The Project Gutenberg eBook ofMoskovasta Waterloohon: Romaani Napoleonin ajoiltaThis ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.Title: Moskovasta Waterloohon: Romaani Napoleonin ajoiltaAuthor: Erckmann-ChatrianTranslator: Emmi VoionmaaRelease date: May 30, 2015 [eBook #49082]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MOSKOVASTA WATERLOOHON: ROMAANI NAPOLEONIN AJOILTA ***
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online atwww.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.
Title: Moskovasta Waterloohon: Romaani Napoleonin ajoiltaAuthor: Erckmann-ChatrianTranslator: Emmi VoionmaaRelease date: May 30, 2015 [eBook #49082]Language: FinnishCredits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Title: Moskovasta Waterloohon: Romaani Napoleonin ajoilta
Author: Erckmann-ChatrianTranslator: Emmi Voionmaa
Author: Erckmann-Chatrian
Translator: Emmi Voionmaa
Release date: May 30, 2015 [eBook #49082]
Language: Finnish
Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MOSKOVASTA WATERLOOHON: ROMAANI NAPOLEONIN AJOILTA ***
Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Romaani Napoleonin ajoilta
Kirj.
Suomensi Emmi Voionmaa
WSOY, Porvoo, 1908.
Ne, jotka eivät ole nähneet keisari Napoleonia kunniansa kukkuloilla vuosina 1810, 1811 ja 1812, eivät koskaan voi saada käsitystä siitä, mihin vallan ja mahtavuuden huippuun ihminen saattaa kohota.
Kun hän kulki Champagnen, Lothringin tai Elsassin maakuntain läpi, heittivät ihmiset kaikki työnsä keskellä vehnän- ja viininkorjuuta ja riensivät häntä katsomaan; ihmiset tulivat peninkulmain päästä, naiset, lapset ja vanhukset juoksivat kilvan hänen tielleen kädet pystyssä ja huusivat: "Eläköön keisari! Eläköön keisari!" Olisipa melkein luullut, että hän oli itse Jumala, joka piti maailmaa pystyssä, ja että kaikki menisi mullin mallin, jos hän onnettomuudeksi sattuisi kuolemaan. Muutamia vanhoja tasavaltalaisia, jotka ravistelivat päätään ja jotka, kun viini oli kirvoittanut heidän kielensä kannan, uskalsivat sanoa, että keisarikin saattaa kukistua, pidettiin hulluina. Sitä katsottiin aivan mahdottomaksi, eikä kukaan viitsinyt sellaista mahdollisuutta edes ajatellakaan.
Vuonna 1804 olin tullut oppiin vanhan kellosepän Melkior Guldenin luo Pfalzburgin kaupungissa. Kun näytin heiveröiseltä ja hiukan onnuin, oli äitini tahtonut panna minut vähemmin rasittavaan ammattiin kuin niihin, jotka kotikylässämme olivat tavallisia, sillä Dagsbergissa on vain kirvesmiehiä, miilumiehiä ja ajureita. Herra Gulden piti minusta. Asuimme suuressa kulmatalossa, toisessa kerroksessa, vastapäätä "Punaista härkää", lähellä Ranskan porttia.
Siellä totisesti sai nähdä kyllikseen prinssejä, lähettiläitä ja kenraaleja, joita yhtenään tuli kaupunkiin, mikä ratsain, mikä avonaisissa, mikä katetuissa vaunuissa ja kultapäärmeisissä hännystakeissa, töyhdöissä, turkeissa ja kaiken maailman maitten ritaritähdissä. Ja valtamaantiellä vilisi kuriireja, sanansaattajia, ruuti-, luoti-, kanuuna- ja lavettikuormastoja, ratsu- ja jalkaväkeä. Sitä aikaa! Sitä pauhaavaa elämää!
Viidessä kuudessa vuodessa rikastui hotellin isäntä Georges: hänellä oli niittyjä, hedelmäpuutarhoja, taloja ja rahoja jos kuinka paljo, sillä kaikki nuo Saksasta, Sveitsistä, Venäjältä, Puolasta ja muista maista tulevat vieraat eivät paljokaan välittäneet muutamasta kourallisesta kultarahoja, joita he sirottelivat maanteille; kaikkihan he olivat aatelisväkeä, joka melkeinpä katsoi kunniakseen olla kitsastelematta.
Aamusta iltaan ja vielä yötkin olivat "Punaisen härän" pöydät aina katetut. Alakerran suurista ikkunoista näki valkoisilla pöytäliinoilla ja säteilevillä hopea-astioilla katetut pöydät, täynnä metsänotusta, kalaa ja muita herkkuja, joita nuo matkustavaiset rivittäin istuivat syömään. Suuresta takapihasta kuului lakkaamatta hevosten hirnuntaa, postiljonien huutoja, piikain naurua ja vaunujen kolinaa, kun niitä tuli ja meni korkeista ajoporteista. Niin, sellaista kukoistusaikaa ei "Punaisen härän" hotelli koskaan enää tule näkemään!
Sinne nyt loikkivat kaupunkilaisetkin, joita ennen oli nähty metsässä polttopuita keräämässä tai maantiellä hevoslantaa kokoomassa. Heistä oli nyt tullut kapteeneja, everstejä tai kenraaleja — yksi aina tuhannesta — sen kautta, että lakkaamatta olivat tapelleet kaikissa maailman osissa.
Vanha Melkior istui työssään musta silkkikalotti päässä karvaisia korvia myöten, silmäluomet pussillaan, nenä nipistettynä suurten sarvikakkuloiden väliin ja huulet kokoon puristettuna. Mutta hän ei malttanut olla laskematta suurennuslasia ja pihtiä työpöydälleen ja silloin tällöin silmäämättä ravintolaan päin, erittäinkään kun pitkävartisiin saappaisiin, lyhyeen takkiin ja niskasta kierittyyn hamppuperuukkiin puetut postiljonit mäiskäyttivät ruoskiaan niin että kaupungin vallit kaikuivat, ilmoittaen jonkun uuden pomon saapumista. Silloin tuli ukko huomaavaiseksi, ja minä kuulin hänen sanovan:
"No älähän, tuossahan on katontekijä Jaakon, vanhan sukankutoja Anna-Maijan tai vanneseppä Frans Sepelin poika! Onpa se kohonnut … näkyy olevan eversti ja valtiovapaaherra päälliseksi! Kas vietävää, kun ei kelpaa mennä isän luo, joka asuu tuolla Kapusiinikadulla!"
Mutta kun hän näki heidät kävelevän kadulla ja paiskaavan kättä oikealle ja vasemmalle vanhoille tutuillensa, muuttui hänen naamansa; hän pyyhki silmiään kirjavalla nenäliinallaan ja hymisi:
"Ai, kuinka vanha Anna eukko nyt tulee iloiseksi! Katsos, katsos! Eipäs ole ylpeä tuo, on kunnian mies; älköön luoti häntä liian pian kaatako!"
Muutamat ajoivat kaupungin läpi, ikäänkuin häpeisivät tuntea alkuperäänsä, toiset astuivat mahtavasti kaupungin halki tervehtimään sisartaan tai serkkuaan. Näistä puhuivat kaikki ihmiset, koko Pfalzburg oli aivankuin osallinen heidän kunniamerkeistään ja poleteistaan; mutta noita edellisiä halveksittiin yhtä paljo, vieläpä enemmänkin kuin silloin, kun he katuja lakasivat.
Melkein joka kuu vietettiin kiitosjumalanpalvelusta jostakin uudesta voitosta, ja asehuoneen kanuunalla ammuttiin kaksikymmentäyksi laukausta, niin että hätä tahtoi tulla. Jälkeisenä viikkona oli levottomuus vallalla kaikissa perheissä, erittäinkin odottivat vanhat äitiparat kirjeitä, ja heti kun kirje tuli, tiesi koko kaupunki, että se ja se oli saanut tietoja Jaakosta tai Kallesta, ja kaikki juoksivat kuulemaan, eikö sanottu mitään heidän Juusestaan tai Jussistaan. Puhumattakaan ylennyksistä ja kuolemantapauksista; ylennyksiin kaikki uskoivat, sillä täytyihän kuolleitten sijaan panna uusi mies; mutta kun joku oli kaatunut, odottivat vanhemmat itkusilmin virallista vahvistusta, sillä sitä ei tullut heti, välistä ei koskaan, ja vanhusraukat elivät yhä toivossa ja ajattelivat: "ehkäpä on poikamme joutunut vangiksi; kun rauha tulee, palaa hän kotiin. Kuinka moni onkaan tullut takaisin, vaikka on luultu kuolleeksi!" Mutta rauhaa vaan ei kuulunut; kun yksi sota loppui, alkoi toinen. Jotakin meiltä aina puuttui, joko Venäjän tai Espanjan puolella tai jollakin muulla taholla; keisari ei vaan ollut tyytyväinen.
Usein, kun kaupungin läpi kulkevat rykmentit marssivat ohitsemme, pitkäin päällystakkien helmukset käännettyinä, rensseli selässä, säärykset napitettuina polveen saakka ja kiväärit kevyesti olalla, marssivat pitkin askelin, milloin yltä yleensä kurassa, milloin tomusta valkoisina, tapasi ukko Melkior katsella ohimarssia ja sen jälkeen mietiskelevällä äänellä kysyä minulta:
"Kuule, Juuse, kuinka monen luulet nähneemme tästä marssineen sitten vuoden 1804?"
"Hm, en tiedä, herra Gulden", vastasin minä, "ainakin neljä-viisisataatuhatta."
