Roche-Bertaud'n markiisitar.
Paronitar suri syvästi miestään, mutta vakaumus, että tämä oli kuollut uskollisena velvollisuudelleen, piti häntä siitä huolimatta pystyssä, sillä hän oli vaatimaton ja urhea mieleltään. Sitäpaitsi jäihän hänelle äitinsä ja pieni tyttärensä, joiden hyväksi kannatti elää.
Mutta Pariisiin hän ei uskaltanut jäädä markiisittaren kanssa, sillä hän olisi siten antautunut tuhansien vaarojen alaiseksi. Markiisitar oli niitä luonteita, jotka eivät suostu peittelemään, ei siksi, että mielenylevyys tai vakaantunut valtiollinen kanta olisi estänyt häntä siitä, vaan siksi, että hän oli niin piintynyt kasvatuksen häneen istuttamiin katsantotapoihin ja ennakkoluuloihin, ettei hän hetkeksikään voinut unohtaa kuka oli eikä koskaan pystynyt salaamaan syntyperäänsä, mielipidettään, vihaansa eikä suosiotansa. Sitäpaitsi ajat kävivät yhä myrskyisemmiksi. Kuningas ja kuningatar olivat Temppelitornissa vankeina, ja puoluemurhat kaduilla jatkuivat yhä suuren kansallisverilöylyn salaa valmistuessa. Ja herra Guillotin oli lakiasäätävälle kokoukselle esittänyt mestauskoneen, jonka hän oli onnistunut keksimään ihmiskunnan onneksi. Oli siis jo aika lähteä Ranskasta.
Mutta Ranskasta lähteminen ei ollut tällä hetkellä helpointa. Mitä ankarimmat rangaistukset odottivat pakolaisia, jos he joutuivat kiinni. Suuri varovaisuus oli siis tarpeen, jos mieli kiertää vielä pahempaa vaaraa.
Markiisitar tahtoi järjestää kaikki. Hän puhui matkavaunuista, kyytihevosista ja passeista, joita hän muka aikoi hankkia ulkomaalaisten lähettiläiden kautta; kyllä kai nämä tietäisivät maansa hallituksen nimessä pakoittaa nuo moukat taipumaan ja suostumaan hänen, hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa lähtöön. Mutta paronitar rukoili äitiään jättämään hänelle kaikki huolet ja matkavalmistukset ja sai hänet vihdoinkin suostumaan. Paronitar sai siis pitää huolen kaikesta. Hänellä oli Abbevillestä Montreuiliin johtavan tien varrella maatila, jonka vuokraajaan hän uskalsi täydellisesti luottaa, syystä että tämä oli kunnon mies ja että vuokraajantoimi Marsilly-suvun tiluksilla oli ainakin sata vuotta ollut hänen esivanhempainsa käsissä kulkien perintönä isältä pojalle. Hän lähetti tämän luo vanhan palvelijansa, joka oli ollut ainakin neljäkymmentä vuotta perheen palveluksessa, ja uskoi hänelle suulliset käskynsä, sillä kirjoittaa hän ei uskaltanut kotitarkastusten pelosta. Oli näet sepitetty sellainen tuuma, että tilanvuokraaja, jolla ei ollut muuta perhettä kuin vaimo ja äiti, tulisi näiden kanssa Pariisiin valmistaakseen paronittarelle ja markiisittarelle tilaisuuden lähteä pääkaupungista pois käyttämällä heidän matkapassiaan. Odottaessaan heidän tuloaan markiisittaren ja paronittaren tuli valmistua matkalle.
Viimemainitun matkavalmistukset eivät olleet pitkäaikaiset; niissäkin hänen luonteensa vaatimattomuus ja järkevyys tulivat ilmi. Mutta niin ei ollut markiisittaren laita. Hänellä oli laatikoita, matkakirstuja ja myttyjä niin paljon, että niissä olisi ollut kuormaa tarpeeksi kolmelle hevoselle. Hän ei olisi tahtonut luopua ainoastakaan hameesta, ei ainoasta liinavaatekappaleestakaan. Paronitar käydessään hänen luonaan ja nähdessään tämän tavarakasan pudisti surullisena päätään sanoen:
— Äiti kulta, turhaa vaivaa tuo kaikki. Jos emme tahdo herättää epäluuloa, niin emme voi ottaa mukaan muuta pukua kuin mikä on päällämme, ja mitä liinavaatteihin tulee, niin yksi ainoa teidän kirjauksilla koristettu ja pitsitetty nenäliinanne riittäisi antamaan meidät ilmi ja johtamaan vankilaan.
— Mutta, rakas lapseni, vastasi markiisitar, täytyyhän meillä kumminkin olla vaatteet päällä, kun lähdemme.
— Täytyy kyllä, äiti kulta, vastasi paronitar, luopumatta hetkeksikään hiljaisesta lempeydestään, — mutta lähtemään pääsemme ainoastaan sillä ehdolla, että vaatteemme ovat aivan yksinkertaiset ja passissamme mainitun säädyn mukaiset. Älkää unohtako, lisäsi hän heikosti hymyillen, että olemme talonpoikaisnaisia, te talonpojan äiti, minä talonpojan vaimo, että te olette niineltänne Gervaise Arnoult ja minä Catherine Payot.
— Kaikkea tässä täytyy nähdäkin, hyvä Jumala! valitti markiisitar. — Ja kun ajattelee, että jos hänen majesteettinsa olisi heti alussa osannut panna vastaan, hirtättänyt Neekerin ja ammuttanut Lafayetten, niin emme olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme.
— Äiti kulta, teidän täytyy muistaa, että on ihmisiä, joita on kohdannut vielä kovempi onni kuin meitä; siten opitte kärsivälliseksi. Ajatelkaa kuningasta ja kuningatarta, jotka kituvat Temppeli tornissa, ajatelkaa vallanperijää, pientä prinssi raukkaa, ja säälikää, jos ette itseänne ja minua, niin ainakin pikku Cécileä, joka jäisi orvoksi, jos kadottaisi meidät.
Markiisittaren täytyi tunnustaa, että tytär oli oikeassa, mutta nurkumatta hän ei sitä tehnyt. Hän oli ylellisyydessä syntynyt, oli tottunut siinä elämään ja toivoi saavansa ylellisyydessä kuoliakin, ja vähinkin ylellisyystavara oli tullut hänelle ehdottoman välttämättömäksi.
Tilanvuokraaja, hänen vaimonsa ja äitinsä saapuivat. Paronitar kohteli heitä kunnioittaen, henkensä pelastajina, markiisitar alentuvaisesti, ihmisinä, joille hän tuotti suurta kunniaa suostuessaan heidän pelastettavakseen. Paitsi omia matkapukujaan oli tulijoilla mukanaan parhaimmat pyhävaatteensa; nämä olivat paronittarelle ja markiisittarelle aiotut. Jo samana iltana kuin vuokraajan perhe saapui, suljettiin ikkunaluukut ja pukuja koeteltiin. Onneksi ne kävivät jotakuinkin hyvästi.
Päätettiin lähteä parin päivän kuluttua. Näinä päivinä Catherine Payot valmisti pikku Cécilelle täydellisen talonpoikaispuvun, ja lapsi oli herttaisen näköinen uusissa tamineissaan. Itse Cécile oli ihastuksissaan, kun uudet vaatteet pantiin ylle. Lapsille vaihtelu tuottaa onnea.
Paronitar itki hiljaa jättäessään kotinsa, missä oli viettänyt onnensa päivät, uskolliset palvelijansa sekä nuo kunnon talonpoikaisnaiset, joiden ystävyys oli tehnyt hänen pelastuksensa mahdolliseksi. Pikku Cécile taas ei osannut muuta kuin kysyä:
— Missähän isä on? Miksei isä lähde meidän kanssamme matkalle?
Kaikki onnistui hyvin, kunnes matkustajat saapuivat Saint-Denis'n tulliportille, missä edelläkerrottu kohtaus oli vähällä tehdä tyhjäksi heidän kaikki matkasuunnitelmansa. Onneksi se kumminkin päättyi paremmin kuin ensi hetkenä saattoi toivoa, ja emigranttiperhe pääsi onnellisesti jatkamaan matkaansa.
Niinkuin tuo kunnon kaupunginpalvelija oli ennustanut, uusi matkapassi suojeli heitä kaikilta rettelöiltä. Sitäpaitsi he varmuuden vuoksi pysähtyivät vain pieniin kyläkievareihin, niinkuin ainakin vähävaraiset matkustajat. Hevonen oli hyvä, ja kulku sujui niin nopeasti, että viivyttiin vain viisi päivää matkalla. Kuudetta vasten yöllä saavuttiin Boulogneen.
Abbevillessä Pierre Durand oli tarkastuttanut passin päästäkseen jatkamaan matkaa.
Emme huoli viivytellä kertomalla markiisittaren epätoivosta ja loppumattomasta tyytymättömyydestä kievarisänkyihin ja talikynttilöihin. Paronitar osoitti aina mitä suurinta kärsivällisyyttä äitinsä nuristessa ja koetti yhtämittaisella lempeydellään lieventää markiisittaren ylpeätä käytöstä.
Pikku Cécile vain riemuitsi nähdessään kukkia, puita ja peltoja.Lapset ovat niinkuin linnut; enempää he eivät vaadi.
Yöllä siis saavuttiin Boulogneen ja pysähdyttiin Pariskadun varrella sijaitsevaan "Ranskan hotelliin".
Tämän hotellin emäntä, rouva Ambron, oli sielunsa pohjasta kuninkaallismielinen, ja häntä oli paronittarelle suositeltu kaikin puolin luotettavana henkilönä. Tuskin olikaan paronitar uskonut hänelle huolensa, ennenkuin tämä kunnon vaimo jo lupasi järjestää asiat, niin että perhe mitä pikimmin, jos tuuli oli suotuisa, pääsisi purjehtimaan Englantiin.
Jo seuraavana aamuna rouva Ambron, joka tunsi kaikki rannikkolaivurit, teki sopimuksen pienen purjelaivan omistajan kanssa, joka 100 louisdorista sitoutui viemään pakolaiset Boulognesta Doveriin.
