The Project Gutenberg eBook ofMorsiuspukuThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: MorsiuspukuAuthor: Alexandre DumasTranslator: Gertrud CollianderRelease date: April 23, 2017 [eBook #54592]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MORSIUSPUKU ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: MorsiuspukuAuthor: Alexandre DumasTranslator: Gertrud CollianderRelease date: April 23, 2017 [eBook #54592]Language: FinnishCredits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Title: Morsiuspuku
Author: Alexandre DumasTranslator: Gertrud Colliander
Author: Alexandre Dumas
Translator: Gertrud Colliander
Release date: April 23, 2017 [eBook #54592]
Language: Finnish
Credits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MORSIUSPUKU ***
Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen
Kirj.
Alexandre Dumas
Suomentanut G. C. [Gertrud Colliander]
Alkuperäinen nimi: Cécile
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1913.
Johdanto.
Oli Tilsitin rauhanteon ja Erfurtin kongressin aika, siis keisarikunnan ensimäinen loistokausi.
Eräs nainen, pitseillä koristettu musliininen aamupuku yllä, pienet samettiset tohvelit jalassa ja punertavanruskea tukka ajan muodin mukaan nostettuna solmuksi päälaelle ja käherrettynä otsaa kehystäviksi pieniksi kiharoiksi, joiden säännöllisyys ilmaisi kähertäjän vastikään käyneen, loikoi sinisellä silkillä päällystetyllä leposohvalla muhkeassa kammiossaan, Taitbout-kadun varrella sijaitsevan talon ensi kerroksessa olevan asunnon sisimmässä huoneessa.
Tästä naisesta ja kammiosta on meidän sanottava sananen, ennenkuin käymme itse asiaan.
Naisella oli, puhumattakaan vyötäistensä solakkuudesta, jalkansa hentoudesta ja kätensä valkeudesta, kasvot sellaiset, jotka kaikkina aikoina ovat kyenneet hurmaamaan tervejärkisimpienkin miesten mielet. Kauniiksi häntä ei juuri käynyt sanominen, ei ainakaan hänen oman aikansa ihanteen mukaan; hänen viehätyksensä ei ollut piirteiden säännöllisyydestä tai säännöttömyydestä riippuvainen. Hänen silmänsä olivat kenties liian suuret, nenänsä liian pieni, huulensa liian punaiset, ihonsa liian läpikuultava, mutta nuo oudot virheet huomasi vain silloin, kun hänen kasvonsa olivat levossa ja liikkumattomina. Niin pian kuin joku ilme pääsi niitä elähyttämään, olipa se sitten ilon tai surun, säälin tai veitikkamaisuuden ilme — sillä tämä nainen saattoi luoda kasvoilleen mitä erilaisimpia ilmeitä, niin hyvin viattoman immen kainoutta kuin bakkantin hurjaa raivoa — hänen piirteissään syntyi sellainen sopusointu, että pieninkin korjaus olisi pilannut kokonaisuuden.
Hänellä oli kädessään paperikäärö, missä näkyi kirjoitusta, kahta erilaista käsialaa. Vähänväliä hän nosti suloisen raukealla liikkeellä käärön silmiensä tasalle ja luki muutamia rivejä nyrpistäen somasti huuliaan; sitten hän huoaten jälleen laski kätensä, jaksaen tuskin pitää kiinni tuosta onnettomasta paperikääröstä, josta hänen silminnähtävä ikävystyneisyytensä tuntui johtuvan. Tämä nainen oli eräs Théâtre Français'n suosituimpia näyttelijättäriä, ja käärö hänen kädessään sisälsi murhenäytelmän, aikansa ikävimpiä; edellinen olkoon nimeltään "Fernande", jälkimäisen nimeä emme uskalla mainita.
Mitä huoneeseen tulee, oli ajan huono maku, sen komeasta sisustuksesta huolimatta, painanut siihen leimansa. Se oli sievä, pieni, neliömäinen kammio, seinät sinisellä silkillä verhotut. Silkkikaistoja eroittivat hienot, korinttilaistyyliset pylväät, joiden kullatut päät kannattivat kipsifriisiä, mihin oli maalattu pompeijilaistyyliin jousella ja viinellä varustettuja amoriineja ja melkoinen joukko avioliiton alttareita, joilla mainitut amoriinit uhrasivat satuttamansa sydämet. Sitäpaitsi huoneessa oli neljä ovea, joista kaksi oli valeovia symmetrian tähden. Nämä kaikki olivat valkeiksi maalatut ja koristetut kullatuilla Bacchuksen sauvoilla sekä Thalian ja Melpomenen naamioilla. Yksi näistä ovista oli auki ja päästi huoneeseen hajuvesikylvyn kosteata ja tuoksuvaa höyryä. Huonekalut olivat niinkuin seinätkin verhotut sinisellä silkillä ja olivat muuten sitä jäykkää ja epämiellyttävää muotoa, joka nykyaikana hämmästyttää aistikkuuteen ja mukavuuteen tottunutta katsojaa, hänen kun on mahdoton käsittää, miten voitiin sietää noita antiikin jäljittelyjä, ja vielä vähemmän, miten niitä voitiin käyttää; sillä sohvilla oli tuskin mahdollista maata ja tuoleilla tuskin sopi istumaan. Emme nyt puhu noista X-muotoisista jakkaroista, sillä ne olivat oudosta muodostaan ja ateenalaisista koristuksistaan huolimatta sittenkin ainoat, jotka jotakuinkin vastasivat tarkoitustaan.
Kamiinin koristeet olivat samaa sekasotkua. Kello esitti suurta, pyöreätä, neljän laihan, taakkansa painaman amoriinin kantamaa kilpeä, ja haarakynttiläjalat olivat nekin muodostetut ryhmäksi yhdistyneistä neljästä amoriinista, joiden ilmassa liehuvat soihdut tarjosivat kynttilöille sijaa.
Mutta kuten jo olemme sanoneet, pilaantuneesta makusuunnasta huolimatta huone oli rikas, muhkea, ylellinen ja sellaisena viehättävä, varsinkin kun siinä asuva seireeni, käyttääksemme mekin sen ajan mytologista puhetapaa, kirkasti sitä suloutensa ja kauneutensa loisteella.
Tämän pienen temppelin jumalatar loikoi siis, kuten on mainittu, veltosti leposohvallaan, ollen lukevinaan rooliansa, mutta ajatellen itse asiassa vain kuinka pukunsa oli järjestettävä, peploni kannettava ja tunika laskostettava esitettävässä tragediassa. Silloin ovi aukeni ja kamarineitsyt astui sisälle, esiintyen tuttavallisesti ja rohkeasti niinkuin ainakin palvelijatar, joka on tottunut olemaan emäntänsä neuvonantajana ja uskottuna arkielämän kaikissa vaiheissa.
— Mitä! Joko te taaskin tulette! huudahti näyttelijätär, jonka näennäistä suuttumusta lievensi salainen mielihyvä keskeytyksen johdosta. — Sanoinhan minä teille, että tahdon olla yksin, ehdottomasti yksin, voidakseni työskennellä rauhassa. Tätä roolia en saa ikinä päähäni, ja se on teidän syynne, neiti Cornélie!
— Hyvä Jumala! Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi palvelijatar, ja suostun ottamaan syykseni myöhästymisen, jos näytelmänkirjoittaja sattuisi panemaan pahakseen, mutta täällä on kaunis, nuori herra, joka niin itsepintaisesti tahtoo päästä teidän puheillenne, että minun oli mahdotonta käskeä häntä pois.
— Suvainnette kai sanoa mikä on tuon kauniin, nuoren herran nimi?
— Herra Eugène.
— Herra Eugène? sanoi näyttelijätär hitaasti kerraten palvelijattarensa sanat, — herra Eugène? Mutta eihän se ole mikään nimi.
— On kyllä, hyvä rouva, ja vieläpä sangen kaunis nimi. Minä puolestani pidän paljon siitä nimestä.
— Vai niin. Ja nyt tahdotte saada minutkin yhtymään mielipiteeseenne. Ja voitteko nyt sanoa minkä näköinen tuo suosikkinne on?
