Vihollisen kolme etummaista neliötä oli pysähtynyt Suur-Gorschenin luona olevalle kukkulalle odottamaan kolmea jälkimäistä neliötä, jotka lähestyivät kiväärit olalla. Välillämme laaksossa oleva kylä paloi, olkikatot leimusivat, paksut savupilvet kohosivat kierrellen korkeuteen ja kukkulalta meistä vasemmalle näimme pitkää kanuunajonoa kuljetettavan suoraan peltojen poikki — tekeillä oli kiertoliike sivuamme vastaan.
Kello oli noin kahdentoista paikkeilla, kun mainitut kuusi neliötä läksivät liikkeelle ja samassa näyttäytyi joukoittain husaareja ja ratsastavia jääkäreitä Suur-Gorschenin molemmilla puolilla. Meidän tykistömme, joka oli neliöiden takana, korkealla kukkulalla, tuiski suunnattomasti tulta preussilaisiin tykkijunkkareihin, jotka ampuivat vastaan pitkin linjaa.
Rumpujen pärinällä antoivat neliömme merkin vihollisen lähestymisestä. Kuulimme heidän surisevan kuin kärpästen raju-ilmassa ja alhaalla laaksossa huusivat preussiläiset kuorossa: "Isänmaa! Isänmaa!"
Kun meidän kiivetessämme mäen rinnettä heidän koko pataljoonansa ampui yht'aikaa, jouduimme sankkaan savuun ja kun tuulikin oli vastainen, emme nähneet eteemme. Siitä huolimatta ammuimme. Neljännestunnin emme kuulleet emmekä nähneet toisiamme. Silloin yht'äkkiä olivat preussiläiset husaarit keskellä neliötämme. En tiedä, miten se oli mahdollista, mutta siinä he olivat ja he huiskivat oikeaan ja vasempaan tappaakseen meidät armotta. Me pistimme heitä paineteilla ja huusimme, he ampuivat meitä pistooleilla; lyhyesti, se oli kamalaa. Muutamat meistä, kuten Sepeteus, kersantti Pinto, noin kaksikymmentä muuta komppanian miestä ja minä pysyttelimme yhdessä. En milloinkaan unhota niitä kalpeita kasvoja pitkine viiksineen, pienine, lujasti leuan alle sidottuine lakkineen ja hirnuvia, pystyyn karkaavia hevosia, joita ruumiskasat ja läjittäin makaavat haavoittuneet säikyttelivät. En milloinkaan unohda, kuinka huusimme hädissämme, toiset saksaksi ja toiset ranskaksi. He haukkuivat meitä sioiksi ja kersantti Pinto vanhus huusi alinomaa: "pitäkää puolianne pojat, pitäkää puolianne."
Minulla ei ole aavistustakaan, miten pääsimme siitä, umpimähkään harhailimme sinne tänne sankassa savussa, kuperruimme kiväärinlaukauksiin ja miekansivalluksiin. Muuta en muista kuin että Sepeteus yhtämittaa hoki minulle: "Joudu! Joudu!" ja että me kaikki yhdessä, kersantti Pinto ja seitsemän tai kahdeksan muuta saman komppanian miestä vihdoin pääsimme viettävälle kentälle neliön taakse, joka yhä pysyi lujana.
Olimme verisiä kuin teurastajat.
"Ladatkaa", käski kersantti.
Ladatessani näin painettini päässä verta ja hiuksia, josta päättäen olin raivoissani iskenyt aimo lailla.
Kotvan kuluttua Pinto vanhus huusi:
"Rykmentti on hajalla, ne kirotut preussiläiset ovat tappaneet toiset puolet, mutta me löydämme kait heidät myöhemmin. Nyt meidän tulee estää vihollista pääsemästä kylään. Ruoduttain vasempaan, eteenpäin mars!"
Menimme pieniä portaita alas, jotka johtivat erääseen Vähä-Gorschenin puutarhaan, tunkeusimme taloon, jonka puutarhan puoleisen portin kersantti Pinto pönkitti suurella keittiön ovella, ja osoittaen kadulle johtavaa ovea hän lausui: "Tuosta tulemme peräytymään!"
Senjälkeen menimme ensimmäiseen kerrokseen, jotensakin suureen kulmahuoneeseen, jonka kaksi akkunaa antoi kylään ja toiset kaksi kukkulalle päin, joka oli kokonaan savun peitossa ja jossa yhä kiväärit salamoiden paukkuivat ja kanuunat jyrähtelivät. Huoneen perällä oli syvennys ja sängyn vieressä kehto. Taistelun alkaessa oli talon asukas nähtävästi paennut, mutta puoleksi kätkeytyneenä sänkyverhojen taakse makasi pitkä ja valkeahäntäinen, pystykorvainen ja suippokuonoinen koira ja katseli meitä ihmeissään. Tämän kaiken muistan vielä kuin unennäössä.
Kersantti oli avannut akkunan ja ampui jo alas kadulle, jossa työrattaitten ja lautakasain välissä ratsasti pari kolme preussiläistä husaaria, Sepeteus ja toiset seisoivat hänen takanansa sormi pyssynlukolla. Katselin kummulle nähdäkseni, vieläkö neliö koetti pitää puoliaan ja näin sen viiden kuuden sadan askeleen etäisyydessä peräytyvän hyvässä järjestyksessä ja ampuvan joka taholle heitä ympäröiviä ratsastajia. Ruutisavussa erotin everstin, pienen, paksun ukkosen, joka ratsasti keskellä paljastetuin miekoin ja hänen vieressään näin lipun, jota oli ammuttu niin, että repaleet riippuivat tangon tyvessä.
Etäämpää vasemmalta eräästä tienmutkauksesta tuli viholliskolonna marssien Vähä-Gorschenia kohti Tämän kolonnan piti estää meitä palaamasta kylän kautta. Kylään oli saapunut sadottain sotamiehiä, jotka, samoin kuin mekin, olivat joutuneet pois osastoistaan ja yhä heitä vain tuli lisää joka taholta. Viisikymmentä askelta kuljettuaan kääntyivät toiset ampumaan, toiset olivat haavoittuneita ja laahustivat eteenpäin etsien jossain suojaa. He sulloutuivat taloihin ja sitä mukaa kuin kolonna lähestyi, yltyivät he ampumaan joka akkunasta. Ja kun sitäpaitsi eräältä oikeanpuoleiselta kummulta tulivat näkyviin Marchandin ja Brenierin divisionat, jotka Moskovan ruhtinas oli lähettänyt meitä auttamaan, peräytyivät viholliset.
Myöhemmin kuulimme, että marsalkka Ney oli seurannut keisaria Leipzigiin päin ja että hän oli tehnyt koko käännöksen, kun hän kuuli kanuunain jyrisevän.
Preussiläiset jäivät siis paikoilleen ja molemmin puolin lakattiin ampumasta. Meidän neliömme ja kolonnamme peräytyivät Starsiedelin läheisyydessä oleville kukkuloille ja kaikille kylässä olijoille tuli kiire lähteä taloista kukin taholleen omaan rykmenttiinsä. Meidän rykmenttimme oli liittynyt pariin toiseen rykmenttiin ja kun divisionat seisoivat kivääri jalalla Kayan luona, oli meidän vaikea tuntea toisiamme. Meidän komppaniassamme toimitettiin nimenhuuto, jäljellä oli neljäkymmentäkaksi miestä. Fürst ja Léger olivat poissa, mutta Sepeteus, Klipfel ja minä olimme päässeet eheinä mylläkästä.
Onnettomuudeksi ei vielä oltu lopussa, sillä preussiläiset, joita peräytymisemme kiihotti, ryhtyivät jo uusiin toimenpiteisiin ahdistaakseen meitä Kayan luona. Kaiken aikaa haalivat he kokoon lisäväkeä ja nähdessäni sen ajattelin, että keisari, ollakseen niin taitava kenraali, oli sentään menetellyt hyvin tyhmästi, kun oli hajoittanut armeijan niin suurelle alueelle ja jättänyt meidät satatuhatmiehisen ylivoiman valtaan.
Kokoontuessamme yhteen Brenierin divisionan takana, ryntäsi kahdeksantoistatuhatta Preussin kaartilaista juoksumarssissa rinnettä ylös voitonmerkkinä kantaen painettinsa päässä kaatuneitten tovereittemme lakkeja. Samaan aikaan levisi taistelu vasemmalle Vähä-Gorschenin ja Starsiedelin väliin. Venäläinen ratsuväkijoukko, jonka kypärien aamulla auringonvalossa olimme nähneet välkkyvän Gruna-joen takana, koki nyt saartaa meidät, mutta seitsemäs osasto oli tullut meitä auttamaan ja meriväenrykmentit seisoivat vankkana kuin muuri. Koko tasanko kauttaaltaan oli yhtenä savupilvenä, jossa kimelsi tuhansittain kypäröitä, rintavarustuksia ja miekkoja.
Mitä meihin tulee, niin me yhä vain peräydyimme. Silloin nuolen nopeudella lensi jotain ohitsemme. Se oli marsalkka Ney! Hän tuli aika vauhtia nelistäen ja käskyläisupseeristonsa seuraamana.