Viiden aikaan matkustajat nousivatkin uudestaan rattaille, ja Pierre Durand asettui entiselle paikalleen aisalle. Kun he näkyivät palaavan samaa tietä takaisin, ikäänkuin mennäkseen Montreuiliin, ja kun heidän matkapassinsa oli viranomaisten tarkastama ja siis täydessä kunnossa, ei kukaan estänyt heitä menemästä ulos kaupungista. Mutta muutamia kilometrejä ajettuaan he poikkesivat valtatieltä pienelle oikotielle, joka johti rouva Ambronin ostamalle, noin neljännestunnin matkan päässä rannikolta sijaitsevalle pienelle maatalolle. Tässä talossa Englantiin pyrkivät pakolaiset tavan mukaan odottivat sopivaa hetkeä lähteäkseen.
Tällä kertaa rouva Ambron tahtoi itse saattaa vieraitaan, ja kun nämä kymmenen aikaan saapuivat määräpaikalle, oli talon emäntä itse ottamassa heitä vastaan. Täällä heidän täytyi odottaa puoliyöhön saakka.
Kahdentoista aikaan koputettiin ovelle. Laivuri tuli noutamaan matkustajia. Sopimuksen mukaan oli hänelle maksettava puolet matkarahoista matkalle lähdettäessä, toinen puoli Englannin rannikolle noustaessa.
Naiset kääriytyivät turkkeihinsa. Rouva Ambron otti pitääkseen huolta markiisittaresta, jota tämä jalkamatka keskellä yötä suuresti peloitti. Pierre Durand otti Cécilen syliinsä, ja seurue lähti liikkeelle.
Sikäli kuin he lähestyivät rannikkoa, valtameren hengitys, tuo kumea ja surunvoittoinen kohina, kävi heille yhä kuuluvammaksi. Markiisitarta värisytti ajatus, että hänen oli näin keskellä yötä uskaltauduttava valtamerelle pienessä purjealuksessa, ja hän alkoi jo peräytyä sanoen mieluummin kätkeytyvänsä jonnekin maaseudulle.
Vähänväliä paronitar katseli pikku tyttöään, joka oli nukkunut talonpojan syliin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.
Saavuttiin rantatörmälle, joka jyrkkäreunaisena muurina ulottui pitkin rannikkoa, niin kauas kuin silmä kantoi. Tätä jyrkkää rinnettä täytyi nyt laskeutua kahden jalan levyistä, kiertelevää polkua myöten. Markiisitar huusi kauhistuksesta. Paronitar otti pienen tyttönsä Pierre Durandin sylistä ja astui sitten edellä painaen sydänkäpynsä rintaansa vasten. Rouva Ambron seurasi sitten, vuokraajan käsivarteen nojaten, ja lopuksi tuli markiisitar laivurin tukemana.
Vihdoinkin päästiin rannalle. Siellä paronittaren valtasi hetkellinen säikähdys, sillä venettä ei näkynyt missään, enemmän kuin venemiehiäkään. Mutta laivuri vihelsi pilliään, ja samassa ilmestyi merelle jonkun matkan päähän rannalta pieni musta piste, joka lähestyessään suureni, kunnes saattoi huomata, että se oli pieni, kahden miehen soutama vene.
— Pian veneeseen! huusi laivuri keskeyttäen kaikki jäähyväispuheet; sattuisipa vain joku tullivahti kiertämään täältä kautta, niin saatte uskoa, että olisimme kaikki hukassa.
Laivuri oli oikeassa. Paronitar puristi vielä kerran Pierre Durandin karkeata kättä, syleili rouva Ambronia ja hyppäsi veneeseen, jossa markiisitar ja lapsi jo odottivat.
— Ken siellä? kuului samassa karkea ääni rannalta.
— Nyt pojat soutamaan, ja aika kyytiä! huusi laivuri työntäisten jalallaan veneen vesille.
Kymmenen minuuttia soudettuaan matkustajat nousivat purjealukseen, ja seuraavana aamuna paronitar oli perheineen turvassa Doverissa.
Koti Englannissa.
Maalle noustuaan paronitar tahtoi heti vuokrata vaunut Lontooseen, mutta markiisitar väitti, että koska hän nyt kerran onnekseen oli päässyt Ranskasta pois ja oli turvassa vieraalla maalla, niin hän ei enää hetkeäkään tahtonut esiintyä noissa naurettavissa tamineissa, joihin hänen oli täytynyt paetessaan pukeutua. Kun ei enää ollut mitään syytä kieltää, paronitar suostui mielellään noudattamaan äitinsä tahtoa, niinkuin hän ylipäänsä aina teki, olivatpa markiisittaren oikut kuinka mielettömiä tahansa, osoittaen siinä sitä lapsen kuuliaisuutta, josta ei oltu vielä luovuttu hienoissa perheissä, missä seitsemännentoista vuosisadan katsantotavat edelleen olivat vallalla.
Paronitar antoi siis ajaa Doverin parhaaseen hotelliin, ja siellä markiisitar huolimatta matkan aiheuttamasta väsymyksestä ja hetkeäkään lepäämättä avasi matka-arkun, jonka oli tuonut muassaan rattaihin kätkettynä. Siitä hän otti omat alusvaatteensa ja pukunsa heittäen inholla luotaan nuo talonpoikaisryysyt. Hän järjesti hiuksensa ja puuteroi kasvonsa yhtä suurella huolella, kuin jos hänen olisi ollut esiinnyttävä kuningattaren kutsuissa.
Mitä paronittareen tulee, kaikki hänen huolensa kohdistuivat pikku Cécileen, joka onneksi oli jotenkin hyvin kestänyt merimatkan rasitukset. Mutta kun hänellä oli kiire joutua Lontooseen asuntoa puuhaamaan, tilasi hän jo samana iltana kaikki paikat seuraavana aamuna yhdeksän aikaan Lontooseen lähtevissä yhteisvaunuissa.
Matka Doverista Lontooseen tapahtui tavallisella nopeudella. Canterburyssä ja Rochesterissa pysähdyttiin vain hetkiseksi ja samana iltana saavuttiin Lontooseen. Matkustajamme sijoittuivat siellä erääseen rouva Ambronin heille suosittelemaan hotelliin Golden Squaressä, muutaman sadan askelen päähän Regent streetistä. Sieltä paronitar lähetti heti kirjeen Lorges'in herttuattarelle ilmoittaakseen hänelle tulostaan.
Jo samana iltana herttuatar riensi heidän luokseen auttaakseen paronitarta neuvoillaan, jos tämä aikoi asettua Lontooseen asumaan.
Mutta rouva de Marsillyta ei haluttanut jäädä Lontooseen. Hän oli päättänyt viettää sangen hiljaista elämää ollessaan ulkomailla ja kysyi sen tähden, eikö herttuatar voinut neuvoa hänelle jotakin sievää kylää, jossa hän voisi kaikessa rauhassa kokonaan antautua tyttärensä kasvatukseen. Herttuatar mainitsi hänelle Hendonin kylän sanoen paikkaa sangen miellyttäväksi ja mukavaksi, se kun tarjosi asukkailleen maalaiselämän kaikki edut olematta kuitenkaan liian kaukana kaupungista. Paronitar päättikin kohta käydä katsomassa tuota pikku paratiisia, jota herttuatar niin suositteli.
Seuraavana päivänä paronitar ja markiisitar menivät vastakäynnille herttuattaren luo. Paronitar kysyi heti rouva Duvalia, jonka mies, niinkuin muistamme, oli toimittanut matkustajille uuden matkapassin Saint-Denis'n tulliportilla. Herttuatar lähetti heti hakemaan häntä, ja muutaman hetken kuluttua rouva Duval saapui poikansa, sievän kuusivuotiaan lapsen kanssa, joka heti annettiin Cécilelle leikkitoveriksi.
Paronitar, kerrottuaan ensin rouva Duvalille, kuinka auliisti hänen miehensä oli auttanut heitä heidän paetessaan Ranskasta, lausui sitten terveiset, jotka hän oli ottanut toimittaakseen perille. Rouva Duval oli suuresti kiitollinen näistä terveisistä, sillä kolmeen kuukauteen hän ei ollut kuullut miehestään mitään. Tämä ei näet uskaltanut kirjoittaa postissa, vaan lähetti kirjeensä matkustajien mukana, kun vain sopiva tilaisuus tarjoutui, mikä kävi päivä päivältä yhä harvinaisemmaksi. Viimeksi kuluneiden kuukausien kestäessä olivat elokuun 10 päivän ja syyskuun 2 ja 3 päivien verilöylyt tapahtuneet, eikä vaimo parka tietänyt mitään miehensä kohtalosta. Hänkin oli mahdollisesti uhrien joukossa.
Huomattuaan täten pelkonsa turhaksi rouva Duval kutsui luokseen poikansa, joka saapui taluttaen pikku Cécileä käsikoukussa.
— Edvard, sanoi äiti hänelle, pyydä, että paronitar sallii sinun suudella kättänsä, ja kiitä häntä sydämesi pohjasta, sillä hän vakuuttaa minulle, että isäsi on vielä elossa.
— Entä minun isäni? sanoi pikku Cécile. — Missä minun isäni on, äiti?
Paronitar purskahti itkuun ja vetäen lapset luokseen painoi heidät syliinsä yhteiseen syleilyyn, markiisittaren suureksi harmiksi.
Illalla paronitar sai herttuattarelta kirjeen, missä tämä lupasi tulla seuraavana päivänä vaunuillaan hakemaan häntä ja markiisitarta, käydäkseen heidän kanssaan katsomassa Hendonin kylää.
Lontoosta Hendoniin ei ollut kuin kahden tunnin matka. Paronitar ihastui suuresti englantilaisiin maalaistaloihin, jotka näyttivät niin rauhallisilta ja vaatimattomilta. Jok'ainoa ohi vilahtava pieni asunto tien varrella tuntui tarjoavan hänelle sitä yksinäisyyttä ja lepoa, josta hän oli aina ja varsinkin paronin kuoltua uneksinut. Hänestä tuntui, että noissa kodeissa varmaankin vietettiin, jos ei aina onnellista, niin kumminkin melkein aina rauhallista elämää.