— Tietysti. Hän on, niinkuin jo sanoin, sangen kaunis, nuori mies, kookas vartaloltaan, hiukset mustat, silmät mustat, viikset mustat. Hän esiintyy siviilipuvussa, mutta voisin lyödä vetoa, että hän on upseeri; sitä paitsi hänellä on napinlävessä kunnialegioonan nauha.
— Herra Eugène, mustaverinen, kunnialegioonan nauha napinlävessä… toisti Fernande vaivaten muistiaan päästäkseen asiasta selville. Kääntyen sitten kamarineitsyensä puoleen hän kysyi:
— Muistatteko koskaan ennen nähneenne tätä kaunista nuorta herraa luonani vuoden kuluessa, jonka olette ollut palveluksessani?
— En koskaan, hyvä rouva.
— Kuka hän sitten on?… Eugène d'Harville kenties?
— Ei ole hän, hyvä rouva.
— Eugène de Chastellux?
— Ei hänkään.
— Eugène de Clos-Renaud?
— Hän vielä vähemmän.
— No siinä tapauksessa saatte sanoa tuolle herralle, etten ole kotona.
— Mitä! Käskeekö rouva minun…?
— Menkää!
Fernande lausui tämän viimeisen sanan sellaisella traagillisen prinsessan arvokkuudella, että kamarineitsyt, vaikka häntä olisi vielä enemmän haluttanut puolustaa suosikkiaan, näki hyväksi tehdä kokokäännöksen ja totella niin ryhdikästä käskyä.
Cornélie neiti lähti siis huoneesta. Fernande, vielä entistänsä hajamielisempänä ja hermostuneempana, alkoi uudelleen silmäillä käsikirjoitusta. Mutta hän oli tuskin saanut neljä säettä luetuksi, kun ovi taas aukeni ja kamarineitsyt jälleen astui sisään.
— Kas niin, joko taas? sanoi Fernande äänellä, jota hän koetti pakottaa vakavaksi, mutta josta ankaruus jo oli osaksi kadonnut.
— Voi, hyvä Jumala! vastasi Cornélie. — Täällähän minä taas olen, mutta rouvan täytyy suoda anteeksi. Herra Eugène ei ota lähteäkseen.
— Mitä, eikö hän ota lähteäkseen?
— Hän sanoo, ettei rouva lähde koskaan aamuisin niin varhain ulos.
— Totta on, mutta aamusella otan vain ystäviä vastaan.
— Hän sanoo olevansa hänkin ystävänne.
— Sepä omituista. Asia käy yhä sekavammaksi. Eugène… mustaverinen… kunnialegioonan nauha… ystävä… Eihän vain lie Eugène de Miremont?
— Ei toki. Kauniimpi.
— Eugène d'Harcourt kenties?
— Ei sinnepäinkään, hän on paljon kauniimpi!
— Eugène d'Argy?
— Hän on tuhat kertaa kauniimpi!
— Mutta, neiti Cornélie, te saatatte minut vallan uteliaaksi.
— Sitäpaitsi, jatkoi kamarineitsyt ojentaen rouvalleen pienen viidenfranginkappaleen suuruisen, nahkaisen kotelon, — hän sanoi: "Antakaa tämä Fernandelle, hän heti arvaa kuka olen."
— Fernandelleko? Sanoiko hän niin?
— Niin, rouva, hän sanoi: "Fernandelle".
— Ihmeellistä. Minä joudun aivan pyörälle päästäni, sanoi Fernande siirtäen kannen pientä koukkua ja avaten uteliaana kotelon.
— Hyvänen aika! Rouvan kuvahan siinä on! huudahti kamarineitsyt. — Voi, kuinka se on onnistunut! Kuinka rouva on kaunis tuo liehuva huntu päässä!
— Minun kuvani? mutisi Fernande suuresti ihmeissään. — Minun kuvani?… Kuka siellä on? Toden totta, minä en pääse selville.
Sitten hetken vaiti oltuaan hän huudahti:
— Ah, Eugènekö?
— Niin.
— Mustaverinen?
— Niin.
— Kunnialegioonan nauha?
— Niin.
— Ystäväni?… Tämä muotokuva… tämä nimimerkki kannessa, jota en äsken huomannut: E.B. Nyt olen jo selvillä! Hyvä Jumala! kuinka huonoksi muistini onkaan käynyt! Kuinka olenkaan hajamielinen! Käskekää sisään tuo Eugène parka! Ja minä kun annoin hänen odottaa! Ja kun vielä ajattelee, että sama asia tapahtui minulle tuskin kuukauttakaan sitten, kun Jérôme tuli käymään!
Cornélie neiti ei odottanut toista käskyä, vaan katosi nuolena huoneesta, ja tuskin oli Fernande saanut sanotuksi itseensä kohdistetut nuhdesanat, kun tuo kaunis mustatukkainen, mustasilmäinen ja mustaviiksinen nuori mies jo ilmestyi ovelle kiiltävänpunaisine kunnialegioonan nauhoineen.
— Anteeksi, rakas Fernande, huusi hän nauraen, mutta, kunniani kautta, en voinut todellakaan arvata, että poissaoloni kestäessä on käynyt noin mahdottomaksi päästä teidän puheillenne!
— Mutta kuinka minä sitten olisin voinut arvata, että te siellä olitte, rakas prinssini? vastasi Fernande, ojentaen kätensä vastatulleelle, joka ylpeänä voittajana suuteli sitä. — Minähän tunnen niin monta Eugène-nimistä herraa…
— Ettette osaa eroittaa minua joukosta. Kunniaksi minulle todellakin… Ah, anteeksi!… Muotokuva. Olkaa hyvä ja antakaa se minulle takaisin!
— Siis yhä välitätte siitä? sanoi Fernande veitikkamaisesti kiemaillen.
— Yhä, vastasi prinssi vetäen jakkaran leposohvan viereen.
— Cornélie! sanoi Fernande. — Niin kauan kuin hänen keisarillinen ylhäisyytensä on luonani, en ota ketään vastaan.
Cornélien silmät repesivät suuriksi. Hän oli nähnyt rouvansa luona käyvän paljon ylhäisiä herroja, mutta ei yhtäkään, jota olisi hänen ylhäisyydekseen mainittu, vielä vähemmin "hänen keisarilliseksi ylhäisyydekseen". Ja Cornélie neiti menikin pois sanaakaan sanomatta.
— Joko siitä on kauan, kun palasitte Pariisiin, rakas Eugène? sanoi Fernande Cornélien mentyä. — Ah, anteeksi! Puhuttelen teitä yhä, niinkuin vielä olisitte vain everstinä ensimäisen konsulin kaartissa.
— Olette oikeassa, kaunis Fernande. Jatkakaa niinkuin olette alkanutkin. Että olenko ollut kauan Pariisissa? Eilisestä lähtien. Ja ensimäisen käyntini olin varannut teitä varten, kiittämätön!
— Todellakin? Kävittekö täällä eilen?
— En, sillä tiesin, ettette ollut kotona, koska teidän oli esiinnyttävä illalla.
— Niin, se on totta.
— Olin teatterissanne.
— Keisarin aitiossako? Mutta enhän minä teitä siellä huomannut.
— Olisitte kyllä huomannut, jos olisin ollut siellä, sillä tarpeeksi sinne katsoitte. Olihan Poniatowsky siellä.
— Todellako? En nähnyt häntäkään.
— Vai ette, valehtelija! huudahti prinssi. — Olette oikeassa, en ollut siellä. Olin tuntemattomana yksityisaition perällä.
— Yksinkö?
— En, teidän kuvanne seurassa.
— Hyvä Jumala, kuinka kohteliaasti te osaatte puhua! Ja minä voin vannoa teille, etten usko sanaakaan kaikesta mitä sanotte.
— Täyttä totta se sittenkin on.
— No niin. Teidän ei olisi pitänyt käydä siellä eilen.
— Miksikä niin? Olitte mainio Zaïrena ja ihmeellinen Roxelanena.
— Minulla ei ollut eilen edullinen päivä.
— Älkää laskeko leikkiä! Päinvastoin, hurmaava olitte.
— En, olin pahalla tuulella.
— Puhutteliko Poniatowsky liian usein naapuriaan?
— Olin ärtyisällä mielellä.
— Onko Duroc kuollut?
— Olin alakuloinen.
— Onko Murat tehnyt vararikon?