En eläissäni ole nähnyt sellaisia kasvoja. Hänen silmänsä säkenöivät, hänen poskilihaksensa värisivät vihasta! Tuokiossa oli hän ratsastanut kautta koko linjan, ja oli nyt neliömme eturintamassa. Kuin vastustamattoman voiman pakotuksesta syöksyi jokainen hänen jäljessään ja sen sijaan, että olisimme väistäneet, hyökkäsimme preussilaisten kimppuun ja kymmenen minuutin kuluttua raivosi taistelu hirveästi. Mutta vihollinen piti urheasti puoliaan, sillä se katsoi jo olevansa taistelutantereen herra, eikä mielinyt luopua voitosta, varsinkin kun se alinomaa sai lisäväkeä, jotavastoin me olimme uupuneita viisituntisen tappelun jälkeen.
Tällä kertaa oli meidän pataljoonamme toisessa linjassa ja kanuunain kuulat lensivät ylitsemme. Mutta paljoa kauheamman, vihlovan äänen, joka tärisytti hermojani ja kuului kauas yli kunnaitten, aikaansaivat luodit, kun ne rätisten tuiskivat painettejamme vastaan.
Huutojen, komentosanojen ja pyssynlaukausten kaikuessa pyrimme edelleen ruumiskasojen yli. Ensimmäiset divisionamme marssivat Vähä-Gorscheniin. Täällä tapeltiin mies miestä vastaan, eikä kaupungin pääkadulla nähty muuta kuin kiväärinperiä, jotka suhisivat ilmassa, ja kenraalit tappelivat ratsujensa selästä kuin halvat sotamiehet.
Tällaista menoa kesti kotvan aikaa ja me sanoimme toisillemme rivissä: "Tämäpä luonnistaa! Tämäpä luonnistaa! Me pääsemme eteenpäin." Mutta kun uusia preussiläisiä joukkoja joutui otteluun, täytyi meidän toistamiseen peräytyä ja valitettavasti vielä niin kiiruusti, että monet meistä pakenivat juoksujalassa Kayaan saakka. Mainittu kylä sijaitsee mäenrinteellä ja on viimeinen tultaessa Lützenin tielle. Talot ovat siellä kahdessa pitkässä rivissä, joita toisistaan erottavat pienet puutarhat, tallit ja mehiläiskekorivit. Jos vihollinen pakottaisi meidät tiehemme Kayasta, olisi armeijamme jaettu kahtia.
Juostessani muistui mieleeni herra Guldenin sanat: "Jos liittolaiset onnettomuudeksi voittaisivat meidät, ryntäävät he maahamme kostamaan heille tekemäämme kymmenvuotista vääryyttä." Mielestäni olimme jo hävinneet tässäkin tappelussa, sillä itse marsalkka Ney'kin nelisti ratsullaan keskelle erästä neliötä ja päästäkseen käsikahakasta kantoivat sotamiehet pois haavoittuneita upseereita paineteistaan sommittelemillaan paareilla. Sanalla sanoen asema oli arveluttava.
Aitojen yli loikaten syöksyin Kayaan ja tunkeusin pensaikkojen läpi, joita kasvaa kaikkialla puutarhain aitoina. Juuri kun minun piti kääntyä erään vajan kulmassa, näin kukkulalla vastassani noin viisikymmentä upseeria ratsuillaan. Etäämpänä heidän takanansa tuli ratsuväkijoukkoja nelistäen täyttä vauhtia Leipzigistä päin. Katselin kukkulalla olijoita tarkemmin ja tunsin keisarin, joka oli toisten edessä. Valkean ratsunsa selässä hän istui kuin nojatuolissa ja vaaleaa taivasta vastaan erotin hänet hyvin selvästi. Hän ei liikahtanutkaan paikaltaan, kaukoputkellaan vaan katseli, kuinka alhaalla laaksossa tapeltiin.
Tämä näky ilahutti minua siihen määrin, että kaikin voimin aloin huutaa: "Eläköön keisari!" Yhdellä hyppäyksellä pääsin kahden talon välisolasta Kayan pääkujalle. Olin ensimmäisiä ja siellä täällä näin vielä vilahdukselta kylän asukkaita, miehiä, vaimoja ja lapsia, jotka kiiruusti ryömivät alas kellareihinsa.
Monet ihmiset, joille olen kertonut tästä, ovat moittineet minua siitä, että juoksin niin joutuin, mutta silloin olen vastannut, että kun Michel Ney pakeni, oli kait Juuse Berthan lupa tehdä samoin.
Klipfel, Sepeteus, kersantti Pinto ja kaikki toisetkin tuntemani komppaniatoverit, olivat vielä taipaleella. Kuulin sellaista jyrinää, ettei kukaan voi sitä kuvitella. Mahdottomat savupilvet kohosivat korkeuteen, kattotiiliä romahteli kaduille ja kanuunainkuulat luhistivat rakennusten seiniä ja murskasivat lautoja hirveällä rätinällä.
Joka taholta, penkkien ja puutarhainaitojen yli syöksyi meidän miehiämme kylään kääntyen vähän väliä ampumaan. Heitä oli monen monesta rykmentistä, avopäin, univormut repaleina, verisinä ja raivon ilme kasvoilla ja kun nyt monien vuosien kuluttua muistelen sitä, olivat he kaikki vielä lapsia, viisitoista- ja kaksikymmenvuotisia, ei ainoallakaan ollut vielä viiksiä. Mutta rohkeus on synnynnäinen ranskalaisissa.
Ja kun preussiläiset — joita johtivat vanhat upseerit huutaen: "Eteenpäin! Eteenpäin" — ryntäsivät kuin suuri susilauma melkein toinen toisensa niskassa päästäkseen pikemmin perille, lyöttäydyimme me yhteen ja meitä oli kaikkiaan tuskin paria kolmeakymmentä miestä vihollista vastassa suuren ladon nurkalla. Vastapäätä meitä oli puutarha, jossa oli kaksi mehiläiskekoa ja jokunen suuri kukkiva kirsikkapuu, jotka vieläkin hengessäni näen aivan selvästi, ja kun preussiläiset aikoivat kiivetä erään pienen, viettävällä rinteellä olevan muurin yli, ammuimme tuimasti heitä.
En tiedä, montako ryntääjistä kaatui joka kerta, kun niitä kapusi muurille, mutta aina heitä oli vaan uusia. Sadottain kuulia vinkui korvissamme ja litistyi kiviä vastaan. Kalkkirappaus lohkeili suurina kappaleina ja suuria olkitukkoja riippui katolta. Ladon ovi oli luotien lävistämä kuin seula, mutta me pidimme yhä puoliamme rakennuksen takana. Sitä mukaa kuin saimme pyssymme ladatuiksi, juoksimme rakennuksen nurkalle ampumaan ja nipin näpin tähtäsimme ja laukaisimme, kun jo kiiruhdimme takaisin. Ja kuitenkin oli jo noin viisi tai kuusi meikäläistä kaatunut nurkalla, mutta raivoissamme emme sitä huomanneetkaan.
Kun olin kymmenettä kertaa nurkalla ja parhaillaan tähtäsin laukaistakseni, putosi pyssy kädestäni. Kumarruin ottaakseni sen ylös, mutta silloinpa kaaduinkin vatsalleni. Minua oli ammuttu vasempaan hartiaan. Lämminnä valui veri rintani yli. Yritin nousta, mutta jaksoin vaan senverran kohoutua, että pääsin muuria vastaan istumaan. Silloin huomasin veren virtaavan reisilleni, ja vasta nyt tulin ajatelleeksi, että voisin kuolla tälle paikalle, ja kauhu valtasi minut.
Toverit ampuivat yht'mittaa pääni yli ja preussiläiset antoivat samalla mitalla takaisin.
Ajatellessani, että toinen kuula voisi pian tehdä lopun elämästäni, tartuin oikealla kädelläni muurin kulmaan laahustaakseni pois, mutta silloinpa vierähdinkin ojaan, jota myöten vesi kadulta virtasi puutarhaan. Vasen käsivarteni oli raskas kuin lyijy ja koko maailma pyöri silmissäni. Alati kuulin vaan ampumista, mutta se eteni ja eteni kuin unessa. En tiedä, kuinka kauan sitä kesti.
Kun jälleen avasin silmäni, oli melkein pimeä. Preussiläiset riensivät juoksumarssissa kujalla. Heitä oli jo kylän täydeltä ja minua vastapäätä olevassa puutarhassa näin vanhan, harmaahapsisen kenraalin paljain päin korkean, ruskean ratsun selässä. Jylisevällä äänellä käski hän tuoda kanuunoita paikalle ja muutamia upseereita! nelisti viemään hänen käskyään edelleen. Hänen vieressään pienellä muurilla, jota ei paljon näkynyt kaatuneitten alta, seisoi lääkäri pannen hänen käsivarttaan siteisiin. Toisella puolella muuria istui myös ratsun selässä hoikka, nuori venäläinen upseeri vihreätöyhtöinen lakki päässä.
Yhdellä silmäyksellä näin kaikki: vanhan, suurinenäisen, leveäotsaisen ja vilkassilmäisen kenraalin, ankara ilme kasvoilla ja toiset hänen ympärillään; lääkärin, pienen, kaljupäisen herrasmiehen, jolla oli silmälasit nenällään, ja alhaalla laaksossa noin viiden kuuden sadan askeleen etäisyydessä meidän miehiämme, jotka taas kokoontuivat yhteen. Tämän kaiken näen vieläkin selvästi, kuin olisi se tapahtunut tänään.
