Seuraavana aamuna heräsin tuossa kahdeksan tienoissa. Kapusiininkadun kulmassa puhallettiin vaskitorvella aamusoittoa. Kaikki lähtivät liikkeelle. Kuulin hevosten, vaunujen ja ihmisten kulkevan ohitse. Jalkoihini sattui vielä hiukan, mutta se ei ollut mitään edellisten päiväin tuskaan verrattuna. Vedettyäni jalkaani puhtaat sukat, tuntui minusta, kuin olisin tullut uudeksi ihmiseksi ja ajattelin: "Jos näin jatkuu, Juuse, tulee sinusta vielä reipas mies: alku vaan tuntuu hankalalta."
Näin mieluisissa mietteissä pukeuduin.
Leipurin vaimo oli asettanut kenkäni muurin viereen kuivamaan täytettyään ne ensin lämpimällä tuhkalla, etteivät kutistuisi. Ne olivat rasvatut ja kiiltävät.'
Sidoin repun selkääni ja menin alas. En ennättänyt kiitellä noita hyviä ihmisiä, jotka olivat kohdelleet minua niin ystävällisesti, mutta päätin täyttää tuon velvollisuuden huudon jälkeen.
Torilla kadun päässä seisoi jo useita italialaisiamme kaivon vieressä odotellen ja kylmästä väristen. Fürst, Sepeteus ja Klipfel saapuivat vähän myöhemmin.
Torin toisessa laidassa ei näkynyt muuta kuin kanuunia laveteillaan. Badenilaiset husaarit taluttivat hevosia juotettaviksi; näin myös useita rakuunoita.
Vastapäätä meitä oli ratsuväkikasarmi, korkea kuin Pfalzburgin kirkko, ja torin kaikilla kolmella sivulla kohosi huippupäätyisiä rakennuksia kuvanveistoksineen kuten Sabernissa, vaikka rakennukset täällä olivat kokojoukon korkeampia. En milloinkaan ennen ollut nähnyt mitään tämänkaltaista, ja seisoessani siinä nenä pystyssä ympärilleni tähystellen alkoivat rummut päristä. Jokainen meni riviin paikalleen. Nyt tuli kapteeni Vidal nuttu hartioillaan. Meitä vastapäätä olevasta holviportista vieri vaunuja esiin ja meille huudettiin ensin italian kielellä ja sitte ranskaksi, että aseita jaettaisiin, ja että kunkin tuli vuorollaan astua rivistä, kun hänen nimensä huudettiin.
Vaunut pysähtyivät kymmenen askeleen etäisyyteen ja esiinhuuto alkoi. Jokainen astui vuorollaan rivistä vastaanottamaan patruunataskun, miekan ja pyssyn. Ne kiinnitettiin puseroon, nuttuun tai päällystakkiin. Hattuinemme, lakkinemme ja aseinemme näytimme oikealta ryövärijoukolta. Sain niin suuren ja raskaan pyssyn, että töin tuskin jaksoin kantaa sitä ja kun patruunatasku riippui pohkeisiin saakka, neuvoi kersantti Pinto minulle, miten hihnat sopii lyhentää. Hän oli oikein kunnon mies.
Kaikki nuo monet olkavyöt, jotka risteilivät rinnalla, tuntuivat minusta hankalalta ja minä huomasin että nyt vasta hankaluudet alkaisivat.
Kun aseet olivat jaetut, ajettiin ampumavaravaunut esiin ja kullekin jaettiin viisikymmentä patruunaa, eikä se ennustanut hyvää. Sensijaan, että olisivat antaneet meidän marssia vasempaan mennäksemme majapaikkoihimme, kuten olin ajatellut, paljasti kapteini Vidal miekkansa komentaen:
"Ruoduttain oikeaan … mars!"
Ja rummut alkoivat rämistä.
Olin kovasti mielipahoissani siitä, etten saanut edes kiittää isäntäväkeäni kaikesta hyvästä, mitä olivat osoittaneet minulle ja ajattelin: "He pitävät sinua kiittämättömänä heittiönä!" Mutta minun oli seuraaminen.
Marssimme pitkää, kaitaista katua, mutta yhtäkkiä korkeitten jäähuippujen edustalla näimme Rhein virran, joka oli jään peitossa niin pitkältä kuin silmä kantoi. Se oli suuremmoinen ja häikäisevä näky.
Koko sotajoukko marssi alas Rheinille, jonka yli menimme. Jäällä oli muitakin kuin me; noin viisi, kuusi sataa askelta meidän edellämme näkyi joukko ruudinsaattomiehiä matkalla Frankfurtiin. Jää ei ollut liukasta, vaan huuraista ja rosoista.
Tultuamme toiselle rannalle, kuljimme tietä, joka luikersi kahden matalan kukkulan lomitse.
Niin marssimme edelleen viisi tuntia. Näimme kyliä sekä oikealla että vasemmalla ja naapurini Sepeteus virkkoi:
"Kun meidän nyt kerran täytyi kotoa maailmalle, niin samapa se, vaikka lähdimmekin sotaan. Saammehan nyt jokapäivä edes nähdä jotain uutta. Jos onni meitä suosii niin, että pääsemme vielä kerran kotiin, niin onhan meillä kertomista."
"Niin, mutta minä kyllä tyytyisin vähempiin tietoihin", sanoin, "eläisin mieluummin omaisteni luona, jotka istuvat kotona kaikessa rauhassa, sensijaan että nyt saan kahlata lumessa."
"Sinä et ollenkaan ajattele kunniaa, sinä", virkkoi hän; "se vasta on jotakin."
Ja minä vastasin:
"Kunnian niittävät toiset, emmekä me, Sepeteus, ja he elävät mukavasti, herkuttelevat ja nukkuvat makeasti. He tanssivat ja huvittelevat, kuten sanomalehdissä lukee, ja päälle päätteeksi saavat he kunnian, jonka me nälällä, vaivalla ja kärsimyksillä olemme ansainneet. Me vasta raukkoja olemme, joita on pakotettu lähtemään sotaan. Ja kun vihdoinkin palaamme, menetettyämme työhalun tai toisinaan jäsenemmekin, ei meille suurtakaan kunniaa osoiteta. Monet meidän entisistä tovereistamme, jotka eivät missään suhteessa olleet meitä etevämmät, vaan olivat meitä kyvyttömämpiä työnteossa, ovat noina seitsemänä vuonna ansainneet rahaa, avanneet kaupan, naineet toisten morsiamet, heillä on kauniita lapsia, ovat hyvinvoipia, kunnan uskottuja miehiä, eteviä henkilöitä. Ja kun me, jotka kotiin palaamme, etsittyämme kunniaa tappamalla ihmisiä, kuljemme heidän ohitsensa kultakaluuna hihassa, katsotaan meitä halveksien, ja jos vielä onnettomuudeksi punainen nenä on todistamassa, että olemme maistelleet paloviinaa kestääksemme sateet, lumimyrskyt ja pikamarssin, sillä aikaa kuin nuo toiset kotona joivat hyvää viiniä, sanotaan meistä: 'Juopporenttuja he ovat'. Ja me rekryytit, jotka emme mitään hartaammin halunneet kuin jäädä kotiin työtä tekemään, joudumme kerjuulle. Siinä kuulet ajatukseni, Sepeteus. Sellainen menettely ei minun mielestäni ole varsin oikeutettua ja mieluummin näkisin, että kunnian ystävät itse lähtisivät sotaan antaen meidän olla rauhassa."
Silloin hän sanoi:
"Olen aivan samaa mieltä, mutta kun nyt kerran olemme joutuneet pinteeseen, on parasta, että sanomme taistelevamme kunnian puolesta. Täytyy aina kerskua ammatistaan ja uskotella muita, että hyvin on asiat; muuten saisivat he aihetta ivata meitä."
Puhellessamme näitä ja paljon muutakin, tulimme vihdoin suuren joen luo, ja kersantti sanoi sen olevan Mainvirran, jonka rannalla oli kylä. Emme tulleet tietämään kylän nimeä, mutta siellä me levähdimme.
Menimme taloihin, joissa jokainen sai ostaa viinaa, viiniä ja lihaa.
Kenellä ei ollut rahaa, pureskeli kuivaa leipäänsä katsellen toisia.
Iltapäivällä viiden tienoissa tulimme Frankfurtiin. Mainittu kaupunki on vielä vanhempi kuin Mainz ja vilisee juutalaisia. Meidät vietiin Saxenhausen-nimiseen taloon, jonne kymmenes husaarirykmentti ja badenilaiset jääkärit olivat majoitetut. Muistan kuulleeni, että vanha rakennus muinoin oli ollut sairaala ja se oli minusta todennäköistä, sillä sisäpuolella oli suuri piha muurattuine holveineen. Alhaalla olivat hevoset ja toisessa kerroksessa sotamiehet.
Kuljimme paikalle lukemattomia kujia myöten, jotka olivat niin kapeat, ettei paljon taivasta näkynyt kattojen väliltä. Kapteeni Florentin ja luutnantit Clavel ja Bretonville odottivat meitä. Esiinhuudon jälkeen johtivat kersanttimme meidät pienissä joukoissa majoituspaikkaamme badenilaisten yläpuolelle. Tulimme suuriin saleihin, joiden pienten akkunain välille sängyt olivat asetetut.
Kersantti Pinto ripusti lyhtynsä keskellä huonetta olevaan pylvääseen. Kukin asetti pyssynsä nojalle ja sanaakaan sanomatta riisui yltään repun, puseron ja kengät. Sepeteus oli joutunut minun vuodetoverikseni. Luoja tietää, miten väsyneitä olimme. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua nukuimme sikeästi.
Frankfurtissa opin tuntemaan sotilaselämää. Tähän asti olin ollut vaan rekryytti, nyt tulin sotamieheksi. En puhu harjoituksista; kun on vähänkin hyvää tahtoa, oppii ne helposti kuukaudessa. Mutta minä opin sotakurin, toisin sanoen, että korpraali on erehtymätön puhutellessaan sotamiestä, samoin kersantti puhutellessaan korpraalia, luutnantti kersantin suhteen j.n.e. aina marsalkkaan asti — ja niin on, vaikka väittäisivät, että kaksi kertaa kaksi on viisi tai että kuu loistaa keskellä kirkasta päivää.