"Niin, vähintäänkin! Ja kuinka monta olet nähnyt palaavan?"
Silloin ymmärsin hänen tarkoituksensa ja vastasin:
"Palaavat ehkä Mainzin kautta, tai jotakin toista tietä … muu ei ole mahdollista!"
Mutta hän pudisti päätään ja sanoi:
"Ne, joiden et ole nähnyt palaavan, ovat kuolleet, niinkuin satoja tuhansia vielä kuolee, ellei Herra meitä armahda, sillä keisari ei rakasta muuta kuin sotaa! Hän on jo vuodattanut enemmän verta hankkiakseen kuningaskruunuja veljilleen kuin meidän suuri vallankumouksemme hankkiessaan ihmisoikeudet!"
Ryhdyimme taas työhömme, ja herra Guldenin mietteet antoivat minulle hirmuisen paljon ajattelemista.
Tosin onnuin hiukan vasempaa jalkaani, mutta olihan niin moni muukin virheellinen saanut marssikäskyn.
Niistä ajatuksista en päässyt irtautumaan, ja kun kauan niitä haudoin, tulin hyvin onnettomaksi. Kaikki tuo tuntui minusta niin kauhealta, ei vain sen vuoksi, etten pitänyt sodasta, vaan myös siitä syystä, että tahdoin mennä naimisiin serkkuni Katrin kanssa, joka asui Quatre-Ventsissä. Olimme melkein kuin kasvinkumppalit. Kukoistavampaa ja iloisempaa tyttöä ei ollut; hän oli valkoverinen ja hänellä oli kauniit siniset silmät, punaiset posket ja lumivalkoiset hampaat, hän oli pian kahdeksantoista vuoden vanha, minä yhdeksäntoista, eikä Kreetta-tädillä tuntunut olevan mitään sitä vastaan, että tulin heille aikaiseen joka sunnuntai-aamu ja vierailin heillä koko päivän.
Katri ja minä harhailimme talon takana olevassa hedelmäpuutarhassa, purimme samoja omenia ja päärynöitä ja olimme maailman onnellisimpia ihmisiä.
Saatoin Katria aamukirkkoon ja iltakirkkoon ja kansanjuhlissa, riippui hän minun käsivarressani, eikä tahtonut tanssia kylän muitten poikain kanssa. Kaikki tiesivät, että meistä kerran tulisi aviopari, mutta jos minut otettaisiin sotamieheksi, olisi se loru lopussa. Toivoin olevani tuhannesti ontuvampi kuin olin, sillä siihen aikaan oli ensiksi otettu nuoret miehet, sitten lapsettomat aviomiehet, ja minun täytyi ajatella: "Ontuvat kelpaavat ehkä yhtä hyvin kuin naineet miehet, ja he voisivat panna minut esimerkiksi ratsuväkirykmenttiin!" Jo sellainen ajatuskin suretti minua ja minulla oli sen jälkeen suuri halu pötkiä karkuun.
Erittäinkin vuonna 1812, Venäjän sodan alussa, kasvoi levottomuuteni. Helmikuusta toukokuun loppuun näimme joka päivä rykmenttejä marssivan ohi: rakuunoita, kyrasseereja, karabinieereja, husaareja, kaiken värisiä keihäsmiehiä, tykistöä, lavetteja, sairasvaunuja, kuormavaunuja lakkaamatta, niinkuin aina juokseva virta, josta ei tule loppua.
Muistan vieläkin, että ensimmäiseksi tulivat krenatöörit, jotka ajoivat suuria, härkäin vetämiä kuormavankkureita. Härkiä oli otettu hevosten sijaan sitävarten, että ne syötäisiin kauempana matkalla, kun varastot olivat loppuneet. Kaikki sanoivat: "mikä mainio ajatus! Kun krenatöörit eivät voi elättää härkiä, elättävät härät krenatöörejä!" Mutta ne, jotka niin puhuivat, eivät tienneet, että härät eivät voi kulkea montakaan peninkulmaa päivässä ja että niiden pitää levätä ainakin päivän, kun ovat viikon kulkeneet. Härkä paroilla olivatkin jo kynnet halki, silmät pullistuneet ja niskat kangistuneet ja ne olivat paljasta nahkaa ja luuta. Kolme pitkää viikkoa näimme sellaista jonoa ja härillä oli nahka täynnä pajunetin läpiä. Lihan hinta halpeni, sillä monta härkää täytyi tappaa, mutta kaikki eivät halunneet niitä ostaa, sillä sairas liha on epäterveellistä. Kuormahärät eivät päässeet monenkaan peninkulman päähän Reinin taakse.
Sitte emme nähneet muuta kuin keihästä, sapelia ja kypärää. Kaikki ne tungeksivat kaupunkiin Ranskan portista, marssivat valtakatua paraatitorille, ja sitte taas edelleen pois Saksan portista.
Viimein, aikaisin toukokuun 10 päivän aamulla 1812 ilmoittivat asehuoneen kanuunat, että kaikkivaltainen hallitsija lähestyi. Olin vielä makuulla, kun ensimmäinen pamaus kuului, ja pani huoneeni pienet akkunaruudut tärisemään niinkuin rummun kalvon; melkein samassa hetkessä aukaisi herra Gulden kynttilä kädessä kamarin oven ja sanoi:
"Nouse ylös — hän on täällä!"
Aukaisimme akkunan. Pimeässä näin satoja rakuunoita, joista monella oli tulisoihdut käsissä, karauttavan Ranskan portista kaupunkiin. He ajoivat ohitsemme tömisten ja kolisten, soihtujen liekit loimottivat talojen seinissä niinkuin tulikäärmeet, ja kaikista akkunoista kuului loppumattomia huutoja: "Eläköön keisari! Eläköön keisari!"
Tähystin tarkasti vaunuja. Silloin kompastui eräs hevonen teurastaja Kleinin paaluun, johon elukoita oli tapa sitoa; rakuuna putosi maahan niinkuin heinäsäkki, töppöset taivasta kohden ja kypärä katuojaan, ja samassa ilmestyivät vaunujen akkunaan tapahtumaa katsomaan suuret, kalpeat ja lihavat kasvot hiustöyhtö otsassa: se oli Napoleon; hän piti kättään ylhäällä niinkuin nuuskaa ottaakseen ja sanoi muutamia sanoja suuttuneella äänellä. Vaunujen rinnalla laukkaava upseeri kumartui vastaamaan. Napoleon nuuskasi ja meni kulmasta, ja huudot yltyivät ja kanuunat pamahtelivat.
Se oli kaikki mitä näin.
Keisari ei pysähtynyt Pfalzburgiin; hänen rientäessään eteenpäin Zaberniin ammuttiin viimeinen kanuunanlaukaus. Sitte taas kaikki vaikeni. Ranskan portin vahti veti ylös ketjusillan, ja vanha kelloseppä kysyi minulta:
"Näitkö sinä?"
"Näin."
"No niin", sanoi hän, "sen miehen kämmenissä on meidän kaikkein elämämme: hänen ei tarvitse muuta kuin puhaltaa, niin me olemme mennyttä kalua. Kiittäkäämme Jumalaa, ettei hän ole paha; muutoin saisi maailma nähdä yhtä kauheita tapauksia kuin villien barbaarien ja turkkilaisten aikoina."
Hän näytti hyvin ajattelevaiselta. Hetken kuluttua lisäsi hän:
"Mene nyt takaisin maata; kello on vasta kolme."
Hän meni huoneeseensa ja minä menin vuoteeseeni. Ulkona vallitseva hiljaisuus tuntui minusta niin eriskummalliselta kaiken sen hälinän jälkeen, enkä päivän nousuun saakka saanut keisaria mielestäni. Ajattelin myöskin rakuunaa ja halusin tietää, oliko hän loukkaantunut kuoliaaksi. Seuraavana päivänä saimme tietää, että hänet oli otettu sairaalaan ja että hän kyllä paranisi.
Siitä päivästä alkaen aina syyskuun loppuun saakka veisattiin Te Deum'ia kirkossa ja joka kerta ammuttiin kaksikymmentäyksi laukausta jonkun uuden voiton kunniaksi. Sitä tehtiin melkein aina aamuiseen aikaan, ja herra Gulden sanoi heti:
"Kuule, Juuse, taas saatiin voitto: viisikymmentä tuhatta miestä kaatunut, kaksikymmentäviisi lippua ja sata tuliluikkua valloitettu! Hyvin käy, hyvin käy! Nyt tulee vaan uusi sotaväen otto niiden tilalle, jotka ovat kaatuneet."
Ovesta näin harmaan ja kaljupäisen mestarin paitahihasillaan ja paljain kauloin pesemässä itseään.
"Luuletteko, herra Gulden", minä sanoin levottomasti, "että ontuvatkin otetaan?"
"Ei, ei", vastasi hän ystävällisesti, "älä pelkää poikaseni, sinä et mitenkään kelpaa palvelukseen. Siitä kyllä selvitään. Tee siis työtäsi, äläkä huoli muusta."
Hän huomasi rauhattomuuteni ja sääli minua. En ole ikinäni tavannut parempaa ihmistä. Sitte pukeutui hän lähteäkseen vetämään kelloja kaupungille, komentantin, määrin ja muitten ylhäisyyksien luo. Minä jäin kotiin.
Herra Gulden tuli kotia vasta Te Deum'in jälkeen; hän riisui pitkän, pähkinänruskean takkinsa, pani peruukkinsa takaisin laatikkoon, veti kalotin korvilleen ja sanoi sitten:
"Armeija on Vilnassa — tai Smolenskissa — sen olen äsken kuullut komentantilta. Jumala suokoon, että tälläkin kertaa pääsisimme voitolle ja että he tekisivät rauhan, kuta pikemmin sitä parempi, sillä sota on hirmuista."
