Jumala säätää.
Kun vieraat olivat lähteneet, markiisitar mennyt omalle puolelleen ja paronitar huoneeseensa, kun sanalla sanoen Cécile vihdoinkin oli yksin, niin hänestä tuntui, että hänen elämässään oli tapahtunut suuri muutos. Ja kuitenkin, jos häneltä olisi kysytty missä suhteessa se oli muuttunut, niin hän ei kuolemakseen olisi voinut sitä sanoa.
Rakkaus oli ensimäisen kerran taikasauvallaan koskettanut tätä lapsensydäntä, ja heti oli maailma muuttunut. Auringonsäde oli tunkenut yöhön ja äkkiä valaissut lapsen silmälle kokonaisen, tähän saakka välinpitämättömyyden pimeään peittyneen uuden maailman.
Tuo häntä vaivaava outo ahdistus tuntui hänestä ensin johtuvan ilman puutteesta, ja hän riensi puutarhaan vapaammin hengittääkseen. Ukonilma oli kohoamassa, ja kukat nuokkuivat ikäänkuin ilma olisi niitäkin painostanut. Ennen oli Cécile lohdutellut niitä rajuilman lähestyessä, nyt hän itse astui allapäin, lohdutusta kaivaten hänkin.
Alkoi putoilla suuria pisaroita, ja ukkonen alkoi jyristä. Cécile ei kuullut jyrinää eikä tuntenut sadepisaroita. Levottomana hänen äitinsä huusi hänet luokseen, mutta vasta kolmannen kerran kutsuttaessa Cécile tunsi äitinsä äänen ja noudatti käskyä.
Paronitar oli tavallistaan kalpeampi, ja hänen hymyssään oli sanomattoman surunvoittoinen ilme. Cécile säpsähti, sillä hän luuli, että äiti alkoi puhua hänelle Henrikistä.
Mutta siinä hän pettyi. Paronitar kertoi hänelle herttuattaren tuomia uutisia valtiollisten olojen tilasta. Bourbonien oli täytynyt luopua kaikista toiveista, ja Bonaparte vakaannutti valtaansa yhä enemmän omaksi hyödykseen. Herttuatar oli sentähden päättänyt toistaiseksi jäädä ulkomaille niinkuin paronitarkin.
Tätä kertoessaan ei paronitar maininnut mitään nimeä, ja kumminkin Cécilestä tuntui, että puhe koko ajan koski Henrikkiä. Mutta äitipä olikin koko ajan ajatellut Edvardia. Olihan päivänselvää, että jos valtiolliset olot pakoittivat äitiä ja isoäitiä yhä pitkittämään maanpakolaisuutta, niin Duvalin perheen kanssa solmittava liitto kävi taloudellisista syistä välttämättömäksi.
Rouva de Marsilly jatkoi puhettaan siirtyen oman terveytensä tilaan. Cécile silloin unohti itsensä ja omat huolensa ja nojasi itkien päänsä äitinsä olkapäähän.
— Älä pelkää, kuiskasi hän sydämessään, jaksamatta kuitenkaan pakoittaa huuliaan ajatusta ilmilausumaan, älä pelkää, olenhan luvannut mennä Edvardille.
Mutta sellaisen lupauksen täyttäminen tuntui hänestä tällä hetkellä hyvin raskaalta. Melkein tietämättänsä hän oli alkanut verrata Lorges'in herttuattaren sisaren poikaa Edvard Duvaliin, ja vertailu ei suinkaan ollut eduksi viimeksi mainitulle. Molemmat olivat samanikäiset, molemmat olivat saaneet huolellisen kasvatuksen, molemmat olivat kasvoiltaan kauniit ja luonteeltaan miellyttävät. Mutta sittenkin, mikä eroitus! Edvard oli vielä kahdestakymmenestä ikävuodestaan huolimatta ujo ja kehittymätön koulupoika, kun sitävastoin Henrik oli suureen maailmaan tottunut nuori mies, sanalla sanoen toisen esiintyminen oli alhaissäätyläisen, jos kohta sivistyneenkin, toisen täydellisen aatelismiehen. Seuraavana sunnuntaina varsinkin, kun Edvard vanhempiensa kanssa tuli paronittaren perhettä tervehtimään, tämä eroitus tuli yhä selvemmin esiin. Markiisitar oli näet sinä päivänä vastoin tapaansa suvainnut ottaa osaa päivällisiin ja oli käyttänyt tilaisuutta pannakseen Edvardin saman koetuksen alaiseksi kuin äskettäin Henrikin. Herra Duvalin mentyä vähäiselle asiamatkalle kylään ja paronittaren kävellessä rouva Duvalin kanssa puutarhassa markiisitar kehoitti Cécileä näyttämään Edvardille piirustusalbumiaan. Nuori tyttö, joka tähän asti vaistomaisesti oli pitänyt kaikki henkistä elämäänsä koskevat asiat Edvardilta salassa, totteli vastenmielisesti ja haki albuminsa Edvardille selailtavaksi. Nuori mies ihaili piirustuksissa esiintyvää taitoa, mutta pysyi koko ajan kylmänä käsittämättä mitään niistä tunteista ja mielikuvista, joista nämä kukat olivat puhjenneet. Cécile, joka ymmärsi, ettei selityksistä tässä suhteessa olisi ollut mitään apua, ja joka muisti kuinka Edvard ennen heidän lapsina ollessaan oli nauranut hänen kukkasalaisuuksilleen, antoi hänen selailla sanomatta sanaakaan. Siten ei tämä albumi ollut Edvardille muuta kuin tavallinen kuvakirja, jonka lehtiä hän välinpitämättömästi käänteli.
Markiisitar, joka koko ajan piti häntä silmällä, huomasi minkä vaikutuksen Edvardin arkipäiväinen käsitystapa teki Cécileen, ja vaikkei hän itsekään voinut kerskailla käsittävänsä noita haavemielisiä unelmia, ymmärsi hän kuitenkin, että tämä runollisuuden puute teki nuoren Duvalin Cécilelle vastenmieliseksi. Hän päätti siis jatkaa samalla tavalla, ja kun albumi oli loppuun selailtu, hän kehoitti Cécileä soittamaan.
Soiton suhteen kävi samoin kuin kuva-albuminkin. Edvard kiitteli ja ylisteli, mutta kiitteli ja ylisteli ymmärtämättä. Siitä seurasi, että hänen kiitoksissaan oli epätosi kaiku, josta Cécile loukkaantui enemmän kuin täydellisestä vaitiolosta.
Kun sitten markiisitar kehoitti Cécileä soittamaan Edvardillekin sitä sinfoniaa, jota hän oli Henrikin kuullen soittanut, kieltäytyi Cécile jyrkästi. Hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa vieraalle sisäistä tunne-elämäänsä, niinkuin hän oli paljastanut sen hengenheimolaiselle.
Muuten päivä kului niinkuin ainakin, sillä eroituksella vain, ettei Cécile, vaikka hän kuinka olisi koettanut, voinut salata alakuloisuuttaan. Tätä eivät kumminkaan muut huomanneet kuin äiti ja isoäiti.
Paronitar, joka oli sangen väsynyt, vetäysi heti vieraitten lähdettyä omaan huoneeseensa, jonne Cécile häntä seurasi. Nuori tyttö luuli huomaavansa, että äiti vähänväliä levottomasti katsoi häneen. Mitähän tuo outo katse merkitsi? Cécilen teki mieli kysyä ja hän yritti pari kertaa saamatta kumminkaan sanoja huuliltaan.
Paronitarkaan ei puhunut mitään, painoi vain tytärtä tavallistaan lujemmin syliinsä hyvää yötä sanoessaan ja suuteli häntä otsalle syvästi huoaten.
Raskas oli Cécilellä mieli, kun hän hitaasti astui ulos äitinsä huoneesta mennäkseen omalle puolelleen. Mutta käytävässä Aspasia neiti, isoäidin kamarineitsyt, odotti häntä kutsuakseen häntä markiisittaren puheille.
Markiisitar oli mennyt nukkumaan ja luki pitkällään. Hän oli ennen kahdeksannellatoista vuosisadalla vallitsevan tavan mukaan vuoteessa maatessaan ottanut vieraita vastaan ja tätä tapaa hän nyt koetti sovitella perheensä jäseniin, kun hänen luonaan ei täällä käynyt enää vieraita.
— Olette kutsunut minut luoksenne, isoäiti, sanoi Cécile suudellen häntä kädelle. — Pelkäsin jo teitä sairaaksi, mutta näen ilokseni, että olette terveen näköinen kuten ennenkin.
— Vai niin, rakas lapseni, vastasi markiisitar, mutta tällä kertaa ulkomuoto pettää. En kärsi nähdä noita Duvaleja, vielä vähemmin kuulla heidän arkipäiväistä puhettaan. Heti rupeaa päätäni pakoittamaan.
— Onhan kumminkin herra Duval erinomaisen hyvä ihminen, rakas isoäiti. Olenhan monta kertaa kuullut teidänkin niin sanovan.
— Enhän minä sitä kielläkään. Onhan hän kauan ollut Lorges'in herttuattaren palveluksessa ja kelpo mies hän kuuluu olevan. Ja enhän minä sano mitään pahaa hänen vaimostaankaan. Mutta koska nyt kerran on Duvalin perheestä puhe, niin mitä sinä sanot heidän pojastaan?
— Edvardistako? vastasi Cécile aivan hämillään. — Mitä minä sanoisin hänestä muuta, kuin että hän on miellyttävä nuori mies, ahkera, rehellinen, hyvin kasvatettu…
— Hyvin kasvatettu kyllä, oman säätynsä mukaan, sillä ovathan hänen vanhempansa siksi viisaat, että pysyvät alallaan. Naurettavaahan olisi kerrassaan, jos hänen kasvatuksensa esimerkiksi olisi ollut sellainen kuin nuoren herra de Sennones'in.