Vaikea on sitä ymmärtää, mutta jokaisen majapaikan seinässä on plakaatti, joka tässä kohden on suurena apuna ja se luetaan julki silloin tällöin, jotta sotamiesten käsitys selvenisi. Se sisältää kaikki, mitä sotamiehen mieleen voi juolahtaa, kuten palata kotikylään, kieltäytyä sotapalveluksesta, olla röyhkeä esimiehilleen j.n.e. ja loppuponsi kuului: kuoleman rangaistus tai ainakin viisi vuotta kaleeriorjuutta.
Frankfurtiin saapumisemme jälkeisenä päivänä kirjoitin herra Guldenille, Katrille ja Kreetta-tädille ja ymmärtänette, että olin liikutettu. Kirjoittaessani tuntui minusta kuin olisin vielä ollut heidän luonaan; kerroin heille matkan vaivoista, ystävällisyydestä, jolla minua kohdeltiin Mainzissa ja miten olin saanut ponnistaa viimeiset voimani pysyäkseni mukana. Sanoin heille, että, Jumalan kiitos, vielä olin hyvissä voimissa, että olin reippaampi kuin lähtiessäni ja että suutelin heitä tuhannesti.
Istuin kirjoittamassa majapaikassani toverein keskellä ja kaikki pfalzburgilaiset lähettivät tervehdyksiä omaisilleen. Oi, se oli ihana hetki.
Sitte kirjoitin Mainziin, hyville ihmisille Kapusiininkadun varrella, jotka minut olivat pelastaneet melkein epätoivosta. Sanoin, että minun täytyi marssia heti esiinhuudon jälkeen, että olin toivonut tapaavani heidät kiittääkseni heitä ja että heidän tulisi antaa anteeksi, sillä minun täytyi seurata pataljoonaa tänne Frankfurtiin.
Iltapäivällä saimme sotilaspukumme. Tusinoittain juutalaisia tuli holveihin ja jokainen möi siviilipukunsa heille. Ainoastaan paitani, sukkani ja kenkäni jätin myömättä. Italialaisten oli sangen vaikea saada kauppiaita ymmärtämään, sillä he tahtoivat kaikki ilmaiseksi, mutta genualaiset vetivät kyllä vertoja viekkaudessa juutalaisille ja heidän kaupanhierontansa kesti illan pimeään. Tarjosimme korpraaleillemme monta lasillista pysyäksemme hyvissä väleissä heidän kanssaan, sillä aamuin illoin johtivat he harjoituksia lumisella pihamaalla. Kaupustelija-eukko Kristiina istui yhä nurkassaan lämmityspannu jalkain alla. Hän oli erittäin kohtelias kaikille "hienoille, nuorille herroille", siten hän puhutteli niitä, jotka eivät kukkaroitaan säästäneet. Ja moni luopui viimeisestä kolikostaan, jotta olisi ollut "hieno, nuori herra", Sitte he olivat vain halpa-arvoisia talonpoikia, mutta sellainen on maailman meno — — — turhamaisuus turmelee koko ihmiskunnan, rekryyteistä kenraaleihin saakka.
Joka päivä saapui nostoväkeä Ranskasta ja vaunuttain haavoittuneita Puolasta. Sitä näkyä "Pyhän-Hengen-sairaalan" edustalla, joen vastaisella rannalla! Siellä oli loppumaton ihmisjono. Kaikki nuo onnettomat olivat jollain tavalla vioittuneet, toisilta oli paleltunut nenä tai korvat, toisilta käsivarsi tai jalka. Varovaisesti laskettiin heidät lumeen, etteivät olisi hajonneet kappaleiksi. Ei milloinkaan ole nähty niin kurjasti puetuita ihmisiä, naisten hameissa, karvattomissa nahkalakeissa, repaleisissa kasakan nutuissa, jalat käärittyinä nenäliinoihin tai vanhoihin paitoihin. He takertuivat kiinni niihin, jotka auttoivat heitä vaunuista, tuijottivat kuin villipedot, silmät syvälle painuneina ja parta hoidotta kasvaneena. Mustalaiset, jotka etsivät yösijansa metsän suojassa, olisivat säälineet heitä, ja nämä olivat kuitenkin onnellisimmat, sillä he olivat säästyneet verilöylystä, kun sitä vastoin tuhannet heidän tovereistaan olivat kuolleet lumeen ja taistelutantereelle.
Klipfel, Sepeteus ja minä menimme katsomaan noita onnettomia ja he kuvailivat meille kaiken sen kurjuuden, johon joutuivat paluumatkalla Moskovan palosta ja minä ymmärsin nyt, ettei kahdeskymmenesyhdeksäs päiväilmoitus ollut vähääkään liioitellut.
Nämä kertomukset kiihoittivat vihaamme venäläisiä vastaan. Useat sanoivat: "Kunhan sota vaan alkaisi, saisivat he nähdä toista … se ei ole vielä päättynyt … se ei ole päättynyt!" Heidän vihansa tarttui minuunkin ja toisinaan ajattelin: "Oletko järjiltäsi, Juuse? Venäläisethän puolustavat maatansa, perheitänsä ja kaikkea, mikä ihmiselle on kalleinta maailmassa. Elleivät he sitä olisi tehneet, olisi heitä syystä täytynyt halveksia".
Niihin aikoihin tapahtui jotain merkillistä.
Vuodetoverini Sepeteus oli haudankaivajan poika
Pfalzburgista ja toisinaan kutsuimme häntä haudankaivajaksi. Vaikkamehäntä siten puhuttelimme, ei hän sitä pahaksensa pannut. Mutta eräänä iltana, kun hän harjoitusten jälkeen meni pihan poikki, huusi muuan husaari hänelle:
"Haudankaivaja, tulehan tänne avukseni kantamaan kanssani olkikupoja!"
Sepeteus kääntyi vastaten: "Haudankaivaja en ole. Kantakaa itse kuponne. Luuletteko minua juhdaksi?"
Silloin huusi toinen kovalla äänellä:
"Rekryytti, jollet tule nyt heti, ei sinun hyvin käy".
Sepeteus ei ollut juuri tyyniluontoisimpia. Hän meni husaarin luo ja kysyi:
"Mitä sanotte?"
"Käsken sinua kantamaan nämä oljet pois ja nyt heti, kuuletko, rekryytti?"
Miehellä oli viikset ja suuri punainen poskiparta. Sepeteus tarttui partaan, mutta tämä sivalsi häntä aimolailla korville. Sepeteuksen kouraan jäi tukko parranhaivenia ja kun riita oli houkutellut paikalle paljon uteliaita, pudisti husaari hänelle nyrkkiään sanoen:
"Annahan aamun koittaa."
"Silloin saamme nähdä", sanoi Sepeteus. "Minulla on myös jotain sanottavaa teille, ukkoseni."
Heti tuli hän kertomaan tapahtumasta minulle ja kun tiesin, ettei hän eläissään ollut käsitellyt muuta asetta kuin kuokkaa, säikähdin hänen puolestaan.
"Kuulehan, Sepeteus", sanoin, "kun et voi paetakaan, on parasta, että menet pyytämään anteeksi … sillä kaikki vanhat soturit ovat tuimia miekkailijoita. Sen taidon ovat he oppineet Egyptissä, Espanjassa ja missä lienevät. Noudata neuvoani. Tahdotko, niin lainaan sinulle rahaa, että voit tarjota hänelle ryypyn, sillä se keino tepsii."
Mutta hän rypisti otsaansa, eikä tahtonut taipua.
"Mieluummin hirtän itseni, kuin menen anteeksi anomaan. Annan palttua koko maailman husaareille. Jos hän osaakin miekkailla, on minullakin pitkät käsivarret ja miekkani sivallukset osuvat yhtä hyvin hänen luiseen runkoonsa kuin hänen pistoksensa minun lihaksiini."
Korvapuustit olivat vielä tuoreessa muistissa.
Joukkoomme liittyi miekkailu-opettaja, korpraali Fleury ja useita tovereita; kaikki myönsivät Sepeteuksen olevan oikeassa ja miekkailuopettaja sanoi, että korvapuusteja ei muulla voi sovittaa kuin verellä ja että kaksintaistelu oli nuorille rekryyteille tuottava kunniaa.
Sepeteus vastasi, etteivät pfalzburgilaiset ennenkään olleet suoneniskuja säikkyneet. Hän olisi valmis. Silloin lähti miekkailuopettaja Heikki kapteenin puheille. Hän oli komein mies mitä ajatella saattaa, pitkä, solakka, hartiakas, suoranenäinen ja keisari oli omakätisesti Eylaun tappelussa antanut hänelle kunniamerkin. Kapteenin mielestä oli korvapuusti kyllä riittävä syy kaksintaisteluun. Sitäpaitsi sanoi hän, että se olisi oleva hyvänä esimerkkinä toisille rekryyteille ja että, jos Sepeteus jättäisi taistelematta, olisi hän arvoton jäämään seitsemännen linjarykmentin kolmanteen pataljoonaan.
Seuraavana yönä en ummistanut silmiäni. Kuulin vuodetoverini kuorsaavan ja ajattelin "Sepeteus raukka, tulevana yönä et enää kuorsaa!" Minua hirvitti maata sellaisen ihmisen vieressä. Vasta aamuhämärässä nukahdin. Yht'äkkiä tunsin, että oli hyvin kylmä, avaan silmäni ja mitä näen? Vanhan, punatukkaisen husaarin, joka oli vetänyt peitteen yltämme sanoen:
"Ylös siitä, laiskuri, nyt tulet tietämään, mihin minä kelpaan!"
Vallan rauhallisesti Sepeteus nousi vastaten:
"Nukuin, ukkorähjä, nukuin." Kuullessaan nimitettävän itseänsä "ukko-rähjäksi", olisi hän käynyt toveriini käsiksi, mutta kaksi pitkää roikaletta, joiden piti tulla husaarin varamiehiksi, estivät häntä ja sitäpaitsi olivat kaikki pfalzburgilaisetkin läsnä.
"Joutuin nyt, meidän täytyy kiirehtiä", huudahti ukko.
Mutta Sepeteus pukeutui kiireettä. Kotvasen kuluttua sanoi hän:
"Pojat, onko meidän lupa mennä kasarmin rajain ulkopuolelle?"
"Kuritushuoneen takana on tilaa tapella", vastasi muuan husaareista.