Hendon oli, niinkuin herttuatar oli vakuuttanut, mitä sievin pieni kylä. Paronitar tiedusteli, oliko noista kauniista taloista mikään vuokrattavana, ja heti hänelle neuvottiin viisi kuusi, jotka tuntuivat mainiosti täyttävän hänen vaatimuksensa. Hän halusi niin kiihkeästi päästä tuollaisen talon haltijattareksi, että hän heti meni ehdotettuja asuntoja katsomaan, ja ensimäinen, jossa hän kävi, miellytti häntä jo niin suuresti, että hän muitta mutkitta tahtoi tehdä vuokrasopimuksen, sillä hän ei uskonut parempaa löytävänsä. Mutta herttuatar, joka oli enemmän perehtynyt maan oloihin, ei ollut tyytyväinen huoneiden keskinäiseen asemaan, vaan väitti löytävänsä paljonkin mukavampia. Paronitar päätti siis jatkaa etsintää ja vihdoin, katsottuansa useampia, hän tapasi erään, joka kaikin puolin oli niin mukava ja sopiva, ettei herttuattarenkaan mielestä voinut saada parempaa. Sovittiin vuokrasta, ja rouva de Marsilly sai jo heti samana päivänä talon haltuunsa kahdeksankymmenen punnan suuruisesta vuotuisesta vuokrasta.
Se oli pieni, kolmikerroksinen valkea rakennus, jonka ikkunaluukut olivat vihreät. Pitkin taloa kulki niinikään vihreäksi maalattu säleikkö, kokonaan leveälehtisten köynnöskasvien peitossa, jotka tähän vuoden aikaan hohtivat mitä kauneimman purppuravärin eri vivahduksissa. Taloon kuuluva, puolen tynnyrinalan suuruinen puutarha tarjosi silmälle vihreät nurmikkonsa, akaasia- ja syreenipuiden reunustamat käytävänsä ja kapean, somasti kiertelevän puronsa, joka loristen huuhteli pieniä kallionlohkareita, muodostaen näiden alapuolella vähäisen lammikon, niin pienen, että etelän aurinko olisi yhtenä ainoana päivänä juonut sen kuiviin.
Talon sisustus oli mitä yksinkertaisin. Alakerroksessa oli keskellä käytävä, johon aukeni neljä ovea, ruokasalin, salin, arkihuoneen ja yhden makuuhuoneen. Keskikerrokseen vievät portaat päättyivät etehiseen, jonka kolmesta ovesta keskimäinen johti sangen sievään saliin ja toiset kaksi salin kummallakin puolen oleviin makuuhuoneisiin ja näihin kuuluviin pukuhuoneisiin.
Yläkerroksessa olivat palvelijain huoneet ja sitäpaitsi liinavaatesäiliö.
Huonekaluja talossa ei tietysti ollut; kaikki oli ostettava tai vuokrattava. Herttuatar ja markiisitar, jotka yhä vahvasti uskoivat, että Ranska, liittoutuneiden valtojen kurittamana, pian tointuisi sekasorrostaan ja palauttaisi pakolaiset asetettuansa lailliset hallitsijat jälleen valtaistuimelle, puolustivat vuokraamista, mutta paronitar, jonka suru oli tehnyt tarkkanäköiseksi, oli toista mieltä. Hän laski, että kolmen vuoden vuokrasumma vastaisi ostohintaa ja että siis oli edullisempi ostaa kaikki, niin huonekalut kuin muutkin talousesineet. Lopuksi hän kehoitti äitiään päättämään mitkä huoneet olivat hänelle sopivimmat, koettaakseen sitten järjestää kaikki hänen mielensä mukaiseksi.
Markiisittaren mielestä ei talossa kokonaisuudessaankaan ollut liiaksi tilaa hänelle ja kaikille hänen puvuilleen; olihan hänellä Tourainessa linnassaan ollut vaatesäiliöitä, joihin tämän hökkelin kaikki huoneet olisivat mahtuneet. Mutta täytyihän tyytyä oloihin, koska nyt oltiin Englannissa eikä Tourainessa.
Juostuaan portaita ylös ja alas senkin seitsemän kertaa ja tarkastettuaan vastaisen asuntonsa kaikki nurkat ja sopukat hän päätti vihdoin ottaa haltuunsa alakerroksen makuuhuoneen ja arkihuoneen.
Kun asia oli ratkaistu, palattiin Lontooseen.
Viikon kuluttua talo oli asuttavassa kunnossa. Sen kalusto oli äärettömän yksinkertainen, jos kohta siisti ja aistikas. Mutta kun kaikki oli täytynyt ostaa, huonekalut, hopeat, liinavaatteet, niin oli kaikesta säästäväisyydestä huolimatta talon sisustaminen maksanut paronittarelle kaksikymmentätuhatta frangia, viidennen osan hänen omaisuudestaan.
Puhdasta rahaa hänellä ei ollut enää kuin kymmenentuhatta frangia, mutta olihan vielä markiisittaren timantit, joiden arvo nousi kuuteenkymmeneen- tai kahdeksaankymmeneen tuhanteen frangiin. Olihan siinä tarpeeksi viideksi tai kuudeksi vuodeksi, ja vaikka kohtalon iskut olivat riistäneet paronittarelta luottamuksen tulevaisuuteen, niin hän ei voinut olla salaa toistamatta äitinsä ja rouva de Lorges'in sanoja:
— Johan siinä ajassa voi tapahtua yhtä ja toista.
Ja paljonhan näinä viitenä tai kuutena vuotena tapahtuikin. Mutta onneksi ei meidän tällä hetkellä tarvitse kertoa muusta kuin Hendonin pienestä kodista ja sen asukkaista.
Kasvatus.
Markiisittaresta ei tietysti voinut olla mitään apua talon järjestämisessä, jonka vuoksi hän jäikin Lontooseen Lorges'in herttuattaren luo, kun sitävastoin rouva Duval läksi herttuattaren pyynnöstä auttamaan paronitarta.
Olemme jo kertoneet, että rouva Duval oli Englannista kotoisin. Vaikka hän olikin porvarisperheestä, oli hän saanut sangen hyvän kasvatuksen, mikä olikin tehnyt hänelle mahdolliseksi antautua opettajanuralle. Yhteiset onnettomuudet olivat jo herättäneet paronittaressa suurta myötätuntoisuutta häntä kohtaan, ja tämä myötätuntoisuus muuttui vähitellen miltei ystävyydeksi heidän viettäessään yhdessä nuo viisi kuusi päivää kodin järjestämispuuhissa. Rouva Duval oli sitäpaitsi tarpeeksi hienotunteinen ymmärtääkseen mitkä rajat yhteiskunnalliset olot olivat pystyttäneet heidän välillensä ja pysytelläkseen aina vaatimattomasti näiden rajojen sisällä.
Lapset, jotka eivät vielä tietäneet mitään luokkaeroituksista tai sääty-ylpeydestä, leikkivät päiväkaudet yhdessä piehtaroiden heinikossa tai salin matoilla ja juosten käsitysten puutarhan kiertelevillä käytävillä.
Viikon päästä, kun järjestämispuuhat olivat päättyneet, rouva Duval otti toimekseen hankkia paronittarelle palvelijattaren, joka pystyisi hoitamaan taloudessa niin hyvin keittäjän kuin sisäkönkin tehtävät, ja sitten hän palasi takaisin Lontooseen.
Seuraavana päivänä Lorges'in herttuatar saapui tuoden mukanaan vaunuissaan Roche-Bertaud'n markiisittaren sekä tämän palvelukseensa pestaaman ranskalaisen kamarineitsyen.
Tämä odottamaton palveluskunnan liiallinen lisäys herätti kyllä paronittaressa hiukan levottomuutta, mutta hän alistui nytkin nurkumatta, sillä hän tiesi, että äitinsä oli tottunut hemmotteluun, eikä tahtonut kieltää häneltä vielä tätä mukavuutta muitten kieltäymyksien lisäksi.
Pikku Cécile ei vielä tietänyt mitään tämän maailman menoista. Onni ja onnettomuus olivat hänelle vain tyhjiä sanoja, joita hän matki muitten mukaan niinkuin kaiku, ymmärtämättä ollenkaan niiden merkitystä.
Hän oli muuten herttainen pikku tyttö, neljän vuoden ikäinen, kaunis ja lempeä kuin taivaan enkeli. Naisen parhaimmat ominaisuudet olivat jo hänessä taimella, ja hyvät ja jalot työt saivat hymyn puhkeamaan hänen huulilleen, niinkuin kevään aurinko saa kukan puhkeamaan kuorestaan. Äidinrakkauden hoivissa tällainen lapsenluonne kehittyi nopeasti kaikkien hyveiden palvelijaksi.
Lapsen hyvät taipumukset eivät jääneetkään äidiltä huomaamatta, ja hän päätti yksin ohjata pienokaisen kasvatusta oman ihanteensa mukaiseksi.
Mutta jo ensi päivästä lähtien hän kohtasi tässä suhteessa jyrkkää vastarintaa markiisittaren taholta. Tämä olisi tahtonut antaa lapsenlapselleen loistavan kasvatuksen valmistaakseen hänet siihen yhteiskunnalliseen asemaan, johon hän oli joutuva, kun kuningas, kostettuaan vihollisillensa ja noustuansa jälleen valtaistuimelle, antaisi paronittarelle takaisin hänen entiset, kiitollisuuden korkojen suurentamat rikkautensa. Hänen mielestään piti Cécilelle etupäässä opettaa kieliä, piirustusta ja tanssia ja hankkia lapselle taitavia näiden aineiden opettajia.
Paronitar oli tässä suhteessa aivan toista mieltä. Hänen terve järkensä ei sallinut hänen eksyä sellaisiin haaveihin, ja hän otti asiat todellisuuden kannalta. Kuningas ja kuningatar olivat Temppelitornissa vankeina, ja itse hän oli äitinsä ja lapsensa kanssa maanpaossa. Tulevaisuus ei herättänyt hänessä kullanhohteisia toiveita; hyvin epävakaalta se päinvastoin hänestä näytti, häämötti hänelle suruharson synkistämänä. Tällaista tulevaisuutta varten oli Cécile kasvatettava. Hänestä oli tehtävä vaatimaton nainen, joka ei asettanut elämälle liikoja vaatimuksia ja joka ymmärsi tyytyä vähään. Ja olihan sitten hänen omassa vapaassa vallassaan, jos ajat muuttuisivat paremmiksi, ommella äidin kutomalle vahvalle kankaalle loistavan kasvatuksen hienot kirjaukset.
Sitäpaitsi tanssin, piirustuksen ja kieltenopettajan palkkaaminen edellytti rikkauksia, joita hänellä ei enää ollut. Totta on, että markiisitar tarjoutui uhraamaan osan timanteistaan Cécilen kasvatukseen, mutta siinäkin suhteessa paronitar näki kauemmaksi kuin hän. Kiittäen sydämensä pohjasta äitiään, joka rakkaudesta lapseen oli valmis uhraamaan kalleimpansa, hän pyysi häntä säästämään aarteitaan tositarvetta varten, sillä jolleivät olot Ranskassa muuttuneet, niin tositarve kyllä kerran oli heillä edessä.