Cécile säpsähti ja loi silmänsä maahan punastuen korvia myöten. Hänen ilmeinen hämmästyksensä ei jäänyt markiisittarelta huomaamatta.
— Etkö osaa vastatakaan? sanoi hän.
— Mitä minä siihen vastaisin, rakas isoäiti? kysyi Cécile.
— Voisithan minun mielestäni sanoa mitä herra de Sennones'ista ajattelet.
— Onko sopivaa, isoäiti, että nuoret tytöt näin lausuvat mielipiteensä nuorista herroista?
— Etpähän sinä salannut minulta mielipidettäsi Edvardista.
— Oh, Edvardista, sehän on aivan toista, huudahti nuori tyttö.
— Onhan tietysti, sillä Edvardista sinä et pidä ja…
— Isoäiti kulta! keskeytti Cécile estääkseen häntä jatkamasta.
Mutta isoäiti ei hellittänyt.
— Ja Henrikistä sinä pidät, jatkoi hän armottomasti.
— Oh! kuiskasi Cécile kätkien päänsä markiisittaren tyynyyn.
— Kas niin, sanoi tämä, eihän sinun tarvitse sitä hävetä. Jos pitäisit Edvardista, niin se olisi sinulle häpeäksi, mutta Henrikhän on kaikin puolin rakastettava nuori mies ja sulhaseksi sangen sopiva.
— Mutta, hyvä isoäiti, huudahti Cécile, unohdatteko mitä äiti on päättänyt Edvardin suhteen! Unohdatteko…
— Rakas lapseni, äitisi on ollut aina heikko päästään, ja onnettomuus on tehnyt hänet kokonaan hulluksi. Täytyyhän toki pysyä lujana vastoinkäymisessäkin eikä heti pitää kaikkea menneenä. Äitisi tahtoisi, että menisit Edvardille, mutta minä sanon, että sinä menet Henrikille.
Tällä hetkellä kuului paronittaren huoneesta kova kellonsoitto. Säikähtäen Cécile hypähti tuoliltaan ja jättäen markiisittaren yksin juoksi äitinsä huoneeseen.
Rouva de Marsilly oli mennyt tainnoksiin kovasta verensyöksystä. Heti Cécile unohti kaikki markiisittaren puheet Edvardista ja Henrikistä ajatellen vain äitiään. Palvelijattaren avulla hän hoiti sairasta, käytti hajusuoloja ja kylmää vettä ja näki pian ilokseen äitinsä jälleen tointuvan.
— Lapsi parka, kuiskasi paronitar herätessään.
— Johan te toinnutte, rakas äiti, ei se ollut ollenkaan vaarallista, sanoi Cécile hellästi rauhoittaen.
Kohtaus olikin nyt ohi, mutta paronitar oli vielä sen johdosta niin heikko, ettei Cécile uskaltanut jättää häntä yksin. Palvelijatar sai laittaa hänelle vuoteen paronittaren sängyn viereen, ja siellä nuori tyttö vietti yönsä kuunnellen noita yskänkohtauksia, jotka vähänväliä keskeyttivät äidin levottoman unen. Sellaisia olivat siis nuo yöt, joita äiti yksinäisessä kamarissaan vietti taistellen tuskia vastaan ja saamatta tarpeeksi lepoa, jaksaakseen kestää joka päivä uudistuvia huolia! Ääretön hellyys täytti tyttären sydämen ja piti hänet valveilla yön hitaasti kuluvien tuntien kestäessä. Aamun tullen paronitar vihdoinkin vaipui uneen. Vähän aikaa Cécile vielä valvoi, mutta sitten luonto sai hänessäkin voiton, ja hän nukkui.
Nukkuessaan hän näki outoa unta. Hän oli kävelevinään ihanassa puutarhassa, missä kukkien tuoksut olivat niin suloiset ja lintujen laulut niin ihanat, ettei hän ollut koskaan ennen sellaista tuntenut tai kuullut. Ja hänelle kävi selväksi, että hän oli taivaassa.
Mutta hän ei ollut siellä yksin, Henrik oli hänen kanssaan. Hän oli kalmankalpea niinkuin kuollut. Cécile pani kätensä sydämelleen ja huomasi, että sen sykintä oli lakannut; hänkin siis oli kuollut samoin kuin Henrik.
Äkkiä hän näki naisen lähestyvän ruumisliinaan käärittynä ja tunsi hänet äidikseen. Ja katsoen tarkemmin itseään ja Henrikkiä hän huomasi, että hekin olivat käärinliinoihin verhotut.
— Oi äiti, sanoi hän ojentaen kätensä syleilläkseen äitinsä hahmoa, — mikä sanomaton onni, että olemme kaikki kolme kuolleet!
Hän oli unissaan lausunut nämä sanat aivan ääneen ja heräsi samassa kuullessaan sydäntäsärkevän nyyhkytyksen. Hän aukaisi silmänsä ja näki äitinsä seisovan sängyn vieressä yövaatteissaan valkeana kuin äsken unessa hahmo, kalpeana kuin kuollut ja hämärässä läpikuultavan näköisenä kuin varjo.
Paronitar oli herännyt ennen tytärtään ja valvonut hänen untansa, niinkuin tytär äsken oli hänen nukkuessaan valvonut, ja huomatessaan, että Cécile näki tuskallista unta, hän oli noussut herättääkseen lapsensa ja karkoittaakseen hänestä ahdistavat mielikuvat. Samassa hän oli kuullut nuo sanat, jotka olivat riistäneet nyyhkytyksen hänen rinnastaan.
— Olet siis hyvin onneton, lapseni, sanoi hän, — koska kuolema tuntui sinusta onnelta?
— En toki, äiti kulta, kun vain teidän terveytenne jälleen palajaa, niin mitäpä minun onnestani puuttuisi. Olen nähnyt mieletöntä unta vain. Antakaa minulle anteeksi!
— Minunhan päinvastoin on sinulta anteeksi pyydettävä, sanoi paronitar. — Olenhan tehnyt kaikki, Jumala sen tietää, totuttaakseni sinua yksinkertaiseen ja nöyrään elämään. Minkä tähden Jumala on pannut sydämeesi tunteita ja toivomuksia; jotka kyllä ovat sopusoinnussa syntyperäsi, mutta eivät nykyisen asemasi kanssa? Sano lapseni, olenko tietämättäni kasvattanut sinussa sukusi ennakkoluuloja ja sääty-ylpeyttä?
— Oi, äitini, olette tehnyt kaikki mitä voi tehdä, ja jos minussa siitä huolimatta on ylpeyttä ja ennakkoluuloja, niin teitä ei suinkaan voi syyttää siitä.
— Rakastatko siis häntä? kysyi paronitar huoaten.
— En tiedä, äiti kulta, mutta unessani tuntui, että kuolema hänen kanssaan oli suloisempi kuin elämä toisen kanssa.
— Tapahtukoon siis Jumalan tahto eikä minun, sanoi paronitar pannen kätensä ristiin ja nostaen silmänsä taivasta kohti, alistuvainen ilme katseessa.
Hurskaan kuolema.
Alistuminen ei ollut tässä suhteessa paronittarelle helppoa. Tähän asti kaikki hänen huolensa olivat tarkoittaneet Cécilen eroittamista maailmasta ja sen kiusauksista ja tuon viattoman sielun suojelemista intohimon turmelevilta vaikutuksilta. Pysytelläkseen tytärtä valtiollisten vainojen ulkopuolella hän oli tahtonut kätkeä hänet halpaan kotiin ja suostumalla herra Duvalin ehdotukseen hän oli tahtonut valmistaa lapselleen hiljaisen ja tasaisen onnen. Hän oli kyllä odottanut kohtaavansa vastarintaa markiisittaren puolelta ja oli valmistautunut sitä torjumaan, mutta Cécilen suhteen hän oli pettynyt. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että aiotun liiton solmiminen voisi tuntua lapsesta uhraukselta. Eikä nuori tyttö tuntenutkaan sydämessään vastenmielisyyttä Edvardia kohtaan, ennenkuin oli tavannut Henrikin. Päinvastoin äidin tahdon täyttäminen oli tuntunut hänestä onnelta, ja olihan hän pari kertaa itsekin kääntänyt puheen tähän asiaan rauhoittaakseen äitiään. Mutta sattuma, tai sanoisimmeko onnettomuus, oli johtanut Henrikin Hendoniin. Markiisitar, joka vastusteli tyttärensä suunnittelemaa epäsäätyistä avioliittoa, oli huomannut nuorten mieltyneen toisiinsa ja Cécilen kanssa ottanut asian puheeksi. Tämän keskustelun johdosta nuo hämärät tunteet olivat Cécilen sydämessä kohonneet tietoisuuteen. Kerran valveille päästyään ne olivat hänen nukkuessaankin hereillä, ja hänen vuoteensa ylitse kumartuneelle äidille oli lörpöttelevä uni ilmaissut hänen salaisuutensa.
Henrik puolestaan oli jo ensi näkemältä ihastunut Cécileen. Hän oli suuresti hämmästynyt tavatessaan tässä syrjäisessä pienessä kylässä nuoren tytön, joka äitinsä kasvattamana, ilman koulua ja opettajia, oli kehittynyt niin eteväksi, ettei nuori mies ollut laajoissa seurapiireissään tavannut hänen vertaistaan. Cécilen vaikutus nuoreen mieheen oli niin suuri, ettei tämä kotimatkalla voinut puhua tädilleen muusta kuin hänestä. Hänen pyynnöistään herttuatar oli kertonut minkä tiesi rouva de Marsillyn merkillisistä vaiheista, hänen paostaan äitinsä ja pienen tyttärensä kanssa Ranskasta ja hänen tulostaan Englantiin. Seuraus tästä kaikesta oli, ettei Henrik Lontooseen jouduttuaan muuta ajatellut kuin päästä jollakin tekosyyllä palaamaan Hendoniin Cécileä tapaamaan.
