Muutamia päiviä myöhemmin seisoi sanomalehdessä, että keisari oli Parisissa, ja että siellä piti kruunattaman hänen poikansa, Rooman kuningas ja keisarinna Marie Louise. Kunnan esimies, hänen kirjurinsa ja kunnallisneuvokset eivät muusta puhuneet kuin hallitsijasuvun oikeuksista, pidettiinpä siitä erityinen esitelmäkin raatihuoneen salissa. Koulun apulainen Burguet oli kirjoittanut esitelmän ja vapaaherra Parmentier luki sen julki. Mutta se ei tehnyt mitään vaikutusta kuulijoihin, sillä jokainen ajatteli ja pelkäsi vain omaa sotamieheksiottoaan; olihan helppo ymmärtää, että nyt tarvittaisiin paljon sotamiehiä, ja sitä ihmiset pelkäsivät; minä puolestani laihduin, niin että se tuli päivä päivältä huomattavammaksi. Ei auttanut, että herra Gulden sanoi minulle: "Älä ole huolissasi, Juuse, ethän sinä kelpaa marssiin. Niin ontuva sotamies kuin sinä, jäät makaamaan tielle ensi kerran levättäessä." Siitä huolimatta olin kuitenkin joka päivä lakkaamatta levoton.
Venäjälle jääneitä ei enää ajatellut kukaan paitse heidän omaisensa.
Kun istuimme yksiksemme työmme ääressä, sanoi herra Gulden joskus minulle:
"Jos ne, jotka ovat herrojamme ja väittävät Jumalan lähettäneen heidät tänne maan päälle meidän onnemme valvojiksi, jos ne voisivat ennen sodan alkamista nähdä edessään ne vanhusparat ja onnettomat äidit, joilta he riistävät rinnasta sydämen tyydyttääkseen kunnianhimoansa, jos he saisivat nähdä niiden kyyneleet ja kuulla niiden valitukset sillä hetkellä, jolloin niille tullaan sanomaan: 'Teidän poikanne on kuollut … ette koskaan enää saa nähdä häntä, kuollut hevosten kavioiden alle tai saanut luodin rintaansa tai kuollut kaukaisessa sairaalassa, raajarikkona, kuumeen houreissa, saamatta lohdutusta, huutaen teitä, niinkuin lapsosena ollessaan!'… jos he voisivat kuvitella näiden äitien kyyneleitä, luulen minä, ett'ei yksikään heistä tahtoisi raakamaisesti jatkaa sotaa. Mutta he eivät ajattele mitään; he luulevat, ett'eivät muut rakasta lapsiaan yhtä paljo kuin he, ja he pitävät ihmisiä eläiminä! Mutta he erehtyvät. Heidän suurin neronsa ja kaikki heidän korkeat ajatuksensa kunniasta ovat tyhjyyttä, sillä on olemassa vain yksi asia, jonka puolesta kansan tulee lähteä sotaan — lähteä kaikkien, miesten, naisten, lasten ja vanhusten — ja se asia on, kun meidän vapauttamme uhataan niinkuin vuonna 92 tapahtui; silloin täytyy voittaa tai kuolla yhdessä; joka piileksii, se on pelkuri raukka; hän tahtoo, että muitten pitäisi tapella hänenkin edestään. Voitto ei ole muutamain harvain myötäkäyminen, se tulee kaikkien siunaukseksi, poika ja isä puolustavat perhettänsä; jos he kaatuvat, on se onnettomuus, mutta he ovat silloin kuolleet oikean asian hyväksi. Se on oikeutettua sotaa se, Juuse, eikä kukaan saa sitä valittaa; kaikki muunlaiset sodat ovat häpeällisiä, ja se kunnia, minkä ne tuottavat, ei ole kunniaksi ihmisille, vaan villipedoille!"
Näin puhui hyvä herra Gulden, ja minä ajattelin aivan samoin.
Mutta äkkiä, tammikuun 8 päivänä, naulattiin raatihuoneen seinään suuri julistus, josta nähtiin, että keisari senaatin päätöksellä, kuten siihen aikaan sanottiin, oli määrännyt otettavaksi 150,000 sotamiestä v:n 1813 asevelvollisista, edelleen 100 komppaniaa v:n 1812 ensi kutsunnasta, jotka jo luulivat olevansa vapaita, lisäksi vielä 100,000 sotamiestä vuosilta 1809-1812 j.n.e., kunnes kaikki aukot saataisiin täytetyiksi, niin että siten saataisiin kookoon vielä suurempi armeija kuin se oli, joka marssi Venäjälle.
Kun lasimestari Fouge eräänä aamuna tuli kertomaan meille siitä julistuksesta, olin minä vähällä pyörtyä, sillä ajattelin: "Nyt viedään kivet ja kannotkin; minä olen hukassa."
Herra Gulden kaatoi vettä kasvoihini, käteni riippuivat voimattomina, olin kuin kuollut.
Minä muuten en ollut ainoa, johon raatihuoneen julistus teki sellaisen vaikutuksen; sinä vuonna välttivät monet nuoret miehet sotapalveluksen: muutamat löivät hampaansa poikki, etteivät voineet purra patruuneja; toiset ampuivat pistoolilla peukalonsa poikki, niin etteivät voineet käsitellä kiväärejä; toiset karkasivat metsiin. Heitä sanottiin karkureiksi, eikä saatu niin paljo poliiseja, että heidät olisi voitu ottaa kiinni.
Siihen aikaan rupesivat perheenäiditkin rohkeasti vastustamaan esivaltaa ja yllyttivät poikiansa tottelemattomuuteen poliisia vastaan. He auttoivat heitä kaikin tavoin, herjasivat keisaria, ja papit olivat heidän puolellaan; sanalla sanoen: mitta alkoi olla täysi!
Samana päivänä, kun julistus naulattiin, kävin Quatre-Ventsissä, mutta sinne en nyt lähtenyt sydän onnea täynnä, vaan maailman kurjimpana ihmisenä. Saatoin tuskin kävellä, enkä tiennyt, miten heille ilmoittaisin onnettomuudestamme, mutta perille päästyäni näin heti, että he jo tiesivät kaikki, sillä Katri itki katkerasti, ja Kreetta-täti oli kalpea vihasta.
Ensin tervehdimme toisiamme ääneti. Kreetta-täti pyyhkäisi harmaita hiuksiansa otsaltaan ja sanoi: "Sinä et saa mennä! Mitä heidän sotansa meitä liikuttaa? Kirkkoherrakin on sanonut, että se jo menee liian pitkälle ja että nyt pitäisi tehdä rauha. Sinä jäät kotiin! Älä itke, Katri, Juuse jää kotiin, sen minä sanon."
Täti oli keltaisen vihreä vihasta ja piteli patojansa sangen pahasti.
"Minä olen jo aikoja sitten suuttunut tähän teurastamiseen", hän sanoi. "Eikö se riitä, että orpanamme, Kasper ja Johel raukat tapettiin Espanjassa keisarin vuoksi, nyt pitäisi hänen saada vielä nuoretkin, hän ei tyydy siihen, että hukutti kolmesataatuhatta miestä Venäjällä. Sen sijaan, että hän ajattelisi rauhaa, niinkuin järkevä ihminen tekee, hän vain haluaa panna viimeisetkin menemään. Mutta saadaanpas nähdä!"
"Jumalan tähden, Kreetta-täti, olkaa ääneti, puhukaa hiljempää!" sanoin minä vilkaisten ikkunaan. "Jos joku sattuisi puheitamme kuulemaan, olisimme kaikki hukassa."
"Sitä varten minä puhunkin, että saisivat kuulla", sanoi täti, "sinun Napoleoniasi en minä enää pelkää. Hän kyllä rupeisi suutamme tukkimaan, että saisi tehdä mitä tahtoo … mutta tästä on tuleva loppu! Tässä meidän pienessä kylässämmekin pitää neljän nuoren vaimon menettää miehensä, ja kymmenen poikasen täytyy luopua kaikesta, isästään ja äidistään, vastoin kaikkea oikeutta, vastoin Herraa Jumalaa ja uskontoa. Eikö se ole inhottavaa?"
Minä koetin keskeyttää häntä, mutta hän jatkoi:
"Älä rupea minua vastustamaan, Juuse! Sillä miehellä ei ole sydäntä ja hänelle käy vielä huonosti. Jumala on jo ojentanut kätensä tänä talvena; kun Jumala näki, että peljättiin ihmistä enemmän kuin häntä, ja etteivät äiditkään, kuten Herodeksen aikana, uskaltaneet kieltää häneltä edes omaa lihaansa, kun hän tahtoi saada sitä verilöylyihinsä, antoi Jumala tulla pakkasen ja hukutti armeijan. Kaikki ne, joiden täytyy lähteä, ovat jo edeltäpäin kuolleet: Herra on nyt kyllästynyt! Sentähden täytyy sinun jäädä tänne, minä en päästä sinua lähtemään, sinä saat piiloutua metsään niinkuin Janne Kraft, Louis Béme ja kaikki parhaat pojat. Teidän pitää mennä vuorten yli Sveitsiin. Katri ja minä tulemme mukana, kunnes tämä hävitys loppuu."
Siihen Kreetta-täti vapaaehtoisesti lopetti. Hän ei antanut meille tavallista arkipäivällistä, vaan valmisti vielä parempaa ruokaa kuin edellisenä sunnuntaina ja sanoi käskevällä äänellä:
"Syökää, älkääkä olko levottomia; tästä tulee muutos."