— Niin, Murat'sta puhuttaessa, suurherttuahan hänestä on tullut, eikö niin? Ja varakuningashan hänestä tehdään niinkuin teistä ja Josephista, eikö niin?
— Olen kuullut siitä huhuiltavan.
— Sukkelata. Ja ovatko kaikki nuo kuninkaan virat edes palkan puolesta edulliset?
— Jotakuinkin. Ja jos tämä puheenaine teitä miellyttää, niin puhutaan siitä paremman puutteessa.
— Mutta teitä nuo virat eivät turmele, rakas Eugène. Prinssinä pysytte nyt niinkuin ennenkin. Toista on keisarinne laita.
— Vai niin. Ja mitä pahaa keisarini on tehnyt teille? Luulin hänen tehneen teistä keisarinnan.
— Niin, onhan hän hyvin ystävällinen. Mutta puhumme siitä myöhemmin.Kuulkaahan, minua haluttaa matkustaa pois Ranskasta ja mennä Milanoon.
Samassa Cornélie astui sisään.
— No, mitä nyt? kysyi Fernande. — Mitä tahdotte?
— Pyydän anteeksi, rouva, mutta siellä on joku, joka pyytää päästä rouvan puheille.
Ja tätä sanoessaan hän iski rouvalleen silmää ikäänkuin kuiskatakseen: "Olkaa huoletta, tiedän mitä teen."
— Joko nyt taas joku kaunis nuori herra? kysyi Fernande.
— Ei tällä kertaa, rouva, vaan köyhä, nuori tyttö, joka näyttää hyvin alakuloiselta ja tuntuu olevan pahoilla mielin.
— Ja mikä hänen nimensä on?
— Cécile.
— Cécile? Entä sukunimi?
— Ei hän muuta nimeä sanonut. Cécile vain.
— Eikö hänkään? naurahti prinssi. — Taitaapa olla tänään ristimänimien päivä.
— Ja mitä hän tahtoo? kysyi Fernande.
— Hän tahtoo näyttää rouvalle jotakin, johon rouva varmaankin suuresti ihastuu. Sanoin hänelle ensin, ettei maksanut vaivaa puhua siitä rouvalle, koska tiesin, että rouva nyt aikoo tulla säästäväiseksi, mutta hän pyysi niin hartaasti, lapsi parka, etten hennonut käskeä häntä pois. Käskin odottaa ja sanoin, että niin pian kuin rouva saa aikaa, niin rouva varmaankin ottaa hänet vastaan. Silloin hän nöyrästi istuutui tuolille etehisen nurkkaan, rasia polvillaan, ja siellä hän nyt odottaa rouvan kutsua.
— Salliiko hänen keisarillinen ylhäisyytensä, että otan hänet vastaan? kysyi Fernande.
— Tietysti, kuinkas muuten, vastasi prinssi. — Haluan sitäpaitsi suuresti nähdä tuota nuorta tyttöä ja tietää mitä hänellä on tuossa rasiassa, jota hän niin nöyrästi pitää polvillaan.
— No, kutsukaa hänet sitten sisään, sanoi Fernande.
Cornélie meni ja palasi hetken kuluttua ilmoittaen: "Neiti Cécile", ja mainittu henkilö astui hänen takanaan huoneeseen.
Hän oli kaunis, nuori tyttö, noin yhdeksäntoistavuotias, vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hienohipiäinen ja vyötäisiltä hoikka kuin kaisla. Hän oli surupuvussa, ja hänen mustissa vaatteissaan ei ollut ainoatakaan koristetta, enemmän kuin hänen mustassa päähineessäänkään. Hänen poskensa olivat kalpeat ja silmät itkusta punaiset. Näki, että hän oli paljon kärsinyt ja paljon itkenyt. Liikkumattomana ja mitään sanomatta hän jäi seisomaan ovelle.
— Tulkaa lähemmäksi, neiti, sanoi Fernande, ja sanokaa minulle asianne.
— Hyvä rouva, vastasi Cécile vapisevalla äänellä, jossa kumminkin oli enemmän surua kuin pelkoa, tässä rasiassa on puku, jota olen kaupitellut monessa paikassa, mutta sen hintaa on aina sanottu liian korkeaksi. Viimeisessä paikassa sanottiin minulle, että kuningattaret yksin ostavat sellaisia pukuja, ja silloin päätin käydä teidän luonanne, koska tiedän, että olette kuningatar.
— Olen kyllä kuningatar, mutta ainoastaan seitsemästä kymmeneen illalla, näyttämö kuningaskuntana, maalatut paperit linnana ja vaskirengas kruununa. Mutta ette ole sentään kokonaan eksyksissä, sillä jos minussa näettekin ainoastaan valekuningattaren, niin tapaatte luonani todellisen kuninkaan.
Nuori tyttö loi vakavan katseensa prinssiin, ja hänen suurissa sinisilmissään oli ilme, joka todisti, ettei hän täysin tajunnut noiden sanojen sisällystä. Sillä aikaa Cornélie nosti rasian kantta.
Fernandelta pääsi ihastuksen ja hämmästyksen huudahdus.
— Mikä ihmeellinen puku! huudahti hän tarttuen siihen turhamaisen naisen ihastuksella, levittäen sen sohvalleen ja pistäen kätensä kankaan alle, voidakseen paremmin arvostella kudoksen hienoutta ja mallin kauneutta.
Prinssikin, vaikkei ollut pätevä arvostelemaan neulalla valmistettuja mestariteoksia, ymmärsi mitä ääretöntä kärsivällisyyttä ja taitoa sellainen työ oli kysynyt.
Fernande jäi hetkeksi katsomaan kirjauksen verrattoman hienoja kukkakiehkuroita; sitten hän kääntyi uudestaan Cécilen puoleen ja kysyi:
— Kuka on tehnyt tämän puvun?
— Minä, hyvä rouva, vastasi Cécile.
— Ja kuinka kauan olette tehnyt sitä?
— Puolen kolmatta vuotta.
— Sen kyllä uskon. Katsokaahan toki, prinssi, kaikki on tehty käsin eikä koneella, ja se sen juuri tekeekin arvokkaaksi. Puolen kolmatta vuottako vain? Mutta silloin kai olette hirveästi rasittanut itseänne?
— Olen työskennellyt yötä päivää, hyvä rouva.
— Oletteko nähnyt sellaista vaivaa vain myydäksenne puvun?
— En myydäkseni. Toinen minulla oli tarkoitus.
— Ymmärrän kyllä, ettette ole saanut tälle ostajaa, sillä kuninkaallinen hinta tästä on pyydettävä.
— On kyllä, valitettavasti. Minun täytyy pyytää siitä jotensakin suurta hintaa. Senpätähden juuri en ole saanutkaan sitä myydyksi, vaikka olen suuressa rahantarpeessa.
— Ja mikä on sitten hintanne? kysyi prinssi hymyillen. Nuori tyttö pysyi hetken ääneti uskaltamatta lausua noita sanoja, joista kaupan huono menestys tähän asti oli johtunut. Sitten hän melkein kuulumattomasti kuiskasi:
— Kolmetuhatta frangia.
— Kuinka paljon? kysyi Fernande.
— Kolmetuhatta frangia, toisti Cécile.
— Kallista on, on kyllä, mutta sen arvoinen puku on, sanoi Fernande epämääräisen näköisenä.
— Mutta ostaessanne tämän, hyvä rouva, huudahti nuori tyttö, heittäytyen polvilleen ja pannen kätensä ristiin, — te tekisitte samalla hyvän työn, jalon ja hyvän työn, vannon sen teille.
— Lapsi parka, sanoi Fernande, täyttäisin mielelläni toivomuksenne ja tunnustan, että minua suuresti haluttaisi, mutta kolmetuhatta frangia…
— Oi, hyvä Jumala, eihän kolmetuhatta frangia merkitse mitään teille, sanoi nuori tyttö, katsoen ympärilleen ja arvostellen huoneenhaltijan varallisuutta kuvaamamme muhkean kaluston mukaan.
— Ei merkitse minulle mitään! huudahti näyttelijätär. Kolmen kuukauden palkka! — Kuulkaahan, neiti, kääntykää prinssin puoleen. Kenties hän ostaa puvun jollekin kauniille hovinaiselle.