Valitettavasti hänen ei tarvinnut kauan odottaa tätä tekosyytä. Rouva de Marsillyn liikutus hänen huomatessaan, että tyttären sydän oli herännyt ja lahjoittanut rakkautensa toiselle, aiheutti uudistuvan taudinkohtauksen. Seuraavana päivänä hän oli niin heikko, ettei jaksanut nousta vuoteesta. Markiisitar kirjoitti heti Lorges'in herttuattarelle paronittaren tilasta, mainitsematta kumminkaan mitään niistä tapauksista, jotka olivat aiheuttaneet hänen äkillisen huonontumisensa.
Cécile puolestaan kirjoitti kirjeen herra Duvalille pyytäen häntä lähettämään heille lääkärin ja ilmoittaen hänelle pelkonsa äidin tilan johdosta.
Seuraus näistä kahdesta kirjeestä oli, että melkein samaan aikaan kahdet vaunut pysähtyivät pienen asunnon ovelle. Toisista laskeutuivat herttuatar ja hänen sisarenpoikansa, toisista rouva Duval ja Edvard.
Jos Henrik ja hänen tätinsä olisivat tulleet yksin, niin Cécile kenties olisi voinut sulkeutua huoneeseensa ja kieltäytyä tapaamasta Henrikkiä, mutta vierasten saapuminen samaan aikaan teki kaiken pakenemisen mahdottomaksi. Nuoret herrat jäivät naisten käydessä paronitarta tervehtimässä saliin odottamaan, ja markiisitar, jonka täytyi pitää heille seuraa, lähetti heti noutamaan Cécileä.
Henrik ja Edvard olivat jo ennestäänkin tutut, mutta heidän välinsä olivat jäykät niinkuin ainakin ylhäisen herran ja hänen palvelijansa. Henrik oli kyllä liian hienotunteinen osoittaakseen millään tavoin syntyperästään ja yhteiskunnallisesta asemastaan johtuvaa etevämmyyttään, mutta Edvard oli kasvatettu tätä etevämmyyttä tunnustamaan, ja tämä katsantotapa oli häneen niin juurtunut, ettei hänen olisi koskaan johtunut mieleenkään asettautua toisen vertaiseksi. Muitten seurassa hän tunsi olevansa varakkaan pankkimiehen poika ja perillinen, mutta Henrikin seurassa hän ei voinut koskaan unohtaa, että isänsä oli ollut Lorges'in herttuattaren palveluksessa.
Tämä ero ei jäänyt Cécileltä huomaamatta, ja markiisitar, joka yhä piti omia tarkoitusperiään silmällä, käytti vähintäkin tilaisuutta hyväkseen teroittaakseen hänelle oman suosikkinsa etevämmyyttä.
Vaikkei markiisitar kevytmielisessä välinpitämättömyydessään huomannut paronittaren tilassa mitään levottomuuden aihetta, niin Cécile ei siinä suhteessa pettynyt. Lääkärin käyntikään ei pystynyt häntä rauhoittamaan. Äiti oli kuolinvuoteellaan, sen tytär selvään huomasi, ja hänen hellyydellään ja huolenpidollaan ei ollut mitään rajoja. Jokainen ajatus, joka ei tarkoittanut äitiä ja hänen parastaan, oli Cécilen mielestä anteeksiantamaton rikos.
Henrik tuli melkein joka päivä tiedustelemaan rouva de Marsillyn terveyttä, milloin yksin ratsastaen, milloin vaunuissa herttuattaren seurassa. Mutta harvoin hän sai tavata Cécileä. Jonkinlainen epämääräinen velvollisuudentunne kielsi Cécileä menemästä minne sydän käski. Kun hän ikkunastaan suljettujen uutimien takaa tähysteli Henrikin tuloa ja lähtöä, oli hän jo mielestään uskoton tuolle ainoalle hellyydelle, joka eheänä ja jakamattomana oli äidille tuleva.
Mitä Edvardiin tulee, kävi hän ainoastaan sunnuntaisin Hendonissa, sillä arkena hän ei voinut päästä konttoristaan.
Kun syksy tuli sateineen ja sumuineen, kävi paronitar niin huonoksi, että selvään huomasi lopun olevan käsissä. Cécile ei enää hievahtanut äitinsä vuoteen äärestä.
Tulipa sitten kerran ratkaiseva päivä. Edellisenä iltana paronitar oli tuntenut itsensä paremmaksi niinkuin ainakin keuhkotautiset kuoleman lähestyessä, ja hänen hartaista pyynnöistään Cécile suostui menemään hetkeksi levolle kehoittaen palvelijatarta, joka asettui hänen sijalleen valvomaan, heti ilmoittamaan, jos mitä erikoisempaa tapahtuisi.
Alkupuoli yötä kului jotenkin rauhallisesti. Mutta aamupuolella Cécile heräsi äkkiä unestaan kuullessaan nimeänsä mainittavan. Hän hypähti sängystään, heitti aamupuvun yllensä ja riensi äitinsä huoneeseen.
Paronitarta oli taas kohdannut verensyöksy, niin runsas tällä kertaa, ettei palvelijatar uskaltanut jättää häntä yksin, vaan huusi apua.
Tämä hätähuuto oli herättänyt Cécilen. Ensimäinen ilme, joka rouva de Marsillyn toinnuttua elvytti hänen kasvojaan, oli tytärtä tervehtivä hymy. Kohtaus oli tällä kertaa ollut niin ankara, että hän oli luullut kuolevansa, ennenkuin Cécile ehtisi saapua. Ja nythän Jumala armeliaisuudessaan salli hänen nähdä tytärtä vielä kerran.
Cécile heittäysi polvilleen tarttuen sairaan käteen, itkien ja rukoillen yhtaikaa. Vaikka äiti alkoi rauhoittua, ei tytär suostunut palaamaan huoneeseensa, sillä hänestä tuntui, että jos hän hetkeksikään menisi pois, Jumala käyttäisi juuri sitä hetkeä kutsuakseen äidin luokseen. Ja tosin ei paronittarella tuntunut olevankaan monta hetkeä jäljellä.
Päivällä heikkouskohtaukset vähänväliä uudistuivat, mutta tuskia ei enää ollut. Iltasella hän käski avata ikkunan, jotta mailleen menevän auringon viimeiset säteet pääsisivät huonetta kirkastamaan.
Cécile katsoi äitiinsä. Kuume oli poissa, ja kalpeus peitti sairaan kasvot. Kädet olivat kylmät. Kun ikkuna oli avattu, kääntyi sairas käyttäen viimeiset voimansa nähdäkseen laskeutuvan auringon kultaaman taivaan.
Samassa kuului satakielen laulu.
— Kuuntele, sanoi paronitar, vetäen tytärtä lähemmäksi. Cécile painoi päänsä paronittaren rintaa vasten ja kuunteli. Sydämen sykintä oli hidas ja epätasainen; väliin se tuntui kokonaan lakkaavan, elpyäkseen uudestaan hetken kuluttua. Cécile kuunteli yhä. Satakieli oli lentänyt pois noin sadan askelen päähän, missä se jatkoi soinnukasta lauluaan.
Hetken kuluttua lintu taas nosti siipensä lähteäkseen vielä kauemmas laulamaan. Sitten yhtäkkiä laulu kokonaan taukosi.
Samassa hetkessä sairaan sydänkin herkesi sykkimästä.
Cécile säpsähti. Oliko tuo satakieli, jonka laulu oli lakannut, oliko se äidin sielu, joka kohosi linnun muodossa taivaaseen? Hän nosti päätään. Paronitar lepäsi kalpeana ja liikkumattomana, suu ja silmät puoliavoinna. Cécile kumartui hänen ylitsensä ja kuuli hiljaisen kuiskeen: "Hyvästi". Sitten silmät sulkeutuivat, vähäinen väristys puistatti ruumista, käsi vavahti heikosti ikäänkuin tarttuakseen tyttären käteen, ja kaikki oli lopussa.
Paronitar oli kuollut.
Cécile ei valittanut eikä nyyhkyttänyt. Jäykkänä hän siinä seisoi, ja runsaat kyynelet vierivät hänen poskiaan pitkin.
Sitten hän laskeutui puutarhaan, taittoi kauniin, tuoksuvan liljan ja palasi takaisin pannen kukan kuolleen käteen. Ja hänestä tuntui, että äiti levätessään noin kuolinvuoteellaan oli vahaan valettu taivaan autuasten kuva.
Cécile polvistui vuoteen viereen ja käski kutsua markiisitarta. Olihan äidinkin rukoiltava tyttärensä puolesta niinkuin tyttären äitinsä.
Jäähyväiset.
Emme huoli viivytellä kertomalla kaikista niistä toimenpiteistä ja juhlamenoista, jotka kuolemantapausta seurasivat. Heti saatuansa tuon surullisen uutisen Lorges'in herttuatar ja herra Duval riensivät Hendoniin, edellinen lohduttaakseen ystävällisillä sanoillaan jäljellejääneitä, jälkimäinen tarjotakseen heille kokeneen miehen apua, joka tällaisissa tapauksissa on niin tärkeä turvattomille. Hienotunteisuudesta herttuatar jätti tällä kertaa kotiin nuoren sukulaisensa, ja herra Duvalkin tuli samasta syystä yksin.
Paronitar haudattiin kylän pieneen hautausmaahan. Jo aikoja sitten hän oli itse valinnut sen paikan, missä tahtoi levätä ja oli antanut papin siunata sen.