Palasin iltapäivällä neljän aikana Pfalzburgiin hiukan tyynempänä kuin kotoa lähtiessäni. Mutta kulkiessani Munitionnarien katua, kuulin koulutalon kulmassa Harmentierin rummun päristyksen ja näin hänen ympärillään suuren väkijoukon. Kiiruhdin kuulemaan kuulutusta ja tulin juuri parhaaseen aikaan.
Kuulutuksessa sanottiin, että tammikuun 3 päivänä tehdyn senaatin päätöksen mukaan oli määrätty arvannosto sotaväen ottoa varten tapahtuvaksi tammikuun 15 päivänä.
Nyt oli 8 päivä, siis oli seitsemän päivää jäljellä. Päätäni rupesi pyörryttämään.
Väkijoukko hajaantui oikealle ja vasemmalle syvässä hiljaisuudessa.Minä menin kotiin hyvin surullisena ja sanoin herra Guldenille:
"Torstaina on arvannosto."
"Vai niin", sanoi hän, "he eivät hukkaa aikaa; kiire tuntuu olevan."
Voipa hyvin ymmärtää kuinka alakuloinen olin sen päivän ja seuraavat päivät. En voinut pysyä alallani; lakkaamatta minusta tuntui kuin olisin pakoon lähtemäisilläni. Hengessäni näin, kuinka juoksin metsässä kintereilläni santarmit, jotka huusivat: "Seis! Seis!" Sitten kuvailin itsekseni Katrin, Kreetta-tädin ja herra Guldenin surua. Väliin olin jo marssivinani rivissä monien yhtä onnettomain toverien kanssa ja olin kuulevinani, kuinka meille huudettiin: "Eteenpäin! Valmiit ampumaan!" ja kuinka luodit lakaisevat meitä pois rivittäin. Kuulin kanuunain jyrisevän ja luotien vinkuvan, sanalla sanoen, olin kurjassa tilassa.
"Ole rauhallinen, Juuse", sanoi herra Gulden, "äläkä vaivaa itseäsi tuolla tavoin. Ajattele sitä, että koko kutsunnassa ei ole ehkä kymmentäkään, jotka voivat pyytää vapautusta niin hyvällä syyllä kuin sinä. Olisihan sotilaslääkäri aivan sokea, jos sinut ottaisi. Muuten ajattelin käydä komentantin puheilla. Maltahan nyt hiukan!"
Nämä ystävälliset sanat eivät kuitenkaan voineet minua rauhoittaa.
Koko viikon elin kauheassa tuskassa, ja kun arvannostopäivä tuli, olin niin kalpea ja kurjan näköinen, että asevelvollisten äidit melkeinpä kadehtivat minua poikainsa puolesta. "Tuollapa pojalla on hyvät toiveet", sanoivat he, "hän näyttää kuin kaatuisi hän, jos häneen puhaltaisi. Onhan niitä vielä onnellisellakin hetkellä syntyneitä ihmisiä!"
Sinä päivänä piti ensin maalaisten nostaa arpa ja heidän jälkeensä kaupungin nuorten miesten.
Nousin varhain aamulla ylös, ja katselin kadulle kyynärpäät pöydällä, nähdäkseni miten ihmisiä kulki ohitse: nuoria, puseropukuisia miehiä, vanhoja, kudottuun lakkiin ja lyhyeen nuttuun pukeutuneita ukkorähjiä, koukkuselkäisiä ja surullisen näköisiä akkoja hurstihameissa ja keppi tai sateenvarjo kainalossa. Jokainen perhe kulki omassa joukossaan. Aliprefekti ja hänen sihteerinsä, jotka edellisenä päivänä olivat majoittuneet Punaisen härän ravintolaan, seisoivat myöskin ikkunassaan katselemassa.
Kahdeksan aikaan ryhtyi herra Gulden työhönsä syötyään aamiaista; minä en ollut ruokaa maistanutkaan, vaan seisoin vielä akkunassa, kun kunnan esimies ja hänen apulaisensa tulivat aliprefektiä noutamaan.
Arvannosto alkoi kello yhdeksän tienoissa, ja pian kuului kadulta Pfiffer-Kallen klarinetin ja pitkän Antin viulun ääni. He soittivat "Ruotsin marssia", säveleitä, joiden kaikuessa tuhannet poikaparat ovat lähteneet ijäksi päiväksi vanhasta Elsassistaan. Asevelvolliset hyppivät ja tanssivat, kulkivat käsikädessä, kiljuivat, että taivas oli haljeta, polkivat maata ja huitoivat hatuillaan; he olivat olevinaan riemuissaan, vaikka kuolema kouristi heidän sydämiään; mutta sellainen oli nyt maan tapa. Pitkä Antti, joka seisoi selkä ojossa keltaisenkalpeana kuin näivettynyt nauris ja hänen pieni, pallonpyöreä, pulleaposkinen toverinsa näyttivät ruumiinkantajilta, jotka kantavat ihmisiä kirkkomaalle, mutta keskenään puhelevat puuta heinää.
Tuo soitto ja melu vaikuttivat minuun lamauttavasti.
Olin juuri pukeutunut hännystakkiini ja ottanut silkkihattuni lähteäkseni ulos, kun sisään astui Kreetta-täti ja Katri sanoen:
"Hyvää päivää, herra Gulden! Me tulemme tänne sotamiehenottoon."
Minä huomasin heti, että Katri oli kovasti itkenyt; hänen silmänsä olivat aivan punaiset. Hän lensi kaulaani ja hänen äitinsä seisoi ja polki jalkaa minun edessäni. Herra Gulden sanoi heille:
"Pian kaiketi tulee meidän poikaimme vuoro?"
"Niin", sanoi Katri matalalla äänellä, "Harbergilaiset ovat jo päässeet."
"Niin, Juuse, nyt täytyy sinunkin mennä", jatkoi hän. "Mutta älä ole milläsikään … älä huoli siitä mitenkä sinulle käy, sillä nämä arvannostot ovat vaan ilveilyä näön vuoksi. Ei ole pitkään aikaan kukaan saanut vapaata arpaa, tai jos joku on saanutkin, on hänet viety paria vuotta myöhemmin; kaikki numerot ovat huonoja! Kun tarkastuskomitea kokoontuu, saamme nähdä, mitä voimme tehdä. Ihmisiä koetetaan rauhoittaa sillä, että annetaan heidän nostaa arpaa jo tänään … mutta ei kukaan pääse vapaaksi."
"Samantekevä", sanoi Kreetta-täti, "kyllä Juuse vielä pääsee vapaaksikin."
"Pääseepä kylläkin", vastasi herra Gulden hymyillen.
Lähdin Kreetta-tädin ja Katrin kanssa isolle torille, missä oli suuri väentungos. Kaikissa puodeissa oli kymmenittäin asevelvollisia ostamassa nauhoja; kyllä näkyi, että he oikeastaan itkivät, vaikkakin lauloivat ja hoilasivat kuin hullut. Toiset istuivat kapakoissa ja halailivat itkien toisiansa, mutta kaikki laulaa lallattivat sittenkin. Pari kolme lähiseudun soittokuntaa seisoi torilla soittamassa, kukin rämpyttäen omaa marssiansa räikeässä epäsoinnussa.
Katri kulki minun käsipuolessani ja Kreetta-täti tuli perässä.
Keskellä päävahdin edustaa näin jo kaukaa kärkkyjä Pinaclen; hän oli levitellyt tavaransa pienelle pöydälle ja sen vieressä oli pitkä tanko, jossa riippui asevelvollisille myytäviä värinauhoja.
Minä koetin kiiruhtaa hänen ohitsensa, mutta hänpä huusi minulle:
"Seis, rempulajalka, seis! Tulehan tänne! Minulla on varattuna kaunis nauha sinua varten. Sinun pitää saada oikein komea nauha, voittajain nauha!"
Hän heilutti ylhäällä pitkää mustaa nauhaa, ja minä kalpenin vasten tahtoanikin. Mutta juuri kun astuimme ylös määrin talon portaita, tuli sieltä ulos eräs asevelvollinen, se oli Ranskan portilla asuva seppä Klipfel; hän oli vastikään saanut numeron 8 ja hän huusi jo portailta:
"Tänne se musta nauha, Pinacle, se musta nauha! Tänne ja pian, maks mitä maks!"
Hänen kasvonsa olivat synkät, mutta hän nauroi. Hänen pieniJanne-veljensä kulki itkien hänen perässään ja huusi:
"Älä, Jaakko, älä ota sitä mustaa nauhaa!" Mutta Pinacle oli jo sitomassa mustaa nauhaa Jaakon hattuun. Sen kestäessä Jaakko saneli:
"Juuri niin sen pitää olla. Me olemme kaikki kuoleman omia, meidän pitää panna suruvaatteet päällemme itsemme tähden."
Ja hurjalla äänellä hän huusi: "Eläköön keisari!"
Minusta oli hauskempi nähdä musta nauha hänen hatussaan kuin omassani, ja minä pujahdin kiiruimman kautta väkijoukkoon Pinaclesta päästäkseni.