— Todellakin, sanoi prinssi, rouva on oikeassa. Ostan teiltä puvun, lapseni.
— Ostatteko te, herra, tai prinssikö! huudahti nuori tyttö. —Aivanko todella ostatte sen minulta pyytämästäni hinnasta?
— Ostan kyllä, sanoi prinssi, ja jos suurempi summa olisi teille tarpeen…
— Ei, armollinen herra, sanoi nuori tyttö, kolmetuhatta frangia tarvitsen, siinä on minulle tarpeeksi. Puku ei sitäpaitsi ole enemmän arvoinen.
— No niin, sanoi prinssi, olkaa hyvä ja viekää tämä rasia kamaripalvelijalleni, Jeanille, jonka tapaatte portilla, käskekää panna se vaunuihini ja antakaa hänelle osoitteenne, jotta voisin jo tänään lähettää teille rahat, joita näytätte niin suuresti tarvitsevan.
— Niinpä todellakin. Vannon teille, etten olisi koskaan luopunut tästä puvusta, ellei sellaista tarvista olisi ollut.
Nämä sanat sanoessaan lapsi parka painoi monta kertaa huulensa kankaaseen, jonka luovuttaminen nosti hänessä sellaisen tunteitten kuohun, että hänen sydämensä oli pakahtua. Sitten kumartaen vielä kerran Fernandelle ja prinssille hän kääntyi lähteäkseen.
— Vielä sananen, sanoi Fernande. — Suokaa anteeksi, että teen teille kysymyksen, joka luullakseni johtuu yhtä paljon myötätuntoisuudesta teitä kohtaan kuin uteliaisuudesta. Kenelle tämä puku oli aiottu?
— Minulle itselleni, hyvä rouva.
— Teillekö? Ja mitä tilaisuutta varten?
— Morsiuspuvukseni sen aioin.
Ja tämän sanottuaan nuori tyttö syöksyi ovesta ulos, tukehduttaen nyyhkytyksen.
Kahden tunnin kuluttua Cécile sai rahansa.
Mutta viikon päästä Fernande esiintyi kappaleessa: "Filosofi vastoin tietoaan", niin ihana puku yllään, että yleisesti luultiin sulttaani Solimanin lahjoittaneen sen hurmaavalle Roxelanelle.
Ja historioitsijana, jonka etuoikeutena on tuntea kaikki salaisuudet, tahdomme nyt tutustuttaa lukijan tuohon nuoreen tyttöön, joka hetkeksi oli näyttäytynyt Fernandelle ja prinssille ja joka oli kadonnut Coq-kadun varrella sijaitsevasta asunnostaan, missä hänelle ei tiedetty muuta nimeä kuin Cécile.
Saint-Denis'n tulliportti.
Syyskuun 20 p:nä 1792 pienet kangaskatoksen suojaamat talonpoikaisrattaat, joiden pohja oli oljilla peitetty, lähestyivät puoli kuuden aikaan aamusella Saint-Denis'n tulliporttia, aisalla istuvan talonpojan ohjaamina. Ne olivat viimeisinä pitkässä jonossa samanlaisia rattaita, jotka kaikki pyrkivät pääkaupungista pois, mikä ei ollut suinkaan helppoa tänä emigranttien aikana.
Rattaat pysähtyivät itsekukin vuorostaan vahtihuoneen eteen, missä niitä tutkittiin pienimpiäkin pohjukoita myöten. Nähtävästi niissä ei kuitenkaan havaittu mitään epäluulonalaista, sillä ne pääsivät kaikki esteettä kulkemaan, kunnes rivin viimeiset saapuivat ristikkoportille ja vuorostaan jäivät seisomaan vahtihuoneen eteen.
Silloin talonpoika, odottamatta virkamiehen tutkivia kysymyksiä, nosti itse katoksen ja ojensi hänelle matkapassinsa.
Tämä Abbevillen pormestarinviraston luovuttama passi kehotti viranomaisia päästämään Pariisiin aikovan tilanvuokraajan Pierre Durandin, hänen vaimonsa Catherine Payot'in ja äitinsä Gervaise Arnoult'in esteettä kulkemaan. Paperin toisella puolella Pariisin kunnallishallitus valtuutti mainitut henkilöt palaamaan Nouvionin kylään, mikä oli heidän varsinainen asuntopaikkansa.
Virkamies pisti päänsä verhojen alle ja näki kaksi naista, joista toinen oli iältään neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen paikoilla, toinen noin kahdenkymmenenviiden ikäinen, sekä noin nelivuotiaan tytön.
— Kuka teistä on Gervaise Arnoult? kysyi virkamies.
— Minä, hyvä herra, vastasi vanhin vaunuissa istujista.
— Kuka on nimeltään Catherine Payot?
— Minä, kansalainen, vastasi nuorempi.
— Miksikä ei tätä pientä tyttöä ole passissa mainittu?
— Ka, minun syynihän se on, sanoi talonpoika, vastaten naisten puolesta. — Kyllähän vaimoni sanoi, että tytönkin nimi oli paperille pantava, mutta minä sanoin, että kukapa nyt sellaisesta tytön typykästä välittää, annetaan olla.
— Onko tyttö sinun lapsesi? kysyi virkamies.
Lapsi avasi suunsa vastatakseen, mutta äiti pani kätensä hänen huulilleen.
— Minun tietysti, sanoi talonpoika, eipähän se kenenkään muun lie.
— Hyvä on, sanoi virkamies, mutta, niinkuin vaimo sanoi, lapsi olisi pitänyt mainita passissa. Ja taitaa tässä olla toinenkin erehdys, sillä äitiäsi sanotaan kuudenkymmenenviiden ja vaimoasi kolmenkymmenenviiden ikäiseksi, ja molemmat näyttävät paljon nuoremmilta.
— Olen minä kumminkin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, sanoi vanhempi naisista.
— Ja minä kolmenkymmenenviiden, sanoi nuorempi.
— Ja minä, hyvä herra, olen neljän vuoden vain ja minä osaan jo lukea ja kirjoittaa, pisti pieni tyttö väliin.
Naiset hätkähtivät ja talonpoika ehätti sanomaan:
— Osannethan toki. Johan sinua on tarpeeksi koulutettu ja vieläpä maksettu kuusi frangia kuukaudessa Abbevillen koululle. Jos et siitä hinnasta oppisi, niin käräjiin haastaisin opettajasi. En kai minä suotta ole Normandiasta kotoisin.
— Jo riittää, sanoi virkamies, saatte kaikki laskeutua rattailta ja pistäytyä minun huoneeseeni siksi aikaa, kun tutkitaan ajopeliänne ja katsotaan, eikö sinne ole ketään kätketty.
— Kuulkaahan, hyvä herra… alkoi vanhempi naisista, mutta nuorempi puristi häntä käsivarresta, sanoen varottavasti:
— Äiti!
— Kas niin, tehkää niinkuin kansalainen käskee, sanoi talonpoika. — Joutavat tutkia, ja kun näkevät, ettei meillä ole mitään ylimyksiä olkiin kätkettyinä, niin päästävät kai sitten lähtemään. Eikös niin, hyvä herra?
Naiset tottelivat ja menivät vahtihuoneeseen. Mies jäi seisomaan hevosensa viereen.
Virkamies avasi virkahuoneensa oven ja päästi sisään naiset ja lapsen. Sitten hän sulki oven.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka kestäessä virkamies katseli tarkasti naisia. Nämä eivät tietäneet mitä ajatella sellaisesta sanattomasta tarkastuksesta, kun virkamies äkkiä siirsi nojatuolin vanhemmalle ja kädellään osoitti nuoremmalle istuinta sanoen:
— Tehkää hyvin ja istukaa, rouva markiisitar. Ja te, rouva paronitar, käykää istumaan.
Naiset kävivät kalmankalpeiksi ja vaipuivat hervottomina heille osoitetuille istuimille.
— Erehdytte, hyvä herra, sanoi vanhempi.
— Kansalainen, vakuutan teille, että olette pettynyt, huudahti nuorempi.
— Älkää teeskennelkö minulle, hyvät rouvat, sanoi virkamies. — Se on tarpeetonta, sillä teillä ei ole mitään peljättävää.