Markiisittareen kolaus koski kipeästi. Hän oli rakastanut tytärtään niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta hän oli pintapuolisen aikakauden lapsi, jolla ei ollut tunteellisuutta kuin nimeksi vain. Ja sen tähden ei hänessä surukaan päässyt syvemmälle juurtumaan. Ennenkuin herra Duval palasi Lontooseen, tarjosi hän kaikinpuolista apuaan Cécilelle virkkamatta sanaakaan puheena olleista tulevaisuudentuumista, ja Cécile vastasi ilmaisten äänellään sydämensä vilpittömimmät kiitollisuudentunteet, että jos hän milloin oli avun tarpeessa, niin vanhaan ystäväänsä hän aikoi turvautua eikä kehenkään muuhun.
Markiisitar piti herttuattaren kanssa pitkää neuvottelua tulevaisuudesta. Nyt kun ei paronitar enää ollut estämässä, oli markiisitar lujasti päättänyt palata Ranskaan, jonne hän jo kauan oli ikävöinyt. Hän ei ollut koskaan voinut käsittää millä oikeudella valtio oli anastanut hänen maatilansa, ja hän toivoi yhä, että asiamiehensä tavalla tai toisella saisi laittomat myynnit peruutetuiksi.
Pari päivää hautajaisten jälkeen markiisitar kutsutti Cécilen luokseen ja ilmoitti hänelle, että hänen oli valmistauduttava lähtemään Ranskaan.
Cécile hämmästyi suuresti tästä uutisesta. Hänelle ei ollut koskaan johtunut mieleen, että hänen oli kerran luovuttava tästä seudusta, joka oli tullut hänen isänmaakseen. Täytyikö hänen siis erota tästä talosta, jossa hän oli kasvanut, tästä puutarhasta, missä hän oli nuoruutensa viettänyt ruusujensa ja liljojensa seurassa, tästä huoneesta, jossa hänen lempeä, kärsivällinen ja puhdas äitinsä oli heittänyt henkensä, tästä hautausmaasta, missä vainaja nukkui viimeistä untansa. Hän ei alussa uskaltanut oikein luottaa korviinsa, ja vasta kun markiisitar oli toistanut sanansa, pääsi hän asiasta selville. Silloin vasta hän totteli ja meni huoneeseensa valmistautuakseen kestämään elämässänsä tapahtuvaa perinpohjaista mullistusta, sillä niin hiljaisesti oli hänen elämänsä tähän asti kulunut, että pieninkin muutos oli hänestä perinpohjainen mullistus.
Cécilestä tuntui ensin, ettei hän tulisi kaipaamaan muuta kuin kotiseutua, kotia, puutarhaa, äidin kuolinhuonetta ja hautausmaata, mutta tutkiessaan tarkemmin itseään hän huomasi, että Henrikin kuva oli jollain tavalla yhtynyt kaikkien näiden kaipaukseen. Silloin vasta hän oikein ymmärsi mikä onnettomuus lähtö oli hänelle.
Hän meni äitinsä huoneeseen. Siellä kaikki hänen lapsuutensa muistot ikäänkuin tulvivat häntä vastaan. Huone oli yhä samassa kunnossa kuin paronittaren aikana, kaikki vanhat tavarat paikoillaan. Cécile, joka oli luullut jäävänsä koko elämänsä ajaksi Hendoniin, oli täten tahtonut säilyttää kaikki entisellään ja kuvitella mielessään, että äiti oli millä hetkellä tahansa kotiin odotettavissa. Monta kertaa äidin kuoleman jälkeen Cécile oli sulkeutunut tähän huoneeseen hakeakseen surulleen lievennystä. Sillä todellinen lievennys, Jumalan ihmiselle lahjoittama lievennys tuskien ahdistaessa, kyynelten suoma lievennys, oli hänellä täällä tarjona. On kuitenkin hetkiä, jolloin kyynelten lähde, olkoon suru kuinka suuri tahansa, tuntuu ehtyneen; silloin rintaa ahdistaa, silloin sydäntä paisuttaa, silloin ikävöi kyyneliä. Mutta silmä ei jaksa vettyä. Vaan jos sellaisina hetkinä muisto heräjää, jos kaukaa kaikuva sävel muistuttaa meille vainajan äänen sointua tai jos katseemme kiintyy johonkin esineeseen, jota hänen kätensä on koskettanut, silloin sydämen kuivuus jälleen sulaa, silloin tunteiden tulva puhkee kyynelvirtaan, mielemme ahdistus nyyhkytyksiin, ja surumme saa omasta kyllyydestään huojennusta. Niin kävi Cécilenkin hänen itkiessään äitinsä huoneessa.
Ja nyt oli hänen erottava tästä huoneesta, niinkuin hänen oli erottava puutarhastakin, missä äidin muisto vielä tuntui elävän kaikissa hänen kasvattamissaan kukkasissa. Cécilen täältä lähtiessä oli tämä muistokin kuoleva, äiti toisen kerran haudattava ja lapsi toisen kerran jäävä orvoksi.
Mutta markiisittaren tahtoa ei käynyt vastustaminen. Markiisitar oli paronittarelta perinyt äidin vallan, ja Cécilen ohjaaminen hämärää tulevaisuutta kohti oli joutunut hänen käsiinsä.
Päivä alkoi lähestyä loppuaan, ja Cécile pyysi markiisittarelta lupaa käydä jäähyväisillä äidin haudalla.
Pieni valkea risti osoitti sitä paikkaa, missä Cécilen äiti lepäsi suurten, vihreiden puitten siimeksessä ja missä hautakumpu vielä oli kaivamisen jälkeen tuoreella mullalla. Cécile polvistui sen juurelle ja suuteli hellästi maata. Ollen liian köyhä pystyttääkseen kiven haudalle hän oli aikonut istuttaa siihen puutarhansa kauneimmat ruusut ja liljat, joiden tuoksussa hän seuraavana keväänä saisi tuntea äitinsä sielun elävän. Nyt hänen täytyi siitäkin lohdutuksesta luopua; puutarha, huone, hauta, kaikki oli jätettävä.
Cécile päätti piirtää kuvan äitinsä haudasta. Sitä myöten kuin kuva paperilla valmistui, hänestä tuntui, että Henrikin muisto, joka näinä surun päivinä oli hämärästi häämöittänyt hänen sydämessään, äkkiä kävi selväksi ja näkyväksi, ikäänkuin se olisi astunut esiin haihtuvasta sumusta. Karkoitettuna hetkeksi hänen elämästään koko hänen olemustaan järkyttävien tapauksien vaikutuksesta tuo muisto pyrki nyt vaativana asettumaan etualalle ja kävi eläväksi, niinkuin se olisi ollut ruumiillisesti läsnä.
Samassa Cécile kuuli takanansa liikuttavan ja kääntyi katsomaan:Henrik oli siellä.
Eikö meille ole joskus tapahtunut kaikille, että sielumme jonkinlaisella magneettisella vaistolla aavistaa rakkaan henkilön läsnäolon, ennenkuin ruumiillinen silmämme on hänet havainnut ja kätemme häntä koskettanut? Niin oli Cécile nyt tuntenut Henrikin läsnäolon, niin ettei hän ollenkaan hämmästynyt hänen tulostaan.
Cécile, joka ei ennen uskaltanut katsoa Henrikkiä silmiin, hymyili hänelle nyt ystävällisesti niinkuin veljelle.
Henrik tervehti ja sanoi:
— Oh, olen itkenyt paljon teidän tähtenne, kun en ole saanut itkeä kanssanne.
— Herra Henrik, vastasi Cécile, kiitän teitä, että tulitte.
Henrik kumarsi.
— Niin, kiitän teitä, jatkoi Cécile, sillä olen ajatellut teitä.Voisitte olla minulle suureksi avuksi.
— Oh, hyvä Jumala, missä suhteessa voisin olla teille avuksi? huudahti Henrik. — Suurin iloni on palvella teitä, uskokaa se.
— Herra Henrik, lähdemme matkalle, Englannista pois, luultavasti kauaksi aikaa, ainiaaksi kenties.
Cécilen ääni katkesi, ja kyynelet tulvivat hänen silmiinsä, mutta hän koki hallita itseään ja jatkoi:
— Herra Henrik, tahtoisin pyytää teitä hoitamaan äitini hautaa.
— Neiti, vastasi Henrik, Jumala tietää, ettei tämä hauta ole minulle vähemmän rakas kuin teillekään, mutta minäkin aion lähteä Englannista pois, kauaksi aikaa, ainiaaksi kenties.
— Tekö myöskin?
— Niin, neiti Cécile.
— Mutta minne sitten aiotte lähteä?
— Lähden, vastasi Henrik punastuen, lähden Ranskaan.
— Ranskaanko! kuiskasi Cécile, katsoen häneen pitkään.
Tuo sana tuli muuttamaan koko Cécilen kohtalon, se loi valoa hänen tulevaisuuteensa.
Henrik tuli siis hänkin Ranskaan, ja elämä oli siis sielläkin mahdollinen. Kuka olisi sitä uskonut?
Ja samassa hänelle kävi selväksi, että Ranska kumminkin oli hänen oikea synnyinmaansa ja Englanti vain hänen äitinsä valitsema, satunnainen olopaikka.
Hänelle selveni, että Ranska oli ainoa maa, missä puhuttiin hänen äitinsä kieltä, joka oli hänenkin ja Henrikin kieli.
Hänelle selveni, että hänen olonsa vieraalla maalla, olipa se kuinka suloinen tahansa, kumminkin oli vain maanpakolaisuutta. Ja hän muisti äidin sanoneen, ennenkuin kuoli: "Olisinpa kumminkin suonut kuolevani Ranskassa."