Oli lakattu ampumasta, mutta Vähä-Gorschenin ja Kayan väliltä kuului kamalaa huutoa. Jotain tuntui tulevan kovasti jyristen, kuului hevosten hirnuntaa, kirouksia ja ruoskanläimäyksiä. Tietämättäni miksi, ryömin ojasta ja istuuduin jälleen muurin nojaan. Samaan aikaan kääntyi kylään kaksi kuustoistaleiviskäistä kanuunaa, joita kumpaakin oli kuusi hevosta vetämässä. Ratsastavat tykkimiehet ruoskivat hevosia voimansa takaa, ja pyörät ruhjoivat haavoittuneita ja kuolleita niin, että luut ruskivat. Selkääni karmi, sillä nyt tiesin, mistä nuo kamalat vaikerrukset syntyivät.
"Tännepäin", huusi vanhus saksaksi. "Viekää noiden molempain talojen väliin, kaivon viereen."
Molemmat kanuunat suunnattiin heti paikalle ja nelistäen tuotiin ampumavaravaunuja. Vanhus ratsasti esiin ja katseli vasen käsi siteessä. Sitte ratsasti hän takaisin ja sanoi käskevästi upseerille:
"Sano keisari Aleksanterille, että olen Kayassa. Voitto on meidän, jos minulle lähetetään lisäväkeä. Mutta nyt ei ole aika tuumailla, nyt on toimittava! Saamme valmistua vastaanottamaan raivoisaa hyökkäystä. Tunnen, että Napoleon lähestyy. Puolen tunnin kuluttua on hän kaartineen niskassamme. Pidän hänet aisoissa, maksoi mitä maksoi, mutta taivasten tähden, nyt ei auta hetkeäkään hukata, ja voitto on meidän."
Nuori mies nelisti Vähä-Gorscheniin päin ja samassa kuulin jonkun vieressäni lausuvan: "Tuo ukko on Blücher. Sitä veitikkaa — olisipa minulla nyt pyssyni!"
Käännyttyäni, näin vanhan luisevan kersantin, jonka poskiin oli syöpynyt syviä uurteita; hän istui nojaten ladon oveen, käsivarret tukenaan. Luoti oli lävistänyt hänen ristiluunsa. Keltaisilla silmillään hän vilkuili preussiläiseen kenraaliin, hänen käyrä nenänsä, johon jo kuolema oli lyönyt leimansa, kaareutui kuin kotkan nokka tuuheitten viiksien yläpuolelle. Hän oli peljättävän ja rajun näköinen.
"Olisipa minulla vain pyssyni", toisti hän, "niin näkisit, kuka voittaisi!"
Me olimme ainoat henkiin jääneet tällä kulmalla, jossa oli kasottain ruumiita.
Ajatellessani, että minutkin mahdollisesti huomenna kaivettaisiin maahan, vastapäätä olevaan puutarhaan toisten kuolleitten keralla ja etten enää milloinkaan näkisi Katria, vierivät kyyneleet pitkin poskiani ja sanoin tuskissani:
"Nyt olen hukassa!"
Silloin mulkoili kersantti minuun ja kun hän näki minun olevan nuoren, kysyi hän:
"Miten on laitasi, rekryytti?"
"Luoti on läväissyt hartiani, herra kersantti."
"Hartiasi, se ei ole niin vaarallista kuin jos sinua olisi ammuttu ristiluihin, sillä nyt voit vielä parantua."
Ja katseltuaan minua vielä kotvasen, hän virkkoi:
"Älä pelkää, vielä sinä pääset kotiisi."
Luulen hänen säälineen nuoruuttani ja sentähden lohduttavan minua, mutta minusta tuntui kuin rintani olisi ollut mäsänä ja se teki minut toivottomaksi.
Kersantti ei puhunut sen enempää, mutta silloin tällöin nosti hän vaivoin päätänsä nähdäkseen, lähenivätkö neliömme. Hän kiroili partaansa ja mutisi vaipuessaan vihdoin maahan toinen olka oven aukossa:
"Loppuni lähenee! Mutta onpa välini suora tuon pitkän pirun kanssa tuolla."
Hän tuijotti puutarhanmuurille, jossa saksalainen krenatööri makasi selällään vatsa painetin lävistämänä.
Kello läheni kuutta. Vihollinen oli vallannut kaikki talot, puutarhat, pääkadun ja kujat. Ruumistani puistatti ja olin lyyhistynyt läjään pää polvien nojassa. Silloin heräsin taas kanuunainjyrinään. Molemmilla puutarhassa olevilla ja monella taampana ja ylempänä kylässä olevalla kanuunalla ammuttiin pääkadun yli ja tiheitä preussiläis- ja venäläisriviä tunkeili kokoon, samalla kun kaikista akkunoista ammuttiin. Mutta tämä oli vähäistä verrattuna ranskalaisten tuliin vastaisella kummulla. Alhaalla laaksossa tuli nuori kaarti tiheissä neliöissä aika vauhtia eteenpäin ja everstit ja kenraalit hevostensa seljässä paljastetuin miekoin keskellä välkkyviä painetteja. Kaikki oli verhoutunut harmaaseen savuun ja vähä väliä välähtelivät tulet kahdeksastakymmenestä kanuunasta, jotka keisari oli koonnut yhteen tykistöön turvatakseen eteenpäinkulkuamme. Nämä kahdeksankymmentä kanuunaa jylisivät mahdottomasti ja pitkästä välimatkasta huolimatta huojui vanha hökkeli, johon nojasin, perustuksiaan myöten. Etäämpänä pääkadulla kaatoivat kanuunainkuulat rivittäin venäläisiä ja preussiläisiä, niinkuin viikate ruohoa. Nyt oli heidän vuoronsa sulkea rivit.
Takanani kuulin vihollisen tykistön vastaavan laukauksiin ja minä ajattelin: "Voi Jumalani, jospa ranskalaiset nyt voittaisivat, että heidän haavoittuneet sotilaansa korjattaisiin, sillä preussiläiset ja kasakat ajattelevat etupäässä omia miehiään ja jättävät meidät oman onnemme nojaan."
En enää pitänyt lukua kersantista. Silmiäni pois kääntämättä katselin preussiläisiä tykkijunkkareita, jotka latasivat, tähtäsivät ja ampuivat ja ihastuen kuulin kaukaa valtavasti huudettavan: "Eläköön keisari!" jotka huudot lähenivät lähenemistään. Tykkijunkkarit edessämme työskentelivät uutterasti kuin orjat. Silloin yhtäkkiä sinkosi heidän väliinsä kolme neljä kanuunankuulaa, murskasivat pyörän ja hautasivat sen syvälle multaan.
Yksi kanuuna vioittui ja kaatui kumoon, kaksi tykkijunkkaria kuoli ja kaksi haavoittui. Silloin tunsin käden puristavan käsivarttani. Käännyin ja näin vanhan, puolikuolleen kersantin, joka tuijotti minuun hurjasti nauraen. Hökkelimme katto oli maahan romahtamassa ja muuri huojui, mutta me emme sitä huomanneet. Me näimme vaan vihollisen häviön ja kauheassa melskeessä emme kuulleet muuta kuin sotilaittemme eläköönhuudot, jotka lähenemistään lähenivät.
Yht'äkkiä mutisi kersantti kalman kalpeana:
"Kas, tuolla hän tulee!"
Hän ojentui eteenpäin polvillaan ja nojasi toista kättään maahan ja toinen käsi ylhäällä hän huusi kuuluvalla äänellä:
"Eläköön keisari!"
Sitte hän kaatui vatsalleen, eikä liikahtanut enää.
Minäkin kurkkasin eteenpäin ja näinkin Napoleonin tyynenä ja kylmäverisenä ratsastavan keskellä tulituisketta lakki syvään painettuna, harmaa nuttu auki ja leveä punainen tähtinauha vaikeitten liivien päällä vinossa rinnan yli, ja näytti kuin kiväärein valoheijastus olisi hänestä säteillyt. Kaikki väistyivät hänen tieltään. Preussiläiset tykkijunkkarit jättivät kanuunansa huolimatta siitä, että upseerit huutaen kutsuivat heitä takaisin.
Tällaiset olivat näkyni ja ne painuivat kuin tulikirjoitus sieluni syvyyteen, mutta siitä hetkestä pitäen en muista enää mitään koko tappelusta, sillä rajattomasti iloitessani voitostamme, menin tainnoksiin ja niin makasin siinä kuin kuollut toisten kuolleitten joukossa.
Heräsin yöllä. Ympärilläni oli hiljaista ja äänetöntä. Pilviä ajelehti taivaalla ja kuu katseli autiota kylää, kumoonkaatuneita kanuunoita ja ruumiskasoja, kaikkia samalla lempeydellä, kuin se maailman alusta alkaen on katsellut vuolaan virran vettä, virkoavaa nurmen nukkaa ja putoavia lehtiä syksyllä… Ikuisuuteen verrattuina eivät ihmiset ole mitään. Kuolevaiset käsittävät sen paremmin kuin toiset.
En voinut liikkua ja minulla oli hirvittävät tuskat. Ainoastaan oikeata kättäni saatoin vielä liikuttaa. Minun onnistui kuitenkin kohottaa hiukan ruumistani käsivarteni avulla ja niin pitkälle kujaa kuin silmäni kantoi, näin ruumiita kasoittain. Kuu valoi kalpeata hohdettaan heidän kasvoilleen, jotka olivat lumivalkeat. Toisten suut ammottivat auki, toisilla oli taas silmät selkoselällään, toiset makasivat kasvoillaan sotalaukku selässä ja käsi lujasti puristettuna kiväärin ympäri. Se oli näky sellainen, että hampaani kalisivat kauhusta.