Meidän oli hyvin vaikea päästä määrin talon holvihuoneisiin ja nousta ylös vanhoja tammiportaita, joissa vilisi ihmisiä kuin muurahaispesässä. Suuressa yläsalissa astuskeli poliisikonstaapeli Kelz edestakaisin ja koetti pitää järjestystä, niin hyvin kuin taisi. Ja sen viereisessä neuvostosalissa, jossa seisoo oikeuden kuvapatsas side silmillään, kuultiin numeroita huudettavan. Tämän tästäkin tuli sieltä ulos asevelvollinen, naamaltaan tulipunaisena ja numero lakissa ja pää alhaalla hyökäten väkijoukon läpi niinkuin raivopäinen härkä, joka haluaisi puskea sarvensa seinään. Toiset sitä vastoin menivät menojaan kalpeina kuin ruumiit.
Määrin talon akkunat olivat auki, ulkoa kuului noiden viiden kuuden soittokunnan soitto yht'aikaa; se oli kauheaa.
— Pidin Katria kädestä, ja vähitellen tunkeuduimme ahdingon läpi saliin, jossa aliprefekti, määrit ja heidän sihteerinsä lattiakorokkeeltaan huusivat numeroita kuuluvalla äänellä niinkuin tuomioita, sillä kaikki numerot olivat todellakin tuomioita.
Odotimme siinä kauan aikaa.
Suonissani ei ollut pisaraakaan verta, kun vihdoin minunkin nimeäni huudettiin.
Astuin esille näkemättä, kuulematta mitään, pistin käteni arpa-astiaan ja nostin numeron.
Aliprefekti huusi: "numero 17".
Menin matkaani sanomatta sanaakaan, Katri ja luinen äitinsä jäljessäni. Jouduimme alas torille, ja saatuani hiukkasen raitista ilmaa rintaani, muistin, että olin saanut numeron 17.
Kreetta-täti näytti kuin puusta pudonneelta.
"Olinhan minä pannut jotain sinun taskuusi", sanoi hän, "mutta sePinacle heittiö on varmaan noitunut sinut."
Samassa veti hän takataskustani esille köydenpätkän. Suuret hikikarpalot kierivät otsaltani, Katri oli aivan kalpea, ja niin saavuimme herra Guldenin luokse.
"Minkä numeron sait, Juuse?" kysyi hän heti.
"Seitsemännentoista", vastasi täti ja istahti kädet syliin vaipuen.
Hetkisen aikaa näytti herra Gulden hämmästyneeltä, mutta sitten hän sanoi:
"Niin, miksei sitä siinä kuin muutkin; kaikkienhan täytyy lähteä, sillä aukothan pitää saada täytetyiksi. Siitä ei Juusen tarvitse hätäillä. Minäpä lähden tästä puhumaan määrille ja komentantille. En aio heille valehdella, sillä tietäähän koko kaupunki, että Juuse ontuu, mutta se on saattanut kiireessä unohtua. Senpävuoksi lähdenkin puhumaan heille. Älkää olko millännekään, olkaa vain rohkeita."
Nämä herra Guldenin ystävälliset sanat rauhoittivat Kreetta-tätiä ja Katria, jotka palasivat Quatre-Ventsiin hyvässä toivossa; mutta minun laitani oli aivan toisin: siitä hetkestä alkaen ei minulla ollut minuutinkaan rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.
Keisarilla oli se hyvä tapa, ettei hän antanut rekryyttien kuljeksia kotonaan ja hautoa mieltään odotusaikana. Heti arvannoston jälkeen tuli tarkastus ja muutaman päivän kuluttua lähtökäsky. Hän ei menetellyt niinkuin jotkut hammaslääkärit, jotka ensin näyttävät pihtiään ja veitsiään ja sitten katsovat suuta niinkauan, että vatsaa rupee vääntämään, ennenkuin tekevät päätöksensä; keisari sitävastoin ryhtyi reippaasti asiaan.
Kolmantena päivänä arvannoston jälkeen oli tarkastus kaupungintalolla. Sinne kokoontuivat kaikki tämän seudun määrit ja joitakuita muitakin arvokkaita henkilöitä, joiden tuli antaa tarpeellisia tietoja.
Päivää ennen oli herra Gulden ottanut ylleen suuren ruskean päällystakkinsa ja hienon peruukkinsa lähteäkseen kelloja vetämään määrin ja komentantin luo. Hän palasi tyytyväisen näköisenä ja sanoi:
"Asiat käyvät hyvin. Herra määri ja herra komentantti tietävät, että sinä olet ontuva; näkyyhän se hiton hyvin. He vastasivat heti minulle: Tietysti, herra Gulden, se nuori mies ontuu, mitäpäs hänestä puhumme? Älkää olko levoton; emmehän me tarvitse ontuvia, vaan sotamiehiä".
Nämä olivat palsamia minun ruumiilleni ja sinä yönä nukuin niin sikeästi kuin hyväntapainen lapsi. Mutta seuraavana päivänä yllätti minut taas pelko; tulin ajatelleeksi, kuinka monen miehen oli sittenkin täytynyt lähteä, vaikka olivatkin täynnä ruumiinvirheitä ja kuinka moni muu oli kaikenlaisilla vehkeillä koettanut pettää tarkastusherroja, esim. syömällä vahingollisia aineita tehdäkseen itsensä kalpeiksi tai kuristamalla sääriään saadakseen suonenrepeymiä tai tekeytymällä kuuroiksi, sokeiksi ja höperöiksi. Sitä ajatellessani minua pelotti, etten olisi kyllin ontuva, ja minä päätin näyttää niin kurjalta raukalta kuin suinkin. Olin kuullut sanottavan, että vatsan saa kipeäksi kun juopi etikkaa, ja puhumatta mitään herra Guldenille join epätoivoissani kaiken etikan pöytähäkkäristä. Sitte puin vaatteet päälleni siinä uskossa, että nyt olin sen näköinen kuin haudasta kaivettu ruumis, sillä etikka oli kovin väkevää ja se poltti vatsaa aikalailla. Mutta kun tulin herra Guldenin huoneeseen ja hän näki minut, sanoi hän heti:
"Mikä sinua vaivaa, Juuse? Niinhän sinä olet punainen kuin kukko!"
Minä peiliin katsomaan ja näin, että koko naamani, vieläpä nenä ja korvalehdet olivat hehkuvan punaiset. Minä kauhistuin, mutta en vaalennut, vaan tulin yhä punaisemmaksi ja sanoin epätoivoissani:
"Nyt olen huutavassa hukassa! Nythän minä näytän aivan virheettömältä ihmiseltä ja terveeltä kuin hevonen; etikka on mennyt päähän."
"Mikä etikka?" kysyi herra Gulden. "Se pöytähäkkärin etikka, jonka join tullakseni kalpeaksi, niinkuin urkujensoittajan neiti Sclappin sanotaan tekevän. Herranen aika, kuinka tyhmä minä olen!"
"Mutta ontuva sinä olet joka tapauksessa", sanoi herra Gulden, "vaikka … eihän se ollut kauniisti tehty, että koetit pettää tarkastusherroja. Nyt on kello puoli kymmenen; Verner sanoi minulle eilen, että sinun vuorosi olisi kello kymmenen aikaan. Onpa aika jo lähteä."
Minun täytyi siis lähteä siinä tilassa; poskeni hehkuivat etikan voimasta. Kun tapasin tädin ja Katrin, jotka odottivat meitä määrin talon etehisessä, niin he tuskin tunsivat minua.
"Kylläpä sinä näytät iloiselta ja tyytyväiseltä!" sanoi Kreetta-täti.
Minä olisin siihen paikkaan pyörtynyt, ellei etikka olisi minua väkisinkin pitänyt pystyssä.
Hirmuisessa hälinässä kuljin portaita ylös voimatta liikuttaa kieltäni vastaukseksi, niin kauhistunut olin omasta typeryydestäni.
Siellä oli jo hyväksytty enemmän kuin viisikolmatta asevelvollista, ja yhtä monta istui seinäpenkillä lattiaan tuiottaen naamat pitkinä vuoroansa odotellen.
Vanha poliisikonstaapeli Kelz kulki lattialla edestakaisin, päässään suuri kolmikulmainen hattu; kun hän näki minut, pysähtyi hän ikäänkuin hämmästyen ja sanoi:
"No, siinä näkee kerrankinyhden, joka ei marssia pelkää; sen silmistä jo hohtaa halu kunniaan".
Hän laski kätensä olkapäälleni ja virkkoi:
"Se on oikein, Juuse; minä ennustan, että sinä olet korpraali, ennenkuin tämä sota loppuu".
"Niin, mutta minähän olen ontuva!" tokaisin minä äreästi.
"Ontuva!" sanoi Kelz silmiään sirristäen ja nauraen. "Ontuva! Noin kukoistavalla naamalla pääsee aina maailmassa eteenpäin."
Tuskin oli hän nämät sanat lausunut, kun tarkastussalin ovi aukesi ja toinen poliisikonstaapeli, Verner, huusi oven raosta:
"Juuse Bertha!"