Mikä onkaan tuo mahtisana, joka yhdessä ainoassa tuokiossa kohottaa edestämme taivaanrantaa peittävän esiripun ja avaa silmälle rajattomia näköaloja!
Cécilellä ei ollut enää mitään pyytämistä Henrikiltä, ja kun palvelija huomautti hänelle, että alkoi hämärtää, hän kumarsi Henrikille ja poistui.
Kuljettuaan vähän matkaa hän heitti silmäyksen taakseen ja näkiHenrikin istuvan samalla paikalla, missä hän itse oli istunut.
Hautausmaan portilla hän näki satuloidun hevosen, jota toisen hevosen selässä istuva palvelija piteli suitsista.
Henrik oli siis, niinkuin oli sanonutkin, tullut vartavasten haudalla käymään ja aikoi heti sieltä palata takaisin kotiinsa.
XV LUKU. Lähtö.
Kun Cécile palasi kotiin, tapasi hän siellä herra Duvalin ja ymmärsi heti, että tämä oli tullut raha-asioiden vuoksi, vaikkei niistä hänen tultuaan enää puhuttu.
Lähtiessään herra Duval tarjosi markiisittarelle asuntoa talossaan siksi aikaa kuin heidän Lontoossa-olonsa kestäisi, mutta markiisitar vastasi, että jos hänen täytyi viipyä Lontoossa, hän aikoi asua Lorges'in herttuattaren luona, jonne hänet oli jo pyydetty. Luultavaa oli kumminkin, ettei hänen tarvinnut jäädä Lontooseen kuin joksikin päiväksi vain, ja siinä tapauksessa hän aikoi neiti Cécilen kassa majoittua hotelliin.
Cécile huomasi, että herra Duval oli hyvin alakuloisen näköinen sanoessaan heille jäähyväisensä, mutta että tämä alakuloisuus tuntui johtuvan enemmän sääliväisyydestä heitä kohtaan kuin omista huolista.
Lähdön piti tapahtua pari päivää tämän jälkeen. Markiisitar kehoitti sentähden Cécileä valitsemaan heidän tavaroistaan tarpeellisimmat ja rakkaimmat mukaan otettaviksi, sillä herra Duval oli ottanut myydäkseen loput.
Kuullessaan myynnistä puhuttavan Cécile tunsi sydäntänsä kouristavan. Pyhyyden loukkausta oli hänestä äidin tavarain myyminen. Hän huomautti siitä isoäidilleen, mutta tämä vastasi, että heidän oli mahdotonta ottaa kaikki huonekalut ja muut tavarat mukaansa, koska rahti tulisi nousemaan niiden arvoa kahta vertaa kalliimmaksi.
Tämä vastaus oli käytännölliseltä kannalta niin järkevä, ettei sitä käynyt vastustaminen tunteihin perustuvilla syillä, ja Cécilen täytyi alistua. Mutta sensijaan hän ryhtyi innokkaasti kokoamaan kaikki äidin käyttämät vaatteet ja muut tarvekalut, vakuuttaen isoäidilleen, että kaikki mahtuisi kahteen matkakirstuun ja että hänestä olisi sanomattoman suloista käyttää omiksi puvuikseen rakkaan äitinsä perintöä.
Markiisitar puolestaan ei tahtonut kieltää, huomautti vain, että ylhäisissä perheissä oli tapana polttaa kuolleiden vaatteet tartunnan ehkäisemiseksi.
Cécile hymyili surunvoittoisesti, kiittäen isoäitiä suostumuksesta, ja aikoi lähteä, kun markiisitar kutsui hänet takaisin, käskien häntä tarkasti valvomaan, ettei mikään paronittaren käyttämä kappale soljahtaisi hänen, markiisittaren, tavarain joukkoon.
Kuudenkymmenen ikäinen markiisitar pelkäsi kuolemaa enemmän kuin kuudennellatoista oleva lapsenlapsensa.
Cécile käski tuoda matka-arkut äidin huoneeseen ja siellä hän, ottamatta palvelijatartakaan avukseen, yksin täytti pyhän velvollisuutensa kuollutta kohtaan, kokoamalla kaikki rakkaan vainajan muistot. Vaikka näiden muistojen käsittelemisessä oli kaipaukselle kiihoketta, niin siinä oli samalla niin suurta suloutta, että yön hiljaiset tunnit kuluivat häneltä tässä työssä aivan huomaamatta. Seuraavana päivänä hän järjesti omat tavaransa. Kaikki hänen lapsuutensa aarteet olivat mukaan otettavat, ja näiden joukossa olivat hänen kuva-albuminsa kalleimmat. Illalla kaikki oli valmista.
Ja sitten saapui lähtöpäivä, jolloin täytyi erota rakkaasta lapsuudenkodista. Varhain aamusella Cécile nousi käydäkseen vielä kerran puutarhassaan, mutta rankkasade esti häntä menemästä.
Sydän surusta pakahtumaisillaan Cécile asettui ikkunan ääreen katsomaan syksyistä kukkasarkaa, joka sekin tuntui olevan surua ja kaipausta täynnä. Sateen pieksämät puut varistivat lehtiänsä käytäville, viimeiset kukat nuokkuivat läpimärkinä, sateen liottaman mullan tahraamina.
Sade ei lakannut hetkeksikään; virtanaan se valui pitkin päivää, niin ettei Cécile voinut käydä hautausmaallakaan, niinkuin oli aikonut.
Kolmen aikaan matkavaunut saapuivat, ja matkatavarat ja kirstut kannettiin pihalle. Jäähyväishetki oli tullut.
Markiisitar säteili ilosta. Vaikka hän oli viettänyt Englannissa kaksitoista vuotta, ei hän ollut tottunut sikäläisiin ihmisiin, ei oloihin eikä maisemiin, vaan oli aina ikävöinyt kotimaahansa. Nyt oli vihdoinkin vapaudenhetki koittanut.
Cécile juoksi huoneesta huoneeseen kuin mieletön, suuteli huonekaluja ja itki. Hendoniin hän jätti osan sydämestään.
Itse hän otti huostaansa talon avaimen, joka oli jätettävä Lontoossa herra Duvalille. Hän pani sen sydämelleen. Olihan tuo avain hänen menneisyytensä avain; Jumalalla yksin oli tulevaisuuden avain käsissään.
Hän pyysi ajajaa kiertämään hautausmaan kautta ja pysähtymään sen portille. Sade kyllä esti häntä haudalla käymästä, mutta porttiristikon lomista hän saattoi nähdä suurten puitten varjossa piilevän vähäisen hautakummun risteineen.
Mutta markiisitar kiirehti lähtöä, sillä hautausmaiden läheisyydessä hän ei viihtynyt. Ne tekivät häneen liian kamalan vaikutuksen.
Viimeisen kerran Cécile huusi:
— Hyvästi, äiti kulta, hyvästi! Sitten hän laski mustan harson kasvoilleen, kätkeytyi vaunujen perälle ja sulki silmänsä. Vasta vaunujen pysähtyessä hän avasi ne ja huomasi, että oli saavuttu Lontooseen, Roi Georges'in hotelliin.
Hotellin pihassa toiset vaunut odottivat heitä. Lorges'in herttuatar oli heitä vastassa ilmoittaen heille, että heidän oli heti jatkettava matkaa Doveriin, sillä herra de Sennones oli sieltä kirjoittanut, että jo seuraavana päivänä oli tilaisuus päästä laivalla purjehtimaan Ranskaan. Jos siis tahtoi käyttää tätä tilaisuutta, oli lepoaikaa vain pari tuntia.
Cécile tahtoi mennä rouva Duvalia tervehtimään, mutta tämä asui niin kaukana, että yksin matka olisi vaatinut kokonaisen tunnin. Markiisitar pani siis vastaan ja kehoitti häntä kirjoittamaan. Lapsi parka ymmärsi kyllä, ettei jäähyväiskirje ollut tarpeeksi äidin vanhoista ystävistä erotessa. Mutta eihän hän voinut mitään markiisittaren tahtoa vastaan. Täytyi totella.
Hän kirjoitti siis kirjeen, jonka herttuatar otti toimittaakseen seuraavana päivänä entiselle taloudenhoitajalleen. Sitäpaitsi herttuatar tarjoutui auttamaan matkustajia rahalainoilla, jommoiset palvelukset hienoissa piireissä tuskin ansaitsevat kiitostakaan, mutta myytyänsä loput timanteistaan markiisitar luuli hankkineensa tarpeeksi rahoja tullakseen toimeen, kunnes jälleen saisi haltuunsa entiset rikkautensa.
Matkaa jatkettiin siis läpi pääkaupungin, jota Cécile ei ollut koskaan ennen nähnyt ja jonka komeudet vilahtivat vaununikkunan ohitse kiinnittämättä hänen huomiotaan. Pian oltiinkin kaupungin ulkopuolella maantiellä, missä vaunut vierivät tasaisemmin ja ilma tuntui puhtaammalta.
Pysähdyttiin ainoastaan hevosia muutettaessa, joten matka kului nopeasti, ja seuraavana aamuna viiden aikaan saavuttiin Doveriin.
Siellä ajettiin hotellin pihaan, ja Cécile, joka oli nukkunut, heräsi soihtujen valoon. Hän avasi silmänsä ollen vielä aivan huumauksissa kauan kestäneestä ajamisesta, ja hänen ensimäinen katseensa kohtasi Henrikin.
Henrik oli siis odottanut heidän tuloaan.
Cécile tunsi punastuvansa ja veti harson silmilleen.
Henrik ojensi ensin kätensä markiisittarelle auttaakseen häntä vaunuista alas, sitten Cécilelle, joka nyt ensimäistä kertaa pani kätensä Henrikin käteen. Se tuntuikin nuoresta miehestä vapisevan niin arasti, ettei hän uskaltanut sitä puristaakaan.