Yritin huutaa, mutta se kuului heikosti kuin pienen lapsen itku ja epätoivoissani luhistuin taas maahan. Mutta heikkoon huutooni syvässä äänettömyydessä vastattiin joka taholta yhä laajenevissa piireissä. Kaikki haavoittuneet luulivat, että nyt tultaisiin heitä auttamaan ja ne, jotka vielä voivat valittaa, anoivat apua. Valitushuudot kestivät muutaman minuutin, sitte ne taas vaikenivat ja minä kuulin vaan läheisyydessäni, pensasaidan takana hevosen huohottavan. Se yritti nousta. Näin sen kurottavan päätään ja pitkää kaulaansa; sitte se retkahti takaisin.
Ponnistuksesta aukesi taas haavani ja minä tunsin veren vuotavan kainalossani. Silloin suljin silmäni kuolemaan ja kaikki tapahtumat aikaisimman lapsuuteni ajoilta: köyhä koti kylässä, jossa äiti-parkani kantoi minua käsivarrellaan ja tuuditteli minua uneen, pieni kamari, vanha huoneensyvennys, Pommer koira, joka leikitteli kanssani ja kaatoi minut kumoon lattialla, isä, joka iltaisin niin iloisena, kirves olalla palasi kotiin ja vahvoilla, kovilla käsillään nosti minut korkealle ja suuteli minua — kaikki tapahtumat kulkivat sieluni silmäin ohi kuin unessa!
Ajattelin: "Voi äiti parka — isä raukka! Jospa olisitte tienneet, että teidän niin suurella rakkaudella ja huolella kasvattamanne poika tulisi näin kurjasti kuolemaan, yksinään hoidon puutteessa! Kuinkahan te silloin olisittekaan surreet, kuinka katkerasti vihanneet niitä, jotka saattoivat hänet tällaiseen tilaan! Voi, jospa olisitte täällä! Kunhan saisin teiltä edes pyytää anteeksi teille tuottamani surut!"
Tätä ajatellessani vuoti kyyneleitä pitkin poskiani, sydämeni paisui ja minä itkin kauan hiljaa itsekseni.
Sitte ajattelin Katria, Kreetta-tätiä ja hyvää herra Guldenia ja se oli hirveätä, olin näkevinäni tapahtumat elävästi silmäini edessä: näin heidän hämmästyksensä ja kauhunsa, kun he kuulivat puhuttavan suuresta tappelusta, näin Kreetta-tädin juoksevan joka päivä tielle postia kysymään ja Katrin odottelevan ja hartaasti rukoilevan, herra Guldenin istuvan yksinään huoneessaan lukien sanomalehdistä, että kolmas osasto oli kärsinyt enemmän kuin toiset, käyskentelevän edes takaisin pää kumarassa ja istuvan vakavana myöhään yöhön työpöytänsä ääressä. Sieluni oli heidän luonaan, se odotteli Kreetta-tädin kanssa portilla, palasi murhemieliä kylään, näki Katrin tuskan.
Eräänä aamuna tuli postimies Roedig Quatre-Ventsiin kantaen pientä nahkalaukkua: Hän avasi salin oven ja ojensi suuren paperin Kreetta-tädille, joka säikähti ja hänen takanaan seisoi Katri kalman kalpeana. Minun kuolinilmoitukseni oli saapunut. Kuulin Katrin sydäntä vihlovat nyyhkytykset hänen maatessaan lattialla, kuulin Kreetta-tädin sadattelevan — maailmassa ei ollut enää oikeutta, olisi ollut kunniallisille ihmisille parempi, ett'eivät olisi syntyneetkään, koska Jumala heidät hylkäsi! Vanha, hyvä Gulden tuli heitä lohduttamaan, mutta sisään tultuaan rupesi hänkin nyyhkyttämään ja he itkivät kaikki sanomattomassa tuskassaan ja huokasivat:
"Voi Juuse-rukka! Juuse-rukka!"
Sydäntäni kirveli.
Ajattelin, että kolmeen- tai neljäänkymmeneen tuhanteen perheeseen Ranskassa, Venäjällä ja Saksassa saapuisi samanlaisia sanomia ja vielä kauheampaa oli ajatella, että niin monen onnettoman kaatuneen vanhemmat vielä olivat elossa. Se oli minusta hirveä maan rangaistus, tuntui, kuin koko maailma olisi yhtynyt sydäntäsärkevään valitushuutoon.
Nyt muistin Pfalzburgin vaimoparat, jotka rukoilivat kirkossa Venäjältä palaavien puolesta, ja kuinka hyvin ymmärsinkään nyt, mitä liikkui heidän sieluissaan. Ajattelin, että Katrikin pian menisi kirkkoon ja että hän minua muistellen rukoilisi vuosikausia. Niin, sitä minä ajattelin, sillä minä tiesin, että olimme rakastaneet toisiamme lapsesta saakka, ja ettei hän milloinkaan voisi minua unhottaa. Olin niin liikutettu, että kyyneleet valuivat virtanaan pitkin poskiani, mutta tuntui sentään niin hyvältä, kun voin rajattomasti luottaa häneen ja olla varmasti vakuutettu siitä, että hän säilyttäisi rakkautensa vanhuuden päiviin saakka, että hän aina näkisi minut silmäinsä edessä, eikä menisi naimisiin kenenkään muun kanssa.
Aamuyöstä rupesi satamaan. Ei kuulunut muuta kuin sateen yksitoikkoista rapinaa katoilla, puutarhassa ja kujilla. Ajattelin Jumalaa, joka aikain alusta on antanut jatkuvasti samain luonnontoimintain uudistua, ajattelin Häntä, jonka valta ja voima on rajaton, joka meille suuressa hyvyydessään antaa syntimme anteeksi, ja minä toivoin, että Hän antaisi minullekin anteeksi, kun jo täällä olin saanut näin paljon kärsiä.
Runsaasta sateesta täyttyi pieni oja partaitaan myöten. Silloin tällöin kuulin jonkun seinän kylässä luhistuvan kokoon tai katon romahtavan alas. Tappelun melskeestä säikähtäneet eläimet rauhoittuivat ja tulivat näkyviin päivän valjetessa. Vuohi määkyi läheisessä karsinassa. Suuri, tuuheahäntäinen paimenkoira luimi ohitse ja vilkuili kuolleisiin. Koiran nähtyään rupesi hevonen kiivaasti huohottamaan — se kait luuli koiraa sudeksi — ja silloin koira livisti tiehensä.
Kaikki nämä yksityiskohdat jäivät elävästi mieleeni, sillä kuolemaa odotellessa näkee ja kuulee kaikki. Silloin sanoo itselleen: "Katsele, — kuuntele, — sillä kohta et enää näe mitään, etkä kuule mitään".
Mutta hetki, jona olin kuulevinani ääniä etäältä, on sitäkin syvemmin syöpynyt mieleeni, enkä sitä unohda, vaikkapa eläisin satavuotiseksi. Oi, niin heräsin — niin kuuntelin, ponnistauduin koholle käsivarteni nojaan, huutaakseni: "Apua!" Oli vielä pilkkosen pimeä, taivaan rannalla vaan häämötti vaalea valojuova. Kaukana kentällä näin heikon tulen tuikkeen liikkuvan. Tuon tuostakin keskeytyi sen kulku ja silloin näin mustain haamujen joka taholla kumartuvan alas. Mutta oli muitakin kuin minä, jotka näkivät tuon tuikkeen, sillä pimeässä yössä kuulin kaikkialta huokauksia — valitushuutoja, niin heikkoja ääniä, että tuntui, kuin olisivat pienet lapset kutsuneet äitiään.
Jumalani, mitä onkaan elämä? Mikä sen tekee, että se ihmiselle on niin kallis?
Kurja henkemme, joka meille tuottaa niin paljon kyyneleitä ja kärsimyksiä, miksi pelkäämme sen menettämistä enemmän kuin mitään muuta maailmassa? Mikähän meitä odottaakaan haudan tuolla puolella, koska sisimpämme värisee vähimmästäkin kuolon pelosta?
Ken sen tietää? Kaikki ihmiset läpi vuosisatain ovat puhuneet siitä, kaikki sitä ajattelevat, mutta kenkään ei kykene sitä ratkaisemaan.
Palavalla elonhalulla tuijotin tuohon tuleen, kuten hukkuva katselee rantaan … suonenvedon tapaisesti yritin nousta istumaan ja toivosta vavahteli sydämeni. Olisin huutanut, mutta en saanut ääntä huuliltani. Sateen rapinaan puissa ja katoilla sortuivat kaikki muut äänet, mutta siitä huolimatta ajattelin: "He kuulevat huutoni … he tulevat?" Olin näkevinäni lyhdyn lähenevän puutarhan käytävää myöten ja valkean suurenevan askel askeleelta. Mutta kun se kotvan aikaa oli harhaillut sinne tänne taistelutantereella, vaipui se hiljalleen notkoon ja katosi.
Silloin menin tainnoksiin.
Tointuessani olin suuren, pölkkyjen kannattaman vajan perällä. Joku antoi minulle viiniä ja vettä juoda ja ne maistuivat minusta hyvältä. Kun aukasin silmäni, näin vanhan, harmaaviiksisen sotamiehen, joka nosti päätäni ja kallisti pikaria huulilleni.
"No", virkkoi hän ystävällisesti, "voitteko paremmin nyt?"