Astuin sisälle ontuen niin paljon kuin suinkin, ja Verner sulki oven. Määrit istuivat puoliympyrässä tavallisilla tuoleilla, aliprefekti ja Ofalzburgin määri istuivat nojatuoleissa keskellä huonetta ja sihteeri Freylis askaroi pöytänsä ääressä. Muudan Harbergin rekryytti oli paraikaa pukemassa vaatteita ylleen ja konstaapeli Descarmes autteli henskelien nostamista. Mustine, silmille riippuvine hiuksineen, paljaine kauloineen ja huokauksiin jo avaistuine suineen tämä rekryytti oli hirtettäväksi vietävän raukan näköinen. Kaksi lääkäriä, sairaalan lääkäri ja toinen univormuun puettu tohtori seisoivat keskellä huonetta puhellen keskenään. He kääntyivät minuun päin ja sanoivat:
"Riisukaa!"
Minä riisuin vaatteeni paitaan saakka, jonka Verner veti päältäni pois. Toiset katselivat minua.
Aliprefekti sanoi:
"Sepä on tavattoman terve ja vankka poika."
Ne sanat minua sapettivat, mutta minä vastasin hyvin hiljaisesti:
"Minä olen ontuva, herra prefekti."
Lääkärit tarkastivat minua, ja sairaalan lääkäri, jolle komentantti varmaan oli puhunut minusta, sanoi:
"Vasen jalka on lyhempi."
"Mitä vielä", vastasi toinen, "kyllä se kestää".
Sitte laski hän kätensä rinnalleni ja sanoi:
"Se on lujaa tekoa. Yskikääpä!"
Yskin niin heikosti kuin saatoin, mutta hänen mielestään oli yskässä hyvä sointu, ja hän sanoi: "Katsokaas hänen väriään! Siinä on tervettä verta!"
Silloin älysin, että nyt minut vietäisiin, ellen puhuisi, ja vastasin senvuoksi:
"Olen juonut etikkaa."
"Jaha", sanoi hän, "se todistaa vain, että teillä on hyvä vatsakin, koska pidätte etikasta".
"Mutta minä onnun!" sanoin aivan epätoivoissani.
"Älkää sitä surko", sanoi hän, "koipenne on kestävä, sen minä takaan".
"Se kaikki", huomautti määri, "ei muuta sitä tosiseikkaa, että tämä nuorukainen on ontunut lapsesta saakka, sen koko Pfalzburg tietää".
"Niin, se on totta", sanoi sairaalan lääkäri äkisti, "vasen jalka on lyhempi ja se on niitä tapauksia, jolloin laki vapauttaa sotapalveluksesta".
"Niin", jatkoi määri, "olenpa varma siitä, ettei hän kestäisi pitempää marssia; toisessa lepopaikassa hän jo jäisi jälkeen".
Ensimmäinen lääkäri ei puhunut enää mitään.
Luulin jo päässeeni vapaaksi; mutta silloin kysyi aliprefekti:
"Eikö nimenne ole Juuse Bertha?"
"On, herra aliprefekti."
"No, hyvät herrat", sanoi hän ottaen esille kirjeen taskukirjastaan, "kuulkaahan tätä."
Hän rupesi lukemaan kirjettä, jossa kerrottiin minun puolen vuotta sitten lyöneen vetoa, että kävelisin Saberniin ja sieltä takaisin nopeammin kuin Pinacle, että me olimme kulkeneet tuon matkan vähemmässä kuin kolmessa tunnissa ja että minä olin voittanut vedon.
Se oli kaikeksi onnettomuudeksi totta! Pinacle heittiö oli minua aina haukkunut rempulajalaksi ja kiukuissani olin lyönyt vetoa. Kaikki ihmiset tiesivät jutun, enkä minä voinut ruveta väittämään sitä valheeksi.
Seistessäni siinä perin typertyneenä, sanoi ensimäinen lääkäri:
"No, onhan asia selvä. Pukekaa yllenne!"
Hän kääntyi sihteerin puoleen ja sanoi:
"Kelpaa sotapalvelukseen."
Puin vaatteet ylleni hirveän kauhuissani.
Verner huusi jo esille uutta rekryyttiä. Minä en enää tiennyt mistään. Joku auttoi minua pukeutumaan. Tuskin olin tointunutkaan, kun jo olin portaissa, ja kun Katri kysyi, kuinka oli käynyt, rupesin hurjasti itkeä nyyhkyttämään; olisin pudonnut portaista alas, ellei Kreetta-täti olisi minua tukenut.
Kuljimme pihateitä ja menimme pienen torin poikki; minä itkin niinkuin pieni lapsi, ja Katri samoin. Hallin varjossa pysähdyimme ja suutelimme toisiamme.
Kreetta-täti sanoi:
"Niitä roistoja! Nyt ne vievät ontuvat — — — raajarikotkin! Ne vievät kaikki! Miks'eivät ota meitäkin?"
Kansaa alkoi kokoontua ja teurastaja Sepel, joka oli palottelemassa lihaa tukkinsa ääressä, sanoi:
"Olkaa Herran nimessä vaiti, Kreetta-muori! Joudutte pian arestiin."
"Vaikka joutuisinkin", ärisi hän, "hakatkoot minut vaikka kappaleiksi; minä sanon, että ihmiset ovat halpamaisia, kun sallivat sellaisia julmuuksia!"
Mutta kun nyt poliisikonstaapeli rupesi lähestymään meitä, menimme me pois itkien. Poikkesimme Hemmerlenin kahvilan kulmasta ja menimme kotiini. Ihmisiä oli ikkunoissa ja nähdessään meidät sanoivat he:
"Tuossa on taasen yksi, jonka pitää lähteä."
Herra Gulden, joka tiesi, että Kreetta-tädin ja Katrin piti tulla meille päivälliselle tarkastuspäivänä, oli lähettänyt "Kultaisesta lampaasta" noutamaan täytetyn hanhen ja pari pulloa hyvää Elsassin viiniä. Hän oli ihan varma siitä, että minut heti paikalla hyljättäisiin. Kuinka suuresti hän hämmästyikään, kun näki meidät kolmisin palaavan sellaisessa epätoivossa.
"Mitä kuuluu?" sanoi hän asettaessaan kalottia paljaalle päälaelleen ja katsellen meihin silmät pyöreinä.
Minulla ei ollut voimaa vastata; heittäysin nojatuoliin kyynelteni virtana valuessa. Katri istahti viereeni, kietoi kätensä kaulaani ja me itkimme hillittömästi.
Kreetta-täti sanoi:
"Ne heittiöt ovat ottaneet hänet!"
"Se ei ole mahdollista!" huudahti herra Gulden tehden äkkisäikähtäneen liikkeen.
"Ei ole sellaista nähtykään", sanoi täti, "se todistaa, kuinka suuria rakkareita he ovat".
Hän kiihdytti itseänsä yhä enemmän vihaan ja huusi:
"Eikö enää tulekaan mitään vallankumousta? Saavatko nuo rosvot yhä vain olla meidän herrojamme?"
"No, no, Kreetta-muori, rauhoittukaa", sanoi herra Gulden. "Älkää Luojan tähden huutako tuolla tavoin. Juuse, kerro sinä meille levollisesti, kuinka kaikki kävi. Tässä on tapahtunut erehdys, muu ei ole mahdollista. Eivätkö pormestari ja sairaalan lääkäri sanoneet mitään?"
Minä kerroin nyyhkyttäen jutun kirjeestä ja Kreetta-täti, joka ei ollut siitä kuullut sanaakaan, heristeli nyrkkejään ja huusi:
"Aa, sitä roistoa! Suokoon Luoja, että hän kerran osuisi meille tulemaan! Silloin minä kirveellä halkaisen hänen kallonsa!"
Herra Gulden oli aivan masentunut. "Etkö sinä huutanut, että se oli valhetta?" sanoi hän. "Juttu on siis tosi?"
Kun minä olin vaiti pää riipuksissa, jatkoi hän kädet ristissä:
"Niitä nuoria, niitä nuoria, he eivät koskaan ajattele! Niin varomatonta, niin varomatonta!"
Hän käveli lattiaa edestakaisin, sitten istuutui hän silmälasiaan pyyhkimään ja Kreetta-täti sanoi:
"Niin, mutta häntä eivät he sittekään saa, kaikki heidän ilkeytensä on menevä turhaan. Tänä iltana pitää Juusen olla vuoristossa matkalla Sveitsiin."
Kun herra Gulden kuuli sen, tuli hän vakavaksi; hän rypisti kulmakarvojaan ja vastasi hetkisen vaitiolon jälkeen:
"Se on suuri onnettomuus, suuri onnettomuus, sillä Juuse on todella ontuva. Se kyllä saadaan pian huomata; hän ei voi marssia kahta päivää perätysten jäämättä jälkeen tai sairastumatta. Mutta te teette väärin, Kreetta-muori, kun puhutte tuolla tapaa ja annatte huonoja neuvoja."
"Huonoja neuvojako?" sanoi täti. "Vai niin, tekin siis olette niitä, jotka tahdotte tappaa ihmisiä?"