Ja osasihan paronitar, jos hän itse otti tyttärensä kasvattaakseen, yhtä hyvin kuin muutkin opettaa hänelle nuorelle tytölle tarpeellisten taiteiden ja tieteiden alkeet, kehittämällä samalla hänen taipumuksiaan, joita ei kukaan paremmin tuntenut kuin hän, ja sen ohessa hän kykeni varjelemaan lasta ulkoa tulevilta vahingollisilta vaikutuksilta.
Markiisitar, joka ei kauan jaksanut väittää vastaan, peräytyi nytkin pian, ja rouva de Marsilly, pitäen äitinsä äänettömyyttä suostumuksena, ryhtyi heti opettajantoimeensa.
Ensi työkseen hän määräsi opetusajat. Vakuutettuna siitä, että lapsi voi leikkiessään oppia niiden tietojen alkeet, joita hänen täysikasvaneena oli täydennettävä, hän tarjosi Cécilelle työn huvin muodossa. Lapsi taipui heti ja sitä mieluummin, kun työ oli hänen rakkaan äitinsä määräämä. Aamupäivä käytettiin lukemiseen, kirjoittamiseen ja piirustamiseen, iltapäivä soittamiseen ja kävelymatkoihin. Nämä vaihtelevat henkiset ja ruumiilliset harjoitukset keskeytti kolme ateriaa, joiden jälkeen perhe vietti jonkun aikaa yhdessä alakerroksen salissa.
Talvi kului näin, hiljaisesti ja säännöllisesti, ja se olisi maanpaossa oleville ollut kaikin puolin siedettävä, elleivät Ranskasta saapuvat tiedot olisi käyneet yhä synkemmiksi. Ja koittipa kerran päivä hirveämpi vielä kuin elokuun 10:s ja syyskuun 2:nen, joka puistatti ei ainoastaan Ranskaa, vaan koko Eurooppaa, tammikuun 21:s, kuninkaan kuolinpäivä.
Isku oli kova. Kuninkaan kuolema ennusti samaa kohtaloa kuningattarellekin. Siten katkesi viimeinen side vallankumouksen ja kuninkuuden välillä, ja yksinvaltius oli kumottu kenties ainiaaksi Ranskassa. Markiisitar ei tahtonut uskoa tätä veristä uutista, mutta niin ei ollut paronittaren laita. Tulevaisuus oli aina näyttänyt uhkaavalta, siksi että hänen oma surunsa oli sitä hänen silmissään synkistänyt. Onneton ennustaa onnettomuutta. Hän oli peljännyt pahinta, ja kaikki oli toteutunut.
Mutta nämä hirveät tapaukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitään muutosta paronittaren hiljaisessa kotielämässä. Äitinsä kyynelistä huolimatta pikku Cécile varttui varttumistaan ja kevään tullen hän tuntui puhkeavan kukoistukseen kilpaa puutarhan kanssa.
Silloin koitti lapselle onnen aika. Englannin synkkä, kylmä ja sateinen talvi oli häneltä kulunut melkein samalla tavalla kuin talvet Pariisissa, niin ettei ero voinut tuntua hänestä suurelta, jos hän ylipäänsä ollenkaan muisti entisiä talviaan. Hänen oli täytynyt viettää se huoneisiin suljettuna niinkuin ennenkin, Verneuil-kadun varrella asuessaan. Mutta kevät, tuo Pariisissa tuntematon vieras, oli hänelle jotain aivan uutta. Valtavana se tuli, niin lähelle, että käsin pääsi sitä koskettelemaan, loistavana, rehevänä, kukoistavana, eloa uhkuvana. Silloin Cécilen ilolla ei ollut rajoja, ja jokaisen joutohetkensä hän vietti pienessä puutarhassa.
Paronitar rukoili miehensä ja kuninkaansa, manalle menneiden, puolesta; hän rukoili kuningattaren ja vallanperijän puolesta, joille kuolemaa ennustettiin.
Ei aikaakaan, niin tuli sanomia tasavaltalaisten saavuttamista voitoista, ja Fleurusin ja Valmyn maine levisi aina Hendonin pieneen kylään saakka.
Jumala kaikessa.
Yksinäisyys, jossa perhe eli, ja markiisittaren haaveileva mielikuvitus ympäröivät Cécilen kasvatuksen aivan erikoisella ilmakehällä. Puutarhassa hän eli onnellisimmat hetkensä.
Paronitar, joka yksin hoiti tätä puutarhaa, kasvatti siinä mitä kauneimpia kukkia. Siellä liljat, ruusupensaat, orapihlajat ja jasmiinit huojuttelivat oksiaan ja levittivät suloisia tuoksuja iloksi lapselle, joka itse kukkasena liehutteli muiden keskellä lyhyttä hamettaan ja kullalta hohtavia hiuksiaan. Mutta oli tämä tarha tyttöselle muutakin kuin liljojen ja ruusujen tarha; ihmeiden maailma se hänelle oli, missä kaikenmuotoiset kullanväriset hyönteiset välkkyivät heinikossa, käytävien hiekassa ja pensaikkojen siimeksessä, missä ikäänkuin taivaasta satelevat kiiltosiipiset perhoset tanssien lentelivät kukkasarkojen päällä, missä tiklit ja leivoset rakensivat pesiään sammalista ja korsista ja syöttivät piipittäviä, pesästä päätään kurkottavia poikasiaan.
Kun Cécilellä ei ollut muita tuttavia tai leikkitovereita, otti hän kukat, linnut ja perhoset ystävikseen. Kukat olivat kumminkin hänestä parhaimmat. Sillä kun hän juostessaan tavotteli perhosia, niin nämä livahtivat hänen sormiensa lomista pakoon, ja kun hän kurotti kätensä ottaakseen pensaassa visertävän lintusen kiinni, niin tämä pakeni laulujansa lopettamaan puun oksalle, johon lapsen käsi ei ulottunut. Mutta kukkaset, nuo rakkaat kukkaset jäivät siivosti paikoilleen; kun hän tahtoi niitä käsillään hyväillä, antautuivat ne vastustelematta hänen suudeltavikseen, jopa poimittavikseenkin. Tosin ne kyllä poimittuina kalpenivat ja kuolivat. Miksi? Sitä täytyi kysyä äidiltä.
Ja äiti tiesi vastata kaikkeen. Aukenevasta ruususta hän sai aihetta selittää elämän ilmiöitä, katkenneesta liljasta kuoleman kolkkoa tarua.
Senjälkeen Cécile ei enää katkonut kukkia. Vakaumus että puutarhan asukkaat elivät niinkuin hänkin, tunsivat niinkuin hänkin tuskaa, surua tai iloa, herätti lapsessa myötätuntoisuutta niitä kohtaan. Milloin kukat olivat sairaita ja tarvitsivat hoitoa, milloin heikkoja ja kaipasivat tukea. Kun ne olivat terveet ja onnelliset, täytyi iloita niiden kanssa, kun suru painoi niiden mieltä, oli niitä lohdutettava.
Lapsen mielikuvitus oli täynnä kukkia. Kukkien kuvia hän piirsi kynällään paperille ja kakkien kuvia hän neulallaan kirjaeli kankaalle. Kun puutarhassa joku lilja aukeni kauniimpana kuin muut, oli se maalattava; kun ruusujen joukosta joku pääsi siskoistaan voitolle väriensä rikkaudessa tai nuppujensa runsaudessa, oli sen kuva silkillä ommeltava liinalle, jottei se koskaan unohtuisi. Keväällä, kesällä ja syksyllä Cécile oli puutarhassa luonnollisten kukkien seurassa, talvella niiden kuvat olivat hänen tovereinaan.
Aika-ajoin kumminkin Lorges'in herttuattaren tai rouva Duvalin käynti tuli keskeyttämään kodin yksinäistä rauhaa. Nämä käynnit, varsinkin rouva Duvalin, olivat alussa Cécilelle juhlahetkiä, sillä Edvard oli aina äitinsä mukana. Silloin lapset mielensä mukaan leikkivät puutarhassa, piiloutuivat pensaitten alle, tallasivat juostessaan nurmikkoja ja kukkasarkoja, ajoivat perhosia, peloittelivat lintuja ja katkoivat oksia koettaessaan kiivetä puihin. Mutta vähitellen, sikäli kuin kukat, linnut ja perhoset Cécilen mielikuvituksessa saivat oman persoonallisuutensa, hän alkoi pelätä tuon rajun pojan tuhotöitä puutarhassa. Alussa hän koetti selittää hänelle kukkiensa iloja ja suruja, opettaa hänelle lintujensa kieltä ja kertoa perhosten huikentelevaisuudesta, mutta poika nauroi hänelle väittäen, etteivät sellaiset olennot ymmärtäneet mitään ja etteivät ne välittäneet rahtuakaan rakkaudesta, vihasta, ilosta tai surusta. Kerran kun Cécile oli unohtunut niin tärkeään keskusteluun vastapuhjenneen ruusun kanssa, ettei hän enää muistanutkaan katsoa minne toveri oli juossut, tämä palasi hänen luokseen nuppineulan lävistämä komea perhonen hatussaan. Cécile hyrähti itkemään nähdessään kuinka eläin parka tuskissaan kiemurteli, mutta poika ei hänen suruaan ymmärtänyt. Olihan hänellä kotonaan alun neljättä sataa perhosta, jotka hän oli neulalla lävistänyt ja järjestänyt rasiaan ja jotka olivat yhtä kauniit kuin elossa olevat.
Tästä päivästä lähtien Cécile ei enää päästänyt poikaa puutarhaan. Hän pidätti häntä jos jollakin tekosyyllä huoneessa tarjoten hänelle nukkensa, talouskalunsa, kauppapuotinsa ja muut aarteensa ympäri lattiaa heitettäviksi ja särjettäviksi. Mutta puutarhaan ei vieras päässyt pilkkaamaan kukkia, hätyyttämään lintuja ja rääkkäämään perhosia.
