisälle ja vastasi:
Heti senjälkeen kuuli Krag hänen sanovan: — Kristianialaissalapoliisi, te saatte puhua hänen kanssaan… Kuinka? Ei suinkaan, hänellä ei ole mitään tekemistä…
Asbjörn Krag riensi puhelimeen. Se oli poliisikonttorista.
— Nyt olemme kuulustelleet Taikailveilijää, sanoi mies.
— Vai niin. No mitä hänellä on sanottavana?
— Ei mitään. Se ei ollut Taikailveilijä?
— Mitä! Eikö se ollut mr. Burns?
— Ei, se oli itse sirkusjohtaja.
— Miten asian laita on?
— Niin, nyt saatte puhua hänen itsensä kanssa.
— Oletteko te se, herra poliisimestari, kuuli Krag johtajan tanskalaisen äänen puhelimessa.
— Puhutte salapoliisi Kragin kanssa.
— Hyvä, hyvää päivää, herra poliisimestari. Tämä olen minä, onneton mies raukka… Minut on vangittu.
— Missä ilveilijä oli ja miten olette joutuneet tähän tilanteeseen? kysyi Asbjörn Krag.
— Kyllä, siitä tulen puhumaan. Loistava ilveilijä tuli viime hetkessä sairaaksi. Siinä minä olin. Mitä tekisin. Kaiken reklaamin tähden kujeiden täytyi tapahtua, ja koska minulla ei ollut ketään sopivaa miestä Burnsin tilalle, olin itse pakotettu menemään taloon. Mr. Burns antoi minulle tarpeelliset ohjeet, piippolakin ja kaikki tyyni ja minä itse pidin sitä kummallisena pilana. Voin sanoa teille, että olen nuoruudessani esiintynyt ilveilijänä joten osaan sen taidon… Mutta miksi minut on vangittu?
— Kuulkaa nyt, huusi Krag puhelimessa, missä on Taikailveilijä juuri nyt. Hänet piti vangittaman.
— Ah, paras herra poliisimestari, hän makaa sairaana hotellissa, Grand hotellissa… Mutta nyt tahtoo poliisimestari täällä puhua kanssanne, herra poliisimestari.
Nyt tuli ensimäinen ääni jälleen puhelimeen.
— Olemme juuri puhuneet hotelliin ja portieri sanoi Taikailveilijän, mr. Burnsin kadonneen jäljettömiin. Hän meni joku tunti sitten huoneeseensa ja pyysi portieria noutamaan lääkäriä, koska hän tunsi itsensä todella sairaaksi. Hän sanoi aikovansa mennä heti sänkyyn. Kun lääkäri puoli tuntia myöhemmin koputti hänen ovellensa, ei kukaan vastannut. Ovi oli lukittu. Tultiin levottomaksi, ja portieri ja tohtori päättivät murtaa lukon. Kun he vihdoinkin saivat lukun auki ja avasivat oven, pelkäsivät he melkein nähdä kuuluisan ilveilijän makaavan kuolleena eli tuntemattomana sängyssään. Mutta miten suureksi tulikaan heidän hämmästyksensä, kun he sensijaan löysivät huoneen tyhjänä. Sänky oli liikuttamattomana, pakasit olivat huolellisesti ladotut erääseen huoneen nurkkaan, pöydällä oli muutamia seteleitä maksuna viime viikon laskusta. Mutta mr. Burns oli poissa. Se kuuluu mystilliseltä vai kuinka herra salapoliisi?