"En", vastasi herra Gulden, "en pidä sodasta, kaikkein vähimmän sellaisesta sodasta, jossa sataintuhansien täytyy kaatua yhden ainoan miehen kunnian tähden. Mutta sellaiset sodat ovat nyt loppuneet, nyt ei oteta sotamiehiä kunnian ja kuningaskuntain saamiseksi, vaan maan puolustamiseksi, jonka tyrannius ja kunnianhimo ovat saattaneet vaaraan. Nyt kyllä rauhaa haluttaisiin. Onnettomuudeksi marssivat kuitenkin venäläiset meitä vastaan, preussiläiset ovat liittyneet heihin ja ystävämme itävaltalaiset odottavat vain sopivaa hetkeä hyökätäkseen selän takaa päällemme. Ellemme me marssi heitä vastaan, hyökkäävät he päällemme, sillä nyt on meitä vastassa koko Europpa, niinkuin vuonna 93. Tämä on siis aivan toista kuin sotamme Espanjassa, Venäjällä ja Saksassa. Ja jos vaara vielä suurenee ja tasavallan aikuiset sotavanhukset tarvitaan sotaan, häpeisin minä, niin vanha kuin olenkin, istua Sveitsissä kelloja tekemässä sillä aikaa, kun toiset vuodattavat verensä isänmaan puolustamiseksi. Sen lisäksi pitää teidän muistaa yksi asia: karkureita halveksitaan kaikkialla. Joka on tehnyt sellaisen tempun, hän ei saa rauhaa missään, hänellä ei ole isää, ei äitiä, ei kotia eikä isänmaata. Sellainen on itse tuominnut itsensä kelvottomaksi täyttämään ensimäistä velvollisuuttaan, nimittäin rakastamaan ja auttamaan isänmaataan, vaikka se olisi vääryydenkin vallassa".
Sitte ukko Gulden vaikeni ja istahti pöydän ääreen vakavan näköisenä.
"Syökäämme nyt", hän sanoi hetken vaiettuaan, "kello lyö kahtatoista.Istukaa, Kreetta-muori ja Katri".
He istuivat, ja me söimme. Minä ajattelin herra Guldenin sanoja, jotka tuntuivat minusta tosilta. Kreetta-täti puri huuliaan ja katsahti silloin tällöin minuun nähdäksensä, mitä minä ajattelin. Vihdoin sanoi hän:
"Mitäpä välitän sellaisesta isänmaasta, josta viedään sotaan perheen-isät, kun ensin on viety nuoret miehet. Jos minä olisin Juusen sijassa, lähtisin karkuun heti."
"Kuulkaahan Kreetta-täti", vastasin minä, "te tiedätte, etten mistään pidä enemmän kuin rauhasta ja levosta; mutta en tahdo kuitenkaan kodittomain tavoin paeta vieraisiin maihin. Mutta minä aion tehdä niinkuin Katri tahtoo: jos hän sanoo, että minun on mentävä Sveitsiin, niin minä menen."
Silloin sanoi Katri aivan hiljaa, pää painuksissa, ettei hänen kyyneleitänsä huomattaisi:
"En tahdo, että sinua sanottaisiin karkuriksi."
"Hyvä, siis teen niinkuin muutkin", sanoin minä. "Koska Pfalzburgin ja Dagsbergin pojat menevät sotaan, menen minäkin".
Herra Gulden ei tehnyt mitään muistutuksia sitä vastaan.
"Kullakin olkoon vapautensa", hän sanoi, "mutta minua ilahuttaa, ettäJuuse ajattelee niinkuin minäkin."
Sitte olimme taas ääneti. Kello kahden ajoissa nousi Kreetta-täti ja otti korinsa. Hän tuntui olevan alakuloinen ja hän sanoi minulle:
"Et tahdo totella minua, Juuse, mutta samapa se, Jumalan avulla tämä kerran loppuu; tulethan sieltä takaisin, jos Jumala suo. Katri odottaa sinua."
Katri heittäysi kaulaani ja rupesi taasen itkemään, ja minä itkin vielä enemmän kuin hän, niin että herra Guldeniltakin tipahti kyyneleitä.
Viimein astuivat Katri ja hänen äitinsä portaita alas, ja sieltä huusi täti minulle:
"Koeta vielä tulla meidän luoksemme kerran tai pari, Juuse."
"Kyllä, kyllä", vastasin minä ja suljin oven.
Saatoin tuskin pysyä jaloillani; en koskaan ole ollut niin onneton, ja vielä tänäkin päivänä on sydämeni pakahtua, kun sitä ajattelen.
Siitä päivästä alkaen oli minun aivan mahdoton pitää ajatuksiani koossa. Aluksi koetin yrittää työn kimppuun, mutta pianpa herra Gulden sanoi minulle:
"Jätä työsi, Juuse, ja ole se lyhyt aika, mikä sinulla on jäljellä, meidän seurassamme; käy tervehtimässä Katria ja Kreetta-tätiä. Luulen yhä edelleenkin, että sinut hyljätään, mutta eihän sitä edeltäpäin tiedä. He tarvitsevat niin paljo väkeä, että saattaa kulua kauankin ennenkuin sinut vapautetaan."
Kävelin siis joka päivä Quatre-Ventsiin ja vietin päiväni Katrin seurassa. Olimme hyvin surullisia, mutta kuitenkin onnellisia, kun saimme olla yhdessä; rakastimme toisiamme jos mahdollista vielä enemmän kuin ennen. Katri koetti joskus laulellakin, kuten entisinä, iloisina aikoina, mutta äkkiä puhkesi hän itkuun. Silloin me itkimme yhdessä, ja Kreetta-täti rupesi sadattelemaan sotaa, joka tekee kaikki ihmiset onnettomiksi. Hän sanoi, että tarkastusherrat pitäisi hirttää, ja että kaikki ne roistot olivat tehneet liiton ihmisten onnettomuudeksi. Hänen saarnansa lohduttivat meitä vähäsen, ja meidän mielestämme hän puhui oikein.
Palasin kaupunkiin illalla kello 8-9 aikaan, jolloin portit suljettiin, ja ohimennessäni näin, kuinka kaikki pienet kapakat olivat täynnä nuoria rekryyttejä ja vanhoja ikäkuluja sotamiehiä, jotka juopottelivat yhdessä. Rekryytit maksoivat aina juomingit, muut istuivat lakki kallellaan ja viiksiään sivellen kertoivat majesteetillisen näköisinä tappeluistaan, marsseistaan ja kaksintaisteluistaan.
Ei voinut ajatella inhottavampaa näytelmää kuin nuo savuiset luolat, joiden mustista orsista öljylamppu riippui ja joissa vanhat tappelusankarit ja nuoret pojat kilvan joivat, räyhäsivät ja paukuttivat pöytiä, ja kaiken tämän taustana vanha Annette Schnaps tai Marie Herinz, joka takkuinen tukkasykerö niskassa ja piitön pääkampa kallellaan seisoi kylkiään kynsien kuunnellen juttuja tai ottaen ryypyn sotaurhojen seurassa.
Oli surullista, että kunnialliset ja ahkerat talonpoikaispojat viettivät sellaista elämää; mutta ketään ei enää haluttanut työnteko, eikä elämä ollut monen pennin arvoinen. Kun oli kylliksi räyhätty, juotu ja suututeltu, nukahtivat miehet viimein nenä pöytää vasten, ja ukot tyhjensivät maljansa laulaen:
"Kunnia kun kutsuvi!"
Nähdessäni tuota, ylistin suruissani taivasta, joka oli antanut minulle hyviä ystäviä, mitkä ylläpitivät rohkeuttani ja estivät minua joutumasta tuollaisten käsiin.
Niin joutui tammikuun 25 päivä. Viime päivinä oli kaupunkiin tullut joukko italialaisia, rekryyttejä, piemontilaisia ja genualaisia, toiset suuria ja paksuja kuin savoijalaiset, korkea piippalakki kiharaisessa päässä, tummanviheriät pellavahousut jalassa, lyhyet tiilenpunaiset takit yllä, nahkavyöt vyötäisillä ja puisevat kengät jalassa. He istuivat vanhan hallin edustalla juustoa syöden. Toiset olivat jänteviä, laihoja, mustaverisiä miehiä, pitkissä takeissaan ja he värisivät vilusta, kun vaan näkivätkin lunta katoilla, ja katselivat ohikulkevia naisia suurilla, mustilla, surullisilla silmillään. Torilla heitä harjoitettiin joka päivä marssimaan; heidän piti täyttää Mainzissa olevan kuudennen linjarykmentin rivit ja nyt heitä lepuutettiin pari päivää jalkaväen kasarmeissa.
Heidän kapteeninsa, jonka nimi oli Vidal, asui meidän asuntomme yläpuolella olevassa kamarissa. Hän oli karkeatekoinen ja ankaran näköinen, mutta yhtä kaikki hyvä ja ystävällinen mies. Hän tuli meille korjuuttamaan kellonsa lyömälaitosta, ja kun hän sai kuulla minun olevan rekryytin ja pelkäävän, etten koskaan palaisi kotiin, rohkaisi hän minua sanoen: "kaikkeen sitä tottuu; viiden kuuden kuukauden perästä tapellaan ja marssitaan aivan samalla tavoin kuin syödään, kun on nälkä, ja monet tottuvat niin ampumaan kivääreillä ja kanuunoilla, että he ovat oikein onnettomia, kun ei heillä ole sitä nautintoa."