Huoneet oli hotellissa tilattu, ja kaikki oli valmista, ystävällisen huolenpidon järjestämää. Kun laivan piti lähteä vasta kymmenen aikaan, oli matkustajilla muutamia tunteja levähdysaikaa. Cécile sulkeutui hioneeseensa, mutta vaikka hän olikin hyvin väsynyt, ei hän saanut unta silmiinsä. Henrikin odottamaton ilmestyminen oli tehnyt hänen mielensä niin levottomaksi, ettei hän saanut ajatuksiltaan rauhaa. Henrik oli sanonut lähtevänsä hänkin Ranskaan. Aikoiko hän tulla heidän kanssaan yhtä matkaa, samassa laivassa? Tätä kysymystä hän lakkaamatta hautoi mielessään saamatta siihen vastausta. Ja Henrikiltä hän ei olisi koskaan uskaltanut sitä kysyä.
Mutta tuo unettomuus ei häntä vaivannut; suloiselta se päinvastoin tuntui. Sillä olihan nyt joku pitämässä hänestä huolta, niinkuin äidinkin eläessä. Osoittihan kaikki tuota ystävällistä huolenpitoa: palvelijat, jotka pihalla odottivat heidän tuloaan, huoneet, jotka oli heille varattu, tavarat, jotka toimitettiin valmiiksi laivalle. Rakkaus yksin kykeni noin edeltäpäin arvaamaan hänen tarpeensa ja toivomuksensa, valvomaan hänen parastaan, luomaan hänessä noin täydellistä turvallisuudentunnetta.
Rakastiko Henrik siis häntä todellisesti, vilpittömästi, kaikesta sydämestään?
Kuinka suloiselta tuntuikaan!
Ja nauttiakseen tuosta suloisesta turvallisuudentunteesta nuori tyttö karkoitti väkisinkin unen silmistään, kun se vihdoinkin pyrki tulemaan. Hän näki päivän koittavan ja laski tunnit. Sitten hän nousi, ja kun määrättyyn aikaan tultiin koputtamaan hänen ovelleen, hän oli jo täydellisesti pukeutunut.
Cécile meni ikkunan luo katsoakseen aikansa vietteeksi vilkasta katuliikennettä, edestakaisin kulkevia vaunuja ja rattaita. Eräät vaunut, jotka tulivat satamasta päin, vierivät nopeasti hotellia kohti ja pysähtyivät portille. Cécile arvasi jo heti kuka tulija oli, ja hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää. Ja kun hän näki Henrikin keveästi hyppäävän vaunuista ja huomasi oikein arvanneensa, kävi hänen sydämensä tykytys vieläkin kovemmaksi. Nopeasti hän vetäytyi ikkunasta pois verhojen taa.
Mutta Henrik oli jo ennättänyt nähdä hänet.
Cécile joutui aivan hämilleen ja jäi seisomaan liikkumattomana paikoilleen, kasvot polttavan kuumina, toinen käsi sydämellä, toinen ikkunaverhon lievettä pidellen. Hetken kuluttua hän kuuli ovikelloa soitettavan, oven aukeavan ja Henrikin äänen:
— Tehkää hyvin ja ilmoittakaa markiisittarelle ja neidille, että täytyy kiirehtiä, sillä puolen tunnin kuluttua laiva on lähtövalmiina.
— Olen itse täällä, sanoi Cécile astuen ovesta ulos ja unohtaen, että hänen vastauksensa ilmaisi hänen kuunnelleen. — Olen itse täällä ja menen heti isoäidille ilmoittamaan, että odotatte.
Sitten tervehdittyään hän kulki nopeasti salin poikki ja katosi markiisittaren huoneeseen.
Markiisitar oli jo melkein valmis ja viiden minuutin kuluttua hän astui ulos Cécilen seuraamana. Henrik tarjosi hänelle kätensä, ja Cécile kulki heidän jäljessään Aspasia neidin kanssa, josta markiisitar ei tahtonut erota.
Matkalla Cécileä vaivasi yhä sama ajatus, josta hän yölläkin oli pääsemättömissä: laivalle astiko Henrik vain aikoi saattaa heitä, vai oliko hänelläkin matka mielessä? Saavuttiin satamaan, missä oli varattu vene heitä varten. Naiset astuivat siihen, ja Henrik yhä seurasi heitä. Soudettiin laivalle.
Henrik tarjosi kätensä markiisittarelle auttaakseen häntä laivaan, sitten Cécilelle. Tällä kertaa, vaikka tuo pieni käsi nytkin vapisi hänen kädessään, Henrik ei voinut olla sitä hellästi puristamatta. Cécile tunsi silmäinsä pimenevän ja päätänsä pyörryttävän. Tuo kädenpuristus ilmaisi hänelle mitä katseet jo olivat ilmaisseet: Henrik rakasti häntä.
Mutta jäähyväisiksikö vain Henrik oli hänen kättänsä puristanut?
Päästyään kannelle Cécile vapisi niin kovasti, että hänen täytyi nojautua maston ympärille päällekkäin ladottuihin matkatavaroihin, joita laivamiehet, pahaa ilmaa peläten, paraikaa peittelivät öljykankaalla. Siinä seisoessaan hän huomasi eräässä matka-arkussa nimen, johon hänen silmänsä heti kiintyivät:
"Kreivi Henrik de Sennones. Pariisi. Ranska."
Tuossa osoitteessa oli hänelle vastaus. Nyt hän tiesi minkä tahtoi tietää.
Cécile huokasi syvään ja nosti silmänsä kohdaten samassa Henrikin katseen.
Tuo katse tuntui Cécilen kasvoilta lukeneen hänen sydämensä ajatukset, sillä sen ilme oli hellästi nuhteleva.
— Ah, Cécile! sanoi Henrik tuokion kuluttua pudistaen päätänsä, — oletteko hetkeäkään voinut uskoa, että minä eroaisin teistä?
Matka.
Äkilliset ilmanmuutokset ovat tavalliset merenrannikolla. Nytkin olivat syksyiset sadepilvet hajonneet, ja taivas kuulti selkeänä ja kirkkaana kuin keväällä. Matkustajat saattoivat oleskella kannella, ja Henrik sai seurustella Cécilen kanssa, mikä olisi ollut mahdotonta, jos sade olisi pakoittanut Cécileä hakemaan suojaa naistensalongista. Henrikillä oli täysi syy kiittää Jumalaa.
Ensimäisen kerran äidin kuoleman jälkeen Cécile jaksoi kiinnittää huomionsa ympäristöön ja hän kysyi uteliaasti Henrikiltä selitystä kaikkeen mitä näki. Henrik vastasi näihin kysymyksiin miehenä, joka on perehtynyt kaikkeen, ja hänen äänensä sointu oli nuorelle tytölle niin suuri nautinto, että hän yhä jatkoi kyselemistään yksinomaan kuullakseen hänen puhuvan. Hänelle tuntui aukeavan aivan uusi elämä, johon hän astui Henrikin opastamana. Tämä laiva, joka kantoi häntä toista maata, synnyinmaata kohti, irroitti hänet menneisyydestä ja kiidätti häntä tuntemattoman tulevaisuuden rantoja kohti.
Matka kului onnellisesti. Taivas oli, kuten jo olemme maininneet, niin kaunis kuin Englannin syksytaivas voi olla, niin että kahden tunnin matkan päästä Doverista Ranskan rannikko alkoi häämöittää usvaisena taivaanrannalla, kun taas Englannin rannikko oli vielä selvästi näkyvissä. Cécilen silmät siirtyivät vuorotellen toisesta toiseen. Kumpi näistä kahdesta oli hänelle onnen maa?
Seitsemättä käydessä saavuttiin Boulogneen. Markiisitar muisti, että he viime kerran siellä käydessään olivat asuneet Postihotellissa, mutta hän ei muistanut sen emännän nimeä.
Mutta Cécile, joka monta monituista kertaa oli kuullut äitinsä kertovan myrskyisen lähtöillan tapahtumista ja yhtä monta kertaa kuullut rouva Ambronin, hotellin ystävällisen emännän nimeä mainittavan, ei ollut yhtä huonomuistinen kuin hänen isoäitinsä, ja tuo nimi oli jäänyt hänelle mieleen.
Heti hotelliin saavuttuaan hän kysyikin rouva Ambronia, ja tämä, joka oli aina aulis palvelemaan vieraitaan, saapui heti.
Cécile, nähdessään tämän kunnon naisen, joka oli auttanut heitä niin ystävällisesti heidän paetessaan Ranskasta, tahtoi heittäytyä hänen syliinsä, mutta markiisitar viittasi hänelle epäävästi.
— Miten voin teitä palvella, hyvät rouvat, kysyi rouva Ambron.
— Hyvä rouva, sanoi markiisitar, minä olen markiisitar de laRoche-Bertaud, ja tässä on neiti de Marsilly, lapsenlapseni.
Rouva Ambron kumarsi, mutta hänen kasvojensa ilmeestä huomasi, etteivät nämä markiisittaren mainitsemat nimet herättäneet hänessä mitään muistoa. Markiisitar huomasi sen.
— Ettekö siis muista, että jo ennenkin kerran olemme asuneet hotellissanne?
— Mahdollista kyllä, että minulle jo ennenkin on tapahtunut se kunnia, vastasi rouva Ambron, mutta minun täytyy häpeäkseni tunnustaa, etten voi muistaa milloin se olisi ollut ja missä tilaisuudessa.