Minäkin tein sen johtopäätöksen, että jos rauha saataisiin, ei tarvittaisi niin paljo sotamiehiä, ja minäkin voisin mennä naimisiin Katrin kanssa. Voitte ymmärtää, kuinka lämpimästi harrastin keisarin kunniaa.
15 p:nä syyskuuta 1812 tuli tieto suuresta voitostamme Moskovan lähellä. Kaikki riemuitsivat ja huusivat: "nyt saamme rauhan. Nyt on sota loppunut".
Jotkut häijykieliset väittivät, että Kiina oli vielä valloittamatta; ainahan on niitä, jotka tahtovat toisten iloa katkeroittaa.
Kahdeksan päivän perästä saatiin tietää, että joukkomme olivat Moskovassa, Venäjän suurimmassa ja rikkaimmassa kaupungissa; kaikki haaveksivat siitä suuresta sotasaaliista, joka sieltä saataisiin, ja luultiin sen helpottavan veroja. Mutta pian levisi huhu, että venäläiset olivat sytyttäneet kaupunkinsa tuleen ja että armeijaimme oli pakko peräytyä Puolaan, etteivät nälkään kuolisi. Ei muusta puhuttukaan ravintoloissa ja oluttuvissa, torilla ja muualla; kaksi ihmistä ei voinut tavata toistaan huutamatta heti: "no nythän käy hullusti, peräytyminen on alkanut!"
Ihmiset olivat kalpeita, ja postin edustalla seisoi talonpoikia odottamassa aamusta iltaan, mutta kirjeitä ei tullut. Minä puolestani kuljin kaikkien noiden ihmisten ohitse paljoakaan heihin katsomatta, sillä olin nähnyt monta väentungosta. Ja lisäksi oli mieleni täynnä iloisia ajatuksia, jotka saivat minut näkemään kaikki ruusunpunaisessa valossa.
Lähes puolen vuotta olin nimittäin ajatellut antaa Katrille uhkean lahjan hänen syntymäpäivänään, joka oli joulukuun 18 päivä. Herra Guldenin puodin akkunassa riippuvain kellojen joukossa oli eräs pieni, korea, pikku hopeakuorinen esine, jonka ympyräiset koristeet välähtelivät kuin tähti. Lasin alla kellotaulun ympärillä oli pronssinen koriste ja tauluun oli maalattu rakastava pari, joka näytti olevan kosimiskohtauksessa, sillä poika antoi tytölle suurta ruusukukkakimppua, ja tyttö ujosti katsoi maahan ja ojensi pojalle kättään.
Jo silloin, kun ensi kerran olin nähnyt tämän kellon, olin sanonut itsekseni: "sitä älä päästä käsistäsi, se on annettava Katrille. Jospa sinun täytyisikin tehdä työtä joka ilta puoleen yöhön saakka, täytyy sinun se hankkia itsellesi". Herra Gulden antoi minun kello seitsemän jälkeen työskennellä omaksi ansiokseni. Meillä oli vanhoja kelloja puhdistettavana ja korjattavana. Niissä oli paljo työtä, ja kun olin sellaisen työn saanut valmiiksi, maksoi ukko Melkior minulle varsin kunniallisesti. Mutta pikku kello maksoi kolmekymmentäviisi markkaa. Voitte helposti ajatella, miten monta iltaa minun täytyi myöhään valvoa saadakseni sen omakseni. Olen varma siitä, että jos herra Gulden olisi tiennyt minun haluavan sitä, olisi hän itse antanut sen minulle; mutta minä en koskaan olisi ottanut sitä penniäkään halvemmalla, se olisi mielestäni ollut häpeällistä, ja minä ajattelin: "sinun täytyy se itse ansaita, niin ettei kenelläkään muulla ole vähintäkään osaa siinä". Mutta kun pelkäsin, että joku muu ehkä haluaisi ostaa sen, olin sen pannut talteen laatikkoon ja sanonut vanhalle Melkiorille, että tiesin ostajan sille kellolle.
Nythän voi jokainen ymmärtää, että kaikki nuo sotajutut menivät toisesta korvastani sisälle ja toisesta ulos. Työskennellessäni ajattelin Katrin iloa. Viiteen kuukauteen en muuta miettinyt. Olin näkevinäni hänen kasvonsa hänen ottaessaan lahjaa vastaan, ja ihmettelin itsekseni: "mitähän hän sanoo?" Väliin kuvittelin hänen sanovan: "Voi Juuse, mitä sinä ajattelet? Se on liian hieno minulle. Ei, minä en voi ottaa vastaan niin hienoa kelloa". Silloin minä pakotin hänet ottamaan sen, pistin sen hänen esiliinansa taskuun ja sanoin: "Kas noin, Katri, kas noin … ethän tahdo pahoittaa mieltäni?" Näin kyllä, että hän mielellään olisi ottanut kellon, ja että hän esteli vain kainoudesta. Toisinaan taas kuvittelin hänen punastuvan, lyövän käsiänsä yhteen ja sanovan: "Herranen aika, Juuse, no nyt näen, että pidät minusta! Ja sitte hän suuteli minua kyyneleet silmissä. Minä olin äärettömästi iloinen, Kreetta-täti hyväksyi kaikki. Tuhansia sellaisia ajatuksia pyöri päässäni lakkaamatta, ja illalla maata mennessäni ajattelin: oletpa maailman onnellisin ihminen, Juuse! Nyt voit oman työsi ansiolla antaa Katrille harvinaisen komean lahjan. Ja varmaan miettii hänkin jotain sinun syntymäpäiväksesi, sillä hän ajattelee vain sinua; me olemme onnellisia molemmat, ja kun joudumme naimisiin, on onnemme täydellinen". Nämä ajatukset liikuttivat minua; en koskaan ole tuntenut itseäni niin tyytyväiseksi.
Kun sillä tavoin hyörin kiireissäni ja ajattelin vain omaa onneani, tuli talvi tavallista aikaisemmin, marraskuun alussa. Se ei alkanut lumisateella, vaan purevalla kylmällä ja kovalla pakkasella. Muutamassa päivässä varisivat lehdet puista, maa kovettui kivikovaksi, ja huurre peitti kaikki, katot, katukivet ja ikkunaruudut. Kylläpä sinä vuonna saatiin huoneita lämmittää, ettei pakkanen olisi seinänraoista päässyt sisälle! Jos ovi jäi selälleen sekunniksikin, katosi lämpö heti paikalla. Puut paloivat uunissa ritisten ja ratisten kuin oljet ja piippu veti savua että humisi.
Joka aamu riensin pesemään puodin ikkunoita lämpöisellä vedellä; tuskin olin saanut ikkunan kiinni, kun se jo peittyi jääkukkasiin. Ulkona kuultiin ihmisten juoksevan ja puhaltelevan nenä takinkauluksessa ja kädet taskussa. Ei kukaan joutunut pysähtymään ja kiiruusti suljettiin talojen ovet.
En tiedä minne varpuset lienevät hävinneet, elivätkö ne, vai olivatko kuolleet, mutta yhtään ainoaa ei ollut räystäällä tiukuttamassa, ja aamuherätystä ja iltataptoa lukuunottamatta, joita soitettiin kummassakin kasarmissa, ei mikään ääni häirinnyt syvää hiljaisuutta.
Usein, kun puut pesässä oikein iloisesti paloivat, keskeytti herraGulden äkkiä työnsä, katseli valkoisia ruutuja ja sanoi:
"Sotamiesparkojamme! Sotamiesparkojamme!"
Hän sanoi sen niin surullisella äänellä, että minä tunsin sydäntäni kouristavan, ja minä vastasin:
"Jaa mutta, herra Gulden, nythän he varmasti ovat Puolassa komeissa kasarmeissa; sillä mahdotontahan on ajatella, että ihmiset voisivat kestää tällaista kylmyyttä."
"Mokomaa pakkasta!" sanoi hän. "Niin, onhan täälläkin kylmä, hyvin kylmä, kun tuuli käy vuorilta päin, mutta mitä se on Venäjän ja Puolan pakkaseen verraten! Kunhan Luojan nimessä olisivat ajoissa päässeet tielle! Hyvä Jumala, kuinka suuri onkaan niiden edesvastuu, jotka hallitsevat ihmisiä!"
Hän vaikeni, ja tuntikausia mietin minä hänen sanojansa; minä kuvittelin meidän sotamiestemme olevan paluumatkalla ja juoksevan lämpöisikseen. Mutta aina kiertyivät ajatukseni takaisin Katriin ja jälkeenpäin olen usein havainnut, että kun ihminen on onnellinen, ei muiden onnettomuus häntä paljoakaan liikuta, erittäinkään nuoruuden ijällä, kun intohimot ovat voimakkaammat eikä kärsimyksistä ole suurtakaan kokemusta.
Pakkasen jälkeen satoi niin kauhean paljo lunta, että ratsastava posti jäi lumihankiin Quatre-Ventsin luona. Minä jo aloin tulla levottomaksi, etten ehkä pääsisikään Katrin syntymäpäiville, mutta kaksi jalkaväen komppaniaa marssi aukomaan tietä jäätyneeseen lumeen, joka tie sitten oli auki huhtikuuhun saakka 1813.