Rouva de Marsilly, joka oli huomannut tyttärensä menettelyn, kysyi häneltä vieraiden lähdettyä miksi hän oli estänyt poikaa menemästä puutarhaan. Silloin Cécile kertoi äidilleen miten leikkitoveri oli käyttäytynyt kysyen, oliko hän menetellyt väärin.
— Et, lapseni, vastasi hänelle äiti, päinvastoin, olet ollut oikeassa. Väärin käsitämme Luojan tarkoitusperiä, jos ylpeydessämme luulemme, että maailma oli luotu yksin meitä varten, meidän hävitettäväksemme ja särjettäväksemme. Jumalan työtä on kaikki tässä maailmassa, niin ihminen kuin kaikki luontokappaleetkin. Jumala on kukassa ja linnussa, hän on haihtuvassa vesipisarassa yhtä hyvin kuin maailmaa valaisevassa auringossa. Jumala on kaikessa.
Aika kuluu.
Maanpakolaisten nauttiessa pienessä englantilaisessa kodissaan maaseudun rauhaa tapahtui muualla Euroopassa suuria mullistuksia. Ranskassa kuninkaan murha kantoi, hedelmänsä. Murhaajat alkoivat raadella toisiaan, ja hirmuhallitus pääsi valloilleen. Louis Duval, joka salaa oli kuninkaallismielisten puolella, ei enää uskaltanut jäädä kotimaahansa, vaan päätti mennä hänkin Englantiin perheensä luo jättäen sikseen vielä myymättä olevat maatilansa. Vaimonsa suureksi iloksi hän eräänä päivänä odottamatta saapui Lontooseen astuakseen uudestaan Lorges'in herttuattaren palvelukseen. Mutta kun tämä ei enää tarvinnut taloudenhoitajaa, hänellä kun ei enää ollut käytettävänään viiteensataantuhanteen frangiin nousevia korkoja, ja kun herra Duval vielä oli liian nuori jäädäkseen toimettomaksi ja liian köyhä voidakseen elää yksinomaan koroillaan, hän hankki itselleen paikan suuressa englantilaisessa pankkihuoneessa, tarjoten takaukseksi neljään tai viiteenkymmeneentuhanteen nousevan omaisuutensa. Siellä hän kohta osoittautui rehelliseksi ja työkuntoiseksi virkamieheksi ja saavutti niin suuressa määrässä pankin hallituksen luottamuksen, että hänet otettiin liikkeen osakkaaksi.
Vastoin kaikkia markiisittaren toiveita liittoutuneiden valtain armeijat olivat joutuneet tappiolle ja paenneet Ranskan rajojen ulkopuolelle, niin ettei maanpakolaisilla enää ollut toivoakaan päästä nauttimaan niitä tuloja, joihin he olisivat olleet oikeutetut. Päinvastoin vallankumouksellinen hallitus palautti valtiolle heidän maatilansa ja talonsa ja möi ne kansan yhteisenä omaisuutena.
Paronittaren täytyi siis turvautua timanttien myymiseen hankkiakseen varoja perheen toimeentuloksi. Hän ehdotti sentähden markiisittarelle, että kaikki timantit myytäisiin samalla kertaa ja että niistä saatu summa pantaisiin Englannin pankkiin korkoa kasvamaan, jotta, ainakin osa heidän toimeentulostaan olisi näillä koroilla turvattu. Tämä ehdotus oli tietysti sangen järkevä, mutta ilman markiisittaren suostumusta sitä ei voitu panna toimeen, ja markiisitar ei tahtonut luopua aarteistaan. Hän tiesi keksiä jos minkälaisia esteitä ja verukkeita, ja kun ei muu auttanut, koetti hän viivytellä luvaten miettiä asiaa.
— Niin, miettikää, äiti, sanoi paronitar ja suudellen markiisittaren kättä hän jätti sillä kertaa asian sikseen.
Mutta kun hän viikon kuluttua taas otti asian puheeksi, oli markiisitar ennättänyt niin lujasti varustautua puolustaakseen kantaansa, että paronitar kohta huomasi kaikki hyökkäykset turhiksi. Hän päätti sentähden kääntyä herra Duvalin puoleen ja kirjoitti jo samana päivänä tälle pyytäen häntä seuraavana pyhänä saapumaan perheineen Hendoniin koko päiväksi.
Markiisitar ei tässäkään suhteessa hyväksynyt tyttärensä käytöstä. Hänen mielestään paronitar osoitti liian suurta taipumusta alhaison seuraan. Kohtelihan hän esimerkiksi Duvalin perhettä kuten vertaisiaan. Kun paronitar muistutti äidilleen mistä tämä ystävyys oli saanut alkunsa ja kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa he olivat herra Duvalille, niin markiisitar ei tosin uskaltanut suoraan kieltää sitä, mutta teki parastaan vähentääkseen heille osoitetun palveluksen arvoa sanoen, ettei herra Duval ollut tehnyt muuta, kuin mitä jokainen kunnon mies olisi hänen sijassaan tehnyt. Mutta olihan siinäkin muka ansiota tarpeeksi sellaisena aikana, jolloin kunnon ihmiset olivat niin vähissä. Ja tästä seurasi, että markiisitar mainittuna pyhänä sairastui päänkivistykseen, juuri samana hetkenä, jolloin Duval rouvansa ja poikansa kanssa astui salin ovesta sisään, niin ettei hän voinut olla läsnä päivällisellä. Paronittaren tuli pyytää hänen puolestaan vierailta anteeksi.
Päivällisen jälkeen paronitar pyysi saada puhutella herra Duvalia kahdenkesken omassa huoneessaan. Pyydettyänsä vierasta istumaan hän otti esille pienen arkun, missä hänellä oli ainoat kalleuksensa, pari korvarengasta ja risti. Jalon luonteensa yksinkertaisuudella hän selitti herra Duvalille rahapulansa pyytäen häntä Lontooseen palattuaan muuttamaan rahaksi nämä koristeet myymällä ne jollekin jalokivikauppiaalle, joka olisi tarpeeksi rehellinen maksaakseen niistä niiden täyden arvon.
Herra Duval tarjoutui heti lainaamaan paronittarelle rahoja, jotta kivet säästyisivät parempia aikoja varten, sillä, niinkuin herttuatar ja markiisitar, hänkin toivoi, että asiain tilassa kumminkin piakkoin joku muutos tapahtuisi. Mutta paronitar ei suostunut ottamaan vastaan tätä tarjousta ollen Duvalin auliudesta niin kiitollinen, ettei kielto voinut tuntua loukkaukselta ja niin luja päätöksessään, ettei käynyt tarjousta toistaminen.
Herra Duvalin täytyi siis tyytyä auttamaan paronitarta sillä tavalla kuin tämä itse tahtoi. Hän vei timantit muassaan Lontooseen, ja parin päivän kuluttua paronitar sai vastaanottaa yhdeksäntuhatta frangia, mikä summa kivistä oli maksettu.
Oireita.
Timanteista saatu summa riitti paronittarelle kahdeksi vuodeksi, ja näiden vuosien kuluessa eivät valtiolliset olot suinkaan parantuneet. Asiat eivät tosin jääneet ennalleen, mutta muutokset kävivät siihen suuntaan, että kuninkaallismielisiltä kaikki toiveet raukesivat.
Bonaparte oli palannut Egyptistä, hajoittanut direktorion, kohonnut konsuliksi ja voittanut Marengon tappelun.
Olihan kyllä vielä kuninkaallismielisten joukossa muutamia, jotka uskalsivat toivoa ja jotka väittivät, että Bonaparte raivasi tietä Bourboneille ja että hän, voitettuansa jakobiinit, panisi valtikan — niinkuin tähän aikaan sanottiin — laillisten kuninkaiden käteen. Mutta tervejärkiset eivät uskoneet siitä sanaakaan. Koko Eurooppa pelkäsi Lodin, Pyramidien ja Marengon voittajaa. Paronitar koetti saada rahansa riittämään niin kauan kuin suinkin ja vasta viime tingassa hän päätti vielä kerran kääntyä markiisittaren puoleen. Siitä päivästä lähtien, jolloin timanttikysymys ensimäisen kerran oli otettu puheeksi, markiisitar tuntui unohtaneen koko asian. Hän ei puhunut siitä sanaakaan eikä välittänyt vähääkään tyttärensä toimeentulosta tai raha-asioista. Yhdentekevää, mistä tämä otti rahat, kun ei puutetta ollut. Kun paronitar nyt toisen kerran otti saman kysymyksen puheeksi, oli markiisitar suuresti hämmästyvinään ja asettui heti puolustusasemaan. Paronittaren täytyi oikein lujasti vaatia, esittäen asian samalla arvokkaasti ja vakavasti, ennenkuin äiti vihdoinkin taipui. Syvään huoaten markiisitar otti arkustaan kaulakoristeen, noin viidentoistatuhannen frangin arvoisen, antaakseen sen paronittarelle.
Mutta tytär ei siihen tyytynyt. Vieläkin kerran hän koetti selittää äidilleen, kuinka tärkeätä olisi ollut myydä kaikki koristeet samalla kertaa ja panna rahat pankkiin, mutta markiisitar pani niin jyrkästi vastaan, että paronittaren täytyi peräytyä ja tyytyä siihen, minkä oli saanut. Sitäpaitsi markiisitar vaati, että hänelle annettaisiin kolmetuhatta frangia kaulakoristeen myyntisummasta hänen omia menojansa varten. Timantit myytiin niinkuin ensimäiselläkin kertaa herra Duvalin välityksellä, ja rahakysymys oli taas joksikin aikaa ratkaistu.
Tietämättä mitään äitinsä huolista Cécile kasvoi ja kehittyi kodin hoivissa. Hän oli nyt kahdentoista vuoden ikäinen, lempeä ja vakava nuori tyttö. Usein äiti ikkunastaan katsoi tytärtä, joka itse ruusuna käyskenteli puutarhassa ruusujen keskellä. Kolme vuotta vain enää, ja lapsuuden aika oli Cécileltä lopussa, ja hän oli varttumaisillaan naiseksi. Mitä kantoikaan tulevaisuus helmassaan neitoselle, jolle luonto oli tuhlannut parhaimmat lahjansa?
Mikä varsinkin äidin mieltä painoi, oli, että hän tunsi terveytensä horjuvan. Hänen keuhkonsa olivat aina olleet huonot ja olivat nyt tuntuvasti heikontuneet Englannin kostean ilmanalan ja ainaisten kalvavien huolien vaikutuksesta. Syksyllä varsinkin tuon hirveän ja leppymättömän taudin oireet aikoivat häntä rasittaa. Hän aavisti, että tämä tauti oli hänelle kuolemaksi, ja suri tyttärensä tähden, joka hänen kuoltuaan jäisi turvattomaksi.