Kuritushuoneeksi käytetyn pienen rakennuksen takana oli nokkosia kasvava paikka. Se oli muurien ympäröimä ja me näimme sinne varsin hyvin akkunoistamme, sillä se oli joen puolella juuri meidän edessämme.
Sepeteus puki sotilasnutun ylleen ja kääntyen minuun päin hän virkkoi: "Juuse ja sinä, Klipfel, valitsen teidät varamiehikseni".
Mutta minä pudistin päätäni. "No, Fürst, tulehan sinä sitten!" Kaikki menivät portaita alas.
Sepeteus oli mielestäni mennyttä miestä, se koski minuun kipeästi ja silloin ajattelin: "Nyt eivät yksin venäläiset ja preussiläiset hävitä meitä sukupuuttoon, omat miehemmekin avustavat heitä".
Joka mies oli rientänyt akkunaan, minä yksin istuin sängyssäni. Kalpenin kuullessani viiden minuutin kuluttua miekankalsketta; veri ehtyi suonissani.
Ei aikaakaan, kun Klipfel huudahti: "Haavoittunut!"
En tiedä itsekään, miten tulin akkunaan, kurkistin toisten yli ja näin husaarin makaavan nojallaan muuria vastaan ja Sepeteuksen kömpivän pystyyn miekka verestä punaisena. Taistellessaan oli hän lyyhistynyt polvilleen juuri kun ukko oli hyökännyt, ja miekka oli solunut Sepeteuksen olan ohi, ja samassa hetkessä Sepeteus sysäsi miekkansa vanhan soturin vatsaan. Ellei hän onnekseen olisi kompastunut, olisi ukko pistänyt häntä suoraan sydämeen.
Tuon kaiken näin silmänräpäyksessä.
Husaari vaipui muurin viereen, hänen varamiehensä tukivat häntä kainaloista ja Sepeteus seisoi kalman kalpeana katsellen kalpaansa Klipfelin ojentaessa hänelle sotilasnuttua.
Samassa pärisivät rummut ja meidän oli rientäminen aamuhuutoon. Tämä tapahtui kahdeksantenatoista päivänä helmikuuta. Samana päivänä annettiin meille käsky olla lähtövalmiina ja me marssimme Frankfurtista Seligenstadtiin, jossa viivyimme maaliskuun kahdeksanteen päivään. Kaikki rekryytit osasivat nyt komentoharjoitukset ja muodostaa vartioketjun. Seligenstadtista lähdimme maaliskuun yhdeksäntenä päivänä Schweinheimiin ja maaliskuun kahdentenakymmenentenä neljäntenä päivänä 1813 liityimme armeijaan Aschaffenburgissa, jossa marsalkki Ney katsasti joukkoja.
Komppanian päällikön nimi oli Florentin, luutnantti oli nimeltäänBretonville, prikaatikenraali Ladaucette ja divisioonakenraaliSouham. Tällaiset asiat tulee jokaisen sotilaan ennen kaikkea tietää.
Maaliskuun kahdeksannen ja yhdeksännentoista päivän tienoissa oli lumi alkanut sulaa. Kun Aschaffenburgissa pidettiin suurta paraatia avaralla kentällä, josta näkee silmänkantamiin Main virran toiselle puolelle, satoi muistaakseni rajusti yhtämittaa kello kymmenestä aamulla aina kello kolmeen iltapäivällä. Vasemmalla oli linna, jonka akkunoissa asukkaat kaikessa mukavuudessaan katselivat meitä veden virtanaan valuessa kenkiimme. Oikealla kohisi koski. Näimme sen kuin sumuharson läpi. —
Kehotukseksi huudettiin meille vähäväliä: "Kivääri olalle! Kivääri käsivarrelle!"
Marsalkka tuli hitaasti ratsastaen pataljoonan hallitusupseeriston ympäröimänä. Sepeteusta lohdutti tieto, että nyt tulisimme näkemään urhoollisimman urhoollisista. Mutta minä ajattelin: Jospa saisin katsella häntä uunini nurkasta, olisi se monta vertaa hauskempi.
Vihdoin hän asettui eteemme ja selvästi muistan hänet vieläkin, näen suuren, kolmikulmaisen lakin, joka oli sateesta läpimärkä, sinisen koru-ompeleisen hännystakin ja pitkävartiset saappaat. Hän oli kaunis, punakka mies, pystynenä ja vilkkaat silmät ja näytti hirveän voimakkaalta. Ylpeyttä hänessä ei ollut rahtuistakaan, sillä kun hän ratsasti komppanian ohi ja kapteeni teki kunniaa, kääntyi hän korkean ratsunsa selässä huudahtaen:
"Kas, Florentin!"
Silloin kohentausihe kapteeni tietämättä, mitä vastata. Olivat tainneet yhdessä palvella halpoina sotamiehinä tasavallan aikana. Viimein kapteeni vastasi: "Sebastian Florentin olen, herra marsalkka!"
"Olipa todella hauska tavata sinua, Florentin", marsalkka sanoi ja viitaten itään, Venäjää kohti, jatkoi hän: "Luulin sinun jääneen tuonne."
Koko komppania oli ihastunut ja Sepeteus virkkoi minulle:
"Siinä vasta mies! Uhraisinpa vaikka henkeni hänen tähtensä."
Minusta ei ollut mitään ihmeteltävää siinä, että marsalkka tervehti vanhaa toveriaan, enkä siis ymmärtänyt, miksi Sepeteus tahtoi uhrata henkensä hänen tähtensä.
Siinä kaikki, mitä muistan Aschaffenburgista.
Illalla lähdettiin Schweinheimiin, rikkaaseen viini-, hamppu- ja viljaseutuun, jossa kaikki ihmiset silmäilivät meitä nurpein katsein.
Kolme tai neljä miestä asetettiin asumaan aina samaan taloon ja me saimme joko härän, porsaan tai lampaan lihaa joka päivä. Leipä oli hyvää samoin kuin viinikin. Mutta useat meistä olivat pitävinään kaikkea huonona; he nimittäin otaksuivat, että heitä senvuoksi luultaisiin hienoiksi herroiksi, mutta he erehtyivät, sillä kuulin paikkakunnan asukkaiden sanovan saksaksi:
"Kotimaassaan ovat nuo oikeita kerjäläisiä. Jos kurkistaisi heidän kellareihinsa Ranskassa, niin tuskinpa niistä löytäisi perunaakaan."
Eivätkä he milloinkaan erehtyneet ja siitä tein sen johtopäätöksen, että ne, jotka ovat vaateliaita ja tyytymättömiä toisten luona, kärsivät puutetta kotonaan.
Minä puolestani olin kovasti tyytyväinen kaikkeen ja toivoin herkuttelun kestävän koko sodan ajan. Kahden Saint Dié'sta tulleen rekryytin kanssa olin joutunut kylän majataloon, josta melkein kaikki hevoset oli otettu meidän ratsuväellemme. Siitä isäntä ei ollut liioin hyvillään, mutta hän ei sanonut sanaakaan, istui vain aamusta iltaan uunin nurkassa poltellen piippuaan. Hänen vaimonsa oli pitkä ja roteva ja hänen molemmat tyttärensä olivat oikeita kaunottaria. He pelkäsivät meitä ja kätkeytyivät näkyvistämme, kun tulimme kotiin harjoituksista tai vartioimisvuoroltamme.
Neljännen päivän iltana, juuri kun olimme lopettaneet syöntimme, tuli majataloon seitsemän aikaan vanha, harmaahapsinen ja arvokkaan näköinen herra. Tervehdittyään meitä sanoi hän saksaksi isännälle:
"He ovat varmaan uusia rekryyttejä?"
"Ovat, herra Senger", sanoi toinen, "heistä emme koskaan pääse. Jos voisin myrkyttää heidät kaikki, tapahtuisi se tuossa tuokiossa."
Tyynesti käännyin heidän puoleensa sanoen:
"Minäkin ymmärrän saksaa — älkää toki noin puhuko."
Kuultuaan sanani, säikähti majatalon isäntä niin, että pudotti piippunsa.
"Olette hyvin varomaton puheissanne, herra Kalkreuth" sanoi vanhus. "Ajatelkaapa, miten teidän olisi voinut käydä, jos joku toinen kuin tuo nuorukainen olisi sattunut kuulemaan."
"Se on vaan sellainen puhetapa", vastasi paksu mies, "Kun meiltä otetaan kaikki, kun meitä ryöstetään vuosikausia, ei lopuksi tiedä, mitä sanoo, antaa vaan kielen käydä."
Vanhus, joka oli Schweinheimin pastori, tuli luokseni, tervehti ja sanoi:
"Herrani, menettelynne todistaa, että olette kunnon mies, uskokaa, ettei herra Kalkreuth tahdo ketään vahingoittaa, ei edes vihamiehiämmekään."
"Sen kyllä uskon", vastasin, "muuten en hänen makeita makkaroitaan söisikään niin hyvällä halulla."
Kuultuaan sanani, ratkesi isäntä nauramaan, taputteli lihavilla käsillään vatsaansa ja sanoi:
"Enpä olisi uskonut ranskalaisen voivan viekoittaa minua nauramaan."
Oli molempain toverieni vartioimisvuoro; heidän mentyään jäin yksin. Silloinpa isäntä nouti pullon vanhaa viiniä, istahti pöydän ääreen ja käski minua kilistämään kanssansa, johon mielihyvin suostuin. Ja siitä päivästä alkaen aina lähtöömme asti osoittivat talon asukkaat minulle suurta luottamusta. Joka ilta istuimme haastellen takkavalkean ääressä; pastori ja nuoret tytötkin tulivat kuuntelemaan. He olivat sinisilmäisiä ja vaaleaverisiä. Toinen heistä oli noin kahdeksantoista toinen kaksikymmen-vuotias. Minusta he muistuttivat Katria ja se liikutti minua.
He tiesivät, että minulla oli morsian kotona, en voinut sitä heiltä salata ja se herätti heidän myötätuntoaan.
Majatalon isäntä oli katkera ranskalaisille.