Sillä välin lähestyi Katrin syntymäpäivä suurin askelin ja minun onneni kasvoi samassa suhteessa. Minulla oli jo koossa kolmekymmentäviisi markkaa, mutta en tiennyt, kuinka olisin voinut sanoa herra Guldenille, että minä olin aikonut ostaa kellon; siitä asiasta puhuminen tuotti minulle suurta kiusaa.
Viimein syntymäpäivän aattoiltana kello kuuden ja seitsemän välillä istuessamme ääneti työmme ääressä lamppu välillämme, rohkaisin mieleni ja sanoin:
"Muistatte ehkä, herra Gulden, että minä olen sanonut tietäväni sen pienen hopeakellon ostajan?"
"Muistanpa kyllä", sanoi hän jatkaen työtään häiryyntymättä, "mutta ostajaa ei ole vielä kuulunut."
"Minä sen tahtoisin ostaa."
Hän oikaisi selkänsä perin kummastuneena. Minä vedin esille kolmekymmentäviisi markkaani ja panin ne työpöydälle. Hän katsoi tarkasti minuun.
"Ei siitä kellosta ole sinulle, Juuse", hän sanoi, "sinä tarvitset suuren kellon, joka tuntuu taskussa ja näyttää sekunnit. Nuo pienet kellot ovat naisten kelloja."
En tiennyt, mitä minun olisi pitänyt vastata.
Herra Gulden mietiskeli hetkisen ja hymyili sitte.
"Ahaa", sanoi hän, "nyt ymmärrän, huomenna on Katrin syntymäpäivä. Sentähden olet tehnyt työtä yötä päivää. Tuossa on, ota takaisin rahasi, en minä tahdo niitä."
Minä olin aivan sekaisin.
"Olen teille hyvin kiitollinen, herra Gulden", sanoin minä, "mutta tämä kello pitää tulla Katrille, ja minä olen iloinen, että itse olen ansainnut sen hinnan. Mieleni tulee pahaksi, jos te ette ota vastaan hintaa; silloin minä ennemmin luovun koko kellohommasta."
Hän ei enää jatkanut keskustelua, vaan otti rahat. Sitte veti hän auki laatikon ja valitsi sieltä kauniit, teräksiset kellonperät, joissa oli kaksi pientä kullatusta hopeasta tehtyä kellonavainta, ja kiinnitti perät kelloon. Sitte pani hän kaikki sievään rasiaan, joka sidottiin kauniilla nauhalla. Hän toimitti sen hyvin verkkaisesti, ikäänkuin olisi hän ollut liikutettu, lopuksi hän antoi rasian minulle.
"Se on kaunis lahja, Juuse", sanoi hän, "Katrin sopii pitää itseään onnellisena, kun hänellä on sellainen sulhanen kuin sinä. Ja hän on hyvä tyttö. Nyt illastamme. Voit kattaa pöydän, minä otan padan tulelta."
Sanottu ja tehty. Sitte otti herra Gulden kaapistaan esille pullon Metziläistä viiniänsä, jota hän muuten säästeli juhlallisiin tilaisuuksiin, ja me rukoilimme melkein kuin kaksi toverusta; sillä koko iltaisen ajan puhui hän ihanista nuoruuden ajoistaan. Hänellä oli silloin ollut armas, mutta vuonna 92 oli hän mennyt sotaan, kun kansa joukolla nousi preussiläisiä vastaan, ja kun hän palasi Fénétrangeen oli tyttö naimisissa, eikä se kummaa ollutkaan, koska hän ei ollut kosinut tyttöä. Se ei kuitenkaan estänyt häntä pysymästä uskollisena tälle hellälle muistolle ja hän puhui siitä vakavasti. Minä kuuntelin häntä ja ajattelin Katria, ja vasta kello kymmenen, kun patrulli kulki, — vahtia vaihdettiin kovan pakkasen vuoksi joka 20:s minutti — panimme pari aimo halkoa pesään ja menimme viimeinkin maata.
Seuraavana päivänä, joulukuun 18:na, heräsin kuuden aikana aamulla.Pakkanen oli hirmuinen; pieni akkunani oli aivan täynnä jääkukkia.
Edellisenä iltana olin asettanut taivaansinisen hännystakkini tuolin selkälaudalle ja samoin housuni, raitaiset liivini, puhtaan paidan ja mustan silkkikaulahuivini. Kaikki oli kunnossa; hyvin korjatut saappaani olivat sängyn vieressä, ei muuta puuttunut kuin pukea ylleni kaikki, mutta yhtäkaikki minua jo edeltäpäin puistatti tuntiessani kylmän poskellani ja nähdessäni jäätyneet akkunanruudut ja ulkona vallitsevan syvän hiljaisuuden. Ellei olisi ollut Katrin syntymäpäivä, olisin maannut päivällisiin saakka, mutta se ajatus ajoi minut äkkiä ylös vuoteesta suuren kakluunin ääreen, jossa melkein aina oli edellisen päivän lämpimiä hiiliä. Löysin niitä pari kolme kappaletta ja kiireesti hankin muutamia oksia ja pari suurta puuta niiden päälle ja kiiruimman kautta kipasin jälleen peiton alle.
Herra Gulden oli jo hetken aikaa ollut valveilla suuressa sängyssään, peitto vedettynä nenään ja yömyssy silmiin saakka; hän kuuli minun puheeni ja huusi:
"Tällaista pakkasta ei meillä ole ollut neljäänkymmeneen vuoteen, sen tunnen. Mikä talvi tästä tulleekaan!"
En vastannut hänelle, sillä olin enemmän huvitettu pesävalkean viriämisestä. Se virisikin, uunin hormissa kuului veto ja äkkiä leimahti valkea. Tulen roihu oli ihanaa kuulla, mutta ainakin puolen tuntia kului ennenkuin huoneessa tarkeni.
Viimein nousin ylös ja puin ylleni. Herra Gulden puhui yhtä mittaa, mutta minä ajattelin Katria. Kun kahdeksan ajoissa olin valmis, aioin lähteä, mutta herra Gulden, joka sängystä silmillään oli minua seurannut, virkkoi:
"Mitä sinä ajattelet, Juuse? Aiotko lähteä Quatre-Ventsiin tuossa hännystakissa? Palellut kuoliaaksi ennenkuin olet puolimatkaankaan päässyt. Mene työhuoneeseeni ja ota sieltä pitkä päällystakki, kintaat ja villavuoriset paksupohjaiset päällyssaappaat."
Olin mielestäni niin hieno, että epäröin, tokko voisin hänen neuvoansa noudattaa, ja kun hän huomasi sen, sanoi hän:
"Eilen löysivät kuoliaaksi paleltuneen miehen Vickenin mäiltä; tohtori Steinbrenner sanoi, että ruumis kopisi niinkuin kuiva puunpala kun sitä koputti. Se oli muudan sotamies; oli lähtenyt kylästä kello kuuden seitsemän ajoissa, ja kello kahdeksan hänet löydettiin. Jos sinä tuossa puvussa lähdet ulos, palellutat varmaan korvasi ja nenäsi."
Huomasin hänen olevan oikeassa; vedin jalkaani hänen suursaappaansa, panin kinnashihnan kaulaani ja otin ylleni päällystakin. Sitten läksin kiiteltyäni herra Guldenia, joka varoitti minua, etten tulisi myöhään kotia, sillä pakkanen kiihtyy pimeän tullen ja suuri joukko susia oli varmaankin tullut jäitse Rhein joen yli.
En ollut vielä ehtinyt kirkonkaan kohdalle, kun jo piti nostaa päällystakin ketunnahkakaulus pystyyn korvien suojelemiseksi. Pakkanen oli niin kipakka, että ihossa tuntui kuin neulan pistoja, ja, tahtoipa tai ei, puistatti ruumista anturoihin saakka.
Saksan portilla näin pitkä- ja harmaaviittaisen vahdin kömpineen kojuunsa, jossa hän seisoi kuin pyhimyskuva; hän painoi hihallaan kivääriä vastaansa, etteivät hyppyset olisi pyssyn piippuun jäätyneet, ja kaksi jääpuikkoa riippui hänen viiksistään. Ei sillalla eikä tulliportilla näkynyt yhtään elävää olentoa. Vähä kauempana, kuljettuani vahtitalon ohitse, näin keskellä tietä kolmet vaunut, kuomut vedettynä ylös ja huurteesta kimaltaen; hevoset oli niiden edestä päästetty pois ja vaunut jätetty oman onnensa nojaan. Koko ympäristö näytti kuolleelta, kaikki elävät olennot olivat piiloutuneet, lymynneet johonkin loukkoon; ääntä piti ainoastaan lumi saappaiden alla.
Juostessani kirkkomaan ohitse, jonka ristit ja haudat lumikinosten välistä häämöittivät, ajattelin: "Niitä, jotka siellä nukkuvat, ei palele". Käärin päällystakkini kireämmälle ja painoin nenäni turkinkaulukseen, kiitollisena herra Guldenille hänen hyvästä aatteestaan. Kyynärpäitä myöten pistin käteni kintaisiin ja laukkasin eteenpäin pitkää lumikujaa, jonka sotamiehet olivat kaivaneet kaupungista Quatre-Ventsiin. Tien seinämät olivat jäässä; muutamin paikoin, mistä tuuli oli puhaltanut pois lumipöykyt, näkyi Fiqnetin solatie, tammimetsä ja siintävä vuori paljon lähempänä kuin tavallisesti, niin kirkas oli ilma. Maalaistaloista ei kuulunut ainoankaan koiran haukuntaa; niillekin oli nyt liian pakkanen.