Nämä oireet jäivät kumminkin toistaiseksi paronittaren salaisuudeksi. Muitten silmissä hän päinvastoin näytti terveemmältä kuin koskaan ennen. Hänen kiiltävät silmänsä ja hehkuvat poskensa, jotka asiantuntijalle olisivat ilmaisseet kuumetta, kaunistivat häntä ikäänkuin uudella nuoruudella, samalla kuin hermojen kiihotus antoi hänen puheilleen ja liikkeilleen vilkkautta, jota olisi voinut luulla elpyneen elämänvoiman vaikutukseksi.
Itse paronitar ei pettynyt. Kun v. 1802 Ranska taas avasi porttinsa pakolaisille, paronittaren valtasi kiihkeä halu päästä synnyinmaahansa kuolemaan, ja hän ajatteli hetkeksi tätä paluumatkaa mahdolliseksi, vaikka hän tiesi, että hänen talonsa Verneuil-kadun varrella ja hänen monet maatilansa Tourainessa ja Normandiassa olivat polkuhinnasta luovutetut niin sanottujenkansanmaidenostajille. Mutta kun hän sitten ajatteli, ettei hänellä ollut siellä turvattua toimeentuloa ja että huone- ja talouskalujen myynti, muutto, jopa matkakin olisivat tuottaneet hänelle niin paljon menoja, että perheen jo ennestäänkin niukat varat olisivat tuntuvassa määrässä vähentyneet, niin hän luopui allapäin tästä viimeisestä toivostaan. Tämä oli hänelle sitä vaikeampi, kun markiisitar alinomaa kiusasi häntä tyytymättömyydellään ja rukoili häntä palaamaan Pariisiin, missä entiset tuttavat ja suosijat muka kyllä auttaisivat heitä. Ja oli kai noiden entisten ystävien joukossa sellaisiakin, joilla olisi valtaa tarpeeksi hankkiakseen heille takaisin heidän entiset oikeutensa ja rikkautensa. Mutta paronitar ei uskaltanut luottaa äitinsä toiveihin ja taloudellisiin laskelmiin.
Täten aika vierähti vuoteen 1803. Cécile oli silloin kolmentoista ikäinen, mutta häntä olisi voinut luulla viisitoistavuotiaaksi. Hänen tunteensa eivät olleet enää lapselliset, mutta hän oli säilyttänyt lapsenuskonsa ja viattomuutensa. Kun perheellä ei ollut muita miestuttavia kuin herra Duval ja Edvard, joka viimeksimainittu oli vuosien kuluessa käynyt Cécilelle yhä vieraammaksi, ja kun paronitar oli yksin pitänyt huolta hänen kasvatuksestaan ja ollut hänelle ainoana opettajana, niin hän oli aina vain tottunut naisten seuraan. Hänen katsantotapansa ja tietonsa olivatkin sentähden hiukan yksipuoliset ja jonkun verran syvyyttä vailla, mutta sensijaan oli hänelle opetettu kaikkea mikä tekee hienon naisen miellyttäväksi. Hän osasi taidokkaasti piirtää ja vesiväreillä maalata kukkia ja maisemia; hänen äänensä oli heleä ja sointuva, kun hän lauloi, ja hän osasi soittaa pianoa tarpeeksi säestääkseen laulujaan ja soittaakseen omaksi huvikseen ja muitten iloksi; hän puhui sujuvasti italian, ranskan ja englannin kieliä ja tunsi erinomaisesti historian ja maantieteen. Häneltä ei siis puuttunut mitään siitä, mitä täysikasvuiselta naiselta vaadittiin.
Duvalin perhe, jonka varallisuus perheenisännän ahkeruuden ja työkunnon kautta lisääntymistään lisääntyi, oli aina yhtä hyvissä väleissä paronittaren kanssa. Yhä useammin herra Duval kävi Hendonin pienessä kodissa, missä hänet aina otettiin ystävällisesti vastaan. Markiisitar yksin pysytteli erillään ja kohteli aina Duvalin perheen jäseniä jäykästi ja ylpeästi, varsinkin kun hän ei koskaan voinut hyväksyä tyttärensä läheistä seurustelua noiden alhaissäätyisten kanssa.
Kului vielä muutamia kuukausia, ja paronittarelta alkoi taas puuttua rahoja. Markiisitar oli saanut vaatimansa kolmetuhatta frangia, jotka hän oli kuluttanut kaikki turhanpäiväisiin ostoksiin. Nyt kun tytär taas tuli valittamaan hänelle rahapulaansa, ei hän tahtonut ottaa sitä kuuleviin korviinsakaan eikä suostunut auttamaan, ennenkuin hänelle oli tehty tarkka tili kaikesta. Silloin vasta, tuskallisen väittelyn jälkeen, hän veti kätköstään soljen, jonka arvo saattoi nousta noin kymmeneentuhanteen.
Rouva de Marsilly kirjoitti tapansa mukaan herra Duvalille, ja niinkuin aina tämä nytkin kiiruhti kutsua noudattamaan. Paronitar näytti hänestä suuresti muuttuneelta, vaikka tuskin oli kulunut viikkoakaan siitä, kun hän viimeksi oli käynyt Hendonissa; kyynelet olivat jättäneet selvät jäljet hänen kasvoilleen.
Cécilekin, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta heidän asemastaan ja joka ei tietänyt mitään tämän maailman asioista, oli huomannut äitinsä alakuloisuuden ja itkettyneet kasvot, joissa ruumiillisen kärsimyksen jäljet kävivät näkyviin, sikäli kuin niistä katosi tuo tasainen hilpeys, johon lapsi oli tottunut. Levottomana hän väijyi käytävässä herra Duvalin tuloa, ja kun tämä astui sisään, hän tarttui hänen käteensä tuskaisesti kuiskaten:
— Herra Duval, rakas herra Duval, olen kärsimättömänä odottanut teitä. Äiti on hyvin pahoilla mielin, enkä tiedä siihen mitään syytä. Olen kysynyt häneltä, mutta hän sanoo minua lapseksi eikä suostu vastaamaan. Hyvä herra Duval, jos voitte tehdä jotakin hänen hyväkseen, niin tehkää se, pyydän teitä!
— Rakas neitiseni, vastasi tuo kunnon mies katsellen hellästi nuorta tyttöä, — olen monta kertaa tahtonut auttaa rouva paronitarta kaiken mahdollisuuden mukaan, mutta hän on aina kieltäytynyt ottamasta apuani vastaan. En voi sille mitään.
— Mutta mikä äitiä sitten vaivaa? kysyi lapsi.
— Mikäkö häntä vaivaa? Siihen voisin kyllä vastata, sanoi herraDuval.
— Koska tiedätte, niin sanokaa heti… Ja jos minä voin siihen mitään, niin…
— Voitte paljonkin, lapseni.
— No, siinä tapauksessa teidän vain tarvitsee käskeä.
— Menen äitinne luo, rakas lapseni, ja aion puhua vakavasti hänen kanssaan. Jos hän suostuu siihen, mitä aion hänelle ehdottaa, niin… hänen asiakseen tulee pyytää teiltä sitä rakkauden osoitusta, josta kaikkien meidän onnemme riippuu.
Cécile loi häneen hämmästyneet silmänsä, mutta herra Duval ei antanut hänelle mitään selitystä, puristi vain hänen kättään ja meni rouva de Marsillyn puheille.
Tulevaisuudentuumia.
Rouva de Marsilly näytti todellakin herra Duvalista niin muuttuneelta, että tämä ensi sanakseen kysyi häneltä, oliko hän sairas. Rouva de Marsilly pudisti kieltävästi päätään ja ojentaen kätensä herra Duvalille pyysi häntä istumaan viereensä.
— Hyvä herra Duval, sanoi hän hetken kuluttua — minun ei tarvinne sanoa teille minkätähden olen kutsunut teidät luokseni. Johan arvaatte, eikö niin?
— Arvaan kyllä, valitettavasti, hyvä rouva, vastasi herra Duval, ja tunnustan teille, että kun sain kirjeenne, niin päätin mielessäni pyytää teiltä vähäistä selitystä.
— Olen valmis kuuntelemaan, vastasi paronitar. — Ystävyytemme teitä kohtaan on jo niin suuri, ettei meidän tarvitse salata teiltä mitään, ja olen vakuutettu siitä, että mitä ikinä tahdottekaan tietää, tahdotte sen meidän hyväksemme.
— Rouva paronitar, sanoi herra Duval kumartaen, tämä on jo kolmas kerta, kun myytätte minulla timanttejanne, enkä tiedä, onko teillä vielä paljon jäljellä.
— Suunnilleen yhtä paljon kuin jo olemme myyneet.
— No niin, suokaa anteeksi, että teen teille huomautuksen. Jos olisitte myyneet kaikki yhdellä kertaa, niin olisitte voineet saada niistä noin kuusikymmentä- tai seitsemänkymmentätuhatta, ja tämä summa olisi Lontoon pankissa voinut tuottaa teille noin satakahdeksankymmentä puntaa vuotuista korkoa. Lisäämällä siihen tuhat tai kaksituhatta frangia vuodessa olisitte voineet tulla toimeen.
— Sen tiedän, ja niin olin aikonut tehdäkin. Mutta nämä timantit eivät ole minun omiani, ne ovat äitini, ja kun ehdotin hänelle mitä nyt olette ehdottanut minulle, niin hän kielsi jyrkästi.
— Niin, niin, se on aivan hänen kaltaistaan, jatkoi herra Duval. — Liian järkevää se olisi ollutkin… Oh, pyydän anteeksi, rouva paronitar, nuo sanat pääsivät minulta aivan vahingossa.
— Ei mitään anteeksi pyytämistä, hyvä herra. Tiedänhän kyllä, että äidilläni on omituisuutensa, joille kyllä kannattaa nauraa, ja onhan minun tunnustettava, ettette ole koskaan ennen ollut niitä huomaavinanne. Mutta päästäksemme nyt asiaan, minulla olisi tässä solki, jonka arvo on noin kymmenentuhatta frangia ja joka olisi muutettava rahaksi. Tahdotteko ottaa sen tehdäksenne?