Pastori sanoi, että ranskalaiset olivat turhamaista ja siveetöntä kansaa, että koko Saksa sentähden nousisi vastarintaan, että oltiin kyllästytty sotamiestemme huonoihin tapoihin ja kenraaleimme itaruuteen ja että oli perustettu "Hyve-liitto" pahan poistamiseksi. —
"Aluksi", hän sanoi, "puhuitte vapaudesta. Sitä kuuntelimme halulla ja mieluummin olisimme suoneet teidän armeijanne voittavan kuin Preussin kuninkaan ja Itävallan keisarin. Te soditte sotureitamme vastaan. Te taistelitte aatteiden puolesta, joita koko maailma piti oikeina ja suuremmoisina ja sentähden ette olleet kansain, vaan heidän herrainsa kanssa tekemisissä. Tänään on toisin. Koko Saksanmaa yltyy sotaan, nuoriso nousee aseisiin ja nyt puhummemeRanskalle vapaudesta, hyveestä ja oikeudesta. Joka näiden edestä taistelee on aina voimakkain, sillä häntä vastustaa ainoastaan roskaväki kaikissa maissa, jotavastoin häntä puoltaa nuoriso, rohkeus, suuret aatteet, kaikki, mikä kohottaa sielua itsekkyyttä ylemmäksi ja se tekee kuolemankin suloiseksi. Näin ajattelitte tekin kerran. Nyt se on teille jo arvotonta. Vapauden tähden sortuivat sotapäällikkönne muinoin. Ladoissa, oljilla he makasivat kuin halvat sotamiehet. Peljättäviä miehiä he olivat! Nyt tulee heillä olla mukavat ja pehmeät vuoteet, he ovat ylhäisempiä kuin aatelisherramme, äveriäämpiä kuin pankkiirimme. Siten sota, joka ennen oli jotain kaunista — uhri isänmaalle — on muuttunut ammatiksi, joka tuottaa enemmän kuin kauppa. Vieläkin sota on hyvin hienoa, sillä sotilaspuvut ovat koreat, mutta onpa kuitenkin toista sotia ikuisten aatteiden puolesta ja toista sotia raha-arkkuunsa täytettä."
"Tänään on meidän vuoromme puhua vapaudesta ja isänmaasta, siksipä luulen, että tämä sota tuottaa teille turmiota. Kaikki ajattelevaiset ihmiset, tavallisista ylioppilaista jumaluusopin provessoreihin, marssivat teitä vastaan. Teidän joukkojanne johtavat maailman etevimmät sotapäälliköt, meitä ikuinen oikeus. Luulette saksilaisten, baijerilaisten, badenilaisten ja hesseniläisten teitä kannattavan, mutta erehdytte. Vanhan Saksan lapset ymmärtävät kyllä, että olisi mitä suurin rikos ja häpeä kääntää aseensa omia veljiään vastaan. Sitokoot hallitsijat liittoja, niistä huolimatta vastustavat kansat teitä. He puolustavat vertaan, isänmaataan, kaikkea, mitä Jumala on käskenyt rakastamaan ja josta luopuminen olisi suuri rikos. Kaikkialla hyökätään päällenne. Jos mahdollista, tappavat itävaltalaisetkin teitä huolimatta siitä, että keisarinne on nainut Marie Louisen. Jo herätään tajuamaan, etteivät kuninkaitten harrastukset ole ainoat maailmassa ja ettei suurinkaan nero voi luonnon järjestystä järkyttää."
Vakavalla äänellä puhui pastori tähän tapaan. En oikein ymmärtänyt, mitä hän sanoi, vaan ajattelin: "Sanat ovat sanoja ja kiväärinlaukaukset kiväärinlaukauksia. Jos joudumme tappeluun ylioppilaiden ja jumaluusopin provessorien kanssa, ei meillä hätää. Ja mitä noihin toisiin tulee, on sotakuri estävä hesseniläisiä, baijerilaisia ja saksilaisia muuttamasta menettelyään, niinkuin se pakottaa meitä ranskalaisia taisteluun, vaikka useimmat meistä ovat siihen haluttomia. Eikö sotamies tottele korpraalia, korpraali kersanttia ja niin ylöspäin aina marsalkkaan saakka, joka noudattaa kuninkaan tahtoa? Kyllä kuulee, ettei mainittu pastori milloinkaan ole tehnyt sotapalvelusta, sillä muuten hän tietäisi, ettei aatteilla siellä ole mitään merkitystä, vaan että komento on kaikkena kaikessa. Mutta minä en vastusta häntä sanallakaan, sillä silloin ei majatalon isäntä tarjoisi minulle viiniä aterian jälkeen. Ajatelkoot mitä tahansa, minun hartain toivoni on, että joutuisimme kahakkaan jumaluusoppineiden kanssa."
Äkkiä maaliskuun kahdennenkymmenennen seitsemännen päivän aamuna saimme lähtökäskyn. Pataljoonan piti majoittua ensin Lauterbachiin, seuraavana päivänä Neukircheniin, ja tästä lähtien yhä vaan marssimme. Jollemme tottuneet kantamaan sota-asuamme, ei ainakaan harjoituksen puute ollut siihen syynä, sillä me kuljimme mahdottomia matkoja. Minä olin jo aikoja sitte lakannut hikoamasta, vaikka laukussani oli viisikymmentä patroonaa, selässäni reppu ja kivääri olalla, enkä varmasti voi sanoa, onnuinko.
Emme olleet ainoat, jotka olimme liikkeessä. Joka taholla näki marssivia rykmenttejä, ratsuväkiosastoja, pitkiä kanuunajonoja ja luotikuormia. Kaikki suuntasivat kulkunsa Erfurtia kohti, kuten rajun rankkasateen jälkeen tuhannet pikku puroset joka suunnilta virtaavat jokeen.
Kersanttimme pakinoivat keskenään: "Jo lähestytään … pian ollaan kuumassa ottelussa!", ja me ajattelimme: "Sitä parempi. Noiden kurjien preussiläisten ja venäläisten tähden on meidät pakoitettu sotaan. Jos olisivat pysyneet alallaan, olisimme vielä Ranskassa."
Se ajatus meitä katkeroitti.
Muuten tapaa joka paikassa ihmisiä, joiden mielestä sota ja taistelu on ihaninta maailmassa. Klipfel ja Sepeteus eivät puhuneet muusta kuin preussiläisten nylkemisestä ja ollakseni yhtä rohkea kuin toisetkin, sanoin minäkin, että se vasta hupaista olisi.
Kahdeksantena päivänä huhtikuuta saapui pataljoona Erfurtin rikkaaseen ja lujasti linnoitettuun kaupunkiin. En milloinkaan unohda, että marssiessamme torilla kasarmin edustalla, ojensi aliupseeri, jonka hallussa posti oli, komppaniamme kersantille suuren pinkan kirjeitä, joista yksi oli minulle. Heti tunsin Katrin käsialan ja se teki minuun sellaisen vaikutuksen, että polveni rupesivat vapisemaan.
Sepeteus otti kiväärini sanoen:
"Tulehan joutuin!"
Hän oli yhtä innostunut kuin minäkin kuulemaan Pfalzburgin uutisia.
Panin kirjeen taskuuni ja kaikki kotipuolen toverit, jotka halusivat tietää sen sisällön, seurasivat minua. Vasta kun olin tullut suureen makuusaliin, istuutunut sänkyni laidalle ja pannut kiväärini pois, otin kirjeen esiin. Kaikki toiset seisoivat etukumarassa takanani. Kyyneleitä valui poskipäitäni alas, sillä Katri sanoi rukoilevansa minun puolestani.
Sen kuultuaan toverit sanoivat: "Olemme vakuutetut siitä, että meidänkin puolestamme rukoillaan."
Joku ajatteli tietysti äitiään, toinen sisariaan, kolmas morsiantaan.
Loppuun oli herra Gulden kirjoittanut, että kaupungissa oli kaikki hyvin, kehotti minua rohkaisemaan mieltäni ja sanoi, että tämäkin surkeus kerran päättyisi. Ennen muita käski hän minua tervehtimään tovereita ja sanomaan heille, että heitä muistettiin ja että vanhemmat valittivat, kun eivät olleet kuulleet heistä sanaakaan.
Kirje oli meille kaikille suureksi lohdutukseksi.
Ja kun ajattelin, että nyt oli kahdeksas päivä huhtikuuta, ja että ottelut pian alkaisivat, pidin viestiä viimeisenä tervehdyksenä syntymämaasta ainakin toisille meistä. Useimmat eivät enää kuulisi vanhemmistaan, ystävistään ja niistä, jotka rakastivat heitä täällä maan päällä.
Kaikki tämä oli, kuten kersantti Pinto sanoi, juhlan valmistusta, sillä pian alkaisi tanssi.
Me olimme vahdissa linnoituksessa ja korkeilta valleilta näimme koko seudun kuhisevan joukkoja, joista toiset asustivat lakeudella, toiset olivat majoitetut kyliin.
Palatessani kahdeksantenatoista päivänä vahtivuoroltani Warthaun portilta, sanoi kersantti, joka kohteli minua ystävällisesti:
"Rekryytti Bertha, keisari on tullut."
Ei kukaan ollut kuullut siitä puhuttavan ja minä vastasin:
"Anteeksi, herra kersantti, mutta vast'ikään kilistin lasia Merlinin kanssa, joka viime yönä piti vahtia kenraalin asunnossa, eikä hän siitä mitään maininnut."
Silloin vilkutti hän toista silmäänsä virkkaen:
"Kaikkialla on liikettä ja elämää. Sitä et sinä, rekryytti, vielä ymmärrä, mutta että hän on tulossa, sen tunnen sormenpäissänikin. Kun hän on poissa, tapahtuu kaikki puolinaisella vauhdilla ja nyt — katsos tuonne, katso noita sananlennättäjiä, jotka nelistävät teillä — kaikki alkaa elää. Nyt täytyy meidän joka hetki olla valmiina ensimmäiseen tanssiin. Keisarilliset ja kasakat eivät tarvitse silmälaseja nähdäkseen, onko hän mukana. He tuntevat sen jo ilmasta."
Näitä puhuessaan kersantti naurahteli pitkien viiksiensä takaa.
Aavistin, että minua saattaisi kohdata suuri onnettomuus, mutta minun täytyi vaan pysytellä iloisen näköisenä.