Mutta Katria ajatellessani lämpenin, ja pian näin Quatre-Ventsin ensimäiset talot. Savupiiput ja olkikatot kummankaan puolen tietä eivät kohonneet lumikinoksia paljoakaan korkeammalle, ja koko kylän läpi oli kaivettu kuja pitkin seinivieriä, että ihmiset pääsisivät toistensa luoksi. Mutta sinä päivänä pysytteli jokainen perhe kotonaan uuninsa ympärillä, ja tupain suuri takkavalkea paistoi pienten ruutujen läpi, niin että nekin loimottivat punaisilta. Jokaisen oven eteen oli levitetty kupo olkia, ettei kylmä pääsisi sisälle henkimään.
Viidennellä ovella oikealla puolen pysähdyin ja vedin kintaat pois; sitte avasin oven ja suljin sen jälkeeni kiiruusti. Sen talon omisti tätini Kreetta Baueri, Matti Bauerin leski ja Katrin äiti.
Kun kylmästä väristen olin tullut sisälle, käänsi Kreetta-täti, joka istui takan ääressä, harmaan päänsä minuun päin, kovin kummissaan katsellen suurta ketunnahkakaulustani. Mutta Katri, joka oli pyhäasussaan, kauniissa raitaisessa hameessa, pitkäripsuinen huivi ristissä rinnan yli, punainen esiliina kireästi solmittu hoikalle vyötärölle ja valkoihoiset, rusoposkiset kasvot reunustetut kauniilla sinisilkkisellä päähineellä, jonka päärme oli mustaa samettia, sanoi: "sehän on Juuse!"
Ja arvelematta juoksi hän suutelemaan minua ja sanoi:
"Tiesinhän sen, ettet sinä pakkasen vuoksi jäisi tulematta."
Olin niin iloinen, etten saanut sanaa suustani. Riisuin päällystakkini ja panin sen ja kintaat naulaan vedin myöskin pois herra Guldenin suuret saappaat ja tunsin olevani kalpea onnesta.
Olisin tahtonut sanoa jotain kaunista, mutta kun en keksinyt mitään, sanoin sen sijaan:
"Kas tuossa, Katri, on syntymäpäivälahjasi, mutta sinun täytyy vielä antaa minulle suudelma, ennenkuin avaat rasian."
Suutelin hänen ruusuisia poskiaan, ja hän meni sitte pöydän luo; Kreetta-tätikin tuli katsomaan. Katri päästi siteen ja avasi rasian. Minä seisoin hänen takanaan, ja sydämeni sykki ankarasti, pelkäsin näet, ettei kello olisi kylliksi kaunis. Mutta Katri löi kätensä yhteen ja kuiskasi hiljaa:
"Voi herranen aika, kuinka se on kaunis! Se on kello "!
"Niin", sanoi Kreetta-täti, "se on hyvin kaunis, en ole koskaan nähnyt kauniimpaa kelloa. Se näyttää ihan hopeiselta."
"Se on kai hopeaa", sanoi Katri kääntyessään minun puoleeni ja katsoi minuun kysyvästi.
Silloin sanoin minä:
"Luuletteko, Kreetta-täti, että voisin antaa hopeoidun messinkikellon sille, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni? Jos saattaisin sellaista tehdä, halveksisin itseäni enemmän kuin saappaiden lokaa."
Kun Katri kuuli sen, kietoi hän molemmat kätensä kaulaani, ja siinä seisoessamme ajattelin: "Tämä on elämäni kaunein päivä."
En voinut irtautua hänestä. Kreetta-täti kysyi:
"Mitä kellotauluun on maalattu?"
Mutta minulla ei ollut voimaa vastata. Vasta kun olimme istuutuneet toistemme rinnalle, otin kellon ja sanoin:
"Tämä maalaus, nähkääs täti, esittää kahta rakastavaa, jotka pitävät toisistaan enemmän kuin voin kertoa: Juuse Berthaa ja Katri Baueria; Juuse antaa ruusukimpun armaalleen ja tyttö ottaa sen vastaan."
Kun Kreetta täti oikein oli katsellut kelloa, sanoi hän:
"Tule tänne Juuse, että minäkin sinua suutelen; näen kyllä, että olet saanut säästää ja tehdä työtä paljon tämän kellon vuoksi, ja minusta se on kauniisti tehty … olet kelpo työntekijä ja sinusta on kunniaa meille."
Suutelin tätiä sydämen pohjasta, ja sitte istuin koko aamupäivän Katrin kanssa käsi kädessä; olimme onnellisia vain katsellessammekin toisiamme.
Kreetta täti hääräili uunin edessä, paistoi luumupannukaakun ja pikku-kaakkuja, joita kastetaan muskottiviiniin, ja muita herkkuja, mutta me emme häntä huomanneet. Vasta sitte, kun hän oli muuttanut päälleen punaisen nutun ja mustat kengät ja huusi iloisesti: "Syömään nyt lapset!" huomasimme katetun pöydän, jossa oli suuri liemimalja, viiniruukku, ja lautasella keskellä pöytää pyöreä, keltaisen ruskea pannukaakku. Se ilahdutti silmiämme ja Katri sanoi:
"Istu, Juuse, tuohon ikkunan eteen, että oikein saan katsella sinua… Mutta ensin sinun täytyy auttaa minua tässä kellopuuhassa, sillä minä en tiedä miten sitä pidetään."
Panin ketjut hänen kaulaansa; sitte istuimme pöytään ja söimme hyvällä ruokahalulla. Ulkona kujalla oli kaikki hiljaista, me kuulimme vain puitten takassa paukkuvan. Suuressa tuvassa oli lämmin ja hyvä olla, ja harmaa, arka kissa istui portailla ja katseli käsipuitten välistä meitä, mutta ei uskaltanut tulla alas.
Päivällisen jälkeen lauloi Katri meille laulun. Hänellä oli lempeä ääni ja hän taisi laulaa vaikka kuinka korkealta. Minä hymisin hiljaa mukaan, ikäänkuin auttaakseni häntä. Kreetta-täti, joka ei sunnuntainakaan voinut istua kädet ristissä, oli istuutunut kehräämään; rukin surina säesti hiljaisuutta, ja meistä tuntui olo liikuttavalta. Kun yksi laulu loppui, aloimme toista. Kello kolme tarjosi Kreetta-täti pannukakkuja! me haukkasimme samasta palasta, nauroimme kuin hullut, ja väliin sanoi täti:
"No, no, älkää nyt olko niin lapsellisia."
Hän oli muka suutuksissaan, mutta hänen tirkistävistä silmistään näkyi, että hän nauroi salakähmää.
Niin kului aika kello neljään saakka iltapuolella. Silloin rupesi hämärtämään, pimeys tunkeutui sisälle pienistä akkunanruuduista, ja kun ajattelimme pian tulevaa eronhetkeä, istuimme surullisina takan eteen katselemaan punaisten liekkien tanssia. Katri pusersi kättäni, minä istuin pää riipuksissa ja olisin antanut vaikka henkeni, jos olisin saanut jäädä. Niin kului puolisen tuntia; silloin sanoi Kreetta-täti:
"Kuule, Juuse, nyt on sinun lähdettävä. Kuu ei nouse ennen puolta yötä, ulkona on pimeä kuin säkissä, ja tässä julmassa pakkasessa voi onnettomuus helposti tapahtua."
Nämä sanat sattuivat minuun kuin isku, ja minä tunsin, ettei Katri tahtonut päästää kättäni irti, mutta Kreetta täti oli meitä järkevämpi.
"Onhan tässä kerrakseen", hän sanoi nousten ylös ottamaan viittaa seinältä, "pääsethän takaisin tulevana sunnuntaina."
Minun täytyi taas vetää päälleni herra Guldenin päällyssaappaat, rukkaset ja turkkiviitta.
Olisin tehnyt sitä työtä vaikka sata vuotta; onnettomuudeksi tuli täti apuun. Kun olin kääntänyt suuren kauluksen pystyyn, sanoi täti minulle:
"Suutele minua, Juuse."
Suutelin ensin häntä ja sitte Katria, joka ei sanonut enää mitään. Sitte avasin oven, ja se kauhea viima, joka samalla puski sisään, huomautti minulle, ettei saanut viivytellä.
"Joudus nyt", sanoi täti.
"Hyvää yötä, Juuse, hyvää yötä!" huusi Katri. "Muista tulla sunnuntaina."
Käännyin takaisin viittomaan kädelläni, sitten rupesin juoksemaan pää kumarassa, sillä pakkanen oli niin tiukka, että silmistäni sirisi vesi suuren kauluksen takana.
Niin olin ponnistanut eteenpäin parikymmentä minuuttia uskaltaen tuskin henkeä vetäistä; silloin kuului kaukaa käheä juopon ääni: "Kuka siellä?"
Tähystin puolipimeässä eteeni ja äkkäsin viidenkymmenen askeleen päässä porvari Pinaclen selkäkoppineen, reuhkalakkineen, villakintaineen ja piikkikeppineen. Korin hihnassa riippuva lyhty valaisi hänen juopponaamansa harjaksista leukaa ja suurta nenää, joka oli kuin suppilo; hän katsoi minuun pienet silmät pyöreinä kuin sudella ja hoki: "Kuka siellä?"