— Mutta kuka te olette, ja kuinka te meidät tunnette?
— Olen Lorges'in herttuattaren entinen vouti. Herttuatar pakeni Pariisista prinssien kanssa ja jätti minut tänne pitämään huolta hänen omaisuudestaan. Olen monta kertaa nähnyt teidät herttuattaren kodissa ja tunsin hyvin teidät jo ensi silmäyksellä.
— Henkemme on teidän vallassanne, virkkoi nuorempi naisista, jota virkamies oli sanonut paronittareksi, — sillä meidän ei käy enää kieltäminen, että olemme ne henkilöt, joiksi meitä luulette. Lorges'in herttuatar oli meidän parhaimpia tuttaviamme. Mutta te kai armahdatte meitä, eikö niin?
— Voitte olla huoleti, hyvät rouvat, vastasi entinen taloudenhoitaja, sillä aion tehdä minkä vähänkin voin auttaakseni teidät pakosalle.
— Oi, hyvä herra! huudahti markiisitar, saatte uskoa, että ikuisesti olemme teille kiitolliset, ja jos suosittelumme olisi teille missään suhteessa hyödyllinen, niin lupaan…
— Voi, äiti kulta! sanoi paronitar, mitä hyötyä meidän suosituksestamme enää voi olla herralle? Vahingoksi se vain olisi. Emme voi enää mitään muitten hyväksi, itse me tarvitsemme apua.
— Niin, olet oikeassa, tyttäreni, vastasi markiisitar. — Unohdan aina, että ajat ovat muuttuneet niin meidän kuin onnettoman maammekin suhteen…
— Vaiti, äiti! sanoi nuorempi naisista, älä taivaan nimessä sellaisia puhu…
— Oh, ei teillä ole mitään pelkäämistä, sanoi virkamies, niin kauan kuin ei ole muita kuuntelemassa teitä kuin minä… Mutta, rouva markiisitar, neuvoisin teitä puhumaan niin vähän kuin suinkin, jatkoi virkamies hymyillen. — Teidän puheessanne on hienostunut sävy, jota ei meidän aikanamme suosita, ja jos uskallan antaa teille vielä toisenkin neuvon, niin sinutelkaa puhutellessanne ihmisiä ja sanokaa heitä kansalaisiksi.
— En koskaan, hyvä herra, en koskaan! huudahti markiisitar.
— Ettekö minunkaan tähteni ja pienen tyttäreni tähden? sanoi paronitar. — Häneltä on jo riistetty isä; minne hän joutuu, jos hän jää meistäkin orvoksi?
— No niin, olkoon menneeksi, sanoi markiisitar. — Lupaan, rakas tyttäreni, että teen minkä voin.
— Ja nyt, hyvät rouvat, tahdotteko jatkaa matkaanne tällä passilla?
— Mitä te siihen sanotte? kysyi paronitar.
— Ettei se ole teille miksikään hyödyksi, päinvastoin vain vahingoksi. Te ette kumpikaan näytä sen ikäisiltä kuin teitä matkapassissa sanotaan, ja niinkuin äsken sanoin, lastahan ei passissa mainita ollenkaan.
— Mitä meidän sitten tulee tehdä? Meillä ei ole toista.
— Mutta minä voin hankkia teille toisen.
— Voi, hyvä herra! huudahti paronitar, olisitteko todellakin niin jalomielinen!
— Tietysti, mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa täällä puoli tuntia, kenties vielä kauemminkin.
— Yhdentekevää, herra, kuinka kauan vain tahdotte, sanoi paronitar, sillä tiedän, että teidän luonanne olemme turvassa.
Kaupunginpalvelija pistäytyi ulos ja palasi hetken kuluttua, matkapassi puoleksi palasina ja lian tahraamana.
— Kansalainen kirjuri, sanoi hän kutsuen luokseen nuoren miehen, jolla niinkuin hänelläkin oli vyötäisillä kolmivärinen nauha, — mene pormestarinvirastosta hakemaan minulle allekirjotuksilla varustettu passikaavake. … Näytä heille tämä ja sano, että se putosi minulta likaan ja joutui vaununpyörän alle sekä että siinä mainitut henkilöt ovat virkahuoneessani. Panen kyllä itse siihen heidän nimimerkkinsä.
Nuori mies otti virkamiehen kädestä passin ja lähti tekemättä vähintäkään vastaväitettä.
— Ja nyt, hyvä herra, sanoi paronitar, saammeko vuorostamme kysyä teiltä nimeänne, jotta aina muistaisimme sen rukoillessamme Jumalalta siunausta henkemme pelastajalle.
— Hyvä rouva, onneksi minulle ja ken ties teillekin on nimeni aivan halpa ja tuntematon. Niinkuin äsken sanoin, olen ollut taloudenhoitajana Lorges'in herttuattaren luona, ja hän naitti minut englantilaisen kotiopettajattarensa kanssa, jonka hän oli tuottanut luokseen tyttärensä kasvatusta varten. Vaimoni seurasi herttuatarta maanpakoon pienen, kuuden vuoden ikäisen poikamme kanssa. Nyt he ovat Englannissa, Lontoossa, ja koska arvaan, että teilläkin on aikomus mennä sinne…
— Olette oikeassa, sinne aiomme lähteä, vastasi paronitar.
— … niin, voin antaa teille herttuattaren osoitteen. Hän asuu edelleenkin yhdessä hänen kuninkaallisen ylhäisyytensä, Artois'n herttuattaren kanssa.
— Ja hänen osoitteensa? kysyi paronitar.
— Regent street 14.
— Kiitos herra, kyllä muistan. Ja onko teillä mitään asiaa vaimollenne?
— Sanokaa hänelle, että minulla on ollut onni tehdä teille pieni palvelus ja että isänmaallinen mieleni on suojellut minua tähän asti kaikista rettelöistä. Mutta kun en uskalla luottaa siihen, aion tulla hänen luokseen ja asettua Englantiin asumaan, niin pian kuin olen saanut omat asiani järjestetyiksi ja pienen omaisuuteni lopullisesti luovutetuksi hänen käsiinsä.
— Hyvä herra, saatte luottaa siihen, etten unohda sanaakaan siitä, mitä nyt olette sanonut. Mutta nimeänne emme sittenkään vielä tiedä.
— Sen saatte lukea allekirjoittamastani passinne vahvistuksesta. Suokoon Jumala, että siitä olisi teille turvaa silloinkin, kun en itse ole teitä suojelemassa.
Samassa kirjuri palasi, uusi passi kädessään. Vanha oli otettu pormestarinvirastoon todisteeksi.
— Asetu tuohon ja kirjoita, sanoi virkamies kirjurille.
Tämä totteli ja pantuansa paperille tavalliset alkulauseet hän keskeytti kirjoituksen kuullakseen siihen pantavat nimet.
— Mikä on miehesi nimi ja ikä, kansalainen? kysyi virkamies.
— Pierre Durand, kolmekymmentäkuusi vuotta.
— Hyvä. Ja äitisi?
— Gervaise Arnoult, ja hän on neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen.
— Ja itse olet nimeltäsi?
— Catherine Payot. Kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen.
— Ja tyttäresi.
— Cécile.
— Ikä?
— Neljä vuotta.
— Hyvä on, sanoi virkamies. — Ja nyt, paljonko olet maksanut tästä,Joseph?
— Kaksi frangia, vastasi kirjuri.
Markiisitar otti kukkarostaan kultarahan maksaakseen, mutta paronitar tarttui hänen käteensä varoittaen:
— Äiti, äiti!
Sitten hän otti itse taskustaan kuparirahoja, joita hän vähitellen laski kirjurin käteen, kunnes summa oli täysi. Kirjuri kiitti ja poistui.
Sillä aikaa virkamies kirjoitti vahvistuksensa ja ojensi sen tehtyään kallisarvoisen paperin paronittarelle sanoen:
— Nyt, hyvä rouva, voitte jatkaa matkaanne, ja toivon, että se päättyy onnellisesti.
— Herra, sanoi paronitar, olkoon palkkanne ikuinen kiitollisuutemme, niin äitini puolesta kuin minunkin ja pienen tyttäreni puolesta, kun hän joutuu siihen ikään, että hän ymmärtää mitä kiitollisuus on.