Eikä kersantti erehtynytkään, sillä samana päivänä kello kolmen aikaan ehtoopuolella lähtivät kaikki kaupungin ympärille majoitetut joukot liikkeelle ja tuossa kello viiden vaiheilla käskettiin meitä asettumaan riviin. Marsalkkamme, Moskovan ruhtinas, ratsasti kaupunkiin upseerien ja kenraalien seurassa, jotka kuuluivat hänen esikuntaansa. Heti senjälkeen ratsasti kenraali Souham, kookas, harmaahapsinen soturi linnoitukseen ja marssitti meitä torilla. Kovalla äänellä, että kaikki selvästi kuulivat, hän lausui:
"Sotamiehet! Te tulette kuulumaan neljännen rintaman etuväkeen.Muistakaa, että olette ranskalaisia. Eläköön keisari."
Ja kaikki yhtyivät huutamaan: "Eläköön keisari!" Tori kajahteli miesten huudoista.
Sitte ratsasti kenraali pois eversti Zapfelin keralla.
Samana yönä vapauttivat hesseniläiset meidät vahdista ja me lähdimme Erfurtista kymmenennen husaarirykmentin ja badenilaisen jääkärirykmentin kanssa. Aamulla kuuden tai seitsemän tienoissa seisoimme Weimarin edustalla ja aamuaurinko valaisi sen puutarhoja, kirkkoja ja taloja ja oikealla olevaa vanhaa linnaa.
Täällä saimme levähtää ja husaarit menivät kaupunkiin vakoilemaan. Yhdeksän aikana aamiaista syödessämme kuulimme yhtäkkiä laukauksia jonkun matkan päässä. Husaarimme olivat kaduilla sattuneet yhteen preussiläisten kanssa. Heti alkoi kahakka. He tappelivat ja ampuivat pistooleilla toisiaan. Mutta se tapahtui niin kaukana meistä, ettemme nähneet mitään koko ilosta.
Tunnin kuluttua tulivat husaarit takaisin. Kaksi heistä oli kaatunut.Niin alkoi sota.
Viivyimme siellä viisi päivää, jona aikana kolmas joukkokunta riensi edelleen. Kun kuuluimme etuväkeen, täytyi meidänkin kiiruhtaa Sulzaa ja Warthauta kohti. Silloin huomasimme vihollisen. Ne olivat kasakoita, jotka vetäytyivät takaisin pysytellen pyssynkantamaa etäämpänä, ja mitä enemmän he peräytyivät, sitä rohkeammaksi tulimme me.
Minua suututti, kun kuulin Sepeteuksen kerskuvan: "Eivätkö he ollenkaan pysähdykään?"
Ajattelin: "Voimmeko parempaa toivoa kuin että he pakenisivat?Silloinhan olemme voittaneet vahinkoa kärsimättä."
Mutta vihdoin he pysähtyivät erään leveän ja syvän joen toisella rannalla. Me näimme osan heistä väijyvän meitä, hyökätäkseen kimppuumme, jos olisimme olleet niin tyhmiä, että yrittäisimme joen yli.
Oli huhtikuun kahdeskymmenesyhdeksäs päivä. Alkoi hämärtää, eikä ihanampaa iltaruskoa voi mielessään kuvitella. Joen toisella rannalla aukeni rajaton tasanko, jossa punainen taivas taustana ratsumiesten nähtiin liikkuvan edestakaisin välkkyvine miekkoineen. Kersantti Pinto huomasi heidät heti venäläisiksi jääkäreiksi ja kasakoiksi. Hän tunsi joenkin, sanoen sen olevan Saalen.
Lähestyimme joen rantaa mikäli mahdollista ampuaksemme ratsumiehiä, jotka peräytyivät yhä edemmä ja häipyivät iltaruskoon. Sytytimme leirivalkeita pitkin jokirantaa ja asetimme vahteja. Vasemmalla oli suuri kylä. Osa lähti sinne ostamaan lihaa, sillä keisarin saavuttua oli käsketty rehellisesti maksamaan kaikki.
Myöhempään illalla, valmistaessamme illallista saapui divisionan toinen rykmentti. Hekin sytyttivät leiritulensa pitkin jokirantaa ja suuremmoista oli nähdä tulipilarien väräjävän vedessä.
Ei kukaan halunnut nukkua. Sepeteus, Klipfel, Fürst ja minä lyöttäysimme yhteen ja katsahtaen toisiimme alotimme:
"Huomenna paukkuu, jos mielimme joen yli. Ei ainoakaan tovereistamme Pfalzburgissa, jotka nyt istuvat olutta juoden 'Villissä', aavista, että me istumme täällä joen rannalla syöden lehmänlihaa, että meidän täytyy maata paljaalla maalla ja siten hankkia vanhuuden varaksi luuvaloa, puhumattakaan miekaniskuista ja kiväärinlaukauksista, joiden suloisuutta ehkä saamme pikemmin maistaa kuin aavistammekaan."
"Sepä vasta elämää onkin", virkkoi Klipfel. "En välitä höyhenpatjoista. Palttua annan sellaiselle elämälle, jossa päivä on toisensa kaltainen. Että tuntisi elävänsä, täytyy toisena päivänä kärsiä puutetta, toisena nauttia yltäkylläisyydestä. Kas sellainen vaihtelu miellyttää. Ja mitä laukauksiin, miekaniskuihin ja painetinpistoihin tulee, annamme, Jumala paratkoon, samalla mitalla takaisin."
"Niin kyllä", jatkoi Sepeteus piippuaan sytytellen, "ja minä puolestani toivon, etten anna kiväärini ennen levähtää, kuin olen maksanut kaikki saamani selkäsaunat".
Siinä loikoilimme pakinoiden pari kolme tuntia. Sepeteus oli kietonut nutun ympärilleen ja nukkui maaten jalat tuleen päin, kun vahti noin kahdensadan askeleen päässä huusi:
"Wer da?" (Kuka siellä?)
"Ranska!"
"Mikä rykmentti?"
"Seitsemäs linja!"
Nyt tulivat marsalkka Ney ja kenraali Brenier muutaman insinööriosaston keralla ja heillä oli mukanaan hiukan tykkiväkeä. Marsalkka oli vastannut: Seitsemäs linjarykmentti, kun hän tiesi, missä me olimme. Siitä iloitsimme ja ylpeilimme. Näimme hänen ratsastavan ohitsemme kenraali Souhamin ja kuuden korkean upseerin seurassa; yölläkin tunsimme heidät hyvin, sillä taivas oli tähtikirkas ja kuu teki nousuaan, niin että näki melkein yhtä selvästi kuin päivällä.
He seisahtuivat eräässä joen mutkauksessa, jonne asetettiin kuusi kanuunaa, ja heti sen jälkeen saapui paikalle rakentajia ja pitkä jono vaunuja, jotka olivat lastatut siltapalkeilla, paaluilla ja kaikenlaisilla rakennustarpeilla. Husaarit kuljeskelivat pitkin rantoja kooten venheitä ja tykkijunkkarit seisoivat kanuunainsa ääressä pyyhkäistäkseen tieltä työn estäjät. Kotvasen aikaa katselimme siltainrakennustyön edistymistä. Joka taholta kuului huutoja:
"Wer da?" "Wer da?"
Kolmannen linjarykmentin miehet saapuivat.
Vihdoin, päivän sarastaessa, nukahdin. Klipfel ravisteli minua aimo lailla, ennenkuin heräsin. Lähtörummut pärisivät. Molemmat sillat olivat valmiit ja nyt oli mentävä Saalen yli.
Oli runsaasti aamukastetta. Kukin kiiruhti pyyhkimään kivääriään, käärimään kokoon nuttuaan ja sitomaan ne ylleen. Toinen auttoi toistaan ja niin asetuimme riviin. Kello oli kait tuossa neljän paikkeilla aamulla. Joesta nousi sankka sumu, joka teki ilman harmaaksi. Kaksi pataljoonaa oli jo menossa siltojen yli, sotamiehet pitkissä riveissä, upseerit ja lippu keskellä. Siitä syntyi kumea kolina. Viimeisinä tulivat kanuunat ja ampumavaravaunut.
Kapteeni Florentin oli juuri käskenyt meidän varaamaan itsellemme uutta sankkiruutia, kun kenraali Souham, kenraali Chemineau, eversti Zapfel ja pataljoonanpäällikkömme saapuivat luoksemme. Pataljoona lähti liikkeelle. Vaanin alinomaa nelistäviä venäläisiä, mutta niitä ei näkynyt eikä kuulunut.
Sitä mukaa kuin tulimme toiselle rannalle, muodosti jokainen rykmentti neliön kiväärit alhaalla. Viiden tienoissa oli koko divisiona päässyt sillan yli. Aurinko hajoitti sumun. Oikealla noin kolmen neljännespeninkulman matkan päässä meistä näimme vanhan kaupungin jyrkkine kattoineen, kupoolinmuotoisen kellotapulin, joka oli liuskakivillä katettu ja jonka huipussa oli risti, ja etäämpänä sen takana näimme linnan. Se oli Weissenfels.
Meidän ja kaupungin välillä kulki pitkä ja syvä rotko. Marsalkka Ney, joka vastikään oli saapunut, tahtoi välttämättömästi tietää, mitä siinä mahtoi kätkeytyä. Kaksi komppaniaa kahdennestakymmenennestäseitsemännestä rykmentistä lähetettiin sinne tarkkampujoina ja muu väki lähti hiljalleen liikkeelle, upseerit ja rummut keskellä, kanuunat rivien väleissä ja ampumavaravaunut viimeisinä.
Kaikki epäilivät salatietä, sitäkin suuremmalla syyllä, kun eilen olimme nähneet ratsuväkijoukon, joka ei mitenkään olisi ennättänyt aavan tasangon äärimmäiseen laitaan. Se oli mahdotonta, enkä milloinkaan ole siihen määrin jännittänyt huomiokykyäni, kuin nyt. Aavistin, että jotain tulisi tapahtumaan. Mutta kun olimme hyvässä järjestyksessä, kiväärit ladattuina, lippu liehumassa ja kenraalit takanamme turvallisen näköisinä, kun marssimme näin kiiruhtamatta ja kuulimme tahdikkaat askeleet, tulimme rohkaistuiksi. Ajattelin itsekseni: "Ehkä he lähtevät pakoon, kun näkevät meidät. Sehän olisi onnellisinta sekä heille että meille."