En voinut olla hymyilemättä hänelle ajatellessani, että vielä olin elossa. Rintani ja vasen käsivarteni olivat huolellisesti sidotut; haavaa tosin poltti kuin tulessa, mutta siitä en välittänyt — sillä elinhän vielä!
Aluksi katselin suuria, ylhäällä olevia palkkeja, jotka olivat ristissä toistensa päällä ja tiilikattoa, josta päivä pilkoitti sisään monesta kohdasta. Kotvasen kuluttua käänsin päätäni ja ymmärsin olevani suuressa vajassa, jossa oluenpanijat säilyttivät tynnyreitään ja rattaitaan. Ympärilläni patjoilla ja oljilla lepäsi haavoittuneita pitkissä riveissä, ja keskellä vajaa, suuren keittiöpöydän ääressä, seisoi sotilaslääkäri kahden apulaisensa keralla, paidanhihat ylöskäärittyinä sahaten erään miehen säärtä. Haavoittunut valitteli. Heidän takanaan oli läjä käsivarsia ja sääriä, ja ymmärtänette, millaisen vaikutuksen se teki minuun.
Viisi, kuusi jalkaväkeen kuuluvaa sotamiestä antoi haavoittuneille juotavaa. Heillä oli ruukkuja ja pikareita.
Mutta syvimmän vaikutuksen teki minuun lääkäri, joka paitahihasillaan sahasi ja leikkeli mistään muusta välittämättä. Hänellä oli suuri nenä ja posket kuopallaan ja hän torui yhtämittaa apulaisiaan, jos eivät nämä kyllin nopeaan antaneet hänelle veitsiä, pihtejä ja siteitä tai eivät heti pesseet verta pois sienellä. Eikä siinä kuitenkaan vitkasteltu, sillä ei ollut kulunut neljännestuntiakaan, kun he jo olivat sahanneet poikki kaksi säärtä.
Vajan edustalla olivat suuret vaunut täynnä olkia.
Vastikään oli pöydälle laskettu vähintään kuusi jalkaa pitkä venäläinen ratsumies, jonka kaulan kuula oli lävistänyt läheltä korvaa, ja juuri kuin lääkäri pyysi pieniä saksia auttaakseen häntä, meni toinen lyhyt, paksu ja rokonarpinen ratsuväenlääkäri vajan ohi. Hänellä oli salkku kainalossa ja hän jäi seisomaan eräitten vaunujen luo.
"Terve, Forel!" lausui hän iloisesti.
"Kas, tekö täällä, Duchêne?" vastasi lääkärimme kääntyen tulokkaaseen. "Montako haavoittunutta?"
"Noin seitsemäntoista- tai kahdeksantoistatuhatta."
"Tuhat tulimmaista, niinkö paljon. Miten voitte tänään?"
"Kiitos vaan, olen etsimässä ravintolaa."
Lääkärimme meni puristamaan toverinsa kättä; he puhelivat kaikessa rauhassa ja sillä välin heidän apulaisensa ottivat kulauksen viiniä ja venäläinen pyöritti silmiään tuskasta irvistellen.
"Katsokaa, Duchêne, menette vaan tätä katua — ravintola on vastapäätä kaivoa tuolla, näettekö?"
"Kyllä."
"Tuolla vastakkaisella puolella."
"Kiitos."
Toinen meni ja lääkärimme huusi vielä hänen jälkeensä:
"Hyvää ruokahalua, Duchêne!"
Sitte palasi hän venäläisen luo, joka odotti häntä, ja leikkasi aluksi kaulaan haavan, joka ulottui niskasta olkapäähän. Hän työskenteli tuiman näköisenä ja virkkoi apulaisilleen:
"No, herraseni, saatteko mitään aikaan?"
"Venäläinen valitteli tietysti, mutta siitä ei lääkäri välittänyt.Viimein heitti hän luodin maahan, pani haavan siteeseen ja sanoi:
"Viekää hänet pois!"
Venäläinen nostettiin pöydältä, sotamiehet laskivat hänet olkipatjalle toisten joukkoon ja seuraava kannettiin esiin.
En milloinkaan olisi voinut aavistaa, että maailmassa tapahtuisi tällaisia asioita, mutta näinpä paljon muutakin, jota en milloinkaan voi unohtaa.
Noin kuudennella tai seitsemännellä patjalla minusta istui vanha korpraali jalka siteessä. Hän vilkutti silmäänsä ja sanoi naapurilleen, jolta oli vast'ikään sahattu käsivarsi:
"Rekryytti, katsohan läjään, löisinpä vetoa siitä, ettet tunne siinä käsivarttasi."
Toinen, joka oli kovasti kalpea, mutta oli kuitenkin kaiken aikaa pysynyt tyynenä, katsoi — — ja pyörtyi melkein heti.
Silloin korpraali ratkesi nauramaan sanoen:
"Hän tunsi kuitenkin omansa lopuksi … se on tuo, jossa on pieni, tatuerattu kukka. Se tekee aina saman vaikutuksen."
Hän ihaili omaa huomiokykyään, mutta ei kukaan yhtynyt hänen nauruunsa.
Alinomaa haavoittuneet huusivat:
"Vettä!"
Kun yksi alkoi, noudattivat toiset esimerkkiä. Vanha sotamies oli luultavasti suostunut minuun, sillä joka kerta, kun hän meni ohitseni, ojensi hän minulle pikaria.
Vajassa en maannut tuntia enempää. Kymmenkunta korkeaa heinävaunua oli asettunut ensimmäisten vaunujen taakse. Muutamia seudun talonpoikia samettinutuissa, mustassa huopahatussa ja ruoska olalla seisoi odotellen ohjakset kädessä. Kotvasen kuluttua saapui osasto husaareja, kersantti astui maahan ja meni vajaan sanoen:
"Anteeksi, herra tohtori, mutta minua on komennettu kuljettamaan kaksitoista vaunullista haavoittuneita Lützeniin. Täältäkö ne ovat vietävät?"
"Täältä", vastasi lääkäri.
Ja niin ruvettiin heti kuormittamaan ensimmäistä vaunua.
Talonpojat ja kiertävät sotilaat antoivat meille vielä ryypyn viiniä, ennenkuin nostivat meidät vaunuihin.
Heti kun ensimmäiset vaunut olivat kuormitetut, ajettiin niillä kappaleen matkaa ja toiset vaunut tulivat edellisten paikalle. Minä sain paikkani kolmansissa vaunuissa. Istuin oljissa etummaisessa rivissä ja vieressäni oli muuan rekryytti 29:nnestä rykmentistä. Mies oli menettänyt oikean käsivartensa. Takanamme makaavista oli yksi menettänyt jalkansa, toiselta oli pää haljennut ja kolmannen leukaluu oli murskaantunut.
Yllemme oli puettu pitkät sotilasnuttumme, mutta siitä huolimatta ja vaikka aurinko paistoi, vilutti meitä siihen määrään, ettei nostettujen kauluksien yläpuolelta näkynyt muuta kuin nenännipukka, sotilaslakki tai side. Kukaan ei puhunut sanaakaan. Kullakin oli tarpeeksi asti omista ajatuksistaan.
Tuon tuostakin kävivät jääkylmät väristykset läpi ruumiini ja heti seurasi polttava kuumuus, joka tunki silmienkin sisään. Se tiesi kuumeen tuloa. Mutta lähtiessämme Kayasta, oli tilani vielä jotenkin siedettävä, sillä näin silloin vielä kutakuinkin selvästi, vasta myöhemmin lähestyessämme Leipzigiä tunsin olevani oikein huono.
Vihdoinkin olimme kaikki kuormitetut ajopeleihin. Ne, jotka tulivat omin neuvoin toimeen, olivat etummaisissa vaunuissa, toiset makasivat perimmäisissä vaunuissa; ja niin sitä lähdettiin. Husaarit, jotka ratsastivat rinnallamme, puhelivat tappelusta, polttelivat ja laskivat leikkiä meihin katsahtamatta.
Kun kuljimme läpi Kayan, näin sodan hävityksen kauhuineen. Kylä oli yhtenä raunioröykkiönä. Katot olivat romahtaneet sisään, jokunen rakennuksen pääty törrötti vielä pystyssä; lankut ja laudat olivat murtuneet, nähtiin pieniä makuuhuoneita alkooveineen, ovineen ja portaineen. Ihmisparat, vaimot, lapset ja ukot, hapuilivat ja kuljeskelivat epätoivoissaan edestakaisin huoneissa. He kiipesivät ylös ja alas aivan kuin ilmassa olevilla telineillä.
Toisinaan nähtiin ylinnä pieni huone muureineen ja huoneessa pieni kuvastin, jonka yläpuolelle oli ripustettu kimppu puksipuun oksia. Siellä oli asunut nuori tyttö, ennenkuin sota oli ulottunut tänne asti.
Voi, kukapa olisi voinut aavistaa, että tämänkin onnen hävittäisi ihmisten paljoa kauheampi menettely, kuin on raivoava myrsky tai taivaan viha.
Raunioiden keskellä eläinraukatkin näyttivät hyljeksityiltä. Kyyhkyset etsivät pesäänsä, härät ja vuohet talliaan. Ne kuljeskelivat pitkin kujia, ammuivat ja määkivät surkeasti. Kanat olivat lentäneet ylös puiden oksille istumaan ja joka paikassa näkyi luotisateen jälkiä.