Mutta hänen puhetapansa ei minua ensinkään miellyttänyt, sitä vähemmin kun hänen toisessa poskessaan näkyi viisi kuusi suurta ruudinlaikkoa, jotka olivat menneet syvälle ihon alle ja hänen puheensa mukaan olivat tulleet kivääristä, jolla muudan venäläinen oli ampunut häntä vasten silmiä. Sellainen sota-ammatti rupesi minua yhä enemmän inhottamaan, ja kun jo useita päiviä oli mennyt, eikä mitään ollut kuulunut, aloin minä luulla, että minut oli unohdettu niinkuin pitkä Jaakkokin, jonka merkillisestä onnenpotkusta kaikki vieläkin puhuvat. Joka kerta kun kävin Kreetta-tädin talossa, sanoi täti: "Saapa nähdä, eivätkö he jätä sinua rauhaan", mutta tammikuun 25 p:n aamuna, juuri kun olin lähdössä Quatre-Ventsiin, kääntyi herra Gulden työpöydästään minun puoleeni ja sanoi kyynelsilmin:
"Kuules, Juuse, annoin sinun maata rauhassa, mutta nyt minun täytyy sanoa sinulle, että eilen illalla kävi poliisikonstaapeli tuomassa meille sinun marssikäskysi. Teidän täytyy lähteä italialaisten matkaan, sinun ja viiden muun kaupunkimme pojan: nuoren Klipfelin, nuoren Loerigin, Janne Fürstin ja Kasperi Zébédén; teidät viedään Mainziin."
Kun sen kuulin, tunsin jalkani horjuvan, ja istahdin saamatta sanaakaan suustani. Herra Gulden otti taskustaan marssikäskyn ja alkoi sitä lukea. Kaikki mitä siitä muistan oli, että Juuse Bertha, syntynyt Dabossa Pfalzburgin kunnassa ja Saarburgin piirikunnassa, oli määrätty kuudenteen linjarykmenttiin, ja että hänen tuli astua rykmenttiinsä Mainzissa viimeistään tammikuun 29 päivänä.
Se paperi oli minulle yhtä hirmuinen isku, kuin jos en olisi tiennyt siitä edeltäpäin mitään; minä töllistin siihen kuin uuteen ihmeeseen ja suutuin.
Herra Gulden lausui lyhyen vaitiolon jälkeen: "Italialaiset lähtevät tänään kello yhdentoista aikaan."
Silloin minä heräsin kuin pahasta unesta ja sanoin:
"Enkö enää koskaan saa nähdä Katria?"
"Kyllä, Juuse", vastasi hän vapisevalla äänellä, "olen lähettänyt sanan Kreetta-muorille ja Katrille, niin että saat heittää heille hyvästit."
Nähdessäni, kuinka pahoillaan herra Gulden oli, tuli mieleni yhä enemmän kuohuksiin, niin että minun oli oikein vaikea pidätellä kyyneleitäni.
Hetken päästä hän jatkoi:
"Sinun ei tarvitse huolehtia mistään, minä olen pitänyt huolen kaikesta. Kun palaat, Juuse, olet aina tapaava minut entiselläni, jos Herra elonpäiviä suo. Rupean jo vanhenemaan ja suurin iloni olisi ollut saada pitää sinut luonani omana poikanani, sillä sinulla on aina ollut hyvä sydän ja rehellinen mieli; olisin luovuttanut liikkeeni sinulle, siitä kyllä olisimme sopineet, ja Katri ja sinä olisitte olleet minun lapsiani. Mutta koska nyt on käynyt näin, niin eihän se auta. Tätä nyt kestää vain vähän aikaa; sinut kyllä hyljätään, siitä olen varma, he kyllä pian huomaavat, ettet sinä voi pitkältä marssia."
Hänen näin puhuessaan, istuin minä pää alhaalla ja itkin hiljaa.
Viimein nousi hän ja otti kaapista nahkaisen selkärensselin, jonka hän laski pöydälle. Minä katselin häntä alakuloisesti, enkä voinut ajatella muuta kuin sitä onnettomuutta, että nyt täytyi lähteä.
"Tässä on reppusi", sanoi hän, "siihen olen pannut kaikki, mitä tarvitset: kaksi paitaa, kaksi villanuttua ja yhtä ja toista. Mainzissa saat lisäksi kaksi paitaa, ja sitäpaitsi olen teettänyt sinulle parin saappaita, sillä armeijaurakkamiesten jalkineet ovat perin kehnoja, ne ovat melkein aina hevosen nahkaa ja kuumentavat jalkaa hirmuisesti. Sinunhan on jo ilmankin vaikea kulkea, eikä sovi tehdä sitä vaikeammaksi, kuin tarvis vaatii. No … niin, se siitä."
Hän laski taas rensselin pöydälle ja istui paikalleen.
Ulkoa kuului italialaisten lähtöhäärinää. Yläpuolellamme asuva kapteeni Vidal jakeli käskyjänsä. Hänen hevosensa oli santarmien kasarmissa, ja hän lähetti nyt miehensä katsomaan, oliko hevonen siivottu ja saanut kauroja.
Kaikki tuo melu ja hälinä teki minuun kummallisen vaikutuksen, enkä minä vieläkään voinut käsittää, että minun oli todella lähdettävä. Minun vielä kummissani istuessani aukeni ovi, ja Katri juoksi itkien syliini, ja Kreetta-täti huusi:
"Sanoinhan jo, että sinun pitäisi mennä Sveitsiin, ja että ne heittiöt lopulta veisivät sinut. Sanoinhan sen, mutta sinä et uskonut."
"Kreetta-muori", vastasi herra Gulden heti, "se, että lähtee velvollisuuttaan täyttämään, ei ole niin suuri onnettomuus kuin se, että joutuu kaikkein kunniallisten ihmisten halveksittavaksi. Nuo ruikutukset ja nuhtelut eivät pyhitä mitään, parempi olisi, että lohduttaisitte ja rohkaisisitte Juusea."
"No", sanoi täti, "enhän minä häntä moitikaan; mutta on se yhtä kaikki kauheaa, että pitää tällaistakin näkemän."
Katri pysyi minun lähelläni, hän oli istunut viereeni ja me suutelimme toisiamme.
"Tulethan takaisin", hän sanoi ja likistyi minua vastaan.
"Tulen, tulen", kuiskasin, "ja — sinä muistelet minua aina, etkä rakastu toiseen."
Silloin sanoi hän nyyhkyttäen: "En, en milloinkaan rakasta ketään muuta kuin sinua."
Tämä kohtaus oli kestänyt noin neljännestunnin, kun ovi avattiin ja huoneeseen astui kapteeni Vidal, olalla kokoonkääritty nuttu kuin metsätorvi.
"No", sanoi hän, "missä nuori miehenne nyt on?"
"Täällä", vastasi herra Gulden. "Vai niin", sanoi kapteeni, "he tietysti surevat yhdessä — sehän on luonnollista — muistan kyllä sen — kaikilta meiltä jää joku rakastettu kotiin."
Sitte korotti hän äänensä: "Kas niin, nuori mies, rohkeutta nyt!Emmehän, hemmetissä, enää ole lapsia."
Hän vilkaisi Katriin ja virkkoi herra Guldenille:
"Niin, niin, kyllä ymmärrän, ettei hänen ole hauska lähteä."
Rummut pärisivät katujen kulmissa ja kapteeni Vidal puheli edelleen:
"Vielä on aikaa kaksikymmentä minuuttia siihen, kun marssimme, mutta esiinhuudosta ei saa myöhästyä."
Lähtiessään puristi hän herra Guldenin kättä; hänen hevosensa kuului hirnuvan portilla.
Ilma oli harmaata ja minut valtasi surumielisyys, enkä mitenkään voinut erota Katrista.
Äkkiä kuuluivat rumpujen päristykset uudelleen; kaikki rummut olivat kokoontuneet torille. Herra Gulden otti repun pöydältä ja sanoi vakavasti:
"Juuse, on jo aika sanoa jäähyväiset."
Kalman kalpeana nousin ja hän sitoi repun selkääni. Katri istui itkien kasvot esiliinassa. Huulet puristuksessa seisoi Kreetta-muori ja katseli minua.
Yhä pärisivät rummut, yht'äkkiä vaikenivat ne.
"Tuossa tuokiossa alkaa esiinhuuto", sanoi herra Gulden ja syleili minua, mutta heltyi samassa, purskahti itkuun, kutsui minua rakkaaksi lapsekseen ja kuiskasi:
"Rohkeutta."
Kreetta-muori istuutui. Kumartuessani hänen ylitsensä, otti hän pääni molempain käsiensä väliin, suuteli minua ja sanoi:
"Aina lapsesta asti olen pitänyt sinusta, Juuse, — aina olen sinusta pitänyt. Paljasta iloa olet sinä minulle tuottanut ja nyt täytyy sinun lähteä. Herra Jumala, mikä onnettomuus!"
Kun Kreetta-täti oli päästänyt minut, katselin Katria, joka istui paikallaan jäykkänä. Menin hänen luokseen ja suutelin häntä kaulalle. Hän ei hievahtanutkaan. Kiiruhdin hänen luotaan, sillä tunsin, etten kestäisi kauvempaa. Silloin kirkasi hän sydäntä särkevällä äänellä:
"Juuse, Juuse!"
Pyörsin hänen luokseen, heittäydyimme syleilyyn ja niin seisoimme hetkisen nyyhkyttäen. Katri aivan horjui, talutin hänet lepotuoliin ja taakseni katsahtamatta riensin pois.
Tuokio vain ja minä seisoin torilla italialaisten keskellä ja ympärillä seisoivat sankat ihmisparvet, jotka itkivät ja valittivat hyvästellen omaisiaan. En nähnyt mitään, enkä kuullut mitään.