— Mielelläni, vastasi herra Duval käännellen soikea käsissään, — taikka kun sanon: "mielelläni", niin sanon sen vain kohteliaisuudesta, sillä minusta on todellakin hyvin ikävä nähdä teidän noin luopuvan entisen rikkautenne jätteistä.
— Minkä me sille mahdamme, sanoi rouva de Marsilly surunvoittoisesti hymyillen. — Täytyyhän meidän tyytyä Jumalan lähettämiin koetuksiin.
— Mutta niinkuin itse äsken mainitsitte… suokaa anteeksi, että yhä vielä palaan samaan asiaan… teillä ei ole enää jäljellä kuin puolet timanteistanne. Toinen puoli on riittänyt teille kuudeksi tai seitsemäksi vuodeksi; teillä on siis varoja tarpeeksi kuudeksi tai seitsemäksi vuodeksi vielä. Ja näiden kuluttua, niin, minne sitten joudutte?
— Jumala yksin tietää, herra Duval.
— Ja te ette ole tuumineet mitään tulevaisuuden varalta.
— Ei mitään.
— Eikä teillä ole mitään toivoa, että asiat voivat tulevaisuudessa parantua?
— Ei muuta, kuin että Ludvig XVIII kenties kerran nousee valtaistuimelle ja antaa meille takaisin valtiolle peruutetut tilamme.
— Voi, hyvä rouva, siitä toivosta teidän on luovuttava, sillä päivä päivältä käy yhä selvemmäksi, että kaikki on hukassa. Bonaparte on kenraalista kohonnut konsuliksi, ja nyt sanotaan, että hänellä on mielessä julistautua keisariksi. Tehän ette ole niitä, eikö totta, jotka uskovat, että hän aikoo antaa valtaistuimen takaisin Bourboneille.
Paronitar pudisti päätään.
— No niin, toistan vieläkin, kun niin pitkälle olette päässyt, mitä sitten aiotte tehdä?
Paronitar päästi huokauksen eikä vastannut mitään.
— Neiti Cécile on neljäntoista vuotias, eikö niin? Paronitar pyyhkäisi kyynelen silmistään.
— Kahden tai kolmen vuoden kuluttua teidän täytyy ajatella hänen myötäjäisiään.
— Älkää, rakas herra Duval, siitä puhuko! huudahti rouva de Marsilly. — Kun rupean ajattelemaan lapseni kohtaloa, niin minusta tuntuu, että Jumala on meidät hyljännyt.
— Olette väärässä, hyvä rouva, jos niin ajattelette. Täytyy toivoa, ettei Jumala lähetä enkeleitään noin vain hyljätäkseen heidät, sitten. Kohtaa kai neiti Cécilekin jonkun jalon nuoren miehen, johon hän voi mieltyä ja joka pitää onnenaan tarjota hänelle sydämensä.
— Hyvä herra Duval, Cécile on köyhä, ja epäitsekästä rakkautta on maailmassa vähän. Sitäpaitsi, kuka löytäisi hänet täältä? Kymmenen vuotta olemme olleet täällä, eikä meillä ole muita tuttavia kuin teidän perheenne… Mutta perheestänne puhuttaessa, suokaa anteeksi, etten ole vielä kysynyt mitä teille kuuluu. Kuinka rouva Duval voi, ja rakas Edvardinne, kuinka hän voi?
— Sangen hyvin kumpikin, Jumalan kiitos. Kiitän kysymyksestänne, hyvä rouva. Olenpa vielä sangen tyytyväinenkin poikaani. Hänestä tulee kunnon mies, josta voin vastata niinkuin itsestäni ja joka, siitä olen varma, kerran tekee vaimonsa onnelliseksi.
— Jos hän vain seuraa isänsä esimerkkiä, sanoi paronitar hymyillen, niin kyllä hänestä tulee hyvä ihminen. Olette oikeassa, onnelliseksi sopii sanoa sitä tyttöä, joka voittaa hänen rakkautensa.
— Onko teidän mielipiteenne todellakin se, rouva paronitar? kysyi vilkkaasti herra Duval.
— Epäilemättä. Ei kai minulla olisi mitään syytä sanoa muuta kuin mitä ajattelen.
— Ajattelin vain, että sanoitte sen ainoastaan jotain sanoaksenne, minulle mieliksi.
— En ollenkaan. Sydämeni ajatuksen minä lausuin.
— Ah, sepä vallan mainiota, että lausuitte ajatuksenne, sillä se antaa minulle rohkeutta. Kuulkaahan, rouva paronitar, tänne tullessani aioinkin tehdä teille erään ehdotuksen. Lontoossa tämä ehdotus tuntui minusta vallan yksinkertaiselta, mutta mikäli lähestyin Hendonin kylää, se alkoi näyttää minusta liian rohkealta, jopa naurettavaltakin.
— En ymmärrä, herra Duval…
— Se vain todistaa, että ehdotukseni on kaikkea järkeä vailla.
— Odottakaahan, jatkoi paronitar, ettehän tarkoittane…
— Te hymyilette, rouva paronitar, se rohkaisee mieltäni. Sanoinhan minä sitä miestä onnelliseksi, joka saa sanoa neiti Cécilen omakseen, ja nyt te sanoitte samaa siitä naisesta, joka voittaa Edvardin rakkauden… Kas niin, nyt olen saanut teidät itkemään.
— Itken kyllä, rakas herra Duval, sillä sananne sattuvat suoraan sydämeeni. Ojennan teille käteni ja sanon teille, ettei sellainen ehdotus teidän puoleltanne minua kummastuta. Suostun siihen omasta puolestani, mutta ymmärrättehän, että minun ensin täytyy puhua siitä Cécilelle ja äidilleni. Ja Cécile on vasta neljäntoista vuotias; vasta kahden vuoden kuluttua voimme keskustella vakavasti tästä asiasta. Ja nyt minun täytyy vieläkin kerran pyytää teiltä sitä palvelusta, jota varten olen kutsunut teidät luokseni.
Herra Duval ymmärsi, ettei hänen sopinut enää pitkittää tätä keskustelua, ja kun hän halusi kiireesti päästä kertomaan vaimolleen iloisia uutisiaan, hän sanoi hyvästi ja lähti.
Vieraan mentyä paronittaren ensimäinen ajatus oli kiittää Jumalaa. Epäilemättä moni hänen vertaisistaan olisi halveksinut sellaista onnea, mutta kymmenen kovan onnen vuotta oli opettanut paronitarta arvostelemaan asioita niiden todellisen arvon mukaan.
Ilman taistelua hän ei kumminkaan tehnyt lopullista päätöstään. Hänen täytyi erikseen punnita joka ainoata tämän liiton tuottamaa etua, ennenkuin uskalsi pakoittautua sellaiseen päätökseen, ja sittenkään hän ei saanut omaltatunnoltaan rauhaa. Sentähden, kun hän suostui, hän suostuikin ainoastaan omasta puolestaan tehden asian lopullisen ratkaisun riippuvaksi tyttärensä ja äitinsä suostumuksesta.
Niin kävikin, kuin rouva de Marsilly oli arvannut. Cécile kuunteli levottomana ja hämmästyneenä äitinsä tulevaisuudentuumia ja kysyi sitten:
— Täytyykö minun siinä tapauksessa erota teistä, äiti?
— Ei, lapseni, vastasi paronitar; se on kenties päinvastoin ainoa keinomme ollaksemme edelleenkin yhdessä.
— Siinä tapauksessa voitte päättää puolestani. Luotan teihin täydellisesti.
Cécilen tunteet Edvardia kohtaan olivat siis ainoastaan sisaren. Olihan äiti jo arvannut sen, mutta olihan toiselta puolen mahdollista, että lapsi parka siinä suhteessa erehtyi. Eihän hän tuntenut maailmaa eikä tietänyt rakkaudesta mitään. Sentähden kai hän suostui, vähääkään epäröimättä, varsinkin kun äiti vakuutti, ettei heidän tarvinnut toisistaan erota.
Mutta Roche-Bertaud'n markiisitar ei ollut niin helposti voitettavissa. Jo ensimäiset sanat kuullessaan hän väitti, ettei ikinä aikonut suostua sellaiseen ennenkuulumattomaan epäsäätyiseen avioliittoon.
Ihminen päättää.
Seuraavana sunnuntaina Duvalin perhe tapansa mukaan tuli paronittaren luo. Markiisitar ei näyttäytynyt; hänellä oli tavallinen päänkivistyksensä.
Ei puhuttu sanaakaan kysymyksessä olleesta naimisliitosta, mutta paronitar ja rouva Duval syleilivät toisiaan, ja Edvard suuteli kädelle Cécileä, joka lensi punaiseksi. Selvää oli, ettei yksikään seurasta ollut tietämätön puheena olleesta asiasta. Ja yhtä selvää oli, että Duvalin perheen kaikki jäsenet olivat siitä suuresti hyvillään.
Mitä paronittareen tulee, niin hän ei voinut ottaa osaa heidän iloonsa. Syvä alakuloisuus painoi hänen mieltään hänen ajatellessaan, että kolmeensataan vuoteen tämä oli kenties ensimäinen kerta, jolloin sukuylpeyttä tällä tavalla loukattiin. Ja vaikka hän oli vakuutettu siitä, että hänen rikoksensa niitä lakeja vastaan, joita hänen ylimykselliset esivanhempansa olivat ehdottomasti totelleet, oli hänen tyttärellensä onneksi, niin hänen mielensä oli kuitenkin sangen levoton.
Cécile katsoi äitiinsä. Jo muutamia päiviä sitten hän oli alkanut huomata, ettei hänen äitinsä terveys ollut entisellään. Sinä päivänä varsinkin, epäilemättä syvän mielenliikutuksen takia, väri vaihteli paronittaren kasvoilla niin, että ne toisin ajoin olivat kalmankalpeat, toisin hehkuvanpunaiset, ja vähänväliä hän yskäisi kuivasti, tuskallisesti. Päivällistä syötäessä paronittaren täytyi nousta kesken pöydästä, ja Cécile, joka hetken kuluttua levottomana seurasi äitiään, tapasi hänet käytävästä, missä hän seisoi pitäen nenäliinaa suunsa edessä. Huomatessaan tyttärensä paronitar pisti kiireesti nenäliinan piiloon, mutta Cécile oli jo ehtinyt huomata siinä veren jälkiä. Hän päästi huudon ja tahtoi rientää hakemaan apua, mutta äiti painoi hänet hellästi syliinsä vakuuttaen, ettei ollut mitään hätää ja että hänen pahoinvointinsa jo oli ohi. Yhdessä he palasivat ruokasaliin.