Markiisitar teki virkamiehelle juhlallisen kumarruksen, ja pikkuCécile lennätti hänelle suudelman.
Sitten he nousivat kaikki kolme rattaille, Pierre Durand asettui entiselle paikalleen aisalle ja katsottuaan, oliko kaikki reilassa, hän näpsäytti piiskallaan hevosta, joka lähti liikkeelle.
— Louis Duval, sanoi paronitar, joka ensi työkseen oli hakenut passista pelastajansa nimen.
— Louis Duval, toisti markiisitar. — Eivät sentään kaikki kansanmiehet ole jakobiineja ja murhaajia.
Tämä viimeinen sana sai kyyneleet vuotamaan paronittaren silmistä.
Mutta hänen pikku tyttärensä kuivasi ne suudelmillaan.
Kuningattaretkin itkevät niinkuin rahvaannaiset.
Nyt muutamia sanoja lapsesta ja näistä kahdesta naisesta, jotka arvokkaan kaupunginpalvelijan avulla pelastuivat niin suuresta vaarasta.
Vanhempi näistä naisista oli Roche-Bertaud'in markiisitar, syntyisin de Chémillé, siis niin hyvin omansa kuin puolisonsa suvun puolesta valtakunnan etevimpiä.
Nuorempi, hänen tyttärensä, oli paronitar de Marsilly.
Tyttö, hänen lapsenlapsensa, oli, niinkuin jo on mainittu, nimeltäänCécile. Hän on kertomuksemme päähenkilö.
Paroni de Marsilly, Cécilen isä, oli kahdeksan vuotta ollut kaartin upseerina. Paronitar de Marsilly puolestaan oli viisi vuotta palvellut kuningatarta hovinaisena.
Molemmat olivat jääneet hallitukselleen uskollisiksi. Paroni olisi kyllä vuosina 1791 ja 1792 voinut paeta ulkomaille niinkuin moni hänen vertaisistaan, mutta hän oli luullut velvollisuudekseen jäädä kuninkaansa luo ja, jos hänen oli kuninkaansa edestä kuoltava, kuolla hänen rinnallaan. Paronittaren mieleen ei olisi koskaan johtunut erota miehestään, jota hän sydämensä pohjasta rakasti, ja kuningattarestaan, jota hän kunnioitti.
Kun kuningas ja kuningatar tekivät pakoyrityksensä, niin paroni ja paronitar vetäytyivät Verneuil-kadun varrella sijaitsevaan asuntoonsa, valmistuakseen hekin pakenemaan Ranskasta pois ja yhtyäkseen ulkomailla kuninkaalliseen perheeseen. Mutta kuultuaan, että tämä oli vangittu Varennesissa ja palautettu Pariisiin, he riensivät takaisin Tuileries-palatsiin tervehtiäkseen ensimäisinä kuningasta ja kuningatarta heidän sinne saapuessaan ja ryhtyäkseen uudestaan heidän palvelukseensa.
Ja siitä lähtien asema kävi niin vakavaksi, etteivät sellaiset uskollisuudenosoitukset voineet olla herättämättä huomiota. Kesäkuun 20:s valmisti elokuun 10:ttä ja elokuun 10:s tammikuun 21:ttä.
Pariisi oli muuttunut oudon näköiseksi. Kadullakulkijat eivät enää näyttäneet välittävän omista asioistaan, vaan mielettömästi rientävän minne intohimot käskivät. Tavallisen, lapsellisuuksia tavoittelevan alhaison asemesta kuohui kaduilla vihasta yltynyt joukko; toiset, alakynnessä olevat, pakenivat henkensä edestä, toiset, valtansa päihdyttäminä, harjoittivat kostoa. Joka päivä tiedettiin luetella uusia murhia. Milloin kerrottiin, että Reuilly-kadulla onneton prokuraattori oli piesty kuoliaaksi, kun hän muka oli Lafayetten kätyri; milloin taas, että entinen henkivartioston sotamies oli hukutettu Tuileries-puiston suureen lammikkoon, suuren, näytännöstä iloitsevan, rähisevän ja nauravan väkijoukon nähden; milloin että kapinoitseva pappi oli hirtetty katulyhdyn pylvääseen, milloin että Duval d'Epremesnil oli Feuillants'in penkerellä ruhjottu kuoliaaksi. Ja näitä julmuuksia, näitä murhia, näitä hirmutöitä ylistettiin juhlallisesti kansan oikeudentunnon vaatimiksi. Kun sellaiset uutiset saapuivat kuninkaalliseen hoviin, niin ne herättivät siellä yleistä hämmästystä, ja siellä ihmeteltiin tuota uutta valtaa, joka rankaisematta asettui kuninkaan vallan sijaan.
Päästiin elokuun 3:nteen v. 1792. Päivällä vallitsi masentava kuumuus, ja aurinko poltti hellittämättä Pariisin katuja. Omituinen voimattomuus ja pelko, jonkinlainen synkkä alakuloisuus tuntui vaivaavan ihmisiä. Naapurit puhuttelivat pelonalaisina toisiaan talojensa ovilta tai ikkunoista, osoittaen vaskenvärisiä, ahtaiden katujen yllä taivaalla liiteleviä pilviä, jotka päivän laskiessa yhtyivät toisiinsa muodostaen äärettömän, verenkarvaisen meren. Ei ollut taivas koskaan niin uhkaavalta näyttänyt, eivätkä päivän jäähyväiset olleet koskaan niin mieltäahdistavilta tuntuneet.
Ei aikaakaan, niin rajuilma puhkesi. Mutta ihmiset eivät heti suostuneet peräytymään. Ukkosen jyristessä ja tulta iskiessä tuo muukalaisjoukko, jota sanottiin marseillelaiseksi, ei siksi, että se olisi ollut Marseillesta kotoisin, vaan siksi, että se niinkuin myrskytkin tuli etelästä, kuohui kaduilla raivoten ja kiljuen kilpaa irtipäässeiden luonnonvoimien kanssa. Mutta lopuksi taivaan myrsky pääsi voitolle, ja karjuvat joukot hajaantuivat, jättäen kadut autioiksi sadevirtojen huuhdottaviksi.
Tuileries-linnassa ei sinä hirveänä yönä kukaan ummistanut silmiänsä. Kerta toisensa jälkeen kuningas ja kuningatar katsahtivat raollaan olevista ikkunaluukuista rantakatuja ja vapauden klubin rakennuksia. Kaupunki niinkuin sen väestökin tuntui heistä vieraalta ja muuttuneelta.
Vasta seitsemän aikaan ukonilma asettui.
Silloin kuului kummia uutisia. Salama oli iskenyt ainakin viiteenkymmeneen eri paikkaan, tappaen lähes kaksikymmentä henkilöä ja kaataen Issyn tasangon, Crosnen, Hay-hautausmaan ja Charentonin sillan ristit.
Ja tänä yönä Danton, Camille Desmoulin, Barbaroux ja Panis laativat ukkosenjyrinän säestäminä elokuun 10 p:n ohjelman.
Elokuun 9 päivänä paroni de Marsilly suoritti linnassa vahtipalvelusta. Paronitar hoiti tapansa mukaan tointansa kuningattaren luona.
Kahdeksan aikaan aamulla kuului Pariisin eri osissa rummunpärrytystä.Mandar, kansalliskaartin ylipäällikkö, kutsui väkensä kokoonTuileries-linnaa puolustamaan, koska tiedettiin, että etukaupungitedellisestä päivästä lähtien hankkivat rynnäkköä sen kimppuun.
Tätä käskyä totteli tuskin kolme tai neljä pataljoonaa. Näistä sijoitettiin osa n.s. Prinssien pihaan, toinen Sveitsiläispihaan ja loput linnan alakerrokseen. Prinssien piha vei Floran rantakadun-puoleiselle paviljongille, Sveitsiläispiha Marsanin, Rivoli-kadun puoleiselle paviljongille.
Kahdentoista aikaan herra de Maillardor määräsi sveitsiläisille, mitä paikkoja heidän tuli vartioida.
Puoli yhden aikaan paroni de Marsilly sai käskyn seurata kuningasta kappeliin. Koko kuninkaallinen perhe tahtoi olla jumalanpalveluksessa läsnä.