Kun rummut taas alkoivat päristä, katsahdin ympärilleni ja huomasin seisovani Klipfelin ja Fürstin välissä. Heidän vanhempansa seisoivat edessämme torilla ja itkivät, kuin olisivat olleet hautajaisissa. Oikealla kädellä, raatihuoneen edustalla istui kapteeni Vidal pienen harmaan tammansa selässä ja puheli kahden jalkaväkeen kuuluvan upseerin kanssa. Kersantit toimittivat esiinhuutoa ja me vastasimme.
Huudettiin Sepeteusta, Fürstia, Klipfeliä, Berthaa, ja me vastasimme kuten toisetkin. Senjälkeen kapteeni komensi: "Eteenpäin mars!" ja me läksimme parittain liikkeelle Ranskan porttia kohti.
Kulmassa, jossa leipuri Spitz asui, huusi vanha eukko ylhäältä akkunasta tukahdetulla äänellä:
"Kasper! Kasper!"
Se oli Sepeteuksen isoäiti; hänen leukansa väpätti. Sanaa sanomatta Sepeteus kohotti kättänsä. Hän oli murheen murtama ja kulki pää riipuksissa.
Itsekin vapisin jo etukäteen ajatellessani, että minun täytyisi mennä talomme ohi. Tultuani sinne, notkuivat polveni ja kuulin jonkun huutavan akkunassa, mutta silloin käänsin päätäni "Punaiseen härkään" päin ja ylinnä kuului rumpujen pärinä.
Lapset juoksivat perästä huutaen:
"Nyt he lähtevät — kas, tuolla on Klipfel ja tuolla Juuse!"
Ranskan portilla seisoivat vartijat ja näkivät, kun me kiväärit olalla marssimme heidän ohitseen. Kuljimme ulkovarustusten ohi, sitte vaikenivat rummut ja me poikkesimme oikeaan. Ei kuulunut muuta kuin jalkojen tarpomista rapakossa, sillä lumi oli jo alkanut sulaa.
Olimme marssineet Geberhofin talonpoikaistalon ohitse ja laskeusimme juuri töyryä alas suurelle sillalle, kun kuulin, että joku puhutteli minua. Se oli kapteeni, joka hevosensa selästä huusi minulle:
"Oikein, nuori mies, olen teihin tyytyväinen!"
Tuota kuullessani en voinut enää olla itkemättä, eikä pitkä Fürstkaan. Toiset eivät virkkaneet mitään, mutta olivat kalman kalpeita. Suuren sillan luona otti Sepeteus piippunsa esiin ja rupesi polttamaan. Italialaiset edellämme haastelivat ja nauroivat keskenään. Kolmessa viikossa he jo olivat ehtineet tottua tähän elämään.
Noustuamme mäelle, joka oli neljännespeninkulman etäisyydellä Mettingin kaupungista, ja juuri kun aioimme marssia rinnettä alas, nykäsi Klipfel minua olkapäästä ja taakseen viitaten hän sanoi:
"Katsohan tuonne, kauas!"
Silmilläni seuraten hänen katseensa suuntaa näin Pfalzburgin etäällä laakson pajukassa. Näin sen kasarmit, ruutikellarit ja kellotapulin, josta kuusi viikkoa sitte vanhan Brainsteinin keralla olin katsellut Katrin kotitaloa. Harmaana ne häämöttivät tummien metsien keskellä. Halusta olisin viivähtänyt siinä hetkisen, mutta komppania marssi yhä edelleen ja minun oli seuraaminen. Pian saavuimme Mettingiin.
Samana päivänä marssimme Bitscheen, sitä seuraavana Hornbachiin,Kaiserslauterniin j.n.e. Satoi taasen lunta.
Kuinka monasti pitkällä marssimismatkallamme kaipasinkaan herra Guldenin oivallista takkia ja paksuanturaisia, pitkävartisia saappaita!
Kuljimme läpi lukemattomien kylien, milloin korkealla vuoriseuduilla, milloin alhaalla tasangoilla. Aina, kun lähestyimme kylää, päristivät rummun lyöjät marssin tahtia ja me oikasimme itsemme suoriksi ja astuimme reippaasti kuin vanhatkin soturit. Ihmiset juoksivat pieniin akkunoihinsa tai porttien pieliin kurkistamaan ja sanoivat: "Taas nostoväkeä."
Illalla, kun vihdoin pysähdyimme, oli ainakin minun sangen suloista lepuuttaa uupuneita jalkojani. Sääriäni ei sanottavasti särkenyt, mutta itse jalkoja pakotti — voi, enpä milloinkaan ollut tuntenut moista väsymystä! Majoituslippumme oikeuttivat meille paikan takkavalkean ääressä, mutta tavallisesti kutsuivat ihmiset meidät aterioimaan kanssaan. Useimmiten saimme piimää ja perunoita, toisinaan myös sianlihaa ja hapankaalia. Lapset tulivat luoksemme ja tirkistelivät meihin, eukot kyselivät, mistä kaukaa tulimme ja missä toimissa olimme olleet ennen sotaan lähtöä. Surullisina katselivat meitä nuoret tytöt muistellen sulhojaan, joista heidän oli täytynyt erota noin puoli vuotta sitte. Yösijan saimme renkien vuoteilla. Ihastuksissani heittäydyin siihen ja halusta olisin nukkunut vaikka kaksitoista tuntia. Mutta varhain, aamun sarastessa, herätti minut rumpu. Katselin ruskeita kattoparruja ja pieniä akkunaruutuja, jotka olivat jääkukkasten peitossa ja ihmettelin: "Missä olen?" Äkkiä ahdisti sydäntäni ja sanoin itselleni: "Olet Bitschessä, Kaiserlauternissa ja — — — olet sotamies." Kiiruusti täytyi minun vuoteesta pystyyn, vaatteet ylle ja riviin.
"Onnea matkalle", toivotteli emäntä, joka oli aikaisin jalkeilla.
"Kiitos", vastasi soturi ja niin marssimme jälleen. Niinpä niin — — — onnellista matkaa. Poika parka, sinua kait ei enää toiste saa nähdä. Kuinkahan monta onkaan mennyt ennen sinua samaa tietä koskaan palajamatta! — En milloinkaan unohda sitä kertaa, kun Kaiserlauternissa toisena päivänä lähtömme jälkeen aukaisin reppuni ottaakseni siitä puhtaan paidan ja löysinkin paitojen alta pienen, mutta jokseenkin raskaan käärön. Aukaisin sen ja löysin viisikymmentä neljä frangia, kuuden frangin rahoja ja käärepaperiin oli herra Gulden kirjoittanut näin: "Ole aina sodassa hyvä ja oikeutta rakastava. Muistele vanhempiasi ja niitä, joiden edestä kernaasti uhraisit henkesi ja kohtele muukalaisia ja vihollisia ihmisinä, jotta hekin samoin kohtelisivat meidän miehiämme. Jumala olkoon kanssasi ja sinua vaaroista varjelkoon. Tässä on vähän rahaa, Juuse. Raha on aina tarpeen etenkin silloin, kun on kaukana ystävistä. Kirjoita meille niin usein kuin suinkin voit. Suutelen sinua, poikaseni, ja syleilen sinua sydämellisesti."
Lukiessani tätä itkin ja ajattelin: "Etpä olekaan aivan unohdettu, etkä yksin maailmassa. Hyvät ihmiset muistelevat sinua, etkä sinä milloinkaan unohda heidän hyviä neuvojaan."
Vihdoinkin viidennen päivän iltana kello kymmenen tienoissa tulimme Mainziin. Muistan sen aina, niin kauvan kuin elän. Oli hirvittävän kylmä; aikaiseen olimme lähteneet ja paljon ennen kaupunkiin tuloamme kuljimme kylien läpi, jotka olivat sotamiehiä täynnä: ratsu- ja jalkaväkeä, lyhyviin nuttuihin puettuja rakuunoita, joiden puukengät olivat heinillä täytetyt ja jotka hakkasivat jäätä kaukaloista juottaakseen hevosiaan. Toiset kantoivat heiniä tallien oville. Huurteesta valkeita ruuti- ja luotivaunuja kuletettiin tiellä; sanansaattajoita ja pieniä tykkiväkijoukkioita marssi edestakaisin valkoisilla kentillä, eivätkä ne meitä huomanneet ollenkaan.
Kapteeni Vidal oli laskeunut maahan hevosensa selästä ja käyskenteli reippaasti ja pitkin askelin pysyäkseen lämpöisenä. Upseerit ja kersantit jouduttivat meitä, sillä olimme myöhästyneet. Muutamien itaalialaisten oli täytynyt jäädä kyliin, kun eivät mitenkään jaksaneet marssia. Väsymyksestä polttivat ja kirvelivät minunkin jalkani. Tuskin kykenin nousemaan viimeisestä lepopaikastani. Mutta toiset pfalzburgilaiset marssivat reippaasti.
Oli pimeä ja tähdet tuikkivat taivaalla. Katselimme niitä kaikki ja sanoimme toisillemme: "Pian olemme jo perillä!" sillä etäällä taivaan rannalla näkyi musta juova vilkuttavine valopilkkuineen, jotka tiesivät suurta kaupunkia. Vihdoin saavuimme ulkovarustusten ja vallien luo. Suljimme rivit ja marssimme entistä ryhdikkäämmästi, kuten tapa on, kun lähestytään linnoitettua paikkaa. Olimme ääneti. Vesimurroksen nurkkauksessa näimme jäisen kannen kattaman vallihaudan, sen yläpuolella tiilivallit ja edessämme vanhan, tumman portin ja ylösvedetyn nostosillan.