Tämä Pinacle oli koko seudun suurin roisto; edellisvuonna oli hänellä ollut ruma juttu herra Guldeninkin kanssa, joka häneltä vaati maksua kellosta, jonka Pinacle oli ottanut viedäkseen Harnettin kirkkoherralle Anstettille, mutta, pistänyt rahat omaan lakkariinsa, vaikka väitti maksaneensa minulle. Mutta vaikka se heittiö oli oikeudessa vannonut itsensä vapaaksi, tiesi herra Gulden, että Pinacle valehteli, sillä puheena olevana päivänä ei hän enkä minä ollut käynytkään kotoa poissa. Sen lisäksi Pinacle oli Quatre-Ventsin kansanhuvissa tahtonut tanssia Katrin kanssa, mutta Katri oli kieltänyt, koska tiesi kellojutun, eikä sitäpaitsi lainkaan erinnyt minusta.
Tällä hyvin ilkeällä hulttioimella oli siis sarvi minun varalleni, ja kun nyt äkkiä näin hänet keskellä maantietä, kaukana kaupungista ja auttajista, rautapiikkisine rusikkakeppineen, ei se juuri ollut mikään ilahduttava näky. Onneksi oli vasemmalla puolellani hautuumaata kiertävä vähäinen polku, ja suutani avaamatta riensin sinnepäin, vaikka vajosin vyötäisiä myöten lumikinoksiin.
Silloin hän arvasi, kuka minä olin, ja huusi kiukuissaan.
"Jaha, sinäkös se olitkin, linkkajalka! Odotas! Annas tervehdin sinua. Katrin luotako tulet, kellonvaras!"
Loikkasin niinkuin jänis luminietoksissa. Ensin hän koetti tavoittaa minua, mutta koppa haittasi häntä, ja kun hän huomasi minun pääsevän karkuun, pani hän molemmat kätensä suutorveksi ja huusi:
"Saman tekevä, senkin liikkasääri, kylläpähän vielä saat tarpeesi. Sotaväen otto on tulossa, se suuri silmipuolten, jalkapuolten ja kyssäselkäisten sotaanlähtö. Marssia saat sinäkin … ja sinne kellistyt niinkuin muutkin."
Hän meni menojaan nauraen käheästi, ja minä, joka olin kuolla säikähdyksestä, palasin maantielle linnoitusvallien sivutse ja kiitin Jumalaa, sillä Pinaclen tiedettiin tappelussa aina lyövän puukolla, ja hän olisi voinut tehdä minulle rumat kepposet.
Vaikka minulla nyt oli ollut kyllä ruumiinliikettä, paleli jalkojani kauheasti ja minä rupesin taas juoksemaan.
Sinä yönä jäätyi vesi Pfalzburgin kaivoissa ja viinikellareissa, jota ei ollut tapahtunut kuuteenkymmeneen vuoteen.
Esivarustusten kohdalla, ensimäisellä sillalla ja Saksan portilla tuntui minusta hiljaisuus vielä syvemmältä kuin aamulla, ja pimeys teki sen kahta vertaa kamalammaksi. Muutamia tähtiä tuikki suurten valkoisten pilvien välistä, jotka verkalleen liitivät kaupungin ylitse. Kaduilla en tavannut ainoatakaan elävää olentoa, ja kun olin päässyt omasta portista sisään ja sulkenut sen jälkeeni, tuntui minusta lämpimältä, vaikka pieni katuoja seinävierellä oli aivan jäässä. Jäin sekunniksi vetämään henkeä, sitte nousin pimeässä portaita ylös pidellen käsipuusta.
Kun sain auki kamarin oven, lehahti hauska lämmin vastaani. Herra Gulden istui nojatuolissa takkavalkean ääressä kalotti vedettynä niskaan ja kädet polvilla.
"Sinäkö se olet, Juuse?" sanoi hän kääntymättä paikaltaan.
"Olen, herra Gulden", vastasin minä. "Täällä on niin lämmin ja hauska, mutta mikä pakkanen ulkona! Ei ole koskaan ollut tällaista talvea."
"Ei", sanoi hän vakaasti, "tätä talvea tullaan kauan muistamaan".
Menin työhuoneeseen viemään turkkiviittaa, kintaita ja saappaita paikalleen.
Aioin kertoa hänelle tavanneeni Pinaclen, mutta kun tulin sisään, kysyi hän:
"Onko sinulla ollut hauskaakin, Juuse?"
"Onpa kyllä. Kreetta-täti ja Katri käskivät sanomaan terveisiä."
"Kiitoksia paljo. On oikein, että nuoret huvittelevat, sillä kun tulemme vanhoiksi ja olemme niin paljon kärsineet ja nähneet niin paljon vääryyttä, niin paljo itsekkäisyyttä ja niin monia onnettomuuksia, on kaikki katkeraa jo edeltäkäsin."
Koko sen lauseen hän sanoi itsekseen katsellen valkeaan. En ollut koskaan nähnyt häntä niin masentuneena ja kysäsin häneltä:
"Oletteko sairas, herra Gulden?"
Vaan hän hymisi minulle vastaamatta:
"Niin, niin, — niin käy suurille sotaisille kansoille … sellainen on sotakunnia!"
En tiennyt, mitä olisin siitä kaikesta sanonut. Silloin hän oikaisihe ja sanoi:
"Tällä hetkellä, Juuse, itkee neljäsataatuhatta perhettä Ranskassa; suuri armeijamme on hukkunut Venäjän luminietoksiin; kaikki ne nuoret ja voimakkaat miehet, jotka kaksi kuukautta sitte näimme kulkevan tämän kautta, ovat hautautuneet hankiin. Se uutinen tuli iltapuolella. Kauhea on sitä ajatellakin!"
Minä olin vaiti, mutta sen kuitenkin selvästi ymmärsin, että pian oli tuleva uusi sotaväenotto niinkuin kaikkien muittenkin sotaretkien jälkeen ja että tällä kerralla ontuvatkin varmaan otettaisiin. Minä tulin aivan kalpeaksi, ja Pinaclen ennustus sai hiukset päässäni nousemaan pystyyn.
"Mene nyt maata, Juuse", sanoi vanha Gulden; "minulla ei ole uni, minä jään vielä istumaan … se kaikki on niin minua järkyttänyt. Etkö huomannut mitään tavatonta kaupungilla?"
"En."
Menin huoneeseeni ja riisuiduin. Pitkään aikaan en saanut unta silmiini, ajattelin vain sotaväenottoa, Katria ja niitä tuhansia ihmisiä, jotka olivat lumiin kuolleet, ja harkitsin itsekseni, että viisainta olisi minun paeta Sveitsiin.
Noin kello kolmen aikana kuulin herra Guldenin menevän levolle.Muutamaa hetkeä myöhemmin pääsin itsekin viimein uneen.
Kun seuraavana aamuna kello seitsemän aikoina astuin herra Guldenin huoneeseen työhön ryhtyäkseni, oli hän vielä makuulla ja hyvin alakuloinen.
"Juuse", sanoi hän, "minä olen pahoinvoipa, kaikki nuo kauheat jutut ovat tehneet minut kipeäksi; minä en ole saanut unta."
"Keitänkö teille teetä?" kysäsin.
"Ei, poikani, sitä ei tarvita; pane vain lisää puita pesään, nousen tästä pian ylös. Mutta nyt minun pitäisi oikeastaan lähteä kaupungille kelloja tarkastamaan, kun on maanantai; mutta en saata lähteä, sillä en kestä, kun pitää nähdä toivottomuudessa niin monta kunniallista ihmistä, jotka olen kolmekymmentä vuotta tuntenut. Kuulehan Juuse, ota sinä avaimet oven takaa ja lähde sinä; se on parempi. Minä koetan virkistyä ja nukkua hiukan. Jos saisin nukutuksi tunnin tai pari, olisi se terveellistä".
"Jos haluatte, herra Gulden, niin lähden heti", vastasin minä.
Pantuani puita pesään, otin turkit ja kintaat, vedin herra Guldenin sängyn eteen uutimet ja lähdin matkaan avainkimppu taskussani. Vanhan Melkiorin sairaudesta olin tosin hiukan suruissani, mutta eräs ajatus minua lohdutti; sanoin itsekseni: "Sinä nouset tapuliin ja sieltä näet Katrin ja Kreetta-tädin talon." Niissä mietteissäni tulin kellonsoittaja Brainsteinin luo, joka asui pienen torin kulmassa vanhassa rapistuneessa hökkelissä; hänen molemmat poikansa olivat kankureita, ja tuossa vanhassa pesässä kuului kangaspuitten kolketta ja sukkulain suhinaa aamusta iltaan. Perheen mummo, joka oli niin vanha, ettei hänen silmänsä tahtonut näkyä ryppyisistä kasvoista, torkkui vanhassa nojatuolissa, jonka selkämyksellä istui kesy harakka. Kun ukko Brainstein ei ollut soittamassa ristiäis-, hautajais- tai hääkelloja, istui hän almanakkaansa lukemassa pieniruutuisen ikkunan ääressä.
Heidän asuntonsa vieressä oli vanhan hongan katveessa se maja, missä rajasuutari Koniaim työskenteli, ja kauempana olivat teurastajain ja hedelmäkaupustelijain pöydät.
Kun tulin Brainsteinin luo ja ukko näki minut, nousi hän ylös ja sanoi:
"Jaha, Juuse herrako sieltä tulee?"
"Niin Brainstein, tulen herra Guldenin sijasta, joka sairastaa."
"Jaha … niin, samahan se on."
Hän otti vanhan kudotun ihokaisensa ja paksun villalakkinsa, kun oli ensin hätyyttänyt pois kissan, joka makasi sen päällä; sitte otti hän laatikosta esille tornin avaimen, ja me läksimme. Minä olin varsin iloinen taas päästessäni ulkoilmaan, vaikka pakkanenkin oli, sillä huone oli harmaana savusta, niin että siellä tuskin saattoi hengittää; en voi ymmärtää, miten ihmiset voivat sellaisessa asua.