Juhlallinen oli tämä messu, kuninkaalle viimeisen edellinen.Viimeisessä messussaan Ludvig XVI kävi tammikuun 21 päivänä.
Loppupäivä kului jotenkin rauhallisesti. Sen kestäessä pantiin linjan sisällä kuntoon muutamia puolustusvarustuksia.
Yhdentoista aikaan illalla Péthion, Pariisin pormestari, kävi kuninkaan luona viipyen siellä puoliyöhön saakka.
Heti sen jälkeen kuningas avasi erään vahtihuoneen oven ja huomattuaan herra de Marsillyn vartioväen päälliköksi hän sanoi:
— Voin ilmoittaa teille, että vietämme rauhallisemman yön kuin mitä olimme odottaneet. Pormestari vakuuttaa minulle, että kaupunki on rauhoittumaan päin. Toimittakaa tämä hyvä uutinen herra de Maillardorille, mutta älköön se kuitenkaan estäkö häntä olemasta valveilla.
Paroni kumarsi ja meni täyttämään kuninkaan käskyä. Mutta kun hän saapui pääportaitten vartioväen luo, sai epämääräinen hälinä hänet pysähtymään ja kuuntelemaan. Tuliko hänen uskoa korviaan? Hälyytyskello soi, ja rumpua lyötiin. "Joka mies paikalleen", huudettiin linnan toisesta päästä toiseen, ja Carrousel-torin suuri rautainen portti suljettiin.
Puoli tuntia sen jälkeen levisi huhu, että kansalliskaartin tykkimiehet, jotka oli kutsuttu kokoon puolustamaan kuningasta ja sijoitettu pihaan, olivat kääntäneet tykkinsä linnaa kohti.
Kahden aikaan paroni de Marsilly sai käskyn tulla kuninkaan puheille.
Paroni tapasi kuninkaan ja kuningattaren läheisten ystäviensä ympäröiminä kuninkaan työhuoneen vieressä olevassa huoneessa. Paronitar seisoi ikkunan edessä kahden toisen hovinaisen kanssa.
Kaikki naiset olivat kalmankalpeat. Kuningas ei ollut sinä yönä ollenkaan mennyt levolle. Paronin astuessa sisään hän lepäsi sohvalla, sinipunerva takki yllä ja miekka vyöllä.
Ludvig XVI nousi, meni paronia vastaan ja tarttuen hänen takinnappiinsa, niinkuin hän tavallisesti puhutteli läheisiä tuttaviaan, vei hänet huoneen nurkkaan.
— Kuulkaahan, rakas paroni, sanoi hän, herra Péthionin rauhoittavista sanoista huolimatta asiat näyttävät kääntyvän pahimpaan päin. Joukot kuuluvat kokoontuvan, ja väitetään, että päivän koittaessa he aikovat käydä linnan kimppuun. Mitä heillä lie mielessä, sitä en tiedä. Tappaa meidät, epäilemättä… Luuletteko, että linna on puolustuskunnossa?
— Teidän majesteettinne tahtoo kai kuulla totuuden, eikö niin?
— Tietysti, ehdottoman totuuden. Jos minulle olisi aina puhuttu totta, niin eivät asiani olisi sillä kannalla, millä ovat.
— Jos ahdistajiamme on jonkinmoinen joukkio ja jos he tekevät rajun rynnäkön, niin linna ei kestä kahtakaan tuntia, vastasi paroni.
— Mitä! Luuletteko siis, että puolustajani luopuvat minusta?
— En, teidän majesteettinne, vastasi paroni, mutta kahdessa tunnissa he ovat kaikki kaatuneet.
— Paroni, tuota älkää sanoko julki; säästäkää toki kuningatarta!Sekö on todellakin mielipiteenne?
— Niin, teidän majesteettinne.
— Samaa mieltä on Maillardorkin, jonka äsken haetin puheilleni. Paroni, ottakaa mukaanne viisikymmentä miestä, rohkeimmat mitkä tunnette, ja asettukaa Kelloporttia puolustamaan. Se on varustettu kahdella tykillä. Tahdon täysin luotettavia miehiä tähän linnamme tärkeimpään paikkaan.
— Kiitän teidän majesteettinne minulle osoittamasta luottamuksesta ja koetan näyttää ansainneeni sen, sanoi paroni kumartaen poistuakseen. Mutta kuningas pidätti hänet.
— Sallin teidän puhutella paronitarta, ennenkuin menette, sanoi hän.
— Kiitän teidän majesteettianne! En olisi koskaan uskaltanut anoa tätä armoa, mutta teidän majesteettinne tuntee palvelijainsa sydämet ja arvaa heidän hartaimmat toivomuksensa.
— Olenhan itse isä ja puoliso niinkuin tekin, vastasi kuningas, ja rakastanhan minäkin kuningatarta kaikesta sydämestäni. — Sitten hän hiljaa lisäsi: Marie parka! Jumala häntä suojelkoon!
Paroni lähestyi vaimoaan.
— Louise, sanoi hän, mahdotonta on tietää mitä voi tapahtua. Jos linna joutuu kapinallisten valtaan, niin pakene rouva Elisabetin kirjastohuoneen takana olevaan pieneen kammioon. Jos elän, niin haen sinut sieltä.
— Mutta jos kuningatar lähtee Pariisista pois?
— Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse erota toisistamme, sillä minä puolestani aion seurata kuningasta. He puristivat toistensa kättä.
— Syleilkää häntä, kuiskasi kuningas paronin korvaan. Ja pannen kätensä hänen olkapäälleen hän lisäsi: — Kuka sen tietää, tapaavatko koskaan enää toisiaan ne, jotka nyt toisistaan eroavat.
— Kiitos, teidän majesteettinne, kiitos! huudahti paroni painaen vaimonsa syliinsä. Kuningatar pyyhkäisi kyynelen silmästään. Paroni huomasi tämän myötätuntoisuuden osoituksen; hän notkisti toisen polvensa kuningattaren edessä. Kuningatar ojensi hänelle kätensä suudeltavaksi.
Paroni syöksyi ovesta ulos. Karaistunut soturi tunsi hyrskähtävänsä itkuun niinkuin lapsi.
Croix-Rougen tykkimies.
Paroni de Marsillyn mentyä kuningas, kuningatar ja rouva Elisabet lähtivät kiertämään linnaa tervehtiäkseen puolustajiaan. Jokaiselle vartiojoukolle kuningas koetti sanoa jotakin rohkaisevaa. Kuningatar tahtoi puhua hänkin, mutta nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä.
Tuileries-linnan tarjoama näky ei ollutkaan omiaan mieltä rohkaisemaan.
Sveitsiläiset ja ranskalaiset henkivartijaväet olivat paikoillaan, valmiina kuolemaan kuninkaansa puolesta, mutta kansalliskaartin riveissä tuntui olevan eripuraisuutta. Petit-Pères'in, Butte-des-Moulins'in ja Filles-Saint-Thomas'in pataljoonat olivat pysyneet uskollisina ja seisoivat järkähtämättöminä paikoillaan Sveitsiläisten ja Prinssien pihassa. Mutta muut pataljoonat olivat jo tähdänneet tykkinsä linnaa kohti.
Kuningas palasi kiertomatkaltaan murtunein mielin. Kuningatar ja rouva Elisabet olivat menettäneet viimeisenkin toivonkipinän. Linnassa ei sinä yönä nukkunut kukaan muu kuin perintöprinssi.
Kuuden aikaan seuraavana aamuna kuului kovaa hälinää; etukaupunkien etujoukot saapuivat Carrousel-torille. Samassa kuninkaan, kuningattaren ja vallanperijän nähtiin laskeutuvan linnan pääportaita alas. Kuningatar kantoi lasta sylissään. He menivät kaikki kolme kansankokoukseen.
Prinssi puristi puolustajiensa kättä, ja näiden pieni joukko huusi yhdestä suusta:
— Eläköön kuningas!
Mutta niin ei ollut laita kuninkaallisen perheen lähestyessä vapauden klubin pengertä, joka oli täynnä ihmisiä. Sieltä heitä vastaan kaikui hirveitä häväistyshuutoja. Muuan sapööri riisti kuningattarelta lapsen sylistä häväisten häntä solvauksillaan.