Tämä kohtaus teki tuskallisen vaikutuksen kaikkiin. Paronittaren rauhoittavista vakuutuksista huolimatta vieraat nousivat lähteäkseen, ja Cécilen silmät olivat kyyneleitä täynnä.
Tuskin oli Duvalin perhe mennyt ja paronitar jäänyt tyttärensä kanssa kahdenkesken, kun lapsi päästi kauan pidätetyn surunsa valloilleen ja puhkesi haikeaan itkuun. Hän olisi tahtonut salata äidiltään levottomuutensa, mutta hän ei osannut vielä peitellä ei ainakaan suruansa; onnettomuus oli hänelle vielä aivan tuntematon.
Päivät kuluivat toinen toisensa perästä tuomatta mitään muutosta perheen oloihin. Paronittaren terveys vain kävi yhä huonommaksi.
Eräänä päivänä tuli Lorges'in herttuattarelta kirje, missä tämä, palattuaan matkoilta, ilmoitti aikovansa seuraavana päivänä käydä Hendonissa ystäviänsä tervehtimässä. Tämä uutinen tuotti iloa kaikille, mutta varsinkin markiisittarelle, joka täten sai tilaisuuden "puhdistautua" noitten Duvalien ainaisesta seurasta ja kerrankin puhutella vertaisiaan.
Seuraavana päivänä kahden aikaan, kun perhe oli salissa koolla, kuultiin vaunujen pysähtyvän portille, ja kohta kuuluva ovikellon soitto kajahti aivan erikoisen ylhäisesti. Heti senjälkeen kamarineitsyt ilmoitti Lorges'in herttuattaren ja kreivi Henrik de Sennones'in tulon.
Seitsemään kahdeksaan vuoteen herttuatar ja rouva de Marsilly eivät olleet tavanneet toisiaan, ja he heittäytyivät toistensa syliin niinkuin ainakin vanhat ystävät, joiden tunteita ei aika eikä ero pysty jäähdyttämään. Herttuatar hämmästyi suuresti nähdessään ystävättärensä taudin hivuttamat kasvot ja aikoi lausua myötätuntoisuutensa, kun paronitar, joka arvasi sen, ehätti kuiskaamaan:
— Olen paljon muuttunut mielestänne, eikö totta? Mutta pyydän teitä, ei sanaakaan siitä Cécile paran tähden. Menemme aivan heti puutarhaan ja siellä saamme keskustella rauhassa.
Herttuatar puristi hänen kättään ja sanoi vain:
— Yhä olette entisellänne.
Sitten hän kääntyi markiisittareen, joka vieraansa kunniaksi oli pukeutunut juhlapukuun, onnitellen häntä hänen hyvästä terveydestään, ja lopuksi hän tervehti Cécileä.
— Kaunis lapseni, sanoi hän tälle, teistä on tullut mitä lapsuudessamme teistä toivottiin. Tulkaa, jotta saan teitä suudella ja onnitella, sillä olen kuullut noilta kunnon Duvaleilta, että olette kaikin puolin täydellinen nuori tyttö. Duval kävi eilen perheineen minua tervehtimässä.
Cécile lähestyi herttuatarta, joka suuteli häntä otsalle. Sitten palaten rouva de Marsillyn luo herttuatar sanoi:
— Rakas paronitar ja te, rakas markiisitar, sallikaa minun esittää teille sisareni poika, Henrik de Sennones, jonka minä puolestani pyydän sulkea teidän suosioonne. Hän on sangen miellyttävä nuori mies.
Herra de Sennones ei joutunut vähääkään hämilleen herttuattaren peittelemättömistä kiitoksista, vaan tervehti vapaasti ja sirosti niinkuin suuren maailman tapoihin tottunut mies ainakin.
— Teidän tulee tietää, hyvät rouvat, että herttuatar on ollut minulle äidin sijassa ja ettei siis tarvitse ihmetellä, jos hän liioittelee kiitostaan.
Kreivi de Sennones'in vaatimattomasta vastauksesta huolimatta täytyi tunnustaa, etteivät herttuattaren kiitokset olleet liioittelevat. Henrik oli vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja oli kaunis nuori mies, joka, saaden kasvatuksensa kodissa, oli säilyttänyt sen hienojen tapojen kiillon, jonka kouluopetus usein hankaa pois. Muuten Henrik oli köyhä niinkuin useimmat muutkin maanpakolaiset. Hänen äitinsä oli kuollut hänen aivan pienenä ollessaan, ja isä oli joutunut giljotiinin uhriksi. Guadeloupessa hänellä oli setä, joka oli antautunut kauppa-alalle, mutta tämä oli valitettavasti omituisen oikukas luonteeltaan ja väitti itsepäisesti, ettei hän aikonut antaa veljensä pojalle mitään, ellei tämä ruvennut kauppamieheksi niinkuin hänkin. Korkeasukuisen perheen muut jäsenet tietysti suuresti loukkaantuivat sellaisesta ehdotuksesta, ja Henrik kasvatettiin aivan toisia tarkoitusperiä silmälläpitäen eikä suinkaan kahvi- ja sokerikauppiaan ammattia varten.
Markiisitar, joka aina piti velvollisuutenaan vastustaa tyttärensä tuumia, oli heti Henrikin nähdessään selvillä siitä, että tämä hieno nuori herra oli paljon sopivampi sulhanen pikku Cécilelle kuin nuoren Duvalin kaltainen halpasukuinen moukka.
Sen tähden hän, heti kun paronitar oli vieraansa kanssa mennyt huoneesta ulos, teki parastaan saadakseen rakkaan lapsenlapsen esiintymään niin edullisessa valaistuksessa kuin suinkin, käskien hänen näyttää milloin käsitöitään, milloin piirustusalbumiaan, huvittaaksensa muka siten nuorta herraa.
Vaikka Henrik, olkoon se sanottu hänen kunniakseen, kyllä oli pätevä arvostelemaan kirjailutaidon mestariteoksia nähtyänsä niitä tehtävän joukoittain Englannissa ja Saksassa iltapuhteiden kestäessä, ihastui hän paljon enemmän piirustusalbumeihin. Näissä oli, niinkuin jo olemme kertoneet, Cécilen puutarhan kauneimmat kukat kuvattuina, ja jokaisella oli oma nimensä sivun alareunaan merkittynä. Mikä varsinkin herätti nuoren miehen huomiota, oli, että jokaisella näistä kukista oli niin sanoaksemme oma omituinen ilmeensä, joka oli täydellisesti sopusoinnussa sille annetun nimen kanssa. Hän pyysi Cécileä selittämään tätä omituista seikkaa, ja nuori tyttö kertoi hänelle yksinkertaisesti ja luontevasti kuinka hänet oli kasvatettu kukkien keskellä, kuinka niistä oli tullut hänen lähimmät ystävänsä ja ainaiset rakkaat toverinsa, kuinka hän oli vähitellen oppinut tuntemaan ruusujensa ja liljojensa ilot ja surut, luonteenominaisuudet ja merkilliset elämänvaiheet ja kuinka hän oli jokaiselle antanut sen nimen, joka parhaiten tuntui sopivan itsekunkin luonteelle.
Henrikistä tuntui tämä kertomus ihanalta sadulta, sillä eroituksella vain, että satu oli tosisatu ja haltija hänen edessään nuoren tytön hahmossa. Olisipa toinen nuori tyttö tullut kertomaan hänelle sellaisia, niin mieletöntä se olisi hänestä ollut, turhanpäiväistä teeskentelyä vain. Mutta niin ei ollut Cécilen laita. Elämänsä tarua nuori tyttö tuntui kertovan hänelle, ilojensa ja surujensa tarua. Jos kohta hänen kukkiensa persoonallinen elämä ei ollut muuta kuin hänen oman persoonallisuutensa heijastusta, niin hän ainakin itse uskoi sen todeksi ja esitti viehättävät satunsa niin liikuttavasti, että Henrik tunsi silmänsä vettyvän.
Markiisitar kuunteli tätä keskustelua ja koetti vähänväliä kääntää puhetta toisaalle; kaikki nuo kasviopilliset tarut tuntuivat hänestä sangen mitättömiltä ja joutavilta. Mutta Henrik, joka oli toista mieltä, palasi aina samaan aineeseen, niin suuri oli hänestä sen viehätys. Kumminkin, niin pian kuin markiisitar rupesi puhumaan soitannosta ja avasi pianon, Henrik, joka itse oli taitava soittaja, pyysi Cécileä laulamaan.
Nuori tyttö oli heti valmis ja istuutui pianonsa ääreen uutta pyyntöä odottamatta. Oliko hänellä taitoa vai ei, siitä hän ei itse tietänyt mitään, tuskinpa hän tiesi mitä taito onkaan.
Hänen soittonsa ja laulunsa niinkuin hänen maalauksensakin olivat tunnetta täynnä. Kun hän oli laulanut sanomattoman suloisesti ja viehättävästi muutamia lauluja, kysyi Henrik, eikö hän osannut soittaa mitään omasta päästään.
Heti Cécile, tekemättä verukkeita, alkoi soittaa noita outoja ja surunvoittoisia säveleitä, joita hänen oli tapana sepitellä, istuessaan yksin pianon ääressä. Heikko, sordiinin himmentämä sävel kuvasi yön hiljaisuutta; elämän äänet toinen toisensa perästä laimenivat ja kuolivat, kunnes yksin vähäisen puron hiljainen lorina keskeytti äänettömyyden. Sitten äkkiä kohosi yöstä linnun soinnukas laulu, tuntemattoman linnun, joka ei ollut satakieli eikä kerttu, vaan Cécilen sydämessä laulava lintu, joka äänessään kertasi taivaan sulosäveliä, toivon, uskon ja rakkauden sinfoniaa.
Henrik kuunteli tätä haavemielistä soittoa pää käsien varassa. Sitten, kun hän jälleen nosti katseensa, muistamatta pyyhkiä pois silmäripsissään kiiltävää kyyneltä, hän näki Cécilen istuvan kostea katse taivaalle luotuna, kokonaan ihanien unelmiensa vallassa. Henrik olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkojensa juureen rukoillakseen häntä niinkuin madonnaa.
Samassa hetkessä paronitar ja herttuatar palasivat huoneeseen.