Viimeisen kokoonromahtaneen rakennuksen ovella istui harmaahapsinen ukkovanhus pieni lapsi sylissä, synkästi katsellen jälkeemme. Näkikö hän meidät? En tiedä, mutta syvät vaot hänen otsassaan ja silmäin synkkä katse kuvastivat epätoivoa. Kuinka monta vuotta hänen oli täytynyt tehdä työtä, kuinka säästäväinen olla ja kuinka paljosta hän oli saanut kieltäytyä hankkiakseen itselleen tyynen ja huolettoman elämän ehtoon! Nyt oli kaikki hävitetty. Hänellä ja pienokaisella ei ollut kattoa päänsä päällä.
Ja nuo pitkät hautarivit, joissa koko seudun väestö kuumeentapaisesti työskenteli estääkseen ruton sukupuuttoon nielemästä koko ihmiskuntaa — heidätkin näin Kayan kukkulalta ja kauhulla käänsin heistä katseeni. Näin nuo mahdottomat haudat, joihin peitetään kuolleet, venäläisiä, ranskalaisia ja preussiläisiä sekaisin — sellaisina kuin Jumala oli heidät luonut, ennenkuin univormut ja höyhentöyhdöt erottivat heidät toisistaan hallitsevain eduksi. Tuolla he makaavat sylitysten, ja jos heidän sielunsa elää ruumiin kuoleman jälkeen, kuten toivottava on, antavat he anteeksi toisilleen ja rakastavat toisiaan kiroten niitä rikoksellisia, jotka monta vuosisataa ovat estäneet heitä olemasta veljiä ennen kuolemaa!
Mutta säälittävimmät ovat kuitenkin nuo haavoittuneet raukat, joita kuletettiin pitkissä vaunuriveissä — nuo onnettomat, joita päiväilmoituksessa mainitaan olevan vähemmän, kuin heitä todellisuudessa onkaan, ja joita sairaaloissa, kaukana rakkaista omaisistaan kuolee kuin kärpäsiä, samalla kuin kanuunat jyrisevät ja kiitosvirsiä veisataan temppeleissä ilon osoitukseksi tuhanten surmasta.
Tultuamme Lützeniin oli kaupunki niin täynnä haavoittuneita, että meidän vaunumme komennettiin lähtemään Leipzigiin. Kaduilla näkyi ainoastaan onnettomia, puolikuolleita ihmisiä, joita makasi oljilla pitkissä riveissä rakennusten seinävierustoilla. Runsaan tunnin kuluttua tulimme erään kirkon luo, jonne joukostamme jätettiin 15-16 miestä, jotka eivät jaksaneet mitenkään kauempaa ajaa.
Syötyään ja juotuaan eräässä ruokapaikassa torin kulmassa kersantti ja hänen miehistönsä nousivat taas hevosien selkään, ja me jatkoimme matkaamme Leipzigiin.
Nyt en enää kuullut enkä nähnyt mitään, korvani humisivat, en erottanut ihmisiä enkä puita toisistaan ja sanoin-kuvaamaton jano vaivasi minua.
Moniaat haavoittuneista olivat jo pitkät ajat hourineet ja huutaneet; he puhuivat äidistään, yrittivät nousta hyppäämään vaunuista tielle. En tiedä, teinkö samoin, mutta heräsin kuin tuskallisesta unesta, kun kaksi miestä tarttui minua jalkoihin ja käsivarret vyötäisilläni kantoivat minut pimeän torin poikki. Tähdet tuikkivat taivaalla ja tulet loistivat suuresta talosta, joka mahtavana kuvastui taivasta vastaan. Se oli Hallen, Leipzigin esikaupungin sairaala.
Miehet nousivat ylös kiertoportaita. Ylhäällä astuivat he suunnattoman suureen saliin, jossa oli kolme salin toisesta päästä toiseen ulottuvaa sänkyriviä aivan lähetysten ja minut laskettiin yhdelle vuoteelle. Sitä kiroilemista, kirkunaa ja valitusta! Täällä oli satoja haavoittuneita kovassa kuumeessa. Akkunat olivat auki ja pienten lyhtyjen kynttilät liehuivat ilmanvedossa. Sairaanhoitajia ja lääkäreitä juoksi edestakaisin suurissa, kainalon alta sidotuissa esiliinoissa. Alla olevista saleista kuuluva kumea sorina, ihmisten juoksu portaissa, uudet tulokkaat, jotka ajoivat torin poikki, ajurien huudot, ruoskanläimäykset ja hevosten kavioiden kopse — minua huumasi ja pyörrytti moinen humu.
Kun minua riisuttiin tunsin ensi kerran niin sietämätöntä tuskaa hartiassani, ett'en voinut olla huutamatta. Samassa tuli lääkäri torumaan, kun minua ei pidelty kyllin varovasti. Muuta en muista siitä yöstä, sillä olin tiedottomuuden tilassa. Huusin Katria, herra Guldenia ja Kreetta-tätiä, niin kertoi minulle naapurini, muuan vanha, hevosväkeen kuuluva soturi, jota houreeni estivät nukkumasta.
Vasta seuraavana aamuna kello kahdeksan tienoissa, jolloin hartioitani ensi kerran sidottiin, näin selvemmin salin.
Herätessäni oli tusina lääkäreitä ääressäni. Lihavanpuoleinen herra, jota kutsuttiin parooniksi, irrotti siteeni. Apulaislääkäri seisoi vuoteen jalkopuolessa kädessä malja lämmintä vettä. Ylilääkäri tutki haavani, toiset olivat etukumarassa kuullakseen, mitä hän sanoisi. Hän puheli heidän kanssaan vähän aikaa, mutta muuta en kuullut, kuin että luoti oli mennyt ulos takaa. Huomasin hänen ymmärtävän asiansa, sillä kun preussiläiset olivat ampuneet ylöspäin yli puutarhanmuurin, oli luodinkin täytynyt mennä ylöspäin. Hän pesi itse haavan ja pani sen siteeseen tuokiossa, niin ettei hartiani voinut liikahtaa. Ja nyt oli kaikki kunnossa.
Minun oli paljon parempi olla kuin ennen. Kymmenen minuutin kuluttua tuli sairaanhoitajatar ja puki tottuneesti puhtaan paidan ylleni, se ei koskenut vähääkään.
Ylilääkäri oli jäänyt seisomaan viereisen vuoteen ääreen.
"Joko taas olet täällä, ukkoseni?"
"Olen kun olenkin, herra parooni", vastasi ratsumies ylpeänä siitä, että ylilääkäri tunsi hänet. "Ensi kerran haavoituin Austerlitzin luona karteessilaukauksesta, toisen kerran Jenan luona ja kolmannen kerran Smolenskin luona kahdesta painetin pistoksesta."
"Kyllä muistan, kyllä muistan", vastasi ylilääkäri liikutettuna, "ja mistä syystä nyt olet täällä?"
"Kolmesta miekansivalluksesta, jotka sain vasempaan käsivarteeni puolustaessani kanuunaani preussiläisiä husaareja vastaan."
Ylilääkäri astui lähemmä, irroitti siteen, ja minä kuulin hänen kysyvän ratsumieheltä:
"Tietysti olet saanut kunniamerkin?"
"En, herra parooni."
"Mikä on nimesi?"
"Kristian Zimmer, konstaapeli toisessa ratsuväkirykmentissä."
"Hyvä."
Hän sitoi haavat ja poistuessaan hän vihdoin sanoi:
"Hyvä tulee."
Mennessään hän puheli toisten kanssa ja tehdessään kierroksensa hän antoi määräyksiään sairaanhoitajattarille ja poistui sitten.
Vanha ratsumies oli ihastunut, ja kun minä hänen nimestään päättäen otaksuin hänen olevan Elsassista kotoisin, rohkaisin mieleni ja puhuttelin häntä omalla kielellämme, joka häntä ilahutti entistä enemmän. Hän oli kolmen kyynärän pituinen roikale, suurinenäinen ja punaviiksinen. Hän aivan ihmetteli, kun häntä puhuteltiin Elsassin murteella, ja luulenpa, että hän olisi ollut valmis antamaan minulle mitä tahansa, jos olisin sitä pyytänyt Elsassin murteella. Mutta nyt hän ei voinut antaa minulle muuta, kuin niin voimakkaita kädenpuristuksia, että sormeni nitisivät hänen kourissaan. Hän kutsui minua Juusoseksi, joksi minua nimitettiin kotona Pfalzburgissakin, ja sanoi:
"Juusonen, kavahda nauttimasta kaikkia lääkkeitä, joita sinulle tarjotaan. Ei auta niellä muuta, kuin minkä entuudestaan tuntee. Mikä ei tuoksua hyvälle, on kelvotonta. Jospa he joka päivä antaisivat meille pullon Rheinin viiniä, parantuisimme piankin, mutta paljon halvemmaksi tulee, kun he turmelevat vatsamme vedellä, jossa on keitetty kourallinen rikkaruohoja."
Kun pelkäsin kuumetta ja kaikkia, mitä näin ympärilläni, näytti hän loukkaantuneelta ja sanoi:
"Oletko hullu, Juuse, mitäs turhia pelkäät? Eivät tällaiset miehet asetu sairashuoneeseen kuolemaan. Ei, ei, älä sellaista ajattelekaan."