Paikkani oli toisessa rivissä, eturintamassa olevan Sepeteuksen takana, ja selvää on, että pidin silmäni auki. Silloin tällöin vilkuilin toiseen rykmenttiin, joka kulki samassa rintamassa kuin mekin ja sen keskellä näin marsalkan seurueineen. Kaikki pitivät päänsä pystyssä ja asettivat lakkinsa poikkipäin nähdäkseen etäältä, mitä tapahtui.
Tarkkampujat olivat nyt viidakko- ja pensasreunaisen salatien luona. Kotvaista ennen olin jo toisella puolella havainnut jotain liikkuvaa, tuulessa aaltoilevan ruispellon tapaista ja heti juolahti mieleeni, että ehkä siellä on venäläistä sotaväkeä miekkoineen ja pistimineen. Mutta juuri kun tarkkampujamme lähestyivät pensaita ja kiväärinlaukauksia vaihdettiin monin paikoin, näin selvästi, että ne olivat pistimiä. Samassa leimahti edessämme salama ja kanuuna jyrisi. Siellä oli nähtävästi tykkiväkeäkin ja he olivat ampuneet meitä. Kun omituista ääntä kuullessani käänsin päätäni sinnepäin, näin vasemmalla puolellani rivissä aukon.
Samassa kuulin eversti Zapfelin aivan tyynesti komentavan:
"Sulkekaa rivit!"
Ja kapteeni Florentin toisti:
"Sulkekaa rivit!"
Kaikki oli tapahtunut niin nopeasti, etten ennättänyt mitään ajatella. Mutta viidenkymmenen askeleen päässä välähti taas salama ja riveissä kuului sama omituinen ääni — juuri kuin tuima tuulenpuuska — ja minä näin taas aukon, tällä kertaa oikealla puolellani. Ja kun eversti jokaisen kanuunanlaukauksen jälkeen komensi: "Sulkekaa rivit", ymmärsin, että taas oli tullut aukko.
Tuo ajatus minua kauhistutti, mutta eteenpäinhän meidän täytyi.
En uskaltanut ajatella sitä, koetin poistaa sen mielestäni. Samassa kenraali Chemineau, joka oli ratsastanut meidän rykmenttiimme, huusi jyrisevällä äänellä:
"Seis!"
Katsoin eteeni ja näin, että sankka parvi venäläisiä ryntäsi luoksemme.
"Ensimmäinen rivi polvilleen … kivääri poskelle!" huusi kenraali.
Kun Sepeteus oli polvistunut, seisoin minä tavallani ensimmäisessä rivissä. Näen vieläkin silmäini edessä tuon raivoisan sotajoukon tulevan nelistäen, miehet etukumarassa hevosten selässä sapeli ojennettuna, ja takanamme kenraali komentelee tyynesti, kuin kenttäharjoituksessa:
"Valmiina! Tähdätkää! Laukaiskaa!" Kaikki neljä linjaa ammuimme samalla kertaa. Tuntui kuin koko taivas olisi haljennut. Kun savu hiukankin haihtui, näimme venäläisten nelistävän täyttä laukkaa pakoon, mutta meidän kanuunamme jyrisivät ja kuulamme lensivät nopeammin kuin heidän ratsunsa.
"Ladatkaa!" huusi kenraali.
Lienenkö koskaan eläissäni ollut niin hyvillä mielin.
"Kas vaan. Täytyypä heidän paeta", ajattelin itsekseni.
Kaikkialla raikui: "Eläköön keisari!"
Iloissani yhdyin minäkin toisten huutoon, jota kesti minuutin verran. Oltiin taas liikkeessä ja me luulimme, että pahin oli jo voitettu, mutta kahden kolmensadan askeleen päässä salatiestä syntyi hirvittävä melske ja toistamiseen kenraali huusi:
"Seis! Polville! Kiväärit valmiina!" Rajumyrskyn tavoin venäläiset ryntäsivät rotkosta esiin hyökätäkseen päällemme. Heitä tuli sellaiset määrät, että maa tärisi allamme. Komentosanoja oli mahdoton kuulla, mutta tervettä järkeään noudattaen ranskalaiset sotamiehet ampuivat tiheimpään parveen. Ja nyt alkoivat kiväärinlaukaukset jymistä yhtämittaa kuin rumpujen päristykset suurissa kenttäharjoituksissa. Joka sitä ei omin korvin ole kuullut, sen on mahdoton sellaista mielessään kuvitella. Muutamat uhkarohkeimmat venäläiset syöksyivät aivan lähelle. Keskellä savupilveä nähtiin heidän hevostensa karkaavan pystyyn. Sitte ei näkynyt mitään.
Kun jonkun aikaa olimme lakkaamatta ampuneet, kuului taas kenraaliChemineaun pelottava ääni, kun hän huusi:
"Lakatkaa ampumasta!"
Tuskin uskalsimme totella, jokainen kiiruhti vielä laukaisemaan viimeisen annoksensa, mutta kun savu haihtui, näimme tuon mahdottoman tykkimiehistön katoavan salatien toiselle puolelle. Heti hajoitimme neliöt, marssiaksemme kolonnissa, rummut päristivät juoksumarssiin ja kanuunamme jyrisivät.
"Eteenpäin! Eteenpäin! Eläköön keisari!" Me syöksyimme alas rotkoon kaatuneitten hevosten ja henkitoreissaan vaikeroivain venäläisten yli ja jättiläisaskeleilla lähestyimme Weissenfelsiä. Patruunataskun lerkkuessa lanteilla, selkä kumarassa nelistivät kasakat ja jääkärit edellämme.
Voitto oli meidän!
Mutta kun lähestyimme kaupungin puutarhoja, asettivat he kanuunansa jonkunmoisen hedelmäpuutarhan suojaan ja sinkahuttelivat meihin luotia, joista yksi musersi Merlinin kirveen ja samalla sivalsi häneltä pään. Kirveenkappale murskasi korpraali Thomen oikea käsivarren. Illalla Weissenfelsissä leikattiin käsivarsi. Nyt täytyi meidän juosta, sillä mitä nopeammin tultiin perille, sitä vähemmän aikaa jäi heille ampumiseen, sen kaikki ymmärsivät.
Kolmelta eri taholta tunkeusimme kaupunkiin. Juostiin ja kiivettiin muurien, pensasaitojen ja humalistojen yli ja vilistettiin läpi puutarhojen. Marsalkat ja kenraalit ponnistivat nelistäen jäljessämme. Rykmenttimme ryntäsi hautausmaata sivuuttavaa poppelikujaa kaupunkiin. Kääntyessämme torille tuli jo toisia sinne pääkatua.
Siihen jäimme ja hetkeäkään hidastelematta lähetti marsalkka kahdennenkymmenennenseitsemännen rykmentin miehittämään siltoja ja estämään vihollisten paluuta. Sillä aikaa saapuivat divisionan viimeisetkin miehet torille. Pormestari ja Weissenfelsin ritarit seisoivat jo kunnallistalon ovella lausumassa meidät tervetulleiksi.
Kun olimme järjestyneet, ratsasti Moskovan ruhtinas eturivin ohitse ja iloisesti meitä katsellen hän sanoi:
"Kas, sillä lailla pojat! Olen teihin tyytyväinen! Keisarin täytyy saada tietää, että olette kunnostaneet itsenne."
Häntä nauratti ajatellessaan, että olimme juosseet suoraan päin kanuunia.
Kenraali Souham lausui:
"Uljaita poikia!"
Hän vastasi:
"Se on heidän veressään."
Minä puolestani kiitin onneani, kun pääsin ehjin nahoin moisesta leikistä.
Pataljoona viipyi siellä seuraavaan päivään. Meidät majoitettiin porvareiden asuntoihin. He pelkäsivät meitä ja siksi antoivat he meille mielisuosiolla, mitä pyysimme. Kahdeskymmenesseitsemäs rykmentti saapui illalla kaupunkiin ja sai asuntonsa vanhassa linnassa. Olimme tuiki uupuneita. Sepeteus, Klipfel ja minä tupakoimme kotvan aikaa puhellen kunniastamme ja menimme sitte puusepän työhuoneeseen, jossa heittäydyimme höylänlastukasalle. Siinä nukuimme puoleen yöhön, jolloin taas lähtörumpua päristettiin. Täytyi nousta, ei auttanut. Lähtiessämme puuseppä tarjosi meille vielä ryypyn. Satoi taivaan täydeltä. Samana yönä valvoimme vartiotulien ääressä Klepelin kylän edustalla kahden tunnin matkan päässä Weissenfelsistä. Sateessa oli olomme hyvin tukalaa.
Useita muitakin osastoita saapui paikalle liittyen meihin. Keisari oli tullut Weissenfelsiin ja koko kolmannen osaston piti seurata meitä. Mistään muusta ei puhuttu; useat siitä iloitsivat. Mutta seuraavana aamuna kello viiden tienoissa lähti pataljoona etujoukkona edelleen.
Edessämme virtasi Rippach-joki. Emme tehneet kierrosta päästäksemme siltaa myöten joen yli, vaan kahlasimme suoraan sen poikki. Vesi ulottui vyötäisiin saakka, ja kiskoessani jalkineitani mudasta ajattelin: Jos sinulle olisi kerrottu näitä ennen vanhaan ollessasi herra Guldenin luona, jolloin nuhaa peljäten vaihdoit sukkia kaksi kertaa viikossa, et olisi uskonut. Totisesti, tässä elämässä tapahtuu hirveitä asioita!
Kahlatessamme vastaisen rannan kaislikossa huomasimme muutamalla kukkulalla joukon kasakoita, jotka tähystelivät meitä. Hitaasti he seurasivat meitä rohkenematta hyökätä päällemme ja minä ymmärsin, että mutakin toisinaan voi olla suureksi hyödyksi.
Kun olimme niin marssineet tunnin ajan ja päivä oli valjennut, kuulimme yht'äkkiä ampumista ja kanuunain jyrinää Klepenistä päin. Pataljoonan päällikkö ratsunsa seljästä tähysteli yli kaislikon. Sitä kesti kauan. Kersantti Pinto virkkoi silloin:
"Divisiona tulee näkyviin, sitä ahdistetaan."
Kasakatkin pitivät heitä silmällä ja vasta tunnin kuluttua he katosivat. Silloin näimme divisionan kolonneissa rientävän kenttää pitkin oikealle päin ajaen takaa venäläistä ratsuväkeä.