— Rakas rouva Ambron, sanoi Cécile, aivan varmaan tulette pian muistamaan. Tulihan teidän luoksenne eräänä syyskuun iltana v. 1792 kaksi Pariisista pakenevaa naista, talonpoikaisvaatteihin puettuina, ajaen talonpoikaisrattaissa ja tilansa vuokraajan Pierre nimisen talonpojan saattamina.
— Niin, niin, aivan oikein, huudahti rouva Ambron, muistan toki vallan mainiosti. — Nuoremmalla näistä naisista oli vielä pieni tytär, kolmen tai neljän vuoden ikäinen herttainen lapsi, oikea taivaan enkeli…
— Lopettakaahan toki, rakas rouva Ambron, keskeytti hymyillen Cécile, sillä jos vielä jatkatte siihen suuntaan, niin en enää uskalla sanoa teille, että tuo herttainen lapsi, tuo taivaan enkeli on…
— No?
— Edessänne.
— Mitä! Tekö, rakas lapseni? huudahti rouva Ambron.
— Entä sitten! mutisi markiisitar närkästyneenä mokomasta tuttavallisuudesta.
— Oh, suokaa anteeksi! sanoi rouva Ambron säikähtäen itsekin tungettelevaisuuttaan, vaikkei hän kuullutkaan markiisittaren huomautusta, suokaa anteeksi, neiti, mutta olen nähnyt teidät niin pienenä.
Cécile ojensi hänelle kätensä.
— Mutta teitähän oli silloin kolme? kysyi rouva Ambron, katsoen ympärilleen ikäänkuin hakeakseen paronitarta.
Cécile huokasi syvään ja painoi päänsä alas. Rouva Ambron ymmärsi heti.
— Niin, niin, sanoi hän, maanpakolaisuus on kova koulu. Monen olen nähnyt lähtevän, mutta en palaavan. Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne, neiti kulta! Jumala tietää miksi hän meitä koettelee ja vain omia lapsiaan hän kurittaa.
— Jättäkäämme nuo asiat, hyvä rouva Ambron! sanoi markiisitar kärsimättömästi. — Olen sangen herkkätuntoinen, ja nuo asiat vaivaavat minua sietämättömästi.
— Pyydän anteeksi, rouva markiisitar. — Sanoin sen vain neitiä varten, osoitteeksi että muistan. Ja nyt markiisitar kenties suvaitsee sanoa minulle mitä asiaa varten olette kutsuneet minua.
— Minulla ei ole mitään asiaa teille. Neiti de Marsilly tahtoi teitä puhutella, voitte kääntyä hänen puoleensa.
— Siinä tapauksessa neiti kenties sanoo…
— Olen pyytänyt teitä puheilleni, rakas rouva Ambron, ensiksikin kiittääkseni teitä kaikesta sydämestäni, sillä olette tehnyt meille niin suuren palveluksen, että voimme korvata sen ainoastaan ikuisella kiitollisuudellamme. Ja sitten olen tahtonut kysyä teiltä, ettekö tuntisi ketään, joka voisi näyttää minulle tietä meren rannalle, siihen paikkaan, missä kaksitoista vuotta sitten nousimme laivaan paetessamme Ranskasta… Siinä tapauksessa tietysti, ettei isoäiti kiellä minua menemästä.
— En tietysti, jos rouva Ambron voi ehdottaa sinulle luotettavan henkilön toveriksi. Tarjoaisin Aspasia neidin, mutta tiedäthän, että aamusella varsinkin minun on vaikea tulla toimeen ilman häntä.
— Menen itse, rouva markiisitar, menen itse, huudahti rouva Ambron. — Mielelläni saatan neitiä, ja koska, Jumalan kiitos, minä satuin olemaan siellä, kun läksitte, niin jos neiti haluaisi tarkempia tietoja, niin minä osaan vastata paremmin kuin kukaan muu.
— Rouva markiisitar, sanoi Henrik, joka suurella mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua, — sallitteko minunkin saattaa neitiä tuolle matkalle?
— Miksikäs ei, en minä näe siinä mitään sopimatonta, ja koska tuollaiset romantilliset muistot ovat teidän mieleenne, niin menkää vain, lapseni, menkää vain!
Ja sitten ikäänkuin rauhoittaakseen omaatuntoaan hän teki rouvaAmbronille pienen viittauksen, joka merkitsi:
"Uskon heidät teidän huostaanne. Valvokaa heitä."
Rouva Ambron vastasi nyökäyttäen päätänsä, ja päätettiin tehdä kävelymatka seuraavana päivänä.
Kun Cécile oli tahtonut nähdä varsinkin sen paikan, missä laivaannousu oli tapahtunut, niin oli rouva Ambronin mielestä tarpeetonta tehdä sama kierros kuin tuona muistettavana iltana, jolloin se oli ollut tärkeä epäluulojen välttämiseksi. Kuljettiin sentähden vain Nationkatua päähän asti; sitten tulliportille saavuttua käännyttiin vasemmalle pientä, peltojen poikki kulkevaa tietä, joka johti rantakalliolle.
Tämä matka olisi varmaankin tuntunut jotenkin mitättömältä ja vähäpätöiseltä jokaisesta muusta kuin Cécilestä. Hänelle, maalla kasvaneelle tytölle, joka ei ollut nähnyt mitään kodin ulkopuolella ja jonka kävelymatkat tähän saakka olivat ulottuneet joko pikku puutarhan muuriin tai kirkon porttiin, kaikki oli uutta ja huomiota herättävää.
Saavuttiin vihdoinkin rantakalliolle, missä heidän eteensä aukeni suurenmoinen näköala yli aavan meren. Mahtavan vaikutuksen teki heihin meren synkkä majesteettisuus. Cécile pysähtyi hetkeksi juhlallisen tunteen valtaamana. Kuolema, Jumala, iankaikkisuus kävi hänen sielulleen selväksi tuon rajattoman suuruuden edessä, ja hän tunsi kyynelten vierivän poskilleen.
Sitten hän katsoi maahan ja huomasi pienen polun, joka kierteli törmää alas. Rouva Ambronilta kysymättä hän arvasi heti, että juuri tätä tietä hänen äitinsä tuona myrskyisenä yönä oli kulkenut kantaen häntä sylissään kuohuvaa valtamerta kohti. Hän lähti kulkemaan polkua pitkin, ja Henrik riensi hänen jälkeensä, valmiina auttamaan, jos hänen jalkansa sattuisi kivikossa luiskahtamaan. Hänen rinnallaan ei Henrik voinut astua, sillä polku oli liian kaita kahdelle.
Kun he saapuivat rannalle, sille paikalle, minne vene oli soutanut pakolaisia noutamaan, he pysähtyivät katsomaan. Hämäriä muistoja sukeltausi Cécilen mielessä esiin ikäänkuin sakean sumun keskeltä. Varsinkin tuntui hänestä tutulta tuo kumea kohina, valtameren mahtava hengitys, joka nousi rantahiekkaan murtuvista laineista. Hetken aikaa hän seisoi liikkumatta; sitten äkkiä, ikäänkuin tukea hakeakseen, hän kääntyi Henrikkiin ja nojausi hänen käsivarteensa kuiskaten:
— Kuinka kaunista, kuinka suurta, kuinka mieltä ylentävää!
Henrik ei vastannut mitään. Hän seisoi avopäin, hattu kädessä niinkuin kirkossa.
Olihan heille opetettu, niin Henrikille kuin Cécilellekin, että Jumala on joka paikassa läsnä; mutta sen he tunsivat, että Jumala oli etenkin täällä. Täällä etenkin hän esiintyi heille kaikkivaltiaana ja mahtavana, jota heidän oli heikkoudessaan palveltava. Nojautuneina toisiinsa he unohtivat ajan kulun, ja tuskin he olisivat koko päivänä siitä hievahtaneet, ellei rouva Ambron olisi muistuttanut heille, että nyt oli aika lähteä.
Heidän palatessaan hotelliin he tapasivat markiisittaren vilkkaasti keskustelemassa erään asianajajan kanssa myydyistä maatiloistaan. Asianajaja selitti markiisittarelle mitä tämä ei vielä tiennyt, että konsulikunta nyt oli monarkiaksi muuttumaisillaan, että kolmen kuukauden kuluttua Bonapartesta tulisi keisari ja että uusi hallitus, joka tarvitsi sekä tulevaisuuden että menneisyyden kannatusta, mielihyvällä tervehti vanhoja perheitä, jotka tarjoutuivat sitä palvelemaan.
Mitä valtion myymiin maatiloihin tuli, ei niiden takaisinsaamista kannattanut ajatellakaan, mutta sensijaan keisarikunta tarjosi rahoja, eläkkeitä, tuottavia virkoja ja sukukartanolta korvaukseksi niille, jotka siihen kauppaan suostuivat.
Nämä tiedot antoivat markiisittarelle paljon ajattelemista. Mutta Cécile ei kiinnittänyt niihin suurtakaan huomiota, hän kun ei ymmärtänyt minkä verran hänen toimeentulonsa oli valtiollisista oloista riippuvainen.
Markiisitar ihmetteli suuresti, että Ranska noin vastustelematta antautui korsikkalaisen hallittavaksi, vähäpätöisen tykistönupseerin, jolla ei ollut muuta ansiota, kuin että hän oli voittanut muutamia tappeluita ja johtanut Brumairen 18 päivän. Siinä kaikki.
Kauan aikaa hän keskusteli Henrikin kanssa näistä asioista. Henrik oli kyllä sydämensä pohjasta kiintynyt entiseen hallitsijasukuun, jolle koko hänen perheensä oli ollut uskollinen, mutta hän oli nuori, hän oli aina uneksinut loistavaa tulevaisuutta, ja hänet oli kasvatettu sotilaanammattia varten. Hän tahtoi elää ja toimia synnyinmaassaan ja koetti rauhoittaa omaatuntoaan sillä väitteellä, että Ranskassa palveleminen oli samalla Ranskan palvelemista. Tuo mies, joka johti hallitusta, oli tehnyt maan mahtavaksi ja kunniakkaaksi ja sillä ansainnut kaikkien anteeksiannon. Henrikin silmissä Bonaparte kyllä oli laittomasti anastanut vallan, mutta hänen loistavat luonnonlahjansa oikeuttivat osaksi tämän vallananastuksen.