Tämän miehen kantamana kuninkaallinen lapsi vietiin kokoukseen.
Samassa ensimäiset tykinlaukaukset jyrähtivät.
Tämän kuullessaan paronitar de Marsilly muisti miehensä kehoituksen ja meni hänen osoittamaansa huoneeseen. Häntä seurasi pari kolme kuningattaren hovinaista.
Tykkien pauke kävi hetki hetkeltä yhä kauheammaksi. Tuontuostakin pyssyt pamahtivat joukkoon. Linna tärisi pitkin pituuttaan, ikkunaruudut särkyivät kylväen asuinhuoneiden lattiat lasisirpaleita täyteen, ja luodit rapisivat seinien laudoitusta vastaan. Kohta kuului huutoja, jotka lähestyivät lähestymistään. Ne tulivat linnan portailta, jossa oli käynnissä kansalliskaartilaisten ja sveitsiläisten teurastus. Kuningas oli kansankokouksesta lähettänyt linnan puolustajille pikakäskyn antautua ja lakata ampumasta. Mutta se tuli liian myöhään, sillä linna oli rynnäköllä valloitettu.
Pakenevien askelet alkoivat kaikua asuinhuoneissa, jonne taistelu oli siirtynyt portaista, edeten huoneesta huoneeseen. Paronitar kuunteli painaen korvansa ovea vasten ja luullen jokaista huutoa miehensä hätähuudoksi. Äkkiä ovi antoi perään kovan sysäyksen painosta. Kolme Butte-des-Moulins'in pataljoonan kansalliskaartilaista töytäsi huoneeseen apua rukoillen. He tapasivat siellä paronittaren ja hänen toverinsa itkettynein silmin. Paronitar tiedusteli miehensä kohtaloa, mutta kaartilaiset eivät tunteneet paronia eivätkä tietäneet kertoa mitään.
Nähdessään nämä miehet, joiden ryysyiset vaatteet olivat veren tahraamat, nuo naisparat joutuivat kauhun valtaan. Huoneessa oli ovi, joka vei käytävään ja siitä salaportaita myöten alempana sijaitseviin huoneistoihin. Eräs naisista ehdotti, että paettaisiin tätä tietä, ja muut kuullessaan viereisestä huoneesta pyssynlaukauksia ja kuolevain hätähuutoja suostuivat heti siihen. Suinpäin miehet ja naiset syöksyivät käytävään ja laskeutuivat nopeasti portaita alas. Vain paronitar, valmistautuen hänkin ensi hetkessä lähtemään, pysähtyi rappusten ensimäiselle portaalle. — Olihan hänen miehensä käskenyt hänen odottaa tässä huoneessa; tämä käsky, joka keskellä kaikkea kauhua muistui hänelle mieleen, pysähdytti hänet yhtäkkiä ja pakoitti hänet palaamaan.
Hän luuli jo toveriensa pelastuneen. Kurkottaen rappusten käsipuun yli hän näki jo heidän katoavan portaista ja kuuli heidän juoksevan käytävää pitkin. Pian askelet häipyivät kuulumattomiin. Mutta kohta kuului sieltäpäin pari kolme laukausta, sitten huutoja ja hälinää ja vihdoin pakenevien hätäistä juoksua. Paronittaren seuralaiset ja heidän kanssaan paenneet kansalliskaartilaiset olivat käytävän toisessa päässä törmänneet marseillelais-joukkoa vastaan ja palasivat, näiden takaa-ajamina, samaa tietä takaisin sitä huonetta kohti, jossa paronitar yksin odotti.
Portaissa yksi kaartilaisista kaatui pyssynluodin lävistämänä.
Verilöyly lähestyi nyt kummaltakin puolen.
Huoneeseen ei voinut enää jäädä. Marseljeesia laulettiin täyttä kurkkua käytävässä. Kirjastohuoneen kautta oli tie suljettu; siellä oli teurastus pahimmillaan. Naiset painuivat polvilleen maahan, ja miehet tarttuivat tuoleihin käyttääkseen niitä aseinaan, sillä taistella he tahtoivat viimeiseen asti henkensä puolesta.
Tällä hetkellä eräs mies, Croix-Rougen tykkimiesten vormu yllä, heittäysi huoneeseen ikkuna-aukosta, joka oli puhkaistu tämän huoneen ja sen takana olevan pienen kammion väliseinään. Naiset väistyivät huudahtaen kauhusta, ja kansalliskaartilaiset nostivat tuolinsa musertaakseen tykkimiehen, kun äkkiä paronitar asettui kädet levällään tämän eteen häntä suojellakseen: hän oli tuntenut paronin. Muutkin naiset tunsivat hänet, ja kaartilaiset arvasivat hänen olevan ystäviä.
Muutamilla sanoilla paroni selitti heille aseman. Hän oli tuon pienen, syrjäisen huoneen ovella löytänyt kaatuneen Croix-Rougen tykkimiehen, oli laahannut ruumiin huoneeseen, riisunut siltä vaatteet ja pukenut ne päälleen; sitten hän oli heittäytynyt ikkuna-aukosta siihen huoneeseen, missä tiesi paronittaren odottavan.
Tuskin oli hän saanut selityksensä loppuun, kun jo marseillelaiset, seuraten pakolaisten verisiä jälkiä, lähestyivät portaissa. Paronin mieleen juolahti silloin eräs ajatus. Hän töytäsi heitä vastaan huutaen:
— Tännepäin, ystävät, tännepäin!
— Oletko Croix-Rougen tykkimies? kysyivät marseillelaiset.
— Olen. Olimme joutua vihollisten käsiin, nuo kunnon kansalliskaartilaiset ja minä, ja varmaankin olisi meidät surmattu, elleivät nämä naiset olisi kätkeneet meitä tähän huoneeseen. Heidän henkensä on säästettävä, sillä he ovat pelastaneet meidän henkemme.
— Olkoon menneeksi. Huutakoot vain: "Eläköön kansa!"
Naisparat huusivat niinkuin käskettiin. Sitten marseillelaisten joukko hajosi ympäri huoneita vieden kansalliskaartilaiset mukaansa.
— Entä nämä naiset, pelastajamme! huusi paroni. — Tännekö he ovat jätettävät muitten murhattaviksi? Eiväthän muut tiedä missä määrin he ovat olleet meille avuksi.
— Eivät kyllä, sanoivat marseillelaiset palaten takaisin, — mutta mitä me sille taidamme?
— Täytyy saattaa heidät kotiinsa ja palkita heidän auliutensa, sanoi paroni.
— Tarttukoot sitten käsivarteemme ja sanokoot missä asuvat.
— Missä sinä asut, kansalainen? sanoi paroni vaimolleen.
— Verneuil-katu 6, vastasi rouva de Marsilly.
— Kuulehan, toveri, sanoi paroni eräälle marseillelaiselle, joka hänen mielestään oli luotettavan näköinen, ota sinä tämä saatettavaksesi, sillä hän varsinkin piti minusta huolta ja hän asuu aivan vastapäätä, Seinen toisella rannalla, silta vain kuljettava.
— Ole huoletta, vastasi mies, kyllä minä muijasta huolen pidän. Ja kotiin vien, siitä minä vastaan.
— Entä sinä, kansalainen, minne sinä joudut? huudahti vaimo parka tarttuen miehensä käsivarteen.
— Minäkö? sanoi paroni, puheessaan matkien niitä, joiden puvun hän hetkeksi oli lainannut, minä pistäydyn hiukan kuningasta katsomaan.
Paronitar huokasi syvään, päästi miehensä käden ja seurasi suojelijaansa.
Sitten paroni meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin ja pukeutui jälleen omiin vaatteisiinsa, joista hän oli luopunut ainoastaan voidakseen valepukunsa avulla pelastaa vaimonsa.
Paronitar odotti miestänsä turhaan koko 10:nnen päivän ja vielä seuraavankin, 11 p:nä illalla, kun ruumiit korjattiin Sveitsiläis-pihasta pois, eräs ovenvartija, joka oli apuna heittämässä niitä rattaille, tunsi paronin ruumiin ja antoi viedä sen omaan kotiinsa. Sitten hän meni ilmoittamaan paronittarelle, joka oli hyvässä turvassa kotonaan, että hänen miehensä oli tavattu kuolleiden joukosta.