Kotoa kulkiessamme sanoi ukko Brainstein:
"Niin, kaitpa olette kuulleet siitä suuresta onnettomuudestaVenäjällä, Juuse herra?"
"Olen kyllä, se on kauheaa."
"Onhan, mutta kirkolle se tulee tuottamaan monta messua, sillä kaikki ihmiset tahtovat luettaa messuja pojilleen, varsinkin kun ne ovat kuolleet pakanamaassa."
"Niinpä kylläkin."
Kuljimme torin poikki, ja raatihuoneen edessä, päävahdin kohdalla, seisoi jo koko joukko maalta ja kaupungista kokoontuneita ihmisiä lukemassa julistuskirjaa. Nousimme portaita ylös ja astuimme kirkkoon, jossa oli kolmattakymmentä naista, nuorta ja vanhaa, polvillaan laattialla, hirmuisesta pakkasesta huolimatta.
"Näettekös", sanoi Brainstein, "mitä minä sanoin? No tulevat jo tänne rukoilemaan, ja varmasti on moni heistä ollut täällä viisikin tuntia."
Hän avasi pienen torninoven, josta päästään urkulehterille, ja me aloimme pimeässä kavuta ylöspäin. Kun olimme päässeet urkulehterille, poikkesimme vasemmalle palkeista ja nousimme kellotapuliin.
Oli oikein hauska nähdä jälleen sininen taivas ja hengittää raikasta ilmaa, sillä tornissa asuvain yökköjen ilkeä haju oli melkein tukehduttava. Mutta miten hirvittävä viima kävikään tässä kaikille tuulille avonaisessa häkissä, ja kuinka häikäiseviä olivatkaan kaikki lumikentät, joita levisi monen peninkulman päähän! Koko pieni Pfalzburgin kaupunki kuusine linnoituksineen, molempine ulkovarustuksineen, kasarmeineen, ruutitornineen, siltoineen ja vallineen, suurine harjoituskenttineen ja pienine taloineen suorine katuineen näkyi allamme aivankuin valkealle paperille piirrettynä. Täältä näkyivät talojen pihatkin, ja minä, joka olin tähän tottumaton, seisoin keskellä alustaa, kun pelkäsin saavani lentokuumeen, niinkuin kerrotaan niistä, jotka tulevat mielipuoliksi huikeissa korkeuksissa. En uskaltanut mennä kellon lähelle, ja ellei Brainstein olisi antanut rohkaisevaa esimerkkiä, olisin jäänyt paikoilleni seisomaan ja pitelemään kiinni kellon niskahirrestä; mutta hän sanoi minulle:
"Tulkaa nyt, Juuse herra, katsomaan käykö kello oikein."
Otin esille herra Guldenin suuren kellon, joka näytti sekunnit, ja huomasin, että tornikello oli paljon edistänyt. Brainstein auttoi minua vetämään kellonpunttia ylös, ja me käänsimme viisaritkin oikein.
"Kello edistää aina talvella", sanoi hän, "koska rauta kutistuu kylmässä."
Kun olin hiukan perehtynyt olooni, rupesin katselemaan ympäristöjä, ja viimein tunsin vastakkaisella kukkulalla olevan Quatre-Ventsin ja Kreetta-tädin talon. Kattopiipusta nousi kapea, sininen savunauha. Olin näkevinäni keittiöön ja kuvittelin Katrin puukenkineen ja lyhyine villahameineen istuvan kehräämässä takan ääressä minua ajatellen. Olin niin liikutettu, etten enään tuntenut kylmää; en voinut lakata katselemasta sitä savupiippua.
Ukko Brainstein, joka ei tiennyt, mitä minä katselin, sanoi:
"Niin, Juuse herra, vaikka lunta on paljon, ovat nyt kuitenkin kaikki tiet ihmisiä täynnä; se suuri uutinen on jo levinnyt, ja kaikki rientävät saamaan lähempiä tietoja onnettomuudestaan."
Huomasin sen olevan totta: kaikki tiet ja polut olivat mustanaan kaupunkiin kulkevia ihmisiä, ja kun silmäsin torille, näin ihmisjoukkojen hallituksen päävahdin ja postitalon edessä kasvaneen. Sieltä kuului melua.
Viimein, kun vielä kerran olin katsellut Katrin taloa, täytyi meidän tietenkin lähteä pois, ja me aloimme kiemurrella alas pilkkosen pimeitä kiertoportaita myöten. Urkulehterille päästyämme näimme väkijoukon kirkossa melkoisesti kasvaneen: kaikki äidit, sisaret, äidinäidit, rikkaat ja köyhät olivat siellä polvillaan syvässä hiljaisuudessa. He rukoilivat noiden kaukana olevain puolesta, tahtoivat uhrata kaikki saadakseen vielä kerran heidät nähdä.
Ensinnä en sitä oikein ymmärtänyt, mutta äkkiä tuli mieleeni, että jos olisin viime vuonna viety sotamieheksi, olisi Katrikin nyt tuolla rukoilemassa ja pyytämässä Jumalalta, että saisi minut takaisin; se koski sydämeeni, ja tunsin koko ruumiini värisevän.
"Lähdetään täältä!" sanoin Brainsteinille. "Se on kauheaa!"
"Mikä sitten?"
"Sota."
Laskeuduimme portaita suurelle portille saakka; minä riensin torin yli komentantti Meunierin luo, ja Brainstein läksi kotiansa.
Raatihuoneen edustalla näin näytelmän, jota en ikänä unohda. Sinne oli suuri julistuskirja naulattu. Kuudetta sataa ihmistä, maalta ja kaupungista, miehiä ja naisia tungeskeli sen luona kasvot kalpeina, kaulat kurkollaan tuiottaen paperiin niinkuin johonkin kauheuteen. He eivät osanneet lukea, mutta silloin tällöin sanoi joku saksaksi tai ranskaksi:
"Eiväthän he kaikki voi olla kuolleita … tulee kai joitakuita takaisinkin."
Toiset huusivat:
"Eihän siitä näe mitään … eihän tässä pääse lähellekään!"
Muudan peräjoukossa seisova vaimoparka löi käsiänsä yhteen ja huusi:
"Risto! Risto raukkani!"
Toiset suuttuivat, kun kuulivat hänen huutavan, ja sanoivat:
"Eikö sen akan suuta saa tukituksi!"
Jokainen ajatteli vain itseään.
Ja takaa tulvi Saksan portista yhä uusia ja uusia tulijoita.
Viimein astui päävahdin holvatusta portista esille poliisipalvelija Harmentier ja nousi korkeitten rivirappusten ylimmälle portaalle kädessään seinällä olevan kaltainen paperi; hänen mukanaan oli muutamia sotamiehiä. Kaikki tunkeilivat nyt hänen ympärilleen, mutta sotamiehet tyrkkivät likimpiä takaisin, ja Harmentier alkoi lukea tätä julistusta, jota sanottiin "yhdeksänneksikolmatta tiedonannoksi" ja jossa keisari kertoi, että paluumatkalla sortui hevosia joka yö tuhansittain. Miehistöstä ei siinä puhuttu sanaakaan.
Poliisipalvelija luki hitaasti, eikä kukaan virkkanut mitään; eukko, joka ei ymmärtänyt ranskaa, kuunteli niinkuin muutkin. Olisi voinut kuulla kärpäsen siipien surinan. Mutta kun tultiin siihen paikkaan, jossa sanottiin: "Ratsuväkemme on niin menettänyt hevosensa, että on täytynyt koota kaikki ne upseerit, joilla vielä oli hevoset, ja muodostaa heistä neljä skvadroonaa, kussakin sataviisikymmentä miestä. Kenraalit palvelevat niissä kapteeneina ja everstit aliupseereina" — kun hän luki tämän kohdan, joka kaikkein selvemmin kertoi suuren armeijan onnettomuudesta, kuului parahduksia ja voihkinaa joka taholta, ja muutamia naisia pyörtyi; heitä tuettiin kainaloista ja vietiin pois.
Tosin sanottiin julistuksessa lisäksi: "Hänen majesteettinsa terveys ei ole milloinkaan ollut parempi", ja olihan se suuri lohdutus; mutta onnettomuudeksi ei sekään voinut henkiin herättää niitä kolmeasataatuhatta miestä, jotka olivat hankiin haudatut; siksipä läksivät ihmiset pois syvästi murheissaan. Toisia, jotka eivät olleet mitään kuulleet, tuli sijaan tusinoittain, ja kerran tunnissa tuli Harmentier ulos lukemaan julistusta. Sitä menoa kesti iltaan saakka. Minä pakenin pois; mieluummin olisin ollut kaikesta siitä tietämättä.
Menin komentantin luo. Kun tulin hänen saliinsa, söi hän aamiaista. Mies oli jo hiukan vanhentunut, mutta ruumis oli roteva, naama punakka ja ruokahalu hyvä.
"Jaha, sinäkös se olet?" hän sanoi. "Eikös herra Gulden tulekaan?"
"Ei, herra komentantti, hän on tullut sairaaksi surullisten uutisten johdosta."
"No niin, sen hän ymmärtää", sanoi hän ja tyhjensi lasinsa."Ikäväähän se on, todella ikävää."