Vartija ylhäällä huusi:
"Wer da?"
Kapteeni astui yksin esiin vastaten:
"Ranska."
"Mikä rykmentti?"
"Seitsemännen linjarykmentin sotureita."
Seurasi syvä äänettömyys. Nostosilta laskettiin ja vartijat tulivat meitä tarkastamaan. Yhdellä heistä oli suuri lyhty kädessä. Kapteeni Vidal astui pari askelta eteenpäin puhelemaan upseerin kanssa, sitte meille huudettiin: "Saatte mennä".
Taas pärisivät rummut, mutta kapteeni käski heittämään ne takaisin olalle ja me marssimme sillan yli ja sisään toisesta samallaisesta portista kuin ensimmäinenkin oli ollut ja niin olimme kaupungissa. Siellä olivat kadut lasketut suurilla sileillä kivillä. Jokainen koetti kävellä ontumatta, sillä vaikka olikin myöhäinen, olivat ravintolat ja puodit auki ja niiden suurista akkunoista tulvehti valoa kaduille ja ihmisiä kulki sadottain tullen mennen aivan kuin keskipäivällä.
Poikkesimme useasta kadun kulmasta ja saavuimme suuren kasarmin edustalla olevalle torille, jossa komennettiin: "Seis!"
Kasarmin nurkalla oli holvattu huone ja siellä pienen pöydän takana, suuren, kolmivärisen kangaskatoksen alla, josta riippui kaksi lyhtyä, istui kaupustelijaeukko.
Kotvasen kuluttua tuli torille useita upseereja, majuri Gêmeau ja joitakuita toisia, jotka myöhemmin tulin tuntemaan. Nauraen puristivat he kapteenin kättä, silmäilivät meitä tarkasti ja sitte seurasi iltahuuto. Senjälkeen jaettiin meille eväsleipä ja majoituslippu kullekin. Meille ilmoitettiin, että seuraavana aamuna kello kahdeksan oli saavuttava huutoon, jolloin aseet jaettaisiin. Sitte komennettiin: "Oikeaan ja vasempaan mars!" ja me näimme upseereitten astelevan vasemmalla kädellä olevaan suureen kahvilaan.
Mutta me, minnekä joutuisimme me majoituslippuinemme näin suuressa kaupungissa — varsinkin italialaiset, jotka eivät osanneet sanaakaan saksaa eivätkä ranskaa?
Heti juolahti mieleeni mennä tervehtimään vaatekatoksen alla istuvaa myöjätärtä. Hän oli vanha, pyöreä, pulleaposkinen elsassilainen ja kun kysyin, missäKapusiininkatuoli, vastasi hän:
"Mitäs annat neuvostani?"
Minun täytyi ostaa pikarillinen konjakkia; sitte hän sanoi:
"Ihan tuossa vastapäätä, kun käännyt kulmasta oikeaan, tuletKapusiininkadulle. Hyvää yötä sotamies."
Hän naurahti.
Pitkän Fürstin ja Sepeteuksen majoitusliput osoittivat myös Kapusiininkadulle; lähdimme ontuen laahustamaan ja olimme tyytyväisiä, että saimme kulkea yhdessä oudon kaupungin katuja.
Fürst löysi ensiksi majapaikkansa, mutta se oli jo suljettu ja silläaikaa kun hän kolkutti portille, löysin minäkin yömajani, jonka kaksi akkunaa valaisten loistivat vasemmalla. Aukaistuani portin, tulin pimeään käytävään, jossa vasta paistetun leivän hyvä haju tuoksahti vastaani ja vesi herahti kielelleni. Sepeteus meni edemmä. Huusin käytävään:
"Eikö täällä ole ketään?"
Samassa ilmestyi vanha eukko portaille, varjostaen kynttilää kädellään.
"Mitä tahdotte?" kysyi hän.
Sanoin hänelle, että minut oli majoitettu heille.
Hän tuli alas, katsahti lippuuni ja sanoi saksaksi:
"Tule."
Nousin portaita ylös. Ohimennen näin raollaan olevasta ovesta kaksi miestä, jotka uumaan asti alastomina seisoivat kaukaloiden ääressä taikinaa vastaamassa. Olin joutunut erään leipurin luo ja siksipä ei eukkokaan vielä nukkunut, sillä varmaan hänkin työskenteli mukana. Hänen käsivartensa olivat kyynärpäähän asti paljaat, päässä hänellä oli mustanauhainen myssy, yllä karkea, sininen hame, jota olkanauhat kannattivat, ja hän näytti surulliselta. Hän vei minut suurenpuoleiseen huoneeseen, jossa oli iso kaakelimuuri ja peräseinällä sänky.
"Myöhään tulette", sanoi eukko.
"Niin tulen, olemme marssineet koko päivän", vastasin vaivalloisesti, "olen väsymyksestä ja nälästä menehtyä."
Hän katseli minua ja kuulin hänen sanovan:
"Poika parka! Poika parka!"
Sitte kehotti hän minua istumaan lieden ääreen ja kysäsi:
"Pakoittaako jalkojanne?"
"Kyllä, kolme päivää niitä jo on särkenyt."
"Vetäkää saappaat jalastanne ja astukaa näihin tohveleihin. Tulen heti takaisin."
Mennessään asetti hän kynttilän pöydälle. Riisuin yltäni repun ja saappaat; jaloissani oli rakkoja ja minä ajattelin: "Voi Jumala, kuinka paljon sentään täytyy kärsiä. Parempi olisi kuolla."
Samoin olin ajatellut satoja kertoja matkan varrella; mutta täällä, loimuavan lieden ääressä tunsin itseni niin väsyneeksi ja onnettomaksi, että Katrista, Kreetta-tädistä, herra Guldenista ja kaikista niistä huolimatta, jotka olisivat suoneet minulle paljasta hyvää, olisin tahtonut nukahtaa ikuisesti: Niin, olin liian onneton!
Istuissani siinä näitä ajatellen, aukesi ovi ja pitkä, roteva ja harmaantunut mies astui sisään. Se oli toinen niistä, joiden olin nähnyt työskentelevän alhaalla. Paidan hän oli pukenut ylleen ja kädessä oli hänellä pullo ja kaksi lasia.
"Hyvää iltaa", hän sanoi katsellen minua vakavasti.
Nyökkäsin. Heti hänen jäljessään tuli eukko kantaen puusoikkoa, jonka hän laski lattialle tuolin viereen.
"Peskää jalkanne", sanoi hän, "se virkistää teitä"
Eukon ystävällisyys liikutti minua ja ajattelin: "On toki hyviäkin ihmisiä maailmassa!" Riisuin sukat jalastani. Rakot olivat puhki ja verissä ja kunnon eukko säälitteli:
"Poikaparka! Poikaparka!"
Mies kysyi:
"Mistä kaukaa tulette?"
"Pfalzburgista, Lothringistä."
"Vai niin kaukaa."
Kotvasen kuluttua virkkoi hän vaimollensa:
"Tuo tänne lämmin leipä; nuorukaisen pitää juoda lasillisen viiniä, ja sitte nukkukoon hän rauhassa, sillä hän tarvitsee lepoa."
Hän lykkäsi pöydän luokseni, niin että viinipullo oli aivan edessäni ja jalkani olivat soikossa. Hyvältä se tuntui. Sitte kaatoi hän lasimme täyteen hyvää valkoista viiniä sanoen:
"Onneksemme!"
Vaimo oli mennyt. Takaisin tullessaan toi hän lämpimän leivän, jolle oli levitetty nuorta, puoleksi sulanutta voita. Silloin vasta tunsin, kuinka nälkäinen olin; minulla oli melkein paha elämä. Nuo hyvät ihmiset huomasivat sen varmaan, sillä eukko sanoi: "Poikaseni, ottakaa jalkanne vedestä, ennenkuin syömään ryhdytte."
Hän kumartui ja ennenkuin tajusin, mitä hän aikoi tehdä, kuivasi hän jalkani esiliinallaan.
Silloin huudahdin: "Hyvä rouva, tehän hoidatte minua kuin pientä lasta."
Hetkisen kuluttua hän vastasi:
"Meidänkin poikamme on armeijassa."
Kuulin hänen äänensä vapisevan sitä sanoessaan ja sydämeni itki; ajattelin Katria ja Kreetta-muoria, enkä saanut vastatuksi.
"Syökää ja juokaa", sanoi mies leipää leikaten.
Ja minä söin ennen tuntemattomalla nautinnolla. Molemmat katselivat minua vakavasti. Herettyäni syömästä nousi mies sanoen:
"Niin, meidän poikamme on sotaväessä, viime vuonna hän marssi Venäjälle, emmekä sittemmin ole hänestä mitään kuulleet. Nämä sodat ovat kauheita!"
Itsekseen puhellen kulki hän edestakaisin huonetta miettiväisen näköisenä, kädet selän takana. Silmäni ummistuivat.
Yht'äkkiä hän sanoi:
"Niin, hyvää yötä nyt!"
Hän meni ja eukko soikkoineen seurasi häntä.
"Kiitos", huusin heille. "Jumala johtakoon poikanne kotiin jälleen!"
Sitte riisuuduin, menin levolle ja vaivuin raskaaseen uneen.