Mutta eivät hänen sanansa auttaneet; joka aamu kun lääkärit tulivat, löysivät he seitsemän kahdeksan kuollutta. Toisten kuume yleni, toisten aleni, mutta kaikki he joutuivat ruumispaareille, joita sairaanhoitajat kantoivat hartioillaan; niin että lopuksi en tiennyt, oliko parasta olla kuuma vai kylmä.
Zimmer sanoi: "Kaikki se, Juuseni, tulee noista hiton rohdoista, joita lääkärit keksivät. Näeppäs tuotakin pitkää ja laihaa tohtoria! Hän voi kehua ottaneensa hengen useammalta ihmiseltä kuin mikään kanuuna; hän on niin sanoakseni aina ladattu luodeilla ja sytytin on hänellä myötäänsä kytemässä. Ja tuokin mustanpuhuva tohtori? Jos olisin keisari, lähettäisin hänet preussiläisten ja venäläisten pariin; hän tappaisi enemmän vihollisia kuin kokonainen armeijakunta."
Olisin nauranut hänen pilapuheelleen elleivät paarinkantajat taaskin olisi kulkeneet ohitseni.
Kolmen viikon kuluttua oli rikkoontunut lapaluuni kasvanut jo melkein kiinni, molemmat haavat paranivat vähitellen, enkä tuntenut tuskia juuri ensinkään. Zimmerin saamat miekanhaavat paranivat myöskin. Saimme joka aamu hyvää lihalientä, joka meitä vahvisti ja iltasin palasen häränlihaa ja puoli lasillista viiniä. Jo tämän näkeminen teki meidät iloisiksi ja tulevaisuus kajasti meille ruusunpunaisena.
Nyt saimme jo käyskennellä sairashuoneen takana olevassa suuressa puutarhassa, jossa kasvoi paljon vanhoja jalavia. Siellä istuimme penkeillä puiden varjossa tai kävelimme käytävillä niin kuin mitkäkin pomot harmaissa sotilaskaavuissamme, yömyssy päässä.
Oli ihana vuodenaika. Katseltavaksemme tarjoutui Parthajoki ja sen poppeleita kasvavat rannat. Joki purkaa vetensä kaarrellen pitkin sinisin mutkin vasemmalle, Elsteriin. Samalla taholla kasvaa laaja pyökkimetsä ja sen editse kulkee kolme neljä vaaleata maantietä, jotka poimuttelevat kokonaisten viljavainioiden, kaura- ja ohrapeltojen ja humalistojen halki, sanalla sanoen, kaikki oli niin kaunista kuin ajatella saattaa ja kauneinta oli silloin, kun kaikki nämä vainiot auringon kultaamina aaltoilivat tuulessa.
Kesäkuu oli helteinen ja ennusti hyvää vuodentuloa. Monasti katsellessani tuota kaunista maisemaa muistui mieleeni Pfalzburg, ja silloin purskahdin itkuun. Mutta Zimmer sanoi:
"Ihmettelenpä tosiaankin mitä hittoa sinä, Juuse, oikein itket? Olemmehan pelastuneet haavakuumeesta ja jalkamme ja kätemme olemme saaneet pitää, jota vastoin sadat muut ovat ne menettäneet, istumme kaikessa rauhassa penkillä puitten siimeksessä, saamme lihalientä, lihaa ja viiniä, saammepa vielä polttaakin, jos meillä vain on tupakkaa, etkä kuitenkaan ole tyytyväinen. Mikä sinua oikeastaan vaivaa?"
Silloin kerroin hänelle rakastavani Katria, kerroin käynneistäni Quatre-Ventsissä, kerroin ihanista toiveistamme ja naimisaikeistamme, sanalla sanoen, kuvailin hänelle koko tuon onnellisen ajan, joka nyt oli vain paljas unelma. Hän kuunteli kertomustani poltellen piippuaan.
"Kyllä ymmärrän", hän virkkoi, "surullista tämä kaikessa tapauksessa on. Ennen vuoden 1798 arvannostoa olin minäkin kihloissa erään tytön kanssa kotikylästä. Hänen nimensä oli Margareetta, ja minä rakastin häntä kuin silmäterääni. Olimme luvanneet pysyä toisillemme uskollisina, eikä päivääkään kulunut koko Zürichin sotaretkellä, etten olisi Margareettaa muistellut."
"Kun sitten ensi kerran pääsin lomalle ja lähdin kotiin, niin mitä kuulin? Että Margareetta oli jo kolme kuukautta sitten vihitty erään Passauf-nimisen suutarin kanssa kotikylästäni."
"Voit ymmärtää, Juuse, kuinka se koski minuun. Kaikki musteni silmissäni, olisin tahtonut lyödä sirpaleiksi kaikki ympärilläni ja saatuani tietää, että Passauf oli 'Kruununhirven' kapakassa, pyyhkäsin suoraa päätä sinne katsahtamatta oikeaan tai vasempaan. Tultuani sinne, tunsin hänet heti. Hän istui pöydän ääressä akkunan luona olutta juoden ja naureskellen neljän muun rentun kanssa. Menin heidän luokseen ja silloinkos hän rupesi elämöimään. Hän kirkui: 'Ei, mutta nähkääs, Kristian Zimmeriä! Mitä kuuluu, Kristian? Terveisiä paljon Margareetalta!' Ja samalla hän siristi silmiään. Sieppasin kipposen kouraani, sivalsin sillä häntä kalloon niin, että astia halkesi ja huusin: 'Passauf, anna hänelle tämä ja sano, että se on häälahjani.' Kaikki muut kävivät tietysti minuun käsiksi; löin paria kolmea heistä oluthaarikalla, sitten hyppäsin pöydälle, pistin jalat akkunasta ulos ja loikkasin alas torille."
"Mutta kun hyvin olin päässyt kotiini äidin luo, tuli poliisi ja vangitsi minut viranomaisten käskystä. Sidottuna panivat he minut rattaille ja veivät rykmenttiini Strassburgiin. Kuusi viikkoa sain istua putkassa ja olisinpa joutunut kaleeriorjaksi, ellemme silloin olisi menneet Rheinin yli ja marssineet Hohenlindeniin. Majuuri Courtaud sanoi minulle: 'Voit syystä kerskua osaavasi tähdätä paikalleen, mutta jos vielä toiste sivallat oluthaarikalla ihmisiä kalloon, ei sinun hyvin käy, sen sanon sinulle jo etukäteen. Kuka nyt sillälailla tappelee, senkin tappelupukari? Mitä me miekalla teemme, ellemme käytä sitä ja niitä sillä kunniaa kotonamme?' En osannut siihen mitään sanoa."
"Silloin lähti minusta naimahalu. Älä puhu minulle sotamiehestä, joka muistelee vaimoaan. Se on kurjinta kaikesta. Ota huomioos naineet kenraalit. Sotivatko he niinkuin ennen? Ei, he ajattelevat vain yhtä, sitä nimittäin, miten rikastuisivat ja saisivat elellä mukavasti kotona palatseissaan herttuattarien ja pienien herttuoiden seurassa. Iso-isäni, Yéri, metsänvartija sanoi aina, että hyvän metsäkoiran tulee olla laiha ja luulenpa, että sama on asianlaita kunnon kenraalien ja urhoollisten sotilaittenkin suhteen. Me emme milloinkaan saa muuta kuin vanhan, tavallisen ateriamme, mutta kenraalit lihoovat ja se on hyvien kotipäivällisten ansio."
Näitä puheli Zimmer sydämmellisellä vilpittömyydellään, mutta siitä eivät surulliset ajatukseni haihtuneet.
Heti, kun kykenin jalkeille, kiiruhdin kirjeellisesti ilmoittamaan herra Guldenille, että olin eräässä Leipzigin etukaupunkien sairaalassa parantelemassa lievästi haavoittunutta käsivarttani ja vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan minusta, sillä minä paranin päivä päivältä. Pyysin häntä näyttämään kirjeeni Katrille ja Kreetta-tädille, jotta se huojentaisi sitä levottomuutta, jota tämä kauhea sota heille tuotti. Sanoin hänelle myös, että suurin iloni olisi saada tietoja kotoa ja kaikilta rakkailtani.
Siitä hetkestä alkaen ei minulla ollut rauhaa enää. Joka aamu odotin vastausta, ja kun sairaalassamme jaettiin pari-, kolmekymmentä kirjettä, joista minä en saanut ainoatakaan, oli sydämeni pakahtua. Menin ulos puutarhaan ja itkeskelin siellä ääneen. Siellä oli pimeä nurkka, jonne heitettiin rikkonaiset porsliinikappaleet, hyvin varjoisa paikka, josta pidin eniten siksi, etteivät sairaat koskaan tulleet sinne. Siellä istuin usein vanhalla, sammaltuneella penkillä unelmiini vaipuneena. Synkeitä ajatuksia ajelehti mielessäni, luulottelinpa vielä, että Katri oli hyljännyt minut Ja unhottanut lupauksensa ja ajattelin: Voi, jospa et olisikaan enää vironnut Kayassa! Silloin olisi nyt kaikki lopussa. Miksi eivät jättäneetkään minua oman onneni nojaan? Se olisi ollut parempi kuin näin kauheat kärsimykset.
Olin jo joutunut sellaiseen tilaan, etten olisi tahtonutkaan tulla enää terveeksi. Silloin kuulin eräänä aamuna monien muiden nimien joukossa huudettavan Juuse Berthaa. Ojensin vain käteni saamatta sanaakaan suustani ja minulle annettiin suuri kirje, jonka kuoressa oli monen monta postileimaa. Tunsin siinä herra Guldenin käsialan ja kalpenin.