"Eteenpäin!" huusi pataljoonan päällikkö.
Ja syytä tietämättä rupesimme juoksemaan pitkin jokivartta, kunnes jouduimme vanhan sillan luokse Rippachin ja Grunan yhtymäpaikalle. Siinä tuli meidän peräyttää viholliset, mutta kasakat olivat huomanneet petoksemme ja koko heidän armeijansa vetäytyi Gruna virran suojaan, jonka yli he kahlasivat. Ja kun pataljoona saapui luoksemme, kuulimme että kanuunanluoti oli surmannut marsalkka Bessierin.
Mainitulta sillalta marssimme Gorschenin kylän luo vahtiin. Huhu tiesi kertoa, että suuri tappelu oli odotettavissa, ja että kaikki se, mikä tähän asti oli tapahtunut, oli vain vähäpätöistä rekryyttien rohkeuden alkukoetusta. Arvannee jokainen, millaisia mietteitä nousi järkevän miehen mieleen, joka sinne oli joutunut vastoin tahtoaan sellaisten huolettomain olentojen pariin, kuin Fürst, Sepeteus ja Klipfel olivat, joiden mielestä sota oli vaan huvitusta, aivan kuin se olisi tuottanut heille muutakin kuin kiväärinlaukauksia, miekaniskuja ja painetin pistoksia.
Loppupäivän ja vielä pitkälle yötäkin muistelin yhtä mittaa vaan Katria ja rukoilin Jumalaa, että Hän varjelisi minua kuolemasta ja käsiäni vahingoittumasta, sillä kädet ovat välttämättömän tarpeelliset työmiehelle, jonka pitää ansaita jokapäiväinen leipänsä.
Kummulla Suur-Gorschenin edustalla sytytettiin rovioita. Osasto miehiä lähetettiin kylään, josta toivat viisi kuusi vanhaa lehmää illalliseksi. Mutta me olimme niin uupuneita, että moni mieluummin halusi lepoa kuin ruokaa. Toisia rykmenttejä saapui kanuunoineen ja ampumavaravaunuineen. Yhdentoista tienoissa oli meitä 12,000 miestä, lukuunottamatta niitä 2,000, jotka olivat kylässä. Souhamin koko divisiona oli nyt koolla. Kenraali käskyläisupseeristoineen majaili suuressa myllyssä, Flossgraben-nimisen joen rannalla, divisionasta vasempaan. Kukkuloilla oli ylt'ympäri vartijoita, suuressa ketjussa pyssynkantomatkan päässä toisistaan.
Olin niin väsynyt, että nukahdin, mutta heräsin joka tunti ja takanamme olevalta maantieltä, joka vanhalta Posernin sillalta kulkee Lützeniin ja Leipzigiin, kuulin jyrinää, vaunujen, kanuunain ja ruutirattaitten räminää, vuoroin kovemmin vuoroin heikommin.
Kersantti Pinto ei nukkunut: Hän poltteli piippua ja lämmitteli jalkojaan tulen ääressä. Kun joku liikahti, olisi hän aina ollut valmis puhelemaan.
"No, rekryytti, miten on laitasi?" virkkoi hän.
Mutta kukaan ei ollut kuulevinaan, käännettiin vaan kylkeä, haukoteltiin ja nukuttiin jälleen.
Suur-Gorschenin kirkonkello löi viittä, kun heräsin. Rasittavan mutamarssin jälkeen olivat jalkani kuin poikkihakatut. Käsiini nojaten pääsin kuitenkin vihdoin istumaan ja lämmittelemään, sillä minua vilutti hirveästi. Roviot savusivat, sillä jälellä ei enää ollut muuta kuin tuhkaa ja jokunen hehkuva hiili. Kersantti seisoi ja katseli valkoista tasankoa, jota nousevan auringon ensi säteet parhaillaan kultasivat.
Kaikki ympärillämme nukkuivat, toiset selällään, toiset kyljellään jalat tuleen päin. Useat kuorsasivat tai puhuivat unissaan. Kun kersantti näki minun olevan hereillä, otti hän hiilen ja sytytti sillä piippunsa sanoen:
"Niin, rekryytti Bertha, me siis kuulumme etuvartioväkeen."
En oikein ymmärtänyt, mitä hän tarkoitti.
"Kummastuttaako se sinua, rekryytti?" hän kysäsi. "Asia on päivän selvä. Me emme ole liikahtaneet paikaltamme, mutta armeija on tehnyt kierroksen, eilen se oli meidän edessämme Rippachin puolella ja tänään se on takanamme lähellä Lützeniä."
Hän vilkutti minulle silmää sukkelasti hymyillen ja veti pari aimo savupilveä piipustaan.
"Mitä se merkitsee?" kysyin häneltä.
"Sitä, että me Leipzigissä ensimmäisinä hyökkäämme preussiläisten päälle", vastasi hän, "sen tulet sinäkin, rekryytti, pian näkemään."
Silloin nousin seisomaan katsellakseni seutua ja edessäni näin suuren suoperäisen tasangon, jonka halki virtasi Gruna ja Flossgraben. Näiden vesien varsilla kohosi muutamia pieniä mäentöyryjä ja etäällä näkyi leveä virta, jonka kersantti sanoi olevan Elsterin. Aamu-usva sumensi ilman.
Kun käännyin, näin takanamme laaksossa Suur-Gorschenin kirkontornin ja etäämpänä oikealla ja vasemmalla kukkulain välissä viisi kuusi pientä kylää, sillä seutu oli vuorista. Kylät: Kaya, Eisdorf, Starsiedel, Rhana, Vähä-Gorschen ja Suur-Gorschen, jotka myöhemmin tulimme tuntemaan, ovat siis vuorien välissä, pienten sisäjärvien rannalla, jossa kasvaa poppeleita, piilipuita ja vahteroita. Suur-Gorschen, jossa vartioimme, on tasangolla lähinnä Elsteriä. Kauimpana on Kaya, jonka takana kulkee Lützenin ja Leipzigin maantie. Kukkuloilla ei näkynyt muita leiritulia kuin meidän divisionamme valkeat, mutta koko kolmas joukko oli majoittunut kyliin ja päämajapaikka oli Kayassa.
Kuuden aikaan päristettiin aamurumpua. Osastoita lähetettiin kylään, toiset noutamaan puita, toiset olkia tai heiniä. Paikalle saapui ampumavaravaunuja ja leipää ja patruuneja jaettiin kaikille. Meidän tuli jäädä tänne, ja armeijan oli marssittava lyhyin rivin Leipzigiin päin. Sentähden oli kersantti Pinto sanonut, että tulisimme kuulumaan etuvartioväkeen.
Kylästä tuli myös kaksi kaupustelija-eukkoa, ja kun minulla vielä oli viisi kuudenfrangin rahaa jäljellä, tarjosin Klipfelille ja Sepeteukselle ryypyn pysyäksemme lämpiminä aamusumussa ja rohkeninpa tarjota kersantti Pintollekin, joka nautti terveydekseen sanoen: "Kas leipä ja viina vaan, saa posket ruusuin ruskottaan".
Olimme kaikki iloisia ja tyytyväisiä, eikä kukaan meistä aavistanut niitä hirmuisuuksia, joita tulisi tapahtumaan vielä samana päivänä. Luultiin, että venäläiset ja preussiläiset olivat kaukana etsien meitä Gruna-virran takaa, mutta he tiesivätkin olinpaikkamme. Sillä äkkiä kello kymmenen aikaan ratsasti kenraali Souham upseereinensa täyttä laukkaa kukkulalle. Nähtävästi hän oli saanut vihiä jostain erinomaisesta. Seisoin juuri vartioimassa kiväärivarastoa. Näen hänet vieläkin, kun hän suuri harmaalierinen lakki hopeahapsisessa päässään ratsastaa töyryn reunalle, ottaa esiin pitkän kaukoputkensa, jolla tähystelee ympäriinsä ja sitte joutuin rientää takaisin, ratsastaa kylään komentaen joukkoja kokoontumaan.
Silloin palasivat kaikki vahdit osastoihinsa ja Sepeteus, jolla oli kotkan silmät, virkkoi:
"Tuolla kaukana Elsterin takana näen kuhisevia ihmisjoukkoja. Toiset marssivat eteenpäin hyvässä järjestyksessä, toisia tulee hetteiköiltä kolmea eri siltaa myöten. Voi sitä luotituiskua, jos meidän tulee ottaa nuo kaikki vastaan!"
"Niin", sanoi kersantti Pinto pää kenossa ja varjostaen kädellä silmiään, "siellä kokoonnutaan tappeluun, siitä ei epäilystäkään. Sillä aikaa kun meidän armeijamme marssii Leipzigiä kohti hajaantuen kapeisiin rintamiin kolmen kilometrin alueella, aikovat nuo kirotut preussiläiset ja venäläiset käydä kimppuumme koko voimallaan hajoittaakseen meidät. Kekseliäs temppu! Päivä päivältä oppivat he yhä enemmän sotataidon kepposia."
"Entä me, mitä meidän on tehtävä?" kysyi Klipfel.
"Mitäkö", vastasi kersantti, "meitä on täällä 12-15,000 miestä vanhan Souhamin komennettavina, eikä hän vielä milloinkaan ole väistänyt tuumaakaan. Meidän tulee yksinkertaisesti seistä paikallamme kuin naulitut, yksi kuutta tai seitsemää vastassa, kunnes keisarille ilmoitetaan, että hän tietää palata ja lähettää apua. Kas tuolla lähtevät jo käskyläisupseerit ratsastaen sanaa saattamaan."
Se olikin totta. Viisi tai kuusi upseeria ratsasti heidän takanaan Lützenin kentällä Leipzigiä kohti. Myrskytuulen tavoin he kiitivät ja syvimmästä sydämestäni nousi rukous Herran puoleen, että Hän antaisi heidän päästä ajoissa perille ja lähettäisi koko armeijan avuksemme, sillä kauhea on kuoleman pelko, enkä pahimmalle vihamiehellenikään soisi silloista sieluntuskaani.