Päivä kului sellaisissa keskusteluissa. Seuraavana aamuna piti lähteä kuuden aikaan. Siinä oli markiisittarelle syytä katkeriin valituksiin. Olisipa ollut omat hevoset, niin olisi voinut lähteä mihin aikaan hyvänsä, yhdentoista tai kahdentoista aikaan, suklaan juotuansa. Mutta silloin niinkuin meidänkin aikanamme matka vaunuilla oli määrätyt lähtöaikansa, ja vaununkuljettajat eivät voineet pitää lukua markiisittaren mukavuudesta. Kuuden aikaan siis nuo raskaat yhteisvaunut lähtivät liikkeelle Pariisia kohti.
Kello seitsemän illalla matkustajat jo kaukaa huomasivat Pariisin tulet.
Saint-Denis'n tulliportilla pysähdyttiin tullitarkastuksen tähden, ja Cécile laskeutui markiisittaren suostumuksella vaunuista katsoakseen sitä paikkaa, missä perhe oli elänyt pakomatkansa jännittävimmät hetket.
Tämän saman tulliportin läpi hänen siis kahdentoista vuoden poissaolon jälkeen tuli palata Pariisiin.
Lapsena hän oli itkenyt mennessään siitä ulos, tyttönä hän itki sinne palatessaan.
Eikä hän tietänyt, lapsi parka, että hänen kerran vielä oli itkien kuljettava tämän saman tulliportin kautta.
Enghienin herttua.
Markiisitar ja Cécile asettuivat asumaan Pariisin hotelliin, jaHenrik vuokrasi myös samasta hotellista huoneen itselleen.
Ensimäiset päivät kuluivat kaikenlaisissa perehtymispuuhissa. Markiisitar lähetti tiedustelemaan entistä asiamiestään, mutta tämä oli kuollut, ja hänen täytyi tyytyä toiseen, joka sanasta sanaan kertoi hänelle samaa, mitä asianajaja Boulognessa jo oli kertonut.
Pariisi oli kokonaan muuttanut muotoa, sillä aikaa kun markiisitar oli ollut ulkomailla, niin ettei hän enää tuntenut omaa kaupunkiaan. Uudet asukkaat, uudet muodit, uusi kieli. Roche-Bertaud'n markiisitar oli luullut palaavansa surevaan, entisiä onnettomuuksiaan itkevään kaupunkiin ja huomasikin hämmästyksekseen, ettei se enää välittänyt menneisyydestä, vaan huoletonna nautti hetken iloja niinkuin ennenkin. Ja lisäksi se oli saanut ylpeilevän ja juhlivan leiman, jota ei markiisitar muistanut ennen siinä nähneensä. Se kai arvasi tulevan asemansa mahtavuutensa kukkulalle kiivenneen Ranskan ja monen muun kostetun kuningaskunnan pääkaupunkina. Sanalla sanoen Pariisi oli markiisittaren mielestä pukeutunut kerskailevan nousukkaan loistavaan pukuun.
Niinkuin markiisittarelle jo oli sanottu, tasavalta oli muuttumaisillaan keisarikunnaksi. Koko kansa valmistautui loistavasti viettämään tätä suurta muutosta, jonka lopullisesti piti kukistaa puoluetappelujen säästämät, vallankumouksen aatteelle uskollisina pysyneet tasavaltalaiset ja jota ulkomaille paenneet kuninkaallismieliset vastustelivat. Sentähden olikin jokainen kuningasmielinen, joka astui konsulikunnan palvelukseen, jokainen korkeasukuinen nainen, joka liittyi vastaisen keisarinnan hovikuntaan, uudelle hallitukselle tervetullut, ja heille myönnettiin etuja ja kunniapaikkoja, joihin ei vanhimmilla ja uskollisimmilla palvelijoilla ollut oikeutta pyrkiä. Aivanhan se oli luonnollista; eihän entisiä ystäviä käynyt palkitseminen.
Henrik tapasi joka päivä nuoria miehiä, jotka eivät olleet häntä vanhemmat ja jotka kumminkin jo olivat päässeet kapteeniksi ensimäisen konsulin armeijaan. Roche-Bertaud'n markiisitar kuuli joka päivä puhuttavan entisistä ystävistä ja tuttavista, jotka tunnustettuaan uuden hallituksen olivat saaneet yltäkyllin korvausta vallankumouksen aikana menettämistään rikkauksista ja jotka rehennellen ajelivat vaunuissa, joihin entiset vaakunat jo alkoivat ilmestyä. Vähitellen Henrik alkoi tutustua noihin nuoriin miehiin, ja markiisitar alkoi lähestyä entisiä tuttaviaan. Henrikille ilmestyi suosijoita, markiisittarelle tehtiin edullisia ehdotuksia; edellisen kunnianhimo, jälkimäisen taipumus mukavuuteen ja ylellisyyteen alkoivat järkyttää toisen vielä vakaantumattomia ja toisen jo vanhentuneita mielipiteitä valtiollisista asioista. Mutta he eivät uskaltaneet toisilleen ilmaista kantaansa. Toiselle olivat vielä nuoruuden ihanteet liian tahraamattomat, toiselle oli elämä jo liiaksi opettanut, niin että molemmat tiesivät uuden hallituksen tunnustamisen olevan heidän kannaltaan luopion petosta. Mutta heillä oli kummallakin tekosyy millä puolustautua: heidän rakkautensa Cécileä kohtaan.
Ja todellakin, minne tyttö parka oli joutuva, jollei sulhasella ollut tulevaisuutta eikä isoäidillä varoja?
Cécile ja Henrik ymmärsivät, että he olivat iäksi antautuneet toisilleen; heidän liittonsa ei siis ollut tulevaisuuden toiveista eikä juhlallisista lupauksista riippuvainen. He olivat jo ensi kertaa toisensa nähdessään niinkuin Romeo ja Julia sydämessään vannoneet toisilleen uskollisuudenvalan, jonka kuolema yksin pystyi rikkomaan. Mutta tuon liiton toteutuminen oli Henrikin ja markiisittaren valtiollisesta kannasta riippuvainen. Guadeloupen setä olisi kyllä suostunut auttamaan, jos Henrik olisi täyttänyt hänen ehtonsa ja ruvennut kauppiaaksi. Mutta kun Henrik ei sitä tahtonut, täytyi hänen luottaa yksinomaan itseensä ja raivata itselleen oma tiensä. Mutta tähän aikaan ei pidetty muita aloja tarpeeksi arvokkaina korkeasukuisen miehen valittavaksi kuin sota- ja diplomaattialaa, ja nämä olivat kumpikin hallituksesta riippuvaiset. Oliko hänen siis pysyttävä entiselle katsantokannalleen uskollisena vai tuliko hänen tunnustaa uusi hallitus, siinä kysymys.
Cécile oli vielä liian lapsellinen kuuluakseen mihinkään määrättyyn valtiolliseen puolueeseen, ja kun hänelle isoäidin kautta ehdotettiin paikka vastaisen keisarinnan hovissa, lykkäsi hän asian markiisittaren päätettäväksi. Markiisitar ei jaksanut kieltää, ja Cécile riensi kertomaan sulhaselleen minkä käänteen hänen kohtalonsa oli saanut. Henrik ei tarvinnut muuta kehoitusta suostuakseen hänkin ottamaan vastaan hänelle tarjotun paikan ja hän valtuutti välittäjänä olleen ystävän vastaamaan hänen puolestaan. Sinä iltana puhuttiin peittelemättä markiisittaren edessä siitä loistavasta tulevaisuudesta, joka aukeni Henrikille hänen antautuessaan upseeriksi keisarin armeijaan ja Cécilelle hänen suostuessaan ottamaan vastaan hovinaisen paikan Tuileries-linnassa.
Pari päivää sen jälkeen Henrik tuli kotiin komea sotilaspuku yllä. Cécile puolestaan oli ollut rouva Louis Bonaparten puheilla ja oli kertonut tälle kaikista perheensä onnettomuuksista voittaen samassa lempeän suosijattarensa ystävyyden. Tämä nuori ja miellyttävä rouva, joka sittemmin Hortense kuningattaren nimisenä kauan eli kansan muistossa, lupasi puhua Cécilen puolesta keisarinnalle.
Kaikki näytti onnistuvan hyvin, ja odotettiin vain ratkaisevaa päätöstä, kun eräänä aamuna hirveä uutinen levisi Pariisin kaduilla.
Enghienin herttua oli ammuttu Vincennes'in vallihaudassa.
Samana päivänä Henrik de Sennones jätti eronhakemuksensa ja Cécile kirjoitti rouva Louis Bonapartelle ilmoittaen luopuvansa hänelle ehdotetusta kunniasta ja että hänelle luvattu paikka oli avoin toiselle tarjottavaksi.
Muutamia päiviä näiden tapauksien jälkeen markiisitar sai kirjeen herra Duvalilta. Tämä kertoi myyneensä paronittaren talous- ja huonekalut ja lähetti markiisittarelle niistä saadut rahat, 6,000 frangia.
Myyntisumma oli ainoastaan viisisataa frangia pienempi kuin ostosumma, ja markiisitar, vaikkei hän ylipäänsä ollut halukas tunnustamaan herra Duvalin ansioita, myönsi tällä kertaa, että hän oli raha-asioissa sangen etevä ja asiamiehenä luotettava.