"Kas vaan", naureskeli Zimmer, "tulipa se kuitenkin vihdoin viimein."
Minä en vastannut. Puin vaatteet ylleni, pistin kirjeen taskuuni ja menin puutarhaan, vanhaan, tavalliseen piilopaikkaani saadakseni lukea rauhassa.
Avattuani sen näin ihan ensiksi pari kolme pientä omenankukkaa, jotka otin heti käteeni ja sitte postiosotuksen, johon herra Gulden oli kirjoittanut muutaman sanan. Mutta mikä minua liikutti enemmän kuin kaikki muu yhteensä ja pani koko olentoni kiireestä kantapäähän vapisemaan, oli Katrin käsiala, jota katselin samein silmin, voimatta sitä lukea, sillä sydämeni pampatti liian rajusti.
Vihdoin rauhoituin kuitenkin senverran, että sain kirjeen verkalleen luetuksi. Silloin tällöin keskeytin lukuni hetkiseksi tullakseni oikein vakuutetuksi siitä, etten nähnyt unta, vaan että rakas Katrini todella oli minulle kirjoittanut.
Tämän kirjeen olen säilyttänyt, koska se niin sanoakseni pelasti henkeni, ja tässä se nyt on juuri sellaisena kuin sain sen 8 päivänä kesäkuuta vuonna 1813.
"Rakas Juuseni!
Kirjoitan tämän kirjeen, sanoakseni sinulle ennen kaikkea, että rakastan sinua päivä päivältä yhä enemmän ja etten milloinkaan tule pitämään kenestäkään muusta kuin ainoastaan sinusta.
Suurin suruni on se, että tiedän sinun haavoittuneena makaavan sairaalassa ja etten minä saa olla sinua hoitamassa. Se on suuri suru. Rekryyttien lähdöstä saakka ei meillä ole ollut rauhan rahtusta. Äiti suuttui minuun ja sanoi houkaksi, kun itkin yötä päivää, mutta hän itki itse juuri yhtä paljon istuessaan iltasin yksin takan ääressä. Sen kyllä kuulin ylhäältä ullakkokamaristani. Lopulta kohdisti hän kiukkunsa Pinacleen, kun ei enää uskaltanut käydä torilla, sillä Pinaclella oli vasara kopassaan.
Mutta suurin surumme, Juuse, oli se, kun saimme kuulla kerrottavan suuresta tappelusta, jossa tuhansia ja taas tuhansia oli kaatunut tantereelle. Tuskin tiesimme, vieläkö elimme vai olimmeko kuolleet, äiti juoksi joka aamu postiin, sillä minä en päässyt vuoteestani ylös. Vihdoinkin tuli kirjeesi. Nyt olen jo terveempi, sillä nyt voin jo itkeä ja kiitän Jumalaa, joka pelasti henkesi!
Kun muistelen, Juuse, kuinka onnellisia olimme ennen, kun sinä tulit joka sunnuntai ja me istuimme aivan hiljaa toistemme vieressä, emmekä ajatelleet mitään! Voi, me emme ymmärtäneet, kuinka onnellisia me olimme, emme tienneet, miten meille kävisi, mutta tapahtukoon Jumalan tahto! Kunhan sinä vaan tulisit terveeksi, että voisimme toivoa saavamme olla vielä kerran yhdessä niinkuin ennen!
Paljon puhutaan rauhasta, mutta meitä ovat niin monet onnettomuudet kohdanneet ja keisari Napoleon pitää niin paljon sodasta, ettei voi olla varma mistään.
Ainoa iloni on tieto siitä, ettei haavasi ole vaarallinen ja että vielä rakastat minua. Voi, Juuse, minäkään en osaa muuta sanoa, kuin että rakastan sinua ainiaan ja tiedän myös, että äitikin pitää sinusta kovin paljon.
Nyt tahtoo herra Gulden kirjoittaa sinulle muutaman sanan ja minä lähetän sinulle siis tuhannet suukkoset. — Täällä ovat ilmat erittäin kauniit ja meille tulee varmaan hyvä vuosi. Suuri omenapuu puutarhassa on aivan valkoisenaan kukista, otan niistä muutamia ja panen ne koteloon, sittenkun herra Gulden on herjennyt kirjoittamasta. Ehkäpä me vielä Jumalan avulla kerran saamme haukata samasta omenasta. Hyvästi, hyvästi, oma, rakas Juuseni!"
Lukiessani tätä purskahdin itkuun, ja kun Zimmer tuli, sanoin hänelle:
"Istuhan tuohon penkille viereeni, niin luen sinulle, mitä kultaseni minulle kirjoittaa; saatpa sitte kuulla, onko hän Margareetan kaltainen."
"Odotahan, että ensin sytytän piippuni", vastasi hän. Painettuaan kannen piipun pesän päälle puheli hän:
"Luehan nyt sitte, Juuse, mutta sanon sinulle jo etukäteen, että olen vanha ja kokenut ja etten usko kaikkea, mitä kirjoitetaan. Naisväki tavallisesti liioittelee enemmän kuin me."
Tästä huolimatta luin verkalleen hänelle Katrin kirjeen. Hän ei virkkanut mitään ja lopetettuani otti hän kirjeen käteensä ja katseli sitä kauan mietteissään; sitte hän antoi sen minulle takaisin ja sanoi:
"Jaa'a, Juuse, hän on hyvä ja älykäs tyttö, eikä ota koskaan ketään muuta omakseen kuin sinut."
"Uskot siis, että hän todella pitää minusta oikein paljon?"
"Sen uskon ja saat huoleti luottaa häneen. Hän ei milloinkaan mene kellekään Passaufille vaimoksi. Ennen epäilisin itse keisaria kuin tuollaista tyttöä."
Kuullessani Zimmerin puhelevan näin, olisin tahtonut suudella häntä ja minä sanoin:
"Minulle on lähetetty kotoa 100 frangia, jotka voimme noutaa postista. Nyt saamme lasillisen viiniä! Koettakaamme päästä täältä."
"Oletpa oikeassa, poikani", sanoi Zimmer, pisti piipun taskuunsa ja kierteli pitkiä viiksiään. "Minusta ei ole mieluisaa istua puutarhassa homehtumassa, kun lähitienoilla on kaksi ravintolaa. Meidän täytyy koettaa saada hiukan vapautta."
Oikein iloisina ja tyytyväisinä läksimme liikkeelle ja aioimme juuri nousta sairaalan portaita ylös, kun postinkuljettaja samassa pysäytti Zimmerin ja sanoi:
"Ettekös te ole Kristian Zimmer, konstaapeli toisesta ratsastavasta tykkiväenrykmentistä?"
"Olen kyllä, kunnioitettava herra."
"Tässä olisi jotain teille", sanoi postinkuljettaja ja antoi hänelle pienen käärön ja suuren kirjeen.
Zimmer joutui aivan ymmälleen, sillä hän ei ollut milloinkaan ennen saanut kirjettä, ei edes kotoansakaan. Hän aukaisi käärön — siinä oli pieni kotelo — hän aukaisi kotelon: siinä välkkyili kunnialegionan risti. Hän kalpeni, silmänsä pimenivät ja hän tarttui portaitten kaidepuuhun, mutta sitte hän huusi: "Eläköön keisari" niin jylisevällä äänellä, että korkeissa käytävissä raikui kuin kirkossa.
Postinkuljettaja katseli häntä hymyillen:
"Oletteko tyytyväinen?" kysyi hän.
"Jaa, ettäolenkotyytyväinen! Olenpa toki, ja nyt ei enää puutu muuta kuin yksi asia."
"Ja mikä sitte?"
"Että saisimme luvan mennä kaupunkia katselemaan."
"Siinä asiassa tulee teidän puhutella ylilääkäriä."
Postinkuljettaja meni hymyillen portaita alas ja kun lääkärin käyntiaika lähestyi, menimme me käsi kädessä pyytämään lupaa ylilääkäriltä, vanhalta, harmaahapsiselta herralta, joka oli kuullut raikuvan eläköönhuudon ja joka nyt katseli meitä hiukan nyrpeän näköisenä.
"Mitäs tämä merkitsee?" kysäsi hän.
Zimmer näytti hänelle ristiänsä ja sanoi:
"Anteeksi, herra ylilääkäri, mutta nyt olen terve kuin pähkinänsydän."
"Sen kyllä uskon. Pyydätte kait lupaa päästäksenne kaupungille?"
"Niin, kiitos, sitä pyytäisin sekä omasta että myöskin toverini JuuseBerthan puolesta."
Ylilääkäri oli tutkinut haavaani edellisenä päivänä; hän otti taskustaan esiin lompakon ja antoi meille kaksi ulospääsylippua. Menimme alas ylpeinä kuin kuninkaat, Zimmer ylpeillen kunnialegionamerkistään, minä taas kirjeestäni.
Alhaalla suuressa etehisessä huusi portinvartija:
"Heipä hei, minne matka?"
Zimmer näytti hänelle lippujamme, ja me menimme ulos iloiten siitä, että saimme hiukan raitista ilmaa keuhkoihimme. Muuan vahtisotamies opasti meidät postiin, josta kävin perimässä nuo 100 frangia. Hiukan vakavampina kuin äsken, sillä ilomme oli ehtinyt jo hieman asettua, suuntasimme kulkumme Hallen porttia kohti, joka oli noin kaksi pyssyn kantoväliä vasemmalle, pitkän lehmuskujan päässä.