Kersantti Pinto jatkoi:
"Rekryytit, teitä potkii onni. Jos joku teistä säilyy hengissä, voi hän syystä kehua olleensa tulisimmassa tuiskinnassa. Katsokaahan vaan noita sinisiä liikkuvia rivejä kiväärit olalla tuolla pitkin Floss-Grabenin rantoja. Jokaisessa rivissä on rykmentti ja sellaisia rivejä on kolmekymmentä, yhteensä siis kuusikymmentätuhatta preussiläistä, lukuunottamatta noita ratsuväkijoukkoja, jotka ovat skvadroneja. Ja heistä vasemmalle lähellä Rippachia näette jotain muuta liikkuvaa ja auringossa välkkyvää. Ne ovat Venäjän keisarillisen kaartin ratsu- ja rintavarusväkeä. Ensi kerran näin heidät Austerlizin luona, jossa saivat aimolailla selkäänsä. Heitäkin on vähintäin 18 à 20,000 miestä. Miekkain paljous takanaan on kasakoita. Tunnin kuluttua saamme ilon katsella silmästä silmään 100,000 itsepintaista venäläistä ja preussiläistä. Siitäpä tulee ottelu, jossa ansaitsee kunniamerkin ja jollei siellä, niin ei sitte missään."
"Niinkö luulette, kersantti", sanoi Sepeteus, jonka aivoista ei lie milloinkaan lähtenyt kahta selvää ajatusta ja joka jo kuvitteli pitelevänsä käsissään kunniamerkkiä, ja hänen älyttömät silmänsä kimmelsivät onnea aavistaen.
"Niin", kersantti vastasi, "sillä kun nyt käydään vihollisen kimppuun ja käsikahakassa sattuu näkemään everstin, kanuunan, lipun, lyhyesti jotain silmäänpistävää, niin tulee mennä suoraan sitä kohti välittämättä painetinpistoksista, miekaniskuista, pyssynperäsurvauksista, käy vaan kynsin kiinni — ja joka sitte sellaisesta ahjosta onnellisesti pelastuu, hänelle ehdotetaan kunniamerkkiä."
Kersantin näitä kertoessa muistui mieleeni Felsenburgin tuomari, joka oli saanut kunniamerkin siitä, että oli ajanut kukitetuissa vaunuissa Marie Louisea vastaan, samalla kun koko kylä oli laulanut vanhoja kansanlauluja ja minun mielestäni olisi ollut hänen laillaan paljoa helpompi ansaita kunniamerkki kuin kersantti Pinton esittämällä tavalla.
En ehtinyt pitempiin mietteisiin, sillä joka taholla rämistettiin riviin ja jokainen riensi komppaniansa kiväärivarastolle ottamaan omaansa. Upseerit komensivat meidät taisteluasentoon, kanuuneja tuotiin täyttä laukkaa kylästä, ne asetettiin kummun kukkulalle niin, että korkein harjanne suojasi meitä. Ampumavaravaunut saapuivat myöskin.
Etäämpänä, Rhanan, Kayan ja Vähä-Gorschenin kylässä syntyi myös liikettä, mutta me olimme ensimmäiset, joiden tuli kestää vihollisjoukkojen päällekarkaukset.
Vihollinen oli pysähtynyt kahden kanuunankantomatkan päähän ja sen ratsumiehiä vilisi sadottain vakoilemassa kumpua. Kun näin preussiläisjoukkojen paljouden, joita oli Floss-Grabenin molemmat rannat mustanaan ja joiden ensi rivit muodostuivat kolonniksi, ajattelin:
"Juuse, tällä kertaa on kaikki hukassa, loppu käsissä! Ei apua mistään. Ainoa, mitä voit tehdä on kostaa, puolustautua ja olla säälimätön. Puolustaudu! Puolustaudu!"
Juuri kun näin mietiskelin, ratsasti kenraali Chemineau eturintaman eteen huutaen meille: "Sulkekaa rivit!"
Kaikki upseerit edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla komensivat samoin. Muodostettiin neljä neliötä, neljä pataljoonaa kussakin. Tällä kertaa jouduin keskelle ja olin siitä hyvilläni, sillä luonnollisesti ajattelin, että preussiläiset, jotka hyökkäsivät kolmessa kolonnassa ensiksi ahdistaisivat eturintamaa. Mutta tuskin oli tuo ajatus juolahtanut mieleeni, kun tuiskuna tupruten sinkoili kuulia neliöön. Ja preussiläisten vasemmalla kukkulalla olevat kanuunat alkoivat samalla jyristä kahta vertaa kauheammin kuin Weissenfelsin luona. Siitä ei tullut loppua! Kummulla oli heillä kolmekymmentä suurta kanuunaa, niin että hyvin ymmärtää, millaisia aukkoja ne aikaansaivat. Kuulat vinkuivat milloin ilmassa, milloin riveissämme tai hirveällä jyminällä syöpyivät maahan uurtaen siihen syviä vakoja.
Meidänkin kanuunoillamme ammuttiin niin, ettemme kuulleet puoliakaan toisten jyskeestä ja vihellyksistä, mutta siitä ei apua ja kiusallisinta oli kuulla upseereimme tuon tuostakin huutavan:
"Sulkekaa rivit! Sulkekaa rivit!"
Olimme tukehtua sankkaan savuun, vaikk'emme vielä olleet ampuneetkaan. Ajattelin: "Jos meidän täytyy seistä tässä vielä neljännestunti, surmataan meidät viimeiseen mieheen, emmekä voi puolustautua", ja se olisi ollut minusta kovan kovaa. Samassa ryntäsi nousevan tulvan kohinalla kukkulain välistä preussiläisten kolonneja. Heti ammuimme kolmelta taholta, ensin laukasi eturintama ja sitte molemmat kyljet vinoon oikealle ja vasemmalle. Herra ties, montako preussiläistä jäi notkoon. Mutta kaatuneitten toverit eivät hellittäneet. Raivoissaan he ryntäsivät rinnettä ylös ulvoen kuin sudet: "Isänmaa! Isänmaa!" ja sadan askeleen päästä laukaisi koko pataljoona yht'aikaa meitä vasten naamaa.
Sitte tuli painetinpistosten ja pyssynperäniskujen vuoro, sillä he olivat päättäneet hajoittaa meidät ja raivosivat hurjasti. En milloinkaan unohda sitä preussiläistä pataljoonaa, joka pistimillään ahdisti toista kylkeämme. Rivissä pysytellen pidimme puoliamme, kunnes kaksi kanuunaa, jotka olivat viidenkymmenen askeleen päässä takanamme, pyyhkäsi heidät pois tieltämme.
Sen jälkeen ei toisia enää haluttanut tunkeutua rintamaimme väliin.
He peräytyivät kummun taa, ja juuri kun me latasimme pyssyjämme, tuhotaksemme heidät kokonaan, alkoi heidän kanuunansa taas soida ja samalla kuulimme kumeaa jyminää oikealta. Sieltä saapui ratsuväkeä, joka tömisten riensi hyväkseen käyttämään kanuunainsa synnyttämiä aukkoja. Minä en nähnyt vähääkään koko päällekarkauksesta, sillä se tapahtui divisionan toisessa päässä, mutta kuulat kaatoivat meitä tusinoittain.
Kenraali Chemineauta oli ammuttu sääreen, eikä tätä voinut enää kauan jatkua. Silloin komennettiinkin meitä peräytymään ja arvannette, että teimme sen ihastuksella.
Marssiessamme Suur-Gorschenin edustalla ajoivat preussiläiset meitä takaa ja me ammuimme molemmin puolin. Kylässä olevat kaksituhatta miestä ehkäisivät vihollisen kulkua ampuen kaikista akkunoista, jolla välin me nousimme mäelle päästäksemme lähimpään kylään, Vähä-Gorscheniin. Mutta silloin saapui koko preussiläinen ratsuväki estämään kulkuamme ja pakottamaan meitä pysähtymään heidän kanuunainsa ampumarajan sisään. Ei kukaan voi aavistaa, kuinka siitä raivostuin. Kuulin Sepeteuksen huutavan: "Älkäämme seiskö tässä, vaan karatkaamme mieluummin heidän kimppuunsa."
Oli kauheata nähdä, kun nämä husaari- ja jääkärirykmentit marssivat meitä kohti hyvässä järjestyksessä hyökätäkseen tuossa tuokiossa juoksumarsilla päällemme.
Peräydyimme yhä, kun meille yht'äkkiä mäeltä huudettiin: "Seis", ja samassa joutuivat päällemme ryntäävät husaarit kauheaan luotituiskuun, niin että heitä kaatui satamäärin. Urhean kenraali Girardin divisiona Vähästä-Gorschenista oli tullut meitä auttamaan. Vähäisen matkan päähän oikealle oli se asettanut kuusitoista kanuunaa. Siitäkös oli erinomaiset seuraukset! Nopeammin kuin olivat tulleetkaan husaarit lähtivät tiehensä ja Girardin divisionan kuusi neliötä liittyi meihin Vähä-Gorschenissa ehkäistäkseen preussiläistä jalkaväkeä, joka kuudessa neliössä yhä marssi edelleen, kolme neliötä edessä ja kolme yhtä suurta neliötä takana varajoukkona.
Minä puolestani en ajatellut muuta kuin kostoa. Hulluuteen asti vihasin ja inhosin noita, jotka mielivät ryöstää henkeni, ihmisen kalleimman tavaran, jota tulisi suojella kuin silmäterää. Sydänjuuriani myöten vihasin noita preussiläisiä, joiden huuto ja häpeämättömyys oli minulle vastenmielistä. Olinpa perin tyytyväinen siihen, että Sepeteus oli rinnallani, ja seistessämme kivääri jalalla ja odotellessamme uutta rynnäkköä puristin hänen kättänsä.
"Meitäpä on onni vedellyt", hän virkkoi. "Kunhan keisari vaan tulisi pian, sillä heitä on kaksikymmentäkertaa suurempi joukko kuin meitä — — — jospa hän toisi kanuunoita tullessaan!"
Nyt ei hän enää puhunut kunniamerkeistä mitään.
Katsahdin sivullepäin nähdäkseni, vieläkö kersantti oli siellä, ja näin hänen aivan tyynen, pyyhkivän painettiaan; ei hän ollut tavallistaan kummemman näköinen, ja se minua ilahutti. Halusta olisin tahtonut tietää, vieläkö Fürst ja Klipfel olivat hengissä, mutta kun samassa komennettiin: "Kivääri olalle", sain muuta mietittävää.