Ja kun minä nostin pendyylikellon lasikupukkaa, lisäsi hän:
"Mutta sano sinä herra Guldenille, että se kyllä maksetaan takaisin: Eihän sitä hiidessä aina voi olla voitonkaan puolella. Viisitoista vuotta ne nyt ovat saaneet tanssia meidän pillimme mukaan, johan se on oikein ja kohtuullista, että hekin saavat vähän virkistyä. Ja sitäpaitsi on kunnia pelastettu; emme ole hävinneet ainoassakaan tappelussa, ja ellei lunta ja pakkasta olisi tullut, olisivat kasakkaparat saaneet aika lailla könttiinsä. Mutta malttakaamme vain, pian ovat rivit täydet, ja silloin saadaan nähdä jotakin toista!"
Minä vedin pendyylikellon; hän nousi pöydästä ja tuli katsomaan, sillä mekaniikka huvitti häntä suuresti. Hän nipisti minua korvasta veitikkamaisen näköisenä, ja kun minä olin lähdössä, huusi hän minulle napittaessaan kiinni syödessään avaamaansa virkatakkia:
"Vie terveisiä herra Guldenille, että hän voi maata levollisesti, sillä keväällä alkaa leikki uudelleen, eikä niillä, senkin kalmukeilla, aina ole talvea liittolaisenaan, sano se!"
"Kyllä, herra komentantti", vastasin minä ja panin oven kiinni.
Hänen leveä, iloinen naamansa oli minua hiukan lohduttanut, mutta kaikissa muissa taloissa, joissa vielä kävin, en kuullut muuta kuin valitusta. Naiset varsinkin olivat epätoivoisia; miehet eivät sanoneet mitään, kulkivat vain edestakaisin lattialla pää kumarassa, eivätkä edes huomanneetkaan minun toimiani.
Kymmenen aikana oli minulla enää ainoastaan yksi paikka käymättä, nimittäin herra de la Vablerie-Chamberlanin luona, joka oli vanhaa aatelia ja asui Isonkadun päässä vaimonsa ja tyttärensä, neiti Jeannen kanssa. He olivat pakolaisia, jotka kolme neljä vuotta sitten olivat palanneet takaisin. He eivät seurustelleet kenenkään kaupunkilaisen kanssa, ja vain kolme neljä vanhaa lähiseudun pappia pääsi heidän puheilleen. Herra de la Vablerie-Chamberlan ei pitänyt mistään muusta kuin metsästyksestä; hänellä oli kuusi jahtikoiraa ja kahden hevosen vedettävät ajopelit; ukko Robert Kapusiinikadulta oli yhtä haavaa hänen kokkinsa, tallirenkinsä, kamaripalvelijansa ja koiramestarinsa. Herra de la Vablerie kävi aina metsästystakissa, nahkalakissa ja pitkävartisissa kannussaappaissa. Koko kaupunki kutsui häntä jäniskoiraksi; rouvasta ja neidistä ei ollut mitään sanomista.
Olin hyvin alakuloisella mielellä, kun avasin raskaan oven, jonka kitinästä koko etehinen ulisi, vaan kuinka hämmästyinkään, kun keskellä tätä yleistä surua kuulin laulua ja klaveerin soittoa! Herra de la Vablerie lauloi ja neiti Jeanne säesti. En vielä siihen aikaan tiennyt sitä, että toisen kuolema on toisen leipä, ja tuumin vain: "He eivät ole vielä kuulleet uutisia Venäjältä."
Samassa aukeni ovi, heidän palvelijattarensa Louise kurkisti siitä ja kysyi:
"Kuka siellä?"
"Minä."
"Jaha, tekö, Janne herra? Tulkaa täältä kautta!"
Tämän herrasväen pöytäkello oli suuressa salissa, jota vain harvoin käytettiin; pihanpuolella olevat korkeat ikkunat olivat uutimilla peitetyt, mutta minä näin siellä kuitenkin tehdä tehtäväni. Menin siis keittiön kautta ja vedin vireeseen vanhanaikuisen pöytäkellon, joka oli kaunis, valkoisesta marmorista tehty esine. Louise katseli vieressä.
"Onko teillä vieraita?" kysyin.
"Ei, ja herra on kieltänyt päästämästäkään ketään sisälle."
"Täällähän iloa pidetään."
"Niin pidetään, ensi kerran pitkistä ajoista; en tiedä mikä heihin on tullut."
Laskin lasikupukan jälleen kellon päälle ja menin menojani ajatellen tuota kaikkea, joka minusta tuntui sangen kummalliselta. En voinut mitenkään ajatella mahdolliseksi, että he riemuitsisivat meidän tappiostamme.
Poikkesin vielä kadun kulmasta mennäkseni ukko Féralin luo, jota kutsuttiin faanjunkkariksi, koska hän neljänkymmenenviiden vuoden ikäisenä — hän oli silloin jo kauan ollut seppämestari ja perheenisä — oli ollut Pfalzburgin vapaaehtoisten lipunkantajana v. 1792, eikä ollut palannut kotiin ennenkuin Zürichin tappelun jälkeen. Hänellä oli kolme poikaa Venäjällä marssivassa armeijassa: Janne, Louis ja Yrjö; Yrjö oli ratsumestari rakuunoissa, molemmat toiset taas olivat jalkaväen upseereja.
Kuvailin edeltäpäin vanhan Féralin surua, mutta se ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä näin sisään tultuani. Vanha ukko parka, joka oli sokea ja aivan kaljupäinen, istui nojatuolissa uunin edessä pää riipuksissa rinnalla ja suuret, himmeät silmät tuijottaen, ikäänkuin hän olisi nähnyt kaikki kolme poikaansa makaavan jalkainsa juuressa; hän ei puhunut mitään, mutta suuret hikikarpalot virtasivat hänen otsaltaan laihoille poskille, ja hänen kasvonsa olivat niin kalpeat kuin kuolin hetkellä. Neljä viisi hänen vanhaa toveriansa tasavallan ajoilta, Desmarets, Nivoi, vanha Paradis ja pitkä Froissard, olivat tulleet häntä lohduttamaan. He seisoivat hänen ympärillään syvimmässä hiljaisuudessa, polttelivat piippujaan ja olivat surullisen näköisiä.
Silloin tällöin lausui joku heistä:
"No, no, Féral … emmekös ole vielä vanhoja urhoja Sambre-Meusen armeijan ajoilta?"
Tai:
"Rohkeutta, faanjunkkari, rohkeutta! Emmekös me väkirynnäköllä valloittaneet suuren patterin Fleurus'in tappelussa?"
Tai jotain muuta sen suuntaista.
Mutta hän ei vastannut; silloin tällöin vain huokasi ja masentui yhä enemmän, ja vieraat vilkuivat toisiinsa ja pudistivat päätään ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: hänen laitansa on huono.
Kiiruhdin vetämään kelloa päästäkseni tieheni, sillä sydäntäni vihloi, kun näin ukon niin toivottomana.
Kun tulin kotiin, tapasin herra Guldenin työpöytänsä ääressä.
"Jaha, sinäkös se olet, Juuse?" sanoi hän. "No, mitä kuuluu?"
"Teitte viisaasti, kun jäitte kotia, herra Gulden; se on kauheaa."
Ja minä kerroin hänelle kaikki juurtajaksain.
"Niin, sen kyllä tiesin", sanoi hän surullisesti, "mutta se on vain alkua vielä suurempiin onnettomuuksiin: preussiläiset, itävaltalaiset, venäläiset, espanjalaiset, kaikki kansat, joita me olemme ryöstäneet vuodesta 1804 alkaen, käyttävät nyt hyväkseen meidän kurjuuttamme ja hyökkäävät päällemme. Kun me olemme heille kaupanneet sellaisia kuninkaita, joita he eivät ole tunteneet eivätkä niistä huolineet, työntävät he nyt vuorostaan meille muita herroja, jotka ovat aatelisia ja kaikkea muuta sen semmoista, niin että me nyt, kun meidän suontamme on isketty, keisarin veljien vuoksi vielä menetämme kaikki, mitä olemme saavuttaneet vallankumouksen kautta. Sen sijaan, että ennen olimme ensimäisiä, tulee meistä nyt viimeisiä. Niin, sellainen kohtalo on edessämme. Sinun kaupungilla juostessasi olen ajatellut vain sitä asiaa, ja niin käy, kuin sanoin. Koska meidän koko valtamme perustui sotamiehiin eikä meillä enää niitä ole, emme enää ole mitään."
Hän nousi paikaltaan, minä katoin ruokapöydän ja meidän äänettöminä syödessämme päivällistä alkoivat kirkonkellot soida.
"Joku kaupunkilainen on kuollut", sanoi herra Gulden.
"En minä siitä kuullut mitään."
Kymmenen minuutin kuluttua tuli rabbini Röse sisään saadakseen uuden lasin kelloonsa.
"Kuka on kuollut?" kysyi herra Gulden.
"Vanha faanjunkkari."
"Mitä — ukko Féral?"
"Niin, hän kuoli puoli tuntia sitten. Desmarets ja monet muut koettivat lohduttaa häntä; viimein hän pyysi heitä lukemaan hänelle poikansa Yrjön, rakuunain ratsumestarin viimeisen kirjeen. Tämä kirjoitti isälleen, että hän toivoi palaavansa keväällä everstiksi ylentyneenä. Kun ukko kuuli sen, tahtoi hän äkkiä nousta tuoliltaan, mutta silloin hän vaipui kasaan, pää polvien varaan; tämä kirje oli saanut hänen sydämensä pakahtumaan."
Herra Gulden ei sanonut julki mietteitänsä.
"Tässä, herra Röse", sanoi hän antaessaan kellon takaisin rabbinille, "se maksaa 12 sousta".
Herra Röse meni, ja me jäimme äänettöminä jatkamaan syöntiämme.